lauantaina, syyskuuta 30, 2006
Helsinki-tarinoille oma blogi
Perustin tuleville Helsinki-tarinoilleni uuden blogin Sata tarinaa Helsingistä.
perjantaina, syyskuuta 29, 2006
Helsingin asuttamisesta
Jatkan saman tiensä toisella Helsingin historiaa käsittelevällä jutulla. Sen alusta puuttuu vielä pohdinta rannikon asujista ennen nykyisen, laajamittaisen asutuksen alkua.
Uudenmaan rannikoiden varhaiset asuttajat ovat perimätiedon mukaan tulleet kahdesta Ruotsin maakunnasta. Helsingforsin kaupungin nimen alkuosa on sen mukaan johdettu Pohjanlahden länsipuolelta tulleista uudisasukkaista. Varhaisimmassa muodossaan ”Helsinki”-nimi näkyy nykyisen Vantaanjoen nimenä (Helsingaa, Helsingäå) ja vasta myöhemmin siitä tulee pitäjän nimi. 1300-luvun puolivälissä Heelsingha / Helsinga on jo selvästi seutunimi. Sitäkin selvemmin se on Vantaanjoen suupuolen ruotsalaisen asutusalueen erikoisnimi.
Huhtikuun 2. päivänä 1351 nimi dokumentoidaan siten, että Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti Viron Haapsalussa vierailessaan Helsinginjoen koskien lohenkalastusoikeudet saksalaismunkkien Virossa pitämälle Paadisen sistersiläisluostarille. Paadisin munkkeja oli liikkunut Länsi-Uudenmaan rannikolla jo 1320-luvulla, ja seuraavan vuosikymmen puolivälissä he ostivat Kirkkonummelta, Pohjasta ja Inkoossa sijaitsevia kartanoita ja maa-alueita kruununvouti Gert Skytteltä ja Varsinais-Suomen vouti Karl Näskonnungssonilta. Alueita hankittiin samalla tavalla myös Viipurin linnaläänin alueelta Porvoon suunnalta.
Maunu Eerikinpojan on arveltu luovuttaneen lohenpyyntioikeuden Paadisin saksalaismunkeille siksi, että hän sai näin varmistetuksi Viron saksalaishallinnon tuen Novgorodia vastaan. Omistus tuotti ongelmia sekä paikallisille asukkaille että hallinnolle. Piispa Hemminki (1339-1366) kiinnitti huomiota siihen, että taloudelliset intressit kiinnostivat munkkeja enemmän kuin kirkollisen elämän uudistaminen, johon vironsaksalainen vaikutus oli lopulta pientä, Helsingin pitäjän historioitsija Eeva Ojasen mukaan melko mitätöntä, sillä patronaattioikeutta – määrätä mm. seurakunnan kirkkoherra – ei käytetty.
Asukkaat uskaltautuivat nostamaan Vantaanjoen kalastuskysymyksestä myös oikeusjuttuja. Vuonna 1412 Tolkinkylässä pidetyillä käräjillä laamanni Klaus Fleming määräsi, että munkkeja sakon ohella kielletään rajoittamasta talonpoikien kalastusoikeutta Vantaanjoella. Vuonna 1428 Paadisten apotti Tidemann myi patronaatti- ja kalastusoikeutensa Suomessa Turun piispa Maunu II Tavastille ja tuomiokapitulille.
Ruotsinkielinen nimistö Helsingin seudulla on melko samanlaista kuin Espoon ja Sipoon sekä vielä kauempana läntisellä sekä itäisellä Uudellamaalla olevan nimistön kanssa, ettei Helsingin seutua voi niistä erottaa, kuten Väinö Voionmaa totesi Helsingin kaupungin historiassaan 1950. Dragsfjördin saaristosta tavataan sellaisia paikannimiä kuin Helsingholm, joka tosin asutettiin vasta 1770-luvulla. Vantaanjoen suistoa ei ole siis asutettu erikseen, vaan osana pitkään jatkunutta ruotsalaista muuttoliikettä eteläisen Suomen rannikolle.
Ruotsalaisasumus laajentui rannikolta syvemmälle Vantaanjokea pitkin ja niin hämäläiset joutuivat vähä kerrallaan luopumaan aiemmista kalastuspaikoistaan ja perinteisistä nautinta-alueistaan, jotka kuitenkin ovat jääneet elämään ennen ruotsalaisasutusta ja osin sen aikanakin syntyneeseen paikannimistöön, josta vanhat maanmittauskartat ja erilaiset asiakirjat ovat todisteena. Ruotsalaiset antoivat nimen Helsingille, ensin Helsinginjoelle ja sitten koko alueelle, hämäläisten perua taas on vesistöalueen yläosan nimi (Vånö, Vanaja, Vanantaka, Vanda, Vantaa).
Uudenmaan asuttaneet talonpojat ja kalastajat alun perin melko itsenäisestä, myöhemmin Norrlandiin kuuluvaksi lasketusta Hälsinglandista, jonka pääelinkeino oli karjankasvatus. Mutta väkeä Uudellemaalle muutti tiettävästi myös Hälsinglandin eteläpuolelta, Ahvenanmaan korkeudella sijaitsevasta Gästriklandista, joka vuoteen 1642 asti oli osa vilja-alueeksi laskettavaa Upplandia ja sen myötä Svealandia. Irrottautumisesta lähtien Gästrikland on laskettu kuuluvaksi Norrlandiin, jonka ensimmäisenä kaupunkina pidetään usein 1400-luvulla perustettua Gävlea.
Alueiden asema Ruotsin valtakunnassa on näin varhaisina aikoina varsin epäselvä, ja esimerkiksi Hälsinglandin kahta tai kolmea muodostamaa aluetta – historiantutkijat kiistelevät tästä Ruotsissa yhä – teki yhtenäisemmäksi erityinen laki, Hälsinglagen. Juuri se laki oli käytössä myös Uudellamaalla. Suhteellisen harvaanasutun alueen elinolosuhteet eivät liene olleet hyviä, sillä talonpoikien poismuuttoa alueelta tapahtui erityisesti pohjoiseen, esimerkiksi Ängermanland asutettiin 1100-luvulla, Norrbotten (nykyinen Västerbotten) viimeistään 1400-luvulle saavuttaessa.
Ruotsin Hälsinglandin nimi on kielitieteilijöiden mukaan johdettu sanasta ”havsvikar” (= ”halsar”), alueella aiemmin esiintyneistä kapeista tai ahtaista merenlahdista, joita nykyisin siellä ei maannousemisesta johtuen enää juuri tavata. Juuri näiden vuosisatojen myötä umpeutuvien lahtien ympärille alueen kylät oli rakennettu. Ehkä se oli edesauttamassa muuttohalukkuutta.
Syitä uudisasukkaiden tulolle Uudellemaalle ja edelleen Vantaanjoen suistoon ei historiankirjoitus ole osannut kertoa, mutta joukkomuuttoa ei enää nykyisin ajatella järjestelmälliseksi maahanmuuttopolitiikaksi, jolla uutta maata (”Nyland”) vallattiin. Ruotsin hallintojärjestelmä ei näillä muuton lähtöalueilla 1100- ja 1200-luvulla ollut niin organisoitunut, että tällainen asutuspolitiikka olisi ollut mahdollista. Tästä huolimatta voi sanoa, että tämän muuton tuloksena Uudenmaan alueet otettiin vähitellen sekä maallisen että kirkollisen vallan piiriin – tämän yleisen politiikan osoituksia olivat kaksi ensimmäistä ristiretkeä.
Ensimmäisen ristiretken maallisena johtajana toimi Eerik Jedvardinpoika (”Eerik Pyhä”), jonka mukana oli myös hengellisenä johtajana kirkon toimintaa Kalannin, Nousiaisten, Köyliön ja Kokemäen pitäjiin organisoinut piispa Henrik. Sen ajatellaan tapahtuneen 1150-luvulla. On arveltu, että tämä johti 1100-luvun lopulla Turun saaristoon suuntautuvaan muuttoliikkeeseen erityisesti Mälarin laaksosta Ruotsista.
Nousiaisissa sijainnut piispanistuin paavin määräyksellä – bullalla – siirrettiin Aurajoen rannalle Koroisiin 1229. Siirto lienee perustunut siihen tosiasiaan, että Aurajoen rannalle oli kehittynyt merkittävä kauppapaikka ja asutuskeskus. Nousiainen oli jäänyt ”syrjään”, kuten Tuomas-piispan paavillisesta kirjeenvaihdosta ilmenee.
1200-luvun puolivälin tienoilla toteutunut toinen ristiretki suuntautui Hämeeseen. Birger-jaarlin johdolla ruotsalaisretkikunta suuntasi purjehduksensa ”hämäläisten satamaan”: mistä paikasta oli kyse, on yhä keskustelun alla. Joka tapauksessa sotaretken tuloksena Birger-jaarli ”asutti” maan ”kristyillä miehillä”. Tavallisesti vasta tämän on tulkittu tarkoittavan lopullisesti ”Uudenmaan” syntyä, ja etelärannikosta tulee valtaosin ruotsalaislähtöisten talonpoikien ja kalastajien asuttama. Rannikkoalueet jäivät ruotsalaismuuttajien haltuun ja suomalaiset asuivat sisämaan metsäalueilla. Erityisiä riitaisuuksia tässä kehityksessä ei ole havaittu, sillä tilaa uudelle asutukselle oli ja epäilemättä myös sulautumista tapahtui.
Viipurinlahdelle tehty kolmas ristiretki vuonna 1293 suuntautui Novgorodin laajentumispyrkimyksiä vastaan Karjalaan ja johti marski Tyrgils (”Torkel”) Knutinpojan johtamana Viipurin perustamiseen ”yli meren purjehtivien turvaksi ja rauhaksi”. Samaisessa Birger-kuninkaan kirjeessä mainittiin ensimmäistä kertaa linnan nimeksi Viborg eli Viipuri. Laajentumisesta seurasi Novgorodin aseistettuja ryöstöretkiä Hämeeseen vuonna 1311. Turkuun vuonna 1318 suunnatulla retkellä sekä kaupunki että piispanlinna poltettiin. Tämä idän ja lännen verinen kohtaaminen sai päätöksensä Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323: Ruotsin valtakunnan ja Novgorodin välille oli piirretty nyt raja.
Uudenmaan rannikoiden varhaiset asuttajat ovat perimätiedon mukaan tulleet kahdesta Ruotsin maakunnasta. Helsingforsin kaupungin nimen alkuosa on sen mukaan johdettu Pohjanlahden länsipuolelta tulleista uudisasukkaista. Varhaisimmassa muodossaan ”Helsinki”-nimi näkyy nykyisen Vantaanjoen nimenä (Helsingaa, Helsingäå) ja vasta myöhemmin siitä tulee pitäjän nimi. 1300-luvun puolivälissä Heelsingha / Helsinga on jo selvästi seutunimi. Sitäkin selvemmin se on Vantaanjoen suupuolen ruotsalaisen asutusalueen erikoisnimi.
Huhtikuun 2. päivänä 1351 nimi dokumentoidaan siten, että Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti Viron Haapsalussa vierailessaan Helsinginjoen koskien lohenkalastusoikeudet saksalaismunkkien Virossa pitämälle Paadisen sistersiläisluostarille. Paadisin munkkeja oli liikkunut Länsi-Uudenmaan rannikolla jo 1320-luvulla, ja seuraavan vuosikymmen puolivälissä he ostivat Kirkkonummelta, Pohjasta ja Inkoossa sijaitsevia kartanoita ja maa-alueita kruununvouti Gert Skytteltä ja Varsinais-Suomen vouti Karl Näskonnungssonilta. Alueita hankittiin samalla tavalla myös Viipurin linnaläänin alueelta Porvoon suunnalta.
Maunu Eerikinpojan on arveltu luovuttaneen lohenpyyntioikeuden Paadisin saksalaismunkeille siksi, että hän sai näin varmistetuksi Viron saksalaishallinnon tuen Novgorodia vastaan. Omistus tuotti ongelmia sekä paikallisille asukkaille että hallinnolle. Piispa Hemminki (1339-1366) kiinnitti huomiota siihen, että taloudelliset intressit kiinnostivat munkkeja enemmän kuin kirkollisen elämän uudistaminen, johon vironsaksalainen vaikutus oli lopulta pientä, Helsingin pitäjän historioitsija Eeva Ojasen mukaan melko mitätöntä, sillä patronaattioikeutta – määrätä mm. seurakunnan kirkkoherra – ei käytetty.
Asukkaat uskaltautuivat nostamaan Vantaanjoen kalastuskysymyksestä myös oikeusjuttuja. Vuonna 1412 Tolkinkylässä pidetyillä käräjillä laamanni Klaus Fleming määräsi, että munkkeja sakon ohella kielletään rajoittamasta talonpoikien kalastusoikeutta Vantaanjoella. Vuonna 1428 Paadisten apotti Tidemann myi patronaatti- ja kalastusoikeutensa Suomessa Turun piispa Maunu II Tavastille ja tuomiokapitulille.
Ruotsinkielinen nimistö Helsingin seudulla on melko samanlaista kuin Espoon ja Sipoon sekä vielä kauempana läntisellä sekä itäisellä Uudellamaalla olevan nimistön kanssa, ettei Helsingin seutua voi niistä erottaa, kuten Väinö Voionmaa totesi Helsingin kaupungin historiassaan 1950. Dragsfjördin saaristosta tavataan sellaisia paikannimiä kuin Helsingholm, joka tosin asutettiin vasta 1770-luvulla. Vantaanjoen suistoa ei ole siis asutettu erikseen, vaan osana pitkään jatkunutta ruotsalaista muuttoliikettä eteläisen Suomen rannikolle.
Ruotsalaisasumus laajentui rannikolta syvemmälle Vantaanjokea pitkin ja niin hämäläiset joutuivat vähä kerrallaan luopumaan aiemmista kalastuspaikoistaan ja perinteisistä nautinta-alueistaan, jotka kuitenkin ovat jääneet elämään ennen ruotsalaisasutusta ja osin sen aikanakin syntyneeseen paikannimistöön, josta vanhat maanmittauskartat ja erilaiset asiakirjat ovat todisteena. Ruotsalaiset antoivat nimen Helsingille, ensin Helsinginjoelle ja sitten koko alueelle, hämäläisten perua taas on vesistöalueen yläosan nimi (Vånö, Vanaja, Vanantaka, Vanda, Vantaa).
Uudenmaan asuttaneet talonpojat ja kalastajat alun perin melko itsenäisestä, myöhemmin Norrlandiin kuuluvaksi lasketusta Hälsinglandista, jonka pääelinkeino oli karjankasvatus. Mutta väkeä Uudellemaalle muutti tiettävästi myös Hälsinglandin eteläpuolelta, Ahvenanmaan korkeudella sijaitsevasta Gästriklandista, joka vuoteen 1642 asti oli osa vilja-alueeksi laskettavaa Upplandia ja sen myötä Svealandia. Irrottautumisesta lähtien Gästrikland on laskettu kuuluvaksi Norrlandiin, jonka ensimmäisenä kaupunkina pidetään usein 1400-luvulla perustettua Gävlea.
Alueiden asema Ruotsin valtakunnassa on näin varhaisina aikoina varsin epäselvä, ja esimerkiksi Hälsinglandin kahta tai kolmea muodostamaa aluetta – historiantutkijat kiistelevät tästä Ruotsissa yhä – teki yhtenäisemmäksi erityinen laki, Hälsinglagen. Juuri se laki oli käytössä myös Uudellamaalla. Suhteellisen harvaanasutun alueen elinolosuhteet eivät liene olleet hyviä, sillä talonpoikien poismuuttoa alueelta tapahtui erityisesti pohjoiseen, esimerkiksi Ängermanland asutettiin 1100-luvulla, Norrbotten (nykyinen Västerbotten) viimeistään 1400-luvulle saavuttaessa.
Ruotsin Hälsinglandin nimi on kielitieteilijöiden mukaan johdettu sanasta ”havsvikar” (= ”halsar”), alueella aiemmin esiintyneistä kapeista tai ahtaista merenlahdista, joita nykyisin siellä ei maannousemisesta johtuen enää juuri tavata. Juuri näiden vuosisatojen myötä umpeutuvien lahtien ympärille alueen kylät oli rakennettu. Ehkä se oli edesauttamassa muuttohalukkuutta.
Syitä uudisasukkaiden tulolle Uudellemaalle ja edelleen Vantaanjoen suistoon ei historiankirjoitus ole osannut kertoa, mutta joukkomuuttoa ei enää nykyisin ajatella järjestelmälliseksi maahanmuuttopolitiikaksi, jolla uutta maata (”Nyland”) vallattiin. Ruotsin hallintojärjestelmä ei näillä muuton lähtöalueilla 1100- ja 1200-luvulla ollut niin organisoitunut, että tällainen asutuspolitiikka olisi ollut mahdollista. Tästä huolimatta voi sanoa, että tämän muuton tuloksena Uudenmaan alueet otettiin vähitellen sekä maallisen että kirkollisen vallan piiriin – tämän yleisen politiikan osoituksia olivat kaksi ensimmäistä ristiretkeä.
Ensimmäisen ristiretken maallisena johtajana toimi Eerik Jedvardinpoika (”Eerik Pyhä”), jonka mukana oli myös hengellisenä johtajana kirkon toimintaa Kalannin, Nousiaisten, Köyliön ja Kokemäen pitäjiin organisoinut piispa Henrik. Sen ajatellaan tapahtuneen 1150-luvulla. On arveltu, että tämä johti 1100-luvun lopulla Turun saaristoon suuntautuvaan muuttoliikkeeseen erityisesti Mälarin laaksosta Ruotsista.
Nousiaisissa sijainnut piispanistuin paavin määräyksellä – bullalla – siirrettiin Aurajoen rannalle Koroisiin 1229. Siirto lienee perustunut siihen tosiasiaan, että Aurajoen rannalle oli kehittynyt merkittävä kauppapaikka ja asutuskeskus. Nousiainen oli jäänyt ”syrjään”, kuten Tuomas-piispan paavillisesta kirjeenvaihdosta ilmenee.
1200-luvun puolivälin tienoilla toteutunut toinen ristiretki suuntautui Hämeeseen. Birger-jaarlin johdolla ruotsalaisretkikunta suuntasi purjehduksensa ”hämäläisten satamaan”: mistä paikasta oli kyse, on yhä keskustelun alla. Joka tapauksessa sotaretken tuloksena Birger-jaarli ”asutti” maan ”kristyillä miehillä”. Tavallisesti vasta tämän on tulkittu tarkoittavan lopullisesti ”Uudenmaan” syntyä, ja etelärannikosta tulee valtaosin ruotsalaislähtöisten talonpoikien ja kalastajien asuttama. Rannikkoalueet jäivät ruotsalaismuuttajien haltuun ja suomalaiset asuivat sisämaan metsäalueilla. Erityisiä riitaisuuksia tässä kehityksessä ei ole havaittu, sillä tilaa uudelle asutukselle oli ja epäilemättä myös sulautumista tapahtui.
Viipurinlahdelle tehty kolmas ristiretki vuonna 1293 suuntautui Novgorodin laajentumispyrkimyksiä vastaan Karjalaan ja johti marski Tyrgils (”Torkel”) Knutinpojan johtamana Viipurin perustamiseen ”yli meren purjehtivien turvaksi ja rauhaksi”. Samaisessa Birger-kuninkaan kirjeessä mainittiin ensimmäistä kertaa linnan nimeksi Viborg eli Viipuri. Laajentumisesta seurasi Novgorodin aseistettuja ryöstöretkiä Hämeeseen vuonna 1311. Turkuun vuonna 1318 suunnatulla retkellä sekä kaupunki että piispanlinna poltettiin. Tämä idän ja lännen verinen kohtaaminen sai päätöksensä Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323: Ruotsin valtakunnan ja Novgorodin välille oli piirretty nyt raja.
Helsingin luonteesta ja symboleista
Toinen tarina
Helsingin luonteesta ja symboleista
Tunnetuin helsinkiläinen kirjailija Mika Waltari nousi vuonna 1941 lentokoneeseen tarkastelemaan kaupunkia: ”Kaupungin katuja kävellessämme emme aina muista merta. Täältä korkealta näemme, että Helsinki ennen kaikkea on meren kaupunki. Meri hallitsee ja ympäröi Helsinkiä kaikkialla muualla paitsi pohjoisessa, ja Töölönlahti ja Taivallahti jakavat kaupungin keskeltä melkein kahtia.”
Kaupungeilla ja kaupunginosilla on luonteensa ja ilmapiirinsä, jopa ”henkensä”. Tavallisimmin Helsinkiä luonnehditaan Waltarin tavoin meren kaupungiksi tai kirjailija Maila Talvion 1920-1930-luvun taitteessa viitoittamalla tavalla "Itämeren tyttäreksi".
Merellisyys näkyy rakentamisessa, helsinkiläisessä elämäntavassa ja monissa kaupungin symboleissa. Uudenmaan ja Helsingin vaakunoissa ovat esillä identiteetin luomisessa keskeiset elementit vesi, vene ja kultakruunu.
Vaikka A. W. Ranckenin suunnittelema Helsingin vaakuna on peräisin vuodelta 1951, on sen alkuperä historiallinen: lähtökohtana on ollut 1639 käyttöön otettu kaupungin sinetti.
Se ei ollut Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan käskystä 1550 perustetun Helsingin ensimmäinen sinetti ja myöhemminkin Helsingin vaakunan ulkoasu on vaihdellut. Nykyisen sisäasiainministeriö vahvisti 30.8 1951 ja käytössä olevat säännöt sen käytöstä hyväksyi Helsingin kaupunginhallitus 29.11.1993.
Ranckenin vaakuna pohjaa itse asiassa Ruotsin kuningatar Kristiinan nimissä annettuun perustamiskirjan (2.10.1639) ohjeeseen. Siinä määriteltiin Vanhasta kaupungista Vironniemelle siirtyvän Helsingin kaupungin tuleva sinetti seuraavasti: ”Vene koskessa, sen yläpuolella kultainen kruunu sinisessä kentässä”.
Varhaisimman sinetin vaakunakilpeen sisältyi kalanpyrstöksi tulkittu kuva, joka suoraan tärkeään elinkeinoon, lohenkalastukseen.
Sekään ei ole kokonaan kadonnut historian saatossa, vaan esiintyy yhä Kullervo Telamaan vuonna 1951 suunnittelemassa Vantaan kaupungin vaakunassa. Vaakunoita ja lippuja tutkivan opin eli heraldiikan mukainen heraldinen selitys kuvaa nykyisen Helsingin vaakunan: "Sinisessä kentässä kultainen vene uimassa hopeisella, aaltokoroisella tyviöllä; veneen yläpuolella saatteena kultakruunu." .
Ilman kalanpyrstöäkin Helsingin vaakuna viittaa kaupungin syntyhistoriaan, ja veneen myötä kaupungin kansainväliseen luonteeseen, Itämeren ja Suomenlahden yli tapahtuvaan vuorovaikutukseen.
torstaina, syyskuuta 28, 2006
Kaikke me olemme cromagnoneita?
Ilta on sujunut rattoisasti lukien erilaisia tulkintoja skandinaavisten väestöjen dna-tyypeistä
Näillä on tietysti kytköksensä Wiikin teorioihin.
Kaikki me olemme cromagnoneita tai sitten emme.
Täytynee hankkia nämäkin nettikierroksella vastaantulleet 1920-luvun tuotokset luettavaksi joksikin tulevaksi kesäillaksi: H. F. Osborn, "Our Ancestors Arrive in Scandinavia" ja Gunnar Ekholm "De arkeologisk-etnologiska problemen i Ostersjöområdet".
Minkähän ryhmittymän lehti mahtaa olla uusrotuoppia amerikkalaisille julistava American Reneissance?
Ibn Fadlan eli oik. Aḥmad ʿibn alʿAbbās ʿibn Rasẖīd ʿibn ḥammād ʿibn Fadlān (أحمد ابن العباس ابن رشيد ابن حماد ابن فضلان) on mielenkiintoinen henkilö, vaikka ei pohjoiseen asti ennättänytkään, kuten tunnettu kirjailija Michael Chrichton teemaa kehitteli romaanissaan. Alkuperäistäkin tekstiä toki netistä löytyy. Lähettiläs on antanut nimensä myös Suomessa toimivalle kulttuuriyhdistykselle.
Näillä on tietysti kytköksensä Wiikin teorioihin.
Kaikki me olemme cromagnoneita tai sitten emme.
Täytynee hankkia nämäkin nettikierroksella vastaantulleet 1920-luvun tuotokset luettavaksi joksikin tulevaksi kesäillaksi: H. F. Osborn, "Our Ancestors Arrive in Scandinavia" ja Gunnar Ekholm "De arkeologisk-etnologiska problemen i Ostersjöområdet".
Minkähän ryhmittymän lehti mahtaa olla uusrotuoppia amerikkalaisille julistava American Reneissance?
Ibn Fadlan eli oik. Aḥmad ʿibn alʿAbbās ʿibn Rasẖīd ʿibn ḥammād ʿibn Fadlān (أحمد ابن العباس ابن رشيد ابن حماد ابن فضلان) on mielenkiintoinen henkilö, vaikka ei pohjoiseen asti ennättänytkään, kuten tunnettu kirjailija Michael Chrichton teemaa kehitteli romaanissaan. Alkuperäistäkin tekstiä toki netistä löytyy. Lähettiläs on antanut nimensä myös Suomessa toimivalle kulttuuriyhdistykselle.
keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006
Dokumentin ytimessä 32: Soi sävel, sykkii laulajan sydän 1945-50
Orionissa tänään klo 17.00. Vapaa pääsy.
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 32: Soi sävel, sykkii laulajan sydän 1945-50
Jean Sibeliuksen (1865-1957) sinfonioista Ensimmäistä ja Toista olivat aikalaiset kuunnelleet manifesteina sortokauden venäläistämistä vastaan. Myöhemmin säveltäjä kielsi, että musiikin ulkopuolelta sinkoilevilla kipinöillä olisi ollut inspiroiva merkitys, kunnes talvisota sytytti sinfoniat uudelleen kansakunnan kohtalonmusiikiksi. Neuvostoliiton panssareiden ja hävittäjien hyökätessä ne tehostivat uutisfilmien ääniraidalta sodan konfliktia ja vyöryttivät finaaleissaan mustavalkoisiin kuviin talvisodan hengen.
Sodat päättyivät Suomen rauhantekoon. Sibeliuksen arvo sotasyyllisyyden yläpuolelle kuuluvana merkkimiehenä vain korostui. Valvontakomission kiristäessä otettaan hän salli poikkeuksellisesti Finlandia-Kuvan kameramiesten kuvata itseään "isänmaan asian hyväksi". Ainolaan erakoitunut maestro ymmärsi hyvin kuvaustilanteen vaatimukset. Hän esittäytyi kameralle suurmiehenä signeeraten lyhytfilmin Jean Sibelius (1945) kansallisen identiteetin nuhteettomana symbolina.
Toisin kävi Toivo Kärjen (1915-1992). Hän sävelsi toisen maailmasodan vuosina suomalaisen iskelmämelankolian ensimmäiset koskettavat laulut, jotka hyväksyttiin kansalliseen kulttuuriin kuuluviksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Syrjäytyminen virallisen kulttuurin kentiltä iltamakiertueiden keikkalaulajiksi kohtasi myös rintamien suosikkiviihdyttäjiä Oskari Olavi Virtaa (1915-1972), Henry Per-Erik Theeliä (1917-1989), Reino "Repe" Helismaata (1913-1965), Kaj Tapio Rautavaaraa (1915-1979) ja Feliks Esaias "Esa" Pakarista (1911-1989).
Valvontakomission ajan virallinen Suomi arvosti kansanomaista viihdettä vähiten. Myös sodan jälkeen käynnistynyt uutiskuvaus varoi aluetta, sillä vain Veikko Itkosen (1919-1990) Jälleen Uutta –katsauksissa nähtiin välähdyksiä Iloisesta Teatterista ja Punaisen Myllyn kabareesta tanssikiellon päätyttyä vuonna 1948. Samana vuonna Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston kamerataituri Aimo Jäderholm kuvasi "rillumarei"-elokuvien tulevaa sanoittajaa Reino Helismaata ja reissumiesviihteen trubaduuria Tapio Rautavaaraa hiihtolomalla Lapissa. Laulu tuntureille (1948) jäi Rautavaaran ja Helismaan yhteisen kiertue-elämän symboliseksi muistoksi. Maaselän rintamaradion entisen trubaduurin ja Syvärin radion sanataiturin tiet erkanivat vuonna 1950, ennen kuin Rovaniemen markkinoilla seuraavana vuonna ehti lyödä rillumareiviihteelle alkutahdit.
Elokuvan tunnuslaulun sävelet kuultiin jo ennen ensi-iltaa sitä mainostaneen trailerin otteesta. Pääelokuvan kuvista ja äänistä leikattu mainosfilmi, traileri, nousi kukoistukseen raakafilmipulan päättymisen myötä. Sen lyhyiksi sitaateiksi pakatuissa välähdyksissä esiteltiin kuin varkain revyyn ja iskelmäviihteen tähtiä, jotka ajan moralisoiva konsensus torjui tykkänään veronalennukseen oikeuttavan lyhytelokuvan alueelta.
Vuoteen 1948 mennessä nousi ennakkomainonnan kärkeen trailerien lukumäärässä ja niiden tiheän vetäväksi leikatun sisällön ansiosta Oy Suomen Filmiteollisuus. Vuoden 1948 alussa sai yhtiön Laulava sydän vetoapua trailerista, jossa lippuluukuille houkuttelivat Toivo Kärjen iskelmien soinnut ja Iloisen Teatterin estraadilla vieraillut pääosan tähti Tauno Palo (1908-82).
Vuoden 1948 syyskuussa väläytti Kalle Aaltosen morsianta ennakoiva traileri valkokankaalle merimieslaulua esittävän Olavi Virran. Ensimmäistä elokuvarooliaan vetävä Virta jäi vielä 1940-luvun kirkkaimman tähden Henry Theelin varjoon, joka oli laulanut itsensä kansan sydämiin Messuhallin asemiesiltamissa vuonna 1942. Theel oli "löytynyt" Jyväskylästä sotasairaalasta, kun hän oli esiintynyt eräissä sairaalan sisäisissä viihdytystilaisuuksissa. Miehen maine kantautui kaupungille ja hän teki hyväntekeväisyyskeikkoja paikallisessa ravintolassa sotainvalidien hyväksi. Reino "Palle" Hirvisepppä sai asiasta kuulla ja lähetti kutsun Messuhallissa pidettyyn ensimmäiseen asemiesiltaan, joka tallennettiin filmillekin.
