Suomalaisen 1980-luvun viikonloppu 12.-14.9. Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki). Viikonlopun päättää Pauli Pentin Macbeth 14.9. klo 20.00. Tässäpä Macbeth-esite tämänhetkisessä muodossaan. Kreduversio tuttuun tapaan Sediksen elokuvablogista.
"Macbeth" on William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, hänen lyhyin tragediansa. 1600-luvun alkuvuosina kirjoitettu "Macbeth" on saanut kaikki mahdolliset esitysmuodot näyttämön lisäksi valkokankailla, oopperassa ja kirjallisissa versioissa. Sitä pidetään arkkityyppinä näytelmästä, jossa varoitetaan vallanhimosta ja ystävien pettämisestä. Historiallinen Macbeth oli Skotlannin (Alban) kuninkaan Duncan I:n (1034-1040) dux, herttua, jonka otaksutaan olleen "vahva mies" kuninkaan takana.
Duncan oli itse asiassa väliaikaiseksi tarkoitettu kuningas, valintana kompromissi perimys- ja klaaniriitojen valtaamana aikana. Duncanin epäonnistuttua Durhamin valtausyrityksessä hän pakeni Morayhin, Macbethin perinteelliselle valta-alueelle, ja siellä hänet tapettiin vain 38-vuotiaana – ei siis iäkkäänä miehenä kuten Shakespeare häntä luonnehtii näytelmässään.
Murhatyön takana olivat omat miehet, joita Macbeth johti. Ikäkysymys osoittaa, että Shakespeare on muunnellut myös tuntemiaan historiallisia seikkoja: on osoitettu, että hän käytti hyväkseen Raphael Holinshedin ja skottifilosofi Hector Boecen aihetta käsitteleviä teoksia. Vallan anastanut historiallinen Macbeth toimi Skotlannissa kuninkaana vuodesta 1040 vuoteen 1057.
"Macbeth" kuuluu filmatuimpiin näytelmiin ja aiempien tekijöiden lista on komea: Orson Welles (1948), Akira Kurosawa (1957) ja Roman Polanski (1971) ovat tunnetuimpia, mutta katsaus imdb.comiin osoittaa, että vuodesta 1908 lähtien "Macbethistä" on inspiraationlähde tunnustaen tehty kaikkiaan 48 elokuva- ja televisiosovitusta vuodesta 1908 (J. Stuart Blackton, Yhdysvallat) tekeillä olevaan Todd Louison versioon (ilm. 2009). Reppu-Filmin ja Villealfa Productionsin yhteenliittymän Filmtotalin suunnitellusta Shakespeare-trilogiasta ehätti ensimmäiseksi vuonna 1987 Pauli Pentin Macbeth, saman vuoden syksyllä vuorossa oli Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, mutta kolmas, Anssi Mänttärin aikomus filmata "Kuningas Lear" jäi toteutumatta.
Suurin osa "Macbethin" elokuvasovituksista rakentaa esityksensä yksinomaan Shakespearen, ei parhaan mahdollisen historiallisen tiedon varaan, ja osa versioista on modernisoituja, mikä oli myös ohjaaja Pentin valinta. "Shakespearen yleispätevä tarina elää kaikkina aikakausina", tekijät totesivat lehdistötiedotteessa. Ilmeinen pilke silmäkulmassa todettiin myös se, "miten vähän helpommaksi 'pahan' tuhoaminen on neljänsadan vuoden aikana muuttunut". Ensimmäinen modernisoitu "Macbeth" lienee ollut brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Hughesin Joe Macbeth (1956), jossa rikolliset selvittelevät välejään modernissa kaupunkiympäristössä – sitä ei kuitenkaan ohjaajan esikuvaksi ole lehtitiedoissa mainittu, Kurosawan Seittien linna sen sijaan on.
Pentin mukaan "Macbethin moraali on se, että paha vallitsee. Kaikki jotka lähtevät tuhoamaan pahaa, päätyvät yhä suurempaan pahaan ja hommat jatkuvat. Se on aika skeptinen moraali, ettei voi olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Macbeth uskoo näkyihin, ja minua kiinnosti esittää tällainen ihminen jossain kierteessä. Hän tekee ensimmäisen murhansa ikään kuin vahingossa ja toiset peittääkseen jälkensä."
