Hyvää Uutta Vuotta ja kun näin ajoissa ollaan saavuttu Betlehemiin, vielä epifaniaa samaan syssyyn. Uusi bloggausvuosi avautuu siis hitaasti. Tämä loppiainen on vain työmarkkinajärjestöjen juonittelujen tulos, sillä se oikea kerrotaan sananlaskussa: "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi."
Kun mitään säkenöitseviä vuodatuksia ei tunnu irtoavan vieläkään, tyydyn viittaamaan menneisiin mainetekoihini: klikatkaapa tuoreeseen
kolumniini DokBlogissa ja kirjoituksenrääpäleeseen DocPointin sivulla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
torstaina, tammikuuta 06, 2011
keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2008
Aargh, elokuvahistoriaa
Vaikka olen lähemmäs tuhat suomalaista elokuvaa nähnyt - en tiedä olenko tuon haamurajan rikkonut, kun en niitä oikeasti laske - en ole koskaan kirjoittanut kotimaisesta näytelmäelokuvasta oikeastaan mitään.
Paitsi joitakin kymmeniä, ehkä jopa yli sata - vai onko niitä sittenkin vielä enemmän? - tasoltaan vaihtelevaa elokuvaesitettä, yleensä yhteen liuskaan puristettuna. En ole niiden sivumääriä laskenut, mutta pelkkää Suomi-Filmiä sain 130 liuskaa ykkösrivivälillä, kun älysin printata ne tilapäisestä alisuoritusmasennuksesta kärsiessäni. Näitä esitteitä on tehtailtu eri ohjaajien retrospektioiden yhteydessä: esimerkiksi Ilmari Unhon leffoista tekstejä on paljon.
Pinkka syntyi vahingossa. Listasin jostakin syystä ensin kaikki Suomi-Filmi Oy:n valmistamat näytelmäelokuvat ja laitoin otsikoiden täytteeksi peräkanaa satunnaiset kirjoitukseni niistä. Veikkaisin, että reilusti yli puolesta on tullut jotakin kirjoitetuksi. Muut yhtiöt sitten päälle, Edvin Lainetta on aika nippu, mutta prosenttiluku on niissä varmaan huonompi. Ehkä niistä saa joskus jotain maailmalle leviteltyä.
Unohtakaamme työvelvollisuudet ja kysykäämme tämän reduktion jälkeen miksi tätä teen? Syy on yksinkertainen. Monet elokuvat ovat parempia, kun niitä joutuu katsomaan tarkkaavaisesti sen vuoksi, että niistä on kirjoitettava. Itse asiassa monet elokuvat tulevat sillä tavoin paljon paremmaksi. Ja sitä paitsi minusta on hauska herätä aamulla kello neljä ja katsoa ennen kuutta päivän ensimmäinen kotimainen elokuva vuodelta 1945.
Muutamia kymmeniä sivuja, tai ehkä jonkinverran yli sata tai kaksisataa sivua, saattaisi kertyä niistä teksteistä, joita olen luentoina pitänyt joko täsmäaiheista tai yleisesityksinä yksittäisistä elokuvista, elokuvaryhmistä (esim. sotaelokuvat) tai eri teemoista Suomessa tai ulkomailla.
Osa niistä voisi olla laajennettavissa jonniinmoisiksi artikkeleiksi. Yksi parikymmensivuinen taitaa olla jo "painossa" - se ilmestyy aikanaan tieteellisessä lehdessä netissä.
Historiankirjoittaja ei näe kättensä tuloksia aivan heti - odotusajat voivat olla huimia. Mutta niin ovat kirjoitusajatkin. Hyvä kirja vie seitsemän vuotta. Nopeammassakin aikataulussa voi selvitä, mutta tulos on huonompi. Tietysti pöytälaatikossa ja isoissa aivoissa voi olla jotakin, jota muissa ammateissa kutsuttaisiin ammattitaidoksi tai kokemuksen tuomaksi eduksi. Ei meidän alalla, mikäli ymmärrän kustannustoimittajien kulmakarvoja. En tarkoita tällä tietenkään omiani, vaan niitä muita, jotka valmistavat tuotteeksi kaikki ne kirjat, joita kirjakaupoissa nykyään myydään.
Päälle tulevat tietysti ne osapuilleen noin 160 sivua kansallisfilmografioista (osat 11-12), missä työstin "sisältöselostukset" ja lehdistöreaktiot omiksi osioikseen. Voiko sen huonompaa otsikkoa olla kuin "sisältöselostus"? Sitä kun miettii, niin tietää millaista työtä se on. Tarpeellista, mutta puuduttavaa. Jos ette usko, kokeilkaa. Laittakaa koko elokuvan tarina ja tapahtumat - mieluummin sujuvasti - edes yhden kerran yhteen liuskaan. Itse ei silloin saa keksiä mitään, mutta silti on pakko.