Alikersantti Theelin tenori hurmasi kansan ja teattereissa pyörinyt Puolustusvoimain katsaus teki miehestä tähtiainesta, jonka SF-elokuvateollisuuden oli helppo muokata Serenaadiluutnantin sankariksi, vaikka miehellä itsellään olikin asiasta eri näkemys: "Kyllä minä sitten olin onneton näky, ihan kuin rautakangen niellyt koko ajan! Mutta niinhän se tahtoo olla, että ihminen aina jännittää väärissä paikoissa. Vaikka ei se minulle mikään kolaus ollut. En nimittäin koskaan ole kuvitellut olevani mikään näyttelijä, ja kaikkein vähiten sellaista ajattelin Serenadiluutnantin nähtyäni", Theel sanoi eräässä haastattelussaan 1949. Ennen Kärjen lauluilla ja jermuviihteellä varusteltua pääkuvaa laskettiin jälleen pilottina teattereihin traileri. Se korosti Theelin koomikon ominaisuuksia, vaikka hän myös lauloi lyhyen hetken Kärjen hänelle säveltämää tangoa. Silloin Theel oli jo värvätty Kärjen orkesterin laulusolistiksi.
Orpopojan valssi (1950) oli J.Alfred Tannerin (1884-1927) elämästä kertova elokuva. Sen traileri toi vuoden 1950 avauksena näytille Tannerin kupletteja laulelevan uuden tähden Sakari Halosen (1923-1992). Trailerin loppuun liitetty lause "Onnen poika joka saa seurata säveltesi jälkiä kuin minä"oli kuin linjaus tuleville reissulaulajille, jotka astelivat SF-elokuviin jätkän saappaissa rillumareita hoilaten.
Veronalennukseen oikeuttava virallinen muusikkokuvasto sai vuonna 1946 Jean Sibeliuksen rinnalle toisen korkeakulttuurisen peruspilarin. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto valmisti akateemisten musiikkiopintojen ahjosta lyhytkuvan Sibelius-Akatemia, jonka tiloissa musiikitaiteen merkkimiehet opettivat tulevia kykyjä. Vuotta myöhemmin Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosaston Topo Leistelä taltioi kouluorkesterin korkeakulttuurisesti raikuvan esityksen. Elokuvan nimi oli nokkelasti alkusoinnutettu: Nekalan nokkelat nuottiniekat (1947). Ja vuosi tämän jälkeen Felix Forsmanin perustama yhtiö Felix-Filmi kuvasi lyhytfilmiin Opus 7 Fazerin pianotehtaan designia ja sen perään virtuoosiesityksen neljällä Fazerin pianolla.
Lisäksi Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston veroinen Filmiseppo teki vuosina1947-8 merkittävän musiikkilyhytkuvien sarjan, joka käsitteli sekä eheytyvän kansallisen kuoroliikkeen että harmonikkataiteen mestarit. Kamerat siirtyivät kuitenkin vääjäämättömästi vapaalle, rillumarein ja mollimusiikin pariin jolle löytyi kansan syvien rivien tilaus.
Suomi oli avannut ilmasillan länteen. Sitä myöten saapui Helsinkiin vuonna 1949 Louis Amstrong (1901-1971) amerikkalaisen viihdemusiikiin lähettiläänä Filmisepon ja kilpailevan Suomi-Filmin kameralyhtyjen valokeilaan. Kameroiden silmät suunnattiin autonlavalla Malmin lentokentällä soittaviin popliinitakkisiin miehiin. Kun he laskeutuivat kameroiden eteen tummaihoisen esikuvansa ympärille, erottui joukosta 1930-luvulla jazzmuusikkona aloittanut, suomalaisen tangomusiikin maestro Toivo Kärki. Hän oli palannut hetkeksi juurilleen kunnioittamaan idoliaan ja sitä soulia, joka herätti henkiin suomalaisen surun ja katoavan ilon sävelet.
Jean Sibelius
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki (assistentti). Äänitys: Kurt Vilja. Lavastus: Jaakko Hurme. Leikkaus: Kalevi Lavola. Musikaalinen johto: Martti Similä. Esiintyjät: Anja Ignatius (viulu), Yrjö Selin (sello), Timo Mikkilä (piano), Sibeliuskvartetti: Erik Cronvall (viulu), Hugo Huttunen (II viulu), Erik Karma (alttoviulu) ja Artto Granroth (sello); Suomalaisen Oopperan baletti: Alexander Saxelin (Scaramouchen ohjaus), Irja Koskinen (Blondelaire), Kaarlo Hiltunen (Leilon); Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Martti Similä ja Jussi Jalas. VET: A-2132 / 15.11.1945 – Va – 400 m / 14' 30"
Säveltäjämestari, sinfonikko Jean Sibelius (1865-1957) oli musiikkeineen usein lyhytelokuvien innoituksen lähteenä. Jo vuonna 1927 Aho & Soldan valmisti dokumenttinsa Villilintujen parissa alkukuvaksi mykkäelokuvan Jean Sibelius kotonaan (1927). Elokuvassa Sibelius perheineen näyttäytyi kotiseudullaan, Tuusulassa sijaitsevan Ainolan pihapiirissä sikaria poltellen. Perhe musisoi myös yhdessä.
Vuonna 1945 vietettiin Sibeliuksen 80-vuotisjuhlaa ja tapausta juhlistettiin kahdella dokumentilla: Aho & Soldan valmisti dokumentistaan päivitetyn version ja Suomi-Filmin tytäryhtiö Finlandia-Kuva kunnioitti yhtiönsä nimisäveltäjän tuotantoa runsaalla esittelyelokuvalla. Elokuva alkaa tietenkin Finlandialla, mutta näyttää kuitenkin Sibeliuksen tuotantoa mahdollisimman monipuolisesti. Timo Mikkilä soittaa flyygelillä helmeilevän Impromptun op. 5 nro 5, jossa on häivähdyksiä Sibeliuksen tunnetummasta pianotuotannosta, esimerkiksi klassikon maineen saaneesta Puu-sarjan teoksesta Haapa. Esikuvansa ehdotuksesta vuonna 1933 nimetty, vuonna 1931 radiotoimintaa varten perustettu Sibelius-kvartetti esittää nopean osan jousikvartetosta Voces intimae. Kesällä 2006 kuollut baletin tanssisolisti, useissa elokuvissakin tanssinut Kaarlo Hiltunen (1910-2006) esittää dramaattisen kohtauksen baletista Scaramouche korkkiruuvikiharaisen Irja Koskisen kanssa. Komeat lavastukset Suomi-Filmin Munkkisaaren studioon suunnitteli Jaakko Hurme. Helsingin kaupunginorkesteri soittaa itseoikeutettujen, legendaaristen Sibelius-orkesterinjohtajien Martti Similän ja Jussi Jalaksen johdolla suurinta orkesterimusiikkia. Similä esimerkiksi johtaa Sinfoniaa nro 2. Arvokkaasti vanhentunut Sibelius käyskentelee Ainolan tanhuvilla, tutkii partituureista Bachin musiikkia, istahtaapa flyygelinsä ääreen ja ilahduttaa soitollaan ahkerasti kutovaa Aino-vaimoaan. Sibelius näytetään harvinaisessa otoksessa jopa sävellyspuuhissa! Elokuva otettiin uudelleen teatterilevitykseen vuonna 1956.
Sibeliuksen kuolema vuonna 1957 ylitti uutiskriteerit meillä ja muualla. Maan suru sekä juhlavat hautajaiset taltioitiin Suomi-Filmin komeaksi lyhytelokuvaksi Jean Sibelius - viimeinen matka (1957). Timo Koivusalo tarttui säveltäjän elämäkertaan vuonna 2003 biopic-elokuvassaan Sibelius, jossa käytiin läpi säveltäjän uraa ja elämänvaiheita askel askeleelta. Näköiskuvaan pyrkivinä nuorena Sibeliuksena ja vanhana Sibeliuksena nähtiin Martti Suosalo ja Heikki Nousiainen. Perehtyminen oli ohjaajalla kiitettävää aina Lahden Sinfonikkojen kanssa tehtyä juhla-cd-levyä myöten.
Sibelius-Akatemia
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Sulho Ranta. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. Esiintyjät: Eeva-Liisa Hirvonen (sello-oppilas), Inkeri Rantasalo (sellotunnin pianosäestäjä), Touko Laaksonen, Sirkka Harjunmaa (säveltapailuoppilaita), Arvi Karvonen (säveltapailun opettaja), Veikko Haikonen (soinnutuksen opiskelija), Aarre Merikanto, Ernst Linko (sävellyksen opettajat, pianodiplomin arvostelija), Helvi Leiviskä (kirjastonhoitaja), Erik Cronvall (jousikvartetin opettaja), Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist, Esko Valsta (jousikvartetti), Väinö Sola (laulunopettaja), Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola (laulunopiskelijat oopperatunnilla), Sirkka Pietarinen (oopperan säestäjä), Sulho Ranta (juhlakantaatin johtaja, pianodiplomin arvostelija), Eero Bister (orkesterin konserttimestari), Martta Ansala, Egon Böckerman, Tapani Valsta (urkuoppilaat), Janne Rautio, Paavo Raussi, Elis Mårtenson (urkujensoiton opettajat), Klara Grenman, Anne-Marie Jagerskiöld (pikkupianistien pianonsoitonopettajat), Rolf Bergroth, Margaret Kilpinen, Ilmari Hannikainen (pianonsoiton opettajat), Sylvia Lilius-Stenius, Kirsti Nousiainen, Karin Lindroos (pianonsoiton opiskelijat), Leena Siukonen-Penttilä (pianodiplomin suorittaja), Martti Paavola (pianodiplomin säestäjä), Kaija Kakkuri (pianodiplomin arvostelija). VET: A–2243 - 13.8.1946 - Va – 310 m / 11 min
Vuonna 1938 nimenmuutoksen kokeneen Sibelius-Akatemian esittelyelokuva alkaa jylhästi Sibeliuksen toisen sinfonian sävelillä samalla kun valkokankaalla näyttäytyy nykyäänkin Sibelius-Akatemian tiloihin kuuluva Pohjoisen Rautatiekadun toimipiste. Helsingin musiikkiopistosta ja Helsingin konservatoriosta yhdeksi yliopistoista noussut Sibelius-Akatemia tekee selväksi sodanjälkeisen opetuksen korkeatasoisuuden vyöryttämällä kavalkadin tärkeistä henkilöistä. Perustaja Martin Wegeliuksen ja säveltäjien Jean Sibelius, Leevi Madetojan ja Erkki Melartinin rintakuvien myötä siirrytään talon aulasta luokkiin seuraamaan oppitunteja. Ensin nähdään nuori sellisti Eeva-Liisa Hirvonen, joka harjoittelee Inkeri Rantasalon säestäessä, sitten kuva siirtyy tarkkailemaan Arvi Karvosen säveltapailua alias solfatuntia primavistakirjoituksineen, mitä on mielenkiintoista verrata nykyisiin opetusmetodeihin.
Oppilaiden joukossa nähdään myös pianisti Sirkka Harjunmaa sekä myöhemmin Tom of Finlandina kuuluisuuteen noussut Touko Laaksonen! Kirjastonhoitaja, säveltäjä Helvi Leiviskä etsii Sibeliuksen nuoruudenteoksena kirjoittaman jousikvartetin, jota pian harjoitellaan viulisti Erik Cronvallin johdolla. Kvartetin muodostavat Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist ja Esko Valsta. Oopperalaulaja, mm. Vaimoke –elokuvassa Ansa Ikosen kanttori-isää näytellyt Wäinö Sola pitää oopperan mestariluokkaa. Työnalla on naistertseton (Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola) esittämä korteista ennustamis –kohtaus Georges Bizet'n oopperasta Carmen. Sirkka Pietarinen säestää heitä. Sibelius-Akatemian konserttisalista on taltioitu Martin Wegeliuksen Toukokuun 6. päivä –juhlakantaatin esitys. Urkujensoiton maailmaan elokuvan katselijat johdattavat nuori Janne Rautio, Lasse Mårtensonin isä, urkutaiteen professori Elis Mårtenson sekä urkupedagogi Paavo Raussi. Erityisesti pianotunneista on lukuisia esimerkkejä. Opettajina ovat mm. legendaariset suomalaisen sävellysmaailman luojat Ilmari Hannikainen, Sulho Ranta ja Ernst Linko. Pianonsoiton diplomia säestää pianonsoiton opetuksen perusteoksia kirjoittanut Martti Paavola. Antoisaa on nähdä väläys myös säveltäjä Aarre Merikannon ja Ernst Lingon ohjaamasta soinnutustunnista.
Nekalan nokkelat nuottiniekat
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotanto: Toivo Särkkä. Ohjaus ja suunnittelu: Topo Leistelä.Kuvaus: Felix Forsman. Ääni: Kurt Vilja. Esiintyjät: Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoro, Tampereen poikaorkesteri, Antti Jussila (lapsikuoron johtaja), Osmo Hietala (säestäjä), Pekka Hildén (laulusolisti), Rauno Lehtinen (orkesterilainen). VET: A–2418 – 19.6.1947 - Va – 290 m / 10 min
Suomi-Filmistä kilpailevaan yhtiöön, Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvaosaston johtajaksi siirtynyt Topo Leistelä jatkoi uudessa yhtiössä erikoistumistaan musiikkilyhytelokuviin. Jo vuonna 1935 hän oli valmistanut elokuvan Laulu ja soitto on ilomme Viipurin musiikkiopiston huippulahjakkaista kasvateista.
Leistelä jatkaa samoilla linjoilla tälläkin kertaa: esittelyn kohteena on Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoron ja Tampereen poikaorkesterin elämäniloinen konsertti, joka pidettiin Helsingissä pääsiäisenä 1947.
Antti Jussilan ja Osmo Hietalan perustama Nekalan lapsikuoro oli pitänyt ensimmäisen konserttinsa vuonna 1945 Tampereen Raatihuoneella. Kuoroon kuului 60 poikaa ja tyttöä ja orkesterissakin oli 30 eri-ikäistä soittoniekkaa. Nuorin heistä oli polvenkorkuinen ja vasta 8-vuotias!
Orkesterissa soittaa myös myöhempi säveltäjä, lähes kansansävelmäksi muodostuneen Letkiksen ja elokuvamusiikkiakin (esim. Vodkaa komisario Palmu, 1969) säveltänyt Rauno Lehtinen (1932 – 2006).
Lastenlaulujen ohella kuoron ohjelmistoon kuului myös vakavampaa isänmaallista ohjelmistoa Suomen jälleenrakennuksen tukemiseksi. Ensimmäisenä numeronaan lapset esittävätkin myös kasvoiltaan vakavina Fredrik Paciuksen Hymnin ensimmäisestä suomalaisesta oopperasta Kaarle Kuninkaan metsästys. Tekstin oli kirjoittanut "satusetä" Zacharias Topelius ja suomentanut lastenkirjallisuuden isähahmoihin kuulunut Jalmari Finne.
Lasten repertuaari ulottuu tunnelmallisesta Iltakelloista tuttuun lastenlauluun, Jussi Jalaksen säveltämään ja sanoittamaan Putte-Possun nimipäivät. Jälkimmäisen laulun kuvituksena lapset ovat kunnon kesteillä suklaakakun kimpussa. Poikasolisti Pekka Hildén laulaa Suomen ihania maisemia esitellen Laps' Suomen Paciuksen ja Topeliuksen musiikkinäytelmästä Kypron prinsessa (1860). Loppulauluna kuullaan harvinaisempi, suorastaan hehkutetusti esitetty kuorolauluversio Porilaisten marssista, jonka on säveltänyt C. F. Cress, ja sanoittanut alun perin ruotsiksi J. L. Runeberg. Suomennus on Heikki Klemetin.
Harmonikkamestareita
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Paul Norrback, Onni Laihanen, Aarre Lievonen, Toivo Manninen, Aimo Känkänen, Sixten Wallin, Grete Marsel, Stefan Dahlen. VET: A–2400 - 10.4.1947 - Va – 200 m / 7 min
Kuudennet pohjoismaiset harmonikkakilpailut pidettiin vuonna 1947 ensimmäistä kertaa Suomessa. Harmonikkamestarin tittelistä kilpaili kaikkiaan 8 osanottajaa. Suomalainen harmonikkataituruus olikin levinnyt Vili Vesterisen viitoittamalla tiellä. Kilpailun nuorin osanottaja oli Myrkyn kylästä kotoisin oleva luonnonlahjakkuus Paul Norrback (1930 – 1995), joka soittaa pianokappaleena tunnetun, Fredéric Chopinin säveltämän taiturikappaleen Fantaisie-Impromptu vuodelta 1834. Norrback pääsi nuorena kuuluisuuteen ja lähti jo 1940-luvun lopulla vuosia kestäneille Yhdysvaltain kiertueille.
Uraansa jo vakiinnuttanut Onni Laihanen (1916–1956) virittelee hanurillaan unkarilaisia säveliä ja sovittelee sormiaan Niccolo Paganinin virtuoosisen Ikiliikkujan (Moto perpetuo, Allegro di concerto, op. 11) tahtiin. Ruotsalainen Sixten Wallin esittää harmonikkaklassikon, José Padillan säveltämän El Relicadion. Toinen ruotsalaistaitelija Stefan Dahlen Gioacchino Rossinin Rapsodian nro 2 c-molli. Suomen joukkueen mainetta puolustivat Norrbackin, Laihasen ja Toivo Mannisen lisäksi Aarre Lievonen ja lähinnä urkurina Aimo Känkänen. Norjalainen Ehrling Erlichsen oli kuitenkin ylivoimainen voittaja soittaessaan esimerkiksi Ludwig van Beethovenin Kuutamosonaatin (pianosonaatti no 14, opus 29, cis-molli) viimeistä osaa. Toinen palkinto meni Suomeen Toivo Manniselle (1914–1980), joka selostustekstin mukaan "hurmasi yleisön valkealla smokillaan ja erityisen ansiokkaalla soitollaan".
Sävelsointuja säilömässä
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Klaus Salmi (orkesterin johtaja), Decca-orkesteri, Eero Väre, "Eino Samuli" (laulusolistit). VET: A–2625 - 1.7.1948 – Va – S – 345 m / 7' 57"
Elokuva kuvaa suomalaista äänilevyteollisuutta. Kamera taltioi Decca-yhtiön äänitystilaisuutta jossa tahtipuikkoa heiluttaa Klaus Salmi. Orkesterina on Decca-orkesteri, joka esittää repäisevästi runsaasti solistisia numeroita sisältävää tangoa. Pianistina on mahdollisesti Väinö Tamminen. Työn alla 5. huhtikuuta 1948 on mm. Decca-savikiekko SD 5025 (5.4.1948), jossa Eero Väre (1915 - 1972) laulaa Casimir Edelmannin säveltämän ja Kerttu Mustosen sanoittaman valssin Lumottu maa.
Säveltäjä Casimir Edelmann on elokuvasäveltäjänäkin toimineen Toni Edelmannin isä ja näin ollen näyttelijä-laulaja Samuli Edelmannin isoisä.
Äänitystapahtuman kuvaus keskittyy mikrofonin ääressä tunnelmoivaan laulajaan ja soittajistoon, mutta myös äänittämön puolella käydään. Kuva-aineisto on hyvin ainutkertaista, myöhemmissä dokumenteissa tähän ei ole tiedetty palata…
Nimimerkki Eino Samulin uudelleen sanotetuista kansanlauluista koottua Helsinki-laulua kuvitetaan erilaisilla näkymillä Helsingistä ja vaikkapa Tukholmaan matkaavasta lentokoneesta. Lieneekö kappaletta kuitenkaan koskaan tuotu yleisön nähtäville? Ja toisaalta kuka onkaan laulaja Eino Samuli? Sikermän aineksina ovat mm. Tuoll' on mun kultani, Oolannin sota sekä Jules Sylvainin Lentäjän valssi. Eläväistä koostetta voi pitää myös varhaisena musiikkivideona.
Laulusta me voimaa saamme
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, kuvaus: Eino Itänen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Väinö Pesola, Jussi Jalas, Altti Järvinen, JK Paasikivi, Alli Paasikivi, K. A. Fagerholm, Eero Rydman, Lempi Ahlström, Antero Viirre, Ludvig Sidberg, Svante Dahlström, Suuri Hopeakello - naiskuoro, Porin lyseon poikakuoro. VET: A–2666 - 10.9.1948 -- Va – 218 m
Elokuva on kunnianosoitus suomalaiselle kuorolaulu- ja soittoperinteelle ja tavoittaa viimeksi 1930-luvulla pidettyjen ja filmattujenkin Viipurin laulujuhlien arvokasta statusta. Järjestäjinä olivat tällä kertaa Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto.
Tarkoituksena on yhdistää eri yhteisluokkia sodan repimien tuntojen jälkeen. Kulkueeseen osallistujia oli yli 10 000 henkeä. Osallistujat jakautuivat maakunnittain, nähtävillä on runsaasti erilaisia kansallispukuja. Poliittiset kulttuurihenkilöt kunnioittavat Olympiastadionilla tilaisuutta läsnäolollaan aina presidenttipari Paasikiveä myöten. Yleisön joukossa ovat toiselta laidalta mm. Hertta Kuusinen ja ministeri Yrjö Leino.
Juhlat alkavat kunniamarssilla pitkin Helsingin katuja. Musiikkina on korkeakulttuurinen Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssi, joka vaihtuu Merikannon Merellä. Suurkuoro esittää Emil Genetzin sovittaman kansanlaulun Voi jos ilta joutuisi. Kantelekuoro laulaa vokaliisina Fredrik Ehrströmin ikivihreän Lähteellä.
Opus 7
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Felix Forsman. Käsikirjoitus: Sakari Saarikivi. Musiikin sovitus: George de Godzinsky. Selostaja: Matti Tamminen. Esiintyjät: George de Godzinsky, Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto, Radio-orkesteri, joht. Simon Parmet. VET: A-3093 – 9.12.1949 – Va -- 380 m / 14 min
Kotisoitin piano on tässä elokuvassa pääosassa. Tarina lähtee kuuluisaa bassoa Fjodor Shaljapinia säestäneen pianisti-säveltäjä George de Godzinskyn soiton ja sovitusten myötä. Godzinskyn esittäminä ja välikkein yhteen liittäminä elokuvan taustamusiikkina kuullaan mm. Franz Schubertin Impromptua, Felix Mendelssohn-Bartholdyn Rondo capriciossoa, Franz Listzin As-duuri Liebestraumia, Carl Maria von Weberin Tanssiinkutsua, Rahmanovia sekä Johann Straussin valsseja ja tietenkin Goden omia sävellyksiä. Pianotulkintojen moninaisuutta käydään läpi edellämainittujen kappaleiden kera.
Elokuvassa seurataan myös Mignon-merkkisen pianon valmistusta pianotehtaalla alkuvaiheesta loppusilaukseen. Flyygeleihin verratuilla valmiilla Mignon-pianoilla Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto esittävät Johann Sebastian Bachin konserton neljälle pianolle ja orkesterille. Simon Parmet johtaa Radio-orkesteria harvinaisessa taltioinnissa Helsingin yliopiston salissa.
Laulava sydän - traileri
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Kalle Peronkoski; B-kuvaaja: Osmo Harkimo. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. Toivo Kärki, san. Kerttu Mustonen: "Jos muistelet mua" es. 1) Leevi Linko, 2) Mauri Jaakkola, 3) Tarmo Manni, 4) Runar Tuurno. "Tule hiljaa" es. Joel Asikainen. "Satutorni" es. Tauno Palo. "Laulava sydän" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Tauno Palo, 3) Elna Hellman. "Här är gudagott att vara" / "Keväällä" (säv. ja san. Gunnar Wennerberg) es. Ossi Elstelä ja Tauno Palo. "On kiire nykyajan tunnus niin" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Annika Sipilä ja Ossi Elstelä. "Nukku-Matti -laulu" es. Tauno Palo. "Toukokuu" es. Tauno Palo. "Onnellinen ilta" es. 1) Annika Sipilä, 2) Tauno Palo. "Milloin viestin saan" es. Tauno Palo. "Jänis istui maassa" (trad.) es. Tauno Palo. "Nokipoika" (trad.) es. Eila Peitsalo. "Oli pikkuinen vallaton hiiri" es. Ossi Elstelä. "Uuninpankolla kissani vei" es. Elna Hellman. Lopussa Ossi Runne (trumpetti) ja viihdeyhtye esittävät jazzia. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Tauno Palo (kamreeri Aarno Harjas eli radiolaulaja Con Amore), Mirjami Kuosmanen (Niina Harjus). Eila Peitsalo (sairaanhoitajatar Rauni Verkkola), Elna Hellman (Anna, Harjusten kotiapulainen), Ossi Elstelä (komisario Viljami Erä eli iskelmäsäveltäjä E. Viljami), Wilho Ilmari (lääkäri), Joel Asikainen (etsivä Richard Kuusimaa), Pikku-Annika = Annika Sipilä (Annika Harjus), Leevi Linko (1. etsiväkokelas), Mauri Jaakkola (2. etsiväkokelas), Tarmo Manni (3. etsiväkokelas), Runar Tuurno (4. etsiväkokelas), Martti Katajisto (konstaapeli), Ville Salminen (matkakirjailija Håkansson), Topo Leistelä (Ylen kapellimestari), Jussi Snellman (lääkäri), Carl-Erik Creutz (radiokuuluttaja), Rauha Rentola (Ylen virkailija), Ensiesitys Helsingissä, Porissa, Riihimäellä, Tampereella ja Turussa: 30.4.1948 – tv-lähetyksiä: YLE 20.6.1969 TV1, 21.7.1974 TV2, 24.10.1989 TV1, 26.2.1994 TV1, 25.4.1998 TV2, 11.4.2001 TV1 – 16 mm:n levitys: Suomi-Filmi – VHS-julkaisu: 1989 Europa Vision – VET A-2598 – S – 85 m / 4'20''
Laulava sydän on Suomen Filmiteollisuuden keväinen musiikkielokuva, jossa Toivo Kärki lunasti lopullisesti kannuksensa elokuvasäveltäjänä. Hitti-iskelmiä Toukokuu, Milloin viestin saan, Onnellinen ilta ja tietenkin nimisävelmää, Helena Eevan sanoitukselle tyypillisesti tunteet kätkevä Laulava sydän tulkitsi Suomen suosituin elokuvatähti, laulutaitonsa jo 1930-luvulla Dallapé-orkesterin kanssa osoittanut Tauno Palo.
Laulavassa sydämessä Palo nähdään jopa simuloidussa tilanteessa radion äänitysstudiossa. Filmissä pilaillaan iskelmäsäveltäjän perimmäisellä olemuksella. Tässäkin tapauksessa säveltäjä (Ossi Elstelä) on siviiliammatiltaan komisario, jonka runosuoni puhkeaa sopivasti aina työaikana. Hänen alaisensa laulavat mitä kammottavimmalla tavalla Kärjen aikaisempia, Henry Theelin levyttämiä suosikkikappaleita kuten Jos muistelet mua ja Tule hiljaa.
Näihin aikoihin ns. Kärki-saundi alkoi olla jo valmis. Hän oli omaksunut kansainvälisestä äänitetuotannosta tutun konserttisaliestetiikan periaatteen, jossa orkesterin sointi pyritään siirtämään levylle mahdollisimman samanlaisena kuin luonnollisessa konserttitilanteessa. Koko suuri orkesteri äänitettiin muutaman mikrofonin avulla hallikaikuun luottaen, mikrofoni varsin kaukana äänilähteestä. Tämä teki orkesterin soinnista etäisen ja yhtenäisen niin, etteivät eri soittimet välttämättä siitä erotu. Orkesteri sinänsä oli varsin pieni, mikä toi oman vivahteensa kokonaissointuun ja teki sovitustyön helpommaksi: konserttisalisaundi-termistä voi siksi musiikkitutkijoiden Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan sanoin luopua. Kyse oli erityisestä seuratalo- tai tanssilavasoinnista, vaikka orkesteri tuntuukin jäävän varsin kauas laulajaa lukuunottamatta. Tämä valinta oli luonteenomaista hänelle myös siksi, että Kärjen studiomuusikot olivat hänelle tuttuja lavamuusikoita.
1940-luvun lopusta lähtien elokuvista valmistettiin entistä useammin trailereita, joilla houkuteltiin yleisön huomiota. Elokuvan mainoslauseet kertovat ruudulla tarinan sisältävän "kevättä, laulua, rakkautta" ja "Toivo Kärjen kauneimmat sävelet". Tähdistä huomioitiin Palo "miehekkäänä ja reimana laulajana sydämestä sydämiin". Lapsitähti pikku-Annika koettiin tietenkin vastustamattomana.
Serenadiluutnantti -traileri
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Ossi Elstelä. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Osmo Harkimo; B-kuvaaja: Pentti Valkeala. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki, sanat: Kerttu Mustonen. Laulut: "Holopaisen kupletti" es. Ossi Elstelä, "Jingle Bells/Kulkuset kulkuset" es. Henry Theel, "Monni Holopaisen naimamietteitä" es. Ossi Elstelä, ja orkesteri, joht. Alvar Kosonen, "Puistotiellä" es. Sinikka Koskela ja Henry Theel, "Katkennut sävel" es. Henry Theel ja Sinikka Koskela, "Kevätyön serenadi" es. Henry Theel. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Henry Theel (laulaja Ilmari Linnamaa), Ossi Elstelä (kiertuekoomikko Paavo Holopainen), Siiri Angerkoski (Lilja Muhonen, majurin kotiapulainen), Sinikka Koskela (Irene Parola), Veikko Uusimäki (luutnantti Klaus Armio), Kullervo Kalske (luutnantti Arvo Järvi), Kalle Viherpuu (ylikersantti Ville Mäkinen), Arvo Lehesmaa (majuri Otto Parola), Yrjö Ikonen (eversti), Markus Rautio (Markus-setä), Alvar Kosonen (kapellimestari). VET: A-2907 / 12.5.1949 – 25 % - / 75 m
1940-luvun lopulla sotilasfarssi elvytettiin uuteen nousuun. Musiikkipitoisimman sotilasfarssin Serenaadiluutnantti käsikirjoitti Rykmentin murheenkryynin isä Topias alias Toivo Kauppinen. Elokuvan tähtinä nähtiin myös korkeakulttuuriin kuuluvia tähtiä, kuten oopperalaulajat Sinikka Koskela ja mainioita rooleja useissa elokuvissa näytellyt Yrjö Ikonen.
Tähdistä kirkkain oli kuitenkin "Suomen Tino Rossi", armoitettu tenorilaulaja Henry Theel ensimmäisessä elokuvaroolissaan salaa laulavana alokkaana. Theelin näyttelemistä kuvailtiin kankeaksi kuin puuhevosella, mutta onneksi virheettömät laulusuoritukset ovat todellista nautintoa. Kultivoituneista iskelmistä mainittakoon Puistotiellä, Kevätyön serenadi sekä elokuvan mollivoittoinen pääteema Katkennut sävel. Kuplettipuolen Monni Holopaisen naimamietteitä hoiteli Alvar Kososen johtaman orkesterin säestyksellä elokuvan ohjaaja-näyttelijä Ossi Elstelä, joka teki kappaleesta myös ainoan levytyksensä. Onpa mukana Markus-setäkin, jonka seurassa Henry Theel esittää hävytöntä pikkutyttöimitaatiotaan.
