Katsastamme Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) suomalaisen dokumenttielokuvan helmiä parin tunnin ajan keskiviikkona 24.4.2013 alkaen kello 17.00. Bilettejä netistä http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-70-dokumentin-utopiat-ii/7303 tai paikan päältä.
Dokumentin ytimessä 70: Dokumentin utopiat II
Kaupunki
Suomi 1957. Tuotanto: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja:Maunu Kurkvaara. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Maunu Kurkvaara. Selostus: Maunu Kurkvaara. VET: S – 06.11.1957. 8’.
Maunu Kurkvaaran varhaistuotantoon kuuluva lyhytkuva on kaupunkimaisen elämänmuodon ruhjova desilluusio ja yksilön alennustilan eksistentiaalinen madonluku. Urbaanin todellisuuden analyysia harjoitti jo kolme vuotta aikaisemmin Jörn Donner. Donnerin Aamua kaupungissa teki sen kuitenkin vielä runollisen optimistisin kuvin, samalla kun kiviporan äänet loivat kaikupohjan tulevaisuuden rakentamiselle.
Kurkvaaran kaupungin katuja pieksee sade huuhtoen mukanaan viemäreihin urbaanien unelmien viimeiset rippeet. Katujen näyteikkunoiden hohde on steriili. Ilmeettömät muotinuket torjuvat katseen kosketuksen. Romantisoitu fyysinen työ on käynyt arvottomaksi niissä keskuskatujen konttoreissa, joissa ”suunnitellaan laatikoita ja piirretään numeroita.”
Sartrensa lukeneen Kurkvaaran saarna tekee selväksi, että ”kaupunki on ihmistä sitova vankila. Se kortistoi meidät oikein, tieteellisesti ja teknisesti. Sen koneet ovat sataprosenttisen varmoja. Ne tuottavat neliöitä, kuutioita, koppeja, häkkejä – pienempiä ja suurempia. Nimiä, numeroita, kortteja, kaavakkeita, lajittelujärjestelmiä, hakemistoja. Lokero, numero, kortti – sinä olet siinä, ihminen.”
Rajut rinnastukset liittävät keskinäiseen yhteyteen eläintarhoissa harjoitetun vapauden riiston ja suljettuihin pihoihin pakatun lapsuuden. Rationalismin olemusta kuorivia uhkakuvia tehostavat dramaattiset musiikilliset ”lainat”. Tekijänsä individualistina valintoina ne pysynevät alkuperältään ikuisena arvoituksena.
Eläköön nuoruus!
Suomi 1968. Tuotanto: Filminor Oy. Tilaaja: Postisäästöpankki. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jaakko Pakkasvirta. Leikkaus: Jaakko Pakkasvirta ja Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Otto Donner, Jim Pembroke ja Erkki Kurenniemi. Selostus: Jaakko Pakkasvirta. VET: S – 02.09.1968. 17’.
Jaakko Pakkasvirran dramatisoima kuvaus nuoruuden kipeistä utopioista sisälsi trendikästä valistusta ja kannustusta kaupunkien sodanjälkeiselle supersukupolvelle kulttuurivallankumousten hulluna vuonna 1968. Undergroundissa elävä, mutta kohta vasemmistovetoiseksi politisoituva nuoriso kuohuu ja kokee frustraatioita Lasse Naukkarisen liikehtivän käsivarakameran silmässä. Ohjaajan omaääninen selostus on nuorten puolella kurikasvatusta ja institutionalisoitua systeemiä vastaan, sillä ”nuoruus voi kestää jopa vuosikymmenen. Nuoret odottavat paljon, toivovat paljon ja siksi pettymykset ovat kipeitä”.
Bändien polkaisema biisikulttuuri nosti ylioppilastalon klubi-iltojen taivaalle ensimmäiset juurettomat, rautalankamusiikkia syntetisaattoreilla tehostavat tähtensä. Heistä Jim Pembroke, Blues Section -yhtyeen solisti, säveltäjä ja sanoittaja on yhtyeineen elokuvan välittämän mentaalisen kokemuksen vaikuttava tulkki. Pätkät Pembroken biiseistä ”Semi Circle Solitude”, ”Cherry cup-cake” ja ”The Straight and Narrow” ovat ääniraidan mustia helmiä. Kolme kappaletta sävellettiin alun perin vain leffaa varten.