Kriitikot olivat joko ymmällään tai ymmärtäväisiä. Raili Suominen (TS 21.1.1987) lainasi ohjaajan omaa luonnehdintaa elokuvasta "köyhän miehen spektaakkelina". Ohjaaja oli ottanut "sylipainiin itsensä Shakespearen, mutta käskee samaan hengenvetoon unohtamaan tämän Macbethiä katsottaessa". Suominen kirjaa lopulta vitsiksi elokuvan, jolla ei hänen mukaansa ollut käsikirjoitusta, vaan parinkymmenen kuvauspäivän aikana joka aamuksi keksityt kohtaukset. "Helsingin alamaailmaan sijoittuva rikollistarina verisine välienselvittelyineen ei olekaan mikään kuningasdraama, vaan Aki Kaurismäen leffoista tuttujen tyyppien hortoilu yöllisen kaupungin rannoilla, kellareissa ja kuppiloissa. Tekijän mukaan elokuva on kertomus valosta ja sen muunnelmista. Tai sitten se on paha uni…"
Sauli Pesonen (Kaleva 3.2.1987) muistutti mieliin "Macbethin" kuuluimmat filmatisoinnit. Ohjaajaan viitaten Pesonen jatkoi: "Shakespearen juonikuvio on kyllä säilynyt hänenkin työssään, mutta muuten klassikon luomien teemojen tulkinta on hakoteillä: niin kuin monet kriitikot ovat jo sanoneet: pintaliitoa". Pesonenkin toisti yleiseksi käyneen Kaurismäki-vertailun: "kerronta on viileää ja vähäeleistä, lakonisuutta on mukana sen itsensä vuoksi".
"Vaikka idea Macbethin filmaamisesta ei ollut ohjaajan omia aivoituksia", Reijo Noukka kirjoitti Aamulehdessä (17.1.1987), "tämän synkän, mystisen ja verisen näytelmän uudelleenfilmaamisen on täytynyt silti kiehtoa pessimismiin taipuvaa nuorta ohjaaja-käsikirjoittajaa. [– –] Klassikkoa ei ole filmattu kirjaimellisesti, vaan eräitä pääkohtia jäljitellen. Mukana on Lady Macbeth, raakoja murhia, väljä ennustus ja sen toteutuminen."
Noukka totesi, ettei klassikon modernisointi ollut ongelmatonta. Modernissa tarinassa "eivät klassiset draamakuviot oikein toimi. Esimerkiksi Macbethille annettu ennustus tuhosta, joka alkuperäisessä näytelmässä eniten viittaa klassiseen kreikkalaiseen traditioon ja determinismiin, tuntuu modernissa film noirissa lähinnä naurettavalta. Tämä koomisuus on ehkä Pentin versiossa tarkoituksellistakin, mutta ei silti hauskaa. Tämän olisi tietysti voinut välttää siten, että Macbethin kohtalon vääjäämättömyys tuodaan esiin rikollisfilmien yleisissä puitteissa, missä determinismi ei ole tuntematonta".
Antti Lindqvistin (Katso 5/1987) mielestä Pentin "elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden veroisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa. Lisäksi muutaman tärkeän roolityön pilaa kiusallisesti amatöörimäinen jännittäminen kameran edessä."
Äärimmäistä lakonisuutta ei Lindqvistin mukaan perustellut edes se, että elokuva tarkastelisi ennen muuta ryhmää ja miljöötä. Tämä siksi, että "elokuvassa ei sujuvista yksittäisistä kohtauksista huolimatta ole sitä kokonaisvaltaista perusnäkemystä, joka synnyttäisi sisällöllistä jatkuvuutta ja saisi aikaan muutakin kuin kyynisiä näin se käy –asenteita. Etäinen ote vaatii aina rinnalleen syvällisen, läpikotaisen hahmotuksen, muuten tuloksena on pelkkiä kiiltokuvia." Tiukasta kritiikistään huolimatta Lindqvist kehotti yleisöä menemään katsomaan elokuva elokuvateatteriin.
Ywe Jalanderin aiempi arvio Suomen Kuvalehdessä 2/1987 oli viitannut samoihin puutteisiin. Monen kriitikon tavoin Jalander kiinnitti huomiota elokuvan ansioihin kuvauksessa: "[– –] visuaalisen muotoilun tasolla Pauli Pentin työstä löytyy paljonkin kiitoksen arvoista. Ennen kaikkea miljööt ovat vaikuttavia; Pentti osoitti kykynsä öisen kaupungin kuvaajana jo edellisessä elokuvassaan Pimeys odottaa."
Demarin arvostelussa (16.1.1987) Pertti Lumirae arvosti elokuvan visuaalisia piirteitä vaikkei löytänytkään elokuvasta "shakespearelaista syvyyttä": "Pentin elokuvan ulkoista tyylikkyyttä on turha mennä kiistämään; siinä Helsinki sekä mereltä että maalta nähtynä esittäytyy samalla tavalla visuaalisesti komeana kuin niin monissa Villealfan tuottamissa elokuvissa." Moni kriitikko muisti kehua myös Olli Varjan kuvausta suoraan.
Pauli Pentin oma ohjaajanura ei Macbethin jälkeen kukoistanut, mutta meriittejä alalta toki on: hän on työskennellyt apulaisohjaajana Aki ja Mika Kaurismäelle, Kari Paljakalle ja Veikko Aaltoselle. Hän on ollut myös AVEK:n tuotantoneuvoja, minkä jälkeen hän on tuottanut mainoksia.
– Jari Sedergren 14.9.2008
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti