Helppoa rahaa ja rakkautta

Kai tekin panitte omat tuhateurosenne Grasshoppersin puolesta Myllykosken Palloa vastaan. Minulle tulos oli aivan selvä sen jälkeen, kun iltapäivälehti kertoi, että koko joukkue on maalivahdin takana.

Se ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta strategialta.

Sen sijaan pöytätoverini, uskokaa tai älkää naispuolinen, sanoi, että hänestä tuli jalkapallofani sen jälkeen kun hän televisioselostuksesta jatkuvasti kuuli, että keskikentällä on vapaita miehiä.

Minulle hän valitti vain että korvat soivat.

Jääkärin morsiamen kielto

Sodan alla valmistunut Jääkärin morsian (1938) oli ilmestyessään suosikkielokuva. Heti sodan jälkeen, 20.9. 1944, monia suomalaiselokuvia asetettiin esityskieltoon, mutta Risto Orkon Suomi-Filmille tekemä Jääkärin morsian, huolimatta sen ilmeisestä venäläisvastaisuudesta ja eräästä elokuvan kieroksi esitettämästä bolsevikki-juutalaishahmosta, ei kiinnittänyt sensuurin huomiota.

Kilpaileva yritys harrasti tietoista itsesensuuria. Suomen Filmiteollisuus asetti Sam Sihvon näytelmään perustuvan Hevoshuijari (ohj. Ossi Elstelä 1943) ja itsensensuuripäätöksen takana olevan yhtiön elokuvamogulin Toivo Särkän oman elokuvan Tyttö astuu elämään (1943) varastojen kätköihin oman poliittisen itsesensuurin vuoksi. Mutta Suomi-Filmi ei itse halunnut sensuroida mitään, vaan esitti vapaasti ryssittelevää Jääkärin morsianta tietojen mukaan "maaseudulla".

Vasta kun Neuvostoliitto toimitti vuoden 1948 lopussa Suomelle nootin eräistä teatteriesityksistä - toisessa tapauksessa kyse oli Jääkärin morsiamen näytelmäversiosta - ja kun suomalaiskommunistien lehdistö ja Neuvostoliiton lehdistö reagoivat samassa tarkoituksessa näytelmän elokuvaversioon, määräsi ulkoministeriö elokuvatarkastamon toimiin. K.-A. Fagerholmin johtaman hallituksen mietittyä ulkoasiainvaliokunnassaan toimenpiteitä nootin suhteen, opetusministeri Reino Oittinen määräsi elokuvan uusintatarkastukseen. Valtioneuvoston kannan ymmärtäneet, eri maailmankatsomuksia edustavat sensorit laittoivat elokuvan esityskieltoon 7.1. 1949. Ministerin kirjelmää voitiin hyvin pitää käskynä sen sanamuodoista huolimatta.

Jean-Paul Sartren näytelmä Likaiset kädet ja Sihvon näytelmät joutuivat neuvostoliittolaisten silmätikuksi vuosien 1948-49 vaihteessa siksi, että se oli kulttuuriin keskittyvä osa Neuvostoliiton harjoittamaa K.-A. Fagerholmin hallituksen vastaista propagandakampanjaa. Sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus reivasi Suomen linjaa lännen suuntaan siinä määrin, että neuvostoliittolaiset tarttuivat diplomatian tarjoamiin keinoihin, painostukseen. Neuvostoliitto oli tuolloin kylmää sotaa käyvä suurvalta, joka ymmärsi propagandan ja ideologisen ujutuksen merkityksen. Elokuvasensuurissa seuraus oli kiristynyt poliittinen seula ja ulkoministeriön ohjaus. Ulkoministeriö piti elokuvien ongelmia pienenä ja päätyi säännönmukaisesti – ei kuitenkaan aina - suosittelemaan neuvostotoiveiden toteuttamista.

Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää aiheutti monia muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Josif Stalinin kuoltua ja Nikita Hrustsevin valtaannousun jälkeinen ”destalinisaatio” toi mukanaan kansainvälisen, ensimmäiseksi liennytykseksi kutsuttu ajanjakson. Suomalainen julkisuus liberalisoitui. Sillä oli myös poliittinen ulottuvuus: neuvostokielteiset kirjat löysivät tiensä taas markkinoille. Arvo ”Poika” Tuominen muistelmillaan suomalaiskommunisteista Neuvostoliitossa ja Unto Parvilahti vankileirikuvauksillaan Berijan tarhat (1957) ja SS-muistelmillaan Terekille ja takaisin (1957) saavuttivat populaarimenestystä. Historiarevision alkua merkitsi Lauri Hyvämäen Vaaran vuodet, joka oli poliittisesti tarkoitettu vastustamaan kommunismia Suomessa, kuten myös Yrjö Soinin menestysteos Kuin Pietari hiilivalkealla, joka samassa tarkoituksessa kuvasi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä Suomessa. Neuvostojärjestelmän diktatoriset piirteet, ideologisuus, väkivalta ja hallinnon heikkous tulivat esiin myös käännöskirjallisuudesta.

Tämä aiheutti sen, että prestiisielokuvana Jääkärin morsianta pitävä Suomi-Filmi esitti toiveita elokuvansa vapauttamiseksi vuodesta 1957 lähtien. Yöpakkasista noottikriisiin toiveet olivat kuitenkin pienet.

Millaisin sanakääntein Suomi-Filmi sitten vapautusta tälle poliittisesti arkaluontoiselle elokuvalleen haki noottikriisin jälkeen?

Tässäpä esimerkki Suomi-Filmi Oy:n kirjelmästä Valtion elokuvatarkastamolle 19.12. 1963:

”Nyt on sodasta kulunut jo melkein 20 vuotta ja pyydämme kohteliaimmin Valtion elokuvatarkastamoa tarkastamaan tämän filmin uudelleen ja kumoamaan sen esityskiellon.

Tahtoisin saada filmin Jääkärin morsian esitykseen elokuvakerhojen ja –arvostelijoiden pyynnöstä. Tämä filmi oli aikanaan eräs kotimaisen elokuvan suurimpia menestyksiä ja sillä olisi lähinnä kuriositeettiarvoa nykyiselle nuorisolle – vanhemmissa katsojissa se luonnollisesti herättäisi muistoja. Emme näe mitään syytä siihen, että elokuva edelleenkin olisi esityskiellossa, sillä se ei millään tavalla loukkaa ulkovaltoja – kaikki sellaiset kohdat on leikattu pois, jotka mahdollisesti olisivat voineet olla Neuvostoliittoa loukkaavia. Sitä paitsi kaikki filmissä kuvatut venäläiset edustavat tsaarinvalta-aikaa, jolloin olosuhteet Neuvostoliitossa suuresti poikkesivat siellä nykyisin vallitsevista. Mitä taas tulee venäläisiin sotilaisiin haluamme mainita, että filmin Jääkärin morsian eräs sankareista ihailee venäläistä sotilasta ja pitää hänen urheuttansa erittäin suurena.

Etsiessämme mahdollisia syitä siihen, miksi filmin Jääkärin morsian esitys yhä on kielletty massamme päädyimme siihen tulokseen, että ainoana syynä on se, että filmi ehkä on liian isänmaallinen. Tätäkin seikkaa haluamme kuitenkin puolustella ja viitaamme presidenttimme tämän vuoden itsenäisyyspäivänä pitämään puheeseen, jossa isänmaallisuuden merkitystä erikoisesti tähdennettiin.”

Ymmärrämme kyllä sen, että Jääkärin morsian aikoinaan oli tulenarka elokuva, mutta sitä se ei missään tapauksessa enää nykyaikana ole. Olivathan monet kirjatkin ’pannassa’ sodan jälkeen, mutta nyt niiden julkaiseminen on sallittu. Miksi ei siis elokuvan suhteen noudatettaisi samaa periaatetta?

Pyydämme nyt Valtion elokuvatarkastamoa katsomaan uudelleen yhtiömme filmin Jääkärin morsian ja ottaen edelläesittämämme seikat huomioon sallimaan sen esittämisen maassamme.

Kunnioittaen"
Suomi-Filmin edustaja, jonka nimen jätän tästä pois.

Tarvinneeko sanoa, että pyyntö, jonka sanakäänteet eivät ole niitä onnistuneimpia, ei tuottanut tulosta ulkoasiainministeriön vastustuksen vuoksi. Elokuva vapautui pannasta 1980-luvulla.

Pariisissa on taas kiva käydä

Cinémathèque Française Pariisissa juhlii aukaisemistaan monen vuoden tauon jälkeen virallisilla avajaisilla 26. syyskuuta, yleisölle se aukaistaan 28. päivä.

Mutta ei entisessä paikassa: Après quelques mois de fermeture, la Cinémathèque s’ouvre au public dans son nouveau site du 51 rue de Bercy. Le bâtiment construit par Frank Gehry mérite à lui seul le déplacement - aisément accessible par la ligne 14, station Bercy.

Les Parisiens et les Franciliens qui n’en sont pas encore familiers découvriront une architecture post-moderne qui capte merveilleusement la lumière, et la diffuse de manière mystérieuse ...

Skeptikoita vastaan

Jos kenen luullen ei ole tietoa, eipä hän tiedä
tietoko mahdoton on, olevansa kun tuon tietoa vailla
tunnustaa. Minä en hänen kanssaan kiistele väittein,
koska on jäljilleen asettautunut itse hän päälleen.
Vaikka myöntäisin tämän tietävän, niin kysyn tuota:
maailmassa kun koskaan ei ole totta hän nähnyt,
mistä hän tietää voi, mikä tieto ja tiedon on puute,
luonut myös mikä on toden tuntemuksen sekä väärän,
tai erotuksen sen, mikä on epävarma ja varma?
Näin tulet huomaamaan: alun alkain aistimet luoneet
on toden tuntemuksen, ei aisteja torjua saata.
Luoton suuremman näet ansaitsee, joka aina
voi omin neuvoineen toden etsien oikoa väärän.

T. Lucretius Carus, teoksesta Maailmankaikkeudesta (WSOY 1965). Suom. Paavo Numminen.

Laskurin tuloksia

Olen huomannut, että erilaiset kävijäluvut kiinnostavat ainakin joitakin blogosfäärin kirjoittajia. Joidenkin toplistan kärjessä olevien blogien
ilmoitettuja lukijämääriä on väliin epäilty. On puhuttu pahantahtoisesti jopa manipulaatiosta. Itse en ole semmoista havainnut, päinvastoin, vuosien varrella satunnaisesti esiin tulleet luvut suosikkiblogien kävijämääristä ovat olleet järkeenkäypiä.

Yleisempää on kuitenkin pienenä pidetyn lukijamäärän päivittely ja suoranainen vähättely. Siinä nyt ei ainakaan ole mitään järkeä, sillä lasti kaatuu uskollisten lukijoiden niskaan (jotka siis joutuvat sitä itkemistä katsomaan...).

Koska entinen laskuri alkoi pukata mainoksia tekstini päälle, asetin uuden laskurin viikko sitten. Olen blogannut varsin tasaisesti läpi viikon. Useamman päivittäisen bloggauksen tulokset näkyvät korkeampina lukuina.

Mutta vuorokaudenkaan tauko ei laske kävijämääriä dramaattisesti. Olen päätellyt siitä, että osa vakinaisista lukijoistani käy etsimässä päivitystä rutiininomaisesti. Niin minäkin teen erityisesti silloin kun blogilista on juuttunut piikkimattoon.

Maksimiin pääsee kolmella päivittäisellä bloggauksella: aamubloggauksella noin kahdeksan aikaan, päiväbloggauksella noin klo 11 ja oikein ajoitetulla iltabloggauksella.

Blogilistan oikuttelu tekee tämänkaltaisen laskelmoinnin käytännössä mahdottomaksi. Toinen syy laskelmoinnin välttämiseen on se, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Tietysti voi olla piristävää miettiä, millä keinoilla lukijamääriään voisi maksimoida - sitä kaikki kaupalliset blogit tekevät - mutta käytäntö opettaa, että kasvua tulee jos on tullakseen. Blogien luontoon kuuluu pitkäaikainen luotettavuus sekä ilmestymisen että kirjoitusten "tason" suhteen. Niin tulee tulosta.

Järjestelmä on äärimmäisen demokraattinen. Vain lukijat päättävät, mutta eivät onneksi yksi kerrallaan, vaan ryhmänä, vaikkakin useimmiten toisistaan tietämättä. Lukijat tulevat ja menevät yksilöinä - ryhmäilmiöt ovat harvinaisia, mutta kyllä niitäkin on vuosien varrella nähty. Huonon käyttäytymisen tuloksena lukijamäärä voi pudota helposti puoleen, kun boikotteerauksesta tulee tosiasia. Ikuista sekään ei tietysti ole.

Hämmästyttävintä on se, että monet lähes päivittymättömät blogit säilyttävät tilaajamääränsä. Siitä voi päätellä, että odottaminen muodostaa blogistanin viehättävyydestä merkittävän osan. Odottamisen viehättävyys näkyy myös tuossa tavassa käydä tarkistamassa tutun blogin päivitystilanteen rutiinilla, apuvälineitä käyttämättä.

Olen siis Blogilistan kuudenneksi linkatuin blogi ja top-listalla tilaajamäärin mitattuna 16., mihin oikeutti 203 tilaajaa. Kertoimet voitte siis laskea itse helposti. Päivittäinen kävijämäärä on 2,1-2,7 -kertainen: pidemmällä aikavälillä se vaihtelee ylöspäin, sillä piikit voivat nostaa kävijämäärän jopa tuhanteen, puoleentoista tuhanteen. Tällaiset kävijäpiikit voivat johtua ulkopuolisesta linkkauksesta (yleensä yksittäinen bloggaus), seurapiiritapahtumasta (Kuukkeli-gaala) tai onnistuneesta meemistä.

Mutta tässäpä viikon lista. Sarakkeet ovat: Päivämäärä. Sivuselaukset.Kävijämäärä.

Saturday 24th Sept 2005 745 424
Friday 23rd Sept 2005 620 417
Thursday 22nd Sept 2005 775 458
Wednesday 21st Sept 2005 856 530
Tuesday 20th Sept 2005 674 467
Monday 19th Sept 724 471
Sunday 18th Sept 737 441

Joko riittää?

Veera näyttää kertoneen oleellisen eilisestä. Hyvä että riisikuppi pysyy kädessä.

Huomasin että keittiössä on ahdasta. Astiakaappi rönsyilee, ja tiskipöydällä on astiapinoja. Muut kaapit ovat täynnä isotädin perinnelasia ja posliinia.

Riisikuppeja meillä riittää. Vaimo on perso semmoisille ostoksille ja kato-ku-hieno -kuppeja on ilmaantunut kolmihenkiseen perheeseen 19 kappaletta.

19! Makustelkaa sitä.

Sillähän ruokkisi koko Saharan väestön tai harrastaisi perheriitoja parikymmentä vuotta.

Helsinki oireyhtymä

Maailmalla käytetään aina välillä ilmaisua Helsingin oireyhtymä, Helsinki Syndrome. "We do the same with power; because we fear what it can do, we ingratiate ourselves to it. We suck up to it. And then, finally, some of us Helsinki Syndrome with it completely...", blogisti Driftglas Chicagosta kirjoittaa.

Mikä helvetin Helsinki syndrooma? Ei muuta kuin googlettamaan. Se ei paljon auttanut vaikka sormella osoittikin: "Many people still have the event hopelessly confused with the terrorist kidnappings of the 1972 Munich Olympics (source of the misnomer, "Helsinki Syndrome")." Apua tuli sen verran, että tämä lohkaisu löytyi sivulta joka käsitteli ilmausta Tukholman syndrooma.

Tukholman syndroomahan on selvä juttu. Panttivanki rakastuu, ihastuu tai joutuu muuten kidnappaajansa lumoamaksi, eikä viitsi ajatella pakoa tai pelastumista, vaan itse asiassa hyppää rikoksentekijän remmiin.

Tukholmaan tämä ilmiö sijoitettiin vuoden 1973 Kredit-pankin ryöstössä, jossa staili ryöstäjä sai pankin naiset puolelleen. En tiedä, enkä ota kantaa, oliko Mikkelin panttivankikuviossa vähän samaa vikaa. Kaikkihan eivät yrittäneet paeta. Molemmista on muuten tehty elokuvakin, Mikkelistä kotimainen, vaikka ruotsinkielinen, nimeltään Mies ilman kasvoja (Mannen utan ansiktet) ja on Mikkellistä Peter von Baghin lyhärikin, jonka nimeä en nyt muista (Ajan... jotakin... äh).

Yhdysvalloissa kuuluisin oireilutapaus on rikkaan lehtikeisarin tytär Patty Hearst, jonka terroristijärjestö Symbionese Liberation Army sieppasi ja jopa kidutti. Kuitenkin hän kääntyi, otti aseen ja osallistui jopa pankkiryöstöihin ja muuhun aseelliseen toimintaan. Symbioosi siis toimi.

Nyt sitten on niin, että Tukholman syndrooma on sama kuin Helsingin syndrooma. Miten se on selitettävissä?

Apuun ratsastaa Renny Harlin -asiantuntija. Elokuvassa Die Hard - numero X, Y tai Z - haastatellaan telvision uutislähetyksessä terroriasiantuntijaa, joka pohtii sitä mahdollisuutta, että panttivangissa joutuneilla olisi "Helsinki syndrooma". Silloin Harvey, yksi uutisankkureista, sanoo "Se tulee Ruotsissa sijaitsevasta Helsingistä". Asiantuntija korjaa sanomalla, että Helsinki sijaitsee Suomessa. Näin Tukholman syndroomasta on tehty ikuisiksi ajoiksi Helsingin syndrooma, sillä mehän opimme kaiken joko Intternetistä, elokuvista, televiizorista tai Helsingin Sanomista.

