Mietteitä elokuvasta Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä

Keväällä Dokumentin ytimessä -sarjassa näytimme Taru Mäkelän elokuvan Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tässä siellä pitämäni esittelypuhe:

Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!

Dokumenttielokuvan ja historian yhteys on itsestään selvää, mutta sen määritteleminen on vähintäänkin vaikeaa. Esitänkin tässä määrittelyn sijaan vain muutama huomion.

Dokumenttielokuva on yli satavuotisen olemassaolonsa alusta lähtien tallentanut historiaa. Luontevia esimerkkejä ovat kuvaushetkellä eläneiden ihmisten portretit keisareista satunnaisiin ohikulkijoihin, alati muuttuvat kaupunki- ja luontonäkymät tai vaikka erilaiset tapahtumat ja uutis- ja ajankohtaisaiheet, joita usein on nimitetty päivän tapahtumiksi.

Vaikka esimerkiksi uutisfilmit ja teollisuuselokuvat tai kansatieteellinen elokuva oli olemassa jo varhain esimerkiksi sensuurin luonnehdinnoissa, genreajattelu on myöhempää perua. Genrenimitykset vakiintuvat vähitellen käytännössä, markkinoilla kuten on tapana sanoa.

On selvää, että monet varhaisen dokumentin kuvista ovat historiallisessa mielessä ainutkertaisia, eikä niiden arvoa voi mitata rahassa. Tekijänoikeuksien rauettua ne ovat todella sekä kansakuntien että koko maailman yhteistä omaisuutta. Samalla ne ovat jäänteitä menneisyydestä ja sellaisena myös historiantutkimuksen lähteitä.

Dokumenttielokuvan ja niitä tekevien tavoitteisiin on alun alkaen kuulunut se, että kamerat viedään paikkoihin, joissa niiden kanssa ei ollut koskaan käyty. 

Dokumenttikameran voi siis sanoa vallanneen näkemisen alaa. Globaalisti tallentaneet kamerat ovat lisänneet katsojien informaatiota asioista, joista emme aiemmin tiedä välttämättä mitään – mukaan lukien siis toiset katsojat. Tiedämme, että joskus pyrkimyksenä on jokin muu kuin oikeana pidettävän informaation tarjoaminen: dokumenttielokuva on joskus propagandan ase ja se voi kantaa mukanaan vähintäänkin hämäriä ideologisia ja poliittisia päämääriä. Dokumenttikamerat ja niiden tekijät ovat pitkään olleet keskiluokkaisia ja mitä suurimmassa määrin läntisiä: sanonta ”West and the rest” on tuttu näissäkin yhteyksissä. Köyhiä on aina kuvattu paljon, useinkin tasa-arvoisesta ja kunnioittavasti otteesta piittaamatta, ja rikkaat analyyttisesti tutkiva kamera on ottanut kohteekseen vain harvoin.

Dokumentin informaatioarvo ja dokumentaristin realisoima todellisuussuhde eivät ole tietenkään ainoita dokumenttia määritteleviä ulottuvuuksia. Dokumenttielokuva on nimittäin myös tekijänsä luovuuden tulos: termi luova dokumentti viittaa juuri tähän dokumenttielokuvan dna-tyyppiseen kaksoiskierteeseen. Toisin sanoen dokumenttielokuva on elokuvaa, taiteellinen, luovasti luotu luomus.

Sellaisena kuin me sen erityisesti television ohjelmistosta tunnemme, historiallinen dokumentti on ollut olemassa 1960-luvulta lähtien. Mielipiteet, agendat ja ehkä joskus politiikkakin ovat toki olleet mukana aiheiden valinnassa ja elokuvien toteutuksesta, mutta suoranaisesta propagandasta kyse on ollut varsin harvoin. Painopistemuutoksia on toki tapahtunut.

Tekijöiden luovuus on näkynyt paitsi teosten taiteellisessa toteutuksessa, jonka jätän tässä syrjään, myös aiheiden käsittelyssä. Monet dokumenttielokuvat ovat tarttuneet sellaisiin historiallisiin aiheisiin, jotka ovat jääneet varsinaisessa historiantutkimuksessa lapsipuolen asemaan.

Jos elokuva esittää vakavia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia, historiallinen dokumenttielokuva voi hyvinkin vertautua historiantutkimukseen. Tietysti akateemisella tutkimuksella ja dokumenttielokuvalla on käytössään varsin erilainen arsenaali: mainittu luovuustekijä tarjoaa elokuvantekijöille hieman väljemmät rajat kuin tiukasti vertaisarvioitu akateeminen historiantutkimus.

Suomen käymät sodat ovat tarjonneet hyviä ja suosittuja aiheita. Dokumenttielokuva on etsinyt uusia näkökulmia erityisesti vuoden 1918 sisällissotaan ja vuosina 1941–1944 käytyyn jatkosotaan. Sisällissodan teloitukset, terrori, naiset ja lapset sekä orvot ovat saaneet omia käsittelyitään 1980-luvulta lähtien.

Jatkosodan vaietut puolet keskitysleireineen, sotavankeineen ja Suur-Suomi -ajatuksineen kiinnostivat historiadokumenttien tekijöitä jo samalla 1980-luvulla, jolloin suomalaiskamerat löysivät tiensä myös itärajan tuolle puolen: Karjala avautui monella tapaa juuri dokumenttikameran kautta suomalaiselle yleisölle 1980-luvulta lähtien. Kuten tiedämme, tämä kiinnostus lähialueille ja myös sodan aikaan jatkuu yhä nykypäivänä.

Juutalaisilla ja juutalaiskohtaloilla on ollut suomalaisessa keskustelussa oma sijansa. Elina Sanan, populaarihistorioitsijan, vuonna 1979 julkaistu kirja sodan aikaisten juutalaispakolaisten karkottamisesta Suomesta avasi laajan väittelyn ja johti nopeasti Hannu Rautkallion akateemiseen puolustuspuheeseen – Rautkallion taustavoimana on yleensä mainittu vaikutusvaltainen historianprofessori Yrjö Blomstedt.

Kun Sana avasi arkkunsa uudemman kerran 2003 laajemmalla näkemyksellä Suomen ihmisluovutuksista sodan aikana, lukumäärät osoittautuivat paljon aiempaa suuremmiksi. Uusin tutkimus suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä erityisesti Pohjois-Suomessa on tarkentanut tätä väkivaltaista yleiskuvaa yksityiskohdissaan.

On selvää, että sotavankeja ja luovutuksia sekä keskitysleirejä koskevia asioita on peitelty, eikä edes tosiasioita oteta helposti vastaan silloin, kun pidetään jääräpäisesti kiinni presidentillisistä, Martti Ahtisaaren aikoinaan julkaisemasta arviosta, että Suomi soti sotansa ”puhtain kilvin”. Uuden ajan merkkinä akateemiset piirit ovat reivanneet linjaansa tuntemattomille alueille: ruma sota, kuten uusi tutkimus on sitä kutsunut, saa yhä uusia sivuja sekä akateemisessa että populaarissa historiankirjoituksessa ja myös elokuvassa.

Taru Mäkelän Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä osuu kahden edellä kuvatun keskustelun saumakohtaan.  Ajat olivat elokuvan ilmestyessä muuttuneet niin, että vaikenemisen sijaan oli aiempaa enemmän alettu arvostaa puhumista. Erityisen arvokkaaksi katsottiin kokemusten ja muistin rekisteröinti: elokuvan näkökulmasta tämä tarjoaa katsojalle elämyksellisyyttä ja tien tunteisiin. Siirtymä 1960- ja 1970-lukujen informaatiota korostavasta selostuspainotteisesta näkemyksestä todella elettyihin kokemuksiin, muistiin ja tunteisiin on kokonaisuutta tarkastelevalle päivänselvää: tästä on nähty monia elämyksiä herättäviä esimerkkejä myös täällä Orionin valkokankaalla.

