Suomen Filmikamari on laskenut, että elokuvateattereissa kävi vuonna 2011 noin 7,2 miljoonaa katsojaa. Aivan edellisvuotiseen ei päästy, sillä kävijämäärät laskivat viitisen prosenttia. Vuosikymmenen perspektiivillä tulosta voi pitää ihan hyvänä. Kävijämäärä on 2000-luvun neljänneksi paras.
Viime vuoden katsotuimpia tarkastellessa silmään pistää elokuvasarjojen menestys. Kahdenkymmenen suosituimman elokuvan joukossa oli peräti yksitoista jatko-osaelokuvaa. Eniten katsojia keräsi Harry Potter-elokuvasarjan viimeinen elokuva Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2. Sitä peesasivat jatko-osat Pirates Of The Caribbean: Vierailla vesillä, Johnny English − Uudestisyntynyt, Autot 2 ja kotimaisen sarjatuotannon esimerkki Vares − Pahan suudelma
.
Kaiken kaikkiaan Vares-sarjan elokuvat saivat 30 prosenttia kaikkien kotimaisten ensi-iltaelokuvien katsojista. Kohtalaisesti menestyi myös Aki Kaurismäen kansainvälisesti palkittu Le Havre. Kotimaisen elokuvan katsojamäärä laski, mutta edellisenä vuonna olikin kotimaisen leffan ennätysvuosi.
Elokuvateatterit ovat siirtyneet pääosin digiaikaan. Tärkein rahoitus siihen tulee opetus- ja kulttuuriministeriön Suomen elokuvasäätiölle Veikkauksen tuotosta myöntämistä digitointituista, minkä myötä useampi kuin kuusi kymmenestä elokuvateatterisalista on jo digitoitu.Vuoden 2012 alkupuolella digitoituja saleja on jo lähes 220 eli lähes 80 prosenttia maan salikapasiteetista.
Filmikamarin mukaan digitointi on auttanut erityisesti pieniä elokuvateattereita monipuolistamaan ohjelmistoaan sekä nopeuttanut ensi-iltaelokuvien saamista samaan aikaan suurten paikkakuntien kanssa. Omasta puolestani voin todeta, että tämä koskee niitä teattereita, jotka ovat voineet tuen saatuaan digitoida ja jotka eivät ole tuen puutteen tai väsymyksen vuoksi panneet pillejä pussiin. Niitäkin nimittäin on.
11 kommenttia:
Elokuvissa pyyhkii hyvin, jos: 1) katsojaluvut ovat ainoa mittari; 2) sarjafilmien ympärille loitsutut massailmiöt ovat kaunis ja arvokas asia; 3) elokuvateattereiden digitoiminen on edistystä. - 1) katsojaluvut ovat mittareista huonoin 2) ei ole 3) ei ole. On oireellista, että Filmikamari muotoilee asian niin, että digitoiminen on auttanut ko. teattereita monipuolistamaan tarjontaansa - sen sijaan, että olisivat väittäneet suoraan ko. teattereiden tarjonnan monipuolistuneen. Eikä sekään kummoista monipuolistumista ole, jos nyt voi valita kaksi Hollywood-spektaakkelia, kun ennen voi valita vain yhden. Enemmän kuin mitään muuta, digitoiminen on auttanut elokuvissa kävijöitä ostamaan samalla hinnalla huonompilaatuisen tuotteen.
Argumenttisi ovat, anteeksi vain, enemmän nokkelia kuin hyviä. Olen viimeksi osallistunut tähän yksitoikkoiseen katsojalukukeskusteluun silloin, kun Titanic sai yli miljoona suomalaista elokuvateattereihin. Täydessä elokuvasäätiön tiloissa asetuin tuolloin elokuvan kaupallista menestystä väheksyviä kriitikkoja vastaan sillä perusteella, että Titanic toi elokuvateattereihin todella monta sellaista, jotka eivät siellä olisi muuten käyneet. Se on kiistaton fakta ja vain sille elokuvateattereiden olemassaolo voi perustua. Tiedämme miten on käynyt, kun Titaniceja ei ole ollut tarpeeksi.