Nyt "Helsingin syndrooma" on jo ihan yleisessä puhekielessä, kuten alun blogiesimerkkini kertoo.

Tuo blogilainaus kertoi mm. yhdysvaltalaisesta oikeusjutusta. Nöyryytetty televisioshown osallistuja, täysi amatööri, ei kestänyt kritiikkiä vaan teki itsemurhan. Suku hakee korvauksia.

Mä tiedän, että tämän jälkeen tästä tulee lööppi suomalaisiin keltapäivälehtiin. Itsemurha tosi-tv:ssä. Kissankokoisella. Se oli täällä ensin.

Uutinen on rekisteröitymistä vaativasta Chicago Tribunesta:

LOS ANGELES -- A woman is suing ABC's reality show "Extreme Makeover" for unspecified damages, alleging its decision to cancel her appearance contributed to her sister's suicide. In a lawsuit filed Sept. 9 in Los Angeles Superior Court, Deleese Williams, 30, of Conroe, Texas, claimed the producers subjected her to needless humiliation and goaded her sister, Kellie McGee, into insulting her appearance. Williams says a psychologist and numerous doctors told her she needed an "eye lift, ears pulled back, chin implant and breast implants." She was also told she needed dental surgery to break and reset her jaw for a successful "makeover," the lawsuit said. Just hours before the dental surgery was to take place, Williams was told she was being dropped from the show because the recovery time wouldn't fit into the schedule, the lawsuit said.

Nälkäpäivää!

Tänään voi sitten tervehtiä vastaantulijoita sanomalla Nälkäpäivää.

Sen kunniaksi Stockmannilla näyttää olevan tarjouksessa naudan sisä- ja paahtopaistia edulliseen kymmenen euron kilohintaan. Helsingin Sanomien ruokatorstai-sivusto tarjoaa riistalintuja maukkaissa soosseissa, libanonilaisen ruoan hienouksia unohtamatta. Vaikka tuosta juustokuminan upeudesta mausteena olen samaa mieltä. Sopii esimerkiksi porkkanakeittoon tai purjoperunakeittoon.

Päivän linkki on kuitenkin Punaisen ristin blogiin, "Nälkäpäiväkirjaan, jossa teemana on elämyskokeilu: "Miltä tuntuu elää avustuspaketin ruualla maanantaista lauantaihin?"

Nälkäpäivä-viikon kokeilijoita ja bloggareita ovat Meri-Tuuli Lindström, Saimi Nousiainen, Jasper Pääkkönen ja Tommy Tabermann. Kaksi näistä on ihan tuttuja nimiä ja Saiminkin yhdistän jotenkin misseyteen, lienenkö oikeassa.

Nälkää tai ainakin melkein lupaa myös Maailmanpankki, joka ilmoittaa Suomen kasvun puolittuvan tänä vuonna viime vuodesta. Helsingin Sanomien Jyri Raivio ounastelee, että arvion takana on metsäteollisuuden lakko tai sitten jotain muuta. "Toinen mahdollinen syy on se, että Suomen kaltaisten pienten, ongelmattomien maiden luvut vedetään enemmän tai vähemmän hatusta."

Tuo parempaa syytä erota Maailmanpankista ei ole. Miksi toimittaja ei tee johtopäätöstä!

Vaan yhtä ei joukossa näy, Karu Selli sieltä on poissa. Sekä top-listalta että bloggerista. R.I.P.

Dekkari

Vaimo piti vapaaillan. Ja mistäkö syystä minulta potentiaalinen vapaailta vietiin? Oli kuulemma esittelemässä itse kavereittensa kanssa kirjoittamaa kirjaa. Hannu Taanila haastatteli. Kyllä ne naiset keksivät helppoja selityksiä!

Kun kerran tuollaiset pikkusyyt riittävät naisille vapaailtaan, päätin minäkin pistää lekkeriksi.

Älkää kertoko kellekään, mutta pidin taukoa raatamisesta viimeisen neljän tunnin ajan. Laitoin lapselle pihviruokaa ja luin dekkarin. Lapsi sai pelata tietokonepelejä, minä löhösin ja luin.

Eikä ollut mikään huono dekkari. Alexandra Marininan, Venäjän "dekkarikuningattaren", Irina tietää liikaa (Stetshenie obstojatelstv) on tarina miliisin rikosetsivistä, poliisiupseereista, jotka selvittävät tutkijakollegansa murhaa 1990-luvun Moskovassa.

"Ymmärsin näiden rikoksien parissa työskentelemien vuosien aikana, että rikoksessa ei sinänsä ole mitään kiinnostavaa. Sen takia kirjani eivät kerro rikoksista. Ne kertovat ihmisistä, heidän elämästään, sielustaan ja ajatuksistaan, kaikesta siitä mikä on heidän toimintansa takana jopa silloin kun heidän tekonsa on rikos", kirjailija sanoo itse.

Oma luonnehdinta on yllättävän osuva. Harvasta kirjasta olen saanut niin kiintoisan matkan venäläiseen maailmaan ja ajattelutapaan. Sanottiinpa dekkareista dekkareina mitä tahansa, Mankellit ja Marklundit osaavat kertoa ruotsalaisesta yhteiskunnasta, ja nyt on selvää, että Marinina osaa kertoa Venäjästä. Kirjailijatar on toiminut miliisissä everstiluutnanttina ja Moskovan oikeustieteellisen instituutin jaostopäällikkönä ja tehnyt väitöskirjansa väkivaltarikoksista ja rikosten uusimisen ehkäisystä. Tausta myös näkyy lukemani kirjan kehittelyissä.

Marinina ei ole rönsyilevä, mutta oivalluksia venäläisestä elämänmenosta kyllä dekkariksi riittää, vaikka osa niistä on omiaan vahventamaan ennakkoluuloja ja ennakkoluuloisia tietoja ja osa pönkittää käsitystä venäläisen ja suomalaisen elämänmuodon eroista.

Ainoa hankaluus lukiessa oli muistaa - ainakin minun lukunopeudellani - monet venäläiset nimimuodot samoista henkilöistä. Asiaa ei auta, että näiden henkilöiden lukumäärä on tavallista dekkaria suurempi.

Siitä se vain kertoo, että venäläisyys on verkostoitumista: koti-, suku-, kortteli-, kaupunki-, työpaikka- ja jopa yhteisen menneisyyden verkostot ovat jatkuvassa käytössä toisin kuin meillä, jossa unohdus on suurin toive ja armeliain lahja.

Täytyi ottaa selvää, mitä muuta hänen lähes kolmenkymmenen dekkarin joukosta on suomennettu. Keväällä 2005 ilmestyi neljäs Kamenskaja tutkii -sarjan dekkari Kaikesta täytyy maksaa, aiemmin ovat ilmestyneet Loisto -pokkarisarjassa Murhaaja vastoin tahtoaan ja Kuolema ja vähän rakkautta. Jos ne ovat läheskään yhtä maukkaita kuin Irina tietää liikaa, tulen vaatimaan lisää suomennoksia.

Nuoret vihaiset miehet

Miksi kukaan ei ole tehnyt kirjaa 1950-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun "nuorista vihaisista miehistä"? Se olisi kerrankin historiaan liittyvä miesaihe, jonka luulisi kiinnostavan nykylukijaakin. Gradun aiheena se olisi myös mainio!

Miksi en ole opiskelija, joka saisi joka kuukausi kirjoittaa uuden gradun! Välillä historia-aineisiin, välillä elokuvatieteeseen ja välillä kirjallisuuteen. Se olisi niin kivaa!

Alunperin termiä "nuori vihainen mies" käytettiin englantilaiseen kirjailijaryhmään, jonka romaanien sankareille oli yhteistä kapinallinen ja kriittinen asenne yhteiskuntaa kohtaan.

Ilmaisu on peräisin Leslie Allen Paulin omaelämäkerrasta Angry young Man (1951), joka sai historiallisella tavalla lisäpotkua, kun John Osborne teki siitä näytelmän Look Back in Anger (1956). Se filmattiin vuonna 1959 (ohj. Tony Richardson, Look Back in Anger, suom. Nuori viha), mikä antoi elokuvalehti Elokuva-Aitan kirjoittajalle aiheen sanoa samana syksynä, että englantilaiset nk. vihaiset miehet ovat alkaneet tehdä elokuvia. Ne menestyivät hyvin Suomenkin elokuvateattereissa.

Nykyisin termi "viha" ymmärretään kirjaimellisesti - olen ymmärtänyt, että loanheittoon innostuneet anonyymikirjoittajat ja -kommentaattorit mieluusti pukevat ilmaisun "nuorista vihaisista miehistä" persoonansa suojaksi - mutta aiemmin kyse ei ollut aivan samasta.

Englantilaisista lähteistä voi lukea seuraavaa: Nuoret vihaiset miehet esittivät enemmänkin tyytymättömyyttä yhteiskunnan jämähtäneille ja tekopyhille instituutioille - sitä jota kutsuttiin usein establishmentiksi (oma suomennokseni tälle on vakiintuneisto) -, mutta sysäsivät syrjään sen tosiasian, että asenne tuotti lähinnä vain illuusiottomuutta sekä itseään että saavutuksiaan kohtaan.

Englannissa tähän ryhmään on laskettu kuuluvaksi näytelmäkirjaijoista John Osborne ja Arnold Wesker, romaanikirjailijoista Kingsley Amis, John Braine, John Wain ja Alan Sillitoe. 1960-luvulla nämä kaikki siirtyivät käsittelemään yksilöllistettyjä teemoja, eikä heitä laskettu enää kuuluvaksi tähän ryhmään.

Ketkä ovat sitten Suomen nuoria vihaisia miehiä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa? Elokuvan parista tulevat etsimättä mieleen ainakin Jörn Donner, Aito Mäkinen, Sakari Toiviainen. Täytyypä kysäistä Sakarilta naapurihuoneesta, miten hän suhtautuu tällaiseen epiteettiin.

Kaikki he kritikoivat valtiollista elokuvasensuuria varsin kovasanaisesti. Tässäpä esimerkki. Aito Mäkinen vuonna 1958:

"Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925 – sallittu 1951
von Sternberg Sininen enkeli, 1929– sallittu 1952
Pabst: Kerjäläisooppera, 1931– sallittu 1951
LeRoy: Olen vainottu kahlekarkuri, 1932 – sallittu 1946
Lang: Tri Mabusen testamentti, 1933 – sallittu 1953
Keighley-Connelly: Vihreät laitumet 1936 – sallittu 1946
Mayo: Kivettynyt metsä, 1936 – sallittu 1947
Bacon: Marked Woman, 1937 – sallittu ”Yön kasvot” 1950
Curtiz: Likakasvoiset enkelit, 1938 – sallittu 1950
Capra: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, 1944 – sallittu 1949
Hawks: Syvä uni, 1946 – sallittu 1949
Tetzlaff: Ikkuna, 1948 – sallittu 1950

Ajat muuttuvat. Mikä tänään on sensuroitavaa sallitaan muutaman vuoden kuluttua, eikä kukaan ymmärrä, miksi ko elokuva alkuaankaan piti kieltää… Viereisellä sivulla pari viime vuosien kiellettyä elokuvaa. Tunnettu näyttelijä Charles Laughton ohjasi 1955 ensimmäisen elokuvansa The Night of the Hunter, ja sen filmillisiä ansioita pidetään yleensä suurina. Romaanina suomeksikin tunnettu tarina laskelmoivasta saarnaajasta oli kuitenkin sensuurimme mielestä liian suurta rienausta pappiskunnasta. Kun muualla maailmassa on sallittua esittää vähemmän moraalisia pappeja tai poliiseja, varjelee sensuuri meillä lapsekkaan johdonmukaisesti juuri näiden ammattikuntien mainetta. Olisikohan näiden kunnianarvoisten ja perinteellisesti yhteiskuntaa säilyttävien ammattien edustus sensuurin mielestä meillä höllemmässä kuin muualla?

Koomillisin esimerkki on tietenkin Vihreitten laitumien Jumalakiista, eikä tarina Fellinin Il Bidonesta ole hymyttömimpiä.

Alakuva on Stanley Kubrickin elokuvasta The Killing (1956), joka samoin kuin aiheeltaan samansukuinen Dassinin elokuva Du Rififi chez les Hommes (54) on sallittu esim. Ruotsissa. Vaikka naapurimaamme moraalikäsitykset ovat melko täsmällisesti samat kuin omamme, on näitä meillä kiellettyjä ja Ruotsissa sallittuja elokuvia paljon. Kummallisinta että tällöin on usein kysymys lajinsa parhaimmistosta. Dassin – Night and the City (50), Benedek – The Wild One (53), Lang – Fury (36) ja The Big Heat (53), Langin ja Loseyn “M” (1931 ja 1950), Clair - And Then There Were None (45), Wyler - Dead End (37), Siegel – Riot in Cell Block 11 (54), King Vidor – Man Without a Star, Aldrich-Sherman – The Garment Jungle (57)…

Entä Bunuelin Un chien Andalou (29), ja Norman McLarenin Neughbours sitten?

Luetteloa voisi jatkaa ja voisi lisätä, että monet samantyyppiset tekopyhät ja ala-arvoiset elokuvat, jotka on Ruotsissa ansaitusti kielletty, on sallittu meillä. Sensuurimme puheenjohtaja ja Norjan Mykle-jutun syyttäjä ovatkin melkein samoin sanoin vakuuttaneet että yksi hyvin tehty on vaarallisempi kuin loppumaton jono heikkoja samanaiheisia teoksia. Mutta mikä lienee psykologin, sosiaalipsykologin käsitys? Kumpi on vaarallisempaa: muutama taiteellisesti korkeatasoinen ja moraalisesti lahjomaton vai huonosti tehty tekopyhyys juoksevalla nauhalla."

Kerrottehan kommenteissa keitä ovat muut suomalaiset "nuoret vihaiset miehet"? Eikä tarvitse miettiä vain elokuvakirjoittajia.

Tekijänoikeusäänestys

Käykääpä antamassa äänenne ja kommenttinne Digitodayn kyselyyn tekijänoikeuslaista.

Alle kaksi prosenttia äänestäneistä näyttää kannattavan suunnitteilla olevaa muotoilua: äsken siellä käydessäni vajaa 60 oli kannattanut ja 2960 vastustanut.

Viestissäni nostin esiin sen, että lakeja ei pidä kirjoittaa niin, että hyvin monista arkipäivän järjen mukaan toimivista kunnon kansalaisista tehdään lainrikkojia. Tämä on tekijänoikeuslain kohdalla yhtä järkevä periaate kuin minkä tahansa muun lain kohdalla. Tuottajansuojaa ei saa ylikorostaa, vaikka tekijänoikeudet ovat yksi maailman perusasioista.

Valtioneuvosto ja eduskunta ovat ehdotuksellaan kuitenkin olleet hyppäämässä äärimmäiseen kantaan. Ajatus siitä, että ristiriitainen laki hyväksyttäisiin tietoisesti, on omituinen.

Niin kiire asialla ei todellisuudessa ole, etteikö lakiehdotusta voisi korjata. Ei se olisi ensimmäinen kerta. Kiirettä perustelevat vain sulat hatussa.

Valtion elokuvasyyni

Elokuvatarkastamon historiaa laitoksen arkistossa tutkiessa tulee aina silloin tällöin vastaan mainioita kansalaiskirjeitä. Yleensä niiden kirjoittajat vaativat kiellettäväksi joko kokonaista elokuvagenreä (esim. "pornoleffat", "seksileffat") tai sitten esitetään välillä aika suorasukaisilta vaikuttavia vaatimuksia jonkun yksittäisen elokuvan kieltämiseksi lähinnä sillä perusteella, että elokuva on loukannut katsojan (tai asiasta kuulleen) henkilökohtaista vakaumusta.

Siksipä seuraava kansalaiskirje maaliskuulta 1977 nostattikin hymyn tutkijan suupieleen. Pelasti päiväni. Toivottavasti teidänkin. Toistan sen sellaisenaan.

”Valtion elokuvasyyni

Eikö voitaisi uudestaan tarkistaa päätöstänne tulion kotimiasen jo vuosia valmiina olevan elokuvan saattamisrksi ns rankaistus veroluokasta vapaaksi. Tämä olisi varmasti paikallaan kun nämä nykyiset elokuva nikkarit tuntuvat olevan melkein seis. Eräskin elokuvateatterin johtaja kiroaa jo kolmattaviikkoa että persanan lama kun katselee illan kassaa. Ei se siitä parane. Toinen elokuvateatterin kassalikka oli pannut lapun sunnuntain erikoisnäytännössä että hän ei näytä mitään. Näytös peruutettu. ilmankos elokuvan nimi Alise ravintolassa. Kyllä olisi saatava edes yksi katsottava elokuva. Syynäkköö se jo alkuviikosta että saadaan kirkkovaatteet pyhänä päälle Kun mennään ”sensurallaa tuijottamaan. Piste.

Työ eläkeläinen.”

Kyse on siis Teuvo Tulion Sensuelasta.

Vuoden 1918 kuvat

Monet ovat varmaankin nähneet erilaisia dokumentteja Suomen sisällissodasta vuonna 1918. Ne käyttävät kuvamateriaalinaan pääasiassa valokuvia, mutta vuoden tapahtumista on säästynyt jonkin verran elokuviakin. Tästä kirjoituksesta selviää mistä ne kuvat ovat peräisin. Dokumenttielokuvista kuvalähde ei yleensä käy ilmi, sillä "arkistomateriaalia" käytetään surutta. Ne ovat kompiloivan elokuvan harmaata massaa, jolta puuttuu identiteetti. Siksi se identiteetti pitää niille palauttaa elokuvahistorian tutkimuksen kautta.