Sen työtehtävän hauska puoli oli lukea suomalaisten elokuvakriitikkojen saavutukset aasta ööhön. Erittäin opettavaista. Uskoisin selviäväni hommasta jossakin pienemmässä lehdessä. Isompiin lehtiin tarvitaan isompi ihminen.
Tämän lisäksi olen tietysti julkaissut tuhat sivua suomalaisesta elokuvasensuurista. Suomalaisiin elokuviinkin se sensuuri joskus ulottui, joten ehkä siitäkin on laskettavissa pieni lisä Suomen elokuvahistoriaan suomalaistenkin elokuvien osalta. Kirjojen kansikuvat näkyvät tuossa blogin laidalla ja nykyään myös kirjastojen hyllyillä. Niitä ei enää lainata entiseen malliin.
Suomalaiset historiankirjoittajatkaan eivät niitä lue - ainakaan lähdeluetteloissa niitä ei näy - vaikka aina silloin tällöin pitäisi tarkistaa, onko ruuti jo keksitty. Suomen poliittisen historian uusimman painoksen lähdeluetteloon se oli päässyt. Nyt tiedätte miksi historioitsijat lukevat kollegoiden kirjoja kuin dekkaria - kurkkaavat ensin loppuun.
Jos kohta kollegat eivät viitsi lukea, siteerata tai edes noteerata, ei niitä kirjakaupoissakaan koskaan ole laitettu historiahyllyyn myytäväksi, vaikka juuri siellä ne menisivät paremmin kaupaksi.
Kirjakauppojen elokuvaosastot ovat ekstremistejä varten - kirjani ovat, jos ovat, takanurkassa ylimmässä kerroksessa, eikä niissä suomalaisia kirjoja ole juuri myytävänä sen ilmestymisen jälkeisen viikon jälkeen. Pienemmissä kirjakaupoissa niitä tuskin edes näkee, sillä pienemmissä kaupungeissa ihmisten ei tarvitse nähdä kirjoja, kun he saavat niitä niin halutessaan postimyynnin tavoin kirjakaupasta tilata. Moni tilaa sen sitten kirjastoon. Onneksi on netti, mutta ei sielläkään ole paikkaa mistä näistä kertoa.
Tämä kaikki siis siksi, että olen viimeistelemässä artikkeliani Hannu Lemisestä kertovaan kirjaan. Olkoon se ensimmäiseni tällä saralla, kun tuo yksi "painossa" jo yli vuoden ollut ei tahdo tulla millään julki.
Ensikertalaisena kuitenkin pelkään kokemattomuuteni seurauksia. Ehkä tästä ei tule mitään. Olen nimittäin kirjoittanut 45 liuskaa ykkösrivivälillä, jota voitaneen pitää pitkähkönä kirja-artikkeliksi ja kirjan toimittajat ovat tunnetusti tarkkoja ja täsmällisiä tutkijoita, ja heissä on se ja vain se vika, että he eivät tunne Ciceron pojalleen opettamaa armo-käsitettä...
Paitsi joitakin kymmeniä, ehkä jopa yli sata - vai onko niitä sittenkin vielä enemmän? - tasoltaan vaihtelevaa elokuvaesitettä, yleensä yhteen liuskaan puristettuna. En ole niiden sivumääriä laskenut, mutta pelkkää Suomi-Filmiä sain 130 liuskaa ykkösrivivälillä, kun älysin printata ne tilapäisestä alisuoritusmasennuksesta kärsiessäni. Näitä esitteitä on tehtailtu eri ohjaajien retrospektioiden yhteydessä: esimerkiksi Ilmari Unhon leffoista tekstejä on paljon.
Pinkka syntyi vahingossa. Listasin jostakin syystä ensin kaikki Suomi-Filmi Oy:n valmistamat näytelmäelokuvat ja laitoin otsikoiden täytteeksi peräkanaa satunnaiset kirjoitukseni niistä. Veikkaisin, että reilusti yli puolesta on tullut jotakin kirjoitetuksi. Muut yhtiöt sitten päälle, Edvin Lainetta on aika nippu, mutta prosenttiluku on niissä varmaan huonompi. Ehkä niistä saa joskus jotain maailmalle leviteltyä.