Orpopojan valssi -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Inkeri Marjanen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Lavastus: Ville Salminen. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: "Orpopojan valssi", "Tytön Huivi", "Juuveli ja Toijeli", "Paimenpoika", "Vosikan renki", "Laulu on iloni ja työni", Tytöt ja pojat samasta kylästä", "Sellainen on puhelin", "Tuli tuli tei", "Hiilenkantaja Jokinen", "Vihellän vaan", "Viimeinen lautta", "Nujulan talkoopolkka", "Ylioppilas", "Lindholmin Kalle heinäkuorman päällä", "Rekryytti", "Poliisina ollessani", "Mamman lellipoika", "Meripoika", "Pilanlaskija", "Kiperä polkka" (säv. ja san. J. Alfred Tanner, sov. Harry Bergström, es. Sakari Halonen), "Yellow Rose of Texas" (trad.). Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Naamiointi: Olavi Suominen. Pääosissa: Sakari Halonen (J. Alfred Tanner), Eija Inkeri (Milda), Aku Korhonen (säestäjä), Jalmari Parikka (laulaja Rulf Frapin), Veikko Linna (Helikonin johtaja), Martti Katajisto (laulajapoika), Aarne Laine (ajuri, huonetoveri), Ture Ara (lääkäri), Artturi Laakso (rakennuttaja), Irja Rannikko (taiteilija). VET: 3027 – S – 60 m – 3 min
Kuplettimestari J. Alfred Tannerin elämänvaiheista 1900-luvun alkuvuosina tehtiin kolmiosainen elokuvasarja vuosina 1950-1952. Ohjaajana toimi Ville Salminen. Tannerin rooliin kiinnitettiin ensikertalainen, lahtelainen näyttelijä Sakari Halonen (1923 – 1992). Kuplettien kuninkaan kavalkaadista Halonen tulkitsi omalla äänellään vauhdikkaimmat kuten Vihellän vaan, Nujulan talkoopolkan, Poliisina ollessani ja Kiperä polkka. Sen sijaan tunteelliset laulut kuten Tuli tuli tei, Tytön huivi ja tietenkin nimilaulun Orpopojan valssi hän lauloi Teemu Grönbergin äänellä. Kappaleiden sovitukset olivat Harry Bergströmin käsialaa. Mielitietyn Mildan roolissa nähtiin Eija Inkeri, joka oli Halosen lailla ensi kertaa kameroiden edessä.
Maija löytää sävelen -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Toivo Mattila. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Ahti Sonninen. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Pääosissa: Leena Häkinen (Maija Lehtinen), Martti Katajisto (Erkki Oravisto), Rakel Laakso (Elna Orasto), Arvo Lehesmaa (konserttimestari Orasto), Eine Laine (Ester Orasto, ent. oopperalaulajatar) Thure Bahne (kapellimestari Reino Rautala), Kaarlo Halttunen (Isoisä), Tyyne Haarla (Lempi, vanhempi kotiapulainen), Uljas Kandolin (Oolannin Åke), Rauha Rentola (Inkeri, tarjoilijatar), Sirkka-Liisa Oksanen (Kyllikki Orasto), Kyllikki Väre (Parfyymi-Anna), Jalmari Käyhkö (insinööri Veikko Pertama), Matti Lehtelä (ylikonstaapeli), Irja Kuusla (matkustajakodin pitäjä), Seppo Wallin (Keijo), Mauri Jaakkola (konstaapeli), Pentti Irjala (humalainen mies), Uolevi Lönnberg (asemamies), Mirjam Himberg, Matti Kassila, Olavi Suominen, Juhani Kumpulainen (konserttiyleisöä), Leo Jokela (pajatsonpelaaja). Helsingin ensiesitys: 28.7. 1950 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä 1961, 1971, YLE TV2: 3.2. 1988, 28.3. 1998; MTV3: 23.8. 1998 ja YLE TV1: 2.10.2002– VET 3283 – S – 60 m / 3 min
Ohjaaja Matti Kassilan kultivoitunut ote ja musiikin taju tulee selväksi jo tässä varhaisessa musiikkielokuvassa, jonka ruotsinkielinen nimi olikin hauskasti Fru Musica och Maja. Elokuvan mainoslauseen mukaisesti Maija, "luonnonlapsi suurkaupungin pyörteessä" (Leena Häkinen) tulee palvelijaksi keskiluokkaista parempaan kulttuuriperheeseen, jossa musiikki on tärkeässä osassa. Isoisä (Kaarlo Halttunen) rakentaa viuluja, isä (Arvo Lehesmaa) soittaa jousikvartetissa, äiti (Rakel Laakso) antaa pianotunteja ja soittaa antaumuksella Brahmsin Balladeja ja poika (Martti Katajisto) opiskelee säveltäjäksi. Isoäiti (Eine Laine) on menettänyt äänensä entisenä Wagner-oopperatähtenä, mutta ymmärtää parhaiten Maijan arvon ihmisenä.
"Viehättävässä mutta samalla dramaattisessa musiikkielokuvassa" seurataan Unohtumattoman ehtoon sävellysprosessia yksinlaulusta orkesterirunoelmaksi. Todellisuudessa laulun oli säveltänyt elokuvaan musiikin tehnyt Ahti Sonninen, joka sai ansaitusti musiikki-Jussin sävellystyöstään. Musiikkikauppa Fazer painatti elokuvan tunnussävelmän myös yksinlauluksi. Elokuvassa laulun esittää Matti Lehtisen äänellä vaalea sankari Martti Katajisto.
Suuri loppukohtaus dramaattisine orkesteriesityksineen kuvattiin Sibelius-Akatemian juhlasalissa.
Rovaniemen markkinoilla
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Jorma Nortimo. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Unho, Kauno Laine. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. ja sov. Toivo Kärki, san. Reino Helismaa paitsi missä toisin sanottu. ”Severi Suhosen jenkka” (Pakarinen, Helismaa), ”Mualimass’ on kaikki tarpeen”.”Rovaniemen markkinoilla”, ”Tätä minä pelkäsin”, ”Kullankaivajien jenkka”, ”Älä pettää anna itseäsi, älä anna huiputtaa –”. ”Turha toivo”. ”Varma on varmaa”. ”Reppu ja reissumies”, ”Moukan tuuri”.”Onni kangasta kutoo, kirkkaat on loimet sen –”, ”Conga” (Kärki), ”Heilini ja mä / Helinä ja mä”, ”Katuviertä pitkin”, ”Suru sydämeni täyttää, kaikki pimeältä näyttää – ”, ”Ei auta itku markkinoilla”, ”Älä selitä” (säv. ja sov. Kari Aava = Toivo Kärki, san. Helismaa), ”Onko sulla sellaista”, ”Hanuriparodia” (Pakarinen), ”Silkki-Saara” (Aava, Helismaa), ”Serenadi sulle, rakkahin – ”, ”Herra luulee olevansa napa koko roskan – ”. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindgren, Björn Korander. Pääosissa: Reino Helismaa (Roope Kormu), Esa Pakarinen (Severi Suhonen), Jorma Ikävalko (Julle Iloinen), Mai-Brit Heljo (Kemijärven Hulda), Siiri Angerkoski (Mimmi Lötjönen), Jorma Nortimo (Rovaniemen Hanski), Veikko Uusimäki (Vuotian Ville), Veikko Linna (valtaustoimiston hoitaja), Joel Asikainen (pukuvuokraamon johtaja), Marja Korhonen (Kaunis Sylvi), Eino Ritari (sokea mies), Kalle Rouni (Mikko), Antero Ruuhonen (lehtipoika), Matti Lehtelä (saluunan hoitaja), Aarne Laine (pankkivirkailija), Hannes Veivo, Anton Soini. Kuvauspaikkoja: Inari: Kaunispää, Alajoki; Rovaniemi: Ounasvaara, keskusta, Ounaskosken ranta ja silta, markkinatori, hotelli Pohjanhovi. Suomen ensi-ilta Tampereella 12.10.1951 Petit, levittäjä: Suomen Filmiteollisuus – tv-lähetyksiä 20.6.1965 YLE TV1 jne. – videojulkaisuja: Europa Vision, VTC-Video, Yleisradio Tallennepalvelu – VET A-3749 – K12 – 85 m / 4'30'' min
Kriitikoiden inhoaman (muistettakoon vaikkapa Eugen Terttulan kuolematon kirjoitus "Törky on törkyä") mutta yleisön rakastaman rillumareielokuvalajin avauksena nähtiin "ratkiriemukas kultakuumetarina", elokuva Rovaniemen markkinoilla.
Mainoslauseiden mukaan elokuva on "tulvillaan hersyvää huumoria ja valloittavia lauluja". Oppaina ovat kolme kullankaivajaa, elokuvateollisuuden palvelukseen vastikään kiinnitetyt lauluveikot ja sävelnikkarit Jorma Ikävalko (1918-1987), Esa Pakarinen (1911-1989) ja Reino Helismaa (1913-1965).
Helismaan kynästä oli myös samaan aihepiiriin liittyvä näytelmä Kultakuumetta. Kelpo jätkille sanelee konekivääritulituksena takaisin SF:n vakiokasvo Siiri Angerkoski. Hauskoista yksityiskohdista voi mainita esimerkiksi Erkki Junkkarisen laulaman Kohtalo kutoo, jonka kuitenkin levytti Henry Theel. Esa Pakarinen esittää väärentämättömällä tyylillään, ilman hampaita tietenkin, kappaleen Moukan tuuri. Jomi Ikävalko laulaa heiloistaan laulut Heilini ja mä sekä Onko sulla sellaista. "SF:n Shakespeareksi" nouseva Reino Helismaa laulaa maailmanmurjomasta miehestä kupletin Älä selitä. Kappaleen Reppu ja reissumies kaverukset esittävät yhdessä, levytyksen teki kuitenkin Matti Louhivuori. Nasevana pääkonnana melskaa rillumareiohjaajaksi leimattu ohjaaja Jorma Nortimo (1906- 1957). "Siispä viettäkää tuokio irti maasta!"
Rovaniemen markkinoilla aloitti Suomen Filmiteollisuuden rahasampoksi kolmeksi vuodeksi muodostuneen Rillumarei-tuotannon 1951. Hei, rillumarei! oli mainitun elokuvan itsenäinen jatko-osa ja jäi tämän tuotantolinjan viimeiseksi, tuotantoyhtiön näkökulmasta samaa linjaa jatkoivat Pekka ja Pätkä –elokuvat.
Rillumarei-elokuvat muodostuivat symboliksi siinä keskustelussa, jossa populaarikulttuuri (tai jopa matalakulttuuri) kohtasi korkeakulttuurin. Kyse ei ollut pelkästä huumorista, vaan Rillumarei-elokuvat esittivät sotahuudon korkeakulttuuria vastaan täysin avoimesti. Se käy ilmi esimerkiksi T. J. Särkän elokuvan veropäätöstä koskevasta valituksesta Valtion elokuvalautakuntaan: "[…]siinä tuodaan hiukan hymyilyttävään valoon se tärkeäksi tekeytyvä 'taiteellisuus', jolla nykyään meillä silataan kaikki hyvinkin vinoille raiteille vievät näytelmät ja elokuvat. Toistamme edelleen, että yksistään se, että käsikirjoituksen tekijänä on Reino Helismaa ei saa olla syynä elokuvan tuomitsemiseen korkeampaan veroluokkaan."
Kriitikkojen tuomio oli lähes yksituumainen: "Täytyykö nyttemmin jo tällaisin keinoin puolustaa renkutusmusiikkia, taidemusiikkia ja kulttuuriharrastuksia vastaan", kysyi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi tiivistäen korkeakulttuurin ajatukset matalasta.
Elokuvien vastaanottoa tutkinnut Merja Haakana kuitenkin toteaa, että aika tekee tehtävänsä. Kritiikin sävy on muuttunut nykypäivää lähestyttäessä. "Rillumarei-elokuvista puhutaan kulttuurina, Rovaniemen markkinoilla on saanut kulttielokuvan maineen", Haakana toteaa.
Rillumarei-elokuvista onkin tullut eräänlaisia historiallisia dokumentteja. Ne saivat aikaan sen, että sankareiksi nousivat tavalliset kulkurit ja jätkät, jotka sittemmin tulivat merkittävään osaan 1950-luvun elokuvassa. Näin ne syrjäyttivät aiemmat tapahtumaympäristöt kuten pääkaupungin seurapiirit ja romanttiset maaseutuidyllit. Samalla syntyi ns. syvien rivien kulttuuri.
Rillumarei-elokuvien arvostuksen takana on Haakanan mukaan myös ns. camp-asenne. "Tämä postmodernistiselle kulttuurille ominainen piirre voidaan ymmärtää muka-vakavana suhtautumisena ei-vakavana pidettyihin kulttuurituotteisiin. Esimerkiksi elokuvien tekotapa saa nykykatsannossakin luonnehdinnakseen 'hutaisemalla tehty', 'alkeellinen' tai 'lapsenomainen'".
"Niiden voima on kuitenkin aitoudessa ja rehellisyydessä. Elokuvat eivät pyri olemaan yhtään sen enempää kuin ovatkaan. Samalla niistä löytyy campille ominainen kieli poskella –meininki."
Filmiseppo katsaus 28
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Louis Armstrong, Thelma Middleson, Ossi Aalto, Ossi Runne, Toivo Kärki, Erik Lindström, Klaus Salmi. VET: A-3031 / 13.10.1949 – Va – 210 m – 10 min (esitetään n. 2 min ote)
Tässä harvinaisessa uutisvälähdyksessä nähdää kuinka helsinkiläiset musiikki-ihmiset ottavat vastaan idoliaan, jazzkuningas Louis Armstrongia orkestereineen Malmin lentokentällä syksyllä 1949. Vastaanottajien iloisessa joukossa musiikkitervehdyksensä antavat mm. Klaus Salmi, Toivo Kärki, Ossi Runne, Erik Lindström ja Ossi Aalto. Messuhallissa pidettävän konsertin ilmoitetaan olevan loppuunmyyty. Taiteilijoita piirittävät myös konserttitoimiston ja aikakauslehtien edustajat.
Juhannusyö Kuusamossa
Suomi-Filmi 1948. Tuotanto: Kansan Elokuva Oy. Käsikirjoitus, leikkaus: Ahti Ilomäki. Kuvaus: Reino Tenkanen. Selostus: Topo Leistelä. Esiintyjät: Reino Helismaa, Lulu Paasipuro, Maininki Wilska, Kalle Karvonen, Veikko Usva, Topo Leistelä. VET: A-2771 / 21.12.1948 – Va – 250 m / 9 min
Elokuvan tilasi Työväen Ohjelmapalvelu ry (TOP) Kansan Elokuva Oy:lta, jossa Toivo Kärki työskenteli ennen Fazer-Musiikkiin siirtymistään. Yhdistyksen toiminnan kuvaus alkaa ohjelmatoimistosta, jossa valmistellaan esiintymismatkaa Kuusamoon. Suunnittelemassa ovat matkaajat Reino Helismaa sekä jatkosodan rintamakiertuetähti Lulu Paasipuro.
Juhannusjuhlat Kuusamossa käynnistyvät sodan osittain turmelemien maisemien näyttämisellä. Kuusamon kirkonkylä on jouduttu rakentamaan uudelleen saksalaisten tuhopolton jälkeen. Perinteistä juhlaa vietetään Kuusamon Rukatunturilla eli luonnossa suomalaisittain. Läsnä ovat romanit ja tietenkin paikallinen kauneuskuningatar Miss Rukatunturi valitaan. Juhlayleisö tanssii lavalla ja nauttii taiteilijoiden lausunta- ja lauluesityksistä. Myös paikallispoliitikot (Kalle Karvonen ja Veikko Puskala) ovat äänessä. Valokuvaaja ottaa taustafondia vasten kuvia juhannusasuisista pariskunnista. Lulu Paasipuro laulaa Reino Helismaan säestäessä häntä kitaralla.
Laulu tunturille
Suomi 1949. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulujen sanat: Reino Helismaa. Esiintyjät: Tapio Rautavaara, Reino Helismaa. VET: A-2942 / 16.6.1949 – Va – 275 m / 10 min
Sodanjälkeinen viihdetrubaduuriparivaljakko Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara esittävät kaksiäänisesti Helismaan sanoittaman laulun Lähde lähde tunturille. Laulun sävel on lainattu kansansävelmästä Rakkauden tuli palaa. Maisemakuvissa parivaljakko on vaimoineen ja ystävineen (Olli, Kale, Kirsti) yksityisellä hiihtolomalla ja antanut kameran seurata mukana aivan estottomasti lasketteluja kaatumisineen ja sen jälkeisine syleilyineen. Päivän railakkaiden touhujen jälkeen asetutaan rakovalkealle, jonka hohteessa Tapio Rautavaara laulaa Helismaan säveltämän ja sanoittaman, myöhemmin kuuluisuuteen nousseen Rakovalkealla -kappaleensa.
Reino Helismaa laulaa toista ääntä kertosäkeessä tässä parivaljakon hienoimmassa tunnelmapalassa. Äänitykset ovat aivan ainutlaatuisia. Näitä versioita ei koskaan julkaistu. Tapio Rautavaara levytti Rakovalkealla vasta vuoden 1950 lokakuussa, jossa kertosäkeessä häntä avusti mieskvartetti (Rytmi R 6090, 30.10.1950). Sovituksen teki levytykseen Toivo Kärki, molempien herrojen yhteistyökumppani.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 27.9.2006
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 32: Soi sävel, sykkii laulajan sydän 1945-50
Jean Sibeliuksen (1865-1957) sinfonioista Ensimmäistä ja Toista olivat aikalaiset kuunnelleet manifesteina sortokauden venäläistämistä vastaan. Myöhemmin säveltäjä kielsi, että musiikin ulkopuolelta sinkoilevilla kipinöillä olisi ollut inspiroiva merkitys, kunnes talvisota sytytti sinfoniat uudelleen kansakunnan kohtalonmusiikiksi. Neuvostoliiton panssareiden ja hävittäjien hyökätessä ne tehostivat uutisfilmien ääniraidalta sodan konfliktia ja vyöryttivät finaaleissaan mustavalkoisiin kuviin talvisodan hengen.
Sodat päättyivät Suomen rauhantekoon. Sibeliuksen arvo sotasyyllisyyden yläpuolelle kuuluvana merkkimiehenä vain korostui. Valvontakomission kiristäessä otettaan hän salli poikkeuksellisesti Finlandia-Kuvan kameramiesten kuvata itseään "isänmaan asian hyväksi". Ainolaan erakoitunut maestro ymmärsi hyvin kuvaustilanteen vaatimukset. Hän esittäytyi kameralle suurmiehenä signeeraten lyhytfilmin Jean Sibelius (1945) kansallisen identiteetin nuhteettomana symbolina.
Toisin kävi Toivo Kärjen (1915-1992). Hän sävelsi toisen maailmasodan vuosina suomalaisen iskelmämelankolian ensimmäiset koskettavat laulut, jotka hyväksyttiin kansalliseen kulttuuriin kuuluviksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Syrjäytyminen virallisen kulttuurin kentiltä iltamakiertueiden keikkalaulajiksi kohtasi myös rintamien suosikkiviihdyttäjiä Oskari Olavi Virtaa (1915-1972), Henry Per-Erik Theeliä (1917-1989), Reino "Repe" Helismaata (1913-1965), Kaj Tapio Rautavaaraa (1915-1979) ja Feliks Esaias "Esa" Pakarista (1911-1989).
Valvontakomission ajan virallinen Suomi arvosti kansanomaista viihdettä vähiten. Myös sodan jälkeen käynnistynyt uutiskuvaus varoi aluetta, sillä vain Veikko Itkosen (1919-1990) Jälleen Uutta –katsauksissa nähtiin välähdyksiä Iloisesta Teatterista ja Punaisen Myllyn kabareesta tanssikiellon päätyttyä vuonna 1948. Samana vuonna Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston kamerataituri Aimo Jäderholm kuvasi "rillumarei"-elokuvien tulevaa sanoittajaa Reino Helismaata ja reissumiesviihteen trubaduuria Tapio Rautavaaraa hiihtolomalla Lapissa. Laulu tuntureille (1948) jäi Rautavaaran ja Helismaan yhteisen kiertue-elämän symboliseksi muistoksi. Maaselän rintamaradion entisen trubaduurin ja Syvärin radion sanataiturin tiet erkanivat vuonna 1950, ennen kuin Rovaniemen markkinoilla seuraavana vuonna ehti lyödä rillumareiviihteelle alkutahdit.
Elokuvan tunnuslaulun sävelet kuultiin jo ennen ensi-iltaa sitä mainostaneen trailerin otteesta. Pääelokuvan kuvista ja äänistä leikattu mainosfilmi, traileri, nousi kukoistukseen raakafilmipulan päättymisen myötä. Sen lyhyiksi sitaateiksi pakatuissa välähdyksissä esiteltiin kuin varkain revyyn ja iskelmäviihteen tähtiä, jotka ajan moralisoiva konsensus torjui tykkänään veronalennukseen oikeuttavan lyhytelokuvan alueelta.
Vuoteen 1948 mennessä nousi ennakkomainonnan kärkeen trailerien lukumäärässä ja niiden tiheän vetäväksi leikatun sisällön ansiosta Oy Suomen Filmiteollisuus. Vuoden 1948 alussa sai yhtiön Laulava sydän vetoapua trailerista, jossa lippuluukuille houkuttelivat Toivo Kärjen iskelmien soinnut ja Iloisen Teatterin estraadilla vieraillut pääosan tähti Tauno Palo (1908-82).
Vuoden 1948 syyskuussa väläytti Kalle Aaltosen morsianta ennakoiva traileri valkokankaalle merimieslaulua esittävän Olavi Virran. Ensimmäistä elokuvarooliaan vetävä Virta jäi vielä 1940-luvun kirkkaimman tähden Henry Theelin varjoon, joka oli laulanut itsensä kansan sydämiin Messuhallin asemiesiltamissa vuonna 1942. Theel oli "löytynyt" Jyväskylästä sotasairaalasta, kun hän oli esiintynyt eräissä sairaalan sisäisissä viihdytystilaisuuksissa. Miehen maine kantautui kaupungille ja hän teki hyväntekeväisyyskeikkoja paikallisessa ravintolassa sotainvalidien hyväksi. Reino "Palle" Hirvisepppä sai asiasta kuulla ja lähetti kutsun Messuhallissa pidettyyn ensimmäiseen asemiesiltaan, joka tallennettiin filmillekin.
Alikersantti Theelin tenori hurmasi kansan ja teattereissa pyörinyt Puolustusvoimain katsaus teki miehestä tähtiainesta, jonka SF-elokuvateollisuuden oli helppo muokata Serenaadiluutnantin sankariksi, vaikka miehellä itsellään olikin asiasta eri näkemys: "Kyllä minä sitten olin onneton näky, ihan kuin rautakangen niellyt koko ajan! Mutta niinhän se tahtoo olla, että ihminen aina jännittää väärissä paikoissa. Vaikka ei se minulle mikään kolaus ollut. En nimittäin koskaan ole kuvitellut olevani mikään näyttelijä, ja kaikkein vähiten sellaista ajattelin Serenadiluutnantin nähtyäni", Theel sanoi eräässä haastattelussaan 1949. Ennen Kärjen lauluilla ja jermuviihteellä varusteltua pääkuvaa laskettiin jälleen pilottina teattereihin traileri. Se korosti Theelin koomikon ominaisuuksia, vaikka hän myös lauloi lyhyen hetken Kärjen hänelle säveltämää tangoa. Silloin Theel oli jo värvätty Kärjen orkesterin laulusolistiksi.
Orpopojan valssi (1950) oli J.Alfred Tannerin (1884-1927) elämästä kertova elokuva. Sen traileri toi vuoden 1950 avauksena näytille Tannerin kupletteja laulelevan uuden tähden Sakari Halosen (1923-1992). Trailerin loppuun liitetty lause "Onnen poika joka saa seurata säveltesi jälkiä kuin minä"oli kuin linjaus tuleville reissulaulajille, jotka astelivat SF-elokuviin jätkän saappaissa rillumareita hoilaten.
Veronalennukseen oikeuttava virallinen muusikkokuvasto sai vuonna 1946 Jean Sibeliuksen rinnalle toisen korkeakulttuurisen peruspilarin. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto valmisti akateemisten musiikkiopintojen ahjosta lyhytkuvan Sibelius-Akatemia, jonka tiloissa musiikitaiteen merkkimiehet opettivat tulevia kykyjä. Vuotta myöhemmin Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosaston Topo Leistelä taltioi kouluorkesterin korkeakulttuurisesti raikuvan esityksen. Elokuvan nimi oli nokkelasti alkusoinnutettu: Nekalan nokkelat nuottiniekat (1947). Ja vuosi tämän jälkeen Felix Forsmanin perustama yhtiö Felix-Filmi kuvasi lyhytfilmiin Opus 7 Fazerin pianotehtaan designia ja sen perään virtuoosiesityksen neljällä Fazerin pianolla.
Lisäksi Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston veroinen Filmiseppo teki vuosina1947-8 merkittävän musiikkilyhytkuvien sarjan, joka käsitteli sekä eheytyvän kansallisen kuoroliikkeen että harmonikkataiteen mestarit. Kamerat siirtyivät kuitenkin vääjäämättömästi vapaalle, rillumarein ja mollimusiikin pariin jolle löytyi kansan syvien rivien tilaus.
Suomi oli avannut ilmasillan länteen. Sitä myöten saapui Helsinkiin vuonna 1949 Louis Amstrong (1901-1971) amerikkalaisen viihdemusiikiin lähettiläänä Filmisepon ja kilpailevan Suomi-Filmin kameralyhtyjen valokeilaan. Kameroiden silmät suunnattiin autonlavalla Malmin lentokentällä soittaviin popliinitakkisiin miehiin. Kun he laskeutuivat kameroiden eteen tummaihoisen esikuvansa ympärille, erottui joukosta 1930-luvulla jazzmuusikkona aloittanut, suomalaisen tangomusiikin maestro Toivo Kärki. Hän oli palannut hetkeksi juurilleen kunnioittamaan idoliaan ja sitä soulia, joka herätti henkiin suomalaisen surun ja katoavan ilon sävelet.
Jean Sibelius
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki (assistentti). Äänitys: Kurt Vilja. Lavastus: Jaakko Hurme. Leikkaus: Kalevi Lavola. Musikaalinen johto: Martti Similä. Esiintyjät: Anja Ignatius (viulu), Yrjö Selin (sello), Timo Mikkilä (piano), Sibeliuskvartetti: Erik Cronvall (viulu), Hugo Huttunen (II viulu), Erik Karma (alttoviulu) ja Artto Granroth (sello); Suomalaisen Oopperan baletti: Alexander Saxelin (Scaramouchen ohjaus), Irja Koskinen (Blondelaire), Kaarlo Hiltunen (Leilon); Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Martti Similä ja Jussi Jalas. VET: A-2132 / 15.11.1945 – Va – 400 m / 14' 30"
Säveltäjämestari, sinfonikko Jean Sibelius (1865-1957) oli musiikkeineen usein lyhytelokuvien innoituksen lähteenä. Jo vuonna 1927 Aho & Soldan valmisti dokumenttinsa Villilintujen parissa alkukuvaksi mykkäelokuvan Jean Sibelius kotonaan (1927). Elokuvassa Sibelius perheineen näyttäytyi kotiseudullaan, Tuusulassa sijaitsevan Ainolan pihapiirissä sikaria poltellen. Perhe musisoi myös yhdessä.
Vuonna 1945 vietettiin Sibeliuksen 80-vuotisjuhlaa ja tapausta juhlistettiin kahdella dokumentilla: Aho & Soldan valmisti dokumentistaan päivitetyn version ja Suomi-Filmin tytäryhtiö Finlandia-Kuva kunnioitti yhtiönsä nimisäveltäjän tuotantoa runsaalla esittelyelokuvalla. Elokuva alkaa tietenkin Finlandialla, mutta näyttää kuitenkin Sibeliuksen tuotantoa mahdollisimman monipuolisesti. Timo Mikkilä soittaa flyygelillä helmeilevän Impromptun op. 5 nro 5, jossa on häivähdyksiä Sibeliuksen tunnetummasta pianotuotannosta, esimerkiksi klassikon maineen saaneesta Puu-sarjan teoksesta Haapa. Esikuvansa ehdotuksesta vuonna 1933 nimetty, vuonna 1931 radiotoimintaa varten perustettu Sibelius-kvartetti esittää nopean osan jousikvartetosta Voces intimae. Kesällä 2006 kuollut baletin tanssisolisti, useissa elokuvissakin tanssinut Kaarlo Hiltunen (1910-2006) esittää dramaattisen kohtauksen baletista Scaramouche korkkiruuvikiharaisen Irja Koskisen kanssa. Komeat lavastukset Suomi-Filmin Munkkisaaren studioon suunnitteli Jaakko Hurme. Helsingin kaupunginorkesteri soittaa itseoikeutettujen, legendaaristen Sibelius-orkesterinjohtajien Martti Similän ja Jussi Jalaksen johdolla suurinta orkesterimusiikkia. Similä esimerkiksi johtaa Sinfoniaa nro 2. Arvokkaasti vanhentunut Sibelius käyskentelee Ainolan tanhuvilla, tutkii partituureista Bachin musiikkia, istahtaapa flyygelinsä ääreen ja ilahduttaa soitollaan ahkerasti kutovaa Aino-vaimoaan. Sibelius näytetään harvinaisessa otoksessa jopa sävellyspuuhissa! Elokuva otettiin uudelleen teatterilevitykseen vuonna 1956.
Sibeliuksen kuolema vuonna 1957 ylitti uutiskriteerit meillä ja muualla. Maan suru sekä juhlavat hautajaiset taltioitiin Suomi-Filmin komeaksi lyhytelokuvaksi Jean Sibelius - viimeinen matka (1957). Timo Koivusalo tarttui säveltäjän elämäkertaan vuonna 2003 biopic-elokuvassaan Sibelius, jossa käytiin läpi säveltäjän uraa ja elämänvaiheita askel askeleelta. Näköiskuvaan pyrkivinä nuorena Sibeliuksena ja vanhana Sibeliuksena nähtiin Martti Suosalo ja Heikki Nousiainen. Perehtyminen oli ohjaajalla kiitettävää aina Lahden Sinfonikkojen kanssa tehtyä juhla-cd-levyä myöten.