Vuonna 1918 Suomessa käydyn sisällissodan kuvat ovat lähes täysin voittajien historiaa siitä huolimatta, että edellytyksiä olisi voinut olla toisellekin historialle. Sodan puhjetessa maassa käytössä ollut kuvauskalusto jäi suurelta osin punaisten hallitsemille alueille. Punaisten mahdollisista filmausaktiviteeteista ei ole tietoa. Venäläisten kuvaama Krasnaja Finljandia (1918) eli Punainen Suomi on ainoa tunnettu punaisten valtaamaa aluetta kuvaava elokuva. Alun perin venäläiseksi uutiskatsaukseksi tehty elokuva sisältää otoksia mm. Hämeenlinnasta ja punaisten käytössä olleesta panssarijunasta.

Valkoisten hallitsemilla alueilla toimi useita elokuvayhtiöitä. Myös sodan jälkeen useat ulkomaiset elokuvayhtiöt, saksalaiset UFA ja Oskar Messterin Messter-katsaus, Ruotsin Pathé Frères ja kotimaiset Lyyra ja Bio-Filmi / Pallas ikuistivat Mannerheimin ja valkoisen armeijan saapumisen Helsinkiin sekä paraatikuvin että siihen liittyvissä tilanteissa.

Vuonna 1918 filmitarkastukseen tuotiin kaikkiaan 15 elokuvaa. Peräti kahdeksan niistä liittyy oleellisesti sisällissodan päättymiseen. Ne nostivat Mannerheimin filmitähdeksi. Tapa ei ollut uusi, sillä kruunupäät, aateliset, sotilas- ja virkaeliitti olivat maailmanlaajuisesti varhaisen elokuvan houkuttelevinta aineistoa.

Lyyra ehti uutiskilpailussa ensin, sillä Helsinki puhdistuksen jälkeen tuli markkinoille jo 26. huhtikuuta. Pohjoismaisen Biografi Kompanian Kuvia pääkaupungista vapautuspäivien jälkeen ehti tarkastukseen seuravana päivänä ja Pathén Frèresin Ruotsissa toimineen sisarliikkeen valmistama 400 metriä pitkä dokumentaarinen kokonaisuus Suomen parhaillaan käytävästä vapaustaistelusta (Från den pågående frihetskampen i Finland, Ruotsi 1918) saapui tarkastukseen Suomeen vasta 8. päivänä toukokuuta. Ruotsissa elokuva oli tarkastettu jo maaliskuun 16. päivänä.

Ilmeisesti sama kuva-aines ilmestyi hieman lyhempänä elokuun lopussa 1919 dokumenttikoosteessa Kuvia Suomen vapaussodasta, jonka maahantuoja- ja levitysyhtiöksi ilmenee asiakirjoista Erik Estlanderin Finlandia. Lyhentäminen selittyy parhaiten sillä, että elokuvan Ruotsissa kuvatut sankarihautajaiset ja sikäläisten vapaaehtoisten vastaanottojuhlallisuudet on jätetty Suomessa toimitetusta versiosta pois.

Elokuvan alussa valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali C. G. E. Mannerheim esikuntineen tarkastaa valkoisten päävartion Seinäjoen asemalla, minkä jälkeen samalla paikkakunnalla kuvauskohteena on marssi- ja ampumisoppia saava talonpoikaisosasto ja edelleen rintamalle siirtyvä ruotsalaisten vapaaehtoisten joukko. Väliin on sijoitettu Uudenmaan rakuunoiden koulutusta sotasaalishevosilla.

Kun elokuva siirtyy pohjoiselle rintamalohkolle kuviin tulevat Oulussa tuleen ammutut venäläiskasarmit: sen jälkeen kamera löytää kohteeksi kaupunkiin kootut 1280 punavankia. Oulustakin ruotsalaisyritys löytää kuvattavaksi ruotsalaisia vapaaehtoisia. Oulusta siirrytään Pietarsaareen, jonka komendantti, Svea-tykistörykmentin komentajana toiminut kapteenin arvoinen kreivi Hamilton esiintyy johtamassa tykistökoulua: valkoisen armeijan miehet koulitaan sotasaalistykkien käyttöön. Vaasassa elokuva näyttää isänmaallisten laulujen esityksiä ja kaupungin komendantti Appelgrenin johtamia aseharjoituksia puistokadulla Zacharias Topeliuksen patsaan luona. Oulun tapaan myös Vaasassa oli vankeja, nyt kasarmeihin suljettujen punavankien lisäksi kuvauskohteena ovat venäläiset sotavangit, jotka hakevat soppaa kenttäkeittiöstä. Vöyrin sotakoulun toimintaa kuvattaessa elokuvassa esitetään aliupseereiksi koulutettavien harjoituksia konekivääriammunnassa.

Vaikka elokuva kuvaa lähes täysin läntisen rintaman toimintoja, nähdään lyhyt välähdys myös itäiseltä rintamalta, kun kameran kohteeksi tulevat Varkauden valloituksessa tuhoutuneet ja vahingoittuneet tehdasrakennukset. Idän vierailun jälkeen elokuva siirtyy takaisin länteen ja Seinäjoelta mukaan ovat valikoituneet ratsuväen harjoitukset, joukkojen kokoontuminen Seinäjoen asemalle, minkä jälkeen talonpoikaisosasto nähdään marssi-, konekivääri- ja paraatiharjoituksissa. Vangittujen venäläisten matruusien halonhakkaamisen jälkeen Suomessa kuvattu osuus päättyy, kun esiteetään Vaasassa järjestetty sodassa kaatuneiden valkoisten surusaattue.

Ruotsalaiseen versioon kuuluvat lisäksi kuvaukset Ruotsissa, jossa kuvattiin surujuhla Suomen sisällissodassa kaatuneille ruotsalaisille, joiden arkut kannetaan surusaatossa suurkirkkoon. Alkuperäisversion päättää tapahtumasarja, jossa eloonjääneiden ruotsalaisten vapaaehtoisten prikaati palaa Tukholman satamaan Coole Traider-laivalla, missä heille järjestetään vastaanottoseremonia ja paraati.

Uutisfilmiä muistuttavasta elokuvanteon nopeudesta kertoo Pohjoismaisen Biografi Kompanian säilynyt yhden rullan (60 m) otos Kunniaparaadi Senaatintorilla leijona-lipun kohottamisen johdosta Suomenlinnan huipulle toukokuun 12 p:nä, joka ehti tarkastukseen kuudessa päivässä. Maximin täydellisenä säilynyt Suomen kansallinen sotajoukko tarkastettiin niin ikään 18.5.1918.

Pohjoismaisen Biografi Kompania valmisti vielä kolme filmiä, yhden toukokuun 16. päivän paraatista, yhden Turusta ja Hangosta valtauksen jälkeen, mihin liitettiin otoksia saksalaisesta 'Möwe'-risteilijästä Hangon satamasta sekä kolmannen elokuvan nimeltään Ruotsalainen prikaati. Tämä Mannerheimin kiitos sisällissodan ruotsalaiselle prikaatille on toinen täydellisenä säilynyt sisällissotaan liittyvä filmi. Toukokuun voitonparaatin ikuisti myös Lyyra otsikolla Ylipäällikkö, kenraali Mannerheimin ja nuoren voittoisan kansansotajoukon tulo Helsingiin toukokuun 16 p:nä.

Valkoinen voittoisa armeija säilyi tärkeimpänä dokumentaarisena kuvauskohteena vielä vuonna 1919. Sisällissodan muistojuhlat ja erilaiset sotilasparaatit tallennettiin tarkoin: Suomen Biografi aloitti kuvaustoimintansa elokuvalla Suojeluskuntaparaadi Helsingissä, joka ilmestyi tarkastukseen 17.3., vain vuorokausi paraatin jälkeen. Yhtiö jatkoi elokuvaamista huhtikuussa otsikoilla Tampereen valloituksen muistojuhla, Vuosijuhlallisuudet Helsingissä vapautuksen johdosta, ja edelleen toukokuussa nimikkeillä Suuri paraati Helsingissä toukokuun 16 p:nä kenraali Mannerheimin johtaman armeijan pääkaupunkiin marssimisen vuosipäivän johdosta, Suojeluskunnan kevätjuhlasta Helsingissä 17/5 1919 ja vielä elokuussa kuvatulla elokuvalla Kenraali Mannerheimin vastaanotto H:gissä 16.8.

Kaikkien näiden markkinoille saattamiseen kului aikaa enimmillään kaksi päivää. Kehitys ja kopiointi on tapahtunut yllättävän nopeasti. Vaikuttaisi siltä, että ne tehtiin Suomessa. Se onkin mahdollista, sillä Esko Töyri mainitsee Karl Johanssonin (s. 1879) ja Petter Bäckströmin laboratoriosta puhuessaan siellä olleen todennäköisesti Pathé-merkkisen kopioimiskoneen, joka oli "ilmeisesti jo vuoden 1910 paikkeilla ostettu maahamme. Tällä kopiokoneella kopioitiin elokuvateattereihin tulevat esityskopiot."

Töyrin mukaan tämä ei edes ollut ensimmäinen kopioimiskone Suomessa, sillä Atelier Apollon omistaja Karl Emil Ståhlberg osti Pathélta kopioimiskoneen jo vuonna 1907. Asiasta tiedetään tiedetään varsin vähän, Töyrin sanoin: "Tähän kopiokoneen ostoon jäävätkin tiedot ensimmäisen suomalaisen elokuvalaboratorion jatkovuosien työskentelystä. On kuitenkin varmaa, että vuosien 1907-1919 aikana täytyi olla enemmän kuin yksi elokuvafilminegatiiveja kehittävä ja positiivivedoksia valmistava laboratorio." Töyri viittaa aivan oikein myös ulkomaisten laboratorioiden toimitusaikojen pituuteen ja hitaisiin kulkuyhteyksiin. Suomalainen laboratoriotekniikka on ollut korkeammalla tasolla kuin yleisesti on oletettu.

Elokuvateatteri Maxim tarkastutti vuonna 1918 kaksi elokuvaa: Ylipäällikkö kenraali Mannerheim kiittää ruotsalaista prikaatia ja Saksin prinssi Henrikin käynti Suomessa. Suomessa ei ole tunnettu sitä, että jälkimmäinen on tallessa Bundesarchivissa, ja aineistosta tehty Messter Woche 40 –katsaus sisälsi otoksia otsikolla Besuch Prinz Heinrichs von Saxen in Helsingfors (suom. Saksin prinssi Heinrichin vierailu Helsingissä) ja An der Wasserfälle des Imatra (suom. Imatran kosken äärellä). Katsaukseen, jonka kopiota ei ole Suomessa, voi tutustua Saksan Bundesarchivin alaisuudessa toimivassa digitaalisessa katsausarkistossa <http://www.wochenschau-archiv.de/>. Näin kadonneeksi luultu, Filmographica Fennicaankin mukaan laskettu elokuva, paljastuu Suomi-aiheiseksi saksalaiseksi uutiskatsaukseksi.

Suomen Biografi ehti mainittujen elokuviensa lisäksi valmistamaan neljä muuta uutisaihetta, joista niistäkin kaksi liittyi sotilaalliseen teemaan: Englantilaisen amiraalilaivan vierailu Helsingissä 9.5. 1919, Promotsioni toukokuun 31. p:nä, Promovendien retkeily Suomenlinnaan ja Uudenmaan Rakuunarykmentin ratsastuskilpailut 2. VI 1919. Sen sijaan Hjalmar V. Pohjanheimon omistaman Lyyran dokumentoiva filmaustoiminta oli tässä vaiheessa jo harvaa, mutta sekin kulki samaa sotilaallista latua, sillä vuoden ainoaksi elokuvaksi jäi musiikkiaiheinen Suomen vapausmarssi, Jääkärien marssi, joka tarkastettiin huhtikuussa 1919.

Suuri promotioni Helsingissä kelpasi kuvausaiheeksi ja elokuvan otsikoksi myös uudelle elokuvayhtiö Pallakselle. Sen yhtiöjärjestys hyväksyttiin 28.12. 1918. Yhtiön 500 osakkeen osakekannan merkitsivät keskenään tasan yhtiön toimitusjohtaja Sven E. Svensson, hallituksen varsinaiset jäsenet johtaja Karl Edvard Jonsson ja kauppias Herman Bernstein; kaksi muuta osakkeenomistajaa olivat johtaja Oscar Jahn ja arkkitehti Nils Wasastjerna. Aktiebolaget Bio-Film päätti toimintansa toukokuussa 1920 ja rekisteröitiin lakanneeksi 10.10. 1922. Käytännössä yhtiön toiminta oli siirtynyt Svenssonin omistamaan, "elokuvatoimintaa" harjoittavan yhtiöön Pallas Teatern Innehafvare A. B. Bio Film, joka merkittiin rekisteriin 26.11. 1919. Se tarkoitti vain Hagasundgatan 3:ssa sijainneen elokuvateatterin pyörittämistä.

Ennen Pallas-aikoja, Bio -nimellä toimiessaan yhtiö valmisti kolme elokuvaa: Suomen talvikisat ja Suomen talvikisat II sekä Valtionhoitaja Mannerheimin paluu Helsinkiin 22/2. Mannerheim haki tuolloin lännestä, erityisesti Iso-Britanniasta, tukea Suomen itsenäistymiselle. Yhtiö valmisti maaliskuusta lähtien uudella Pallas-nimellä kuusi elokuvaa, joissa liikutaan samoilla paraatikuvauslinjoilla: ohjelmaan kuuluivat maaliskuinen Suojeluskunnan paraati Helsingissä, missä kuvattiin myös huhtikuun 13. päivän paraati, Tampereen paraati ja kahdessa osassa tarkastettu Helsingin toukokuun paraati. Sotilaallisen kuvauksen ohella yhtiön kuvausohjelmaan mahtuivat myös vankileirinäkin tuolloin toiminut Suomenlinna.

Suomen sisällissotaa kuvaavista elokuvista tärkeimpiin kuuluu saksalaisen UFA-yhtymän Deutsche Hilfe für Finnland (suom. Saksan apu Suomelle, 1918), joka lähtee liikkeelle Kielin satamasta ja seuraa aluksi kenraali Rüdiger von der Goltzin (s. 1865) johtamaa 9500 miehen vahvuista Itämeren divisioonaa laivamatkalla myrskyisän Itämeren halki Hankoon. Siinä tallennetaan 3.-4. huhtikuuta tapahtunut rantautuminen, joukkojen ja materiaalin purkaminen laivasta, mitä seuraa jalkamarssi varsin kuraisissa olosuhteissa halki kumpuilevien maastojen kohti Helsinkiä, ja mihin helpotukseksi ainakin osalle joukosta tulee eteneminen rautateitse resiinalla.

Helsingin valtaaminen toteutui 12.-13.4, minkä osoituksena elokuvassa näytetään tykistötaisteluja kaupungin reunamilta, vangittuja punaisia rautatien varrella ja heidän kokoamisensa Kauppatorilla, siellä täällä esillä on myös kaatuneita punaisia. Sen jälkeen palataan hetkeksi taisteluihin ilmeisesti Ilmalassa. Rautatieasemalta Helsingistä kameran eteen tulee lisää vangittuja punaisia, jotka on siirretty vankijunaan. Laiturilla näkyy ammuttuja punaisia. Esplanadilta kuvataan saksalaisten puhdistusoperaatiota tark'ampujia kohtaan, mitä seuraa kuvia Turun kasarmin kulmalta, Senaatintorilta ja Esplanadilta. Mukaan on mahdutettu kaksi paraatia, ensin Helsingin suojeluskunnan marssi Pohjois-Esplanadia pitkin, sitten samaa reittiä kulkenut saksalaisten sotilaiden paraati, jonka päätöstä seurataan myös Senaatintorilla, jossa puheita pitävät niin kreivi von der Goltz kuin Helsingin kaupungin edustajakin. Lopuksi näytetään tapahtumia seuraavaa yleisöä kadulla ja saksalaiset marssivat räntäsateen peittämällä Esplanadilla. Elokuvan viimeinen kuva esittää vallan ja kontrollin symbolina saksalaisen vartiosotilaan ratsun selässä.

Elokuva säilyi Saksassa, viimeksi DDR:n filmikeskusarkistossa, mistä se saatiin vaihtosopimuksin Suomeen ja tallennettiin Puolustusvoimain elokuva-arkistoon, joka vuoden 2004 alusta yhdistettiin Suomen elokuva-arkistoon.

Onko tarpeeksi?

Onko 14 tunnin työpäivä tarpeeksi? Vai pitäisikö vielä venyttää?

Aina muutaman tunnin välein tulee väsymys. Mutta kun jatkaa, niin taas jaksaa.

Ja kun oikein väsyttää voi vaihtaa paikkaa. Matkalla voi lukea jotakin semmoista, minkä pohjalta aikoo kirjoittaa lisää. Tai sitten pitää oikolukea entistä.

Välillä pilkahtaa valo. Voi tästä selvitäkin. Välillä tuntuu siltä, että ei.

Sata sivua rikki. Puolet lisää, niin a vot. Saa mennä vähän ylikin. Ei kannata ihmetellä, jos kirjoituksia tulee harvemmin juuri nyt.

Minulla ne jäävät aina kesken.

Keskeneräiset romaaninalut ovat aina olleet hobbyni. Tässä eräs arkistojen kätköistä vahingossa löytynyt, peräisin noin vuodelta 1995. Siitä voi helposti päätellä miksi minusta ei tullut fiktion parissa työskentelevää kirjailijaa. Tuomiot kommentteihin.