Taru Mäkelän elokuvassa puhuvat Suomen juutalaiset itse. Suomen juutalaisten sotaan liittyvät identiteetin rakennuspalikat eivät määrittyneet holokaustin kautta, kuten niin monessa muussa sotivassa maassa sodan jälkeen. Ongelma oli pienempi, mutta ei silti helppo. Kuinka on esimerkiksi mahdollista, että Suomen juutalaiset taistelivat antisemitistisen Saksan kanssa de facto -liitossa olleen Suomen armeijan riveissä, usein kielitaitoisina vielä niin läheisessä yhteistyössä, että heille olisi haluttu antaa saksalaisia kunniamerkkejä kuten rautaristejä.

Eikä tämä jäänyt vain sodan aikaiseksi ongelmaksi, vaan koski Suomen juutalaisia aina, kun he olivat yhteydessä maan rajojen ulkopuolella toisin itsensä määritelleiden juutalaisten kautta. Oman identiteetin ja isänmaallisuuden – patriotismin ja jopa nationalismin – välinen tarkkailu ja tietysti myös tilanteessa tehdyt loogiset päätelmät muodostavat Suomen juutalaisten omassa historiallisessa itsemäärittelyssä keskeisen osan.

Taru Mäkelän dokumenttielokuva tarjosi hyvän historiantutkimuksen lailla jo 1990-luvulla uusia, vain vähän tunnettuja näkökulmia Suomen käymiin sotaan. Uskallan väittää, että sen informaatioarvo on suuri vielä nykyisinkin. On varmaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä tarjoaa poikkeuksellisen hyvän lähestymispinnan katsojan aidolle eläytymiselle silloinkin, kun juutalaisuus Suomessa ja muualla ei ole hänelle muuten tuttua. Se on myös osoitus historiadokumentin voimasta kaikkina aikoina: hatarat mielipiteet, sensaatioiden ja elämyshakuisten ylitsepursuavien tunteiden vuodattaminen valkokankaalla eivät voi olla hyvän dokumenttikulttuurin perusta jatkossakaan.

Televisiosarjojen historiaa

Taannoin Veijo Hietala ja minä olimme haastateltavina sanomalehti Ilkkaan televisiosarjojen historiasta. Huomasin, että juttu on ilmestynyt verkkoonkin, joten olkaapa hyvä: http://m.ilkka.fi/arki-ja-el%C3%A4m%C3%A4/ruutu-heijastaa-omaa-aikaansa-1.1578231

Elokuvan suurkuluttajuus

TIISTAIN TIEDOTE ENSIN: Tiistaina 15.4. klo 17 Ilkka Kippola ja minä paukautamme Orionissa esille Taru Mäkelän loistodokkarin Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tulkaapa katsomaan joukolla ja tuokaa muitakin mukananne seuraamaan Suomen juutalaisten historiaa valkokankailta.

 

Sitten blogiin:

 

Elokuvaa paljon katsovilla tulee väkisin aukkoja yleissivistykseen. Onnellisia ovat ne, jotka käyvät elokuvissa alle kymmenen kertaa vuodessa. Paikkailin pahimpia viimeaikaisia ohituksia viikonlopun tehoiskussa. Lähestulkoon putkeen menivät 007 - Skyfall, Jack Reacher, Olympus has fallen, Nälkäpeli, Grandmaster, Kontiki, Young Detective Dee: The Sea Dragon, Parker, The Berlin File, Empire State, The Numbers State ja New World. Ryminää ja räiskettä siis riitti.

Katsoin toki aikani kuluksi näiden lisäksi pari-kolme muutakin elokuvaa, mutta ne jäivät jotenkin taka-alalle tai olin nähnyt ne jo aiemmin. Yhden taisin kyllä nukkua pois, kun sohvalla oli pakko vaihtaa asentoa välillä. Tytär kommentoi muutamasta tunnistamastaan kuvasta, että oli nähnyt ne elokuvateatterissa, ja sai palkkioksi arvostavan katseen vanhalta isukiltaan.

Tällainen paikkailu on tavallista, jos lähde on hyvä. Kun videomyymälä tuli aikoinaan asuintalon alakertaan ajattelin, että ei tästä tule mitään. Muutaman kuukauden päästä viehätys oli ohi: oleellinen ja aika paljon epäoleellisistakin oli nähty. Ehkä näille nettivirityksille käy samoin. TV-sarjat ovat tietysti loputon lähde, mutta suurkuluttajilla nuo edulliset maksukanavat tulevat varsin nopeasti tarjontansa loppuun. Se videokauppakin lopetti ja muutti pois.

Ilmiö ei ole uusi. Muistan kun kirjastonhoitajamme pohdiskeli dekkarinkuluttajien maailmaa viime vuosituhannella: jos joka päivä yhden lukee, väkisinhän tuo suomennettu hyllystö kuluu loppuun. Turha siitä oli valittaa. Uusien maksukanavien tarjonta on usein niin rajoittunutta, että kovin ihmeellisiä kuukausimaksuja niistä ei kannata maksaa. Ne perinteisetkin ovat alkaneet tuntua kalliilta, varsinkin reaaliseen käyttöönsä nähden. Kannattaisi ehkä pitää kirjaa - huom! mikä ilmaisu - ja laskea elokuvakohtaiset kulut esimerkiksi kuukauden ajalta. Luulenpa, että Yleisradio veroineen ei jää näissä laskelmissa huonoon asemaan.

Mediakulut ovat perheessä kyllä kasvaneet rajusti, sillä postiluukusta kolahtelee yhä perinteisiä lehtiä, vaikka digivirityksiä toki jo kokeillaan. Kun kuitenkin samalla ensin nauhoitettavien VHS-kasettien hankkiminen ja nyttemmin myös DVD-ostot ovat täysin tyrehtyneet, raha-asiat ovat kutakuinkin balanssissa. Blu ray -maailmaan olen edennyt varsin vaatimattomin askelin, enkä ole ollut ikinä peli-intoilija.

Sohvalta pääsee tietysti pois. Yökulttikatsojat ovat varmaan väsyttäneet itsensä viime päivinä Night Visionsin katsomoissa ja kyllä KAVI:n näytöksissäkin on toki käytävä in real life. Siellä on muuten kesän ohjelmistokin jo esillä, ja tulihan tuo vihkokin painosta. Töniskelen tässä lopuksi lehmän ojaan - se ei siitä vahingoitu. Tiistaina 15.4. klo 17 Ilkka Kippola ja minä paukautamme Orionissa esille Taru Mäkelän loistodokkarin Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä. Tulkaapa katsomaan joukolla ja tuokaa muitakin mukananne seuraamaan Suomen juutalaisten historiaa valkokankailta.

Haastateltuna Pohjalaisessa

Pohjalaisessa taannoin olleessa haastattelujutussa televisiosarjoja muistelivat Veijo Hietala ja mie ite: Pohjalaisen juttu

Vierailu tähtihetkessä

Pistäydyin Ylen aamutelevisiossa puhumassa Tuukka Temosen kanssa Presidentintekijät-elokuvasta.
Turinointi löytyy Ylen Areenasta:

http://areena.yle.fi/tv/2210856

KAVAsta tulee KAVI

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) ja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU) yhdistyvät vuoden 2014 alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi instituutiksi (KAVI). Sähköpostiosoitteemme ovat 1.1.2014 alkaen muotoa etunimi.sukunimi@kavi.fi
Osoite: Sörnäisten rantatie 25 A, PL 16, 00501 Helsinki

National Audiovisual Archive and Finnish Centre for Media Education and Audiovisual Media will merge from the 1st of January 2014 to form a new organization, National Audiovisual Institute. Our e-mail addresses will change to firstname.lastname@kavi.fi
Address: Sörnäisten rantatie 25 A, P.O. Box 16, 00501 Helsinki, Finland

IDFA - Dokumenttielokuvafestivaali Amsterdamissa

Maailman suurimpiin kuuluva dokumenttielokuvafestivaali IDFA Amsterdamissa toimii tuttuun tapaan erinomaisesti. Järjestelyt olivat ennallaan: akkreditoituneen guest pass (210 e + verot) oikeutti ensinnäkin festivaalin alkupuolella järjestettyihin ilmaisiin teollisuusnäytöksiin (industry screenings) pelkästään passia näyttämällä. Kukin elokuva näytettiin niissä vain kerran, mikä tuotti päällekkäisyyttä ja alkupainotteista matkaa festivaaleille. Paikkaaminen tosin oli helppoa: muihin näytöksiin pääsi helposti varaamalla aamuisin yhdeksän maissa ja sen myötä käytännössä jonottamatta lipun sai haluamiinsa näytöksiin myös seuraavaksi päiväksi. Erillisiä lippuja ei enää printattu, vaan kaikki toimi passin koodia lukemalla. Koska koodi luetaan myös elokuvasalin ovella, festivaali tietää, jos varattuja lippuja jää käyttämättä. Loppuunmyytyihin näytöksiin saattoi yrittää jonottamalla ovella: jostakin syystä tällöin passin koodia ei luettu.

Lippuvarausten lisäksi aamupäivisin ehti nähdä yhden elokuvan, mitä seurasi yleensä kaksi-kolme elokuvaa ennen tungokseen asti täysiä iltakuuden ja puoli kahdeksan välillä järjestettyjä Guest meet guest -tapaamisia, minkä jälkeen ohjelma vaihteli. Tavallisin vaihtoehto oli yhdestä kahteen elokuvaa, vähän elokuvien pituudesta riippuen. Päivä päättyi yleensä noin klo 23. Osallistuin myös yhteen iltatilaisuuteen, skandinaavisen dokumentin iltaan, ja vierailin nuorten END-bileissä samana päivänä.

Kilpailusarjojen elokuvat olivat tuttuun tapaan varsin laadukkaita. Mitään suurta trendimuutosta ei ole tapahtunut: ympäristön kysymykset ja sosiaalisen median läsnäolo ovat edelleen vahvoilla – jälkimmäisten suurin suosikki oli #chicagoGirl – The Social Network Takes on a Dictator. Historiallinen dokumentti oli edelleen vähissä: parasta antia oli Land of Promise, joka kuvasi kompilaation keinoin Euroopan 60 vuoden integraatiohistoriaa. Aineistoa oli saatu siihen Ruotsista, Saksasta, Ranskasta, Hollannista ja Englannista. Visuaalisesti sitä voisi kompata hyvin eri maiden rajoilla Afrikassa ja Euroopassa kuvattu Borders, joka osallistui Alankomaiden kansalliseen kilpailuun.

Televisioon ja festivaaleille äärimmäisen hyvin sopivia elokuvia oli esillä aika liuta: lusikantaivuttelija Uri Gellerin vakoilijaurasta kertova dokumentti The Secret Life of Uri Geller: Psychic Spy sekä nyrkkeilijä Muhammed Alin muslimiuraan painottuva The Trials of Muhammed Ali. Uskoisin, että myös Errol Morrisin uusin, Yhdysvaltain pitkäaikaisen puolustusministeri Donald Rumsfeldin haastattelulle perustuva The Unknown Known kelpaa televisioon. Toivottavasti myös The Pipeline, Vitaly Manskiyn – näin Suomessa tutun Vitalin nimi oli krediiteissä kirjoitettu – verkkaisa, mutta hienosti etenevä kuvaus kaasuputken varrelta Siperiasta Saksaan, saadaan nähtäväksi myös Suomessa.

Vaikka historiallisten elokuvien määrä on vähentynyt, monet elokuvista liittyvät ajankohtaisiin kansainvälisiin teemoihin. Afganistan oli yhä esillä, Syyrian ja arabien kansannousuja kuvaavat elokuvat ovat syventyneet teemoihinsa entistä useammin yksilötarinoiden ja vähemmistökertomusten muodossa. Putinilaista Venäjää monin tavoin kritisoivat elokuvat jatkoivat vyöryään Amsterdamin valkokankaille. Kiina oli monien elokuvien kohde; yksi hauskimmista oli leppoisa kuvaus keski-iältään maailman vanhimmasta jazzbändistä: As Time Goes By – Shanghai saa toivottavasti esityksiä myös Suomessa. Ymmärsin, että ainakin DocLounge on esittämässä kotiarestissa olleesta kiinalaisesta toisinajattelijasta kertovan elokuvan Ai Wei Wei – The Fake Case vielä ennen joulua.

Eri tavoin positiivisia fiboja syntyi myös elokuvasta Coach Zoran and His African Tigers. Se on riemukas jalkapalloelokuva uuden valtion, Etelä-Sudanin vaikeuksista saada pystyyn maan arvolle sopiva voittoisa jalkapallomaajoukkue. Kokeneen serbialaisen valmentajan persoona oli valloittava myös livenä: ulkoisesti hän muistutti Nikita Hrustsevia eikä räiskyvyyttä puuttunut. Verkkaista viihdykettä takasi latvialaisen Ivars Seleckisin elokuva Capitalism at Crossroad Street, Riian laitamilla olevan kadun asukkaiden maailmaa lempeästi tarkasteleva seurantadokkari, joka on jatkoa hänen kahdelle aiemmalle elokuvalleen samalta kadulta aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt järjestelmän muutos oli kääntynyt ensimmäiseen kunnon lamaan ja toimeentulo Latviassa oli taas tiukempaa kuin moneen vuoteen.

Urheiluelokuvat olivat hyvin esillä: jo mainitun Muhammed Ali -elokuvan lisäksi lumilautailun vaarallisuudesta kertova The Crash Reel itketytti katsojia trendikkäästi. Parhaimmat katselijat kertoivat vollottaneensa elokuvan mittaan vähintään viisi eri kertaa. Avoin kyynelehtiminen yhdisti suurta osaa elokuvista: ajatus kohtauksen hillitystä leikkauksesta kyyneleen puristuessa esiin on unohdettu täysin – nyt valkokankailla todella itketään pitkään ja hartaasti elokuvassa kuin elokuvassa. Urheiluvammoista kertovat elokuvat eivät ole Suomessa päässeet esille, vaikka ne ovat olleet kovin ajankohtaisia - esimerkiksi jääkiekon parissa käydyssä keskustelussa -  ja sitä paitsi hyvin tehtyjä. Tässä tulee siis jälleen kerran turha suositus satunnaisille ostajille.

Kovaa, kyyneletöntä todistusta esitti Esther Hajdún elokuvassa Judgment in Hungary, unkarilaisessa parituntisessa koosteessa vuosia kestäneestä oikeudenkäynnistä, joissa tuomiolla olivat romaneita murhanneet uusnatsit. Jose Antonio Vargasin Documented taas kuvasi Yhdysvaltojen laittomien siirtolaisten kamppailua tulla hyväksytyksi maahan, jossa he ovat oleskelleet ja tehneet työtä suurimman osan elämästään. Lapsena Filippiineiltä maahan muuttanut Vargas oli tunnettu journalisti – ja silti ”illegaali”.