Kuvaan sykkeeksi on lisäksi leikattu The Spermin ja Matti-Juhani Koposen ”happening”, jonka psykedeelistä fiilistä pitää yllä Timo Aarnialan projektorillaan loihtima valo-show, samalla kun kultaisen trumpetin miehet Eero Koivistoinen ja Otto Donner puhaltavat mukaan eksperimentaalista henkeä. Otto Donner oli Postsäästöpankin ”kultapossukerholaisista” nuorisoksi kypsyneelle kohderyhmälle elokuvan musiikkimaailman varsinainen luoja.
Musta liitto eli asukkaita myytävänä
Suomi 1975. Tuotanto: Filmityö Oy ja Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta.. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Kyrönseppä ja Väinö Pennanen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Äänitys: B-Erik Mannerström. Selostus: Väinö Pennanen. VET: S – 03.01.1975. 21’.
Elokuva on Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunnan tarjoileman trilogian kolmas filmi ja iskussa heti ensi metreillä. Se vie katsojat kuokkavieraiksi kunnallisen demokratian kulisseihin, korruptiolounasta nauttivien poliitikkojen ja virkamiesten pitoihin. Paljastavan kameran hakusessa ovat vastaukset uudisrakentamisen olennaisiin kysymyksiin: Mikä nostaa asumiskustannukset taivaisiin ihan oikeasti ja millä syöteillä kalastetaan kaupungin päättäjiltä rakennusalan urakat?
Elokuvan nostivat siivilleen radikalisoituvan tekijäpolven poliittiset utopiat, jotka lietsoivat uskoa kameran porsaanreikiä paljastavaan todistusvoimaan. Ranskassa valvoi jo proletariaatin etuja taistelevan elokuvan esikunta Godardin ja Markerin johdolla sekä heidän kameransa kanssa liittoutuneet Besançonin työläiset. Myös Musta liiton kotimainen kuvaustiimi ampaisee liikkeelle solidaarisuuden sotatorvet raikuen. Tulisielu Väinö Pennanen on kaupungin työntekijöiden ikioma paljastava journalisti. Hän tunkeutuu kameroineen urakoitsijaliike Arjatsalon bileisiin Hotelli Hesperian meluisaan sviittiin. Täällä juhlitaan yhdessä kaupungin silmäätekevien kanssa sovittua veljellistä kauppaa, joka koituu kaupunkilaisten maksettavaksi.
Arjatsalon valtuutetuille tarjoilema lounas on kiitosateria 100 000 kerrosneliömetrin rakennusoikeudesta 24 hehtaarin tilkkuun, joka oli maksanut urakoitsijalle huikeat 35 miljoonaa mummon markkaa. Hinta oli kaupungin reunalla sijainneesta kaalimaasta paljon. Höynäyttihän kaupunki tuon peltopahasen maanomistajaltaan vain 3,6 miljoonalla. Silti suurenmoiset kipurahat maksanut Arjatsalo juhlii kuin lottovoittaja, sillä rakennettuaan neliöt, hän tulee myymään ne kaupunkilaisille tuplahintaan.
Musta liitto oli porvarillisen yhteiskunnan ahneutta ilkkuneen itänaapurin mieleen. Pääpalkinto näistä paljastuksista napsahti Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla välittömästi vuonna 1975 Neuvostoliiton aikaan.
Maa tarvitsee presidentin – Matti Virkkunen
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmitalo Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus ja Matti Virkkusen vaaliliitto. Ohjaus: Hans Haataja. Käsikirjoitus: Hans Haataja ja Matti Virkkunen. Kuvaus: Martti Tikka ja Sakari Rimminen. VET: S – 25.08.1967. 14’.
Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen (1908–1980) oli mahtimies, mutta ei mahtavin. Virkkusen tragedia oli suostua kokoomuslaisen presidenttipelin keulakuvaksi Kekkosen valtakaudella. Tuolloin ainoita oikeita ja sallittuja olivat ystävällisiä naapurussuhteita Paasikiven – Kekkosen linjalla vaalineen valtiomiehen legitiimit utopiat.