LUKU 1

Alexilla ja minulla oli yksi tärkeä ero.
Hänellä oli ollut vain yksi isäntä. Ja nyt kun isäntä oli kuollut, Alex kertoi itsekin kuolleensa. Ihmettelin kyllä, olisiko se niin helppoa? Voisiko uskollinen koira noin vain kuolla pois sillä perusteella, että isäntä oli kuollut?
Alexin peite oli tavanomainen. Hän saapui Suomeen opiskelijana, oppi kielen ammatille tyypilliseen tapaan nopeasti ja sijoittui kansainvälistyneen yrityksen markkinointiosastolle koordinoi­maan ja vetämään erilaisia ulkomaankaupan projekteja.
Kahden sihteerinsä turvin -- molemmat Alexin itse valitse­mana pätevämpiä kuin hän itse -- Alex pääsi asemaan, jossa saattoi hyvinkin tehdä semmoisia palveluksia, joita minäkin tein elääkseni.


LUKU 2

Avonaisesta ikkunasta kantautuvat äänet ja kovakantaisten kenkien kopina sekoittuivat sisäisen vasaran kalkkeeseen. Hälyn kohi­naa ja kiviseinissä kaiku­via huutoja säestivät viipyilevät ääni­mer­kit. Vihdoin äänet muodostivat puhetta, se oli kreikkaa, joka tottumattoman korvassa helisi italial­ta. Yksityiskohdat täsmä­sivät epävarmaan mieliku­vaan.
Hämärän huoneen leveät kattopalkit olivat ensituntumalta liian lähel­lä enkä päässyt irti harmaiden lankkujen irvistelevistä kosteusläikistä. Veto hartioissa ja kylmän­kel­meät sormet kuin vieraan antoivat tuta ettei minul­la jostakin syystä ollut vaattei­ta, mutta keskivartaloa sentään peitti kostea kan­gas. Käteni olivat levällään kuin ristinpuul­la.
Kun yritin paeta kalloon sinkoutuvia säkenöitä, kipu naulasi minut paikoilleen enkä päässyt ylös. V­asemmasta silmästä taka­raivoon puhkoi polttava sahalaitai­nen laser? Ennen kuin ehdin ähkäistä kivusta tuli muisto: tämä oli tapah­tunut aiem­min­kin. Silmään pistetty tikari tuli tutusti.
Kään­nyin kuolemaa säi­käh­täneenä kyljel­leni ja tunsin miten kapean sän­gyn rosoinen metalli­reuna painoi kupeitani ki­peäs­ti. Kie­rähdin vingahtaen laidan yli ja hetkistä myöhemmin tömähdin ras­kaasti lattial­le keskel­le pullojen ki­linää. Lopullista helpottavaa räsähdystä ei sydämen pamppailun yli kuulu­nut. Kiusa jatkui.
Lattialta löysin silmälasini ja yritin vaivalloisesti taivuttaa löysät sangat korvien taakse. Ulkopuoli­sen maail­man kirkas­tuessa lievästi roosaiseksi mutta samalla hämmentävän sameaksi silmäi­lin edes­säni aukeavaa näkymää. Se oli mitä mainioin kokoelma eksoottisten ouzopullo­jen etikettejä.
Haparoin etsimää­ni, löysin­kin pian ja join pit­kän siivun lämmin­tä anispolttavaa. Haukoin hen­keä kuin olisin vasta maailmaan tullut. En silti huutanut ääneen, niin kuin tämän maan ahdis­tetut joskus ennen.
Kohottauduin lopulta takaisin sän­kyyn, sillä kivilattian jäänkylmyys poltti, mutta toiviomatkalla minun piti pysähtyä hetekan rautaiselle reunalle. Niskaa verryttäessä huone näytti hotellihuo­neel­ta, vieläpä hyvin halvalta hotellihuoneelta, ja muuta ei ollut tarjolla kuin sänky, pöytä, tuoli ja pienen pieni lavu­aari. Vaat­teet olivat huoli­matto­masti viskattu tuolin karmille. Mutta ne­ olivat jumalankiitos talles­sa, juolahti mieleeni, ja vaikka housuni prässit olivatkin menneet, niin taskuista löysin Amos Ajohurjal­le kirjoi­tetun Suomen Tasavallan passin, matkalip­puja ja rahaa.
"Minä" olin "mi­nä", olin mitä todennäköisimmin Krei­kassa, mi­nul­la oli lailliselta tuntuva vaikka vähän turhan korkeakirjalli­nen nimi, käteistä rahaa, luotta­musta herättävä luottokort­ti, kelvollinen passi, ja käytettyjä ja käyttämättömiä matkalippuja vähän joka puolelle Euroop­paa. Ennen kaikkea minulla oli elävä elämä.
Olin oikeastaan ansainnut toisenkin ouzoku­lauk­sen.
Kun sitten raaskin luopua katselemasta pullon vartta, huomasin, että kauan sitten maalatussa puuovessa ei näyttänyt olevan lukkoja. Mitäs siitä, ei minulla koskaan ollut matkatava­roita. Paksulla lompakolla voi aina pyytää.
Kolkon käytävän toisesta päästä laskeutuivat portaat, josta pääsin aulaan -- amerikkalainen vinosta suusta huudet­tu "Hi" -- ja ulos hirvit­tävään kirk­kauteen, kuivuuttaan pölyävälle ja tunkkaiselle kadun­pätkäl­le, jossa yksikin karamellipaperi seinustalla näytti saastaiselta kuin urbaanin perkeleen tunkio ja kään­nyin kohta vasemmal­le, turkki­laisen Musta­fan baa­riin aamiaiselle niin kuin ilmeisesti eilenkin, huo­men­na ja kolmen viikon pääs­tä. Se on minun Ateenaani, oikein tai väärin.
Maitokah­via ja kaksi paistet­tua mu­naa, "please", ja huimauksen kadottua hiivin takaisin kapei­ta kujia pitkin hotelliin, suih­kuun ja petiin. Ja vain kol­me tuntia myöhemmin matka­sin juma­laiselle Sokra­teulle, rähjäisen turis­tiho­tel­lin vie­reen. Työnnyin sisään sanomaan terveiset tytöille jotka olivat punaisella sametilla vuoratussa lämpi­mässä huoneessa jo viik­koja hiero­neet jäsenistäni pois ylimääräi­set jännitykset vuositu­hanti­sen tiedon anta­malla varmuudella.
Paria tuntia myöhemmin maailma pyöri lähes entiseen mal­liin. Istuin syrjäisessä kahvilassa ja hankasin lasin reunalla ympyrää pöydän silopintaan. Tuijotin rypistynyttä pape­riark­kia, jonka edellisenä päivänä olin hakenut poste restan­testa. Se oli sinetöi­ty kirje Helsingistä, päivätty pari viik­koa aiem­min.
Alex oli tappanut itsensä.
Mustiin pukeutunut baarimikko havahdutti minut takaisin tähän maailmaan, kun hän murteellisella englannillaan tiedusteli, oli­ko minul­la jokin hätänä.
Sanoin kulmakarvojaan ammattimai­sesti nos­telleelle mikolle, että itkin muuten vain, janooni itkin.
- "One more, please", sanoin ja työnsin setelin hänen liivintaskuunsa ja viitoin kädelläni poispäin. Ja kun horjuin maja­taloon, tuoksuisa ilta oli jo mustunut, mutta oli yhä lämmintä. Siitä olin aina pitänyt, mustasta pimeästä ja lempeästä lämpi­mästä. Hotelliin sisälle kolistelles­sani olin niin väsynyt etten jaksanut rea­goida edes vas­taan­oton miehen type­rään pään­puis­teluun. Tipeis­tään ne sen sitten muistavat.


LUKU 2

Helsinkiin tuleminen on talvella aina yhtä vastenmie­listä. Luonnosta löyhysi jumalaapelkämätön pakkanen, joka ei säästä­nyt ketään. Pakkasta ei päässyt pakoon sisätiloissakaan, sillä kaik­kial­la vaani­vat töykeät "palvelijat". Veroilla he kaiken selittivät.
Verojen pelisääntöjen mukainen mak­sa­minen on tälle vero­jen maksamiseen spesialisoi­tuneelle kansa­kunnal­le harvinaisen vaikeata. Ehkä he eivät pitä­neet itses­tään? Suomes­sa vakituisesti asuvat ovat siihen toki tottu­neet. He osasivat kuin luonnostaan suhtau­tua kehen tahansa ystäväl­liseen ihmiseen epäillen.
Helsinki-Vantaan lentokentällä ei ollut tungosta, ja löydettyäni pitkän kaivelun jälkeen niin sanotun kotimaisen passin saatoin ohittaa unionin ulkopuolelta tulleet. He jäivät odottamaan viisikymmenmetriseen jonoon tulotar­kas­tusta. Huomasin kuitenkin salamavalon räpsähdyksen vapaakäytä­vää pitkin kulkiessa­ni, joten ilmeisesti joku oli katsonut tarpeel­liseksi painaa nappia minun koh­dallani.
Kyllä viranomaisilla kuviani riitti, se ei ollut suurin ongelmani.
Bussissa kaupunkiin köröttäessä minulla oli tovi aikaa miettiä, mitä tässä jumalattomassa maassa kuin satatuhatta jäätynyttä järveä oikein tekisin. Minulla ei ollut mitään "työmääräystä", tai ainakaan ku­kaan ei maksaisi oleskelua­ni. Saatoin yhtä hyvin viettää päivän pari Helsingis­sä "tutki­mas­sa" Alexin itse­murhaan liittyviä olosuhteita.
Soitin Jannille Ateneumin nurkalla olevasta puhelinkopista jonka lasit oli lyöty pirstoiksi. Oliko hän kuullut mitään Alexista? Hän sanoi kiihtyneenä ettei tiennyt eikä erityisemmin halun­nutkaan tietää missä on "se saatanan sovinistimulkku, joka nussi Nuuksion hirvetkin". Janni kertoi, että Alexin "siroääniset sihteerit" olivat sanoneet Alexin lähteneen lomalle jo silloin, kun Janni oli lähte­nyt hänen luotaan "lopullisesti".
- "Ja siitä minä olin varma, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä sinun kaltaistasi rottaa", Janni sylki luuriin.
Paiskasin puhelimen kiinni tuntematta suurta myötätuntoa. Silti vain varttituntia myöhemmin marssin kukka­kaup­paan ja annoin tehtä­väksi viedä "rakkain terveisin Jannille" jäähyväisiksi ja kiitokseksi biologian oppitunnista tiun tulipunais­ia ruusuja.
Isäntien uhreja on aina hyvitettävä.
Maa oli muuttunut sitten edellisen vierailuni. Tavallista ruoka­paikkaa sai kaupungin keskustasta etsiä, kun kaikki keskustan ravintolat tarjosivat vain olutta ja saa­tanallisia säkeitä sadan desibelin voimalla
. Amerikkalais­baarissa vauh­dikkaasti lörpötellyt baarimikko kertoi minul­le, että lama kuin nälkäkurki oli tappanut kes­kustan työ­pai­kat ja siten ravin­toloiden ruokai­levat asiak­kaat. Ihmiset nakersi­vat pork­kanaa ja keittivät suuren suosion saaneita pussikeittoja työpaikkojen tauko­huoneissa yleistyneillä mikroaaltouuneilla. Jopa toisten rahoilla syövät olivat saaneet havaita heille niin rakkaiden tuhlaus­paikko­jen häviävän katukuvas­ta.
Helsinki oli muutamassa vuodessa alkanut muistuttaa katukuvan monikansallisuu­dellaan mitä tahansa läntistä suurehkoa kaupunke­ja. Niinpä puistonpen­kille -- vuodenaika oli toki syytä ottaa huomioon -- tai pieneen baariin puikahtavan free lance -vakoojan työ oli entistä helpompaa. Kukaan ei kiinnittänyt vieraaseen aksenttiin ja pukeutumiseen enää huomiota.
Asialla oli varjopuolensakin. Kuka tahansa saattoi ymmärtää puhettasi. Oikealla hetkellä vaikenemisesta oli tullut entistäkin paremmalla karaattiluvulla varustettua jalometallia. Tuppisuiden maassa se ei ollut ongelma.
Tapasin perinteisessä ravintolatapaamisessa suomalaistuneen pietarilaismiehen, jonka tiesin silloin tällöin toimineen Alexin apuna, siis free-lance vailla eläketurvaa hänkin. Erinomaisen kateenkorva-annoksen jälkeen kahvia ja konjakkia siemaistessa Juri kertoi Alexin hoita­neen viimeisenä työnään isännän käteisvarojen siirtoa maailmalle.
- Kun isäntä kuoli, kukaan ei halunnut odottaa perinnönjakoa, Juri sanoi.
- Siinä olisikin jäänyt epäilemät­tä luu vetävän käteen, naurahdin.
- Totta. Kaikki irtoava siirrettiin pois.
Tällekin alueelle, jota Juri ei maantieteellisesti täsmentänyt, jättiläisen aarrekammiosta lohkais­tiin reilu pino vaihdettavia valuuttoja obligaatioihin, säätiöihin, velka­kirjoi­hin, ja myös pieniä investointivaroja yksityisyrittäjiksi siirty­neille todelli­sille ystäville, joiden apua vielä joskus tarvit­taisiin. Ketju kattoi sopivas­ti koko maan eikä oikeas­taan minkäänlaisia takais­kuja ollut koettu, vaikka huhujen vuoksi asia periaatteessa tunnettiinkin kovin hyvin.
Hoidettuaan työnsä perusteellisesti Alex kuoli. Hän saattoi olla haudat­tuna yhteen satojen iäti vaikenevien ystäviensä takahuoneeseen.
Puolituntisen tapaamisen lopussa Juri katsoi parhaaksi varoit­taa minua.
- "Alexin ystävät saattavat olla ronskeja", hän sanoi huolenrypyt otsallaan ja jatkoi samaan hengenvetoon:
- "Nuuskijoilta ei välttämättä kysellä ensin, vaan käydään suoraan toimeen. Mutta sinun ei tarvitse huolehtia tästä tapaamisesta, sillä vaikenen kuin Kiinan muuri."
- "Olen varovainen", vakuutin minäkin puolestani.
- "Sinä olet jo yli kolmenkymmenen," Juri sanoi hymyillen tietävästi, "sinun täytyy tuntea rajoituksesi".
- "Mutta kyllä yli kolmekymppisetkin voivat olla huipulla, ainakin Bulgariassa", sanoin.
Juri räjähti kaksimetrisellekin hirvittävään nauruun.
Olin varma siitä, että tehtäväni oli juuri tullut vaikeaksi. Nyt Alexin ystävät tiesi­vät, että olin etsimässä hänen hautaansa.


LUKU 4

Vanhat rutiinit vaivasivat minua kuin Koivuniemen konduktööriä. Minun oli pakko tarkastaa huone mikrofoneista, niin turhaa puuhaa kuin se nykyaikana onkin, skrämblätä puheluni ja laittaa hius työpöydän laatikkoon, jotta näkisin olisiko sitä availtu poissa ollessani. Viimeisimmän tempun olin oppinut akateemiselle uralle siirtyneeltä entiseltä suomalaiselta diplomaatilta.
Pöydällä lojuvaan tietokoneeseen oli turha asentaa salasanaa, sillä kuka tahansa ymmärtäisi viedä mukanaan koko kovalevyn johonkin rauhallisempaan paikkaan tutkittavaksi. Sieltä sitten löytyisi tämäkin teksti tiedustelijan iloksi. Mutta minullapa on varmuuskopio.
Aloin jäljittää Alexia hyviksi opituilla keinoilla. Kutsuin näpsäkästi sähköpostilla iltapalalle luottoyhtiössä työskennelleen ystäväni. Olin tutustunut "luottomieheen" yksityisellä turistimatkalla vasta syntyneisiin valtioihin muutama vuosi sitten, ja juttua riitti, kutsuimmehan noita edullisen valuuttakurssin maita "poikamiehen paratiisiksi".
Mutta tärkeintä kysyin ensin. Oliko tätä luottokorttia käytetty viime aikoina? Niin ystäväni kuin Alex olikin, olin pitänyt muutaman kopion hänen lukuisista luottokorttilaskuistaan voidakseni tällaisessa tilanteessa palata tavalla tai toisella asiaan.
Luottomies ei nikotellut, hän tunsi taustani ja oli muutenkin tottunut tekemään tällaisia palveluksia sekä virallisille että epävirallisille tahoille, kunhan vain maksuista sovitaan. Sitä paitsi hän tiesi, että poliisin kautta voisin tehdä saman -- hän piti minua vain hieman tavallista enemmän salailevana poliisina -- siihen menisi vain liian pitkä aika.
Alex oli hyljännyt korttinsa viisaasti kuolemansa aikoihin, mutta mitkä uudet kortit oli otettu käyttöön samanaikaisesti?
Lista oli loputtoman pitkä, mutta lyheni jonkin verran, kun naiset jätettiin pois. Annettuja ikätietoja vertailemalla saimme jo sopivan otoksen; luottohäiriöiset ja ne, joilla oli samalla nimellä aiemmin ollut kortteja, saatoimme tiputtaa laskelmista oletusarvoisesti ja puhelinluettelojen selailu ja pari varmistussoittoakin tarjosi aikamoisen määrän pikkukaupunkien asukkaiden nimiä, jotka epäilemättä eivät olleet Alex.
Lopulta minulla oli kolme nimeä. Yhden tai useamman heistä täytyi olla ylösnousseen Alexin uunituore nimi. Ei hullumpaa.
Ilta on vielä nuori, ajattelin täyttäessäni revolverin panosrumpua.
Minun ei kuitenkaan kannattanut suinpäin syöksyä ensimmäisen nimen perässä Tampereelle, entiseen työläiskaupunkiin, josta oli tullut työttömien kaupunki. Täällä ei sentään vaihdeta koko kansaa kerralla.
Näissä puuhissa ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on kaikkein tärkeintä. Minun oli saatava ensin selville jälkeenjääneiden rahoilla rakennettu agenttiverkko ja verkon valvojat apulaisineen. Sitten vasta olisi aika ilmestyä halvan henkeni kanssa nyssestadiin. Mutta miten minä sen saisin selville?
No, olen sentään ammattitaitoinen free lancer enkä mikään Pölläsen akan poika.
Merentakaiset olivat olleet kiinnostuneita jättiläisen kuolemasta ja kaksinkertaistaneet mobilisointinsa täällä. Finanssiliikkeet eivät olleet jääneet huomaamatta. Kun olin nuorempana ollut tekemisissä heidänkin kanssaan, minun ei ollut vaikea verestää muistoja asiasta. He tiesivät yhtä ja toista ja minä lupasin heille lisää, mutta luonnollisesti vain jos saisin siitä kohtuullisen korvauksen.
Se taas oli neuvottelukysymys, sillä he näyttivät yllättäen olevan hyvin kiinnostuneita kuoleman jälkeisestä elämästä entisessä puolueettomassa maassa.
Frank sanoi viihtyisän iltaravintolan syrjäpöydässä sikariaan edestakaisin vispaten suoraan, että jokainen tunnettu agentti olisi suuri askel yhä vapaammalle maailmalle, siitäkin huolimatta että historia oli jo loppunut.
Valehtelija ei liikuta käsiään, muistin sanotun, joten mitä siinä muuta kuin nyökyttelemään. Kaikille muille se saattaisi olla pieni askel ja vieläpä viimeinenkin.
Frank jatkoi, että he olivat menettäneet jo kaksi naista yrittäessään ottaa selville ketkä kaikki sotkuihin olivat sekaantuneet. Toisen pään oli vastapuolen agentti sokaissut lemmenkutsuillaan ja toinen oli hieman vakavampimielisenä kadonnut tietymättömiin. He olivat yrittäneet selvitellä suomalaisen veljesjärjestön taloussuhteita jo edellisellä vuosikymmenellä murtautumalla näiden taloon ja onnistuneet kuvaamaan salaa kassakaapissa lojuneet tilikirjat ja talousdokumentit.
Frank valitti, ettei siitä ollut heille mitään hyötyä. He olivat menneet vielä enemmän sekaisin kuin asioita pari vuotta myöhemmin -- toisin sanoen rahojen loputtua -- asiaa tutkineet suomalaiset poliisit ja veroviranomaiset.
Mannerten välinen miehemme oli epätoivoinen.
- "Täällä hoidetaan puolueenkin bisnestä ronskimmalla kapitalistisella vireellä kuin Chigagon syrjäkaduilla", Frank melkein itki. Sikarin pää oli puruina, kun hän aloitti:
- "Me emme petä ystäviämme koskaan", hän vakuutti minulle toisesta suupielestään.
- "Vain siat pettävät aina", vastasin liiankin nopeasti. Mutta Frank ja minä ymmärsimme toisiamme vaikka emme tuijottaneetkaan toistemme silmiin.
Minä ymmärsin ennen muuta heidän luottokorttiaan ja he taas tiesivät milloin sille ei kannata asettaa ylärajaa.
Ilta oli päätöksessä. Hotellihuoneessa iltarukoukseen kumartuessani -- tavoittelin sängyn alta tohveleitani -- mietin, että tämmöistäkö tämä free lancerin elämä nykyisellään on. Ruusuilla tanssimista.
Aamulla katselin järkyttyneenä hotellihuoneeni minibaarin ovea.
Se oli lukittu munalukolla. Sellainen vitsi olisi ollut Alexin mieleen. Oliko hän käynyt täällä itse vai oliko joku hänen entisistä tai nykyisistä juoksupojistaan yrittänyt pelotella minua?
Napsautin ketjun poikki Frankin antamasta urheilukassista löytyneillä putkipihdeillä. Katsoin huolestuneena jääkaapin sisälle, mutta mitään ei ollut viety. Paitsi suolapähkinät. Ne olivat Alexin herkkua. Se sai minuun vauhtia. Minunhan piti löytää hänet eikä päinvastoin.
Aamuinen rautatieasema oli hämmästyttävän ruuhkainen. Ravintola Elielin pelipuolen käsitavaran tasoinen huumekauppa oli sekin vilkastumaan päin. Markkinatouhun näki puolisokeakin jo puolen tunnin kahvittelun jälkeen. Asemalla partioiva poliisi, suomalaisen kurin ja järjestyksen selkäranka, ei tietystikään huomannut mitään poikkeuksellista, arvattavasti riittävää korvausta vastaan.
Käytännön kansainvälistyminen oli tapahtunut niin, minulle kerrottiin supisten, että arabit ja berberit olivat viisaasti palkkatyötä vältettyään naineet kaikessa hiljaisuudessa baaripuolen naiset. Nyt he sitten viheltelivät ja viittoilivat nyttemmin suuressa salissa isännän elkein. Pitkänhuiskeat somalialaiset olivat ottaneet vähän vaatimattoman paikkansa stadin olohuoneessa hekin. Vain Bertold Brecht ja venäläiset olivat poissa.
Junan ensimmäinen luokka oli mainio, jollei ottanut huomioon sen vakioterroristia, noin viisivuotiasta huliviliä. Hän oli niitä poikia, jotka jo päiväkodissa pannaan näyttelemään leikin alussa töihin lähtevää ja leikin lopussa töistä palavaa isää, mutta useimmiten hän saa näytellä perheen koiraa.
Päinvastoin kuin koiraa, häntä ei tietenkään voinut päiväkodin ulkopuolella komentaa, eivät siihen kyenneet hänen vanhempansakaan, minkä helposti huomasi. Mutta kun hän osoitti minua taas kerran rätisevällä konepistoolillaan ja kiljui "kuole, kuole" kumarruin nopeasti hänen puoleensa ja murisin paljastaen kulmahampaani.
Vanha konsti tepsi taas kerran. Kakara vaikeni vartiksi.
Olin juuri nukahtamaisillani, kun silmäripsieni lomitse käytävää pitkin horjahteli tuttu nainen. Hyvä jumala, älä anna hänen tuntea minua, ajattelin, ja siinä siunaamalla sekunnilla hän kääntyi puoleeni ja tervehti minua entisellä -- oikealla -- nimelläni.
Sen alastomammaksi en ollut tuntenut itseäni edes silloin, kun ylioppilaslakkeihin ja serpentiineihin sonnustautuneena hyväilin häntä opiskelijaboksissani satakunta vuotta aiemmin.
Muutu pian sammakoksi, muutu sammakoksi, aivoissani kihisi. Nainen horjahti junan kallistuessa syliini.
- "Prinssini", sulotar kuiskasi nenä värähtäen.
- "Lena, tämäpä yllätys", kurnutin takaisin punaposkisena.


LUKU 5

Lena oli tämän vuoden Miss Internet ja matkalla Tampereelle ravintolailtaan, jossa tietoverkkonörtit sosiaalistuivat kapakkaan silmänlumeeksi tuotujen tietokoneiden varjolla.
- "Sinua on onnistanut, kun sinulle maksetaan kapakkakäynneistä", kähisin junan keikkuvassa baarissa.
- "No, ei se nyt ihan ensimmäinen kerta ole", Lena vastasi punastumatta.
- "Ei varmasti", myönsin. "Vieläkö olet naimisissa sen insinöörisi kanssa?" - "Etkö muka tiedä, että missit ovat aina naimattomia", Lena kysyi viattoman näköisenä. Ja jos jokin vanhaan free lance vakoojaan puree, se on viattomuus. Vaikenin ja siemaisin kultaisena kiiltelevää siideriä.

[Joku Tamperetta hyvin tunteva voisi jatkaa... Ehkä saamme tästä aikaiseksi blogiromaanin...]

Hilltykäämme yhdessä!

"Mitvit oli julkisuudenkipeydessään säveltänyt ja sanoittanut kappaleen, jonka nimi on ”Anssi ei oo mikään Paska”", valitti hoteista hotein toimittaja Anssi Miettinen (HS) elämänsä ensimmäisen blogin kuudennessa kirjoituksessa.

Ilmeisesti Nötköt oli kirjoittanut pakinansa väärällä tavalla: sitä ei varmaan olisi sellaisenaan valtalehteen printattu.

Sitä olisi puulattu ja hiottu. Vähän ehkä sensuroitukin. Tasapuolistettu ja vielä viilailtu. Prosessin aikana yhä tiukemmaksi ja epätoivoisemmaksi käynyt pomo, jonka käyttäytymisestä ei puutu naurettavia piirteitä, olisi sen lopulta hyväksynyt nyökkäillen. Silittänyt sankarillisesti dead linensä ja kaikki vastukset voittanutta toimittajaa. Päästänyt uusille laitumille. Uuteen tuntemattomaan.

Seuraavan kuukauden aikana toimittaja matkaa jälleen jokilaivassaan yhä syvemmälle ja syvemmällä pimeyden ytimeen. Laivasta hän ihmettelee peloissaan mantereelta kuuluvia ääniä. "Ne" ovat siellä, "me" täällä laivassa. Onneksi, toimittaja puuskahtaa leveän hymyn kanssa.

Mutta näinhän ei käynyt. Anssi on vakavissaan, Blogistanin mallioppilas. Ja oppii tavoille nopeasti. Jätkät hei! Se löi heti takaisin.

Blogeihin tutustuva toimittaja läiski melkein ensi töikseen julkisuudenkipeyden märällä rätillä Blogistanin kolmanneksi suosituinta blogia. Räjähdysmäisen hotti nousukasuros haastoi vanhan paviaanimestarin. Kaikki menee suunnitelmien mukaan!

Me voisimme tietysti rollia Mimosalle, Anssin kuvitteelliselle pomolle, jonka televisiosarjamainen hahmo nostaa sankaritoimittajan vieläkin korkeammalle sillä kiikkerällä jalustalla, jonne hänet on ilmeisen vastentahtoisesti pantu kuin sivutöinään Blogistania tarkastelemaan. Yllättävän korkealle. Siis sillä jalustalla.

Ihan totta, Anssi. Nimimerkillä kirjoittavaa ja valokuvista aina kieltäytynyttä kirjoittajaa on paha sanoa julkisuudenkipeäksi.

Enemmän se sopisi toimittajaan, joka kuvan kanssa heeboilee kirjoittamassa minä-muotoista juttua, jonka "mise en scene" on kuin parhaimmastakin reality-tai suorastaan poliisisarjasta. Niissä pomotkin ovat tuollaisia.

Sitä paitsi toimittajat elävät julkisuudenkipeydestä. Pahinta on sellainen toimittaja, joka on julkisuudenkipeä itse.

Hyvin on menetelmä purrut. 152 tilaajaa muutamassa päivässä, linkki löytyy jo 75 blogista, tämän kirjoituksen jälkeen vielä useampi. Ja sitten ne vielä sanovat, että kärkeen eivät hyvät blogit nouse.

Mutta onhan oikeitakin hiiltymisiä. Sven on ilmeisesti hankkimassa taloa Italiasta.

Filmiriita 1941-1944

Toista maailmansotaa käydessään Saksalla oli selvät ajatukset eurooppalaisen elokuvan kehittämiseksi ja haltuun ottamiseksi. Ideologisten sodanpäämääriensä toteuttamiseksi saksalaiset järjestivät kansainväliset kulttuurisuhteet vastaamaan "Uuden Euroopan" mallia.

Toimintaa organisoi kesästä 1941 lähtien Kansainvälinen Filmikamari (IFK), jonka 1939 keskeytynyt toiminta viritettiin uudelleen täyteen vauhtiinsa kesäkuussa 1941. Liiton kotipaikka oli Berliini. Elokuva-alan järjestäytymistä muistuttaa myös journalistien ja kirjailijoiden järjestäytyminen "eurooppalaisen" keskusjärjestön alaiseksi.

Heinäkuussa 1941 Berliinissä pidetyssä kokouksessa IFK:n johtoon valittiin italialainen kreivi Volpi di Misurata. Järjestön vahva mies oli kuitenkin liiton sihteeri, Saksan filmikamarin varapresidentti Karl Melzer. Järjestö asetettiin palvelemaan Saksan politiikkaa, jonka tärkein poliittinen tavoite elokuva-alalla oli vuoden 1941 heinäkuusta alkaen amerikkalaisen ja englantilaisten elokuvien poistaminen tyystin Euroopan markkinoilta.

Hankaliksi tapauksiksi osoittautuivat Saksan vihollismaita lukuunottamatta puolueettomat maat. Sveitsi, Espanja, Portugali ja Ruotsi eivät halunneet asettaa englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia esityskieltoon. Suomessa tilanteesta vallitsi kahdenlaista ilmaa.

Elokuvasensuuriin ei kohdistunut keväällä 1942 jatkuvaa saksalaispainostusta, päinvastoin kuin muuhun suomalaiseen sensuuriin. Syynä tähän oli epäilemättä saksalaisen sotapropagandan vapaa virtaaminen jatkosodan alusta lähtien Suomen markkinoille. Saksalaisten toiminta keskittyikin sen pahimman kilpailijan, Yhdysvaltojen, elokuvapropagandan pois pitämiseen Suomen markkinoilta. Virallisen poliittisen painostuksen jäätyä vähäiseksi IFK:n linjalle ankkuroitunut elokuva-alan saksalaissuuntaus yritti ajaa saksalaismyönteistä linjaa läpi yksityisten kanavien kautta. Elokuvapolitiikan avainasemassa sijainneessa Suomen Filmikamarissa taisteltiin ankarasti päätösvallasta.

Kun Saksan politiikan perusta oli sitoa Suomi entistä tiukemmin Saksaan, niin Yhdysvaltojen perimmäinen tavoite keväällä 1942 oli estää suomalaisten osallistuminen Saksan tulevaan offensiiviin Neuvostoliittoa vastaan. Amerikkalaiset eivät voineet aluksi käyttää kovia otteita, sillä Suomelle myötämielinen mielipideilmasto Yhdysvalloissa ei sallinut esimerkiksi diplomaattisuhteiden katkaisemista. Tuomo Polvisen mukaan myös Helsingin lähetystö oli amerikkalaisille hyödyllinen propaganda- ja informaatiokeskus.

Amerikkalaisten propagandassa oli keskeistä erityisesti joulukuussa 1941 Pearl Harborin hyökkäyksestä alkanut Tyynen meren sota. Pyrkimykset vaikuttaa suomalaiseen lehdistöön olivat epäonnistuneet surkeasti, sillä Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystön tarjoama aineisto ei juurikaan mennyt lehtien seulan läpi vuonna 1942. Amerikkalaisten oli päinvastoin tyydyttävä seuraamaan suomalaisten lehtien kirjoittelun innostunutta suhtautumista Japanin voittokulkuun. Se oli noussut entistä selvemmin esiin, kun Saksan sotamenestys ei ollut antanut muuten aihetta "akselille" myönteiseen kirjoitteluun. Suomalaiset lehdet julkaisivat lähetystön tarjoamasta materiaalista vain muutaman henkilökuvan.

Kun amerikkalaiset eivät voineet käyttää Suomen- propagandassaan radiota, propagandan keinovalikoima hupeni lähes tyhjiin. Jäljelle jäi vain elokuva. Vain kansan suosiossa paistattelevan elokuvan avulla amerikkalaiset saattoivat pysyä esillä julkisuudessa sotaa käyvässä Suomessa.

Saksalaiset olivat tietysti tajunneet tämän. Kun Saksan Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher kysyi ulkoministeri Rolf Wittingiltä kesäkuussa 1942 amerikkalaispropagandan vaikutuksesta Suomessa, tämä kielsi sillä olevan mitään merkitystä. Lähettiläs saattoi tarkoittaa kysymyksellään oikeastaan vain elokuvia. Ehkä ulkoministerin propagandaa kohtaan osoittaman -- poliittisesti tarkoituksellisen vai tarkoituksettoman -- välinpitämättömyyden vuoksi painostusta amerikkalaiselokuvien esittämisen kieltämiseksi ei tuotu esille virallisia kanavia käyttäen kovin usein.

Elokuva-alalla saksalaisten pyrkimyksille oli tarjolla myös epävirallinen väylä, joka olisi voinut osoittautua yhtä tehokkaaksi. Amerikkalaisten propaganda- ja informaatiotoiminnalle voitiin panna kapuloita rattaisiin ns. filmiriidan avulla. Filmiriidalla tarkoitetaan Suomen elokuva- alan saksalaissuuntaukseen kuuluneiden alunperin saksalaislähtöistä pyrkimystä kieltää angloamerikkalaiset elokuvat Suomessa kokonaan. Se johti elokuva-alan täydelliseen kahtiajakautumiseen Suomessa vuonna 1942.

Boikotti tuodaa Suomeen

Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja ja Suomen Filmikamarin puheenjohtaja Matti Schreck sekä SFK:n pääsihteeri, Suomen Kinolehden päätoimittaja Yrjö Rannikko hankkiutuvat suurempaa melua pitämättä IFK:n linjoille. Rannikko osallistui IFK:n kokoukseen heinäkuussa 1941 ja toi sieltä Suomeen saksalaisperäisen suunnitelman englantilaisten ja amerikkalaisten elokuvien kieltämiseksi vuoden 1942 heinäkuun alusta alkaen. Kansainvälisellä tasolla suunnitelma lyötiin lukkoon IFK:n kokouksessa Münchenissä 26.11.1941, missä Suomea edustivat Rannikko ja Schreck. Suomessa epäselvällä tavalla kokoonkutsuttu ja pöytäkirjaksi dokumentoitu Filmikamarin hallituksen kokous hyväksyi joulukuussa IFK:n kieltoa merkinneen päätöslauselman.