Unohtakaamme työvelvollisuudet ja kysykäämme tämän reduktion jälkeen miksi tätä teen? Syy on yksinkertainen. Monet elokuvat ovat parempia, kun niitä joutuu katsomaan tarkkaavaisesti sen vuoksi, että niistä on kirjoitettava. Itse asiassa monet elokuvat tulevat sillä tavoin paljon paremmaksi. Ja sitä paitsi minusta on hauska herätä aamulla kello neljä ja katsoa ennen kuutta päivän ensimmäinen kotimainen elokuva vuodelta 1945.
Muutamia kymmeniä sivuja, tai ehkä jonkinverran yli sata tai kaksisataa sivua, saattaisi kertyä niistä teksteistä, joita olen luentoina pitänyt joko täsmäaiheista tai yleisesityksinä yksittäisistä elokuvista, elokuvaryhmistä (esim. sotaelokuvat) tai eri teemoista Suomessa tai ulkomailla.
Osa niistä voisi olla laajennettavissa jonniinmoisiksi artikkeleiksi. Yksi parikymmensivuinen taitaa olla jo "painossa" - se ilmestyy aikanaan tieteellisessä lehdessä netissä.
Historiankirjoittaja ei näe kättensä tuloksia aivan heti - odotusajat voivat olla huimia. Mutta niin ovat kirjoitusajatkin. Hyvä kirja vie seitsemän vuotta. Nopeammassakin aikataulussa voi selvitä, mutta tulos on huonompi. Tietysti pöytälaatikossa ja isoissa aivoissa voi olla jotakin, jota muissa ammateissa kutsuttaisiin ammattitaidoksi tai kokemuksen tuomaksi eduksi. Ei meidän alalla, mikäli ymmärrän kustannustoimittajien kulmakarvoja. En tarkoita tällä tietenkään omiani, vaan niitä muita, jotka valmistavat tuotteeksi kaikki ne kirjat, joita kirjakaupoissa nykyään myydään.
Päälle tulevat tietysti ne osapuilleen noin 160 sivua kansallisfilmografioista (osat 11-12), missä työstin "sisältöselostukset" ja lehdistöreaktiot omiksi osioikseen. Voiko sen huonompaa otsikkoa olla kuin "sisältöselostus"? Sitä kun miettii, niin tietää millaista työtä se on. Tarpeellista, mutta puuduttavaa. Jos ette usko, kokeilkaa. Laittakaa koko elokuvan tarina ja tapahtumat - mieluummin sujuvasti - edes yhden kerran yhteen liuskaan. Itse ei silloin saa keksiä mitään, mutta silti on pakko.
Sen työtehtävän hauska puoli oli lukea suomalaisten elokuvakriitikkojen saavutukset aasta ööhön. Erittäin opettavaista. Uskoisin selviäväni hommasta jossakin pienemmässä lehdessä. Isompiin lehtiin tarvitaan isompi ihminen.
Tämän lisäksi olen tietysti julkaissut tuhat sivua suomalaisesta elokuvasensuurista. Suomalaisiin elokuviinkin se sensuuri joskus ulottui, joten ehkä siitäkin on laskettavissa pieni lisä Suomen elokuvahistoriaan suomalaistenkin elokuvien osalta. Kirjojen kansikuvat näkyvät tuossa blogin laidalla ja nykyään myös kirjastojen hyllyillä. Niitä ei enää lainata entiseen malliin.
Suomalaiset historiankirjoittajatkaan eivät niitä lue - ainakaan lähdeluetteloissa niitä ei näy - vaikka aina silloin tällöin pitäisi tarkistaa, onko ruuti jo keksitty. Suomen poliittisen historian uusimman painoksen lähdeluetteloon se oli päässyt. Nyt tiedätte miksi historioitsijat lukevat kollegoiden kirjoja kuin dekkaria - kurkkaavat ensin loppuun.
Jos kohta kollegat eivät viitsi lukea, siteerata tai edes noteerata, ei niitä kirjakaupoissakaan koskaan ole laitettu historiahyllyyn myytäväksi, vaikka juuri siellä ne menisivät paremmin kaupaksi.
Kirjakauppojen elokuvaosastot ovat ekstremistejä varten - kirjani ovat, jos ovat, takanurkassa ylimmässä kerroksessa, eikä niissä suomalaisia kirjoja ole juuri myytävänä sen ilmestymisen jälkeisen viikon jälkeen. Pienemmissä kirjakaupoissa niitä tuskin edes näkee, sillä pienemmissä kaupungeissa ihmisten ei tarvitse nähdä kirjoja, kun he saavat niitä niin halutessaan postimyynnin tavoin kirjakaupasta tilata. Moni tilaa sen sitten kirjastoon. Onneksi on netti, mutta ei sielläkään ole paikkaa mistä näistä kertoa.
Tämä kaikki siis siksi, että olen viimeistelemässä artikkeliani Hannu Lemisestä kertovaan kirjaan. Olkoon se ensimmäiseni tällä saralla, kun tuo yksi "painossa" jo yli vuoden ollut ei tahdo tulla millään julki.
Ensikertalaisena kuitenkin pelkään kokemattomuuteni seurauksia. Ehkä tästä ei tule mitään. Olen nimittäin kirjoittanut 45 liuskaa ykkösrivivälillä, jota voitaneen pitää pitkähkönä kirja-artikkeliksi ja kirjan toimittajat ovat tunnetusti tarkkoja ja täsmällisiä tutkijoita, ja heissä on se ja vain se vika, että he eivät tunne Ciceron pojalleen opettamaa armo-käsitettä...
keskiviikkona, elokuuta 15, 2007
Tutkijan arkea
Syksyn uusien kirjojen listoja pullahtelee esiin kuin sieniä. Huima määrä tekstiä on taas saatettu tekstiksi paperimassalle. Toivottavasti ne ovat kaadettujen puiden arvoisia.
Yön mustat pilvet ovat väistyneet ja tietokoneen asetukset toimivat mainiosti yöllisten asennusten jälkeen. Aamupäivä onkin kulunut rattoisasti elokuvaa katsoessa ja siihen liittyvää artikkelia kirjoittaessa. Keväällä kirjoitettu perusta oli yllättävän vahva, eikä sitä tarvinnut alkaa kokoamaan da capo.
Olen luvannut itselleni, että kirja-artikkeli Hannu Lemisen Ratkaisun päivistä on valmis kesän aikana. Siitä on tulossa yksi lisä näitä yksittäisiä elokuvia koskevaan kirjoitussarjaani. Koska niissä on yhteistä (teoreettista) ajatuspohjaa, olen ajatellut, että joskus niistä saisi kokoelman aikaiseksi. Kaikkia ei ole edes yritetty julkaista paperilla, vaan osa perustuu luentokeikkoihin. Jotakin niistä olen tainnut laittaa blogeihini.
Artikkelin lisäksi olen loppuvuonna lupautunut luennoimaan julkisesti Edvin Laineen Oprista, joka on unohdettu verkkokalvoja värisyttävä mestariteos. Artikkelien ja muiden luentokeikkojen sekä Orionin Dokumentin ydin –sarjan kokoamisen lisäksi pitäisi kollegan kanssa aherrettu käsikirjoitus suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historiasta luovuttaa ns. parempiin käsiin. Ja taas puuta kaatuu. Arkisemmat virkatyöt tietysti tässä sivuutan.
Kirjan toimittajat odottivat nyt käsillä olevaa artikkelia tietysti jo kesän alussa. Mutta en taida olla ainoa, joka ajattelee, ettei dead line voi in real life olla perjantaina tai kesän alussa. Väkisinhän se venähtää viikonlopun yli tai kesän loppuun. Kohtalotovereita tavatessa kuulee, että ainakin implisiittisesti – siis ääneen sitä sanomatta – he ovat samaa mieltä.
Omia teoksia ei ole nyt listalla. Näin jälkikäteen arvioiden edellinen urakka oli vähän turhan rankka. Kroppa ei anna periksi yhtä raskaaseen savottaan. Toisten painostuksen kiirehtimiseen kokee ahdistavana.
Onneksi mitään kirjoituslukkoa ei kuitenkaan ole päässyt syntymään. Uutta tekstiä on kasattu vanhalla metodilla. Perustavaa laatua olevia avauksia luvuiksi, kontekstin ja sisällön perusasioiden keräämistä ja pakollisen aineksen kirjoittaminen aina silloin, kun sitä omakohtaisempaa tekstiä ei suju. Merkittävä osa mistä tahansa suuremmasta tekstikokonaisuudesta on ns. pakollista ainesta. Siis tekstiä, joka on välttämättä oltava mukana, jotta tekeillä oleva teos voidaan tehdä.
Kokemus auttaa tässä paljon. On lähes itsestään selvää, mitä pakollista on mukana oltava. Sitä voi sitten naputella menemään vähän matalammallakin vireystasolla. Ei tarvitse syödä sieniä tai eläytyä etruskiksi, kuten Mika Waltari teki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)