En voi vaieta kotimaisista uutuuselokuvista

Omassa palautumisessa lomatunnelmista työn tuoksinaan kotimainen elokuva on tärkeässä asemassa. Kevään ensi-illoista Armoton maa, Toivon tuolla puolen, Tom of Finland ja dokumenteista erityisesti Hyvä postimies säväyttivät. Eivätkä ne suinkaan olleet ainoita kelvollisia elokuvia, vaikken kaikkia kehtaa kehuakaan.

Mikään mainituista ei näytä saaneen ansaitsemaansa katsojamäärää. Lapin trilleri ei hyvistä arvosteluista huolimatta lähtenyt talvella liikkeelle ryminällä. Pakolais-aiheinen sekä homoseksuaalin elämäkertaelokuva olivat – paha kurki! – suomalaiskatsojille epäpopulaareja ja vaikeita aiheita. Dokumentteja katsotaan kyllä kuten tv-esitykset ja dokumenttielokuvafestivaalien suosio osoittavat, mutta elokuvateattereiden kynnys on sitten liian korkea. Tosin luontodokkarit ovat onneksi innostaneet koko perheen lipunostoon.

Mielipiteistäni huolimatta en ajatellut nytkään ryhtyä kriitikoksi, mutta en voi vaieta syksyn kotimaisista uutuuselokuvista. Suomalaisohjaajien kärkikaartiin lukeutuvan Zaida Bergrothin ohjaama Miami tuli jo teattereihin. Miami täyttää monen toiveet: naisohjaajan, naispääosien ja naisen näkökulman yhdistelmä on taattua tavaraa – moderni värisuora täydentyy kun tietää, että elokuvan ideakin on kahdelta naiselta. Mutta ollaan me pojatkin siitä tykätty ilman sarvia ja hampaita, vaikka en mene sitäkään täydelliseksi julistamaan.  Näyttelijä- ja ohjaustyön harkittua naisen katsetta, symbolisesti toimivaa värimaailmaa ja tarkasti toimivaa kameraa / leikkausta on silti syytä aina kehua.

Kaikki loppukesän uutuudet eivät ole näin raffinoituja. Jos Miamin katsojamenestykseen voi luottaa, Minka Kuustosen tähdittämän Wendy and the Refugee Neverland -elokuvan urbaanin nuorisomeiningin seuraaminen jää paljon harvempien huviksi. Itselleni mieleen tuli räime-elokuvien kuningas Ripa ruostuu, Christian Lindbladin ohjaama hurvittelu vuodelta 1993. Rapatessa roiskuu ja katsojalle hyvä mieli.

Menoa ja meininkiä löytyy Lapin ja Kainuun maisemista myös elokuvasta Napapiirin sankarit 3: suosikkisarjan ohjaajan puikkoihin on nyt astunut näyttelijästä sujuvasti ohjaajaksi siirtynyt Tiina Lymi, joka viihtyi Kainuussa edellisessäkin komediassaan. Tutun ja turvallisen napapiiriläisyyden täydennykseksi Lymi ja käsikirjoittaja Pekko Pesonen ovat lisänneet tarinaan filosofista otetta, sillä elokuvaa siivittävät menestyskirjailija Paolo Coelhon ikuisiksi tarkoitetut mietelauselmat. Totisesti hauskaa, totesin tuoreeltaan tästä.

Kummallisista elokuvan otsikoista kummallisin on epäilemättä Hannaleena Haurun ohjaama Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset. Se tekee laajakaarisia kierroksia realismin tuolle puolen, kuten niin moni muukin elokuva nykyisin. Mutta jos etsii ja haluaa nähdä tuoretta teini- ja jälkiteinimenoa valkokankaalla, voi tätäkin suositella, vaikka raakileitahan nämä hillat vielä tämän syksyn soilla ovat.

AJ Annalan kyvyt tulevat täysivertaisesti todistetuksi, kun hän ohjasi Antti Tuurin romaanin Ikitie samannimiseksi elokuvaksi. Tarina amerikansuomalaisesta paluumuuttajasta, joka muilutetaan Etelä-Pohjanmaalta Neuvostoliittoon 1930-luvun alkaessa säväyttää. Taiteellinen toteutus on perinteellinen, mutta nykyaikaisessa mielessä, ei vanhakantaisesti realismin pitkää piimää. Tarinan selkeydestä huolimatta se ei sorru liioitteleviin yksinkertaisuuksiin vaikka turvallisuuspoliisin, amerikansuomalaisten kolhoosin ja Petroskoin juhlivassa arjessa niihin olisi helppo tyytyä. Ikitie kantaa alusta loppuun, se on täysipainoinen taiteellinen toteutus teknisesti ja näyttelijöiltään. Mielestäni Ikitie on tämän vuoden paras elokuva – tähän mennessä.

Eri mieltä saa olla, mutta vain jos ensin katsot kotimaisia elokuvia elokuvateatterissa.

Julkaistu editoituna Demokraatissa 17.8.2017. Tässä alkuperäinen.