Elokuva on kallista tehdä. Siksi käytännöllisesti katsoen kaikki tekijät pyrkivät menestykseen ja suuriin katsojalukuihin. Muistuttaisin, että myös arvostetut tekijät. Elokuvahistoriasta löytyy paljon hyviä esimerkkejä. Ikääntynemmät muistavat aikansa ylistetyimmän Risto Jarvan päätöksen tehdä komedioita yhtiönsä pelastamiseksi. Usko minua Anton, suomalaisen elokuvan pelastaa lopulta vain se, että täällä käydään katsomassa elokuvia.
Siihen tarvitaan monipuolisia elokuvia, eri yleisöjä houkuttelevia. Kaikki eivät silloin ole taidekriitikolle - näin kommenttiasi luen - todellisia mestariteoksia. Toki elokuva kannattaa tehdä hyvin. Esimerkki hyvin tehdystä, viihdyttävästä ja onnistuneesta kotimaisesta elokuvasta on mielestäni Napapiirin sankarit. Minulla oli elokuvateatterissa hauskaa ja silti ympäriltä kuului murinaa, kuten niin usein ennakkojen jälkeen. Olen äärimmäisen kyllästynyt ylikriittisyyteen.
Kannattaa muistaa myös se, että katsojien puute ei takaa elokuvan laatua. Kakkoskohta on fiktiota: loit itse tuulimyllyn jota vastaan hyökkäät. Se tekee sinusta Don Quijoten (ja minusta vähän ihmettelevän Sancho Panzan).
Kolmas on makuasia. En tiedä mihin perustat näkökantasi, mutta elokuvateattereiden digitoiminen on kehitystä - teknistä kehitystä ja muutosta on tapahtunut koko elokuvahistorian ajan - ja monissa tapauksissa myös edistystä. Keskustelen jatkuvasti myös pienten elokuvateattereiden omistajien kanssa, joten positiiviset ja kriittiset kommentaarit tästä ovat tuttuja siitäkin näkökulmasta. Mitä enemmän digitaalisuus toteutuu, sitä vähemmän pätevää kritiikkiä esitetään. Ongelmaksi voi muodostua se, että eri maiden elokuva-arkistoihin ei enää kerry kopioita esitetyistä elokuvista - täällä kotimaisten tallettamisen onneksi takaa laki. Toisaalta kovalevyt matkaavat helposti ja verkkolataus helpottaa tätä vielä entisestään kun sen aika todella koittaa.
Elokuva-arkistoissa filmi säilyy vielä katsojasukupolvia, muualla ei. Mutta kun tarjonta kapenee, elokuva-arkistotkin joutuvat entistä useammin näyttämään modernia elokuvaa eli ne saavat amerikkalaistermein art cineman piirteitä.
En pyrkinyt olemaan nokkela, nokkeluus harvoin pukee minua. Pyydän huomaamaan myös, että vastalauseeni kohdistuivat ennen kaikkea Filmikamarin aatemaailmaa vastaan. Jos jätämme yksityiskohdat sikseen, FK:n käsitys elokuvan hyvinvoinnista rakentuu kahdelle argumentille: katsojamääriin ja digitaalisen esitystekniikan leviämiseen. Molemmat ovat helposti käsitettäviä, koska ne ovat mitattavissa ja numeroiksi muutettavissa. Minä puolestani olen enemmän huolestunut kvaliteetista kuin kvantiteetista, mutta ei minulla mitään suuria katsojamääriä vastaan sinänsä ole. Esitän analogian: jos uutisoitaisiin, että McDonalds on lisännyt asiakasmääräänsä 50 %:lla - mukana lukuisa määrä heitä, jotka eivät ole koskaan käyneet ravintolassa - voitaisiinko väittää, että koko ravintola-alalla menee hyvin? Siksi toisekseen, voitaisiinko väittää, että ihmiset voivat hyvin...? Tekstissäsi nostit esiin sarjafilmien suosion, ja minulla ei olisi esittää oman 2)-kohtani kaltaista kritiikkiä, jos ne olisivat olleet jotenkin laadukkaita. Mutta esimerkiksi edes fanit eivät ole pitäneet uusimmasta Twilight-elokuvasta; se on vain täytynyt nähdä, koska se on täytynyt nähdä.