Tapahtumat etenivät Suomessa myös valtiollisen ulkopolitiikan tasolla. Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Asko Ivalo oli ottanut yhteyttä Continental Filmsin toimitusjohtajaan Veli Paasikiveen, jotta "diplomaattinen katastrofi" vältettäisiin. Työjuhdaksi suostui lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen. Kun sitten Filmikamarin hallitus toi asian liittokokoukseen helmikuussa 1942, niukka enemmistö äänesti äänin 103-95 päätöksen lykkäämisen puolesta.

Tulos yllätti SFK:n saksalaissuuntautuneen johdon ja se erosi tehtävistään. Äänestyksessä voittaneiden argumentti oli, ettei teatterinomistajille kuulunut maan ulkopolitiikan teko. Boikotista kokouksessa päätettäessä "äänestettäisiin (huom! äänestettäisiin) koko maata koskevasta ulkopoliittisesta asiasta, puhumattakaan siitä, että äänestettäisiin yksityiseen ulottuvasta elinkeinokysymyksestä". Boikotin vastaisia perusteluja kokouksessa etsittiin myös taloudesta; amerikkalaiselokuvat olivat teattereiden suosituinta ja tuottoisinta antia.

Vastapuoli argumentoi toisin. Kokouksessa epäiltiin amerikkalaisten elokuvien saaman ulkopoliittisen tuen totuudellisuutta. Väitettiinpä kokouksen puheenvuoroissa parhaimmillaan sitäkin, ettei hallituksella edes olisi ollut ulkoasiainvaliokuntaa. Itse yhteydenottoa, jota sitäkin epäiltiin välillä olemattomaksi, kuvattiin "epäviralliseksi tiedoksi". Boikotin sanottiin olevan "sisäinen asia". Äänestyksessä hävinneille elokuva-alan tuottajille merkittävä Saksaa tukeva tosiasia oli, että sieltä tuotiin raakafilmi, laboratoriotarvikkeet ja yksin projektorien kinohiiletkin.

Muodollisesti SFK:n kokous päätti vain asian lykkäämisestä. Niukka äänestystulos takasi sen, että ratkaisevaa toukokuiseen kokoukseen valmistauduttiin molemmilla puolilla "junttaamalla" perusteellisesti.

Boikottihankkeen käsittely lehdistössä oli ongelma myös Valtion Tiedoituslaitoksen lehtisensuurille. Sensuuri pyrki peittelemään kotirintaman hajoamiseen viittaavan riidan kokonaan. Sensuurin työtä vaikeutti se, että toisen osapuolen argumentointi kohdistui Yhdysvaltojen etua vastaan.

Suomen Sosialidemokraatin aloittama kirjoittelu SFK:n hallituksen erosta kiellettiin heti kokouksen jälkeen 8. päivänä helmikuuta. Kolmea päivää myöhemmin VTL antoi yksityiskohtaiset ohjeet. Kieltolistalle joutuivat uutisointi sekä amerikkalaisen elokuvan tuontikiellosta että filmikamarin hallituksen erosta. Myöskään haastatteluita ammattimiesten tai yleisön suhtautumisesta amerikkalaiseen elokuvaan ei enää saanut tehdä. Yrityksistäkin määrättiin ilmoitettavaksi Valtion tiedotuslaitokseen maisteri Lauri Postille.

Yhdysvallat ja filmiriita

Paikallinen Paramountin edustaja oli ottanut kieltoasiassa yhteyttä Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystöön. SFK:n linjausta väärin ennakoiden edustaja varoitti amerikkalaisdiplomaatteja, ettei Suomessa ilmeisesti tulla esittämään yhdysvaltalaisia elokuvia heinäkuun alusta lähtien. Saksa oli uhannut lopettaa raakafilmin ja tarpeellisten elokuvatarvikkeiden tuonnin Suomeen, jos boikottiin ei suostuttaisi.

IFK:n saksalainen edustaja - luultavimmin tri Oswald Camman - oli salaa vieraillut Helsingissä esittelemässä boikottia. Saksalainen oli pian jatkanut matkaansa Tukholmaan, jossa Ruotsin elokuvapiirejä oli painostettu samalla tavalla. Ruotsalaiset olivat kuitenkin onnistuneet estämään saksalaispaineen suomalaisia paremmin, olihan heillä oli mahdollisuus saada elokuvateollisuuden kannalta välttämätöntä raakafilmiä Englannista tai Yhdysvalloista. Saksalaiset olivat ryhtyneet voimakkaisiin painostustoimiin, sillä ruotsalaisten Berliinissä sijainneet amerikkalaisfilmien varastot oli takavarikoitu, vaikka ne olivat ruotsalaista omaisuutta.

Vain neljä päivää myöhemmin State Department raportoi Suomen tilanteesta "Haysin organisaatiolle", joka oli amerikkalaisten suurten elokuvayhtiöiden mm. sensuurista vastaava yhteisjärjestö.

Yhdysvaltojen lähetystösihteeri Robert McClintock otti 17.2. yhteyttä "epävirallisesti" ulkoministeriön kaupallisen osaston päällikköön. Osastopäällikkö Tauno Jalanti vakuutti, ettei hänen osastollaan ollut pienintäkään syytä vastustaa amerikkalaiselokuvien maahantuontia, kun vain annettuja säännöksiä, mm. lisenssisäännöksiä noudatetaan. Sen sijaan valuutan löytäminen elokuvaoikeuksien maksamiseen saattaisi olla ongelmallista.

Lähetystösihteeri esitti ratkaisuksi, että Yhdysvalloissa sodan vuoksi jäädytettyjä varoja voitaisiin ehkä käyttää tällaisiin tarkoituksiin, minkä Jalanti saattoi heti hyväksyä. McClintockin mukaan osastopäällikkö "sanoi suoraan", että amerikkalaiselokuvien esittäminen oli poliittinen kysymys ja että saksalaiset saattaisivat hyvinkin onnistua estämään amerikkalaisten filmien esittämisen Suomessa. Kaupallisen osaston päällikkö lisäsi, että samanlaisia vaatimuksia oli esitetty Ruotsin ja Suomen lisäksi myös Sveitsille, Portugalille ja Unkarille.

Koska Jalanti oli myöntänyt asian poliittisuuden, lähetystösihteeri soitti 19.2. asiasta yhä "epävirallisesti" ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle Asko Ivalolle. Ivalo kertoi McClintockille, että Suomen hallitukseen ei ollut otettu yhteyttä kieltoasiassa Saksan hallituksesta tai IFK:sta.

Teknisesti asia oli kaupallinen, Ivalo väitti, mutta joutui jatkokeskustelussa myöntämään, että Saksan pyrkimys estää amerikkalaisten filmien esittäminen ei suinkaan ollut pelkästään kaupallinen asia. Haastattelijan vaikutelma oli sama kuin Jalannin jututtamisen jälkeen: olisi valitettavaa, mikäli suomalaiset pakotettaisiin luopumaan amerikkalaisista elokuvista. Lähetystön mielikuva oli, että raakafilmiongelman ratkaiseminen voisi rohkaista Suomen hallitusta tukemaan Filmikamarin uutta hallitusta, joka vastusti saksalaisten vaatimuksia. Lähetystössä pääteltiinkin, että "näin Suomen hallitus saisi mahdollisuuden osoittaa riippumattomuuttaan Saksasta eikä hallituksen silti tarvitsisi ottaa liian suuria riskejä". Yhdysvaltojen Suomen-lähettiläs Arthur C. Schoenfeld ehdotti kotimaahansa, että Suomelle taattaisiin "kohtuullinen määrä raakafilmiä".

State Department loi suuntaviivat Suomessa harjoitettavalle propagandalle maaliskuussa 1942. Asiaa koskevassa muistiossa todettiin Suomessa elokuva-alan jakaantuminen saksalais- ja amerikkalaissuuntautuneisiin. Jälkimmäiset olivat kokoontuessaan lähetystön edustajan läsnäollessa päättäneet jatkaa amerikkalaisten elokuvien esittämistä Suomessa. McClintock oli silloin luvannut amerikkalaisten jatkavan raakafilmin toimituksia Suomeen.

State Departmentin kokouksissa Washingtonissa esitettiin kaksi vaihtoehtoa. Hylätyksi tuli vaihtoehto, jossa Saksan olisi annettu dominoida elokuvamarkkinoita, kunnes suomalainen yleisö olisi tullut "tietoiseksi saksalaisen vaikutuksen kasvusta jokapäiväisessä suomalaisessa ajattelussa". Vaihtoehto hylättiin, koska silloin suomalaisella yleisöllä ei olisi ollut mahdollista "verrata amerikkalaisen ja saksalaisen elokuvan laatua". Lisäksi amerikkalaisvirkamiehille oli juolahtanut mieleen, että "elokuviin sisältyvä satunnainen propaganda saattaisi silloin tällöin mennä läpi". State Departmentin Suomen asioista vastaava virkamies L. Randolph Higgs kirjasi muistionsa loppupäätelmäksi, että psykologisen sodankäynnin näkökulmasta raakafilmin toimittamista Suomeen kannattaa tukea.

Rintama oli sekaisin myös IFK:n sisällä. Huhtikuussa 1942 Rooman kokouksessa amerikkalaisten ja englantilaisten elokuvien esityskiellon toimeenpanoa lykättiin alkavaksi vasta seuraavan vuoden alusta. Vaikka päätös rajautui koskemaan vain amerikkalaisia ja englantilaisia "kiihoitusfilmejä", Suomessa näytetään puhuneen enimmäkseen kaikkien alkuperältään angloamerikkalaisten elokuvien kieltämisestä.

Saksa pystyi panemaan toimeen haluamansa rajoitukset käytäntöön vain alueilla, jotka kuuluivat Suur-Saksaan. Puolueettomat maat eivät halunneet ryhtyä boikottiin. Espanjan ja Ruotsin Rooman kokouksessa yksiselitteisesti ilmoitettu kanta ja myös Sveitsin tosiasiallinen kieltäytyminen olivat siitä selviä osoituksia. Suomessa amerikkalaisten elokuvien täyskieltoa esittäneet ja sen myötä itsensä hankalaan järjestöpoliittiseen tilanteeseen ajaneet edustivat tiukempaa linjaa kuin IFK kirjaimellisesti oli vaatinut. Suomessa voitiinkin toisin ajatellen kysyä, miksi konferessin suomalaisedustajat eivät olleet ilmoittaneet, "että yleinen mielipide Suomen teatterien omistajain piirissä on sama kuin Espanjan ja Ruotsin".

SFK:n jäsenille amerikkalaissuuntauksen saamasta valtiovallan poliittisesta tuesta ilmoitettiin filmikamarin huhtikuisessa kiertokirjeessä hyvissä ajoin ennen jatkovuosikokousta: "Päivää ennen Fk:n 7.2. pidettyä ylimääräistä kokousta ilmoitti valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta,..., että k.o. asia on puhtaasti poliittisluontoinen ja että asian käsittely kokouksessa kielletään... Myöhemmin on valtioneuvoston taholta ilmoitettu, että se katsoo, ettei ole minkäänlaista syytä kieltää amerikkalaisten filmien esitystä ja että amerikkalaisten filmien tuontia varten myönnetään (lisenssejä J.S.) vastaisuudessa samassa määrin kuin edellisenä vuonnakin, mikä on myös tapahtunut.

Filmikamarin amerikkalaissuuntaus saattoi lukea edukseen se, että USA:n lähetystöstä oli saatu lupaus, jonka mukaan raakafilmiä saadaan "jonkin verran". McClintockin ja Schoenfeldin yrityksistä huolimatta lupaus oli vielä katteeton, vaikka asialle Oli saatu maaliskuussa jopa brittihallituksen hyväksyminen. Aktiivinen McClintock painotti hallitukselleen toistuvasti asian tärkeyttä: "Nyt kun Saksan vaikutus Suomessa on kasvanut sellaiseksi, että kaikki muut paitsi huonot uutiset USA:sta pimennetään, on tärkeää, että amerikkalaisnäkemys voitaisiin heijastaa suomalaiselle yleisölle amerikkalaiselokuvien avulla."

Vasta päivää ennen SFK:n kokousta toukokuussa 1942 Yhdysvaltojen ulkoministeri Cordell Hull sähkötti lähetystöön luvan ilmoittaa sopiville henkilöille, että raakafilmiä saadaan viedä Suomen elokuvateollisuutta varten kohtuullinen määrä, "minimum legitimate requirements".

Ilmoittaessaan ilouutisen SFK:lle McClintock sai tietää samalla, että Suomen hallitus ei vastustanut amerikkalaisten elokuvien maahantuontia, ellei maksuksi vaadittu vieraita valuuttoja. McClintockin Jalannille hahmottelema malli oli siis hyväksytty. Kun kustannukset olivat noin 200 dollaria elokuvalta, ei ollut syytä ryhtyä "pihtaamaan", kuten Schoenfeld asian sananmukaisesti raportissaan ilmaisi. Tämä oli tehtävä selväksi amerikkalaisille elokuvayhtiöille.

Toukokuun 28. päivänä järjestetyssä SFK:n ylimääräisessä kokouksessa tulos oli yllättävän selvä. Amerikkalaiselokuvia halusi esittää varsinaista päätöstä edelleen lykkäämällä reilu enemmistö (äänestystulos oli 148-60).

Kokouksessa harjoitetun ja siis onnistuneen junttapolitiikan keskeisiä elementtejä olivat väitteet ulkopoliittisesta tuesta: amerikkalaiselokuvien vapaan esittämisen kannalla sanottiin olevan niin ulkoasiainministeriön virkamiesten kuin hallituksen ulkoasiainvaliokunnankin. Nuoresta sosiaalidemokraattisesta lakimiehestä ja entisestä diplomaatista, lakitieteen tohtori Ensio Hiitosesta, tehtiin Suomen Filmikamarin toimitusjohtaja/asiamies. Hiitonen oli henkeen ja vereen amerikkalaisten elokuvien esittämisen kannalla. Saksalaissuuntaus, jonka puhemiehiä kokouksessa olivat Yrjö Rannikko, Matti Schreck ja Risto Orko, erosivat filmikamarista. Heidän mukanaan Suomen Filmikamarista irtosivat ennen kaikkea elokuvien tuottajayhtiöt. Amerikkalaissuuntausta tukivat erityisesti elokuvateattereiden omistajat mutta myös vuokraajat.

Amerikkalaisia informoitiin heti SFK:n kokouksen jälkeen. Suomi-Filmin ja ehkä Adams-filmin politiikaksi ounasteltiin, ettei amerikkalaiselokuvia esittäville enää jaettaisi suurimpien tuotantoyhtiöiden kotimaista tuotantoa. Se aiheuttaisi teattereille suuren taloudellisen tappion. Schoenfeld ymmärsi, että kysymys oli juuri raakafilmistä. Se, jolla oli raakafilmiä, määräsi elokuvapolitiikasta Suomessa. Lähettilään arvion mukaan Suomen suurin elokuvayhtiö ei voisi saada raakafilmiä pitkällä tähtäimellä muualta kuin Yhdysvalloista. Ajan myötä Suomi-Filmin oli lähettilään mielestä joko vaihdettava sen hetkistä antiamerikkalaista asennettaan tai jatkettava ilman raakafilmiä. Ilman asenteen muokkaukseen sopivaa materiaalia, raakafilmiä, amerikkalaisten ainoa mahdollisuus oli yrittää saada markkinoille niin monta yhdysvaltalaista viihde-elokuvaa kuin mahdollista.

Pian filmikamarin toukokuun kokouksen jälkeen, 29. päivänä toukokuuta, sensuuri uusi helmikuisen kirjoituskiellon, mutta huomautti Aamulehden kirjoituksen samalta päivältä olleen sallittu ja totesi mahdolliseksi kirjoittaa vastaavanlaisia uutisia myöhemminkin. Silloin oli kuitenkin käännyttävä sensuuritoimiston tai tarkastusjaoston puoleen. VTL:n tarkastusjaoston johtajan Kustaa Vilkunan mukaan saksalaisten painostus oli valjastettu taitavasti palvelemaan yksityistaloutta, eikä valtion tarvinnut määritellä kantaansa ulkopoliittisesti visaiseen ongelmaan muuten kuin sensuurin toiminnalla.

Heinäkuussa 1942 SFK:sta eronneet perustivat uuden kattojärjestön, Suomen Filmiliiton (SFL), joka ilmoitti olevansa "solidaarinen eurooppalaisten filmiyhtiöiden kanssa". SFL hankkiutui syyskuussa IFK:n jäseneksi samalla, kun SFK erotettiin siitä. Suurimmat elokuvayhtiöt, Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi Oy, ilmoittivat uuden liiton perustamisen taloudelliseksi syyksi raakafilmin saannin turvaamisen. Esitetyt perustelut elokuva-alan kahtiajakautumiselle olivat kuitenkin selvästi myös ideologiset. SFL:n pää-äänenkannattajan, Suomen Kinolehden sivuilla rakennettiin "uuden Euroopan elokuvaa", ja yllyttiin jopa ajamaan "ei-kansallisia" elokuva-alan ihmisiä ulos suomalaisesta elokuvayrittämisestä.

IFK:n jaostoissa suomalaisia edustivat kotimaisten suuryhtiöiden kärkinimet: Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja Matti Schreck ja johtaja Risto Orko, Adams-filmin johtaja Werner Dahl ja SFL:n pääsihteeri Yrjö Rannikko.

Filmikamari vähätteli heinäkuisessa tiedotteessaan SFL:n merkitystä. Heti toukokuussa SFK:sta eronneita oli 15 eli 7% jäsenistä. SFK korosti myös olevansa IFK:n jäsen ja ilmoitti olevansa valmis neuvottelemaan IFK:n kanssa. Toukokuisten tietojen mukaan neuvonpidon piti alkaa lokakuussa, jolloin tohtori Oswald Cammanin oli kerrottu vierailevan Suomessa. SFK:n taktiikkana oli elokuvatuonnin asteittainen supistaminen noin puoleen rauhanaikaisesta IFK:n ulkopuolisesta tuonnista, mistä vähennettäisiin vielä neljännes vuoden 1943 alussa. Epäilemättä keskusteluissa ja matematiikassa olisi voitu käyttää hyväksi sitä tosiasiaa, että saksalaisboikotin toinen osatekijä, englantilaiset elokuvat, oli käytännössä kielletty jo vuoden 1941 lopussa Englannin julistettua sodan Suomelle.

