Rax Rinnekangas jatkaa uutuuselokuvallaan Theon talo tuttua
kirjallistaiteellista linjaansa, joka on omaperäisyydessään Suomessa
ainutkertaista.
Vaikka Theon talo ei (James Ivoryn elokuvien tavoin) visuaalisesti soljukaan
aivan ensiluokkaisesti, sen musiikilla ja (ehkä tosin vuodenaikaan ja
paikkaan sopimattomalla?) linnunlaululla pohjustettu rytmi imaisee
puhuntana ilmaistuun pohdiskeluun, joka saattaa katsojan kokemuksena karata omille teilleen - sehän on kokeellisen
elokuvan pysähtyneen kuvan voima - mutta joka on myös helposti
palautettavissa valkokankaan tapahtumien juoneen ja teemaan. Visuaalisessa maailmassa on tiettyä toisteisuutta, joka ylikorostuneen rauhallisuuden rinnalla tulee selkeästi havaituksi ja huomioiduksi halusi sitä tai ei.
Antoisa elokuva Theon talo on erilaisuudessaan. Se on tyylillisesti kiintoisa yhdistelmä kahdesta edellisestä
Rax-elokuvasta. Yhdistäviä tekijöitä on monia, Pascal Gaignen elokuvaa kiinteästi hallussaan pitävä musiikki kuitenkin tärkeimpänä. Theon talon erikoispiirteitä ovat myös ohjaajan sanoittamat ja Gaignen säveltämät laulut, jotka esitetään kokonaisuudessaan osana elokuvan musiikkia. Laulujen sanat ovat oikeastaan osa ääneen luettua käsikirjoitusta, lähes proosaa, joita visuaalisesti kuvitetaan lähes valokuvamaisin sommitelmin, Pekka Uotilan kameraliikkeiden seuratessa tapahtumia lähinnä minimalistisesti.
Kirjeromaani-termi on olemassa, olisiko tässä kyseessä
merkittävässä muodossa myös kirje-elokuva? Elokuvassa Theo kirjoittaa kirjettä lapsuudessa tapaamalleen, mutta muuten tuntemattomalle henkilölle, johon on tuntenut yhtäläisyyttä - ilmeisesti noin viitisenkymmentä vuotta aiemmin.
Tilityksen keskiössä on oma työura, joka on Hannu-Pekka Björkmanin esittämälle arkkitehdillä päätynyt haaksirikkoon. Saksalaisessa kartanohotellissa yrityksensä myyneelle miehen elämälle on esitettävänä monia kysymyksiä, joita pohtivat yhdessä entinen yhtiötoveri (Ville Virtanen Theona) ja lomapaikan työntekijät, ne kaksi, jotka ovat kauden loppuessa syksyllä enää paikalla tai oikeammin vain yksi, sillä toisella on tarina mutta ei ääntä.
Elokuvan tekstissä on monia kirjallisia ja historiallisia viitteitä, joista osa aukaistaan suoraan, osa jää intellektuellin katsojan ratkaistavaksi. Sillä onhan tämä ennen muuta intellektuaalinen elokuva. Toivottavasti sitä nyt ei ainakaan siitä haukuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti