Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Kun sanon yksisarvinen, uskon että me kaikki saamme mieleemme jonkinlaisen kuvan tästä oliosta, jota ei luonnossa ole olemassa. Jokaisella meillä on muistissamme kuvagalleria, imagery, kuten sitä englanniksi kutsutaan. Yksisarvisen historia, sen ulkomuodon kuvaus ja kuvasto ulottuu 2500 vuoden päähän.

Wikipediassa väitetään, tosin ilman lähdettä, että käsitys yksisarvisen ulkomuodosta on muuttunut elokuvien myötä. Elokuvissa yksisarvinen esitetään yleensä valkeana hevosena, jolla kasvaa kierteinen sarvi päässä. Aiemmassa kuvastossa esiintyneet pukinparta, sorkat ja muut yksityiskohdat ovat unohtuneet, kun animoidut, lapsille tai varhaisnuorille suunnatut hahmot saavat yksinkertaisemman ja esimerkiksi seksuaalisuuden suhteen vähemmän tulkinnanvaraisen luonteen. Tällaisista muutoksista voi päätellä, että kuvat eivät ole viattomia.

Maailman suurin media-arkisto tällä hetkelle on nimeltään YouTube. Sen erikoisuus on siinä, että arkiston saatavuus, access, on erinomainen, oikeastaan loistava. Tuore tutkimustulos kertoo, että 95 prosenttia YouTubeen sisältyvistä videoista saa katsojia. Me perinteisissä elokuva-arkistoissa ja muissa media-arkistoissa vain haaveilemme viiden prosentin käyttöasteesta. Eroa voi pitää huomattavana.

Perinteisten media-arkistojen hyvä puoli on siinä, että tietty kuva-aineisto ei aiempien vuosikymmenten tavoin häviä, katoa olemattomiin tai fragmentoidu. Lähtökohtana on se, että talletettu aines säilytetään ikuisesti. Tämä ei ole helppoa ja se maksaa.

Säilyttäminen ei välttämättä pidä sisällään ajatusta säilytetyn esittämisestä. Nämä arkistomaailman kaksi koulukuntaa, säilyttäjät ja esittäjät, ovat olleet ajoin kiivaastikin eri mieltä arkistolaitoksen tehtävistä. Esittäminen on kuitenkin halpaa, jos sitä vertaa säilyttämiseen. Silti esimerkiksi tekijänoikeudet ja sen tulkinnat ovat aika ajoin ongelmallisia myös esitystoiminnalle.

Media-arkistot säilyttävät historiallisesti merkitseviä kuvia. Käsitys siitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei, vaihtelee. Viime vuosikymmenien aktiivinen materiaalin vastaanotto ja keräystoiminta on johtanut siihen, että arkistot ja museot – en siis puhu vain media-arkistosta – ovat rajoittamassa osuuttaan menneen jälkien tallentamisessa. Resurssit eivät riitä. Valokuva-arkistoissa on jo nyt miljoonia kuvia, jotka odottavat arkistokäsittelyään. Elokuva-arkistoilla on käytännön vaikeuksia eri formaattien ja filmilaatujen kopioinnissa, restauroinnissa ja säilyttämisessä osin resurssipulan vuoksi, osin teknisten vaikeuksien vuoksi. Kun filmistä luovutaan elokuvanteossa, mistä löytyvät esityspaikat, niiden riittävän vanhanaikaiset tekniikat ja ennen muuta tekniikan tuki, esimerkiksi huolto.

Kansainvälinen elokuva-arkistojen liitto FIAF on alkanut tätä onneksi jo pohtia. Ratkaisu löytyy toivottavasti kansainvälisestä yhteistyöstä.

Samat haasteet koskevat videoitua ainesta, eikä seuraavan polven ratkaisu, digitalisointi, poista kaikkia ongelmia kuva-aineksen määrän yhä kasvaessa. Kun kansalliset resurssit osoittautuvat riittämättömäksi ja kansainvälisten yhteistyöhankkeiden luonne on rajoitettu, globaalit kaupalliset järjestelmät, tunnetuimpana Google, ilmoittaa yhä suuremmista hankkeista maailman tiedon hallitsemiseksi.

