Katsaus katsauksen perään

Olen parissa päivässä katsonut pitkälle toista sataa Finlandia-katsausta 1950-luvun jälkipuoliskolta ja totta vie alan saada niistä tarpeekseni.

Olen nähnyt kymmenien lähettiläiden ja suurlähettiläiden tulon presidentinlinnan pihalle - ennen Kekkosta poseerauskuvia ei sisällä saanut ottaa. Olen nähnyt valehtelematta sata kertaa presidentin saapuvan tai lähtevän joltakin asemalta tai kentältä, saapuvan ja istuvan messupaikalla ja juhlatilaisuudessa tai muuten käyskentelevän kameran edessä "erittäin arvovaltaisten vieraiden läsnäollessa", mitä ei koskaan unohdeta sanoa. Raja arvovallassa ylittyy ministerin kohdalla.

Vaihtelua tuovat presidentinvaihdokset ja puolisoiden läsnäolo. Voi kuinka nopeasti Sylvi meni kumaraan Kekkosen pääministerikauden lopulta lähtien.

Kuvavaihto toimii Tsekkoslovakian kanssa. Moskovastakin saadaan silloin tällöin uutisia. Valtiovierailut ovat juhlallisia, niissa jopa äkseerataan. Paasikiveä otti Moskovassa vastaan 400 isäntää ja yli tuhat sotilasta.

Mutta se mikä hämmästyttää kaikkein eniten, on kaikkialla vellova ihmismäärä. Joka ikistä lentokenttäkuvaa reunustaa sata- tai paremminkin monituhatpäinen yleisöjoukko. Neuvostoliiton presidentin, marsalkka Voroshilovin tullessa Suomeen Helsingissä häntä vastaanotti monikymmentuhatpäinen yleisö, jota riitti kaikkialle. Suurlähettiläiden akkreditointeja seuraa kerta toisensa jälkeen satoja ihmisiä, valehtelematta jopa tuhat, eikä säällä ole mitään väliä. Mistä ne kaikki oikein tulivat?

Sama massatilaisuuksien järkyttävä määrä heijastuu lähes kaikkeen muuhun uutisaineistoon. Poikkeuksena ovat taidenäyttelyt, joissa Suomi-Filmin kamerat silloin tällöin vierailivat. Muutamat firmat toistuvat katsauksissa: Stockmann, Esso, Ford, samoin muutamat järjestöt, naisurheilu ja partiolaiset ensimmäisinä.

Kaikkein raivostuttavinta uutiskatsauksissa on niiden lähes täydellinen sisällön puute. "Tilaisuudessa puhui Hertta Kuusinen", juontaja sanoo, mutta ei koskaan kerro hänen eikä yleensä muidenkaan puhujien kohdalla, mitä nämä sanoivat. Musiikki muuttuu Hertan tullessa kuviin aina riitasointuja suosivaksi. Lakkojen kohdalla niiden turmiollisuus kyllä muistetaan mainita, vaikka ero "järjestäytyneen työväen" ja "ääriainesten" välille muistetaan piirtää.

Jos politiikan ydinsanomasta vaietaan, sen sijaan muistetaan kertoa, että hiihtäjä tai juoksija tuli maaliin ajassa seitsemän kolmekymmentä kuusi. Niukan sitaatin saa aikaiseksi ainoastaan jokin peruspatrioottinen lausahdus tai kannustus isänmaalliseen esiintymiseen. Lehtiä esitettäessä viimeiseksi eli päällimmäiseksi ilmestyy aina kuin tyhjästä Uusi Suomi. Se kyllä on tuttua jo näytelmäelokuvista.

Kuka esiintyi katsauksissa tuolloin useimmin? Jos Kekkonen jätetään syrjään, se on varmaankin naisurheilun kova nimi, Suomi-Filmin pääjohtaja Risto Orkon vaimo Liisa Orko. Harvinaisen usein pääjohtajakin sijan valkokankaalta saa - jos ei muuten, niin runsastuvien filmiviikkojen ja erilaisten bankettien yhteydessä.

Olen nähnyt nyt myös vesisuksilla hiihtävän elefantin, vekkuleita simpansseja - myös eläinkokeissa -, laskuvarjolla hyppäävän lampaan ja monituisia sirkuseläimiä silloin kun esillä eivät ole uudet rakettiaseet Yhdysvalloista, joilla maalikone tippuu satavarmasti alas. Alan ymmärtää, miksi radikaalit vetosivat 1960-luvulla näiden loputtua "objektiiviseen tiedonvälitykseen" ja korostivat tietoainesta.

Näihin viihdeuutisiinko meidän on nyt lopullisesti palattava?