Sibelius-Akatemia
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Sulho Ranta. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. Esiintyjät: Eeva-Liisa Hirvonen (sello-oppilas), Inkeri Rantasalo (sellotunnin pianosäestäjä), Touko Laaksonen, Sirkka Harjunmaa (säveltapailuoppilaita), Arvi Karvonen (säveltapailun opettaja), Veikko Haikonen (soinnutuksen opiskelija), Aarre Merikanto, Ernst Linko (sävellyksen opettajat, pianodiplomin arvostelija), Helvi Leiviskä (kirjastonhoitaja), Erik Cronvall (jousikvartetin opettaja), Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist, Esko Valsta (jousikvartetti), Väinö Sola (laulunopettaja), Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola (laulunopiskelijat oopperatunnilla), Sirkka Pietarinen (oopperan säestäjä), Sulho Ranta (juhlakantaatin johtaja, pianodiplomin arvostelija), Eero Bister (orkesterin konserttimestari), Martta Ansala, Egon Böckerman, Tapani Valsta (urkuoppilaat), Janne Rautio, Paavo Raussi, Elis Mårtenson (urkujensoiton opettajat), Klara Grenman, Anne-Marie Jagerskiöld (pikkupianistien pianonsoitonopettajat), Rolf Bergroth, Margaret Kilpinen, Ilmari Hannikainen (pianonsoiton opettajat), Sylvia Lilius-Stenius, Kirsti Nousiainen, Karin Lindroos (pianonsoiton opiskelijat), Leena Siukonen-Penttilä (pianodiplomin suorittaja), Martti Paavola (pianodiplomin säestäjä), Kaija Kakkuri (pianodiplomin arvostelija). VET: A–2243 - 13.8.1946 - Va – 310 m / 11 min
Vuonna 1938 nimenmuutoksen kokeneen Sibelius-Akatemian esittelyelokuva alkaa jylhästi Sibeliuksen toisen sinfonian sävelillä samalla kun valkokankaalla näyttäytyy nykyäänkin Sibelius-Akatemian tiloihin kuuluva Pohjoisen Rautatiekadun toimipiste. Helsingin musiikkiopistosta ja Helsingin konservatoriosta yhdeksi yliopistoista noussut Sibelius-Akatemia tekee selväksi sodanjälkeisen opetuksen korkeatasoisuuden vyöryttämällä kavalkadin tärkeistä henkilöistä. Perustaja Martin Wegeliuksen ja säveltäjien Jean Sibelius, Leevi Madetojan ja Erkki Melartinin rintakuvien myötä siirrytään talon aulasta luokkiin seuraamaan oppitunteja. Ensin nähdään nuori sellisti Eeva-Liisa Hirvonen, joka harjoittelee Inkeri Rantasalon säestäessä, sitten kuva siirtyy tarkkailemaan Arvi Karvosen säveltapailua alias solfatuntia primavistakirjoituksineen, mitä on mielenkiintoista verrata nykyisiin opetusmetodeihin.
Oppilaiden joukossa nähdään myös pianisti Sirkka Harjunmaa sekä myöhemmin Tom of Finlandina kuuluisuuteen noussut Touko Laaksonen! Kirjastonhoitaja, säveltäjä Helvi Leiviskä etsii Sibeliuksen nuoruudenteoksena kirjoittaman jousikvartetin, jota pian harjoitellaan viulisti Erik Cronvallin johdolla. Kvartetin muodostavat Jouko Ignatius, Tuomas Haapanen, Sven Enqvist ja Esko Valsta. Oopperalaulaja, mm. Vaimoke –elokuvassa Ansa Ikosen kanttori-isää näytellyt Wäinö Sola pitää oopperan mestariluokkaa. Työnalla on naistertseton (Thelma Rissanen, Hely Petso, Eila Pesola) esittämä korteista ennustamis –kohtaus Georges Bizet'n oopperasta Carmen. Sirkka Pietarinen säestää heitä. Sibelius-Akatemian konserttisalista on taltioitu Martin Wegeliuksen Toukokuun 6. päivä –juhlakantaatin esitys. Urkujensoiton maailmaan elokuvan katselijat johdattavat nuori Janne Rautio, Lasse Mårtensonin isä, urkutaiteen professori Elis Mårtenson sekä urkupedagogi Paavo Raussi. Erityisesti pianotunneista on lukuisia esimerkkejä. Opettajina ovat mm. legendaariset suomalaisen sävellysmaailman luojat Ilmari Hannikainen, Sulho Ranta ja Ernst Linko. Pianonsoiton diplomia säestää pianonsoiton opetuksen perusteoksia kirjoittanut Martti Paavola. Antoisaa on nähdä väläys myös säveltäjä Aarre Merikannon ja Ernst Lingon ohjaamasta soinnutustunnista.
Nekalan nokkelat nuottiniekat
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotanto: Toivo Särkkä. Ohjaus ja suunnittelu: Topo Leistelä.Kuvaus: Felix Forsman. Ääni: Kurt Vilja. Esiintyjät: Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoro, Tampereen poikaorkesteri, Antti Jussila (lapsikuoron johtaja), Osmo Hietala (säestäjä), Pekka Hildén (laulusolisti), Rauno Lehtinen (orkesterilainen). VET: A–2418 – 19.6.1947 - Va – 290 m / 10 min
Suomi-Filmistä kilpailevaan yhtiöön, Toivo Särkän johtamaan Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvaosaston johtajaksi siirtynyt Topo Leistelä jatkoi uudessa yhtiössä erikoistumistaan musiikkilyhytelokuviin. Jo vuonna 1935 hän oli valmistanut elokuvan Laulu ja soitto on ilomme Viipurin musiikkiopiston huippulahjakkaista kasvateista.
Leistelä jatkaa samoilla linjoilla tälläkin kertaa: esittelyn kohteena on Tampereen Nekalan kansakoulun lapsikuoron ja Tampereen poikaorkesterin elämäniloinen konsertti, joka pidettiin Helsingissä pääsiäisenä 1947.
Antti Jussilan ja Osmo Hietalan perustama Nekalan lapsikuoro oli pitänyt ensimmäisen konserttinsa vuonna 1945 Tampereen Raatihuoneella. Kuoroon kuului 60 poikaa ja tyttöä ja orkesterissakin oli 30 eri-ikäistä soittoniekkaa. Nuorin heistä oli polvenkorkuinen ja vasta 8-vuotias!
Orkesterissa soittaa myös myöhempi säveltäjä, lähes kansansävelmäksi muodostuneen Letkiksen ja elokuvamusiikkiakin (esim. Vodkaa komisario Palmu, 1969) säveltänyt Rauno Lehtinen (1932 – 2006).
Lastenlaulujen ohella kuoron ohjelmistoon kuului myös vakavampaa isänmaallista ohjelmistoa Suomen jälleenrakennuksen tukemiseksi. Ensimmäisenä numeronaan lapset esittävätkin myös kasvoiltaan vakavina Fredrik Paciuksen Hymnin ensimmäisestä suomalaisesta oopperasta Kaarle Kuninkaan metsästys. Tekstin oli kirjoittanut "satusetä" Zacharias Topelius ja suomentanut lastenkirjallisuuden isähahmoihin kuulunut Jalmari Finne.
Lasten repertuaari ulottuu tunnelmallisesta Iltakelloista tuttuun lastenlauluun, Jussi Jalaksen säveltämään ja sanoittamaan Putte-Possun nimipäivät. Jälkimmäisen laulun kuvituksena lapset ovat kunnon kesteillä suklaakakun kimpussa. Poikasolisti Pekka Hildén laulaa Suomen ihania maisemia esitellen Laps' Suomen Paciuksen ja Topeliuksen musiikkinäytelmästä Kypron prinsessa (1860). Loppulauluna kuullaan harvinaisempi, suorastaan hehkutetusti esitetty kuorolauluversio Porilaisten marssista, jonka on säveltänyt C. F. Cress, ja sanoittanut alun perin ruotsiksi J. L. Runeberg. Suomennus on Heikki Klemetin.
Harmonikkamestareita
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Paul Norrback, Onni Laihanen, Aarre Lievonen, Toivo Manninen, Aimo Känkänen, Sixten Wallin, Grete Marsel, Stefan Dahlen. VET: A–2400 - 10.4.1947 - Va – 200 m / 7 min
Kuudennet pohjoismaiset harmonikkakilpailut pidettiin vuonna 1947 ensimmäistä kertaa Suomessa. Harmonikkamestarin tittelistä kilpaili kaikkiaan 8 osanottajaa. Suomalainen harmonikkataituruus olikin levinnyt Vili Vesterisen viitoittamalla tiellä. Kilpailun nuorin osanottaja oli Myrkyn kylästä kotoisin oleva luonnonlahjakkuus Paul Norrback (1930 – 1995), joka soittaa pianokappaleena tunnetun, Fredéric Chopinin säveltämän taiturikappaleen Fantaisie-Impromptu vuodelta 1834. Norrback pääsi nuorena kuuluisuuteen ja lähti jo 1940-luvun lopulla vuosia kestäneille Yhdysvaltain kiertueille.
Uraansa jo vakiinnuttanut Onni Laihanen (1916–1956) virittelee hanurillaan unkarilaisia säveliä ja sovittelee sormiaan Niccolo Paganinin virtuoosisen Ikiliikkujan (Moto perpetuo, Allegro di concerto, op. 11) tahtiin. Ruotsalainen Sixten Wallin esittää harmonikkaklassikon, José Padillan säveltämän El Relicadion. Toinen ruotsalaistaitelija Stefan Dahlen Gioacchino Rossinin Rapsodian nro 2 c-molli. Suomen joukkueen mainetta puolustivat Norrbackin, Laihasen ja Toivo Mannisen lisäksi Aarre Lievonen ja lähinnä urkurina Aimo Känkänen. Norjalainen Ehrling Erlichsen oli kuitenkin ylivoimainen voittaja soittaessaan esimerkiksi Ludwig van Beethovenin Kuutamosonaatin (pianosonaatti no 14, opus 29, cis-molli) viimeistä osaa. Toinen palkinto meni Suomeen Toivo Manniselle (1914–1980), joka selostustekstin mukaan "hurmasi yleisön valkealla smokillaan ja erityisen ansiokkaalla soitollaan".
Sävelsointuja säilömässä
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Klaus Salmi (orkesterin johtaja), Decca-orkesteri, Eero Väre, "Eino Samuli" (laulusolistit). VET: A–2625 - 1.7.1948 – Va – S – 345 m / 7' 57"
Elokuva kuvaa suomalaista äänilevyteollisuutta. Kamera taltioi Decca-yhtiön äänitystilaisuutta jossa tahtipuikkoa heiluttaa Klaus Salmi. Orkesterina on Decca-orkesteri, joka esittää repäisevästi runsaasti solistisia numeroita sisältävää tangoa. Pianistina on mahdollisesti Väinö Tamminen. Työn alla 5. huhtikuuta 1948 on mm. Decca-savikiekko SD 5025 (5.4.1948), jossa Eero Väre (1915 - 1972) laulaa Casimir Edelmannin säveltämän ja Kerttu Mustosen sanoittaman valssin Lumottu maa.
Säveltäjä Casimir Edelmann on elokuvasäveltäjänäkin toimineen Toni Edelmannin isä ja näin ollen näyttelijä-laulaja Samuli Edelmannin isoisä.
Äänitystapahtuman kuvaus keskittyy mikrofonin ääressä tunnelmoivaan laulajaan ja soittajistoon, mutta myös äänittämön puolella käydään. Kuva-aineisto on hyvin ainutkertaista, myöhemmissä dokumenteissa tähän ei ole tiedetty palata…
Nimimerkki Eino Samulin uudelleen sanotetuista kansanlauluista koottua Helsinki-laulua kuvitetaan erilaisilla näkymillä Helsingistä ja vaikkapa Tukholmaan matkaavasta lentokoneesta. Lieneekö kappaletta kuitenkaan koskaan tuotu yleisön nähtäville? Ja toisaalta kuka onkaan laulaja Eino Samuli? Sikermän aineksina ovat mm. Tuoll' on mun kultani, Oolannin sota sekä Jules Sylvainin Lentäjän valssi. Eläväistä koostetta voi pitää myös varhaisena musiikkivideona.
Laulusta me voimaa saamme
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, kuvaus: Eino Itänen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Väinö Pesola, Jussi Jalas, Altti Järvinen, JK Paasikivi, Alli Paasikivi, K. A. Fagerholm, Eero Rydman, Lempi Ahlström, Antero Viirre, Ludvig Sidberg, Svante Dahlström, Suuri Hopeakello - naiskuoro, Porin lyseon poikakuoro. VET: A–2666 - 10.9.1948 -- Va – 218 m
Elokuva on kunnianosoitus suomalaiselle kuorolaulu- ja soittoperinteelle ja tavoittaa viimeksi 1930-luvulla pidettyjen ja filmattujenkin Viipurin laulujuhlien arvokasta statusta. Järjestäjinä olivat tällä kertaa Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto.
Tarkoituksena on yhdistää eri yhteisluokkia sodan repimien tuntojen jälkeen. Kulkueeseen osallistujia oli yli 10 000 henkeä. Osallistujat jakautuivat maakunnittain, nähtävillä on runsaasti erilaisia kansallispukuja. Poliittiset kulttuurihenkilöt kunnioittavat Olympiastadionilla tilaisuutta läsnäolollaan aina presidenttipari Paasikiveä myöten. Yleisön joukossa ovat toiselta laidalta mm. Hertta Kuusinen ja ministeri Yrjö Leino.
Juhlat alkavat kunniamarssilla pitkin Helsingin katuja. Musiikkina on korkeakulttuurinen Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssi, joka vaihtuu Merikannon Merellä. Suurkuoro esittää Emil Genetzin sovittaman kansanlaulun Voi jos ilta joutuisi. Kantelekuoro laulaa vokaliisina Fredrik Ehrströmin ikivihreän Lähteellä.
Opus 7
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Felix Forsman. Käsikirjoitus: Sakari Saarikivi. Musiikin sovitus: George de Godzinsky. Selostaja: Matti Tamminen. Esiintyjät: George de Godzinsky, Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto, Radio-orkesteri, joht. Simon Parmet. VET: A-3093 – 9.12.1949 – Va -- 380 m / 14 min
Kotisoitin piano on tässä elokuvassa pääosassa. Tarina lähtee kuuluisaa bassoa Fjodor Shaljapinia säestäneen pianisti-säveltäjä George de Godzinskyn soiton ja sovitusten myötä. Godzinskyn esittäminä ja välikkein yhteen liittäminä elokuvan taustamusiikkina kuullaan mm. Franz Schubertin Impromptua, Felix Mendelssohn-Bartholdyn Rondo capriciossoa, Franz Listzin As-duuri Liebestraumia, Carl Maria von Weberin Tanssiinkutsua, Rahmanovia sekä Johann Straussin valsseja ja tietenkin Goden omia sävellyksiä. Pianotulkintojen moninaisuutta käydään läpi edellämainittujen kappaleiden kera.
Elokuvassa seurataan myös Mignon-merkkisen pianon valmistusta pianotehtaalla alkuvaiheesta loppusilaukseen. Flyygeleihin verratuilla valmiilla Mignon-pianoilla Leea Isotalo, Irma Ruuskanen, Kauko Kuosma ja Taneli Kuusisto esittävät Johann Sebastian Bachin konserton neljälle pianolle ja orkesterille. Simon Parmet johtaa Radio-orkesteria harvinaisessa taltioinnissa Helsingin yliopiston salissa.
Laulava sydän - traileri
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Kalle Peronkoski; B-kuvaaja: Osmo Harkimo. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. Toivo Kärki, san. Kerttu Mustonen: "Jos muistelet mua" es. 1) Leevi Linko, 2) Mauri Jaakkola, 3) Tarmo Manni, 4) Runar Tuurno. "Tule hiljaa" es. Joel Asikainen. "Satutorni" es. Tauno Palo. "Laulava sydän" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Tauno Palo, 3) Elna Hellman. "Här är gudagott att vara" / "Keväällä" (säv. ja san. Gunnar Wennerberg) es. Ossi Elstelä ja Tauno Palo. "On kiire nykyajan tunnus niin" es. 1) Ossi Elstelä, 2) Annika Sipilä ja Ossi Elstelä. "Nukku-Matti -laulu" es. Tauno Palo. "Toukokuu" es. Tauno Palo. "Onnellinen ilta" es. 1) Annika Sipilä, 2) Tauno Palo. "Milloin viestin saan" es. Tauno Palo. "Jänis istui maassa" (trad.) es. Tauno Palo. "Nokipoika" (trad.) es. Eila Peitsalo. "Oli pikkuinen vallaton hiiri" es. Ossi Elstelä. "Uuninpankolla kissani vei" es. Elna Hellman. Lopussa Ossi Runne (trumpetti) ja viihdeyhtye esittävät jazzia. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Tauno Palo (kamreeri Aarno Harjas eli radiolaulaja Con Amore), Mirjami Kuosmanen (Niina Harjus). Eila Peitsalo (sairaanhoitajatar Rauni Verkkola), Elna Hellman (Anna, Harjusten kotiapulainen), Ossi Elstelä (komisario Viljami Erä eli iskelmäsäveltäjä E. Viljami), Wilho Ilmari (lääkäri), Joel Asikainen (etsivä Richard Kuusimaa), Pikku-Annika = Annika Sipilä (Annika Harjus), Leevi Linko (1. etsiväkokelas), Mauri Jaakkola (2. etsiväkokelas), Tarmo Manni (3. etsiväkokelas), Runar Tuurno (4. etsiväkokelas), Martti Katajisto (konstaapeli), Ville Salminen (matkakirjailija Håkansson), Topo Leistelä (Ylen kapellimestari), Jussi Snellman (lääkäri), Carl-Erik Creutz (radiokuuluttaja), Rauha Rentola (Ylen virkailija), Ensiesitys Helsingissä, Porissa, Riihimäellä, Tampereella ja Turussa: 30.4.1948 – tv-lähetyksiä: YLE 20.6.1969 TV1, 21.7.1974 TV2, 24.10.1989 TV1, 26.2.1994 TV1, 25.4.1998 TV2, 11.4.2001 TV1 – 16 mm:n levitys: Suomi-Filmi – VHS-julkaisu: 1989 Europa Vision – VET A-2598 – S – 85 m / 4'20''
Laulava sydän on Suomen Filmiteollisuuden keväinen musiikkielokuva, jossa Toivo Kärki lunasti lopullisesti kannuksensa elokuvasäveltäjänä. Hitti-iskelmiä Toukokuu, Milloin viestin saan, Onnellinen ilta ja tietenkin nimisävelmää, Helena Eevan sanoitukselle tyypillisesti tunteet kätkevä Laulava sydän tulkitsi Suomen suosituin elokuvatähti, laulutaitonsa jo 1930-luvulla Dallapé-orkesterin kanssa osoittanut Tauno Palo.
Laulavassa sydämessä Palo nähdään jopa simuloidussa tilanteessa radion äänitysstudiossa. Filmissä pilaillaan iskelmäsäveltäjän perimmäisellä olemuksella. Tässäkin tapauksessa säveltäjä (Ossi Elstelä) on siviiliammatiltaan komisario, jonka runosuoni puhkeaa sopivasti aina työaikana. Hänen alaisensa laulavat mitä kammottavimmalla tavalla Kärjen aikaisempia, Henry Theelin levyttämiä suosikkikappaleita kuten Jos muistelet mua ja Tule hiljaa.
Näihin aikoihin ns. Kärki-saundi alkoi olla jo valmis. Hän oli omaksunut kansainvälisestä äänitetuotannosta tutun konserttisaliestetiikan periaatteen, jossa orkesterin sointi pyritään siirtämään levylle mahdollisimman samanlaisena kuin luonnollisessa konserttitilanteessa. Koko suuri orkesteri äänitettiin muutaman mikrofonin avulla hallikaikuun luottaen, mikrofoni varsin kaukana äänilähteestä. Tämä teki orkesterin soinnista etäisen ja yhtenäisen niin, etteivät eri soittimet välttämättä siitä erotu. Orkesteri sinänsä oli varsin pieni, mikä toi oman vivahteensa kokonaissointuun ja teki sovitustyön helpommaksi: konserttisalisaundi-termistä voi siksi musiikkitutkijoiden Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan sanoin luopua. Kyse oli erityisestä seuratalo- tai tanssilavasoinnista, vaikka orkesteri tuntuukin jäävän varsin kauas laulajaa lukuunottamatta. Tämä valinta oli luonteenomaista hänelle myös siksi, että Kärjen studiomuusikot olivat hänelle tuttuja lavamuusikoita.
1940-luvun lopusta lähtien elokuvista valmistettiin entistä useammin trailereita, joilla houkuteltiin yleisön huomiota. Elokuvan mainoslauseet kertovat ruudulla tarinan sisältävän "kevättä, laulua, rakkautta" ja "Toivo Kärjen kauneimmat sävelet". Tähdistä huomioitiin Palo "miehekkäänä ja reimana laulajana sydämestä sydämiin". Lapsitähti pikku-Annika koettiin tietenkin vastustamattomana.
Serenadiluutnantti -traileri
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T.J. Särkkä. Ohjaus: Ossi Elstelä. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Osmo Harkimo; B-kuvaaja: Pentti Valkeala. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Toivo Kärki, sanat: Kerttu Mustonen. Laulut: "Holopaisen kupletti" es. Ossi Elstelä, "Jingle Bells/Kulkuset kulkuset" es. Henry Theel, "Monni Holopaisen naimamietteitä" es. Ossi Elstelä, ja orkesteri, joht. Alvar Kosonen, "Puistotiellä" es. Sinikka Koskela ja Henry Theel, "Katkennut sävel" es. Henry Theel ja Sinikka Koskela, "Kevätyön serenadi" es. Henry Theel. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Yrjö Saari – Aga-Baltic. Pääosissa: Henry Theel (laulaja Ilmari Linnamaa), Ossi Elstelä (kiertuekoomikko Paavo Holopainen), Siiri Angerkoski (Lilja Muhonen, majurin kotiapulainen), Sinikka Koskela (Irene Parola), Veikko Uusimäki (luutnantti Klaus Armio), Kullervo Kalske (luutnantti Arvo Järvi), Kalle Viherpuu (ylikersantti Ville Mäkinen), Arvo Lehesmaa (majuri Otto Parola), Yrjö Ikonen (eversti), Markus Rautio (Markus-setä), Alvar Kosonen (kapellimestari). VET: A-2907 / 12.5.1949 – 25 % - / 75 m
1940-luvun lopulla sotilasfarssi elvytettiin uuteen nousuun. Musiikkipitoisimman sotilasfarssin Serenaadiluutnantti käsikirjoitti Rykmentin murheenkryynin isä Topias alias Toivo Kauppinen. Elokuvan tähtinä nähtiin myös korkeakulttuuriin kuuluvia tähtiä, kuten oopperalaulajat Sinikka Koskela ja mainioita rooleja useissa elokuvissa näytellyt Yrjö Ikonen.
Tähdistä kirkkain oli kuitenkin "Suomen Tino Rossi", armoitettu tenorilaulaja Henry Theel ensimmäisessä elokuvaroolissaan salaa laulavana alokkaana. Theelin näyttelemistä kuvailtiin kankeaksi kuin puuhevosella, mutta onneksi virheettömät laulusuoritukset ovat todellista nautintoa. Kultivoituneista iskelmistä mainittakoon Puistotiellä, Kevätyön serenadi sekä elokuvan mollivoittoinen pääteema Katkennut sävel. Kuplettipuolen Monni Holopaisen naimamietteitä hoiteli Alvar Kososen johtaman orkesterin säestyksellä elokuvan ohjaaja-näyttelijä Ossi Elstelä, joka teki kappaleesta myös ainoan levytyksensä. Onpa mukana Markus-setäkin, jonka seurassa Henry Theel esittää hävytöntä pikkutyttöimitaatiotaan.
Orpopojan valssi -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Inkeri Marjanen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Lavastus: Ville Salminen. Musiikki: Harry Bergström. Laulut: "Orpopojan valssi", "Tytön Huivi", "Juuveli ja Toijeli", "Paimenpoika", "Vosikan renki", "Laulu on iloni ja työni", Tytöt ja pojat samasta kylästä", "Sellainen on puhelin", "Tuli tuli tei", "Hiilenkantaja Jokinen", "Vihellän vaan", "Viimeinen lautta", "Nujulan talkoopolkka", "Ylioppilas", "Lindholmin Kalle heinäkuorman päällä", "Rekryytti", "Poliisina ollessani", "Mamman lellipoika", "Meripoika", "Pilanlaskija", "Kiperä polkka" (säv. ja san. J. Alfred Tanner, sov. Harry Bergström, es. Sakari Halonen), "Yellow Rose of Texas" (trad.). Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Naamiointi: Olavi Suominen. Pääosissa: Sakari Halonen (J. Alfred Tanner), Eija Inkeri (Milda), Aku Korhonen (säestäjä), Jalmari Parikka (laulaja Rulf Frapin), Veikko Linna (Helikonin johtaja), Martti Katajisto (laulajapoika), Aarne Laine (ajuri, huonetoveri), Ture Ara (lääkäri), Artturi Laakso (rakennuttaja), Irja Rannikko (taiteilija). VET: 3027 – S – 60 m – 3 min
Kuplettimestari J. Alfred Tannerin elämänvaiheista 1900-luvun alkuvuosina tehtiin kolmiosainen elokuvasarja vuosina 1950-1952. Ohjaajana toimi Ville Salminen. Tannerin rooliin kiinnitettiin ensikertalainen, lahtelainen näyttelijä Sakari Halonen (1923 – 1992). Kuplettien kuninkaan kavalkaadista Halonen tulkitsi omalla äänellään vauhdikkaimmat kuten Vihellän vaan, Nujulan talkoopolkan, Poliisina ollessani ja Kiperä polkka. Sen sijaan tunteelliset laulut kuten Tuli tuli tei, Tytön huivi ja tietenkin nimilaulun Orpopojan valssi hän lauloi Teemu Grönbergin äänellä. Kappaleiden sovitukset olivat Harry Bergströmin käsialaa. Mielitietyn Mildan roolissa nähtiin Eija Inkeri, joka oli Halosen lailla ensi kertaa kameroiden edessä.
Maija löytää sävelen -traileri
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Toivo Mattila. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Ahti Sonninen. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindegren. Pääosissa: Leena Häkinen (Maija Lehtinen), Martti Katajisto (Erkki Oravisto), Rakel Laakso (Elna Orasto), Arvo Lehesmaa (konserttimestari Orasto), Eine Laine (Ester Orasto, ent. oopperalaulajatar) Thure Bahne (kapellimestari Reino Rautala), Kaarlo Halttunen (Isoisä), Tyyne Haarla (Lempi, vanhempi kotiapulainen), Uljas Kandolin (Oolannin Åke), Rauha Rentola (Inkeri, tarjoilijatar), Sirkka-Liisa Oksanen (Kyllikki Orasto), Kyllikki Väre (Parfyymi-Anna), Jalmari Käyhkö (insinööri Veikko Pertama), Matti Lehtelä (ylikonstaapeli), Irja Kuusla (matkustajakodin pitäjä), Seppo Wallin (Keijo), Mauri Jaakkola (konstaapeli), Pentti Irjala (humalainen mies), Uolevi Lönnberg (asemamies), Mirjam Himberg, Matti Kassila, Olavi Suominen, Juhani Kumpulainen (konserttiyleisöä), Leo Jokela (pajatsonpelaaja). Helsingin ensiesitys: 28.7. 1950 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä 1961, 1971, YLE TV2: 3.2. 1988, 28.3. 1998; MTV3: 23.8. 1998 ja YLE TV1: 2.10.2002– VET 3283 – S – 60 m / 3 min
Ohjaaja Matti Kassilan kultivoitunut ote ja musiikin taju tulee selväksi jo tässä varhaisessa musiikkielokuvassa, jonka ruotsinkielinen nimi olikin hauskasti Fru Musica och Maja. Elokuvan mainoslauseen mukaisesti Maija, "luonnonlapsi suurkaupungin pyörteessä" (Leena Häkinen) tulee palvelijaksi keskiluokkaista parempaan kulttuuriperheeseen, jossa musiikki on tärkeässä osassa. Isoisä (Kaarlo Halttunen) rakentaa viuluja, isä (Arvo Lehesmaa) soittaa jousikvartetissa, äiti (Rakel Laakso) antaa pianotunteja ja soittaa antaumuksella Brahmsin Balladeja ja poika (Martti Katajisto) opiskelee säveltäjäksi. Isoäiti (Eine Laine) on menettänyt äänensä entisenä Wagner-oopperatähtenä, mutta ymmärtää parhaiten Maijan arvon ihmisenä.
"Viehättävässä mutta samalla dramaattisessa musiikkielokuvassa" seurataan Unohtumattoman ehtoon sävellysprosessia yksinlaulusta orkesterirunoelmaksi. Todellisuudessa laulun oli säveltänyt elokuvaan musiikin tehnyt Ahti Sonninen, joka sai ansaitusti musiikki-Jussin sävellystyöstään. Musiikkikauppa Fazer painatti elokuvan tunnussävelmän myös yksinlauluksi. Elokuvassa laulun esittää Matti Lehtisen äänellä vaalea sankari Martti Katajisto.
Suuri loppukohtaus dramaattisine orkesteriesityksineen kuvattiin Sibelius-Akatemian juhlasalissa.
Rovaniemen markkinoilla
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Jorma Nortimo. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Unho, Kauno Laine. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Toivo Kärki. Laulut: säv. ja sov. Toivo Kärki, san. Reino Helismaa paitsi missä toisin sanottu. ”Severi Suhosen jenkka” (Pakarinen, Helismaa), ”Mualimass’ on kaikki tarpeen”.”Rovaniemen markkinoilla”, ”Tätä minä pelkäsin”, ”Kullankaivajien jenkka”, ”Älä pettää anna itseäsi, älä anna huiputtaa –”. ”Turha toivo”. ”Varma on varmaa”. ”Reppu ja reissumies”, ”Moukan tuuri”.”Onni kangasta kutoo, kirkkaat on loimet sen –”, ”Conga” (Kärki), ”Heilini ja mä / Helinä ja mä”, ”Katuviertä pitkin”, ”Suru sydämeni täyttää, kaikki pimeältä näyttää – ”, ”Ei auta itku markkinoilla”, ”Älä selitä” (säv. ja sov. Kari Aava = Toivo Kärki, san. Helismaa), ”Onko sulla sellaista”, ”Hanuriparodia” (Pakarinen), ”Silkki-Saara” (Aava, Helismaa), ”Serenadi sulle, rakkahin – ”, ”Herra luulee olevansa napa koko roskan – ”. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Äänitys: Taisto Lindgren, Björn Korander. Pääosissa: Reino Helismaa (Roope Kormu), Esa Pakarinen (Severi Suhonen), Jorma Ikävalko (Julle Iloinen), Mai-Brit Heljo (Kemijärven Hulda), Siiri Angerkoski (Mimmi Lötjönen), Jorma Nortimo (Rovaniemen Hanski), Veikko Uusimäki (Vuotian Ville), Veikko Linna (valtaustoimiston hoitaja), Joel Asikainen (pukuvuokraamon johtaja), Marja Korhonen (Kaunis Sylvi), Eino Ritari (sokea mies), Kalle Rouni (Mikko), Antero Ruuhonen (lehtipoika), Matti Lehtelä (saluunan hoitaja), Aarne Laine (pankkivirkailija), Hannes Veivo, Anton Soini. Kuvauspaikkoja: Inari: Kaunispää, Alajoki; Rovaniemi: Ounasvaara, keskusta, Ounaskosken ranta ja silta, markkinatori, hotelli Pohjanhovi. Suomen ensi-ilta Tampereella 12.10.1951 Petit, levittäjä: Suomen Filmiteollisuus – tv-lähetyksiä 20.6.1965 YLE TV1 jne. – videojulkaisuja: Europa Vision, VTC-Video, Yleisradio Tallennepalvelu – VET A-3749 – K12 – 85 m / 4'30'' min
Kriitikoiden inhoaman (muistettakoon vaikkapa Eugen Terttulan kuolematon kirjoitus "Törky on törkyä") mutta yleisön rakastaman rillumareielokuvalajin avauksena nähtiin "ratkiriemukas kultakuumetarina", elokuva Rovaniemen markkinoilla.
Mainoslauseiden mukaan elokuva on "tulvillaan hersyvää huumoria ja valloittavia lauluja". Oppaina ovat kolme kullankaivajaa, elokuvateollisuuden palvelukseen vastikään kiinnitetyt lauluveikot ja sävelnikkarit Jorma Ikävalko (1918-1987), Esa Pakarinen (1911-1989) ja Reino Helismaa (1913-1965).
Helismaan kynästä oli myös samaan aihepiiriin liittyvä näytelmä Kultakuumetta. Kelpo jätkille sanelee konekivääritulituksena takaisin SF:n vakiokasvo Siiri Angerkoski. Hauskoista yksityiskohdista voi mainita esimerkiksi Erkki Junkkarisen laulaman Kohtalo kutoo, jonka kuitenkin levytti Henry Theel. Esa Pakarinen esittää väärentämättömällä tyylillään, ilman hampaita tietenkin, kappaleen Moukan tuuri. Jomi Ikävalko laulaa heiloistaan laulut Heilini ja mä sekä Onko sulla sellaista. "SF:n Shakespeareksi" nouseva Reino Helismaa laulaa maailmanmurjomasta miehestä kupletin Älä selitä. Kappaleen Reppu ja reissumies kaverukset esittävät yhdessä, levytyksen teki kuitenkin Matti Louhivuori. Nasevana pääkonnana melskaa rillumareiohjaajaksi leimattu ohjaaja Jorma Nortimo (1906- 1957). "Siispä viettäkää tuokio irti maasta!"
Rovaniemen markkinoilla aloitti Suomen Filmiteollisuuden rahasampoksi kolmeksi vuodeksi muodostuneen Rillumarei-tuotannon 1951. Hei, rillumarei! oli mainitun elokuvan itsenäinen jatko-osa ja jäi tämän tuotantolinjan viimeiseksi, tuotantoyhtiön näkökulmasta samaa linjaa jatkoivat Pekka ja Pätkä –elokuvat.
Rillumarei-elokuvat muodostuivat symboliksi siinä keskustelussa, jossa populaarikulttuuri (tai jopa matalakulttuuri) kohtasi korkeakulttuurin. Kyse ei ollut pelkästä huumorista, vaan Rillumarei-elokuvat esittivät sotahuudon korkeakulttuuria vastaan täysin avoimesti. Se käy ilmi esimerkiksi T. J. Särkän elokuvan veropäätöstä koskevasta valituksesta Valtion elokuvalautakuntaan: "[…]siinä tuodaan hiukan hymyilyttävään valoon se tärkeäksi tekeytyvä 'taiteellisuus', jolla nykyään meillä silataan kaikki hyvinkin vinoille raiteille vievät näytelmät ja elokuvat. Toistamme edelleen, että yksistään se, että käsikirjoituksen tekijänä on Reino Helismaa ei saa olla syynä elokuvan tuomitsemiseen korkeampaan veroluokkaan."
Kriitikkojen tuomio oli lähes yksituumainen: "Täytyykö nyttemmin jo tällaisin keinoin puolustaa renkutusmusiikkia, taidemusiikkia ja kulttuuriharrastuksia vastaan", kysyi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi tiivistäen korkeakulttuurin ajatukset matalasta.
Elokuvien vastaanottoa tutkinnut Merja Haakana kuitenkin toteaa, että aika tekee tehtävänsä. Kritiikin sävy on muuttunut nykypäivää lähestyttäessä. "Rillumarei-elokuvista puhutaan kulttuurina, Rovaniemen markkinoilla on saanut kulttielokuvan maineen", Haakana toteaa.
Rillumarei-elokuvista onkin tullut eräänlaisia historiallisia dokumentteja. Ne saivat aikaan sen, että sankareiksi nousivat tavalliset kulkurit ja jätkät, jotka sittemmin tulivat merkittävään osaan 1950-luvun elokuvassa. Näin ne syrjäyttivät aiemmat tapahtumaympäristöt kuten pääkaupungin seurapiirit ja romanttiset maaseutuidyllit. Samalla syntyi ns. syvien rivien kulttuuri.
Rillumarei-elokuvien arvostuksen takana on Haakanan mukaan myös ns. camp-asenne. "Tämä postmodernistiselle kulttuurille ominainen piirre voidaan ymmärtää muka-vakavana suhtautumisena ei-vakavana pidettyihin kulttuurituotteisiin. Esimerkiksi elokuvien tekotapa saa nykykatsannossakin luonnehdinnakseen 'hutaisemalla tehty', 'alkeellinen' tai 'lapsenomainen'".
"Niiden voima on kuitenkin aitoudessa ja rehellisyydessä. Elokuvat eivät pyri olemaan yhtään sen enempää kuin ovatkaan. Samalla niistä löytyy campille ominainen kieli poskella –meininki."
Filmiseppo katsaus 28
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Kuvaus: Armas Hirvonen, Veli Tamminen, Pekka Lahti (assistentti). Leikkaus: Nils Holm. Esiintyjät: Louis Armstrong, Thelma Middleson, Ossi Aalto, Ossi Runne, Toivo Kärki, Erik Lindström, Klaus Salmi. VET: A-3031 / 13.10.1949 – Va – 210 m – 10 min (esitetään n. 2 min ote)
Tässä harvinaisessa uutisvälähdyksessä nähdää kuinka helsinkiläiset musiikki-ihmiset ottavat vastaan idoliaan, jazzkuningas Louis Armstrongia orkestereineen Malmin lentokentällä syksyllä 1949. Vastaanottajien iloisessa joukossa musiikkitervehdyksensä antavat mm. Klaus Salmi, Toivo Kärki, Ossi Runne, Erik Lindström ja Ossi Aalto. Messuhallissa pidettävän konsertin ilmoitetaan olevan loppuunmyyty. Taiteilijoita piirittävät myös konserttitoimiston ja aikakauslehtien edustajat.
Juhannusyö Kuusamossa
Suomi-Filmi 1948. Tuotanto: Kansan Elokuva Oy. Käsikirjoitus, leikkaus: Ahti Ilomäki. Kuvaus: Reino Tenkanen. Selostus: Topo Leistelä. Esiintyjät: Reino Helismaa, Lulu Paasipuro, Maininki Wilska, Kalle Karvonen, Veikko Usva, Topo Leistelä. VET: A-2771 / 21.12.1948 – Va – 250 m / 9 min
Elokuvan tilasi Työväen Ohjelmapalvelu ry (TOP) Kansan Elokuva Oy:lta, jossa Toivo Kärki työskenteli ennen Fazer-Musiikkiin siirtymistään. Yhdistyksen toiminnan kuvaus alkaa ohjelmatoimistosta, jossa valmistellaan esiintymismatkaa Kuusamoon. Suunnittelemassa ovat matkaajat Reino Helismaa sekä jatkosodan rintamakiertuetähti Lulu Paasipuro.
Juhannusjuhlat Kuusamossa käynnistyvät sodan osittain turmelemien maisemien näyttämisellä. Kuusamon kirkonkylä on jouduttu rakentamaan uudelleen saksalaisten tuhopolton jälkeen. Perinteistä juhlaa vietetään Kuusamon Rukatunturilla eli luonnossa suomalaisittain. Läsnä ovat romanit ja tietenkin paikallinen kauneuskuningatar Miss Rukatunturi valitaan. Juhlayleisö tanssii lavalla ja nauttii taiteilijoiden lausunta- ja lauluesityksistä. Myös paikallispoliitikot (Kalle Karvonen ja Veikko Puskala) ovat äänessä. Valokuvaaja ottaa taustafondia vasten kuvia juhannusasuisista pariskunnista. Lulu Paasipuro laulaa Reino Helismaan säestäessä häntä kitaralla.
Laulu tunturille
Suomi 1949. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulujen sanat: Reino Helismaa. Esiintyjät: Tapio Rautavaara, Reino Helismaa. VET: A-2942 / 16.6.1949 – Va – 275 m / 10 min
Sodanjälkeinen viihdetrubaduuriparivaljakko Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara esittävät kaksiäänisesti Helismaan sanoittaman laulun Lähde lähde tunturille. Laulun sävel on lainattu kansansävelmästä Rakkauden tuli palaa. Maisemakuvissa parivaljakko on vaimoineen ja ystävineen (Olli, Kale, Kirsti) yksityisellä hiihtolomalla ja antanut kameran seurata mukana aivan estottomasti lasketteluja kaatumisineen ja sen jälkeisine syleilyineen. Päivän railakkaiden touhujen jälkeen asetutaan rakovalkealle, jonka hohteessa Tapio Rautavaara laulaa Helismaan säveltämän ja sanoittaman, myöhemmin kuuluisuuteen nousseen Rakovalkealla -kappaleensa.
Reino Helismaa laulaa toista ääntä kertosäkeessä tässä parivaljakon hienoimmassa tunnelmapalassa. Äänitykset ovat aivan ainutlaatuisia. Näitä versioita ei koskaan julkaistu. Tapio Rautavaara levytti Rakovalkealla vasta vuoden 1950 lokakuussa, jossa kertosäkeessä häntä avusti mieskvartetti (Rytmi R 6090, 30.10.1950). Sovituksen teki levytykseen Toivo Kärki, molempien herrojen yhteistyökumppani.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 27.9.2006
tiistaina, syyskuuta 26, 2006
Työllistelyitä
Viime viikkoina olen työllistänyt itseäni Dokumentin ytimen Elävän kuvan musiikkiraidan ohella katsomalla sota-aikojen Puolustuvoimain katsauksia.
En osaa sanoa kumpi on ollut hauskempaa. Molemmista irtoaa koko ajan uusia jutskia.
Viihteen historia kuuluu tietysti elokuvahistorioitsijan repertuaariin, mutta populaarimusiikki on kieltämättä ollut vähäisellä hapella.
Siksi hankin tänään hyllyyn Suomen musiikin historian osan Populaarimusiikki (WSOY 2003), jonka ovat kirjoittaneet alan tunnetuimmat spesialistit Pekka Jalkanen ja Vesa Kurkela. Ovh teoksella oli peräti 110 euroa, mutta Akateemisen hyllyltä reilun 700-sivuinen opus lähti nyt alehintaan, kahdella kympillä.
Pari niitä jäi vielä jäljelle, joten kiirettä pitää.
Tämän projektin vuoksi lukaisin muutaman Olavi Virta -teoksen, viimeisimmästä kirjoitan esittelyäkin Agricolaan, jonka kirja-arvosteluja muuten kannattaa kaikkien seurata.
Saman sarjan teos Kansanmusiikki oli hyllyllä myös, mutta ei mahtunut laukkuun, kun alakerran tyrkkytiskiltä nappasin mukaani myös Peter Ackroydin yli 800-sivuisen järkäleen London. A Biography. Sivistystä massiivisessa muodossa. Jälkimmäinen herätti jo inspiraatioita monenlaiseen aktiviteettiin.
Puolustusvoimain katsauksia katselen monestakin syystä. Talvisodassa ja jatkosodassa virallisia katsauksia tehtiin yhteensä lähes sata ja tuo luku ylitetään reilusti kun mukaan lasketaan lyhyet "lisäkatsaukset", ja katsottava määrä kasvaa edelleen, kun valtion tiedoituslaitoksen ja muut lyhytkuvat lasketaan mukaan.
Jatkosodan vuosina lyhyelokuvia valmistettiin vuosittain noin 80-90 kappaletta. Vuonna 1945, ensimmäisenä rauhanvuotena, luvut räjähtivät taivaisiin: valmistuneita lyhytelokuvia tarkastettiin silloin 155. Katsominen ei ahkerallekaan heti lopu, sillä sota-aikana ja kahden sodan väliin sijoittuvan Moskovan rauhan aikana valmistui kaikkiaan 511, kun 38 mainoselokuvaa jättää laskuista pois.
Suurin valmistaja oli Finlandia-Kuva, jonka Finlandia-katsaus lienee tuttu monille, puolustusvoimain uutiskatsaukset (talvisota) ja katsaukset (jatkosota) tekivät Puolustusvoimista toiseksi suurimman lyhyelokuvien valmistajan, ja Suomi-Filmi oli kolmas. Suomen Filmiteollisuus ei ollut kovin innostunut lyhytelokuvien tuottaja: siitä asemasta se pääsi hyötymään vasta sodan jälkeen.
Jos sodan ajan lyhytelokuvia haluaa luonnehtia, niin sotakatsausten propagandatehtävän jälkeen niiden tärkeimpiä päätehtäviä olivat kotien ja arjen valistus ja työn rationalisointi. Näistä väitellyt Minna Lammi on laskenut, että vajaa kahdeksankymmentä niistä liittyy häntä eniten kiinnostaneeseen "arjen ja kaupallisuuden risteyskohtaan".
Talvisodan aikana lyhytelokuvatuotanto romahti. Joulukuussa tuli markkinoille vain kaksi Suomi-Filmin Uutiskuvaa. Vuodenvaihteesta 1940 maaliskuun puoliväliin elokuvatarkastukseen tuotiin 21 uutta lyhytelokuvaa - yhdeksän niistä on Suomi-Filmin tuottamia uutiskatsauksia. Puolustusvoimat ehti mukaan omilla uutiskatsauksillaan tammikuun jälkipuoliskolla - kuvaustoiminta oli toki alkanut jo ennen joulua, mutta organisoituminen ontui.
Talvisodan aikana puolustusvoimat teki seitsemän uutiskatsausta, rauhan tultua kahdeksannen, jonka ainoa sisältö on Tasavallan Presidentti Kyösti Kallion rauhanpuhe 14.3.1940. Tämän jälkeen keväällä julkaistiin vielä kaksi katsausta, ja ne tarkkaan katsottuani väittäisin molempien olevan Aho & Soldanin käsialaa. Yleensä heille kreditoidaan vain jälkimmäinen. Molemmat ovat uskoa tulevaisuuteen luovia propagandaelokuvia. Katsauksien rinnalla näytettyjä Lisäkatsauksia Puolustusvoimat teki kaikkiaan kuusi.
On hassua, ettei niistä koskaan ole kirjoitettu perusteellista analyysia. Se jäi nyt sitten ilmeisesti minun tehtäväkseni ja ne olen nyt katsonut ja muistiinpanot kasannut. Tackar ja pockar siitä mahdollisuudelle kaikille niille, jotka eivät millään keksi tutkittavia aiheita. Minulla niitä on enemmän kuin eläessäni ehdin tehdä.
Jatkoin saman tien jatkosodan katsauksiin, joista on muutama gradu ja yksi kohtuullista komeampi lisensiaattityökin tehty. Näyttää kuitenkin siltä, että sanottavaa niistäkin voi vielä keksiä: oman julkaisunsa väärtti sekin. Kukaan ei ole käsitellyt niitä kaikkia - totaalisuudessa on näinä fragmenttien aikana voimaa. Toivottavasti myös analyyttista voimaa.
Tämä aamut, päivät, illat ja yöt täyttävä katselurupeama osuu kuin porkkana pukin nenään myös sen kirjaprojektin kanssa, jonka käsikirjoitusta valmistelemme kollegani Ilkka Kippolan kanssa. Olen kai aiemminkin kehunut, että tekeillä on Suomen dokumenttielokuvan historian ensimmäinen osa (1896-1944). Julkaisua suunnitellaan jälleen kerran ensi vuodeksi.
Siihen pitäisi sota-ajasta luku kirjoittaa: oma lempiaiheeni on jätetty viimeiseksi. Taustalähteistönhän olen joutunut pariinkin otteeseen kahlaamaan aiempien kirjahankkeideni kanssa: tutkimukseen käyttämätöntä ainesta on kymmeniä sinisiä vihkoja, mutta vielä kerran se aineisto on perattava. Näkökulman vaihtuminen tarkoittaa, että laajojakin muistiinpanoja on tarkennettava. Uudet yksityiskohdat kiinnostavat.
Tekeillä on toki muutama muukin kiinnostava kirjoitusprojekti. Ideaalihan olisi se, että pöytälaatikossa olisi seuraava julkaistava teos viimeistelyä vaille valmiina. Pääsisi ikään kuin yhden edelle. Siihen tuskin koskaan pääsee, sen verran hoppua tämäkin tahti pitää.
En osaa sanoa kumpi on ollut hauskempaa. Molemmista irtoaa koko ajan uusia jutskia.
Viihteen historia kuuluu tietysti elokuvahistorioitsijan repertuaariin, mutta populaarimusiikki on kieltämättä ollut vähäisellä hapella.
Siksi hankin tänään hyllyyn Suomen musiikin historian osan Populaarimusiikki (WSOY 2003), jonka ovat kirjoittaneet alan tunnetuimmat spesialistit Pekka Jalkanen ja Vesa Kurkela. Ovh teoksella oli peräti 110 euroa, mutta Akateemisen hyllyltä reilun 700-sivuinen opus lähti nyt alehintaan, kahdella kympillä.
Pari niitä jäi vielä jäljelle, joten kiirettä pitää.
Tämän projektin vuoksi lukaisin muutaman Olavi Virta -teoksen, viimeisimmästä kirjoitan esittelyäkin Agricolaan, jonka kirja-arvosteluja muuten kannattaa kaikkien seurata.
Saman sarjan teos Kansanmusiikki oli hyllyllä myös, mutta ei mahtunut laukkuun, kun alakerran tyrkkytiskiltä nappasin mukaani myös Peter Ackroydin yli 800-sivuisen järkäleen London. A Biography. Sivistystä massiivisessa muodossa. Jälkimmäinen herätti jo inspiraatioita monenlaiseen aktiviteettiin.
Puolustusvoimain katsauksia katselen monestakin syystä. Talvisodassa ja jatkosodassa virallisia katsauksia tehtiin yhteensä lähes sata ja tuo luku ylitetään reilusti kun mukaan lasketaan lyhyet "lisäkatsaukset", ja katsottava määrä kasvaa edelleen, kun valtion tiedoituslaitoksen ja muut lyhytkuvat lasketaan mukaan.
Jatkosodan vuosina lyhyelokuvia valmistettiin vuosittain noin 80-90 kappaletta. Vuonna 1945, ensimmäisenä rauhanvuotena, luvut räjähtivät taivaisiin: valmistuneita lyhytelokuvia tarkastettiin silloin 155. Katsominen ei ahkerallekaan heti lopu, sillä sota-aikana ja kahden sodan väliin sijoittuvan Moskovan rauhan aikana valmistui kaikkiaan 511, kun 38 mainoselokuvaa jättää laskuista pois.
Suurin valmistaja oli Finlandia-Kuva, jonka Finlandia-katsaus lienee tuttu monille, puolustusvoimain uutiskatsaukset (talvisota) ja katsaukset (jatkosota) tekivät Puolustusvoimista toiseksi suurimman lyhyelokuvien valmistajan, ja Suomi-Filmi oli kolmas. Suomen Filmiteollisuus ei ollut kovin innostunut lyhytelokuvien tuottaja: siitä asemasta se pääsi hyötymään vasta sodan jälkeen.
Jos sodan ajan lyhytelokuvia haluaa luonnehtia, niin sotakatsausten propagandatehtävän jälkeen niiden tärkeimpiä päätehtäviä olivat kotien ja arjen valistus ja työn rationalisointi. Näistä väitellyt Minna Lammi on laskenut, että vajaa kahdeksankymmentä niistä liittyy häntä eniten kiinnostaneeseen "arjen ja kaupallisuuden risteyskohtaan".
Talvisodan aikana lyhytelokuvatuotanto romahti. Joulukuussa tuli markkinoille vain kaksi Suomi-Filmin Uutiskuvaa. Vuodenvaihteesta 1940 maaliskuun puoliväliin elokuvatarkastukseen tuotiin 21 uutta lyhytelokuvaa - yhdeksän niistä on Suomi-Filmin tuottamia uutiskatsauksia. Puolustusvoimat ehti mukaan omilla uutiskatsauksillaan tammikuun jälkipuoliskolla - kuvaustoiminta oli toki alkanut jo ennen joulua, mutta organisoituminen ontui.
Talvisodan aikana puolustusvoimat teki seitsemän uutiskatsausta, rauhan tultua kahdeksannen, jonka ainoa sisältö on Tasavallan Presidentti Kyösti Kallion rauhanpuhe 14.3.1940. Tämän jälkeen keväällä julkaistiin vielä kaksi katsausta, ja ne tarkkaan katsottuani väittäisin molempien olevan Aho & Soldanin käsialaa. Yleensä heille kreditoidaan vain jälkimmäinen. Molemmat ovat uskoa tulevaisuuteen luovia propagandaelokuvia. Katsauksien rinnalla näytettyjä Lisäkatsauksia Puolustusvoimat teki kaikkiaan kuusi.
On hassua, ettei niistä koskaan ole kirjoitettu perusteellista analyysia. Se jäi nyt sitten ilmeisesti minun tehtäväkseni ja ne olen nyt katsonut ja muistiinpanot kasannut. Tackar ja pockar siitä mahdollisuudelle kaikille niille, jotka eivät millään keksi tutkittavia aiheita. Minulla niitä on enemmän kuin eläessäni ehdin tehdä.
Jatkoin saman tien jatkosodan katsauksiin, joista on muutama gradu ja yksi kohtuullista komeampi lisensiaattityökin tehty. Näyttää kuitenkin siltä, että sanottavaa niistäkin voi vielä keksiä: oman julkaisunsa väärtti sekin. Kukaan ei ole käsitellyt niitä kaikkia - totaalisuudessa on näinä fragmenttien aikana voimaa. Toivottavasti myös analyyttista voimaa.
Tämä aamut, päivät, illat ja yöt täyttävä katselurupeama osuu kuin porkkana pukin nenään myös sen kirjaprojektin kanssa, jonka käsikirjoitusta valmistelemme kollegani Ilkka Kippolan kanssa. Olen kai aiemminkin kehunut, että tekeillä on Suomen dokumenttielokuvan historian ensimmäinen osa (1896-1944). Julkaisua suunnitellaan jälleen kerran ensi vuodeksi.
Siihen pitäisi sota-ajasta luku kirjoittaa: oma lempiaiheeni on jätetty viimeiseksi. Taustalähteistönhän olen joutunut pariinkin otteeseen kahlaamaan aiempien kirjahankkeideni kanssa: tutkimukseen käyttämätöntä ainesta on kymmeniä sinisiä vihkoja, mutta vielä kerran se aineisto on perattava. Näkökulman vaihtuminen tarkoittaa, että laajojakin muistiinpanoja on tarkennettava. Uudet yksityiskohdat kiinnostavat.
Tekeillä on toki muutama muukin kiinnostava kirjoitusprojekti. Ideaalihan olisi se, että pöytälaatikossa olisi seuraava julkaistava teos viimeistelyä vaille valmiina. Pääsisi ikään kuin yhden edelle. Siihen tuskin koskaan pääsee, sen verran hoppua tämäkin tahti pitää.
maanantaina, syyskuuta 25, 2006
Päivän käristys
- Kuka söi mitä? kuuluu kysymys
- No, Whitney juuston.
Ei siis oikeakielisyysihmisille.
- No, Whitney juuston.
Ei siis oikeakielisyysihmisille.
sunnuntai, syyskuuta 24, 2006
Mahtavat lenkkeilykelit
Tämänkin viikonlopun aamupäivät ovat menneet, kuten muutamat aiemmatkin, lenkkeillessä. Enkä tarkoita saunalenkkiä.
Eilen kävelimme Vuosaaressa ensin arkkitehtonisen kierroksen Aurinkolahdessa ja sitten Kallvikin perukoille asti, tänään vuorossa Herttoniemen siirtolapuutarha ja Kivinokka.
Kauppa- ynnä muut pienet jalkautumiset yhteen laskien kilometrejä on kertynyt yli 20 tänäkin viikonloppuna. Iltalenkki on vielä edessä.
Kallvik sijaitsee siis syvällä idässä, Vuosaaren eteläkärjessä varsin kansallishenkisen mäntymetsän läpi vievän metsätien päässä.
Vuosaaren metroasemalta matkaa uimarannalle on reitistä riippuen noin 2,5 km, rantoja pitkin kolmisen kilometriä (siis yhteen suuntaan). Fillarilla se on tietysti vain yksi hujaus, mutta itse suosin patikointia.
Suomenlahden saaristomaisema on Kallvikissa kauneimmillaan. Tähän aikaan vuodesta ei palveluja juuri ollut tarjolla, kesällä siellä on pukusuoja, suihku, WC, kuntovälineet, lentopallokenttä, leikkipaikka, kioski ja ranta on valvottu. Ei ihme, että siellä on paljon lapsiperheitä.
Kallvik on myös Helsingin purjelautailijoiden suosikkirantoja, joita taitaa olla kaikkiaan kaksi. Nytkin siellä taisi olla joukko lautailijoita odottamassa tuulen nousua. Grillipaikalla näytettiin käristävän makkaraa. Me joimme termarista kahvikupin ja söimme itse valmistamiamme dieettileivoksia - itse asiassa uunijuustoa.
Tämän päivän kohteesta Kivinokasta näyttää olevan nettisivustokin. Pistäydyin siellä myös haitarijatsiyhtyeen mukaan nimetyllä Dallapé-kivellä. Bändi perustettiin siellä paikalla sijainneella tanssilavalla vuonna 1925. Siitähän sattumoisin kirjoitin eilen.
Viikottain kävelen nykyisin 40-50 kilometriä. Askel on viimeisen seitsemän viikon aikana pidentynyt, paino pudonnut reilut kymmenen kiloa ja lähiympäristö on tullut aivan eri tavalla tutuksi.
Klassinen kysymys: Miksi en ole tehnyt näin jo vuosia?
Eilen kävelimme Vuosaaressa ensin arkkitehtonisen kierroksen Aurinkolahdessa ja sitten Kallvikin perukoille asti, tänään vuorossa Herttoniemen siirtolapuutarha ja Kivinokka.
Kauppa- ynnä muut pienet jalkautumiset yhteen laskien kilometrejä on kertynyt yli 20 tänäkin viikonloppuna. Iltalenkki on vielä edessä.
Kallvik sijaitsee siis syvällä idässä, Vuosaaren eteläkärjessä varsin kansallishenkisen mäntymetsän läpi vievän metsätien päässä.
Vuosaaren metroasemalta matkaa uimarannalle on reitistä riippuen noin 2,5 km, rantoja pitkin kolmisen kilometriä (siis yhteen suuntaan). Fillarilla se on tietysti vain yksi hujaus, mutta itse suosin patikointia.
Suomenlahden saaristomaisema on Kallvikissa kauneimmillaan. Tähän aikaan vuodesta ei palveluja juuri ollut tarjolla, kesällä siellä on pukusuoja, suihku, WC, kuntovälineet, lentopallokenttä, leikkipaikka, kioski ja ranta on valvottu. Ei ihme, että siellä on paljon lapsiperheitä.
Kallvik on myös Helsingin purjelautailijoiden suosikkirantoja, joita taitaa olla kaikkiaan kaksi. Nytkin siellä taisi olla joukko lautailijoita odottamassa tuulen nousua. Grillipaikalla näytettiin käristävän makkaraa. Me joimme termarista kahvikupin ja söimme itse valmistamiamme dieettileivoksia - itse asiassa uunijuustoa.
Tämän päivän kohteesta Kivinokasta näyttää olevan nettisivustokin. Pistäydyin siellä myös haitarijatsiyhtyeen mukaan nimetyllä Dallapé-kivellä. Bändi perustettiin siellä paikalla sijainneella tanssilavalla vuonna 1925. Siitähän sattumoisin kirjoitin eilen.
Viikottain kävelen nykyisin 40-50 kilometriä. Askel on viimeisen seitsemän viikon aikana pidentynyt, paino pudonnut reilut kymmenen kiloa ja lähiympäristö on tullut aivan eri tavalla tutuksi.
Klassinen kysymys: Miksi en ole tehnyt näin jo vuosia?
perjantaina, syyskuuta 22, 2006
Olavi Virta
Kirjoittelen pariakin juttua, jotka liittyvät tavalla tai toisella Olavi Virtaan. Tässäpä päivän muistiinpanoja kirjallisuudesta, mutta hieman siellä on myös itse hankittua lisätietoa tai tarkennuksia tunnetuimpiin elämäkertoihin. Tässä edetään sodan loppuun asti.
Oskari Olavi Virta (alunperin Ilmen, 1915–1972) on niitä hahmoja, joihin tähteys on kiinnitetty useammin kuin kehenkään muuhun. Hän oli elokuvatähti, iskelmätähti, revytähti – myöhemmin Mestari ja Kuningas. Mutta hän ehti olla paljon muutakin: säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja sekä liikemies, Rotapaino Oy:n ja lukuisten musiikkiliikkeiden omistaja, Levytukun tuotantopäällikkö ja sen julkaiseman Musiikki – Revyy –lehden päätoimittaja.
Suomalaisessa populaarimusiikissa tähtiä oli ollut 1920-luvulta. Heistä ensimmäiseksi on tutkimuksessa mainittu alttosaksofonisti Tommy Tuomikoski, joka saapui Yhdysvalloista amerikansuomalaisen, chicagolaistyyliin soittaneen yhtyeen mukana Suomeen 1926 s/s Andanialla. Orkesterinjohtaja Klaus Salmi kiinnitti hänet omaan Ramblers-yhtyeeseensä, jota voi pitää aikansa tärkeimpänä modernina tanssiorkesterina.
Kari Kallioniemen mukaan nuoret "pop-muusikot" matkivat Tuomikoskea kampausta, pukua ja kävelytyyliä myöten. Tutkija pitää ensimmäisten tähtien ilmaantumista juuri äänielokuvan ja populaarimusiikin liiton tuloksena. Se "loi todelliset ensimmäiset tähdet kotimaisen kevyen musiikin taivaalle: Georg Malmsténin, Ansa Ikosen ja Tauno Palon sekä sotien jälkeen Olavi Virran ja Tapio Rautavaaran".
Ennen toista maailmansotaa Suomen levymarkkinoita hallitsivat miehekkäät miehet. Tilanne ei oleellisesti muuttunut 1950-luvun alussa, sillä suosituimpia olivat sodankäyneet jermut. Olavi Virran lisäksi esimerkeistä käyvät Tapio Rautavaara, Esa Pakarinen, Veikko Lavi, Kauko Käyhkö, Toivo Kärki ja Reino Helismaa. Useimpien tausta oli työväenluokassa, Kärki tosin papin poika. Olavi Virran isoisä Sysmän työväenyhdistyksen paikallispuheenjohtaja, isä saman yhdistyksen sihteeri ja Hennalan vankileirin kokenut, setä Theodor ammattilaistason puhuja.
Olavi Virran urakehitys muistuttaa Seija A. Niemen mukaan Georg Malmsténin nousua tähdeksi. Molemmat olivat luonnonlahjakkuuksia, jotka kouluttivat itseään järjestelmällisesti, vaikka Virta ei tutkintoja ja klassisen laulun konsertteja koskaan toteuttanut kuten Georg Malmstén. Molemmilla miehillä oli vankka asema suomalaisen elokuvan tähtinä, molemmat työskentelivät jossakin elämänvaiheessaan levy-yhtiöiden palveluksissa. Kumpikin hallitsi upeasti ajan mikrofonitekniikan: alkuaikoina piti osata laulaa hiljaa, pehmeästi – varhainen tekniikka ei kestänyt korkeita, kovia ääniä, mikä vaikeutti naissolistien tilannetta.
1930-luvun alussa Olavi Virta opiskeli viulunsoittoa Helge Pahlmanin johdolla Dallapé-opistossa. Koulun orkesteri oli nimeltään Tama, Virran soittimina siinä viulu ja kitara. Laulutunteja hänelle antoi kanttori Mauno Tamminen ja laulunopettaja Olavi Nyberg, molemmat levyttäneitä taiteilijoita. Viipurissa sotaväen aikana – sen hän vietti "tolppa-apinana" – Olavi Virta liittyi Väinö Haapalaisen johtaman Karjalan laulu –mieskuoroon ja sai tunteja Nikolai Schmakoffilta (1871-1956) eli "Ukko Schmakoffilta", joka oli työskennellyt mm. Viipurin Lauluveikoissa ja marionettiteatterin johtajana. Schmakoff antoi vähävaraiselle oppilaalleen tunteja lopulta ilmaiseksi.
Myöhemmin Virta sai laulutunteja oopperalaulaja Thorild Brödermannilta, joka esiintyi aikoinaan viidessä elokuvassa, mm. molemmissa Pohjalaisia-filmatisoinnissa. Jälkimmäisessä (1936) hänen roolinsa oli poliisipäällikkö. Virta haaveilikin klassisen musiikin opiskelusta Italiassa.
Ammattimuusikoksi Virta tuli 22-vuotiaana vuonna 1937, kun hän sai helsinkiläisen Rainbow-orkesterista kitaristin ja laulusolistin pestit. Sen usiikkia voi luonnehtia Dallapé-vaikutteiseksi, työläisten tanssipaikoissa luoduksi haitarijazziksi. Rainbowin yhtyeen perustajat olivat neljä tapetti- ja väriliikkeessä työskentelevää amatöörimuusikkoa, jotka soittivat aluksi korvakuulolta.
Dallapén juuret olivat nekin työläisten kisälliyhtyeissä kuten Sörnäisten nuoriso-osaston ohjelmaryhmä Rajamäen pojat, jota johti rautatieläisen poika, Hennalan vankileirillä 1918 istunut Martti Jäppilä. Rajamäen pojat oli tietenkin lainaa Seitsemästä veljeksestä Aleksis Kiveltä.Harmonikkayhtye Dallapéksi se muuttui 1925, mukana Jäppilä, Erkki Majander, Mauno Johnson, Eino Katajavuori ja, kuten jo mainittu, sittemmin Virralle viulunsoittoa opettanut Pahlman.
Myöhemmin Virta lauloi Dallapéssa, mutta ensimmäiset levytuksensä hän teki lahtelaisessa Suomen soitin-orkesterissa 1938, jota johti pianisti Tauno Marttinen. Hän oli myöhemmin yksi johtavista modernin konserttimusiikin säveltäjiä Suomessa, mikä näkyy esimerkiksi Virran myöhemmin levyttämässä hitaassa foxissa Episodi. Marttinen auttoi Virtaa ensimmäisen levytyssopimuksen tekemisessä Odeon-yhtiön kanssa, kannusti ja tuki nuorta lahjakkuutta. Levytyksiä Suomen Soitin-orkesterin kanssa kertyi kaikkiaan yhdeksän, mutta läpimurtoa huipulle ei vielä tapahtunut.
Virta vaihtoi levy-yhtiöllä siirtymällä Niilo Saarikon johtamaan Levytukkuun, joka oli amerikkalaisen Columbian suomalainen edustaja. Se tuotti Suomessakin amerikkalaishenkistä jazzia, läpimurtoesimerkkinään Kissa vieköön (orig. Jeepers Creepers, 1939), jonka levytti Suomeen 1939 palannut amerikansuomalainen Bruno Laakko (1907-1989) Lepakot-orkesterin kanssa – kyse oli käytännössä Dallapésta, joka Odeon-yhtiön kanssa tehdyn sopimuksen vuoksi käytti salanimeä. Virrasta tuli samalla Dallapén solisti, ei kuitenkaan koko aikaisesti.
Laakko palasi Yhdysvaltoihin 1940 sota-ajan vuoksi. Sota-aika katkaisi lupaavasti alkaneen kansainvälistymisen myös Toivo Kärjeltä, joka oli voittanut 1939 brittiläisen New Musical Expressin sävellyskilpailun ja Helge Pahlmanilta, jota kosiskeltiin suureen Länteen.
Virran Columbialle tekemistä 36 levytyksestä suurin osa oli Arvo Koskimaan sävellyksiä, joukossa kuitenkin kolme Harry Bergströmin sävellystä tuolloin tekeillä olevasta elokuvasta Rikas tyttö, jonka Valentin Vaala ohjasi. Virta oli siinä oma itsensä eli roolihahmo "laulusolisti". Samana vuonna ilmestyi myös Turo Karton ohjaama lyhyelokuva Iskelmäparaati, jossa Virta on laulusolistina. Hän esittää siinä Harry Bergströmin elokuvaan Markan tähden (1938) säveltämän tangon Päin onnen rantaa, jonka Birgit Kronström oli levyttänyt samana vuonna.
Elokuvaesiintymiset olivat suosion tae: kuten Seija A. Niemi on todennut, vuonna 1939 Suomessa myytiin noin puoli miljoonaa äänilevyä, mutta elokuvalippuja yli neljä miljoonaa. Niemi lainaa Fazerin gramofoniosaston johtajaa, neiti Brunfeltia, jonka mukaan "filmi näkyy kovasti levittävän musiikintuntemusta ja –harrastusta. Jokaisen musiikkielokuvan jälkeen kysellään vilkkaasti siinä esiintyneitä melodioja ja schlaagereita".
Virran ura keskeytyi talvisodan aikana, sillä hän palveli armeija- ja siviilikoulutuksensa mukaisesti – hänhän oli koulutettu sähköasentajaksi ja viestimieheksi – alikersanttina neljännen divisioonan viestipataljoonassa Kannaksella.
Talvisodan jälkeen Virta meni ystävänsä kehoituksesta Suomen Filmiteollisuuden filmikouluun. Koulun tarkoituksena oli toimitusjohtaja T. J. Särkän mukaan "nuoren elokuvanäyttelijäkunnan luominen, elokuvakulttuurin kohottaminen ja samalla elokuvatyön arvovallan lisääminen maassamme". Sen ohjelmistoon kuului "perusteellisia kursseja ruumiinkulttuurissa, plastiikassa, puhetekniikassa, mimiikassa, roolianalyysissä ym:ssa erikoisesti silmälläpitäen elokuvan vaatimuksia. Tarkoituksena on luoda naisellinen nainen ja miehekäs mies, jota eivät vaivaa pingoittuneisuus, jäykkyys ja teennäisyys". Virta arvosti saamaansa oppia, ja sanoi 1950-luvun haastattelussa sen olleen "todella kehittävä ja mielenkiintoinen koulu". Särkkä oli saanut ideansa Saksasta, minne se oli kopioitu Italiasta.
Jatkosodan (1941-1944) aikan perustettiin uusi kotimainen äänilevy-yhtiö Rytmi. Sitä johtivat Yleisradiossa päätyötään pitävät insinöörit Paavo Arni ja Rafael Ylkänen. Sen äänityksiä tehtiin Yleisradiossa yleensä öisin. Kun Robert von Essenin säveltämää tangoa alettiin äänittää, sanat puuttuivat. Ongelma ratkesi nopeasti, sillä Virta teki sanat, jotka heijastelivat paitsi tangosävelmän kaihoisaa luonnettä, myös käsillä olevaa myöhäistä iltaa. Kun ilta ehtii oli valmis levytettäväksi. Siitä tuli Olavi Virran läpimurtokappale suuren yleisön tietoisuuteen.
Sodan lopulla Virta oli jo yksi suurista levylaulajista. Kappale säilyi hänen suosikkinaan niin, että vuonna 1963 se levytettiin uudelleen. Sota-ajan levytyksiin kuului myös Virran ensimmäinen levytys omaan sävelmään Yö kerran unhoa annoit. Se oli neljäkymmenen soitetuimman levyn joukossa valtakunnallisilla radio- ja televisiokanavilla vielä vuonna 2004.
Sodan aikaisiin levytyksiin kuului myös Harry Bergströmin valssi Seitsemän tuntia onnehen, joka oli musiikkia elokuvaan Morsian yllättää (1941). Suomi-Filmille sen oli ohjannut Valentin Vaala.
Virran ainoaksi sodanaikaiseksi elokuvarooliksi jäi Ossi Elstelän Nuori ihmisiä –elokuvan (1943) komeaääninen keikari Klaus. Virta laulaa siinä Kaarlo Valkaman yhtyeen säestämänä reilun minuutin Martti Similän säveltämää, Tapio Ilomäen sovittamaa ja Mika Waltarin sanoittamaa nimetöntä laulua, joka tunnetaan riimiltään: "Kelle laulaisin, mä kelle? Laulan laulun nuoruudelle". SF:n filmikoulun kasvatti pääsi näin ensimmäiseen yhtiön valmistamaan elokuvaan vasta silloin.
Vuonna 1943 Virta ei levyttänyt yhtään omaa levyä. Vasta maaliskuussa 1944 hän sai levyttää 10 levynpuolta, kaikki Toivo Kärjen sävellyksiä ja Kerttu Mustosen sanoituksia. Joukossa on tunnettu Siks' oon mä suruinen, vaikka se tulikin suosituksi Eero Väreen esittämänä. Toinen levytys maaliskuulta 1944 osoittaa poliittista ajatustakin: Harmony Sistersin Raija Valtosen kanssa Virta levytti englanninkielisiä swing-kappaleita. Brittimusiikkia Virta oli tuonut jo Rainbow-yhtyeensä ohjelmistoon.
Mukana oli myös Casablanca-elokuvan pääsävelmä As Time Goes By. Itse elokuva pääsi Suomessa markkinoille vasta joulun jälkeen 1945. Sovitukset näihin olivat rintamalla yhä olevan Toivo Kärjen, säestäjänä Erkki Ahon Rytmi-orkesteri, jonka tyyli saatiin Dorseyn veljeksiltä ja Benny Goodmanilta. Se oli samalla amerikkalaisen musiikin tarjontaa aikana, jolloin sitä ei voitu Suomessa ostaa. Virta ei osannut puhua englantia, mutta hän osasi laulaa sitä, luonnehti Toivo Kärki hänen svengaavaa esiintymistään.
Maailma oli muuttumassa, mikä tajuttiin rintamallakin. Siellähän liikkui samaan aikaan populaarikulttuuriin olennaisesti liittynyt letkaus: "Mannerheimin yhtye soittaa hitaan suomalaisen foksin Kusessa ollaan, säveltänyt Risto Ryti".
Oskari Olavi Virta (alunperin Ilmen, 1915–1972) on niitä hahmoja, joihin tähteys on kiinnitetty useammin kuin kehenkään muuhun. Hän oli elokuvatähti, iskelmätähti, revytähti – myöhemmin Mestari ja Kuningas. Mutta hän ehti olla paljon muutakin: säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja sekä liikemies, Rotapaino Oy:n ja lukuisten musiikkiliikkeiden omistaja, Levytukun tuotantopäällikkö ja sen julkaiseman Musiikki – Revyy –lehden päätoimittaja.
Suomalaisessa populaarimusiikissa tähtiä oli ollut 1920-luvulta. Heistä ensimmäiseksi on tutkimuksessa mainittu alttosaksofonisti Tommy Tuomikoski, joka saapui Yhdysvalloista amerikansuomalaisen, chicagolaistyyliin soittaneen yhtyeen mukana Suomeen 1926 s/s Andanialla. Orkesterinjohtaja Klaus Salmi kiinnitti hänet omaan Ramblers-yhtyeeseensä, jota voi pitää aikansa tärkeimpänä modernina tanssiorkesterina.
Kari Kallioniemen mukaan nuoret "pop-muusikot" matkivat Tuomikoskea kampausta, pukua ja kävelytyyliä myöten. Tutkija pitää ensimmäisten tähtien ilmaantumista juuri äänielokuvan ja populaarimusiikin liiton tuloksena. Se "loi todelliset ensimmäiset tähdet kotimaisen kevyen musiikin taivaalle: Georg Malmsténin, Ansa Ikosen ja Tauno Palon sekä sotien jälkeen Olavi Virran ja Tapio Rautavaaran".
Ennen toista maailmansotaa Suomen levymarkkinoita hallitsivat miehekkäät miehet. Tilanne ei oleellisesti muuttunut 1950-luvun alussa, sillä suosituimpia olivat sodankäyneet jermut. Olavi Virran lisäksi esimerkeistä käyvät Tapio Rautavaara, Esa Pakarinen, Veikko Lavi, Kauko Käyhkö, Toivo Kärki ja Reino Helismaa. Useimpien tausta oli työväenluokassa, Kärki tosin papin poika. Olavi Virran isoisä Sysmän työväenyhdistyksen paikallispuheenjohtaja, isä saman yhdistyksen sihteeri ja Hennalan vankileirin kokenut, setä Theodor ammattilaistason puhuja.
Olavi Virran urakehitys muistuttaa Seija A. Niemen mukaan Georg Malmsténin nousua tähdeksi. Molemmat olivat luonnonlahjakkuuksia, jotka kouluttivat itseään järjestelmällisesti, vaikka Virta ei tutkintoja ja klassisen laulun konsertteja koskaan toteuttanut kuten Georg Malmstén. Molemmilla miehillä oli vankka asema suomalaisen elokuvan tähtinä, molemmat työskentelivät jossakin elämänvaiheessaan levy-yhtiöiden palveluksissa. Kumpikin hallitsi upeasti ajan mikrofonitekniikan: alkuaikoina piti osata laulaa hiljaa, pehmeästi – varhainen tekniikka ei kestänyt korkeita, kovia ääniä, mikä vaikeutti naissolistien tilannetta.
1930-luvun alussa Olavi Virta opiskeli viulunsoittoa Helge Pahlmanin johdolla Dallapé-opistossa. Koulun orkesteri oli nimeltään Tama, Virran soittimina siinä viulu ja kitara. Laulutunteja hänelle antoi kanttori Mauno Tamminen ja laulunopettaja Olavi Nyberg, molemmat levyttäneitä taiteilijoita. Viipurissa sotaväen aikana – sen hän vietti "tolppa-apinana" – Olavi Virta liittyi Väinö Haapalaisen johtaman Karjalan laulu –mieskuoroon ja sai tunteja Nikolai Schmakoffilta (1871-1956) eli "Ukko Schmakoffilta", joka oli työskennellyt mm. Viipurin Lauluveikoissa ja marionettiteatterin johtajana. Schmakoff antoi vähävaraiselle oppilaalleen tunteja lopulta ilmaiseksi.
Myöhemmin Virta sai laulutunteja oopperalaulaja Thorild Brödermannilta, joka esiintyi aikoinaan viidessä elokuvassa, mm. molemmissa Pohjalaisia-filmatisoinnissa. Jälkimmäisessä (1936) hänen roolinsa oli poliisipäällikkö. Virta haaveilikin klassisen musiikin opiskelusta Italiassa.
Ammattimuusikoksi Virta tuli 22-vuotiaana vuonna 1937, kun hän sai helsinkiläisen Rainbow-orkesterista kitaristin ja laulusolistin pestit. Sen usiikkia voi luonnehtia Dallapé-vaikutteiseksi, työläisten tanssipaikoissa luoduksi haitarijazziksi. Rainbowin yhtyeen perustajat olivat neljä tapetti- ja väriliikkeessä työskentelevää amatöörimuusikkoa, jotka soittivat aluksi korvakuulolta.
Dallapén juuret olivat nekin työläisten kisälliyhtyeissä kuten Sörnäisten nuoriso-osaston ohjelmaryhmä Rajamäen pojat, jota johti rautatieläisen poika, Hennalan vankileirillä 1918 istunut Martti Jäppilä. Rajamäen pojat oli tietenkin lainaa Seitsemästä veljeksestä Aleksis Kiveltä.Harmonikkayhtye Dallapéksi se muuttui 1925, mukana Jäppilä, Erkki Majander, Mauno Johnson, Eino Katajavuori ja, kuten jo mainittu, sittemmin Virralle viulunsoittoa opettanut Pahlman.
Myöhemmin Virta lauloi Dallapéssa, mutta ensimmäiset levytuksensä hän teki lahtelaisessa Suomen soitin-orkesterissa 1938, jota johti pianisti Tauno Marttinen. Hän oli myöhemmin yksi johtavista modernin konserttimusiikin säveltäjiä Suomessa, mikä näkyy esimerkiksi Virran myöhemmin levyttämässä hitaassa foxissa Episodi. Marttinen auttoi Virtaa ensimmäisen levytyssopimuksen tekemisessä Odeon-yhtiön kanssa, kannusti ja tuki nuorta lahjakkuutta. Levytyksiä Suomen Soitin-orkesterin kanssa kertyi kaikkiaan yhdeksän, mutta läpimurtoa huipulle ei vielä tapahtunut.
Virta vaihtoi levy-yhtiöllä siirtymällä Niilo Saarikon johtamaan Levytukkuun, joka oli amerikkalaisen Columbian suomalainen edustaja. Se tuotti Suomessakin amerikkalaishenkistä jazzia, läpimurtoesimerkkinään Kissa vieköön (orig. Jeepers Creepers, 1939), jonka levytti Suomeen 1939 palannut amerikansuomalainen Bruno Laakko (1907-1989) Lepakot-orkesterin kanssa – kyse oli käytännössä Dallapésta, joka Odeon-yhtiön kanssa tehdyn sopimuksen vuoksi käytti salanimeä. Virrasta tuli samalla Dallapén solisti, ei kuitenkaan koko aikaisesti.
Laakko palasi Yhdysvaltoihin 1940 sota-ajan vuoksi. Sota-aika katkaisi lupaavasti alkaneen kansainvälistymisen myös Toivo Kärjeltä, joka oli voittanut 1939 brittiläisen New Musical Expressin sävellyskilpailun ja Helge Pahlmanilta, jota kosiskeltiin suureen Länteen.
Virran Columbialle tekemistä 36 levytyksestä suurin osa oli Arvo Koskimaan sävellyksiä, joukossa kuitenkin kolme Harry Bergströmin sävellystä tuolloin tekeillä olevasta elokuvasta Rikas tyttö, jonka Valentin Vaala ohjasi. Virta oli siinä oma itsensä eli roolihahmo "laulusolisti". Samana vuonna ilmestyi myös Turo Karton ohjaama lyhyelokuva Iskelmäparaati, jossa Virta on laulusolistina. Hän esittää siinä Harry Bergströmin elokuvaan Markan tähden (1938) säveltämän tangon Päin onnen rantaa, jonka Birgit Kronström oli levyttänyt samana vuonna.
Elokuvaesiintymiset olivat suosion tae: kuten Seija A. Niemi on todennut, vuonna 1939 Suomessa myytiin noin puoli miljoonaa äänilevyä, mutta elokuvalippuja yli neljä miljoonaa. Niemi lainaa Fazerin gramofoniosaston johtajaa, neiti Brunfeltia, jonka mukaan "filmi näkyy kovasti levittävän musiikintuntemusta ja –harrastusta. Jokaisen musiikkielokuvan jälkeen kysellään vilkkaasti siinä esiintyneitä melodioja ja schlaagereita".
Virran ura keskeytyi talvisodan aikana, sillä hän palveli armeija- ja siviilikoulutuksensa mukaisesti – hänhän oli koulutettu sähköasentajaksi ja viestimieheksi – alikersanttina neljännen divisioonan viestipataljoonassa Kannaksella.
Talvisodan jälkeen Virta meni ystävänsä kehoituksesta Suomen Filmiteollisuuden filmikouluun. Koulun tarkoituksena oli toimitusjohtaja T. J. Särkän mukaan "nuoren elokuvanäyttelijäkunnan luominen, elokuvakulttuurin kohottaminen ja samalla elokuvatyön arvovallan lisääminen maassamme". Sen ohjelmistoon kuului "perusteellisia kursseja ruumiinkulttuurissa, plastiikassa, puhetekniikassa, mimiikassa, roolianalyysissä ym:ssa erikoisesti silmälläpitäen elokuvan vaatimuksia. Tarkoituksena on luoda naisellinen nainen ja miehekäs mies, jota eivät vaivaa pingoittuneisuus, jäykkyys ja teennäisyys". Virta arvosti saamaansa oppia, ja sanoi 1950-luvun haastattelussa sen olleen "todella kehittävä ja mielenkiintoinen koulu". Särkkä oli saanut ideansa Saksasta, minne se oli kopioitu Italiasta.
Jatkosodan (1941-1944) aikan perustettiin uusi kotimainen äänilevy-yhtiö Rytmi. Sitä johtivat Yleisradiossa päätyötään pitävät insinöörit Paavo Arni ja Rafael Ylkänen. Sen äänityksiä tehtiin Yleisradiossa yleensä öisin. Kun Robert von Essenin säveltämää tangoa alettiin äänittää, sanat puuttuivat. Ongelma ratkesi nopeasti, sillä Virta teki sanat, jotka heijastelivat paitsi tangosävelmän kaihoisaa luonnettä, myös käsillä olevaa myöhäistä iltaa. Kun ilta ehtii oli valmis levytettäväksi. Siitä tuli Olavi Virran läpimurtokappale suuren yleisön tietoisuuteen.
Sodan lopulla Virta oli jo yksi suurista levylaulajista. Kappale säilyi hänen suosikkinaan niin, että vuonna 1963 se levytettiin uudelleen. Sota-ajan levytyksiin kuului myös Virran ensimmäinen levytys omaan sävelmään Yö kerran unhoa annoit. Se oli neljäkymmenen soitetuimman levyn joukossa valtakunnallisilla radio- ja televisiokanavilla vielä vuonna 2004.
Sodan aikaisiin levytyksiin kuului myös Harry Bergströmin valssi Seitsemän tuntia onnehen, joka oli musiikkia elokuvaan Morsian yllättää (1941). Suomi-Filmille sen oli ohjannut Valentin Vaala.
Virran ainoaksi sodanaikaiseksi elokuvarooliksi jäi Ossi Elstelän Nuori ihmisiä –elokuvan (1943) komeaääninen keikari Klaus. Virta laulaa siinä Kaarlo Valkaman yhtyeen säestämänä reilun minuutin Martti Similän säveltämää, Tapio Ilomäen sovittamaa ja Mika Waltarin sanoittamaa nimetöntä laulua, joka tunnetaan riimiltään: "Kelle laulaisin, mä kelle? Laulan laulun nuoruudelle". SF:n filmikoulun kasvatti pääsi näin ensimmäiseen yhtiön valmistamaan elokuvaan vasta silloin.
Vuonna 1943 Virta ei levyttänyt yhtään omaa levyä. Vasta maaliskuussa 1944 hän sai levyttää 10 levynpuolta, kaikki Toivo Kärjen sävellyksiä ja Kerttu Mustosen sanoituksia. Joukossa on tunnettu Siks' oon mä suruinen, vaikka se tulikin suosituksi Eero Väreen esittämänä. Toinen levytys maaliskuulta 1944 osoittaa poliittista ajatustakin: Harmony Sistersin Raija Valtosen kanssa Virta levytti englanninkielisiä swing-kappaleita. Brittimusiikkia Virta oli tuonut jo Rainbow-yhtyeensä ohjelmistoon.
Mukana oli myös Casablanca-elokuvan pääsävelmä As Time Goes By. Itse elokuva pääsi Suomessa markkinoille vasta joulun jälkeen 1945. Sovitukset näihin olivat rintamalla yhä olevan Toivo Kärjen, säestäjänä Erkki Ahon Rytmi-orkesteri, jonka tyyli saatiin Dorseyn veljeksiltä ja Benny Goodmanilta. Se oli samalla amerikkalaisen musiikin tarjontaa aikana, jolloin sitä ei voitu Suomessa ostaa. Virta ei osannut puhua englantia, mutta hän osasi laulaa sitä, luonnehti Toivo Kärki hänen svengaavaa esiintymistään.
Maailma oli muuttumassa, mikä tajuttiin rintamallakin. Siellähän liikkui samaan aikaan populaarikulttuuriin olennaisesti liittynyt letkaus: "Mannerheimin yhtye soittaa hitaan suomalaisen foksin Kusessa ollaan, säveltänyt Risto Ryti".
torstaina, syyskuuta 21, 2006
Turinaa top-listasta
Katselin vaihteeksi top-listaa, kun huomasin tilaajien määrän tipahtaneen yhtä tilapäisesti alle 200 kuin se oli ylikin.
Bloginkuluttajien pitäisi olla aktiivisia ja ilmoittaa kommenteissa tilauksensa lopetus, niin voisi asiasta oikein kärsiäkin.
Sijoitukseni listalla on tällä hetkellä 51, tilaajia 198. Modernisti verkostoituneet salaliittolaiset eli neuleblogit ovat rymistäneet vauhdilla ohi sitä vauhtia, etten ole edes heidän paikkojaan takamuksissa ehtinyt näkemään. Kun päivityslistan ruuhkat ovat mitä ovat, sen etusivulta ei monikaan ehdi listalla olevia kilauttamaan.
Top-listalla edelläni on tällä hetkellä 15 neuleblogia, enkä uskalla laskea paljonko niitä on top-sadassa. Neulepuikkoja sojottaa niin, ettei tämmöinen kyrmy bloggari mahdu edes kääntymään.
Jäljelle jää vain peruuttaminen alas. Taksit eivät onneksi aja yli, sillä vain kolme taksiblogia on listan kärkipäähän päässyt. Oletin niiden ilmestyessä aikanaan, että niitä tulisi ainakin kymmenen ryminällä kärkeen. Jos vaikka joku naapuri olisi mogannut.
Minun näkökulmastani iloisiakin uutuuksia on mennyt ohi. Kemppinen on niistä yksi.
Neuleblogien sijoituksista voi päätellä, että ainakin ne tilaavat blogilistalta kaikki toisiansa. Sehän on ihan oikein. Järjestöpäätökset ja markkinatalouden demokraattinen laki rulaa. En tiedä tilaavatko muut läheisikseen kokemiaan blogeja. Luultavasti niissä on enemmän taktikointia: haa, tuotapa en tilaakaan, koska se voi nousta listalla.
Listan yksipuolistuminen - olipa kyse mistä tahansa demokratian muodosta - vähentää sen käyttökelpoisuutta. Luulisin, että jokainen seuraa eniten sitä sivua, millä oma blogi sijaitsee.
Tämä on auttanut minua ymmärtämään ensi kertaa, miksi musiikin myyntilistoilla on olemassa omia sarjoja eri tyyppiselle musiikille. Levymusiikin monipuolisuus ei muuten kävisi ilmi - ja itse asiassa markkinatkin siitä kärsivät. Kun ilmeisesti jo puolet top-listan etusivun blogeista on neuleblogeja, markkinat ovat yksipuolistuneet. Ehkä omat sarjat tarvitaan jo piakkoin, ennen kuin markkinat tukehtuvat?
Sekin on havaittavissa, että arkipäiväinen linkkaaminen toisiin blogeihin on rajusti vähentynyt. En usko olevani väärässä, kun sanon, että se lähti liikkeelle useiden listojen tulosta. Siitä voi päätellä, että tuorelista, luetuimpien lista ja top-lista aiheuttavat markkinatilanteen kiristymistä ja avaavat mahdollisuudet taktikoinnille.
Ken ei tätä usko, ei usko ihmisen oveluuteen (tai markkinahenkisyyteen). Ja kun on tähän ikään päässyt, huomaa viattominkin, ettei ihmisten oveluudella ole tosiasiassa mitään rajaa.
Bloginkuluttajien pitäisi olla aktiivisia ja ilmoittaa kommenteissa tilauksensa lopetus, niin voisi asiasta oikein kärsiäkin.
Sijoitukseni listalla on tällä hetkellä 51, tilaajia 198. Modernisti verkostoituneet salaliittolaiset eli neuleblogit ovat rymistäneet vauhdilla ohi sitä vauhtia, etten ole edes heidän paikkojaan takamuksissa ehtinyt näkemään. Kun päivityslistan ruuhkat ovat mitä ovat, sen etusivulta ei monikaan ehdi listalla olevia kilauttamaan.
Top-listalla edelläni on tällä hetkellä 15 neuleblogia, enkä uskalla laskea paljonko niitä on top-sadassa. Neulepuikkoja sojottaa niin, ettei tämmöinen kyrmy bloggari mahdu edes kääntymään.
Jäljelle jää vain peruuttaminen alas. Taksit eivät onneksi aja yli, sillä vain kolme taksiblogia on listan kärkipäähän päässyt. Oletin niiden ilmestyessä aikanaan, että niitä tulisi ainakin kymmenen ryminällä kärkeen. Jos vaikka joku naapuri olisi mogannut.
Minun näkökulmastani iloisiakin uutuuksia on mennyt ohi. Kemppinen on niistä yksi.
Neuleblogien sijoituksista voi päätellä, että ainakin ne tilaavat blogilistalta kaikki toisiansa. Sehän on ihan oikein. Järjestöpäätökset ja markkinatalouden demokraattinen laki rulaa. En tiedä tilaavatko muut läheisikseen kokemiaan blogeja. Luultavasti niissä on enemmän taktikointia: haa, tuotapa en tilaakaan, koska se voi nousta listalla.
Listan yksipuolistuminen - olipa kyse mistä tahansa demokratian muodosta - vähentää sen käyttökelpoisuutta. Luulisin, että jokainen seuraa eniten sitä sivua, millä oma blogi sijaitsee.
Tämä on auttanut minua ymmärtämään ensi kertaa, miksi musiikin myyntilistoilla on olemassa omia sarjoja eri tyyppiselle musiikille. Levymusiikin monipuolisuus ei muuten kävisi ilmi - ja itse asiassa markkinatkin siitä kärsivät. Kun ilmeisesti jo puolet top-listan etusivun blogeista on neuleblogeja, markkinat ovat yksipuolistuneet. Ehkä omat sarjat tarvitaan jo piakkoin, ennen kuin markkinat tukehtuvat?
Sekin on havaittavissa, että arkipäiväinen linkkaaminen toisiin blogeihin on rajusti vähentynyt. En usko olevani väärässä, kun sanon, että se lähti liikkeelle useiden listojen tulosta. Siitä voi päätellä, että tuorelista, luetuimpien lista ja top-lista aiheuttavat markkinatilanteen kiristymistä ja avaavat mahdollisuudet taktikoinnille.
Ken ei tätä usko, ei usko ihmisen oveluuteen (tai markkinahenkisyyteen). Ja kun on tähän ikään päässyt, huomaa viattominkin, ettei ihmisten oveluudella ole tosiasiassa mitään rajaa.
keskiviikkona, syyskuuta 20, 2006
Sodan ja rauhan viihde 1940 – 1945
Tänään Orionissa klo 16.45. Vapaa pääsy!
Elävän kuvan musiikkiraita
Dokumentin ytimessä 31: Sodan ja rauhan viihde 1940 – 1945
Suomi varustautui vuodesta 1938 lähtien Helsingissä kahta vuotta myöhemmin järjestettäviin olympialaisiin, mutta joutui keskittämään voimansa henkiseen maanpuolustukseen suursodan uhkakuvien edessä. Tämä kuvastui kotimaisen elokuvan valintoihin, kun yhtiöistä suurimmat, Suomi-Filmi ja SF panostivat viihde-elokuvaan ja uutiskuvaukseen.
Viihteen merkkitapaukseksi nousi Toivo Särkän ohjaama Kulkurin valssi. Se lievitti kotirintamien eskapisminkaipuuta tehokkaimmin ja houkutteli sotavuosien valkokangastunnelmiin yli 1,3 miljoonaa katsojaa kautta Suomen niemen. Suurin lyhytkuvien valmistamo Suomi-Filmi keskittyi talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939 uutiskuvauksiin.
Puolustusvoimain uutiskatsausten rinnalla Suomi-Filmin uutiskuvat muodostivat peilin, josta taisteleva kansakunta saatoi nähdä itsensä ja samaistua sodan päätyttyä Risto Orkon puolus-tusvoimain ja Suomi-Filmin aineistosta koostaman Taistelun tien sankaritarinaan kevättalvella 1940. Sillä oli merkityksensä myös armeijan pysyttämisessä aseissa: termillä "välirauha" on lähes revansistinen käytännön tavoitteensa.
Äänielokuva löi itsensä sopivasti läpi ennen sotia. Suomi-Filmi oli rakennuttanut kaksi modernia studiota käsittävän tehokompleksin Munkkisaareen ja meille tärkeässä mallimaassa Saksassa ajettiin musiikkiviihdettä elokuviin määrätietoisesti. Valtiollistetun UFA:n "Kulturfilm"-keskus ajanmukaisti alkukuvaohjelmistoa sotapropagandaan soveltuvaksi viihteeksi. Sen kaikuna astui meillä voimaan 25. päivänä tammikuuta 1941 säädös, joka edellytti että veronalennukseen oikeuttava lyhytfilmi oli äänellinen ja jopa laadukas.
Kriteerit täyttyivät Suomi-Filmin vuosina 1940-42 valmistamissa "kulttuurifilmeissä" Sävelten kesäkeitto, Kolme pientä sävelmää sekä Pihasoittajat, jotka kuvastelivat "nykyhetken näkymiä musiikkimme alueella" jurvalaisista karkeuksista siistittyinä.
Sävelten kesäkeitto
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Turo Kartto. Esiintyjät: Eino Katajavuori (ksylofoni), Matti Rajula (saksofoni, klarinetti), Yrjö Gunaropulos (piano). VET: A-1410 / 30.8.1940 – Va – 205 m / 7' 30"
Sävelten kesäkeitto alkaa kahden virtuoosin, ksylofonisti Eino Katajavuoren ja saksofonisti Matti Rajulan Ukko Nooa –variaatioilla. Monipuolinen Katajavuori steppailee soittonsa aikana taidok-kaasti. Rajula soittaa saksofonillaan Yrjö Gunaropuloksen säveltämän ja säestämän uutuuskappa-leen Moottoriveneidylli. Esitys siirrettiin myöhemmin vuonna 2004 Suomen saksofoniseura ry:n toimin cd-levylle (Historical Recordings, FSSCD 04002).
Ksylofonisti Katajavuori loi uraa myös elokuvanäyttelijänä. Hän näytteli sankariosia melodraa-moissa, esimerkiksi Veikko Itkosen elokuvissa Kohtalo johtaa meitä (1945) ja Silmät hämärässä (1952) sekä Teuvo Tulion elokuvassa Levoton veri (1946). Elokuva jatkuu Katajavuoren loistok-kaaseen, tunnistamattomaksi jääneeseen swing-revitykseen, joka tuntuu jättävän paljon tilaa Katajavuoren improvisointiin. Lopuksi kuullaan todennäköisesti Matti Rajulan itsensä säveltämä klarinettipolkka, mahdollisesti Liukkaat jalkineet, jossa tahti kiihtyy kiihtymistään…
Suomi-Filmin sotilaspila 1: Leikki sijansa saakoon
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Kuvaus: Olavi Gunnari. Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Kosti Aaltonen. VET: A–1322 - 7.2.1940 - Vv – 150 m / 5 min
Sodan sytyttyä uutisfilmien kylkeen kyhättiin leikin varjolla neljä ronskia alkukuvaa nostattamaan talvisodan henkeä. Neljä Suomi-Filmin sotilaspilaa (1940) olivat Tatu Pekkarisen käsikirjoittamia. Ne leikkasi lyhytfilmeiksi menestysohjaaja Valentin Vaala. Suomi-Filmin studioilla pikaisesti kuvatun sarjan juonsi rahvaanomaisen sketsiviihteen tähti Matti Jurva. Hän oli lämmitellyt elokuvarooleissa jo välirauhan kesänä Adams-Filmin avatessa ovet musiikkiviihteelle Katajanokan studiollaan, osoitteessa Pikku Satamakatu 6. Arvo ja Veli Tammisen Sampo-Filmi lääkitsi sieltä käsin kansan mielialoja Eulalia tädillä (1940) ja päästi Jurvan kumpaneineen irti lyhytfilmeissä Seitsemän velimiestä (1939) ja Ankkurikahvilan kantavieraat (1940).
Kilpailevan yhtiön Sotilaspiloissa Jurva painoi kaasun pohjaan ja lauloi härskisti suohon Stalinin asettaman Otto Ville Kuusisen hallituksen; irvaili eetterissä häiriköivää punapropagandan henkilöitymää "Teuvan Tiltua" sekä varoitteli "tyhjästä nyhjäistyjen" huhujen levittelystä.
Lauluntekijänimimerkki Erkki Salaman taakse kätkeytyivät talvisodan ikäväntorjuntaviihteen merkittävät hahmot, säveltäjä Matti Jurva ja sanoittaja, kuplettimestari Tatu Pekkarinen. Suomi-Filmi tilasi heiltä talvisodan aikana neljä erilaista sotilaspilaa, joiden tendenssi oli aina ajankohdan hermolla ja aikalaistermein ryssää pahasti piikittelevä. Samanaikaisesti ajankohtaisia uutisia sanomalehdistä lukeva Matti Jurva laulaa merkillistä maailmanmenoa ihmettelevän kappaleensa Sattuu se joskus niinkin (Columbia DY 158, 1938) täysin uusilla sanoilla, joissa ihmetellään ilkeän Iivanan tyhmyyttä ja luvataan Iivanalle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta.Vastaavia letkautuksia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksien kielestä.
Laulu Hei jenkkankaa, tässä tulee Iivana on sen sijaan todennäköisesti sävelletty ja sanoitettu elokuvaa varten. Välikuvat sodasta on otettu autenttisiin kuvamateriaaleihin perustuvista Suomi-Filmin uutiskuvista. Tärkein Jurvan lauluista on kuitenkin itseoikeutusti talvisen korsun edessä laulettu Niet Molotoff, jossa Jurva näpäyttää mieskuoron vahvistamana että "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulun aikana nähdään uutiskuvia venäläisistä sotavangeista. Jurva levytti kappaleen vasta jatkosodan aikana (Kristall 205, 1942). 2000-luvulla ikäväntorjuntaviihde on nostettu pitkän hiljaisuuden jälkeen uudestaan esille, esimerkiksi useiden levykokoelmien muodossa kuten Mannerheimin linjalla – Matti Jurvan musiikkia vuosilta 1940-1942.
Suomi-Filmin sotilaspila 2: Laulava talonryhmä
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen.Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Lauri Kyöstilä, Maija-Liisa Lehtinen, Hannes Veivo, Harry Bergström, Kosti Aaltonen. VET: A–1326 - 20.2.1940 - Vv – 150 m / 5 min
Kotirintaman toiminta pimennysverhoineen, hamstrauksineen ja talonryhmän vartioimisineen on tiukasti läsnä tässä ajankuvassa. Kahvin loppumista päivitellään, säveltäjä Harry Bergström esittää tupakan ruinaajaa. Laulajatar Maija-Liisa Lehtinen haaveilee sotapojasta "siellä jossakin".
1930-luvun levylaulaja, näyttelijänä lähinnä tunnettu Hannes Veivo puolestaan esittää kaihoisan laulun kotipuolen tytölle. Jurva tiskaa astioita niitä lähinnä särkien ja laulaa vuonna 1931 levyttämänsä laulun Rengin ruokapolkka (Columbia DY 21). Hannes Veivo laulaa siihen introksi uusilla sanoilla Jurvan vuonna 1934 levyttämän valssisuosikin Hiekkarannalla (Odeon A 228263). Kodinturvajoukot (eli Jurva ja Kyöstilä sekä kaksi neitosta) laulavat piirissä "pelota ei ukkosia, eikä myöskään akkasia, vaikka satais puukkoja, ryssän lentosuukkoja"…
Suomi-Filmin sotilaspila 3: Kaksi kaverusta Kille ja Kalle
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Onni Veijonen, Hannes Veivo, Kosti Aaltonen. VET: A–1330 - 28.2.1940 - Vv – 290 m
Jurva laulaa alkusoittona ikivihreää jenkkaansa Tullaan, tullaan (levytys Odeon A 228260, 1934). Hannes Veivo esittäytyy teatterin vahtimestarina ja laulaa Jurvan kanssa ryssän politiikasta foxtrotin Tyhjästä ei nyhjästä (Kristall 130, 1940).
Jurvan kaverina on Onni Veijonen, nykyisen Vares-näyttelijähahmon Juha Veijosen isoisä, joka laulaa Minun kultani kaunis on –säveleellä Iivanan mielikuvituksettomuudesta.
Juorumyllyn ja vakoilijoiden keskellä soi Jurvan varoituksena kaunis sävelmä Sulamith.
Suomi-Filmin sotilaspila 4: Otto Ville ja Teuvan Tiltu
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Käsikirjoitus: Matti Jurva. Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Onni Veijo-nen, Inari Koponen, Hannes Veivo, Kosti Aaltonen, Hugo Hytönen. VET: A–1333 - 8.3.1940 - Va – 320 m
Terijoen hallituksen pääministeri Otto-Ville Kuusinen (Matti Jurva) esittää puhelauluna resitoiden uudella esittelytekstillä vanhaa kansanlaulua Villiruusu. Suomi-Filmi jatkoi irvailulinjaansa jatkosodankin aikana kahdella Armas J. Pullan sotaromaaneihin perustuvalla elokuvalla Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943).
Kolme pientä sävelmää
Suomi 1941. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Olavi Gunnari. Suunnittelu ja musiikki: Harry Bergström. Esiintyjät: Kaija Rahola (laulu), Harry Bergströmin 7-henkinen orkesteri. Elokuvatarkas-tamo: 1581 / 30.5.1941 – Va -210 m / 7' 30"
Elokuva on Suomi-Filmin ykkössäveltäjän Harry Bergströmin tuotannon esittelyfilmi. Alkusoittona soi hänen säveltämänsä, Valentin Vaalan ohjaaman elokuvan Rikas tyttö (1939) nopea foxtrot Oli-oli-oli. Olavi Virta oli levyttänyt sen Bruno Laakon Lepakot-orkesterin kanssa Columbia-levymerkille (DY 272, 1939).
Viulisti Sulo Aron soittaman Bergströmin virtuoosinumeron jälkeen tunnistamaton sellisti soittaa herkän sävelmän Tule aamu elokuvasta Poikamiesten holhokki (1938), minkä jälkeen koloratuuri-sopraanon heleän äänen omaava, Suomi-Filmin suosittu sota-ajan tähtinäyttelijätär Kaija Rahola esittää tangon Niin rakastan mä maailmaa elokuvasta Antreas ja syntinen Jolanda (1941). Eine Laineen sanoittaman kappaleen levytti Kalevi Korpi vasta vuonna 1955 (Odeon PLD 107).
Pihasoittajat
Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Erkki Majava. Esiintyjät: Asser Fagerström (harmonikka), Wolde Jussila (viulu) ja Viljo Immonen (kitara). Elokuvatarkastamo: 1698 / 9.10.1942 – 10 % -- 210 m / 8 min
Pihasoittajat on studioon lavastettu lyhytelokuva pihasoittajista syksyllä 1942. Kuulijoina on vain naisia ja lapsia, joka viittaa todellisuuteen: miehet ovat rintamalla. Pihasoittajat Asser Fagerström (harmonikka), Wolde Jussila (viulu) ja Viljo Immonen (kitara) viihdyttävät yleisöä Matti Jurvan sävelmällä Väliaikainen ja argentiinalaisen Matos Rodríguezin tangolla La Cumparsita. Syvästi ajankohtaisen Elämää juoksuhaudoissa –valssin laulaa nuori parikymppinen tunnistamaton laulaja jatkaen kuitenkin aurinkoisempaan napolilaiseen lauluun, Eduardo di Capuan säveltämä O sole mio (1898). Viljo Immonen sooloilee ja tunnelmoi traditionaaliseksi venäläissäveleksi määritellyn Kaksi kitaraa, Asser Fagerström taas hurmaa naisia niin ikään traditionaalisella kappaleella Mustat silmät.
Wolde Jussilakin saa esittää taituruuttaan soolotangolla Mustasukkaisuutta, jonka säveltäjä on tanskalainen Jacob Gade (La tango jealousie, 1925) Soittajiksi on elokuvaan selvästi palkattu ajan ehdottomat huiput.
Puolustusvoimien Katsaukset olivat haukanneet vuoden 1941 alkukuvatarjonnasta leijonan osan, mutta niiden valmistustahti hidastui rintamatapahtumien juuttuessa asemasotaan. Siinä vaiheessa oli kamerasilmän sihdattava kotirintaman tekemisiin.
Niinpä Puolustusvoimain Kuvalaitoksen vastaus huvittelukieltoa poteville kotijoukoille oli Sotamarsalkan hopeatorvet (1942), jossa keskityttiin koko katsauksen voimalla Messuhallin asemiesiltamiin. Rintamilla ja radiossa esiintyvät yhtyeet, viihdetaiteilijat sekä hupinumeroiden vanhat ja tuoreet kasvot ottivat paikkansa myös alkukuvien tähdistössä. Siihen kuuluivat itseoikeutetusti Korsuorkesteri ja Harmony Sisters, miehekäs Georg Malmsten, velmu korpraali Einari Ketola sekä Sorrentoa laulava sotamies Henry Theel. Rotupuhdasta naiseutta edustivat trikoissa liikehtivä Lucia Nifontova ja sääriään väläyttelevä Liisa Tuomi, joka luopui pyssyistä vasta myöhemmin. Tähteyden vetovoimaan luotti myös useat näistä tähdistä löytänyt Suomi-Filmi, joka valmisti asemmiesiltamista oman filmin Välähdyksiä Propaganda-aseveljien toivekonsertista (1941) sekä kotirintamille suunnatun sukseen Kenttäpostia (1942).
Välähdyksiä Propaganda-aseveljien toivekonsertista
Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström ja Felix Forsman. Musiikillinen joh-to: George de Godzinsky. Esiintyjät: Helsingin varuskunnan soittokunta, joht. Artturi Rope, Korsuorkesteri, joht. George de Godzinsky, Josef Kaartinen (saksofoni), Harmony Sisters, Onni Laihanen (harmonikka), Martti Jukola (radiokuuluttaja). Elokuvatarkastamo: 1640 / 14.2.1942 – Va -- 365 m / 13 min
"Mainostoimistojen ja lehdistön maanpuolustuksellisen tukijärjestön, Propaganda-aseveljet ry:n järjestämä toivekonsertti Helsingin konservatorion salissa Pohjoisella Rautatiekadulla kokosi moni-puolisen esiintyjäkaartin". Ohjelmisto perustui yleisön toiveisiin ja onnentoivotuksiin radio-ohjelma Sävellahjan tapaan. Tilaisuus myös radioitiin ja sen juonsi legendaarinen urheilutoimittaja Martti Jukola. Elokuvassa Helsingin varuskunnan soittokunta johtajanaan Artturi Rope soittaa tervetuliaismarssin. Ohjelman käynnistää Korsuorkesteri soittamalla George de Godzinskyn johdolla Hungaria-sarjan, jonka oli tehnyt levytettynä tunnetuksi harmonikkataituri Vili Vesterinen. Kilpaileva mestari Onni Laihanen hauskuttaa yleisöä Ukko Nooa –muunnelmilla. Harmony Sisters laulaa eteerisesti yhteen sota-ajan ohjelmistoaan, jonka huipentaa Kodin kynttilät sekä Liisa Pien´-tulkinta saksalaisten menestysiskelmästä Lili Marleen. Kodin kynttilät on amerikkalainen laulu vuodelta 1933. Sen levytti tuolloin The Vagabonds –salanimeä käyttävä jazzyhtye California Ramblers nimellä When It's Lamp Lightning Time in Valley. Kappale kääntyi 1935 ruotsiksi joululauluna ja sikäläisen suuren suosion myötä tehtiin myös suomalainen versio. Nuori saksofonin soittaja Josef Kaartinen taituroi Pietro Frosinin kappaleen The Jolly Caballero. Esitys on julkaistu Suomen sakso-foniseuran cd-äänilevyllä (Historical Recordings, FSSCD 04002, 2004).
Valtion Tiedotuslaitoksen kuvatoimiston elokuvaosastolla työskentelevät filmimiehet Yrjö Norta, Yrjö Rannikko, Topo Leistelä ja Asser Kantola esittelivät kulisseissa ajatuksensa omasta siviilielä-män tapahtumiin keskittyvästä katsaussarjastaan, jotta "puhdetyön kuvaukseksi surkastuneeseen aiheistoon saataisiin edes jonkinlaista ytyä". 15.10.1942 päivätyllä sopimuksella ehdotuksesta tuli totta, kun kuvatoimiston tehtävät siirtyivät Propaganda-Aseveljet r.y:n perustamalle Finlandia-Kuvalle. Helmikuusta 1943 alkaen Finlandia-Kuva ryhtyi valmistamaan uutta Finlandia-Katsaus –sarjaa elokuvaajinaan Björn Soldan ja Holger Harrivirta. Katsauksissa oli mahdollista avartaa näkökulmaa sota-ajan kulttuuriin ja myös viihteen saksalaissuhteisiin armeijan harmaista kuoritulla kepeydellä ja rohkeudella.
Finlandia-Katsaus 7
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Ohjaus: Björn Soldan. Kuvaus: Björn Soldan ja Holger Harrivirta. Esiintyjät: Ilse Werner (laulu), Adolf Steimel (säveltäjä-säestäjä). Elokuvatarkastamo: 1779 / 28.5.1943 – V – 160 m.
Björn Soldan ja Holger Harrivirta olivat kameroineen asemissa, kun Kolmannen valtakunnan operetti- ja filmitähdet, Indonesiassa hollantilaisperheeseen syntynyt, mutta Frankfurtiin 10-vuotiaana muuttanut Ilse Werner (oik. Ilse Charlotte Still, 1921 -2005) ja Wienin pommituksissa traagisesti kuollut itävaltalainen Lizzi Waldmüller (1904-1945) saapuivat vuorollaan Propaganda-aseveljet r.y:n järjestämälle konserttimatkalle Suomeen. Kontaktin tähtösiin oli luonut Venetsian filmivesti-vaaleilla säännöllisesti vieraileva suhdetoimintamies, puolustusvoimain kuvaosastolla työskentelevä Yrjö Rannikko. Sekä Lizzi Waldmüllerillä että Ilse Wernerillä oli takanaan mittava ura viihteellisten operettielokuvien tähtinä.
Ufan historian kirjoittaja Klaus Kreimeierin (Die Ufa Story, 1992) tyypittelyssä Marlene Dietrich ja Zarah Leander kuuluivat eroottisesti dominoiviin arjalaisdiivoihin, jotka vangitsivat kabaree-esityksillään Kolmannen valtakunnan eliitin. Lizzi ja Ilse vetosivat sen sijaan rivimiehiin arjalais-morsiamen katseella pitäen lauluillaan yllä emotiivista yhteyttä kotiliden ja tulilinjojen välillä. Propaganda-aseveljien tilauksesta tämä asetelma täyttyi Messuhallin pääkonsertissa, missä vierailevat tähdet lauloivat hurmioon hallillisen paikalle ahtautuneita rintamamiehiä ja helsinkiläisen miesvaltaisen yleisön. Parisuhdeilluusion yleisössään herättänyt Werner oli berliiniläisten lemmikki. Hänen laulunsa ja vihellyksensä kantoivat radioaalloilla läpi sodan, välittäen saksalaisille kuuntelijoille sydämien yhteenkuuluvuuden tunnelmia sunnuntai-iltapäivien "Wunschkonzert" –toivekonsertissa.
Ilse Werner, suosittu elokuva- ja laulajatähti (mm. Paroni Münchausenin seikkailut, 1943) käy Suomen vierailullaan Aulangolla ja illastaa Kalastajatorpalla säestäjänsä Adolf Steinerin seurassa. Myöhemmin "hänen esiintymistilaisuutensa Konservatoriossa ja Messuhallin asemiesillassa sekä teatteri Rexissä muodostuivat suurmenestyksiksi " (Yrjö Rannikko, Filmimaailma 11/1943). Ilse esittää Messuhallissa vuonna 1941 levyttämänsä Maria Siegelin laulun Sing ein Lied wenn du mal traurig bist.
Elokuva sisältää välähdyksiä sodanaikaisesta Helsingistä ja Ilsen ympärillä parveilevista kaiken-ikäisistä ihailijoista. Mieskuoro esittää hänelle saksankielellä Adolf Marschnerin säveltämän serenadin Warum bist du so ferne.
Päiväkirjassaan 19.5.1943 Holger Harrivirta kertoo menevänsä aamulla Ilse Wernerin konsertin harjoituksiin: "Samalla se on filmauksen harjoitus, jossa kuvataan hänen laulunsa 100%! Ensi ker-ran katsauksissa! Illalla on sitten Asemiesilta ja filmaus." Kysymyksessä oli siis play back –kuvaus, jossa äänifilmille aikaisemmin kuvattuihin lauluihin oli tarkoitus yhdistää asemiesillassa tapahtuva laulajattaren esiintyminen. Tavoitteessa ei täysin onnistuttu. Materiaalipulan vuoksi kuvanegatiivi oli leikattava synkroniin riskillä ilman työkopion suomaa välivaihetta. Kun synkkaa ei osaan esiintymisestä löydetty, oli kuvattua ja äänitettyä aineistoa jätettävä katsauksen ulkopuolelle.
Puuttuva osa saa nyt ensimmäisen julkisen esityksensä videoteknikko Jarmo Nymanin ansiosta. Käyttämättömässä materiaalissa Werner viheltelee taidokkaasti ja laulaa vauhdikkaan Peter Igel-hoffin ja Adolf Steimelin säveltämän, Erich Käuterin ja Aldo von Pinellin sanoittaman nimisävelmän uunituoreesta elokuvastaan Wir machen musik sekä samasta elokuvasta tunnelmalliset laulut Wann wirst du wieder bei mir sein ja Mein Herz hat heut´Premiere.
Finlandia-Katsaus 10
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Ohjaus: Björn Soldan. Kuvaus: Björn Soldan ja Holger Harrivirta. Selostus: Veikko Itkonen. Esiintyjät: Lizzi Waldmüller (laulu), Franz Grothe (säestäjä-säveltäjä). Laulut: Lizzi Waldmüller esittää kappaleen "Du hast Gluck Bei Den Frau'n Bel Ami". Elokuvatarkastamo: A-1788 /6.7.1943 – Va – 240 m / 8 min
"Helsinkiläiset saivat nähdä hänet ensi kerran Kino Palatsissa Valssi sinun kanssasi –elokuvan ensi-illassa. Ennen esitystä johtaja Orko esitti yleisölle 'pienen suloisen aseveljemme'. Myöhemmin säveltäjä Grothen säestämänä hän lauloi filmin pääschlagerin kaunisvärisellä ja hyvin koulutetulla äänellään" (Marja-Leena, Filmimaailma, 13 /1943).
Filmaus oli jälleen keskitetty Messuhallin iltamiin. Jo pitkään esintynyt Lizzi poimittiin Suomi-Filmin valkokankaita varten "ihanassa valkoisessa pitsityylipuvussa" laulamassa jälleen kerran "Bel-aminsa". Sen sijaan kamera ei vieraillut Kalastajatorpalla, missä "Godzinsky soitteli milloin Straussia, milloin itseään ja Tauno Palo innostui laulamaan Lizzille On syömmein lemmensairas –iskelmän niin hehkuvasti".
Suomalainen kamera ei myöskään taltioinut Waldmüllerin ehdotonta pääesiintymistä maamiehilleen Rovaniemen konsertissa, joka radioitiin suorana Kolmannen valtakunnan keskukseen, Berliiniin asti. Franz Grothe (1908-1982), kevyen filmimusiikin tuottelijas säveltäjä ja "Suursaksan Radion Viihdeorkesterin" kapellimestari oli elementissään omiensa parissa. Hän säesti Lizzi Waldmülleriä ja johti orkesteria esittäen sentimentaalisen Illusion –valssinsa saksalaisen sotilasradion "Aina soi" –ohjelmassa.
Puolustusvoimain katsaus 54:
Sotamarsalkan hopeatorvet - asemiesillan musiikkiohjelma
Suomi-Filmi 1942. Tuotanto: Puolustusvoimat. Ohjaus ja kuvaus: Felix Forsman. Äänitys: Pertti Kuusela. Selostus: Reino Palmroth (= Palle). Esiintyjät: Helsingin varuskunnan soittokunta, joht. Artturi Rope, Henry Theel, Vili Vesterinen, George de Godzinsky, Kallion kansakoulun poikakuoro. Elokuvatarkastamo: A-1672 / 17.7.1942 – Va – 280 m / 9 min
Messuhallin asemiesiltaa juontaa kapteen Reino Palmroth poliittista satiiria viljelevän "Pallen" roolissa. Illan avaa Helsingin varuskunnan soittokunta esittämällä kapellimestarinsa Artturi Ropen sähäkän marssin Marsalkan hopeatorvet, joka kelpasi aikansa Finlandia-Katsausten fanfaariksi. Nuori alikersantti Henry Theel laulaa korkealta, sotilaspuukko vyöllä napolilaisen Ernesto de Curtisin tenoribravuurin Muistoja Sorrennosta. Kappale, jota Theel ei koskaan levyttänyt, kantoi myöhemmin nimeä Palaa Sorrentoon… Lavalle astuu alikersantiksi korotettu harmonikkamestari Vili Vesterinen ja soittaa George de Godzinskyn pianosäestyksen kiihoittamana Pietro Frosinin taiturikappaleen La mariposita.
Lopuksi Kallion kansakoulun poikakuoro kajauttaa illalle isänmaallisen niitin laulamalla Sibeliuksen ja Leinon synteesinä syntyneen Ateenalaisten laulun. Vuonna 1899 Helmikuun manifestin mielivaltaa vastaan synnytetty taistelulaulu kipinöi jälleen uhrivalmiuden tulta.
Kenttäpostia
Suomi 1942. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström ja Pentti Lintonen. Musiikin johto: George de Godzinsky (Korsuorkesteri & kvartetti). Esiintyjät: George Malmstén (laulu), Lucia Nifontova (tanssi), Arvo Martikainen (tanssi), Einari Ketola (kuplettilaulu), Toivo Manninen (harmonikka), Liisa Tuomi (mustalaistanssi), Boris Wittenberg (viulu). Elokuvatarkastamo: A-1660 / 7.5.1942 – Va – 410 m / 15 min
Taistelulaivan messissä esittää Georg Malmstén harmonikan (todellisuudessa Korsuorkesterin ja laulukvartetin) säestyksellä de Godzinskyn mahtailevasti sovittaman laulunsa Meripojan preivi. Laulusta hän oli tehnyt tuoreen levytyksen: Odeon A 228600, 6.3.1942. Elokuvissa harvinainen ballerina Lucia Nifontova, jota vie Poretta-musikaalin tähti Arvo Martikainen, tyylittelevät klassisissa lavasteissa. Esitystä tahdittaa de Godzinsky (Musiikkinumero on nimetön). Sitten rintamakiertuiden ikuinen "Möttönen", Einari Ketola esittää syntyvyyden lisäykseen kannustavan sotapoikakuplettinsa Toivo Mannisen harmonikkasointujen siivittämänä. Ketola myös levytti Möttös-sanailua Odeon-levylle. Oli mustalaistanssin aika ja sen pyörteessä nostatti hamettaan Liisa Tuomi viulumies Boris Wittenbergin virittämänä. Lopuksi talvisodan kylmä henkäys puhaltaa rakovalkealla: Kuulemme Georg Malmsténin itsensä laulaman sävellyksen ja Kerttu Mustosen koskettavan sanoituksen Äänisen aallot (Odeon A 228602, 10.3.1942).
Finlandia-Katsaus 58
Suomi-Filmi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulai-nen. Esiintyjät: Tauno Majuri (kuuluttaja), Dallapé –orkesteri, joht. Helge Pahlman, Olavi Virta (orkesterin kitaristi), Anitra Karto (tanssi), Lilian & Armand (tanssipari), Akseli Vuorisola ja Steppitytöt. Elokuvatarkastamo: A-1962 / 4.1.1945 – Va – 210 m / 7 min
Uusi vuosi 1945 vastaanotetaan Messuhallissa Finlandia-ohjelmapalvelun järjestämässä tilaisuudessa. Tapahtumia juontaa kohti kulminaatiota Tauno Majuri, taustalla illan orkesteri Dallapé ja meiningissä mukana kitaransoittaja Olavi Virta. Tanssipari Lillian & Armand pyörähtää aluksi näyttävästi ja sitten Vuorisolan merisotilas-tytöt näyttävät tiimissä steppauksen kurinalaista taitoa. Lopuksi tanssija Anitra Karton oppilaat esttelevät uuden vuoden numerot. "Uusi vuosi ja uusi kuosi" toteaa Pallen sanoin Tauno Majuri, ja Dallapén rytmittämät lavatanssit saavat alkaa. Yhtyeen soittamana kuullaan myös Dallapén tunnussävel, joka aloitti aina orkesterin ohjelmiston vuodesta 1936 lähtien. Sen oli säveltänyt Georg Malmstén eikä yhtyeensä näköistä kipaletta koskaan levytetty.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola, Jari Sedergren 20.9.2006
Elävän kuvan musiikkiraita
Dokumentin ytimessä 31: Sodan ja rauhan viihde 1940 – 1945
Suomi varustautui vuodesta 1938 lähtien Helsingissä kahta vuotta myöhemmin järjestettäviin olympialaisiin, mutta joutui keskittämään voimansa henkiseen maanpuolustukseen suursodan uhkakuvien edessä. Tämä kuvastui kotimaisen elokuvan valintoihin, kun yhtiöistä suurimmat, Suomi-Filmi ja SF panostivat viihde-elokuvaan ja uutiskuvaukseen.
