Kansantaidetta ja pelkoja

Parvekkeelle aamuseitsemältä kantautunut luontoääni oli siinä määrin erikoinen, että ei sitä voinut tunnistaa. Siinä oli karheutta kuin se olisi ollut sordiinoa käyttänyt, laulukoulun käynyt kurkkukipuinen huuhkaja, murinaa enemmän kuin kurlutusta, mutta olisi se voinut olla myös koiranpentu. Toisteisuus viittasi kuitenkin totta vie lintuun - yhden muunnelman siitä sai irti. Yleisradion tarjoamat parisataa viikon luontoääntä eivät tuoneet asiaan ratkaisua. Hitaahko tyt-ty-dyy-dyy oli sen rytmi. Piti kesken tämän mennä uudestaan kuuntelemaan, mutta nyt äänessä oli jo kesän ensimmäinen pensasleikkuri, tuo moottorisahan pikkuveli ja kesäaamunrakastajan pelottava äänimaisema.

Aamun paljastuksia oli se, että Finnairia siivittää uuteen nousuun ukrainalainen kansantaide. Koska olen Johnny Be Good -kappaleen kuullut ja kokenut karaokekuiskaaja, en mene sanomaan, että kyse olisi kopiosta. Esimerkiksi karaokessa on joskus hyvin vaikea sanoa, onko saataville saatetussa kyse tarkalleen se, mitä näyttäisi olevan, vaan erittäinkin omaperäisestä uussävellyksen järistyttävästä tulkinnasta, vaikka soundimaiseman mielikuvia olisikin etukäteen muokannut ihan tuttuna pitämänsä esityskappaleen nimi.

Sen verran kyyniseksi Marimekon ja Finnairin kuvia katsellessani kuitenkin tulin - en siis järkyttynyt kuten auringosta väriä ottanut lehdistömme taas aivan väärin tunteilee ja lukijoitaan tunteiluttaa -, että tulin ajatelleeksi sinivalkoista lentokonetta ilmalaivana ja jouduin valittaen toteamaan, että rotat ovat jo sen jo jättäneet, päin vastoin kuin kansantaiteessa, jossa ne ihan selvästi piipertävät tyylitellyssä metsässä. Myönnän, että tämä on hyvin naiivi kannanotto.

Kielikorva on saanut olla taas tarkkana. Meitähän värisytetään milloin milläkin kielillä, jotka sitten orkesterin lailla kaikuvat korviimme joka puolelta ja muodostavat mielipideilmaston. Viime vuosina muotitermeihin on lukeutunut esimerkiksi kiusaaminen, jonka kohteeksi joutumisen välttyminen on elämänmittaisessa hankkeessa todella vaikeata, sillä jokaisella on kaveri, joka on joskus töninyt.

Nyt emme enää puhu kiusaamisesta. Uudet termit ovat pelko, pelottelu ja sen vastapainona uskallus. Kiusaamisesta on siirrytty pelottelemaan. Pelko ja pelottelu ovat vihapuheen motiiveja ja siitä ovat saaneet viime päivinä osansa monet ulkomaanelävät, kuten lähes tuhannen vuoden ajan Suomessa pesineet suomenruotsalaiset, joita tappouhkausten vyöry on nyt sitten kohdannut.

Pelotteluun taipuvaisia ja pelkoa herättäviä mielipiteitä onkin ollut viime aikoina markkinoilla varsin paljon. Niitä on perusteltu sillä, että mielipiteitä saa ja pitää voida esittää. Mutta palaan tässä asiassa tieteestä opittuun: toiset mielipiteet ovat parempia kuin toiset analogiana sille, että toiset argumentit ovat parempia kuin toiset. Mielipiteet eivät totta vie ole tasa-arvoisia. Journalismissa pelon herättämistä - esimerkiksi uhkaavan kuoleman kautta - on perinteisesti nimitetty vastaanottajan tai lukijan tai katsojan emotionaaliseksi kiristämiseksi.

Ajatellaanpa lopuksi tätä Tanskanmaalta eli Hamletista kopioitua soinilaista mätää kukkoa. Kun persu mielipiteensä mukaisesti heiluttaa - omin sanoin uskaltaa heiluttaa - perhearvolippua Ranskan vierailullaan, niin mitä siitä on loppupeleissä sanottava. Vastustaako hän homoliittoja vai puolustaako perinteistä aviolittoa? Kas siinä pulma. Näemmä lehdistöllekin.