Media-arkistot ovat historian näkökulmasta yhä tärkeämpiä. Ajatus tutkijan kammioista lähtevästä historiatiedosta on jo vanhentunut. Historioitsijat tietävät varsin hyvin, että he eivät ole historiatiedon tärkeimpiä lähteitä. Tätä kuvaamaan on kehitetty jokapäiväisen historian käsite. Lyhyesti se pitää sisällään käsityksen siitä, kuinka me tavalliset ihmiset jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme historian.
Tieteellistä tutkimusta lukevat vain harvat, mutta esimerkiksi media käyttää varsin paljon hyväkseen historian jäänteitä. Sanomalehtien lukeminen, television katseleminen, videoiden, dvd:n ja blue-rayn maailma tuo meille varsin paljon esityksiä historiasta. Historialliset romaanit, rakennettu ympäristö patsaineen, vuosijuhlat ja monet harrastukset antavat välähdyksen historialliseen menneeseen. Koulutus, museot, arkisto- ja muut näyttelyt käyttävät paljon tutkittua tietoa omien historiaesityksiensä pohjana. Käytännössä arkistoelokuva tai ainakin elokuvista kumpuavat kuvastot liittyvät varsin moniin kohtaamiseen.

Historian jokapäiväisessä kohtaamisessa eli historiakulttuurissa kysymys siitä, onko kuva autenttinen vai fiktiivinen, on harvoin tärkeää. Bolsevikkivallankumouksen tunnetuin kohtaus, Talvipalatsin valtaus, esitetään historiallisissa dokumenteissa usein näytelmäelokuvasta napatun fragmentin avulla. Kun historioitsijat ovat selvittäneet, kuinka vaatimattomasti kyseinen valtaus todellisuudessa tehtiin, voidaan todeta, että dokumentin tekijän valinta ei välttämättä lisää tietoa talvipalatsin valtauksesta. Kuvat ovat vain elävöittämässä historiaa. Koulujen, museoiden ja jopa arkistojen opetus- ja näyttelytoiminta on viime vuosikymmeninä selvästi korostanut elämystä ennen tietoa. Elokuvan elämyksellistä antia historialle ei varmasti voida kiistää.

Mutta silti on korostettava, että elämysten tuottaminen ei voi olla arkistoelokuvan ainoa tehtävä. Eikä näin olekaan. Elokuva on entistä useammin tieteellisen tutkimuksen lähde, tutkimuskohde myös itsessään. Elokuvan historia on median historiaa, eikä sitä voi ohittaa esimerkiksi tutkittaessa 1900-lukua. Kuitenkin on selvää, että 1900-luvun historiaa ei voi kutistaa elokuvan historiaksi edes silloin kun tutkittavana on erityisesti 1900-luvun elokuva.

Historioitsijoiden kiinnostus elokuvaan lähteenä on peräisin 1920-luvulta. Erityisesti uutisfilmit kiinnostivat, koska niiden ajateltiin autenttisesti tallentavan joitakin tapahtumia tavalla, johon muut tallennustavat eivät kykene. Ajankohtaisfilmejä, aktuellifilmejä, päivän tapahtumia ja uutisaiheita sekä uutiskatsauksia toki käytetään hyväksi paljon nykyisessäkin mediassa, erityisesti historiallisessa dokumenttielokuvassa.

1960-luvulle saakka historioitsijat eivät juuri muusta elokuvasta olleet kiinnostuneet lukuun ottamatta propagandaelokuvaa, joka toisen maailmansodan kokemusten myötä nousi tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Ne ovat pysyneet osana yksityistä ja institutionaalista tiedonintressiä kahdesta syystä. Ensinnäkin historian tutkimusaiheet ovat laajentuneet, kun käsitys propagandasta on laajentunut käsitykseksi taistelusta ihmisten mielistä. Toinen syy on sensuurin ja hallinnollisten kuvakieltojen peruuttaminen. Aiemmin kokonaan esityskiellossa ollut propaganda-aineisto on ollut entistä paremmin saatavilla. Otankin propagandan tarkempaan tarkasteluun.

