Sininen viikko

Kun Tom Östling haastatteli vuonna 1999 sensuuria käsittelevään dokumenttielokuvaansa elokuvaohjaaja Matti Kassilaa, tämä tiivisti elokuvantekijöiden ja sensuurin suhteen sanomalla, että elokuvasensuuri vei tekijöiltä ”hampaat, lompakon ja sukupuolielimet”.

Elokuvantekijöiden lompakosta, joka ei kieli- ja markkina-alueen pienuuden vuoksi niitä paksuimpia maailmassa liene, ei tarvinne sen enempää sanoa, kuin että sensuuri katkaisi siivet monilta elokuvantekijöiden radikaaleilta ajatuksilta ja toteutuksilta.

Elokuvan täyskielto merkitsee tuottajalle ja tuotantoyhtiölle taloudellista katastrofia ja nykymaailmassa todennäköisesti konkurssia. Sen sijaan pienillä sensuuriongelmilla, jotka saavat paljon julkisuutta, voi arvella olleen positiivista vaikutusta elokuvan markkinoinnin kannalta.

Hampailla Kassila tarkoitti ennen muuta kritiikin ulkopuolella ollutta, tasavallan pitkäaikaisen presidentin Urho Kekkosen hahmoa. Mutta samalla Kassila tarkoitti sillä yhteiskunnallista ja poliittista valtaa, joka ei ole juuri koskaan joutunut elokuvan hampaisiin.

Itsenäistyneessä Suomessa elokuva oli leimallisesti konsensushenkistä ja jos se johonkin suuntaan radikalisoitui, niin oikealle, kuten 1930-luvun lopun, sotaa edeltävät nationalistiset aatedraamat osoittavat. Niiden venäläis- ja bolsevikkivastaiselle sanomalle silmänsä ummistanut sensuuri sanoi, kuten Hannu Leminen on todistanut, että ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi, antaa mennä vain”.

Sodan propaganda oli oma lukunsa, joka unohdettiin vuosikymmeniksi lähes täydellisesti. Poliittinen vapautuminen alkoi hitaasti ja varovaisesti 1980-luvulla, NL:n glasnostin määräämässä ripaskan tahdissa, sensuurilustraatio, vapautuminen ja jälkipunti sensuurista toteutui Neuvostoliiton romahdettua. Sen symbolinen merkki, ryssittely, joka oli käsikirjoituksista alettu puhdistaa pois jo vuoden 1944, sodan viimeisen vuoden käsikirjoituksista, palautui täysmääräisenä elokuvakieleen Pekka Parikan suositun Talvisota-elokuvan myötä 1990-luvulla.

Kassila oli tätä -  ehkä liioitellen tässä sanottuna traumaansa - purkanut elokuvaansa Jäähyväiset Presidentille, jonka sisällön terävyyteen varmasti vaikutti myös elokuvan tekemisen aikaan sattunut presidentti Kekkosen kuolema. Elokuvan teko oli vaarassa sen vuoksi keskeytyä kokonaan. Lisäksi pohdintaa aiheutti se, oliko elokuvan päähenkilö, yhteiskuntakelvoton salamurhaajakandidaatti sellainen, johon joku katsoja voisi samastua.

Suomalaisen elokuvan traditiossa rikolliset ovat perinteisesti olleet ulkomaalaisia, vaikka huomattavan usein myös ulkomailla asuneita suomalaisia. Eräänlaista aitosuomalaisuutta elokuvissa sekin.

Kassilan Sininen viikko ei määrity poliittiseksi, vaikka se kohdennetaankin jo alkujuonnossa työläisten kesänviettopaikalle meren rantaan ja vaikka miespäähenkilö Usko jättäytyykin krapuloissaan rokulipäivälle ja sitten suhteen kehityttyä Siiriin koko viikoksi. Siirin aviomies Bengt oli vammautunut pysyvästi Kanadassa metsätöissä, mutta kunnollisena miehenä palasi viikonlopun jälkeen töihin kaupunkiin.

Työmoraalin näkökulmasta lähtökohdat elokuvan sisällölle olivat huonot, mutta Lapatossun maassa se ei sensuurille toimenpiteitä aiheuttanut. Sosialistisissa maissa näin olisi voinut käydä, mene ja tiedä, mutta ei Suomessa.

Sukupuolielinten astuessa kuvaan sensuuri aktivoituu. Suomalaisessa elokuvassa kolmiodraama on kovin tuttu asetelma: Juhani Ahon Juha oli filmattu jo 1930-luvulla ja T. J. Särkkä ohjasi sen uudelleen värielokuvaksi  vuonna 1956, siis kaksi vuotta Sinisen viikon jälkeen.