Valtion tiedoituslaitoksen tarkastusjaosto reagoi filmiriitaan jälleen elokuussa, jolloin myös päämaja puuttui asiaan. Tiedustelujaoston sensuuritoimiston salaisissa tarkastustoiminnan lisäohjeissa kirjoittelu amerikkalaisten filmien esittämisestä Suomessa kiellettiin kokonaan.

Kansainvälinen Filmikamari erotti SFK:n jäsenyydestään ja otti tilalle Suomen Filmiliiton 2.9.1942. Syyskuun lopussa suomalaisten ja IFK:n välisissä neuvotteluissa oli päädytty kompromissiin: amerikkalaisten elokuvien tuonti lopetettaisiin heti, mutta niitä saataisiin esittää 31.3.1943 asti ja vielä tuon päivämäärän jälkeenkin, jos teattereiden taloudellinen tilanne sitä ehdottomasti vaatisi. Tuloksesta kuultuaan IFK ilmoitti kuitenkin, että Camman oli ylittänyt neuvotteluvaltuutensa ja vain IFK:n pääsihteerillä Karl Melzerillä oli valtuudet neuvotella asiasta.

VTL:n tarkastusjaoston varapäällikkö Erkki Itkonen kertoi esitelmässään 12.9. lehtien päätoimittajille tilanteesta. Kiistan ulkopoliittisten ulottuvuuksien yksityiskohdat piilotettiin esitelmässä tarkoin: "Amerikkalaisten filmien esittämisestä Suomessa on meikäläisten filmivuokraajien kesken sukeutunut riitaa. Eräs ryhmä halusi filmit kiellettäväksi, enemmistön ollen tällaista toimenpidettä vastaan. Kiista yritti levitä sanomalehtienkin palstalle ja on herättänyt suurta huomiota. Tällä hetkellä on tämän arkaluontoisen poliittisiin suh- danteisiin pohjautuvat riitakysymyksen käsittely saatu rajoittumaan elokuvamiesten ammattilehtiin, ja sensuurin huolena on valvoa, ettei sitä päästä enää uittamaan päivälehtiin."

Suomen Filmikamarin erottaminen IFK:sta oli uutisnälkäiselle lehdistölle kuitenkin jälleen kerran liian hyvä uutinen. VTL:n tarkastusjaoston päällikkö Kustaa Vilkuna joutui 14. päivänä syyskuuta 1942 määräämään yksiselitteisesti, että "ulkopoliittisista syistä kielletään kaikenlainen n.s. filmiriidan käsittely".

Elokuva-alan saksalaissuuntauksen painostus koski suomalaisfilmien jakelurajoitusten lisäksi myös saksalaisia elokuvia. Marras-joulukuun vaihteessa 1942 Budapestissa pidetyn Kansainvälisen filmikamarin pääneuvoston kokouksen päätöksien perusteella, mitkä Suomen osalta vahvistettiin Suomen Filmiliiton yleisessä kokouksessa 12.12.1942, Adams-filmi ilmoitti lähettävänsä saksalaisen UFA-filmin uutiskatsauksia vain SFL:n jäsenille 1.1.1943 lähtien. IFK:n jäsenmaiden tuottamia elokuvia voitiin päätöksen mukaan myydä vain niille elokuvatuottajille ja -toimistoille, jotka kuuluivat jäsenmaan pääneuvostossa olevan edustajan osoittamiin järjestöihin. Kuten Kari Uusitalo on todennut, Suomessa valtaa käytti Suomen Filmiliiton pääsihteeri Yrjö Rannikko.

Vanhat amerikkalaisten elokuvien esitysvaraukset saatiin kuitenkin pitää voimassa, mikä tarkoitti sitä, että teatterinomistajat tekivät niitä surutta taannehtivasti. Käytännössä tämänkaltainen taloudellisesti perusteltavissa oleva opportunismi lisäsi kaksoisjäsenyyttä -- teatterin kannatti kuulua molempiin liittoihin.

Sensuurin toimia vuonna 1942

Virallisesti amerikkalainen elokuva ei kärsinyt painostuksesta juurikaan ennen syksyä 1942. Syksyllä 1941 tarkastamo kielsi kaksi amerikkalaiselokuvaa, jotka olivat Arise My Love / Lentävä reportterimme (USA 1940) ja Thunder afloat / Merien ukkonen (USA 1940). Englanti oli ollut Suomen kanssa sodassa edellisvuoden joulukuusta asti. Se johti keväällä 1942 amerikkalaiselokuvan Yankee in the R.A.F (USA 1941) kieltämiseen. Toisen ja ainoan kerran vuonna 1942 sensuurin amerikkalainen näytelmäelokuva joutui toimenpiteiden kohteeksi heinäkuussa 1942, kun tarkastamo kielsi Warner Brothersin Humphrey Bogart -filmin High Sierra (USA 1941) sen väkivaltaisuuden perusteella.

High Sierran kiellon -- kuten monet muutkin elokuvatarkastukseen liittyvät ulkopoliittisesti vaikeat päätökset sen jälkeen -- filmitarkastamo onnistui ajoittamaan ulkopoliittiseen kriisitilanteeseen, tässä ajankohtaan, jolloin Yhdysvallat lopetti konsulaattitoiminnan Suomessa. Amerikkalaisten toimenpiteiden jälkeen protesteja ei näytetä esitetyn, kieltotapauksessa tavanomaisen filmilautakuntaan vetoamisen lisäksi.

Syksyllä 1942 päämajan ja saksalaisten yhteinen painostus ulottui lopulta myös mielialojen kannalta keskeiseen mediaan - elokuvaan. VTL:n tarkastusjaosto vaati elokuvien yleistarkastusta elokuun lopussa, eli vain viikko sen jälkeen, kun Päämajan sensuuritoimiston laatima laajahko sensuuritoiminnan "lisäohjeisto" oli otettu käyttöön.

Asia eteni hallinnossa ripeästi, sillä jo lokakuun alussa saksalaisystävällisenä tunnettu sisäministeri Toivo Horelli määräsi sisäasiainministeriön yleiskirjeessä kaikki julkisuuteen aiotut filmit, jotka oli tarkastettu ennen jatkosodan alkua, jätettäväksi uudelleen tarkastettavaksi Valtion filmitarkastamoon. Elokuvia ei saanut esittää vuoden 1942 lokakuun puolenvälin jälkeen, ellei niille hankittu uutta esittämislupaa.

Uusintatarkastuksen suoritti lopulta VTL:n tarkastusjaosto, sillä säännöksistä ei löytynyt kohtaa, jonka tukemana tarkastamo olisi voinut kieltää muuttuneiden olosuhteiden vuoksi aiemmin hyväksymänsä elokuvan. Sääntöihin vetoamisen takana saattaa olla filmitarkastamossa tunnettu epäluulo tämän kaltaisia uusintatarkastuksia kohtaan. Aloitettu toimenpide oli varsin radikaali ja poikkeuksellinen eikä tarkastukseen käytetty työmääräkään ollut vähäinen.

Kaikkiaan VTL:n suorittamassa uusintatarkastuksessa syksyllä 1942 kiellettiin 50 elokuvaa. Kun jotkut nyt mukana olleista elokuvista oli kielletty jo aiemmissa tarkastuksissa, voi joidenkin elokuvien tuominen uusintatarkastukseen ilman toivoakaan läpipääsystä olla myös tarkoituksellista. Toisaalta sensuurin kannalta oli järkevää tehdä mahdollisimman kattava lista. Suuri osa kielletyistä elokuvista oli amerikkalaisia armeijan, laivaston ja ilmavoimien propagandana pidettäviä dokumentti- ja näytelmäelokuvia 1930-luvun loppupuolelta, mutta listalla oli myös kolme saksalaista, viisi ranskalaista, yksi italialainen ja löytyipä uusintatarkastukseen kiellettäväksi yksi venäläinenkin elokuva. Kielletyiksi joutui selvien propagandaelokuvien lisäksi mm. elokuvia, joiden aihepiiri liittyi yleisesti Venäjään/Neuvostoliittoon tai brittiläiseen maailmaan.

Filmitarkastamo ei pystynyt valtuuksiensa puitteissa korjaamaan valitsemaansa linjaa ulkopolitiikalle ja sisäiselle mielipiteenmuodostukselle sopivaksi, vaan tehtävä, jonka laajuutta on tutkimuskirjallisuudessa selvästi vähätelty, milloin sitä ei ole unohdettu kokonaan, annettiin suoraan poliittisen kontrollin alla olevalle VTL:lle.

Uusintatarkastuksen merkitys VTL:lle saattoi olla siinä, että tiedotuslaitos saattoi kerralla ratkaista ongelmalliset suhteensa sotilaspiireihin -- ja sen myötä saksalaisiin -- myös elokuvaa koskevissa kiistakysymyksissä vain pari kuukautta sen jälkeen, kun lehdistöä koskevissa sensuuriasioissa oli päästy hyvään, tuon hetken poliittiset vaatimukset täyttävään yhteisymmärrykseen.

Ennennäkemättömän laajan sensuuritoimenpiteen takana oli varmasti myös pyrkimys löytää elokuvien suurkuluttajille, rintamamiehille, nuorisolle ja muullekin väestölle sopivaa ja riittävän harmitonta huvia, jolla sodan arkipäivää voitaisiin piristää aiheuttamatta vaaraa sotaponnistuksille tai moraalille.

Päämajalle uusintatarkastus antoi mahdollisuuden selittää saksalaisille, että sensuuri toimi yhä tehokkaasti aseveljeyden puolesta, olihan kiellettyjen elokuvien joukossa runsaasti amerikkalaisia propagandistisena pidettäviä filmejä. Todellisuudessa amerikkalaiselokuvien kohdalla suonenisku ei ollut kovin paha, sillä kielletyt elokuvat olivat suurimmalta osaltaan vanhoja, eikä niillä ehkä olisi ollut kovin suurta vetovoimaa muutenkaan. Toisin sanoen, laajasta sensuurioperaatiosta hyötyivät kaikki viranomaiset -- edes jälkikäteiskritiikki ei ollut kovin voimakasta.

Sensuurin puuhatessa suuriskuaan amerikkalaiset halusivat erityisesti mahdollisuuden esittää omia uutisfilmejään suomalaisissa elokuvateattereissa. Sitä varten Ruotsissa olleista uutisfilmien negatiiveista tehtiin siellä valmiit kopiot ja ne lähetettiin Helsinkiin "niin pian kuin mahdollista".

Veli Paasikiven johtama Continental-filmi toi syyskuussa 1942 maahan Tukholmasta viisi amerikkalaista uutisfilmiä todennäköisesti Yhdysvaltojen lähetystön toivomuksesta. Niiden sensuurikohtaloa tarkkailemalla suomalaisten viranomaisten toimintatapaa voitiin arvioida myös Yhdysvaltojen lähetystössä. Uutisfilmejä oli edellisen kerran huonolla menestyksellä yritetty saada maahan puoli vuotta aiemmin.

Viranomaiset ryhtyivät amerikkalaisten uutisfilmien vuoksi myös hämäysoperaatioihin. Filmitarkastamo salli kaksi tarkastukseen tuodusta viidestä United Newsreels-yhtiön uutisfilmistä. Toinen elokuvista, jossa oli materiaalia mm. Midwayn meritaistelusta, tultaisiin esittämään elokuvateatteri Savoyssa Helsingissä.

Viikkoa myöhemmin suoritetussa uusintatarkastuksessa, siis valitulle yleisölle suunnatun erikoisnäytännön jälkeen, sensori Antti Inkinen ja VTL:n tarkastusjaoston apulaisjohtaja Erkki Itkonen kielsivät elokuvat. Näin amerikkalaiset saivat esittää elokuvat yksityisnäytökseen verrattavissa erikoisnäytännöissä kutsuvieraille, mutta eivät voineet esittää uutisfilmejä muualla. Kun kieltoa ei perusteltu millään, oli selvää, etteivät amerikkalaiset jättäneet protestoimatta, vaikka tietysti jokainen sensuurin läpäissyt uutisfilmi -- vaikka vain erikoisnäytännössä -- oli lähetystölle voitto.

VTL muutti linjaansa sotatapahtumien uutisoinnin suhteen vasta marraskuussa sotatapahtumien seurauksena, ja myös läntisten suurvaltojen neutraaleimmat tiedotteet voitiin saksalaisten ohella julkaista suomalaisissa sanomalehdissä. Ovenavaus länteen ei merkinnyt propagandististen amerikkalaisten uutisfilmien paluuta markkinoille. Niiden osalta sensuuri vapautui vasta syyskuussa 1943.

Eduskunnan väliintulo

Suomen Filmiliiton edustajat olivat Saksassa pidetyssä konferenssissa sitoutuneet IFK:n tavoitteisiin, joihin kuului poistaa amerikkalaiset elokuvat Euroopan markkinoilta kokonaan vuoden 1943 kuluessa. Suomessa herätti huomiota se, että SFL:n ajamat tavoitteet olivat tiukempia kuin mihin IFK itse asiassa muualla joutui tyytymään. IFK:n puolueettomista jäsenmaista Ruotsi ja Portugali olivat alunperin suhtautuneet täysin kielteisesti amerikkalaiselokuvien esittämiskieltoon, eikä Sveitsiäkään ollut saatu vielä mukaan sopimukseen. Filmiliiton edustajia voitiinkin kieltoasiassa hyvin perustellen sanoa aikansa muoti-ilmauksella "paavillisemmaksi kuin paavi itse".

Saksan valta-asema oli kuitenkin vuoden 1943 loppuun ennessä mennyttä myös elokuva-alalla. Ideologisestikin tämä tuli selväksi, sillä saksalaiset hylkäsivät poliittisella tasolla jo Stalingradin taistelujen kestäessä Uusi Eurooppa - teeman, joka oli siivittänyt kulttuurialankin järjestäytymistä. "Uuden Euroopan" ideologiaa elokuva- alalla ajaneen SFL:n kansainvälinen toiminta hiipui. Toukokuussa vuonna 1943 pidetyn IFK-kokouksen jälkeen vain Suomi-Filmin johtaja Risto Orko osallistui puheenjohtajan ominaisuudessa teknisen jaoston kokoukseen lokakuisessa Wienissä samana vuonna. Venetsiassa syyskuussa pidettäväksi aiottu IFK:n vuosikokous ja lokakuuksi kokoon kutsuttu IFK:n pääneuvoston kokous Prahassa peruttiin sotatilanteen vuoksi. Suomalaisessa keskustelussa Uuden Euroopan ideologia näyttää sinnitelleen pitempään.

Sekava tilanne herätti huomiota myös eduskunnassa. Sosiaalidemokraattiset kansanedustajat Viljo Rantala ja Alpo Lumme kiinnittivät huomiota elokuva-alan poliittisiin ristiriitoihin keväällä 1943. Lumpeen eduskunta-aloite olisi merkinnyt elokuvan valtiollistamista Norjan mallin mukaisesti. Tätähän oli esitetty hieman eri muodoissa jo vuosina 1917, 1918, 1921 ja 1922. Lumpeen ehdotuksessa elokuvien tuotanto ja esitysoikeus olisi siirretty yleishyödylliselle valtion, kuntien ja aatteellisten yhdistysten ylläpitämälle yhtymälle. Rantalan aloitteessa taas kotimainen filmituotanto ja elokuvien esittäminen olisi järjestetty niin, "etteivät kaupalliset tai valtiolliset puoluenäkökohdat pääsisi ... määräämään taiteellisten tai siveellisten arvojen kustannuksella".

Lumpeen esitys merkitsi "yritystä tuhota yksityisyritteliäisyys filmialalla samaan tapaan kuin Neuvosto-Venäjällä oli tehty", Bruno Salmiala (ikl) pauhasi eduskunnassa. "Rantalan esitys oli osa Suomen Filmiliiton vastaista taistelua". Kansainväliseen Filmiliittoon kuuluvan SFL:n jäseninä olivat käytännöllisesti kaikki filmituottajat ja suurin osa elokuvateattereiden omistajista. Jäsenet edustivat 280 elokuvateatteria ja 75394 katsojapaikkaa, mikä merkitsi, että ulkona liitosta oli vain 149 elokuvateatteria ja 45102 paikkaa, Salmiala laski.

SFK:n varapuheenjohtaja Onni Hiltunen (sd) kumosi Salmialan tiedot: Filmikamariin kuului kaikkiaan 239 teatteria ja 9 vuokraamoa. Tämä oli liittojen propagandakilpailulle tyypillinen tilanne ja osapuolet olivatkin julkaisseet pää-äänenkannattajissaan Elokuvateatterissa (SFK) ja Suomen Kinolehti (SFL) järjestöjensä jäsenlistoja kilvan.

Selitys erilaisille luvuille oli yksinkertainen. Monet elokuvateatterit olivat tehneet joskus jopa vähemmän vilpittömässä tarkoituksessa ns. "pitkäaikaisia sopimuksia", joista osa oli kaikessa hiljaisuudessa tehty taannehtivasti. Näin taattiin amerikkalaisten elokuvien esittäminen pitkälle tulevaisuuteen, sillä Suomen lainsäädäntö ei suhtautunut ymmärtäväisesti sopimusrikkeisiin.