Tärkein syy liberalisoitumiseen on ollut maailman muuttumisessa. Suomessa elokuvasensuurista luovuttiin vuonna 2001 ja nyt viikko sitten julkiseksi tulleessa esityksessä ollaan luopumassa myös valtiollisesta elokuvien tarkastustoiminnasta, jossa elokuvien kieltäminen oli siirtynyt elokuvien esitysten laillisuudesta rikoslakia tulkitseville tuomioistuimille. Painopiste siirtyy näin peruuttamattomasti kontrollista mediakasvatukseen, mikäli eduskunta näin jo lähitulevaisuudessa esityksen mukaisesti päättää.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, entinen Suomen elokuva-arkisto on ollut aktiivinen esittämisen ohella julkaisupolitiikassaan. Kun puolustusvoimien elokuva-arkisto siirtyi SEA:n omistukseen 2003, seurasi sitä nopeasti käytännöllinen julkaisuohjelma. Nyt talvisodan ja jatkosodan sotakatsaukset ovat julkaistu yhteensä kymmenessä dvd:ssä. Pakettiin liitettiin varsin paljon myös muita sota-ajan katsauksia. Julkinen sana ei näihin kiinnittänyt paljon huomiota, vaikka aineisto oli pitkään ollut kiellettynä.

Puolustusvoimien oma julkaisupolitiikka oli kiinnittynyt lähinnä ulkopoliittiseen sensuuriin: 1980-luvulta lähtien maanpuolustustahojen julkaisuissa ainesta oli saanut käyttää, mutta vain harvoin alkuperäisen selostuksen kanssa. Puolustusvoimat kontrolloi varsin tarkoin myös elokuvien käyttöä dokumenttielokuvissa ja harjoitti suoranaista sensuuriakin muistakin kuin ulkopoliittisista syistä, kuten Seppo Rustaniuksen vuonna 1981 valmistuneen Sotapapit-tv-elokuvan kohtalo osoittaa. Televisio ei ole vieläkään esittänyt elokuvaa kokonaisuudessaan. Syyn sensuurista otti niskoilleen TV2:n ohjelmapäällikkö ja tosiasiallinen syy, puolustusvoimien kanta, ei tullut laajassa keskustelussa julki.

Ulkopoliittisen sensuurin väheneminen eteni 1980-luvulla rinta rinnan Neuvostoliiton glasnostin kanssa. Televisio saattoi esittää, tosin tekstiltään osin siivottuna. 1930-luvun lopussa ilmestyneitä nationalistisia spektaakkeleita, joita tavataan niiden poliittista luonnetta eufemisoiden kutsua kansallisiksi aatedraamoiksi. Helmikuun manifesti, Jääkärin morsian, Aktivistit ja Isoviha pysyivät esityskiellossa 1980-luvulle, lukuun ottamatta yksittäisiä esityksiä erinäisillä festivaaleilla.

Käytännössä eräänlaisessa esityskiellossa oli muitakin elokuvia: Suomi-Filmin Kirkastettu sydän oli sellainen, vaikka saikin esityksen televisiossa jo 1975. Risto Orkon sodan ajan elokuvista Ryhmy ja Romppainen pääsi televisioruutuihin 1989, saman ohjaajan Jees ja just 1994, asenteeltaan pahimpana pidetty Aktivistit siinä välissä vuonna 1991. Ruotsista löytynyt Isoviha voitiin esittää televisiossa vuonna 1985.

