Hymyilevä mies

Hymyilevä mies ensi perjantaina Orionissa (Eerikinkatu 15) kello 17:

Vuoden kohutuin ja odotetuin uutuus on Juho Kuosmasen Hymyilevä mies. Maailmanensi-illan Cannesin elokuvajuhlilla saanut elokuva voitti arvostetun Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon. Kuosmanen oli lunastanut pääsyn sarjaan edellisvuotisella lyhytelokuvallaan Taulukauppiaat, joka palkittiin myös Cannesissa.

Elokuvan tarina ammentaa 1960-luvun alun tositilanteesta. Nyrkkeilijä Olli Mäki (Jarkko Lahti), ”Kokkolan leipuri”, sai vastaansa 17. elokuuta 1962 Helsingin Olympiastadionilla amerikkalaisen höyhensarjan maailmanmestaruutta puolustavan Davey Mooren. Kokeneen Mooren jatkoura oli traaginen, sillä hän kuoli ottelussa saamiin vammoihin vain neljä päivää seuraavan, nyt tappiollisen maailmanmestaruusottelun jälkeen. Tapaus aiheutti laajan keskustelun tuomarin toimintaperiaatteista, varsinkin siitä, milloin epätasainen ottelu pitäisi keskeyttää.

Mustavalkoisen, 16 mm:n filmille kuvatun Hymyilevän miehen fokus ei ole itse ottelussa vaan siihen valmistautumisessa. Edessä on mahdollisuus kokea voiton myötä ”elämän onnellisin päivä”. Sitä elokuvassa toistelee psykologista silmää omasta mielestään omaava valmentaja Elis Ask (Eero Milonoff), joka yrittää siirtää omaa kokemustaan hieman vastahakoiselle valmennettavalleen.

Juroluonteinen Mäki ei piittaa kissanristiäisistä, joita manageri Askin omaksumat markkinointi- ja mainontatekniikat vaativat urheilijaltakin jo yli puoli vuosisataa sitten. Valmistautumista varsin ankeissa olosuhteissa ei helpota se, että Mäki rakastuu tyttöystäväänsä, jonka läsnäolo muodostaa managerin näkökulmasta riipaisevan, keskittymistä häiritsevän ongelman. 

Hymyilevän miehen kannalta oleellista on se, että kuvio pysyy kasassa. Katsojan päättely, joka tietysti perustuu elokuvan tekijöiden visuaaliseen kerrontaan ja näyttelijöiden harjoittamaan sanattomaan viestintään, pelaavat tässä hyvin yhteen. Katsoja imaistaan mukaan kuplaan, joka ei puhkea.

Hymyilevän miehen menestys sen ja katsoneiden parissa ei selvästikään ole yhden tekijän tulosta: valkokankaalle on tuotu hieno osoitus saumattomasta yhteispelistä oivaltavan käsikirjoituksen, upeankuvauksen ja tarkan ja toimivan ohjaus- sekä näyttelytyön kesken. 

Jos Hymyilevälle miehelle haluaa etsiä vertauskohtia muun Euroopan elokuvasta, katse suuntautuu Unkariin, josta on viime vuosina tullut, ehkä pohjimmiltaan Bela Tarrin inspiroimina, varsin mainioita elokuvia ja mainioiden elokuvien myötä myös menestystä kansainvälisesti. 

Kuosmasen ja hänen myötään nuorten elokuvantekijöiden läpimurto eurooppalaiselle huipulle on tosiasia.