SFL:n oli turha vaatia sopimusten yksipuolista irtisanomista kesken sopimuskauden. Sopimuksia tehneet elokuvayrittäjät saattoivat siten käytännössä näyttää hyvämenekkisiä amerikkalaiselokuvia siinä kuin muitakin (taloudelliselta kannalta) parhaaksi katsomiaan elokuvia. Toiset teatterinomistajat taas katsoivat parhaimmaksi liittyä molempiin kilpailevaan liittoon, jotta voisivat esittää tuottoisia suomalaisia elokuvia. Seurauksena oli entistä suurempi propagandakilpa liittojen välillä.

Maaliskuun lopussa eduskunta oli esittänyt toivomuksen, että hallitus kiireisesti hankkisi selvityksen elokuva-alalla vallitsevista olosuhteista. Epäkohtia havaittaessa hallituksen tuli eduskunnan mielestä ryhtyä toimenpiteisiin näiden poistamiseksi.

Tämän mukaisesti presidentti antoi 28.5.1943 valtioneuvoston tehtäväksi ryhtyä asiassa toimiin. Hallitus perusti syyskuussa komitean ja totesi samalla asiaa jo valmisteltavan opetusministeriössä. Komitean puheenjohtajaksi valittiin opetusministeriön esittelijäneuvos Arvo Salminen (kok) ja jäseniksi Yrjö Rannikko (SFL:n pääsihteeri, elokuvasensori), kansanedustaja Onni Hiltunen (Suomen Filmikamarin varapuheenjohtaja, sdp), kansanedustaja Ebba Östenson (rkp), toimittaja Urho Kittilä (filmitarkastamon jäsen, ml) sekä puolustusministeriön eversti Lauri Leander (usein sotilasasiantuntijana filmitarkastamossa, mielipidevaikuttamista ja -tarkkailua harjoittavan salajärjestön Vapaus-Isänmaa-Aseveljien komitean puheenjohtaja). Sihteeriksi valittiin SFK:n toimitusjohtaja Ensio Hiitonen.

Elokuvakomitea sai sodanjälkeisen, vuonna 1946 voimaan tulleen sensuurilain perusteena olleen mietintönsä valmiiksi 31.7.1944. Komitea kuitenkin ehti vaikuttaa filmiriidan boikottien purkamiseen keväällä 1944.

Raakaa peliä

Amerikkalaiset olivat lokakuussa 1943 vihdoinkin onnistuneet hankkimaan raakafilmiä Tukholmaan. Raakafilmin jakelu tapahtui lähetystön tarkassa valvonnassa sitä varten perustetun Oy Valovarjo Ab:n avulla. Yhtiön omisti Gunnar Lönnqvist. Eastman Kodakin filmiä oli saatu kaikkiaan 9,4 tonnia, jolla aiottiin paitsi kopioida amerikkalaisia filmejä, myös tarjota Suomen Filmiliitosta riippumattomalle elokuvateollisuudelle ainakin pieni mahdollisuus tuotannolliseen toimintaan. Yhdysvaltojen asiainhoitaja Robert McClintock ja SFK:n toimitusjohtaja Ensio Hiitonen olivat sopineet tästä periaatteessa jo 29.6.1943.

Juuri ennen lähtöään Suomesta tammikuussa 1944 McClintock raportoi vuodesta 1942 jatkuneesta kamppailusta, jota SFK oli käynyt elokuva-alan saksalaissuuntausta vastaan. Yhdysvaltojen chargé d'affaires kertoi, että elokuvasodan kaikkien tuntemaa asetta, raakafilmiä, ei ollut kuitenkaan onnistuttu saamaan maahan ennen kuin 14.10.1943, jolloin voitiin ottaa kaikkiaan 91 kopiota 75 näytelmäfilmistä ja 20 kopiota amerikkalaisista lyhytfilmeistä.

Osa raakafilmistä oli mennyt pienille tuottajille ja osa -- tosin alkuperäisiä suunnitelmia pienempi osa -- Aseveliliiton omistamalle Valojuova Oy:lle. Amerikkalaisten tavoite oli hajottaa raakafilmin avulla suurten tuottajien muodostama SFL, asianhoitaja myönsi. Suomi-Filmi ja Adams-Filmi nähtiin niin saksalaismyönteiseksi, ettei yrityksiä tehty niiden suuntaan. Sen sijaan suurin tuottajayhtiö, Suomen Filmiteollisuus, näytti sopivalta. T. J. Särkkä onnistuttiinkin saamaan mukaan, kun hänen omistamalleen Helsinki-Filmi O/Y:lle myönnettiin osa raakafilmistä. Perustetun yhtiön piti tuottaa suomalaisia elokuvia niille teattereille, jotka boikotin vuoksi jäivät ilman tuottoisia suomalaiselokuvia.

Juuri Filmiliiton hajottamisella argumentoinut Ensio Hiitonen yritti saada lisää raakafilmiä amerikkalaisilta. Asiainhoitaja ei halunnut suositella hallitukselleen lisätuontia, sillä "sen, joka muotoilee politiikkaa, pitää tehdä päätöskin". Lähetystön alkuperäinen tavoite oli ollut taistella saksalaista vaikutusta vastaan Suomessa ja pitää amerikkalainen näkemys suomalaisten nähtävillä. Työ oli ollut menestyksellistä, McClintock arvioi, olihan Suomi oli ainoa "akseloiva" maa, jossa amerikkalaisia elokuvia oli koko ajan esitetty saksalaispainostuksesta huolimatta.

Lähetystö olikin vastaanottanut kiitoksia kaikilta elämänaloilta onnistuneiden elokuvaponnisteluittensa johdosta. Amerikkalaiset elokuvat olivat edelleen kaikkein suosituimpia elokuvia Suomessa ja niillä oli tuossa tilanteessa yhä suurempi merkitys yleiseen mielipiteeseen, sillä kuten McClintock raporttiinsa runoili: "Kun sodasta on tulossa yhä epätoivoisempaa ja elämästä yhä synkeämpää, ovat nämä elokuvat valonsäde maailmassa".

Tammikuussa 1944 raakafilmikysymyksen merkitys oli amerikkalaisnäkökulmasta nopeasti vähentymässä. Kopioita oli tehty niin monta, että maassa voitaisiin esittää hyviä amerikkalaisia elokuvia seuraavat kaksi vuotta. McClintock painotti, että saksalaisten vastapainoksi raakafilmiä ei enää tarvittu, sillä sodan jatkuessa Saksa ei voisi kuitenkaan tuottaa sitä maahan yhtään. Myöskään elokuvateollisuus ei yleensä saksalaismyönteisenä tarvinnut apua, lukuunottamatta yhtä yhtiötä (Suomen Filmiteollisuutta), joka tuottaisi suomalaisia elokuvia amerikkalaisille lojaaleina pysyneille Filmikamarin jäsenille. "Amerikkalaisten suosio maassa ei ollut kiinni esitetystä propagandasta, vaan ratkaisevaa oli omaksuttu politiikka", maasta pian poistuva asiainhoitaja muistutti hallitustaan ehkäpä hieman ironisella mielellä.

Amerikkalaislähetystöön asioita hoitamaan jäi vain "toisen luokan lähetystösihteeri" Ed Gullion, joka ei elokuva-asioihin enää puuttunut. Vaikka sensuuria yleisesti kiristettiin keväällä 1944, se ei vaikuttanut elokuvasensuuriin. Saksalaispropaganda rehotti runsaana, eikä uusia amerikkalaisia filmejä Suomeen tuotu. Sotatapahtumat toki etenivät vinhaan.

Niistä tietoisena Suomen Filmikamari teki touokokuussa 1944 päätöksen lähikuukausien toimintastrategiasta. Parhaiten palveltaisiin Filmikamarin omia jäseniä ja vasta sen jälkeen kaksoisjäsenyyden omaavia Filmikamarin ja Filmiliiton jäseniä, ja vihoviimeisenä Filmiliiton jäseniä. Päätös toteutettiin sellaisenaan välirauhan jälkeen. Jaottelua kuitenkin lievennettiin siten, että passiiviset Filmiliiton jäsenet saivat paremman kohtelun kuin ne, jotka sodan aikana olivat aktiivisesti taistelleet Suomen Filmikamaria vastaan.

Elokuvakomitea pyrki työnsä aluksi purkamaan Suomen Filmiliiton boikotteja. Vuokrausrajoitteiden lisäksi komitea poisti rajoitukset, joilla SFL:n valmistamojaosto oli esimerkiksi kieltänyt antamasta studio- ja laboratoriopalveluita liiton ulkopuolisille edes maksua vastaan. Vaikka Filmiliiton poliittinen asema oli jo hyvin heikko, SFL asetti boikotin lopettamisen ehdoksi saksalaisten hyväksynnän. Kesäkuun lopun 1944 poliittisessa tilanteessa sitä oli turha toivoa. IFK:n saksalainen pääsihteeri Karl Melzer ilmoitti suomalaisille yhteistyökumppaneilleen yksinkertaisesti, ettei sopimusta tarvinnut muuttaa, vaan 320 elokuvaa sisältänyt eurooppalainen elokuvatuotanto riittäisi täyttämään kaikkien jäsenmaiden tarpeet.

Päätös pakotti SFK:n hakemaan apua ainoalta raakafilmiä tuottavalta maalta, Yhdysvalloilta. Suomen Filmiliiton taru oli tiukasta linjasta huolimatta loppu ja vähitellen sen jäsenyydestäkin pelkkää harmia -- sodanaikaiset teot olivat voittajaksi selvinneillä hyvin muistissa. SFL lakkautti toimintansa 7.12.1944. Kari Uusitalon mukaan lakkautusilmoitusta ei koskaan toimitettu yhdistysrekisteriin.

Rytin hallituksen enemmistön ja sotilasjohdon tuella Saksan kanssa tekemän ns. Ribbentrop-sopimuksen jälkeen loputkin Yhdysvaltojen edustajat poistuivat maasta. Välirikko jäi kuitenkin diplomaattisuhteiden katkaisun asteelle, eikä Yhdysvallat koskaan julistanut Suomelle sotaa. Yhtenä monista vaikutuksista välirikosta oli se, että amerikkalaisten elokuvien esittäminen Suomessa vaarantui jälleen kerran.

Raakafilmia maahan saadakseen Ensio Hiitonen tarvitsi viisumin Ruotsiin. Kertomansa mukaan hän sai ulkoministeri Henrik Ramsayn luvalla ulkoministeriön kansliapäällikkö P. J. Hynniseltä suosituksen viisumia varten. Suosituksen Hiitonen tarvitsi, koska "tiesi VALPO:n suhtautuvan ... epäluuloisesti" häneen. "Aivan toisilla poliittisilla linjoilla" ollut maaherra Helenius epäsi kuitenkin matkustusluvan. Hiitosen piti hankkia elokuva-alalla toimiva "bulvaani", joka sitten neuvotteli asiat kuntoon amerikkalaisten kanssa Tukholmassa.

Kuten McClintockin tammikuussa oli raportoinut, sotapolitiikan kannalta raakafilmiasia ei enää ollut tärkeä amerikkalaisesti. Elokuva-alan kannalta onnekkaasti se oli sitä kaupallisesti ja yhä vahvemman aseman saavan kulttuuripolitiikan kannalta. Politiikka oli vahvasti mukana, kun filmitarkastamo heti välirauhan jälkeen 20.9. kielsi saksalaiset uutisfilmit Suomessa.

Vasta tilanne, jossa maassa ei esitetty saksalaisia, eikä myöskään amerikkalaisia, mutta sen sijaan pian venäläisiä uutisfilmejä, sai Yhdysvaltojen Tukholman lähetystön toimimaan. Raakafilmiä tilattiin sekä liittoutuneiden uutisfilmejä varten että suomalaisten tekstien tekemiseen amerikkalaisten näytelmäfilmien kopioihin. Amerikkalaisten hyväksyntä saatiin pian.

Raakafilmi myönnettiin ehdoilla, ettei se lisäisi vientiä Ruotsiin. Ehtona oli, ettei raakafilmiä joutuisi Suomessa saksalaisten käsiin. Amerikkalaiset uutisfilmit tulivat Suomen markkinoille pian marraskuun puolivälin jälkeen, kuten myös venäläisten uutisfilmit. Asiaan vaikuttivat myös Valtion filmitarkastamon nopeat sensuuritoimenpiteet välirauhan jälkeen, jotka näin vaikuttivat myönteisesti ohjelmiston monipuolistumiseen.

SFK päätti ottaa tammikuisella päätöksellään 1945 sotavuosina eronneet jäsenet takaisin, mikäli nämä nöyrtyisivät anomaan jäsenyyttä kevään aikana. Muutamia henkilöitä haluttiin pitää liiton ulkopuolella, mutta esimerkiksi Filmiliiton rintamasta syksyllä 1943 hieman lipsunut T. J. Särkkä sai jäsenyyden jo toukokuussa 1945. Amerikkalaisten siunauksen Suomi-Filmi Oy:n uudelleenjärjestelyjen yhteydessä Ensio Hiitosen tuella saanut Risto Orko ja Werner Dahl, jonka synnit olivat vaatimattomammat, pääsivät mukaan seuraavana vuonna. Filmiliiton taisteleva sielu Yrjö Rannikko sai odottaa jäsenyyttä toukokuuhun 1947 asti.


Jenkkien musta lista

Yhdysvaltojen kiinnostus - jonka edellytyksenä oli saksalaisen propagandan kieltäminen sensuurissa - ei välirauhan jälkeen neuvostoliittolaisten tavoin kohdistunut sensuuriin vaan elokuviin liittyviin taloudellisiin ja kulttuuripoliittisiin kysymyksiin. Välirauhan solmimisen jälkeen elokuva-ala oli kriisissä jo senkin vuoksi, että elokuvien valmistamiseen tarvittavat raaka-aineet olivat käytännössä Yhdysvaltain lähetystön päätöksen takana.

Neuvotteluihin amerikkalaisten kanssa ryhtyi lähetystöhenkilökunnalle tuttu SFK:n toimitusjohtaja Ensio Hiitonen. Hiitosen mukaan hänelle oli näytetty Yhdysvaltain lähetystössä "musta lista" niistä suomalaisista, joiden kanssa lähetystö ei halunnut olla missään tekemisissä. Listalla oli mainittu myös Suomi-Filmi Oy:n toimitusjohtaja Matti Schreck. Suomi-Filmi Oy:ltä estettäisiin elokuvien ja alan tarvikkeiden saanti liittolaismaista. Tämä olisi merkinnyt Suomi- Filmi Oy:lle Hiitosen sanoin "kuoliniskua".

Oman kertomuksensa mukaan Hiitonen selitti amerikkalaisille, että Suomi-Filmi Oy oli vanha ja merkittävä firma ja tiedusteli, olisiko jokin kompromissiratkaisu mahdollinen. Hiitonen sopi Yhdysvaltojen lähetystön kanssa, että boikotti Suomi-Filmi Oy:n osalta poistettaisiin, jos toimitusjohtaja Matti Schreck eroaisi ja myisi kaikki osakkeensa yhtiöstä. Käytännössä yhtiön hallituksen kaikki jäsenet, joihin kuuluivat mm. Schreck, Risto Orko, V. A. Koskenniemi ja Paavo Talvela, erosivat. Matti Schreckin kanssa valtataisteluun ryhtynyt Risto Orko ilmoittautui osakkeiden ostajaksi. Hiitonen ilmoitti Yhdysvaltojen lähetystölle, ettei Orko ollut esiintynyt aktiivisesti Suomen Filmiliiton riveissä. Lähetystö hyväksyikin Kansainvälisen Filmikamarin teknisen jaoston entisen puheenjohtajan Risto Orkon toimitusjohtaja Matti Schreckin seuraajaksi ja osakkeiden ostajaksi. Boikottilistalta Suomi-Filmi pääsi erinäisten muiden vaiheiden jälkeen vasta marraskuussa 1945.

Amerikkalaisten boikottilistalla olivat Suomi-Filmi Oy:n lisäksi sen omistamat elokuvateatterit Kino-Palatsi ja Scala, kuten myös saksalaisia elokuvia runsaasti maahan tuonut Adams-Filmi Oy Rex- ja Gloria-teattereineen. Myöhemmällä boikottilistalla esiintyi lisäksi osittain saksalaisen yhtiön tytäryritys Arkadia-Filmi Oy.

Boikotti väistyi, kun yhtiöiden omistussuhteissa tehtiin muutoksia. Adams-Filmi Oy:n osalta asian järjesti Hiitosen mukaan osittain toimitusjohtaja Veli Paasikivi, joka "järjesti silloin Adams- yhtymän yhden esitysteatterin omistuksen siirtymisen elokuvayrittäjälle, johon voittajavallat suhtautuivat suopeasti". Tämän jälkeen Adams poistettiin mustalta listalta ja pääsi sitten vapaasti toimimaan.

Adams oli mustalla listalla, vaikka siellä esitettiin pian välirauhan jälkeen venäläisiä elokuvia. Tämä aiheutti närää Yhdysvaltojen lähetystössä, joka lähetti ulkoministeriölleen toivomuksen, että Venäjän hallitukselle huomautettaisiin asiasta. Yhdysvaltojen Helsingin lähetystön mielestä ei ollut sopivaa, että Venäjän hallitus käytti elokuviensa esittämiseen teattereita, jotka olivat joutuneet Yhdysvaltojen mustalle listalle. Listalle joutumisen syyksi lähetystö määritteli "kollaboraation natsien kanssa". Vähintä mitä Neuvostoliiton hallitus voisi lähetystön mielestä tehdä, olisi pyytää Yhdysvaltoja poistamaan ko. yritys mustalta listalta.

Ei ole selvillä, esittikö Yhdysvallat koskaan virallisesti tällaista pyyntöä, mutta marraskuussa 1945 Adams muiden suomalaisten elokuvayritysten tavoin poistettiin amerikkalaisten mustalta listalta.