Epäonnistuneempia tapauksia olivat eteläafrikkaisesta maanviljelijäperheestä uudessa tilanteessa kertova I, Afrikaaner ja keksitystä mediahypestä kertonut vaatimaton tarina Broadcasting the End - A Tale About a Magic Mountain. Heikkoihin tapauksiin kuuluivat Italian Mussolinin ajan imperialismista kertova kooste The Barbaric Land ja omasta syystäni Niek Koppenin jättipitkä The Battle of Java Sea (1996), jonka haastatteluosuudet olivat pääosin hollanniksi ilman tekstitystä: vanhat ihmiset puhuvat onneksi usein hitaasti ja ellei kyseessä ollut laivaston terminologia, jotain siitä saattoi ymmärtääkin muiden kielten perusteella. Aivan kaikkea näkemääni en jaksa nyt ulkomuistista luetella, paitsi että juuri nyt mieleen pilkahtivat sekä lyhyt The Brick, joka kertoi sujuvalla otteella aasialaisesta käsityöstä tiiliskivien parissa että Torre David, jonka aiheena asunnonvaltaajien täyttämästä pilvenpiirtäjästä Venezuelan pääkaupungin Caracasin keskustassa. Jälkimmäisen tekijät suunnittelevat jättipitkää elokuvaa maailman eri slummeista, mutta työstävät sitä lyhyt elokuva kerrallaan.

Täysin tai osittain suomalaisia elokuvia oli runsaammin kuin moniin vuosiin. Supermenestystä ei tullut: Tonislav Hristovin keskipitkien elokuvien sarjassa esitetty hauska Soul food stories tuli shortlistatuksi eli tämä bulgarialais-suomalainen yhteistuotanto pääsi kolmen parhaan joukkoon. Miia Tervon opiskelijasarjassa esitetty Santra veti hyvin yleisöä, Ann-Karin Grönroosin keskusteltu ja kriittisestikin arvioitu Ecopolis China samaten. Jo aiemmin näkemäni Susanna Helkeen The American Vagabond, joka palkittiin vastikään Yhdysvalloissa, oli päässyt IDFA:n Reflecting Images: Masters -sarjaan – katsojia ei liene puuttunut silläkään. Suomi-kritiikkiä ennen festivaalia esittänyt Paul Anders Simman ohjaama Olga kilpaili keskipituisten dokumenttien Mid-Length Competition -kilpasarjassa.

Yleisradion Tarinateltan metodilla toteutettu, Benjamin Orozan ohjaama Voices of El Alto kilpaili sekin keskipituisten dokumenttien sarjassa. Thomas Balmésin ohjaaman Happiness -dokumentin näytöksiä en saanut sovitetuksi ohjelmistoon. Suomalaisia tekijöitä oli toki mukana muissakin kansainvälisissä hankkeissa. Paikan päällä oli lukuisasti sekä nuoria tekijöitä että kokeneempia tuottajia pitchaamassa omia elokuviaan ja myös suomalaiset dokumenttia esittävät festivaalit olivat sankoin joukoin näyttäytymässä kollegoilleen ja tekijöille.

25 elokuvaa ja monta elokuva- ja elokuvapolitiikkakeskustelua rikkaampana paluu Suomeen oli helpotus: Helsingin lyhytelokuvafestivaalien tarjoama penkkiharjoittelu johdatteli mukavasti tiiviiseen dokkariviikkoon Amsterdamissa, joka toteutui rankasta päiväohjelmasta huolimatta kivuttomasti ja säryttömästi.

Heikki Kahila Orionissa 3.12.

Ti 3.12. klo 14 Orionissa (Eerikinkatu 15) kotimaisen television legendaa Heikki Kahilaa haastattelee Markku Veijalainen. Eikä maksa mitään.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 74: PETER VON BAGH

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 74: PETER VON BAGHIN Muisto vuodelta 1987.

Orinissa keskiviikkona 13.11.2013 alkaen kello 17:00. Liput http://www.kava.fi/verkkokauppa/saatavuus/5553/201311131700/DOKUMENTIN-YTIMESS-74-PETER-VON-BAGH/

                

MUISTO – ITSENÄISEN SUOMEN ENSIMMÄISTEN VUOSIEN KERTOMUS 1-4 • dokumenttielokuva • Vuosi 1917 • Veli veljeä vastaan • Voittajat ja voitetut • Itsenäisen Suomen ensimmäinen kesä • digibeta

 

Peter von Baghin suunnittelema ja ohjaama Muisto – Itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosien kertomus valmistui television opetusohjelmaksi vuonna 1987. Neliosainen TV-sarja rakentuu haastattelujen varaan, mikä oli omana aikanaan varsin poikkeuksellista.

Dokumenttielokuvissa historiadokumentit olivat toki jättäneet aiemmin vallalla olleen selostuksen varaan rakentuneen menneisyyden formaatiksi, ajatellaan vain Antti Peipon, Angelina Vásquèzin, Pekka Lehdon ja Pirjo Honkasalon pioneeritöitä 1980-luvulla, mutta kovin tavallista ei ollut, että erilaisista poliittisista, sosiaalisista ja kielellisistä ympäristöistä tulevat henkilöt kertovat kameralle omiin kokemuksiinsa perustuvia tarinoita. Muisto on paitsi 1980-luvun dokumenttielokuvalle tyypillisesti muistin teemaa televisioon vahvasti tuova teos, mutta samalla myös vuosia 1917–1918 kokoava varhainen ”tarinateltta”.

Opetusohjelmaluonteesta huolimatta auktoritatiivinen selostus, juonnetut historian faktat, on jätetty kokonaan pois pelkkien välitekstitiivistysten korvatessa ne, eikä haastatteluita katko myöskään kysymykset tai haastattelijan subjektiivinen läsnäolo. Katsojan jakamattoman huomion saavat lähietäisyydeltä kuvatut kokeneet ja tuntemuksia välittävät kasvot, jotka sanovat ”minä tiedän sen, minä olin siellä”. Muuta visuaalista materiaalia, valokuvia ja elokuvia, käytetään vain hillitysti: pääosassa ovat dokumentin esiintyjät. Elokuvan käsittelemän ajan musiikki ja tarkoin kuvan ilmapiiriä korostamaan valitut äänitehosteet ovat vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin dokumentin nykypäivää.

Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, 13.11.2013

Hurjaa menoa leffateattereissa

Marraskuussa elokuvateattereissa on peräti kuusi kotimaista ensi-iltaa. Ensimmäisenä ehätti Pirjo Honkasalon Betoniyö ja toinenkin, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeinen elämä, on jo elokuvateattereissa. 15.11. vuorossa on Jari Halosen Kalevala – Uusi aika, 20.11. markkinoille saapuu Zargos Manucharin Salpa, ja 22.11. Jarmo Lampelan Nuoren Wertherin jäljillä. Vilkkaan avajaiskuukauden päättää 29.11. Pekka Lehdon elokuva Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Käykääpä katsomassa.

Peter von Bagh, Olavi Virta ja Paavo Nurmi tänään

Myrsky on laantunut. On Dokumentin ytimessä -ilta Orionissa, aiheena Peter von Bagh, esitysvuorossa ovat dokumentit kohdehenkilöinään Olavi Virta ja Paavo Nurmi.