Hannu Lemisen, melodraaman suomalaisen mestarin, elokuvassa Ratavartijan kaunis Inkeri sama vanhan, vammaisen miehen ja nuoren, kasvattina olleen tyttösen avioliitto kokee seksuaalisen haaksirikon, kun sopiva nuori mies astuu röyhkeästi kehään välittämättä avioliiton pyhyydestä. Tähän kaupungeissa tekoaikana yleistyneeseen lössin kuvaan kiinnitti huomiota Ilta-Sanomat, jonka Sinisen viikon arvostelussa päähenkilö oli ”typeränpuoleinen, rehvasteleva stadin kundi”.

Tätä kolmiodraamallista juonta ei siis kovin omaperäisenä voida pitää, ja ehkä juuri siksi Sinisen viikon takaa on niin aktiivisesti aina nostettu esiin Jarl Hemmerin novelli, johon se verrattain tarkasti kyllä perustuukin. Elokuvan rajoja rikkova luonne, oikeastaan sen modernistiset piirteet, liittyvät avioliittoon tai sen asemaan, pysyvästi, vielä nykyäänkin.

Kirjallisuus oli tätä käsitellyt erityisesti Ibsenin Nukkekodin jälkeen kaikkialla maailmassa, Suomessa Juhani Ahon jälkeen erityisesti naiskirjalijoiden, kuten Minna Canthin, L. Onervan ja Iiris Uurron teoksissa. Jarl Hemmerin novelli on vuodelta 1928.

Juuri teemojen yleisyys tekee Sinisen viikon kuvista tunnistettavia, sellaisia, joihin latautuu symbolista merkitystä enemmän kuin valkokankaalla näkyy. Puolivirallinen elokuvasensuuri oli 1930-luvun puolivälissä tehnyt lähinnä amerikkalaisen mallin mukaan yksityiskohtaisen listan asioista, joita elokuvissa ei saanut esiintyä.

Kiellettyjen tekojen listaa täydensi sensoreiden mielikuvitus, he kyllä käytännössä tulkitsivat säännöksiä varsin vapaasti.

Vuonna 1946 voimaan tullut ensimmäinen lain tasoinen sensuurisäännöstö luopui tästä ohjeistosta, jonka perusteella Valentin Vaalan Kaikki rakastavat-elokuvasta oli leikattu pois palvelijoiden ronski kuhertelu, jossa renki lyö keittiöpiikaa räväkästi takamuksille tai samaten Vaalan Niskavuoren naisista kohtaus, jossa talollisen poika onnistuu pääsemään opettajattaren sänkyyn – kiellettävä kohtaus parinkin eri sensuuripykälän mukaan.

Liian himokkaita suudelmia, helmoja kohottelevia tansseja, paljastavia tanssieleitä tai –vaatteita – puhumattakaan nyt ”liivikohtauksesta” kuten Tulion Rakkauden ristissä, ”suuteleminen varpaista ylös” ja vietteleviä kuvastoja sensuroitiin varsin usein. Itse asiassa niitä sensuroitiin niin paljon, että yksikään elokuvantekijä ei voinut olla tietämätön säännösten tulkintojen jyrkkyydestä.

Mutta silti oli yritettävä. Syyt olivat kahtaalla. Oli selvää, että sensuurin tuoma julkisuus oli myös markkinointiponnistelu, tuottajan unelma siis. Mutta yleisestä konsensushenkisyydestään huolimatta on uskottava, että elokuvantekijöillä itsellään oli läpimodernistinen halu taittaa peistä sensuurin kanssa, kokeilla rajojaan ja yrittää uskaltaa enemmän.

Sinisessä viikossa ei ole alastomuutta, joka aina silloin tällöin oli aiheuttanut sensuuripoistoja. Mieleen tulevat sodan jälkeen Teuvo Tulion Levoton veri, jonka alastonkohtausta lyhennettiin, Ossi Elstelän Kalle Aaltosen morsiamen alastontanssikohtaus ja Ville Salmisen tatuoitu alaston nainen elokuvassa Laivan kannella. Mutta yleisesti saunakulttuurin maa oli alastomuuden suhteen sallivampi kuin moni muu, varsinkin kohtauksissa, joissa alastomaksi riisuutunut nainen Kari Uusitalon sanoin, ”ehkä hieman yllättävästi menee uimaan.”

Sinisessä viikossa tapahtuu rantaelämän kuvauksien keskellä toistuvasti aviorikos, mutta alastomuudella siinä ei koreilla, eikä edes vilautella. Siksi onkin selvää, että sensuuri luki elokuvasta enemmän kuin mitä kuvat näyttivät.

Elokuvan kuvaston rantavesissä tapahtuva leikittely sai sensorien mielessä symbolisen luonteen ja sen myötä tuomio siveellisyysrikoksesta oli selvä. Kohtaus leikattiin pois, ja jälkeen päin yksi sensoreista selitti leikkauksen syyksi sen, että he halusivat ”erottaa uinnin ja nainnin”.