Digitoinnin suhteen en pidä kynttilääni vakan alla: siihen ei liity yhtä ainutta positiivista aspektia lukuun ottamatta ekologisen kuormituksen vähenemistä. Minulle digi-keskustelu ei ole makuasia, jollaiseksi digitoimisen puolestapuhujat sen aina haluavat kääntää. Minulle ero on yhtä selvä kuin jos katselisi Yövartiota museossa tai jos katselisi samasta taulusta tehtyä julistetta.
Suosittelen luettavaa:
Screen, Volume 52, number 3
articles
NIELS NIESSEN: Lives of cinema: against its 'death’
****
Etteivät yhdistyksen (itselleen asettamat ja muualta delegoidut)tehtävät unohtuisi kritiikinkään hetkellä (ref. Wikipedia):
Suomen Filmikamari ry on vuonna 1923 perustettu elokuva-alan yhdistysten keskusjärjestö. Sääntöjensä mukaan liiton ”tarkoituksena on toimia koko elokuva-alan terveen kehityksen hyväksi”. Käytännön toiminnassa Filmikamari pyrkii vaikuttamaan elokuvapoliittisiin ratkaisuihin ja elokuva-alaa koskevaan lainsäädäntöön. Se tekee esityksiä ja antaa lausuntoja viranomaisille elokuva-alan kysymyksistä. Lisäksi se pyrkii edistämään elokuva-alan yhdistysten yhteisiä tavoitteita ja tasoittamaan keskinäisiä eturistiriitoja.
Julkisuudessa näkyvin Filmikamarin toimintamuoto on viikon Top 20 ja viikonlopun Top 20 elokuvatilastojen julkaiseminen.
Filmikamari huolehtii Yhdysvaltain elokuva-akatemian pyynnöstä Suomen Oscar-toimikunnan asettamisesta Suomen ehdokkaan valitsemiseksi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi.
***
Digitointi on uskomattoman huono idea silloin kun elokuvauksessa ei ole otettu sitä huomioon. Miltei vaakasuorat ja pystysuorat viivat silloin, kun resoluutio ei riitä, ovat kauheata katsottavaa. (Muistan R&A-festareilta jonkin tällaisen espanjalaispätkän.)
Resoluutio (ja bittisyys) riittävät nyt kaikissa ammattimaisissa digituotannoissa, niin transformatoinnissa digiksi kuin digikuvauksessa: av-signaali toistetaan täysin häviöttömänä.
Tämähän vaatisi kaikkine luuloineen ja jo vanhentuneine asiatietoineen perusteellisen tarkastelun - en vain keksi ihan missä.
Sitäkään tietotekniikan alan ammattilehteämme Prosessoria, jossa näistä tosin ehdittiin kijoittaa, sitei enää ole.
Sanoma co. keksi tossa viime vuoden lopulla sellaisen siirron. Visio taas meni jo toissa vuona.
1.
Vaikka koinkin Niessenin artikkelin lukemisen hyödylliseksi, sai tämä olla viimeinen kerta kun lähden etsimään yhtä, obskuuria tekstiä vain keskustelun jatkamisen vuoksi. Ja olisi ollut hyödyllistä, jos olisin osannut varautua muutaman sivun mittaisen kirjoituksen sijasta 20 sivuun oxfordenglantia. Jos katsoo keskustelun hyötyvän jostakin ulkopuolisesta lähteestä, on ystävällistä referoida sitä edes viitteellisesti omassa puheenvuorossaan, ja antaa keskustelukumppanille suuntaviittaa niistä kohdista, mitkä kokee olennaisiksi.
2.
Liittyen digitaaliseen cinemaan eri määritelmineen. Voin itsekin suositella tutustumaan ed. main. Niessenin esseeseen. Siinä on huolellisesti eritelty ne monet muodot, jotka tänä päivänä mahtuvat käsitteen "elokuva" alle. Myönnän, että olin liian kärjekäs puuskahtaessani, ettei digitaalisuudella ole ainuttakaan ansiota, unohtaen näin hyödyt, jotka mm. dokumenttielokuva ja lyhytelokuva ovat saaneet. Niessenin lähtökohdat eroavat kuitenkin omistani. Ensinnäkin hän muotoilee vastauksen elokuvan kuolemaa julistaville - joihin minä en lukeudu. Minä vain en hyväksy digitaalista tekniikkaa filmitekniikan perijäksi. Laatu ei kertakaikkiaan vastaa edeltäjää. Jos filmille löydettäisiin jokin toinen, parempi perijä, en näe miksi asettuisin vastustamaan sitä. Toiseksi, Niessen rakentaa semioottiselle näkökulmalle, ja tekee sen hyvin, mutta hän ei pysty sitä kautta vakuuttamaan minua siitä, miksi minun pitäisi hyväksyä digiprojektio filmin veroiseksi. Ero on aistein todistettavissa. Siksi minusta digitaaliseen siirtyminen ja sen nopeus on häpeällistä ja kammottavaa, etenkin kun se on meille pakotettu eikä meille tarjottu valinnan mahdollisuutta.
Näissä olosuhteissa en näe, että Filmikamari toimii tällä hetkellä elokuva-alan terveen kehityksen hyväksi.
No niin, AvM.
Jotenkin tulee mieleen 1980-luku, ja 16-bittisen CD-formaatin musamarkkinoille ilmaantuminen.
Kuulihan sen nyt piru, korvalla, että formaatin signaali on häviöllinen ja siivu analogisesta, siks´ "kylmä". Mutta eli tuo paska yli 25 v. poispoikkeen. Sitten Lp-myynti palasi.
24-bittiset järjestelmät ovat häviöttömiä ja dynamiikaltaan skaalautuvat laajemmin kuin analoginen signaali, mutta en mene sanomaan etteikö voi olla liika skarppia, puhdasta .. tai mitä tahansa, joka pistää vastaanottajassa henkilökohtaisella tasolla vielä vastaan.
Tämä on niin kuin paranormaalien ilmiöiden kanssa: ei pidä syyllistää ihmisiä heidän henkilökohtaisista kokemuksistaan.
Virhe on ehkä kuitenkin todellisuudessa.
Summary by Niels Niessen: the declaration of cinema's death arrives prematurely.
I think that one alarm of dead bells was at time before Far-East film genres, and now cinema is laying on the middle of second search time, what we have. Something is in the air..There's not dead, I suppose.
.
Jeps,
Kuvakukko sa:
"Kuten ehkä jotkut teistä huomasivatkin, oli Kuvakukossa pieni esitystauko muutaman elokuvan osalta. Digiprojektorissa oli sähkönsyöttöhäiriö ja koska noita moderneja vempeleitä ei korjata rautalangalla ja ilmastointiteipillä leffan samalla pyöriessä (kuten toisinaan fiksataan Kuvakukon yhä nätisti pyöriviä 50-luvun Philipsin 35mm:siä koneita) jouduttiin varaosaa odottamaan luvattoman kauan. Kunnes se vihdoin ja viimein suvaitsi tulla. Ja nyt pyörii kaikki hienosti jälleen."
Lähetä kommentti