Ilkka Kippolan vuoro juontaa, ja Petterikin saattaa olla paikalla - viimeksihän ohjaajaa vähän haastattelinkin.

Tänään Orion (Eerikinkatu 15, Helsinki) alkaen klo 17.

Elokuvien esittelyä ja liput, joita saa myös paikan päältä: http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-73-peter-von-bagh/7859

Orionissa keskiviikkona

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 72: SUOMEN ELOKUVASÄÄTIÖN DOKUMENTTIPROJEKTI 1988-89

16.10.2013 keskiviikko 17:00

Keskiviikkona Orion kutsuu jälleen: http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-72-suomen-elokuvasaation-dokumenttiprojekti-1988-89/7818.

Tulkaa, tulkaa kaikki. Viestiä saa levittää.

London - The Modern Babylon

Me tulemme taas. Kannattaa merkata kalenteriin jo nyt aikamäärä 2.10.2013 klo 17.00. Silloin Orionissa (Eerikinkatu 15) esitetään kymmenvuotiaan sarjan luonteelle poikkeuksellinen tapaus: elokuva jolla ei ole suoria yhtymäkohtia suomalaiseen dokumenttiin. Mutta kun tämä on niin hyvä. Siksi.

Dokumentin ytimessä 71. Kaupunkidokumenttien aatelia. London: The Modern Babylon

 

Kaupungit ja kaupunkilaisuus puhuttavat meitä kaiken aikaa. Ei ole vaikeaa hyväksyä käsitystä jonka mukaan mikä tahansa kaupunki, vaikkei olisi edes suurkaupunki, muuttuu koko ajan. Kaupunki on olemassa, mutta on kovin vaikeaa määritellä sitä, mikä on kulloinkin se oikea kaupunki.

Mutta kaupunkilaisuudesta sen sijaan voi pitää kiinni, vai voiko? Ketkä ovat oikeita stadilaisia? Tämä asia on aivan yhtä epäselvä kuin kaupunki itse. London: The Modern Babylon on periaatteessa elokuva ”oikeista lontoolaisista”, mutta onko sen ainoa päätelmä lopulta, ettei oikeita lontoolaisia ole eikä ole koskaan ollutkaan. Käsitteenä tai terminä ”oikea lontoolainen” on vain myytti, sillä kaupunki ja kaupunkilaisuus muodostavat kaiken aikaa muuttuvan prosessin. Lontoo on Babylon, jossa maahanmuutto, assimilaatio, poliittiset, rodulliset ja vaikkapa sukupuoli- ja sukupolvijännitteet ovat jatkuvaa todellisuutta. Kaupunki on elämää suurempi kokemus, joka ei pysy hetkeäkään samanlaisena.

Rock- ja punk-elokuvillaan tunnetuksi tullut Julian Temple etenee elokuvassaan kronologisesti 1890-luvulta nykypäivään. Hänen otteensa ei ole rauhallista elokuvaessee-tyyliä. Temple etenee nopeilla ja leikkisillä leikkauksilla assosiaatioiden ja alluusioiden verkossa, jotka yhdistävät tai asettavat vastakkain nykypäivän ja menneisyyden ilmiöitä ja tapahtumia. Näkemys ei sievistele: rasismi, väkivalta ja ennakkoluulot ovat osa lontoolaisten kokemaa historiaa. Sekä tunnetut että aiemmin tuntemattomat kommentoijat kertovat sekä haastatteluin että arkistonauhoilta omia muistikuviaan ja näkemyksiään – radikaalit suffragetti-näkemyksensä säilyttänyt Hetty Bower oli haastattelua tehtäessä kunnioitettavasti 107-vuotias. Musiikki on ohjaajan persoonalliselle otteelle tutulla tavalla mukana rytmittämässä maan järähtelyä kulttuurin muutoksissa 1950-luvulta 1970-luvulle.

Ohjaajan yli 6000 työtunnin rupeama on kannattanut. Kompiloitujen kuvien rytmikäs aikamatka ei koskaan lakkaa vaan siivittää yli kaksituntiseen aristokraattiseen, nautittavaan elokuvalliseen kokemukseen. Valitsipa tarkastelukulmaksi elokuvan teknisen nerokkuuden tai intellektuaalisen kekseliäisyyden, on selvää, että London – The Modern Babylon on kaikilla mittapuilla nykyisten kaupunkidokumenttien aatelia

Iso-Britannia 2012. Tuotantoyhtiö: BBC Arts, BBC Films, The BFI, Nitrate London. Lisäksi: Air-Edel Assosiates (musiikkipalvelut), Aslan Charles Kousetta (oikeuksien selvitys), Jane Moore Solicitors (tuotannon laillisuusselvitys). Tuottajat: Julien Temple, Amanda Temple, Stephen Malit. Yhteistuottajia: Rosa Bosch, George Hencken. Jälkituotannon johto: Tom Custing. Ohjaus ja käsikirjoitus: Julian Temple. Kuvaus: Steve Organ. Musiikki: Jc Carroll. Musiikin johto: Maggie Rodford ja chantelle Woodnuff. Leikkaus: Caroline Richards. On-line editoija: Des Murray. Ääni: Kim Tae Hak (ääniefektileikkaaja), Dan Johnson (äänileikkaaja ja -mikseri), Nas Parkash (voice-overin äänittäjä), Kieron Wolfson (nimellä Kieron Teather, äänittäjä). Kertoja: Michael Gambon. Esiintyjät: Hetty Bower, Tony Benn, Lil Snoddy, Michael Horovitz, Molly Parkin (haastateltuja), Miss Marsh, Malcom McLaren, Barbara Cartland (haastatteluja arkistomateriaalista). Helsingin ensiesitys: 2.10.2013 Orion (Kava).

Jari Sedergren 2.10.2013

Tulevaisuus on naisohjaajilla

Talvisota, Pahat pojat, Matti ja Rukajärven tie. Sotilaita ja poikia. Ne ovat viimeisen neljännesvuosisadan ainoat kotimaiset elokuvat, jotka ovat saaneet yli 400 000 katsojaa elokuvateattereissa. Nyt sitten kotimaisittain huiman rajapyykin saavutti ensimmäistä kertaa naisohjaaja. Johanna Vuoksenmaan mainion ja hauskan elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto virallinen katsojaluku on tällä hetkellä 400 164.

Nuoret naisohjaajat ovat nousussa. Indiewire-lehti julkaisi äskettäin oman listansa kymmenestä "sankarittaresta", kuten he halusivat sen nimetä. Miksiköhän? Kun Hollywoodin ohjaajatilastot ovat mitä ovat, on kai tunnustettava, että sankariteko se on naiselle päästä siellä ohjaamaan. Tosin nuo listan kiinnostavat nimet tekevät elokuvansa ihan muualla.

Suomessa naisohjaajat ovat olleet pinnalla erityisesti dokumenttien ohjaajina, mutta kyllä fiktiotakin on väännetty ihan menestyksellä. Keskitynkin tässä fiktioon, jonne naisohjaajat ovat tuoneet vastikään edesmenneen ystäväni Hannu Waaralan sanoin ”uudenlaista tunneviritystä, sensibiliteettiä ja atmosfääriä”. Tällöin on tehty usein moderneja perhetarinoita, joiden ”intuitiiviset ja aavistuksenomaiset sävyt” ovat luontevasti läsnä juuri nuorten naisohjaajien töissä.

Glory Leppäsen (1930-luku) ja Ansa Ikosen (1940-luku) sekä Ritva Arvelon (1960-luku) ajoista on siis tultu paljon eteenpäin. Eija-Elina Bergholm on tehnyt mittavaa jälkeä elokuvan ja elokuvatun teatterin parissa, vaikkei häneltä paljon muuta muisteta kuin esikoisohjaus Marja pien (1972). Pirjo Honkasalo oli ensimmäinen ohjaaja-Jussin saanut nainen - Tulipäätä ohjasi 1981 myös Pekka Lehto.

1980-luvulta lähtien alalla ohjaajana toiminut, lastenelokuvistaan tunnettu Päivi Hartzell (Lumikuningatar, yhdessä paljon lastenelokuvien kanssa tehneen Liisa Helmisen kanssa Kuningas, jolla ei ollut sydäntä) ja varsinkin 1990-luvulta mukana ollut Auli Mantila (Neitoperho, Pelon maantiede, Ystäväni Henry) ovat kunnostautuneet myös tuottajina, joissa naisten edustus on nykyään varsin suuri genrestä riippumatta.

Marja Pyykkö (Sisko tahtoisin jäädä) on tehnyt juuri markkinoille uuden elokuvan Kekkonen tulee, Minna Virtanen on Levottomat 3 -elokuvan jälkeen työskennellyt tv-sarjojen parissa kuten monet muutkin. Maria (myös nimellä Marja) Ruotsala on ohjannut televisiossa hienon Iloinen talo-sarjan. Saara Saarelalla on jo pitkä ura, viimeisin elokuvafiktio Väärät juuret (2009) ei ehkä saanut ansaitsemaansa huomiota. Tuore tohtorisnainen Saara Cantell on vakiinnuttanut asemansa pitkän fiktion tekijänä. Sen varmisti pienimuotoinen mutta taitavasti arkisten yksityiskohtien todistusvoimalla rakennettu Tähtitaivas talon yllä vuodelta 2012.

Lenka Hellstedt palasi elokuvafiktion pariin viime vuosituhannen lopun nuorisoelokuvalla Minä ja Morrison -leffan jälkeen vähälle huomiolle jääneellä kasvuelokuvalla Maata meren alla (2009). Lehdistön suurin lupaus on epäilemättä ollut Zaida Bergroth, jonka lapsi- ja nuorisokuvaukset elokuvissa Skavabölen pojat ja Hyvä poika kohahduttivat. Kaisa Rastimo teki elokuvia harvakseltaan vuoden 1995 esikoisensa Suolaista ja makeaa jälkeen: neljäs pitkä, nuorisoa tavoitellut Myrsky ilmestyi 2008. Rastimo ohjasi supersuositun Heinähatun ja Vilttitossun. Vastaavasta suosiosta on saanut nauttia myös Mari Rantasila Risto-Räppääjä -elokuvilla

Instituutiot tuntevat nykyajan velvoitteensa. Maarit Lalli sai ehkä hieman yllättäen ohjaaja-Jussin tänä vuonna raikkaalla nuorisokuvauksellaan Kohta 18. Suomen elokuva-ala seilasi tässä tukevasti Amerikan perässä, sillä ensimmäisen ohjaaja-Oscarin voittanut nainen Kathryn Bigelow ehti saavuttaa tunnustuksen jo 2010. Jussi oli epäilemättä tunnustus yleisemminkin siitä, että juuri naiset ovat lasten ja nuorten kuvaajina mieskollegoitaan tarkempia ja ehjempiä, vailla raivoisaa aggressiivisuutta ja käsittämättömän suuren roolin saanutta tuhovimmaa.

Alalle tulee aika ajoin uutta transnationaalia voimaa. Yhdysvalloissa kouluttautuneesta Vivi Friedmanista (The Family Tree) kohuttiin esikoiselokuvan yhteydessä. Hän kuitenkin menehtyi vakavaan sairauteen vain 44-vuotiaana tammikuussa 2012. Italialais-suomalainen Anne Riitta Ciccone ohjasi kiinnostavan elokuvan Marjan rakkaus jo muutama vuosi sitten. (Hänen myöhempää leffaansa nimeltään Il prossimo tuo en ole onnistunut näkemään.)

Viime vuosina nuoret naiset ovat kahmineet palkintoja sekä dokumentin että lyhytfiktion alueella varsin usein. Elokuvakouluissa kasvaa aidosti kansainvälinen sukupolvi, jossa naiseudesta ei ole ainakaan haittaa.

Vuoksenmaan ja Lallin esimerkit eivät ole poikkeuksia. Tulevaisuus on epäilemättä naisten.

Hei, me jankataan (sillä helle painaa)

Kyllä on sitten helteellä vaikea saada aikaiseksi mitään järkevää. En pystynyt lukemaan kuin kolmisensataa sivua ja kirjoittamaan kahdesta tarvittavasta lausunnosta puolet ennen kuin lämpö parvekkeella ylitti sietokynnyksen. Jos olisin pystynyt puolet parempaan, olisi urakka ollut jo voiton puolella. Nyt pitää jatkaa huomenna ja vielä perjantainakin, että lauantaina on iskussa elokuvaväitöksessä Turussa. Toivottavasti sää pysyy yhtä lämpimänä, sillä lämmössä on paljon kivempi epäonnistua aikataulussa.

Mutta ei ole helppoa muillakaan. Timo ei ole Heikki, sillä kun hän menee torille selvittämään swap-operaatioita ja muita hienoja termejä, siinä voivat kansan- ja työkansanmiehet olla yhtä ihmeissään kuin me harvat, jotka Hesarin persuilmoituksen oikeasti lukivat puolipisteineen päivineen.

Pitkän matematiikan C:n kirjoittanut maisteri Soini on epäilemättä saanut kirjoitukseensa hiukkasen konsulttiapua Erkki Havansilta, pantti-ja vakuusoikeuden erikoisasiantuntijalta, prosessioikeuden täysinpalvelleelta emeritusprofessorilta ja nykyiseltä perussuomalaisten eduskuntaryhmän oikeudelliselta asiantuntijalta, eli jokseenkin ilmiselvästi pätevältä herralta eikä työmieheltä. Urpilaisella on myös matematiikan arvosana cum laude approbatur eli ihan kiitoksin hyväksytty, mutta lyhyestä matematiikasta.

Paljon helpompi kuin Soinin mutkaisaa ymmärtämystä on snaijata valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäen sanomaa: Suomen kreikkalaispankeilta saamista vakuuksista voidaan pitää kiinni kaikissa tilanteissa. Poliittisesti on tietysti huomattava, että Urpilainen ei ole ikinä tehnyt niin oikein, kuin valitessaan näihin hommiin Hetemäen, kunnon pätevän porvarin, jota vastaan kukaan ei uskalla käydä, eikä varmasti työmieheksi nimitellä.

Vaikka oma matematiikan laudaturini oli lyhyt, niin voin ihan takuuvarmasti vakuuttaa, että jos nämä vakuudet ovat spekulaatiota, niin tämä keskustelu on metaspekulaatiota eli spekulaation spekulaatiota. Jos siihen vielä kesäloman jälkeen kerätään kierroksia, niin kuin tietysti tuotonvaihtoon luottavassa persumaailmassa ajatellaan, niin ei ole kaukana ajatus, että hei, me jankataan.

Elämä ei ole pelkkiä vakuuksia. Meillä on helle ja häät, Keski-Euroopassa melkein hautajaiset, tai ainakin kaupunkien upottajaiset. Ei siinä mitään uutta ole, 500 vuotta sitten piteli yhtä pahoja ilmoja.