Viihteen merkkitapaukseksi nousi Toivo Särkän ohjaama Kulkurin valssi. Se lievitti kotirintamien eskapisminkaipuuta tehokkaimmin ja houkutteli sotavuosien valkokangastunnelmiin yli 1,3 miljoonaa katsojaa kautta Suomen niemen. Suurin lyhytkuvien valmistamo Suomi-Filmi keskittyi talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939 uutiskuvauksiin.
Puolustusvoimain uutiskatsausten rinnalla Suomi-Filmin uutiskuvat muodostivat peilin, josta taisteleva kansakunta saatoi nähdä itsensä ja samaistua sodan päätyttyä Risto Orkon puolus-tusvoimain ja Suomi-Filmin aineistosta koostaman Taistelun tien sankaritarinaan kevättalvella 1940. Sillä oli merkityksensä myös armeijan pysyttämisessä aseissa: termillä "välirauha" on lähes revansistinen käytännön tavoitteensa.
Äänielokuva löi itsensä sopivasti läpi ennen sotia. Suomi-Filmi oli rakennuttanut kaksi modernia studiota käsittävän tehokompleksin Munkkisaareen ja meille tärkeässä mallimaassa Saksassa ajettiin musiikkiviihdettä elokuviin määrätietoisesti. Valtiollistetun UFA:n "Kulturfilm"-keskus ajanmukaisti alkukuvaohjelmistoa sotapropagandaan soveltuvaksi viihteeksi. Sen kaikuna astui meillä voimaan 25. päivänä tammikuuta 1941 säädös, joka edellytti että veronalennukseen oikeuttava lyhytfilmi oli äänellinen ja jopa laadukas.
Kriteerit täyttyivät Suomi-Filmin vuosina 1940-42 valmistamissa "kulttuurifilmeissä" Sävelten kesäkeitto, Kolme pientä sävelmää sekä Pihasoittajat, jotka kuvastelivat "nykyhetken näkymiä musiikkimme alueella" jurvalaisista karkeuksista siistittyinä.
Sävelten kesäkeitto
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Turo Kartto. Esiintyjät: Eino Katajavuori (ksylofoni), Matti Rajula (saksofoni, klarinetti), Yrjö Gunaropulos (piano). VET: A-1410 / 30.8.1940 – Va – 205 m / 7' 30"
Sävelten kesäkeitto alkaa kahden virtuoosin, ksylofonisti Eino Katajavuoren ja saksofonisti Matti Rajulan Ukko Nooa –variaatioilla. Monipuolinen Katajavuori steppailee soittonsa aikana taidok-kaasti. Rajula soittaa saksofonillaan Yrjö Gunaropuloksen säveltämän ja säestämän uutuuskappa-leen Moottoriveneidylli. Esitys siirrettiin myöhemmin vuonna 2004 Suomen saksofoniseura ry:n toimin cd-levylle (Historical Recordings, FSSCD 04002).
Ksylofonisti Katajavuori loi uraa myös elokuvanäyttelijänä. Hän näytteli sankariosia melodraa-moissa, esimerkiksi Veikko Itkosen elokuvissa Kohtalo johtaa meitä (1945) ja Silmät hämärässä (1952) sekä Teuvo Tulion elokuvassa Levoton veri (1946). Elokuva jatkuu Katajavuoren loistok-kaaseen, tunnistamattomaksi jääneeseen swing-revitykseen, joka tuntuu jättävän paljon tilaa Katajavuoren improvisointiin. Lopuksi kuullaan todennäköisesti Matti Rajulan itsensä säveltämä klarinettipolkka, mahdollisesti Liukkaat jalkineet, jossa tahti kiihtyy kiihtymistään…
Suomi-Filmin sotilaspila 1: Leikki sijansa saakoon
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Kuvaus: Olavi Gunnari. Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Kosti Aaltonen. VET: A–1322 - 7.2.1940 - Vv – 150 m / 5 min
Sodan sytyttyä uutisfilmien kylkeen kyhättiin leikin varjolla neljä ronskia alkukuvaa nostattamaan talvisodan henkeä. Neljä Suomi-Filmin sotilaspilaa (1940) olivat Tatu Pekkarisen käsikirjoittamia. Ne leikkasi lyhytfilmeiksi menestysohjaaja Valentin Vaala. Suomi-Filmin studioilla pikaisesti kuvatun sarjan juonsi rahvaanomaisen sketsiviihteen tähti Matti Jurva. Hän oli lämmitellyt elokuvarooleissa jo välirauhan kesänä Adams-Filmin avatessa ovet musiikkiviihteelle Katajanokan studiollaan, osoitteessa Pikku Satamakatu 6. Arvo ja Veli Tammisen Sampo-Filmi lääkitsi sieltä käsin kansan mielialoja Eulalia tädillä (1940) ja päästi Jurvan kumpaneineen irti lyhytfilmeissä Seitsemän velimiestä (1939) ja Ankkurikahvilan kantavieraat (1940).
Kilpailevan yhtiön Sotilaspiloissa Jurva painoi kaasun pohjaan ja lauloi härskisti suohon Stalinin asettaman Otto Ville Kuusisen hallituksen; irvaili eetterissä häiriköivää punapropagandan henkilöitymää "Teuvan Tiltua" sekä varoitteli "tyhjästä nyhjäistyjen" huhujen levittelystä.
Lauluntekijänimimerkki Erkki Salaman taakse kätkeytyivät talvisodan ikäväntorjuntaviihteen merkittävät hahmot, säveltäjä Matti Jurva ja sanoittaja, kuplettimestari Tatu Pekkarinen. Suomi-Filmi tilasi heiltä talvisodan aikana neljä erilaista sotilaspilaa, joiden tendenssi oli aina ajankohdan hermolla ja aikalaistermein ryssää pahasti piikittelevä. Samanaikaisesti ajankohtaisia uutisia sanomalehdistä lukeva Matti Jurva laulaa merkillistä maailmanmenoa ihmettelevän kappaleensa Sattuu se joskus niinkin (Columbia DY 158, 1938) täysin uusilla sanoilla, joissa ihmetellään ilkeän Iivanan tyhmyyttä ja luvataan Iivanalle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta.Vastaavia letkautuksia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksien kielestä.
Laulu Hei jenkkankaa, tässä tulee Iivana on sen sijaan todennäköisesti sävelletty ja sanoitettu elokuvaa varten. Välikuvat sodasta on otettu autenttisiin kuvamateriaaleihin perustuvista Suomi-Filmin uutiskuvista. Tärkein Jurvan lauluista on kuitenkin itseoikeutusti talvisen korsun edessä laulettu Niet Molotoff, jossa Jurva näpäyttää mieskuoron vahvistamana että "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulun aikana nähdään uutiskuvia venäläisistä sotavangeista. Jurva levytti kappaleen vasta jatkosodan aikana (Kristall 205, 1942). 2000-luvulla ikäväntorjuntaviihde on nostettu pitkän hiljaisuuden jälkeen uudestaan esille, esimerkiksi useiden levykokoelmien muodossa kuten Mannerheimin linjalla – Matti Jurvan musiikkia vuosilta 1940-1942.
Suomi-Filmin sotilaspila 2: Laulava talonryhmä
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen.Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Lauri Kyöstilä, Maija-Liisa Lehtinen, Hannes Veivo, Harry Bergström, Kosti Aaltonen. VET: A–1326 - 20.2.1940 - Vv – 150 m / 5 min
Kotirintaman toiminta pimennysverhoineen, hamstrauksineen ja talonryhmän vartioimisineen on tiukasti läsnä tässä ajankuvassa. Kahvin loppumista päivitellään, säveltäjä Harry Bergström esittää tupakan ruinaajaa. Laulajatar Maija-Liisa Lehtinen haaveilee sotapojasta "siellä jossakin".
1930-luvun levylaulaja, näyttelijänä lähinnä tunnettu Hannes Veivo puolestaan esittää kaihoisan laulun kotipuolen tytölle. Jurva tiskaa astioita niitä lähinnä särkien ja laulaa vuonna 1931 levyttämänsä laulun Rengin ruokapolkka (Columbia DY 21). Hannes Veivo laulaa siihen introksi uusilla sanoilla Jurvan vuonna 1934 levyttämän valssisuosikin Hiekkarannalla (Odeon A 228263). Kodinturvajoukot (eli Jurva ja Kyöstilä sekä kaksi neitosta) laulavat piirissä "pelota ei ukkosia, eikä myöskään akkasia, vaikka satais puukkoja, ryssän lentosuukkoja"…
Suomi-Filmin sotilaspila 3: Kaksi kaverusta Kille ja Kalle
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Onni Veijonen, Hannes Veivo, Kosti Aaltonen. VET: A–1330 - 28.2.1940 - Vv – 290 m
Jurva laulaa alkusoittona ikivihreää jenkkaansa Tullaan, tullaan (levytys Odeon A 228260, 1934). Hannes Veivo esittäytyy teatterin vahtimestarina ja laulaa Jurvan kanssa ryssän politiikasta foxtrotin Tyhjästä ei nyhjästä (Kristall 130, 1940).
Jurvan kaverina on Onni Veijonen, nykyisen Vares-näyttelijähahmon Juha Veijosen isoisä, joka laulaa Minun kultani kaunis on –säveleellä Iivanan mielikuvituksettomuudesta.
Juorumyllyn ja vakoilijoiden keskellä soi Jurvan varoituksena kaunis sävelmä Sulamith.
Suomi-Filmin sotilaspila 4: Otto Ville ja Teuvan Tiltu
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus ja suunnittelu: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Käsikirjoitus: Matti Jurva. Leikkaus: Valentin Vaala. Esiintyjät: Matti Jurva, Onni Veijo-nen, Inari Koponen, Hannes Veivo, Kosti Aaltonen, Hugo Hytönen. VET: A–1333 - 8.3.1940 - Va – 320 m
Terijoen hallituksen pääministeri Otto-Ville Kuusinen (Matti Jurva) esittää puhelauluna resitoiden uudella esittelytekstillä vanhaa kansanlaulua Villiruusu. Suomi-Filmi jatkoi irvailulinjaansa jatkosodankin aikana kahdella Armas J. Pullan sotaromaaneihin perustuvalla elokuvalla Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943).
Kolme pientä sävelmää
Suomi 1941. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Olavi Gunnari. Suunnittelu ja musiikki: Harry Bergström. Esiintyjät: Kaija Rahola (laulu), Harry Bergströmin 7-henkinen orkesteri. Elokuvatarkas-tamo: 1581 / 30.5.1941 – Va -210 m / 7' 30"
Elokuva on Suomi-Filmin ykkössäveltäjän Harry Bergströmin tuotannon esittelyfilmi. Alkusoittona soi hänen säveltämänsä, Valentin Vaalan ohjaaman elokuvan Rikas tyttö (1939) nopea foxtrot Oli-oli-oli. Olavi Virta oli levyttänyt sen Bruno Laakon Lepakot-orkesterin kanssa Columbia-levymerkille (DY 272, 1939).
Viulisti Sulo Aron soittaman Bergströmin virtuoosinumeron jälkeen tunnistamaton sellisti soittaa herkän sävelmän Tule aamu elokuvasta Poikamiesten holhokki (1938), minkä jälkeen koloratuuri-sopraanon heleän äänen omaava, Suomi-Filmin suosittu sota-ajan tähtinäyttelijätär Kaija Rahola esittää tangon Niin rakastan mä maailmaa elokuvasta Antreas ja syntinen Jolanda (1941). Eine Laineen sanoittaman kappaleen levytti Kalevi Korpi vasta vuonna 1955 (Odeon PLD 107).
Pihasoittajat
Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus: Erkki Majava. Esiintyjät: Asser Fagerström (harmonikka), Wolde Jussila (viulu) ja Viljo Immonen (kitara). Elokuvatarkastamo: 1698 / 9.10.1942 – 10 % -- 210 m / 8 min
Pihasoittajat on studioon lavastettu lyhytelokuva pihasoittajista syksyllä 1942. Kuulijoina on vain naisia ja lapsia, joka viittaa todellisuuteen: miehet ovat rintamalla. Pihasoittajat Asser Fagerström (harmonikka), Wolde Jussila (viulu) ja Viljo Immonen (kitara) viihdyttävät yleisöä Matti Jurvan sävelmällä Väliaikainen ja argentiinalaisen Matos Rodríguezin tangolla La Cumparsita. Syvästi ajankohtaisen Elämää juoksuhaudoissa –valssin laulaa nuori parikymppinen tunnistamaton laulaja jatkaen kuitenkin aurinkoisempaan napolilaiseen lauluun, Eduardo di Capuan säveltämä O sole mio (1898). Viljo Immonen sooloilee ja tunnelmoi traditionaaliseksi venäläissäveleksi määritellyn Kaksi kitaraa, Asser Fagerström taas hurmaa naisia niin ikään traditionaalisella kappaleella Mustat silmät.
Wolde Jussilakin saa esittää taituruuttaan soolotangolla Mustasukkaisuutta, jonka säveltäjä on tanskalainen Jacob Gade (La tango jealousie, 1925) Soittajiksi on elokuvaan selvästi palkattu ajan ehdottomat huiput.
Puolustusvoimien Katsaukset olivat haukanneet vuoden 1941 alkukuvatarjonnasta leijonan osan, mutta niiden valmistustahti hidastui rintamatapahtumien juuttuessa asemasotaan. Siinä vaiheessa oli kamerasilmän sihdattava kotirintaman tekemisiin.
Niinpä Puolustusvoimain Kuvalaitoksen vastaus huvittelukieltoa poteville kotijoukoille oli Sotamarsalkan hopeatorvet (1942), jossa keskityttiin koko katsauksen voimalla Messuhallin asemiesiltamiin. Rintamilla ja radiossa esiintyvät yhtyeet, viihdetaiteilijat sekä hupinumeroiden vanhat ja tuoreet kasvot ottivat paikkansa myös alkukuvien tähdistössä. Siihen kuuluivat itseoikeutetusti Korsuorkesteri ja Harmony Sisters, miehekäs Georg Malmsten, velmu korpraali Einari Ketola sekä Sorrentoa laulava sotamies Henry Theel. Rotupuhdasta naiseutta edustivat trikoissa liikehtivä Lucia Nifontova ja sääriään väläyttelevä Liisa Tuomi, joka luopui pyssyistä vasta myöhemmin. Tähteyden vetovoimaan luotti myös useat näistä tähdistä löytänyt Suomi-Filmi, joka valmisti asemmiesiltamista oman filmin Välähdyksiä Propaganda-aseveljien toivekonsertista (1941) sekä kotirintamille suunnatun sukseen Kenttäpostia (1942).
Välähdyksiä Propaganda-aseveljien toivekonsertista
Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström ja Felix Forsman. Musiikillinen joh-to: George de Godzinsky. Esiintyjät: Helsingin varuskunnan soittokunta, joht. Artturi Rope, Korsuorkesteri, joht. George de Godzinsky, Josef Kaartinen (saksofoni), Harmony Sisters, Onni Laihanen (harmonikka), Martti Jukola (radiokuuluttaja). Elokuvatarkastamo: 1640 / 14.2.1942 – Va -- 365 m / 13 min
"Mainostoimistojen ja lehdistön maanpuolustuksellisen tukijärjestön, Propaganda-aseveljet ry:n järjestämä toivekonsertti Helsingin konservatorion salissa Pohjoisella Rautatiekadulla kokosi moni-puolisen esiintyjäkaartin". Ohjelmisto perustui yleisön toiveisiin ja onnentoivotuksiin radio-ohjelma Sävellahjan tapaan. Tilaisuus myös radioitiin ja sen juonsi legendaarinen urheilutoimittaja Martti Jukola. Elokuvassa Helsingin varuskunnan soittokunta johtajanaan Artturi Rope soittaa tervetuliaismarssin. Ohjelman käynnistää Korsuorkesteri soittamalla George de Godzinskyn johdolla Hungaria-sarjan, jonka oli tehnyt levytettynä tunnetuksi harmonikkataituri Vili Vesterinen. Kilpaileva mestari Onni Laihanen hauskuttaa yleisöä Ukko Nooa –muunnelmilla. Harmony Sisters laulaa eteerisesti yhteen sota-ajan ohjelmistoaan, jonka huipentaa Kodin kynttilät sekä Liisa Pien´-tulkinta saksalaisten menestysiskelmästä Lili Marleen. Kodin kynttilät on amerikkalainen laulu vuodelta 1933. Sen levytti tuolloin The Vagabonds –salanimeä käyttävä jazzyhtye California Ramblers nimellä When It's Lamp Lightning Time in Valley. Kappale kääntyi 1935 ruotsiksi joululauluna ja sikäläisen suuren suosion myötä tehtiin myös suomalainen versio. Nuori saksofonin soittaja Josef Kaartinen taituroi Pietro Frosinin kappaleen The Jolly Caballero. Esitys on julkaistu Suomen sakso-foniseuran cd-äänilevyllä (Historical Recordings, FSSCD 04002, 2004).
Valtion Tiedotuslaitoksen kuvatoimiston elokuvaosastolla työskentelevät filmimiehet Yrjö Norta, Yrjö Rannikko, Topo Leistelä ja Asser Kantola esittelivät kulisseissa ajatuksensa omasta siviilielä-män tapahtumiin keskittyvästä katsaussarjastaan, jotta "puhdetyön kuvaukseksi surkastuneeseen aiheistoon saataisiin edes jonkinlaista ytyä". 15.10.1942 päivätyllä sopimuksella ehdotuksesta tuli totta, kun kuvatoimiston tehtävät siirtyivät Propaganda-Aseveljet r.y:n perustamalle Finlandia-Kuvalle. Helmikuusta 1943 alkaen Finlandia-Kuva ryhtyi valmistamaan uutta Finlandia-Katsaus –sarjaa elokuvaajinaan Björn Soldan ja Holger Harrivirta. Katsauksissa oli mahdollista avartaa näkökulmaa sota-ajan kulttuuriin ja myös viihteen saksalaissuhteisiin armeijan harmaista kuoritulla kepeydellä ja rohkeudella.
Finlandia-Katsaus 7
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Ohjaus: Björn Soldan. Kuvaus: Björn Soldan ja Holger Harrivirta. Esiintyjät: Ilse Werner (laulu), Adolf Steimel (säveltäjä-säestäjä). Elokuvatarkastamo: 1779 / 28.5.1943 – V – 160 m.
Björn Soldan ja Holger Harrivirta olivat kameroineen asemissa, kun Kolmannen valtakunnan operetti- ja filmitähdet, Indonesiassa hollantilaisperheeseen syntynyt, mutta Frankfurtiin 10-vuotiaana muuttanut Ilse Werner (oik. Ilse Charlotte Still, 1921 -2005) ja Wienin pommituksissa traagisesti kuollut itävaltalainen Lizzi Waldmüller (1904-1945) saapuivat vuorollaan Propaganda-aseveljet r.y:n järjestämälle konserttimatkalle Suomeen. Kontaktin tähtösiin oli luonut Venetsian filmivesti-vaaleilla säännöllisesti vieraileva suhdetoimintamies, puolustusvoimain kuvaosastolla työskentelevä Yrjö Rannikko. Sekä Lizzi Waldmüllerillä että Ilse Wernerillä oli takanaan mittava ura viihteellisten operettielokuvien tähtinä.
Ufan historian kirjoittaja Klaus Kreimeierin (Die Ufa Story, 1992) tyypittelyssä Marlene Dietrich ja Zarah Leander kuuluivat eroottisesti dominoiviin arjalaisdiivoihin, jotka vangitsivat kabaree-esityksillään Kolmannen valtakunnan eliitin. Lizzi ja Ilse vetosivat sen sijaan rivimiehiin arjalais-morsiamen katseella pitäen lauluillaan yllä emotiivista yhteyttä kotiliden ja tulilinjojen välillä. Propaganda-aseveljien tilauksesta tämä asetelma täyttyi Messuhallin pääkonsertissa, missä vierailevat tähdet lauloivat hurmioon hallillisen paikalle ahtautuneita rintamamiehiä ja helsinkiläisen miesvaltaisen yleisön. Parisuhdeilluusion yleisössään herättänyt Werner oli berliiniläisten lemmikki. Hänen laulunsa ja vihellyksensä kantoivat radioaalloilla läpi sodan, välittäen saksalaisille kuuntelijoille sydämien yhteenkuuluvuuden tunnelmia sunnuntai-iltapäivien "Wunschkonzert" –toivekonsertissa.
Ilse Werner, suosittu elokuva- ja laulajatähti (mm. Paroni Münchausenin seikkailut, 1943) käy Suomen vierailullaan Aulangolla ja illastaa Kalastajatorpalla säestäjänsä Adolf Steinerin seurassa. Myöhemmin "hänen esiintymistilaisuutensa Konservatoriossa ja Messuhallin asemiesillassa sekä teatteri Rexissä muodostuivat suurmenestyksiksi " (Yrjö Rannikko, Filmimaailma 11/1943). Ilse esittää Messuhallissa vuonna 1941 levyttämänsä Maria Siegelin laulun Sing ein Lied wenn du mal traurig bist.
Elokuva sisältää välähdyksiä sodanaikaisesta Helsingistä ja Ilsen ympärillä parveilevista kaiken-ikäisistä ihailijoista. Mieskuoro esittää hänelle saksankielellä Adolf Marschnerin säveltämän serenadin Warum bist du so ferne.
Päiväkirjassaan 19.5.1943 Holger Harrivirta kertoo menevänsä aamulla Ilse Wernerin konsertin harjoituksiin: "Samalla se on filmauksen harjoitus, jossa kuvataan hänen laulunsa 100%! Ensi ker-ran katsauksissa! Illalla on sitten Asemiesilta ja filmaus." Kysymyksessä oli siis play back –kuvaus, jossa äänifilmille aikaisemmin kuvattuihin lauluihin oli tarkoitus yhdistää asemiesillassa tapahtuva laulajattaren esiintyminen. Tavoitteessa ei täysin onnistuttu. Materiaalipulan vuoksi kuvanegatiivi oli leikattava synkroniin riskillä ilman työkopion suomaa välivaihetta. Kun synkkaa ei osaan esiintymisestä löydetty, oli kuvattua ja äänitettyä aineistoa jätettävä katsauksen ulkopuolelle.
Puuttuva osa saa nyt ensimmäisen julkisen esityksensä videoteknikko Jarmo Nymanin ansiosta. Käyttämättömässä materiaalissa Werner viheltelee taidokkaasti ja laulaa vauhdikkaan Peter Igel-hoffin ja Adolf Steimelin säveltämän, Erich Käuterin ja Aldo von Pinellin sanoittaman nimisävelmän uunituoreesta elokuvastaan Wir machen musik sekä samasta elokuvasta tunnelmalliset laulut Wann wirst du wieder bei mir sein ja Mein Herz hat heut´Premiere.
Finlandia-Katsaus 10
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Ohjaus: Björn Soldan. Kuvaus: Björn Soldan ja Holger Harrivirta. Selostus: Veikko Itkonen. Esiintyjät: Lizzi Waldmüller (laulu), Franz Grothe (säestäjä-säveltäjä). Laulut: Lizzi Waldmüller esittää kappaleen "Du hast Gluck Bei Den Frau'n Bel Ami". Elokuvatarkastamo: A-1788 /6.7.1943 – Va – 240 m / 8 min
"Helsinkiläiset saivat nähdä hänet ensi kerran Kino Palatsissa Valssi sinun kanssasi –elokuvan ensi-illassa. Ennen esitystä johtaja Orko esitti yleisölle 'pienen suloisen aseveljemme'. Myöhemmin säveltäjä Grothen säestämänä hän lauloi filmin pääschlagerin kaunisvärisellä ja hyvin koulutetulla äänellään" (Marja-Leena, Filmimaailma, 13 /1943).
Filmaus oli jälleen keskitetty Messuhallin iltamiin. Jo pitkään esintynyt Lizzi poimittiin Suomi-Filmin valkokankaita varten "ihanassa valkoisessa pitsityylipuvussa" laulamassa jälleen kerran "Bel-aminsa". Sen sijaan kamera ei vieraillut Kalastajatorpalla, missä "Godzinsky soitteli milloin Straussia, milloin itseään ja Tauno Palo innostui laulamaan Lizzille On syömmein lemmensairas –iskelmän niin hehkuvasti".
Suomalainen kamera ei myöskään taltioinut Waldmüllerin ehdotonta pääesiintymistä maamiehilleen Rovaniemen konsertissa, joka radioitiin suorana Kolmannen valtakunnan keskukseen, Berliiniin asti. Franz Grothe (1908-1982), kevyen filmimusiikin tuottelijas säveltäjä ja "Suursaksan Radion Viihdeorkesterin" kapellimestari oli elementissään omiensa parissa. Hän säesti Lizzi Waldmülleriä ja johti orkesteria esittäen sentimentaalisen Illusion –valssinsa saksalaisen sotilasradion "Aina soi" –ohjelmassa.
Puolustusvoimain katsaus 54:
Sotamarsalkan hopeatorvet - asemiesillan musiikkiohjelma
Suomi-Filmi 1942. Tuotanto: Puolustusvoimat. Ohjaus ja kuvaus: Felix Forsman. Äänitys: Pertti Kuusela. Selostus: Reino Palmroth (= Palle). Esiintyjät: Helsingin varuskunnan soittokunta, joht. Artturi Rope, Henry Theel, Vili Vesterinen, George de Godzinsky, Kallion kansakoulun poikakuoro. Elokuvatarkastamo: A-1672 / 17.7.1942 – Va – 280 m / 9 min
Messuhallin asemiesiltaa juontaa kapteen Reino Palmroth poliittista satiiria viljelevän "Pallen" roolissa. Illan avaa Helsingin varuskunnan soittokunta esittämällä kapellimestarinsa Artturi Ropen sähäkän marssin Marsalkan hopeatorvet, joka kelpasi aikansa Finlandia-Katsausten fanfaariksi. Nuori alikersantti Henry Theel laulaa korkealta, sotilaspuukko vyöllä napolilaisen Ernesto de Curtisin tenoribravuurin Muistoja Sorrennosta. Kappale, jota Theel ei koskaan levyttänyt, kantoi myöhemmin nimeä Palaa Sorrentoon… Lavalle astuu alikersantiksi korotettu harmonikkamestari Vili Vesterinen ja soittaa George de Godzinskyn pianosäestyksen kiihoittamana Pietro Frosinin taiturikappaleen La mariposita.
Lopuksi Kallion kansakoulun poikakuoro kajauttaa illalle isänmaallisen niitin laulamalla Sibeliuksen ja Leinon synteesinä syntyneen Ateenalaisten laulun. Vuonna 1899 Helmikuun manifestin mielivaltaa vastaan synnytetty taistelulaulu kipinöi jälleen uhrivalmiuden tulta.
Kenttäpostia
Suomi 1942. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström ja Pentti Lintonen. Musiikin johto: George de Godzinsky (Korsuorkesteri & kvartetti). Esiintyjät: George Malmstén (laulu), Lucia Nifontova (tanssi), Arvo Martikainen (tanssi), Einari Ketola (kuplettilaulu), Toivo Manninen (harmonikka), Liisa Tuomi (mustalaistanssi), Boris Wittenberg (viulu). Elokuvatarkastamo: A-1660 / 7.5.1942 – Va – 410 m / 15 min
Taistelulaivan messissä esittää Georg Malmstén harmonikan (todellisuudessa Korsuorkesterin ja laulukvartetin) säestyksellä de Godzinskyn mahtailevasti sovittaman laulunsa Meripojan preivi. Laulusta hän oli tehnyt tuoreen levytyksen: Odeon A 228600, 6.3.1942. Elokuvissa harvinainen ballerina Lucia Nifontova, jota vie Poretta-musikaalin tähti Arvo Martikainen, tyylittelevät klassisissa lavasteissa. Esitystä tahdittaa de Godzinsky (Musiikkinumero on nimetön). Sitten rintamakiertuiden ikuinen "Möttönen", Einari Ketola esittää syntyvyyden lisäykseen kannustavan sotapoikakuplettinsa Toivo Mannisen harmonikkasointujen siivittämänä. Ketola myös levytti Möttös-sanailua Odeon-levylle. Oli mustalaistanssin aika ja sen pyörteessä nostatti hamettaan Liisa Tuomi viulumies Boris Wittenbergin virittämänä. Lopuksi talvisodan kylmä henkäys puhaltaa rakovalkealla: Kuulemme Georg Malmsténin itsensä laulaman sävellyksen ja Kerttu Mustosen koskettavan sanoituksen Äänisen aallot (Odeon A 228602, 10.3.1942).
Finlandia-Katsaus 58
Suomi-Filmi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulai-nen. Esiintyjät: Tauno Majuri (kuuluttaja), Dallapé –orkesteri, joht. Helge Pahlman, Olavi Virta (orkesterin kitaristi), Anitra Karto (tanssi), Lilian & Armand (tanssipari), Akseli Vuorisola ja Steppitytöt. Elokuvatarkastamo: A-1962 / 4.1.1945 – Va – 210 m / 7 min
Uusi vuosi 1945 vastaanotetaan Messuhallissa Finlandia-ohjelmapalvelun järjestämässä tilaisuudessa. Tapahtumia juontaa kohti kulminaatiota Tauno Majuri, taustalla illan orkesteri Dallapé ja meiningissä mukana kitaransoittaja Olavi Virta. Tanssipari Lillian & Armand pyörähtää aluksi näyttävästi ja sitten Vuorisolan merisotilas-tytöt näyttävät tiimissä steppauksen kurinalaista taitoa. Lopuksi tanssija Anitra Karton oppilaat esttelevät uuden vuoden numerot. "Uusi vuosi ja uusi kuosi" toteaa Pallen sanoin Tauno Majuri, ja Dallapén rytmittämät lavatanssit saavat alkaa. Yhtyeen soittamana kuullaan myös Dallapén tunnussävel, joka aloitti aina orkesterin ohjelmiston vuodesta 1936 lähtien. Sen oli säveltänyt Georg Malmstén eikä yhtyeensä näköistä kipaletta koskaan levytetty.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola, Jari Sedergren 20.9.2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)