UKK eli ”Urkki” oli tasavaltansa valtias, jonka käsittelyssä murenivat vastaehdokkaat ja haurastuivat heidän presidenttiytensä unelmat. Sosialidemokraattien tuella tasavallan huipulle kiihdyttäneen Olavi Hongan tie katkesi syksyllä 1961 Neuvostoliitolta tilattuun noottiin. Täältä tulevaisuuteen oli Honka-liiton 25 kopiolla levitykseen valmistautuva vaalielokuva, joka jouduttiin hautaamaan demaripalatsin kellariin neuvostovastaisena. Kuusi vuotta myöhemmin Virkkusen vaaliliiton filmi pääsi sentään teattereihin. Vakavalla naamalla faktoja kameralle latonut Virkkunen ei kuitenkaan saavuttanut elävillä kuvillaan nostetta, vaikka vaalikuvia valmistui kaksi. Maa tarvitsee presidentin oli kampanjan kantafilmi kesältä 1967. Tuolloin kameramiehen eteen asteli Kansallisen kokoomuksen aamunraikas mutta yrmeä ehdokas kainalossaan vaalipuheista pullea salkku.
Kuvauksen kohde ajoi Kekkosta Tamminiemen nurkkaan maltillisena markkinatalousmiehenä. Käytännön kansantaloudelliset utopiat olivat noissa vaaleissa jalot mutta kuitenkin ainoat Virkkusen uskottavuutta ylläpitäneet aseet. Niitä sinivalkoisen Suomen Roope-setä avaa arjen kielelle Kämpin pääkonttorin virkahuoneessaan Juho Kusti Paasikiven muotokuvan valvovan silmän alla.
Välähdykset Uuden Suomen lehtipainosta kirkastavat rahapatruunan ideologisen position suhteessa Erkkojen Kekkosta tukevaan lehtikonserniin. Uusi Suomi on myös näkyvästi sukutilan lukuohjelmassa. Täällä ”Roope” harjoittaa karjataloutta ja kuulemma säilytti agronomin papereitaan tammisessa pöytälaatikossa. Virkkunen ei turpeen tuoksuaan suinkaan salannut silloin, kun Lepikon savutorpan legenda saapui Eino S. Revon saattelemana repovision kameroiden paahteeseen ja otti ratkaisevassa väittelyssä kartanon patruunasta mittaa.
Filmitalon anonyyminä pysytellyt ohjaaja teki työnsä veitsi kurkulla ja kieli keskellä suuta. Strategia oli ovela. Hän jätti ajan armottomassa pyörässä karrikatyyriksi muuntuvan kuvan Virkkuselle itselleen muotoiltavaksi. Vuosikymmen myöhemmin otti ohjaaja Marja Pensala kontolleen vastaavanlaisen haasteen, kun kohtasi Kari Sohlbergin kameran kautta Vironperän rautarouva Kyllikki Virolaisen.
Hyvä elämä
Suomi 1983. Tuotanto: Marja Pensala. Ohjaus: Marja Pensala. Käsikirjoitus: Marja Pensala ja Kyllikki Virolainen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Marja Pensala. Äänitys: Ossi Viskari. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. VET: S – 3.2.1983, uudet tarkastukset (vero) 17.1.1984 ja 22.3.1984, 16’.
Kuvausten aikaan Kyllikki Virolainen oli paluumuuttaja, joka eli juuret syvällä maaseudun mullassa. Takana oli median palveluksessa luotu karriääri miesten hallitsemassa maailmassa. Slogan, joka osui kohteeseensa, muodostui kolmesta sanasta: ”vaikutusvaltainen suomalainen nainen”. Vaikka ei sitoudu feminismiin, Marja Pensala teki kohteestaan naisnäkökulmaisen elokuvan, josta muotoutui dokumentti, naisen satiiri naisesta ja vastaanoton kautta jotain muutakin, esimerkiksi Tampereen 1984 elokuvajuhlien ”taputetuin ja tömistellyin menestys”.
Kyllikki Virolainen esittelee aluksi kameralle tiukkaan hameeseen rajatun itsensä. Lookin kruunaavat hiuslakan jäykistämät kutrit kuin Dallasin öljysarjan 1980-lukulaisilla kaunottarilla. Vaatetus vapautuu ja vaihtuu kohtaus kohtaukselta, samalla kun Kyllikki avaa paperilta lukien hyvään elämäänsä johtaneen polkunsa. Terävästi kopsahtavien korkojen alla on velvollisuuseettistä asennetta, hyviä tapoja ja yksilöllisiä ponnistuksia tukeva lankkulattia. Kyllikin tarina antaa ymmärtää, että puhuja on evoluution huipulta jo kotinsa ja utopiansa löytänyt, samalla kun kamera pannaa nähtäville tyylihuonekaluja, koristeellisesti kehysteltyjä tauluja ja pönäkkää maalaistuvan loistoa.
Paperinmakuista puhuntaa jäsentää kamerasta tietoisen naiseuden hammasrivistönsä paljastava flirtti.