Oletteko muuten huomanneet, että Kiinassa ollaan hissuksiin, kun Tienanmenin verilöylystä tuli taas tasan vuosi lisää. Nettisensuuri sensuroi kaiken mahdollisen, jopa hakusanat tänään, huomenna tai illalla. Hauskinta on se, että kieltolistaan kuului myös "suuri keltainen ankka". Miksikö? Joku älypää - sensuuri tekee vastustajan nokkelaksi - oli älynnyt laittaa siihen kuuluisaan kuvaan, jossa ostoskassilla varustettu mies pysäyttää tankkirivistön, tankkien paikalle ankkoja.
Klikkaa tätä linkkiä niin näet kuvan

Elokuvan juhlaa Sodankylässä

Sodankylä tiedottaa:

AKI KAURISMÄEN UUTUUS SODANKYLÄSSÄ

Aki Kaurismäen uusi ohjaustyö Tavern Man, pääosassa Ilkka Koivula, saa odotetun Suomen ensi-iltansa, kun neljän kansainvälisen huipputekijän episodielokuva Historic Centre esitetään Sodankylän elokuvajuhlilla 12.-16.6. Elokuvan muut ohjaajat ovat 104-vuotias portugalilainen Manoel de Oliveira, hänen maanmiehensä Pedro Costa ja espanjalainen Victor Erice.

Samalla nähdään Kaurismäen 1988 filmaama, mutta vasta viime vuoden lopulla valmistunut 18-minuuttinen musiikkifilmi Bluesia Pieksämäen asemalla, pääosissa Juice Leskinen ja kumppanit. Sodankylässä esitetään myös Peter von Baghin uusi dokumenttifilmi, Oulu-aiheinen Muisteja, joka esimerkiksi Helsingissä tulee ensi-iltaan syyskuussa.

Aiemmin ilmoitettujen kotimaisten helmien, Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi -elokuvan ennakkoesityksen sekä Anssi Mänttärin Romanssi-elokuvan maailmanensi-illan, lisäksi festivaalilla nähdään ensi-illat Jan Forsströmin esikoispitkästä Silmäterä sekä Jarkko T. Laineen ja J-P Passin ”novellielokuvasta” Ajomies. Lehto, Forsström ja Mänttäri myös saapuvat Sodankylään.

Vuoden tekijävieraisiin kuuluvat lisäksi Kerron sinulle kaiken -elokuvan ohjaaja Simo Halinen, dokumenttiohjaajat Mika Ronkainen (Laulu koti-ikävästä) ja Ville Suhonen (Metsän tarina), näyttelijät Krista Kosonen (Kaikella rakkaudella) ja Janne Reinikainen (Palsa) sekä kokeellisen elokuvan esitaistelija Mika Taanila lyhytfilmeineen.

Lyhytfilmeistä ensi-iltansa saavat Joonas Rutasen Huulilla, Heikki Kujanpään Taskuparkki, Rax Rinnekankaan Åken takki ja Mikko Myllylahden Käsilaukku. Tekijöistä ainakin Rutanen ja Kujanpää saapuvat Sodankylään.

Festivaalilla nähdään taas kaikki vuoden parhaat kotimaiset pitkät elokuvat sekä valikoima lyhytfilmien kermaa. Klassikoitakin nostetaan jälleen esille: Rauni Mollbergin Milka nähdään sopivasti kirjailija Timo K. Mukan kuoleman 40-vuotispäivän tuntumassa ja Hannes Häyrisen Iskelmäketju riemastuttaa perinteisessä karaokenäytöksessä.

Kansantaidetta ja pelkoja

Parvekkeelle aamuseitsemältä kantautunut luontoääni oli siinä määrin erikoinen, että ei sitä voinut tunnistaa. Siinä oli karheutta kuin se olisi ollut sordiinoa käyttänyt, laulukoulun käynyt kurkkukipuinen huuhkaja, murinaa enemmän kuin kurlutusta, mutta olisi se voinut olla myös koiranpentu. Toisteisuus viittasi kuitenkin totta vie lintuun - yhden muunnelman siitä sai irti. Yleisradion tarjoamat parisataa viikon luontoääntä eivät tuoneet asiaan ratkaisua. Hitaahko tyt-ty-dyy-dyy oli sen rytmi. Piti kesken tämän mennä uudestaan kuuntelemaan, mutta nyt äänessä oli jo kesän ensimmäinen pensasleikkuri, tuo moottorisahan pikkuveli ja kesäaamunrakastajan pelottava äänimaisema.

Aamun paljastuksia oli se, että Finnairia siivittää uuteen nousuun ukrainalainen kansantaide. Koska olen Johnny Be Good -kappaleen kuullut ja kokenut karaokekuiskaaja, en mene sanomaan, että kyse olisi kopiosta. Esimerkiksi karaokessa on joskus hyvin vaikea sanoa, onko saataville saatetussa kyse tarkalleen se, mitä näyttäisi olevan, vaan erittäinkin omaperäisestä uussävellyksen järistyttävästä tulkinnasta, vaikka soundimaiseman mielikuvia olisikin etukäteen muokannut ihan tuttuna pitämänsä esityskappaleen nimi.

Sen verran kyyniseksi Marimekon ja Finnairin kuvia katsellessani kuitenkin tulin - en siis järkyttynyt kuten auringosta väriä ottanut lehdistömme taas aivan väärin tunteilee ja lukijoitaan tunteiluttaa -, että tulin ajatelleeksi sinivalkoista lentokonetta ilmalaivana ja jouduin valittaen toteamaan, että rotat ovat jo sen jo jättäneet, päin vastoin kuin kansantaiteessa, jossa ne ihan selvästi piipertävät tyylitellyssä metsässä. Myönnän, että tämä on hyvin naiivi kannanotto.

Kielikorva on saanut olla taas tarkkana. Meitähän värisytetään milloin milläkin kielillä, jotka sitten orkesterin lailla kaikuvat korviimme joka puolelta ja muodostavat mielipideilmaston. Viime vuosina muotitermeihin on lukeutunut esimerkiksi kiusaaminen, jonka kohteeksi joutumisen välttyminen on elämänmittaisessa hankkeessa todella vaikeata, sillä jokaisella on kaveri, joka on joskus töninyt.

Nyt emme enää puhu kiusaamisesta. Uudet termit ovat pelko, pelottelu ja sen vastapainona uskallus. Kiusaamisesta on siirrytty pelottelemaan. Pelko ja pelottelu ovat vihapuheen motiiveja ja siitä ovat saaneet viime päivinä osansa monet ulkomaanelävät, kuten lähes tuhannen vuoden ajan Suomessa pesineet suomenruotsalaiset, joita tappouhkausten vyöry on nyt sitten kohdannut.

Pelotteluun taipuvaisia ja pelkoa herättäviä mielipiteitä onkin ollut viime aikoina markkinoilla varsin paljon. Niitä on perusteltu sillä, että mielipiteitä saa ja pitää voida esittää. Mutta palaan tässä asiassa tieteestä opittuun: toiset mielipiteet ovat parempia kuin toiset analogiana sille, että toiset argumentit ovat parempia kuin toiset. Mielipiteet eivät totta vie ole tasa-arvoisia. Journalismissa pelon herättämistä - esimerkiksi uhkaavan kuoleman kautta - on perinteisesti nimitetty vastaanottajan tai lukijan tai katsojan emotionaaliseksi kiristämiseksi.

Ajatellaanpa lopuksi tätä Tanskanmaalta eli Hamletista kopioitua soinilaista mätää kukkoa. Kun persu mielipiteensä mukaisesti heiluttaa - omin sanoin uskaltaa heiluttaa - perhearvolippua Ranskan vierailullaan, niin mitä siitä on loppupeleissä sanottava. Vastustaako hän homoliittoja vai puolustaako perinteistä aviolittoa? Kas siinä pulma. Näemmä lehdistöllekin.

