No Comments

DocPoint tänään perjantaina klo 17.00 Andorrassa. Ohjaaja paikalla, minä haastattelen.

No Comments -elokuvan työstäminen oli käynnistynyt keväällä 1983. Suomen elokuvasäätiön suosiollisella tuella se kasvoi täyteen mittaansa ja tuon hetken dokumenttimme keulakuvaksi syksyllä 1984. Keväällä 1985 No Comments päätti itseoikeutetusti suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmuksen vuosilta 1904 – 1983. Paikka oli Cinema du Reel -festivaalin erikoisohjelmisto Pariisissa.

Retrospektion idean isä oli Heimo Lappalainen, elokuva-antropologi ja edellisen "tässä ja nyt"-kuvauksen tekijä pitkällä dokumentillaan Suomalainen päiväkirja (1984). Siinä Lappalainen sovelsi Jean Rouchin Ranskalaisen päiväkirjan keinoja ja sosiologisen lähihaastattelun menetelmiä, joiden vaihtelevaa iskukykyä Lasse Naukkarinen sai pääkuvaajana seurata kesän 1981.

Tuolloin oli edetty kymmenen vuotta siitä, kun Naukkarisen taistelevat esikoisdokumentit, Solidaarisuus ja Tasavallan päiväkirja, suomivat 1970-luvun porvarillista todellisuutta piirun verran Jörn Donnerin tilannearviosta Perkele! Kuvia Suomesta (1971) vasemmalla.

Yhteiskuntaa agraarisesta urbaaniin sysännyt muutos oli Solidaarisuuden, Jörn Donnerin Perkeleen ja vielä Heimo Lappalaisen Suomalaisen päiväkirjan kaksijakoista todellisuutta. No Comments -elokuvan näkökenttää dominoi urbanisoituva pääkaupunki. Stadilaiset jo nautiskelivat noususuhdanteen houkutuksista, ja vapautuvat markkinat olivat vastustamattomasti kiskomassa koko maata kulutuksen juhliin ja viihdeteollisuuden kaiken kattavaan labyrintiin.

Ajan liike oli ennennäkemättömän nopea. Kaksi vuotta Naukkarisen kuvauksista toimi kaupungin julkisuutta heijastelevena peilinä uusi urbaani media, City-lehti ja -radio. Nyt-liite ilmestyi ja vähän myöhemmin trendilehti Image. Dj-ammattilaiset, Teppo Turkki, Ruben Stiller ja Jari Sarasvuo avasivat suunsa. Music-TV sähköisti Antti Alasen. Performanssi ja mediataide hilattiin kulttuurievoluution valopilkuiksi taiteiden yöhön.

No Comments -ennakkosuunnitelmissa painottui myös näkökulma urbaanin kulttuurin kääntöpuoleen. Siitä ei puuttunut ekologisen kulutuskritiikin särmää, jota hiottiin nuotion räiskeessä pääsiäisenä 1979 vihreiden aktivistien kokoonnuttua Forssan Koijärvellä. Tapahtuma toi tietoisuuteen ympäristösuojelun ja kestävän kulutuksen arvot, ja niistä kasvoi yhteiskunnallinen aihe, jota Naukkarinen oli edistämässä Koijärviliikkeen seurantadokumentin Taistelu senteistä (1980) kuvaajana. "Isä, Poika ja Pyhä tavara", "Elämän turvattu tarpeettomuus", "Kulutuksen kulttuuri", "Tyylin ongelma aikana jolloin miljoonat kuolevat nälkään" ja monet muut elokuvaan ennakkoon ajatellut teemat tahkosivat kuviin säkeniä taustalta, mutta eivät räiskähtäneet pintaan Solidaarisuuden kaltaiseksi agitprop-ohjelmaksi.

Ennen kuvauksia Naukkarinen pohdiskeli ja opasti Suomen elokuvasäätiön Erkki Astalaa:"Elokuvan haasteena on pureutua omaan juuri nyt läsnäolevaan aikaamme ja tavoittaa ajan tunnot. Haluan kuvata niitä, ei ykisiselitteisinä, vaan seillaisina kuin ne ilmenevät: keskenään ristiriitaisina, alati muuttuvina. Elokuvan rakentaminen perustuu kahteen lähtökohtaan: assosiaatiotekniikkaan ja esseistiseen käsittelytapaan. Muoto ja sisältö syntyvät elokuvaa tehtäessä. Kuva saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kuvan, musiikin, sanan, koko äänimaailman. Kohtaus saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kohtauksen".