Sodan ajan uutisfilmejä voitiin siis valikoidusti käyttää samaan aikaan ilmestyneissä historiadokumenteissa, jotka laajensivat käsitystämme sodista. Claes Olssonin Suur-Suomen muisto, kuinka Suomi miehitti Itä-Karjalan avasi keskustelun vankileireistä 1991. Siitä ei paljon puhuttu, kuten ei aihepiirin avauksesta, Antti Laineen väitöskirjasta 10 vuotta myöhemmin.

Olssonin työn takana oli populaariksi noussut Helge Seppälän kirja viidenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. 1990- ja 2000-luvulla aiheeseen on palattu useissa dokumenteissa. 2000-luvun avauksia ovat olleet arkistoaineistoa paljon hyödyntäneet dokumentit. Mainittakoon niistä tässä vain muutama, Reijo Nikkilän Ryssä perkele – sotavankina Suomessa, Erja Dammertin Sotalapset (2003) ja viimeisimpänä Virpi Suutarin Auf Wiedersehen, Finnland, joka toi esiin saksalaisten sotilaiden mukaan maasta lähteneiden naisten tarinat. Neuvostoliittolaista arkistoainesta hyödyntänyt K. J. Koski on elokuvillaan punaisesta Hangosta ja Neuvostoliiton takaisin miehittämästä Karjalasta avartanut Suomeen keskittynyttä käsittelyä sodista ja sen seurauksista.

Mainittakoon vielä aihepiirin ulkopuolelta Seppo Rustaniuksen monet 1918-dokumentit. Niissä niukan olemassa olevan kuva-aineiston käyttö on esimerkillistä. Nämä ja monet muut elokuvat ovat kiistämättä myös paitsi historian esityksiä, myös historiankirjoitusta. Tästä seuraa mahdollisuus esimerkiksi yksityiskohtien kritiikkiin: keskusteltuani saksalaisen sotalaivaston spesialistin Juha Joutsin kanssa olen vakuuttunut siitä, että saksalaisen 1918-filmin Itämeren laivaston kuvat eivät ole von der Golzin Kielistä Hankoon matkaavan laivaston kuvia. Keskustelu jatkukoon myös arkistofilmien yksityiskohdista.

Palatkaamme toiseen maailmansotaan. Yleisradion omista aktiivisista toimista huolimatta elokuva-arkiston ilmoitus sodan filmien julkaisemisesta kirvoitti otsikoksi ”Elokuva-arkisto julkaisee sotapropagandaa”. Tämän raflaavan otsikon jälkeen varsinaista kritiikkiä ei ole näkynyt. Historiallisen lähdejulkaisun menekki osoittaa kuitenkin, että aineistolla on ollut kysyntää. Nyt katsojilla ja kuulijoilla on mahdollisuus arvioida itse elokuvallisen sotapropagandan sisältöä ja luonnetta. Samalla tutkijoilla on esteetön pääsy aineistoon, jonka saatavuus on ollut huono. Muuta sotapropagandaa on kyllä voinut tutkia ongelmitta – elokuva pysyi kieltokohteena pisimpään. Tämän kaltaiset lähdejulkaisut muuttavat väistämättä tietoamme historiasta: pallo on nyt tutkijoilla ja muilla historian esitysten laatijoilla, arkisto on periaatteessa työnsä tehnyt, mutta esimerkiksi nettijulkaisemisen mahdollisuus kertoo, että aina voi tehdä työtään paremmin ja enemmän.

Vaikka tähän olisi hyvä lopettaa, en sitä kuitenkaan tee, mikä ei toivottavasti tuota teille suurta pettymystä. Olin hetken hurmiossa valinnut otsikoksi Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Ajatus siitä, että arkistofilmit eivät muuttaisi näkemyksiämme ja tietoamme, on täysin looginen ja mahdollinen. Jo aluksi viittasin siihen, että media-arkistoiden kätköihin jää valtava määrä aineistoa, jota ei koskaan esitetä. Tästä seuraa tietysti arkistopoliittinen ajatus: ainakin tutkijoille pääsy tähän aineistoon on tehtävä mahdollisimman helpoksi. Tutkijat ovat avainasemassa, kun pohditaan, mikä arkistoaines on kulloinkin relevanttia, tärkeää ja olennaista. Ei tutkijoilla siihen kuitenkaan mitään monopolia pidä rakentaa: päteviä ja hyvää työtä tekeviä historian esittäjiä on muissakin ammattiryhmissä. Historia koostuu monista esittäjistä.
Toinen kriittinen huomautus liittyy kuvien hupikäyttöön. Postmoderni mainos osoitti tämän konkreettisesti. Neuvostoliiton kaaduttua mainosmaailma sai käyttöönsä leegion vanhoja kuvia ja käsitteitä, jotka siirrettiin surutta mainoskuvastoon ja -sanastoon. Historiallisten kuvien käyttö monipuolistuu näissä yhteyksissä usein niin, että yhteys sen alkuperäisiin merkityksiin häviää kokonaan. Se ei välttämättä paranna näkemystämme historiasta, tiedosta nyt puhumattakaan.

Samansuuntaista kritiikkiä voidaan esittää myös arkistoelokuvan käytöstä dokumentti- ja jopa viihdeohjelmissa ”ajan kuvana” tai ”epookkielämyksen luojana”. Se on parhaimmillaan elämyksellistä, mutta huonoimmillaan vääristelevää viihdettä, hupinumero, joka ei anna arvoa alkuperäiselle elokuvalle, sen tekijöille tai alkuperäiselle käyttötarkoitukselle: yleensä sitä näkee käytettävän viittaamatta alkuperäiseen elokuvaan mitenkään. Näin elokuva eräällä tavalla orjuutetaan viihdekäyttöön vailla identiteettiä. Mutta ei tämäkään anna aihetta tiukkapipoisuuteen, kritiikkiin kylläkin.

Muuten uskon vakaasti siihen, että arkistofilmi voi muuttaa näkemyksiämme ja jopa tietoamme sodista. Historiantutkimuksen keskeiset kysymykset voidaan esittää myös elokuva-aineistolle, joka myös tuottaa uusia kysymyksiä. Ja koska olen optimisti, uskon myös siihen, että tämä voidaan esittää elokuvallisesti. Hyvä esimerkki on tästä Ville Suhosen ohjaama Jäämarssi, joka saa ensi-iltansa tänään.

Jäämarssi tuo säröjä propagandan luomiin kuvastoihin. Sen kuvat tuovat esiin monia näkökulmia, jotka mielestämme ovat saaneet vajavaisen käsittelyn historiantutkimuksessa ja jatkosodan elokuvallisissa esityksissä. Uudet kuvat tuovat uusia ajatuksia.

Le Havre Suomen Oscar-ehdokas

Suomen Filmikamari tiedotti 14.9.2011 valinneensa Aki Kaurismäen ohjaaman, käsikirjoittaman ja tuottaman elokuvan Le Havre Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Le Havren näytöt olivat kovat. Se valittiin tänä vuonna Cannesin elokuvafestivaalien kilpailusarjaan ja se palkittiin sekä kansainvälisen elokuvakriitikkojen yhdistyksen FIPRESCI-palkinnolla että ekumeenisen juryn erityismaininnalla. Münchenin elokuvafestivaaleilla elokuva nappasi ulkomaisen elokuvan ARRI-palkinnon.

Le Havren tuotantoyhtiö on Kaurismäen veljesten Sputnik Oy. Elokuvan taiteellisessa ryhmässä on monia tunnettuja kotimaisia osaajia, esimerkiksi kuvaaja Timo Salminen, äänisuunnittelija Tero Malmberg sekä leikkaaja Timo Linnansalo. Elokuvan pääosissa on kansainvälisiä tähtiä kuten André Wilms, Kati Outinen, Blondin Miguel, Elina Salo sekä Jean-Pierre Darroussin.

Filmikamarin raati perusteli valintaansa luonnehtimalla Le Havrea kauniiksi ja ehjäksi elokuvaksi, jonka humaani tarina on muodoltaan ja sisällöltään universaali ja ajaton. Elokuva kuljettaa muassaan monen taiteenalueen historiallisia kerrostumia. Sitä paitsi elokuva on hauska. Le Havre on ollut teattereissa 9.9.2011 lähtien, joten sinne vain katsomaan.

Valintaraatiin kuuluivat näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä Kaija Kärkinen, ohjaaja Aku Louhimies, lavastaja Antti Mattila, äänisuunnittelija ja opettaja Aura Neuvonen, tuottaja Liisa Penttilä, käsikirjoittaja Mika Ripatti, pukusuunnittelija Riitta Röpelinen sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Ville Suhonen. Raadin sihteerinä toimi Susanna Shepherd ja puheenjohtajana Tero Koistinen Suomen Filmikamari ry:stä.

Oscar-palkinnon virallisista valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences. AMPAS pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet elokuvateatteriensi-iltansa 1. lokakuuta 2010 ja 30. syyskuuta 2011 välisenä aikana.

Kyse on vielä esivalinnasta. Lopulliset Oscar-ehdokkuudet julkistetaan 24. tammikuuta 2012. Oscar-palkinnot jaetaan 84. kerran 26. helmikuuta 2012 ympäri maailman televisioitavassa gaalassa.

KAVA sai satojen elokuvien levitysoikeudet

Päivän elokuvauutinen on se, että kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) on hankkinut Finnkino Oy:n hallussa olleet kotimaisten elokuvien levitysoikeudet.

Hankinta antaa suuntaa tulevaisuuteen, sillä tavoite ei ole enempää eikä vähempää kuin turvata kansallisen elokuvaperinteen saatavuus tulevaisuudessa. Näin keskeinen osa suomalaista elokuvahistoriaa säilyy myös digitalisoitujen elokuvateattereiden ulottuvilla.

Tapahtuma on kansallisesti ja myös kansainvälisesti mittava. KAVAn haltuun siirtyi lähes 300 pitkää elokuvaa ja noin 200 lyhytelokuvaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön myötävaikutuksella toteutettu hanke on osa kotimaisen elokuvan digitointiprojektia. Oikeuksien omistaminen helpottaa KAVAa sen tulevaisuuden suurimmassa haasteessa, kotimaisen elokuvan laajamittaisessa digitoinnissa.

Kymmenen kotimaisen tuotantoyhtiön elokuvien levitysoikeudet siirtyvät KAVAlle muutamin poikkeuksin. Finnkinolla säilyvät yhtiön jo julkaisemien elokuvien DVD-oikeudet. TV-oikeudet ovat useimmissa tapauksissa Yleisradiolla.

Sopimus koskee seuraavien yhtiöiden elokuvia: Suomen Filmiteollisuus (SF), Adams Filmi, Bio-Kuva, Fenno-Filmi, Filmityö, Kinosto, Maxim-Filmi, National-Filmi, Valio-Filmi ja Väinän Filmi.

Merkittävimmät levitysoikeudet koskevat Suomen Filmiteollisuutta. Sen yli 200 elokuvaa käsittävän tuotannon kuuluisimpiin teoksiin lukeutuvat klassikot Tuntematon sotilas (1955), Kulkurin valssi (1941), Kaivopuiston kaunis Regina (1941) ja Komisario Palmun erehdys (1960). SF:n elokuvat muodostavat noin viidesosan maassamme koskaan valmistetuista pitkistä kotimaisista elokuvista.

Muista yksittäisistä teoksista mainittakoon Filmityö Oy:n Runoilija ja muusa (1978), Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri (1982) sekä National-Filmin Talvisota (1989).

KAVAssa tietoja antavat johtaja Matti Lukkarila (matti.lukkarila@kava.fi) ja viestintäpäällikkö Outi Heiskanen (outi.heiskanen@kava.fi).