Kesän peruuttaminen on peruutettu

Raotin varovasti parvekkeen ovea. Vastaan hyökäisi lämmin aalto, josta ehdin nautiskella täysin siemauksin viitisen sekuntia ennen kuin allergia iski. Kun siitä medikalisoiduin maailmanvälinein tokenin, saatoin edelliseen bloggaukseen vedoten todeta, että kesän peruuttaminen on peruutettu.

Parveke on varjon puolella näin aamuisin, mutta päätoimittajasta irtioton tehnyt lehti lupasi 22 edesmenneen herra Celsiuksen astetta ja väitti UV-säteilyn tasoksi viisi, joka vastannee pilvipoutaista eteläisessä Euroopassa ja lupaa perskohtaisesti nippa nappa d-vitamiinitason korjausta. Betoniulokkeelle voinee kuitenkin kynän ja kumin kanssa itsensä hilata, kun muistaa villasukat. Paketteja mukana on kaikkiaan kolme, kussakin viitisensataa sivua, niistä muutama sata omin kätösin raapustettua. Sata litraa kahvia riittänee kyytipojaksi.

Soittelivat eilen vielä yhdestä paketista. Olin ollut heräteostoksilla netissä. Luottamukseni Suomen kesään osoittautui vahvaksi, sillä hankin summassa omasta mielestäni stailin panamahatun. Kuuden miehen vartioitu yksikkö on tuomassa sitä tänään ulko-ovelle suoraan lentokentältä. Koska ette kuitenkaan pärjää kapakkavisoissa - sanon tämän takavuosien SM-joukkuekisan kahdeksannen sijan tuomalla varmuudella - kerrottakoon, että kysessä on Carludovica palmata. Panamahatut tehdään siis panamapalmun lehtiliuskoista. Siksi niitä kutsutaan panamahatuiksi.

Unohdin taas, että tämä ei ole puhe Al Gorelle. Kolme toistoa ja lyhyitä lauseita. Lyhyet lauseet kannattaa toistaa. Mieluummin kolme kertaa. Melonit ja lippalakit.

Päätoimittajien ja ministerien vaihtoviikot ovat sujuneet näin piippuhyllyltä tarkastellen mainiosti. Tiivistän tässä yleisimmät kommentit laatulehdistöstämme. Uudet ministerit ovat sutjakassa kunnossa ja kelpasivat hyvin täyttämään imagotehtäväänsä tulevissa vaaleissa pirtsakalla tyttömäisyydellään. Uudeksi raittiiksi ja uskonnolliseksi päätoimittajaksi valittaneen rasvanahkainen duunari, joka osaa kallistaa päänsä savupiipputeollisuudesta vapautuneiden köriläiden puolesta persutuntumalta. Kuuntelemaan lukijan ääntä sydämellä, järjen ääntä hupenevasta toimituksesta ja Herran ääntä yhtiön hallituksesta.

Kesä on peruutettu

Näitä harmaansynkeitä aamuja ei ole ollut ikävä. Ja silti kävely kaupungilla aamun tihkusateessa oli riemastuttavaa, vaikka lihasjomotus olikin elämän karmeimpia. Yritin liikkumattomuuden vastapainoksi sunnuntaina tehdä balettiharjoituksia parvekkeella - siellä on siihen sopiva kaide - ja onnistuin löytämään takareidestäni aiemmin tuntemattomia lihaksia. Ne sitten tekivät pitkäaikaisen hiljaisuuden tiettäväksi omalla tuskaisella protestillaan. Kun näette minun köpöttelevän kaupungilla, tiedätte miksi, ainakin sinne päin, tai edes jotain selitystä - ruumiin vankilaan sopii hyvin Robinson Crusoen fiktiivisen elämäntarinan kirjoittajan Daniel Defoen sanonta: "Tietyn vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvailu kertomalla sellaisesta mitä ei ole."

Tämä aika vuodesta on usein pyhitetty mietiskelyyn siitä, miten kulloisetkin mieltä kiinnittävät asiat saataisiin kesän ajaksi sopivan stagnaattiseen tilaan. En pääse tästä ilosta nauttimaan. Töitä on tehtävä, että saisi sen vähänkin valmiiksi, vaikka uusia ideoita tulvii kilpailemaan vanhojen toteutumattomien kanssa. Jos siitä jotain pitää päätellä, niin sen, että vitamiininpuutoksesta ei varmaankaan kärsitä. Tosin sen d-vitamiinin ottaisin mieluummin auringonpaisteena, ei kahdentoista asteen tihkusateena, jossa sopiva päiväannos on vain vaikeasti mitattavissa.

Mikäli koko kesä ei mene tekemättömien töiden työnteossa, voisi kallistaa hetkeksi päänsä Helsingin Sanomien tänään kirjoittaman listan puoleen. Lehdelle tyypillisellä varmuudella se julistaa tänään lukijoilleen kilpailun 2000-luvun parhaista suomalaisista romaaneista, vaikka elämme vasta vuotta 2013. Siinä on turha miettiä, onko lukenut ehdotettuja 25 romaania, kun sanamuoto antaa meille himolukijoille sentään reilut 986 vuotta lukea edes ne. (Laittaisin tähän linkin, mutta kun on se viiden ilmaiseksi luettavan artikkelin rajoitus, ja sehän nyt on jo mennyt umpeen twitteriä selatessa, jossa kaikki mainostavat vähänkään kiinnostavia juttuja joskus silloinkin, kun ne eivät ole itse kirjoitettuja, vaikka tietysti varsin usein ovat.)

Kun vapaa-ajan ongelmat on näin ratkaistu, on syytä kiinnittää huomiota toiseenkin ihmiskuntaa riipivään ongelmaan. Nimittäin hyönteissyöntiin. Maailman tulevaisuudessa kohdattavan proteiinivajeen ratkaisuksi on tunnetusti  jo pitkään ehdotettu hyönteissyöntiä, jota dieettiä erityisesti eräät liskot ja linnut ovat vuosimiljoonien ajan hyvällä menestyksellä noudattaneet. Itselleni on tietysti itsestään selvää, että heinäsirkkaparvista pääsee helpoiten eroon syömällä ne, mutta ajattelin siirtää koulutukseni vuoksi huomion hieman vähemmän itsestään selvään ulottuvuuteen eli dimensioon. Kysynkin median hyönteissyöntivillityksen läpitunkemana, mihin media meitä oikein valmistaa? K-marketin jatkuvasti uudistuvia hintalappuja aidosti järkyttyneenä seuranneena kysyn, kuinka pian meidän on pakko ryhtyä hyönteissyöjäksi maailman suistuttua radaltaan jauhomatojen vallattua ruokakaapit. Kanadalaislähde on tästä vain yhtenä yleisenä todisteena. Ja laitetaan näin jälkikäteen toinenkin linkki siihen, mikä on jo toteutunut. Suomi on muun maailman ulkoministeriöiden verkoston mukaan lähinnä yleisvaarallinen maa "väkivaltaisine mielenosoituksineen": raportoijana on Demari.

Suuri gangsterisota Teemalla

Suuri gangsterisota tänään Teemalla. Sivulla linkki Filmiryhmän radio-ohjelmaan, jossa elokuvaa kommentoin. http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/74-teemalauantai-olipa-kerran-amerikassa …

Jos arvon lukijani ovat kiinnostuneita, olen aktivoitunut myös Twitterissä. Seuraamaan pääsee kun valitsee @Sedis