Naukkarisen montaasioppiin niveltyi kuvauskäytäntönä cinéma verite, tekijän omin sanoin sanottuna: "Assosiaatiotekniikan lisäksi on toinen minulle läheinen metodi, mennä tilanteeseen mukaan, katsoa mitä tapahtuu, hahmottaa tilanne siinä, olla kuvaajana siinä tilanteessa, missä myöhemmin katsoja". Tekijästä löytyi yhä "commando naukkarinen", jolle kamera oli keino päästä pirstoutuneiden alakulttuurien iholle mediassa paistallelevan citykulttuurin marginaaleihin. Osallistuva kuvaus ajan hermolla oli myös harkittu tapa lävistää "tiedonvälityksen viidakko", jäsentää kameralla ilmiöiden kaaos, assosioda kuviin kontrastit ja jättä päätelmät eläytyvälle katsojalle.

"Yhteiskuntaa kannattavien suurten kertomusten aika oli ohi", filosofoi Mukkulassa Jean-Franqois Lyotard (1979). Myös jälkimodernissa Suomessa olivat 1970-luvun vasemmiston utopiat jo hiipuneet. Totuuden siemenet oli poimittava julkisuuden päivittämistä teksteistä ja arjesta julkisuuden takaa. No Comments muotoutui "kuvaksi tästä päivästä, aikamme atmosfääristä ja sielunmaisemasta kaikessa ristiriitaisuudessaan". Se jaksottui neljään osaan, joita suuri tarina ei yhdistänyt:
"Sielunmaiseman" kuvarallissa törämäävät nokkakolarissa toisiinsa erilaiset kulttuuriksi tuotteistetut arvomaailmat: American car shown kestovahattu kalusto, pölyisten motocross-kilpailujen pärisevä henki ja desipelimittarissa korkeimmalla rauhankonsertissa esiintyvän Suomi-rockin elämäntuskaiset keuhkot.

Julkiset ja marginaaliset tilanteet limittyvät komiikaksi "Ei-kenenkään-maalla". Presidentillisen jumalanpalveluskulkueen eteneminen pätkii, syynä valtiokirkon vastustajan raivokkaat välihuudot. Sitten kuvaus käynnistyy rappioalkoholistin majalla. Säilyykö yhteikunnan hylkäämän miehen itselleen kyhäämä suoja? Emme tiedä, mutta se palvelee tarkoitustaan vielä, kun suojeltua funkkistaloa pusketaan raunioksi elokuvakameran lahjomattoman silmän alla.

Kulttuuri on itseään tuotteistava mutta myös itseään purkava prosessi. "Eräänä iltana" liikkuu pääkaupungin Taiteiden yössä irrallisten tapahtumien keskellä, kunnes Reino Paasilinnan esitelmä suomalaisen designin näkymistä ja autoa entiseksi moukaroiva performanssi loksahtivat syy-suhteeseen tämän elokuvan todellisuudessa.

"Lippu ja viiri" -osan kamera siirtyy military look -muotinäytöksen meluisista tunnelmista murhatun ihmisoikeusaktivistin muistotilaisuuteen. Pohja tavoitetaan näkövammaisten lasten kanssa taidenäyttelyssä. Sokean suhde veistokseen on näkevälle katsojalle kuin haavoittuneen enkelin kosketus, oivalluksen hetki, joka pyyhkäisee pois hyödykkeeksi pönäköityneen taiteen merkityket. Samalla se sipaisee mennessään Imagen kaltaisten julkaisujen aistilliset esileikit ennen Euroopan Japanin ikimuistoista notkahdusta.

No Comments oli Suomen elokuvasäätiön luotsaama lippulaiva kansainvälisen kulttuurivaihdon vesille ja kotimaassa kriitikoihin kolahtanut vuosikymmenensä merkkiteos. Se "paljasti tapahtumisen sisäisen rakenteen, asioiden olemuksen. Dokumentista kasvoi näin ikään kuin omalla painollaan fiktiota, onhan todellisuus sepitettä par excellence", muotoili poeettisesti Markku Varjola. Monelle Naukkarisen dokumentti merkitsi jopa enemmän kuin tuon hetken kotimaiset fiktiot. Mutta postmodernin ajan muisti on lyhyt: Kääntäkäämme Documetin ytimen aikaratas taaksepäin vuoden 1984 hetkeen, jolloin valkokankaalle projisoitui alkuteksi: No Comments.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 7.11.2007

No Commets. Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Ilokuva, Naukkarinen & Co. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja: Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Pertti Veijalainen (2. kuvaaja). Trikkikuvaus: Pekka Vainio. Kuvausassistentit: Timo Heinänen, Kai Troberg, Olli Varja. Graafikko: Eero Heikkinen. Negatiivinleikkaus: Meeri Tehokoski. Värimäärittely: Ulla Nurminen. Äänileikkaus: Marjatta Niiranen, Matti Kuortti, Erkki Vesterinen. Miksaus: Veikko Partanen. Äänitehosteet: Antero Honkanen.Tuotantoassistentit: Saara Kari, Marjatta Tikkanen. Valokuvat: Pertti Veijalainen. Helsingin ensiesitys: 22.3.1985 – televisiolähetys: 9.5.1987 YLE TV2. VET 25086 – S – 938 m (16 mm) / 86 min min. Valtion elokuvataiteilijapalkinto 1985. Vuoden Dokumenttielokuva-Jussi Lasse Naukkariselle 1985. Kettu-mitali 1984.

Museotoiminta go, go, go

Sota- ja katastrofiuutisoinnissa lukijoille tulee stoppi vastaan ennen kuin toimituksille. Journalistikunta keksii tällöin mieluusti erilaisia keinoja tarjota tärkeänä pitämäänsä aihetta yllä jopa muutamia kuukausia. Joskus siinä on kekseliäisyys koetuksella.

En tiedä onko kyseessä sota vai katastrofi, mutta HS:n Guggenheim-uutisointi on ylittänyt jo tämän kyllästymisrajan. Asian introdusoinnista siirryttiin alle aikayksikön pitämään vähintään 200 miljoonan euron museon toteutumista itsestäänselvyytenä. Kyseltiin palstametrejä säästelemättä, vailla kritiikin häivää, mihin tämä suunnittelematon, sopimaton ja tarpeeton museo pitäisi rakentaa. Tämä traaginen uutisointi saa tänään sunnuntaina sitten farssin muodon toimittajien harrastaessa wow-journalismia milloin missäkin kirjoituksenrääpäleessä.

Ihmettelin itsekseni sitä laajuutta, jolla suomalaista museotoimintaa lehdissä ja erityisesti Helsingin Sanomissa kritisoitiin viime kuukausina. Esimerkiksi koko sivun vuodatus museoista, niiden määrärahoista ja varsinkin kävijämääristä ilman analyysia museoiden todellisesta merkityksestä kävijöilleen ja elinympäristölleen oli yliammuttua.

Asiallisesti kevyimmillään ja ajatuksellisisesti brutaaleimpana siinä ammuttiin tykillä hyttysiä: oleellista oli propagandahyökkäyksille tyypillinen tapa väistää vasta- ja jatkokysymyksiä puhumattakaan siitä, että vastakkaisille mielipiteille ja varsinkaan perustelluille mielipiteille olisi edes yritetty antaa sijaa. Koko programmi haluttiin toteen tässä ja nyt.

Kun nyt jättimuseohanke saa jalansijaa tällä laajuudella, katson kyseessä olevan harkitun propagandakampanjan, joka on siis vasiten suunniteltu. Suomalaisen museotoiminnan alasajaminen näyttäytyy uudessa valossa lähes salaliittona. Guggis-suunnitelman valmistelun taustat - kuka tiesi mitä ja milloin ja miten suunniteltiin - on syytä tuoda julkisuuteen. Siinä on tutkivalla journalismilla työtä, koska niin moni sanoo ei-tietävänsä. Itse kysyisin ensin kaupunginjohtajalta.

Loppiainen

Hyvää Uutta Vuotta ja kun näin ajoissa ollaan saavuttu Betlehemiin, vielä epifaniaa samaan syssyyn. Uusi bloggausvuosi avautuu siis hitaasti. Tämä loppiainen on vain työmarkkinajärjestöjen juonittelujen tulos, sillä se oikea kerrotaan sananlaskussa: "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi."

Kun mitään säkenöitseviä vuodatuksia ei tunnu irtoavan vieläkään, tyydyn viittaamaan menneisiin mainetekoihini: klikatkaapa tuoreeseen
kolumniini DokBlogissa ja kirjoituksenrääpäleeseen DocPointin sivulla.