Sohlbergin kameran naistenlehtiä mukaileva vastaantulo jättää Vironperän isännän lay-outinsa ulkopuolelle. Hänestä tosin muistuttaa tuvan perältä tuijottava muotokuva. Silti avotakkamaiset, emännän mukanaan Vironperälle tuomat pehmeät arvot dominoivat ja kätkevät helmoihinsa isäntäänsä sitoutuneen rautarouvan kepulaisen poliittisuuden.
Ajan ratas on hellinyt kohdettaan monin tavoin enemmän kuin monia kameran eteen asettuneita miehiä. Hyvän elämän syntyhetkinä Kyllikin yläluokkaista imagoa tarkkailtiin vielä punertavin silmälasein, piru silmänurkassa. Tänä päivänä kuvalehtien naiseuden genret ovat syvämuokanneet vastaanottoa Kyllikki Virolaisen eduksi. Yhä kuvassa silti välähtää tuo kuulu kaksiteräinen satiirin miekka. Se pistää toisella terällään ilkeästi vaikutusvaltaiseen naiseen imagokilven taakse.
Sijainen
Suomi 1989.Tuotantoyhtiö: Verity Films Ky. Ohjaus: Antti Peippo. Käsikirjoitus: Antti Peippo ja Martti Siirala. Kuvaus: Antti Peippo. Leikkaus: Anne Lakanen. Äänitys: Timo Linnsalo. Musiikki: Antti Hytti. Selostus: Antti Peippo. VET: S – 19.1.1990, 16’.
Antti Peipon Sijainen aloitti Suomessa sittemmin suosituksi tulleen subjektiivisen elokuvan suuntauksen. Dokumenttiteoreetikko Bill Nichols sitoo subjektiivisen dokumenttielokuvan tekijän henkilökohtaiseen näkökulmaan. Subjektiivinen dokumenttielokuva karttaa kaikkitietävän kertojan ääntä. Elokuvan ääni on korostetusti tekijän oma. Subjektiivinen dokumenttielokuva ei tarjoile objektiivista tai kokonaisvaltaista totuutta kohteestaan, vaan se voi olla ”elokuvan muotoon rakennettu henkilökohtainen essee jostakin ilmiöstä”, kuten Ilari Teinilä asian tiivistää.
Antti Peipon Sijainen sisältää vain kaksi elokuvaa varten tehtyä kohtausta. Elokuvan aloittava ja lopettava kuva on lautasesta, jolta lusikoiva henkilö valitsee elämän sattumanvaraisuutta luonnehtivia arpakuutioita, mutta välttelee tietoisesti pieniä pääkalloja, johon mikä tahansa elämän päättyminen symboloituu. Muu elokuvan kuvasto koostuu lapsen ensimmäisten elinvuosien piirroksista, maalauksista tai lastenpsykiatrin kliinisistä filmeistä kohteenaan autistiksi leimattu Antti Peippo.Selostusteksti kertaa muistoja, suuntaa tekijän puhunnan suoraan äidilleen ja palauttaa mieleen lapsuuden tuntemuksia voimakkaan äidin vaikutuspiirissä.
Peter von Baghin ohella Peippo oli suomalaisen historiadokumentin puhdasverisin ”auteur”. Molemmat hioivat tyylilleen uskollisina 1980-luvulle tyypillisen jälkimodernistisen elokuvakollaasin, missä rinnastuvat mustavalkoiselle filmille tallentunut historia ja väreissä hehkuva aikalaistodistus. Peippo oli ehkä omaksunut syvällisimmin 1980-luvun suomalaisen dokumenttielokuvauksen mission, jonka tavoitteena oli vangita elokuvan rakenteisiin menneisyys, tulkita sekä projisoida sen avulla koettavaksi eletyt muistot. Muisti ja muistin politiikat yhdistettynä henkilökohtaisuuteen tulivat olemaan tärkeä osa suomalaista dokumenttielokuvaa 1990-luvulla. Silloin näitä teemoja hyödynsivät runsaslukuisesti naiseutensa tiedostavat ohjaajat, joiden panos dokumenttikulttuuriin oli siihen asti ollut enemmänkin lahjakkaiden yksilösuoritusten varassa.
Sijainen oli Peipon henkilökohtainen esiintulo oman persoonansa viiltävään psykohistorialliseen leikkaukseen. Sen myötä alkoi vuonna 1989 uuden 1990-luvun subjektiivisen dokumentin suunta.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 22.04.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti