Kultaa - taikka kunniaa

Huimia kilpailuja. Yksi kulta ja kaksi finaalipaikkaa. Paradise Oskar ja Aki Kaurismäki jäivät virallisia palkintoja vaille, mutta taloutta tuollainen menestys epäilemättä korjaa/parantaa. (Jääkiekosta olen sopinut itseni kanssa, että en siitä enää puhu. Jääkiekkoilijan kesäloma, näet.)

Akateemikon Cannes-voiton tuoma varjoparaati Kauppatorilla olisi varmasti ollut ilmestys: noin 2000 facebook-fanittanutta olisivat epäilemättä tuoneet mukanaan toisen mokoman korkkaamaan, tällä kertaa kulttuurin nimissä. Jos, tuo niin kaunis jos.

Kaurismäen Le Havre on myyty 40 maahan. Se on hyvä tulos, kun ottaa huomioon, että elokuvaa on näytetty pari kertaa julkisesti. En tiedä moneenko maahan Axel Ehnström on onnistunut levynsä saamaan - Pohjoismaat plus Saksa ehkä. Kulttuurivientiä siis riittää näidenkin tapahtumien jälkeen. Sitä lasketaan nykyään euroissa, ei pelkästään debit-sarakkeessa.

Urheilukulttuuri on kertaluonteista - voitto tänään, huomenna rimanpudotus -, mutta kulttuurin arvot ovat kestävämpiä. Elokuvan voi katsoa monta kertaa, musiikkikappaleille toisto on jo itsestäänselvyys, mutta jääkiekko-ottelun uusinta on väljähtyneempää kuin hengitys sampanjahuuruisen illan jälkeen. Jos joku on toista mieltä, kyse lienee jonkinlaisesta fanista. Mitäpä minä sitä estämään, vaikka saattaisi olla parempaakin tekemistä.

Yksilötasolla urheilijan maailmanmestaruus on toki suuri juttu. Ellei sitten käy kuin Toivo Saloselle. Topi oli kotipaikkakunnan Muhoksen nuoriso/urheiluohjaaja ja kertoi meille alle kymmenvuotiaille, millaista oli palata kotiin luistelun maailmanmestaruuskisoista hopeamitali kaulassa. Lentokentällä olivat vastassa toimittajat, mutta Topille ei esitetty yhtään kysymystä. Kaikki menivät Juhani Järviselle, joka voitti kultaa. Että semmoinen kilpailu luistimilla. Minulle luistinmiehet tuovat aina mieleen hänet. Kertokaa terveisiä, jos hänen tuttujaan sattuu linjoille.

Jos jätetään isänmaallinen lippulaulu pois, Topin bravuuri urheiluleireillä oli se, että hän hyppäsi tasajalkaa voltin taakse. Luulenpa, että se oli samalla testi myös hänelle itselleen. Minkä ikäisenä? Varmaan noin nelikymppisenä, mutta vanhan kaartin lommoposkisena urheilijana hän näytti pikkupojan kokemattomin silmin sitä vanhemmalta. (Edit. Tsekkasin Wikipediasta, hän taisi olla tämän muistelman alkuperäisesityksessä 33-35 -vuotias.) Kuten urheiluihmiset tietävät lommoposkisuus on hyvä juttu: se on harjoittelun ja riittävän rääkin merkki.

Sergelin torin mamuilta ja muuta happeningia

Kurkkasin varovasti Aleksanterinkadun suuntaan puoli yhdeksän kieppeillä, kun tulin Stockalta sienirisottoainekset kassissa. Täydeltä näytti, vaikka pienilippuisia ihmisiä valui jo massa-alueelta pois.

En olisi itse sinne uskaltanut. Tytär käväisi ja sanoi, että velloi se ja että ahdasta oli - varsinkin se naapuri sen siinä vieressä aiheutti, kun horjui ja huojahteli.

Sienirisotto valmistui ja presidentti astui lavalle hyväntuulisessa humalassa olleiden pelaajien kaulailtavaksi. Bratislavassa hän ei tainnut olla, mutta satatuhantinen jengi riitti venymiseen tähän populariteettiin. Tapahtuman legitimointi oli korkeinta mahdollista luokkaa: sankarit itse ehdottivat Tartsan puuttumista juhlintaan, johon tarvittiin kokonainen vapaapäivä.

Näihin maailmanaikoihin vapaapäiviä ei ole luvassa - paitsi jääkiekkoilijoilla, joilla on oikeasti kesä. Jääkiekkoilijan kesähän on käsite, johon ylletään vain jäänmurtajilla.

Kauppatorilla liehuteltiin suuria ja pieniä Suomen lippuja. Se näytti kaukaa hyvältä. Lähempänä oli sitten jo muuta: ilonpito muuttuu orgiaksi ja orgioissa hauskaa riittää aina vain muutamalle. Voittoiltana Sergelin torin mamujuhlissa sen sijaan näytti olevan sopivan vähän suomalaisia juhlimassa paljain pakaroin.

Ystävien sosiaalisesta viestinnästä kaikui sääliä nille nuorille perheille, jotka eksyivät Helsingin kauppatorille lastenvaunujen kanssa. Lapset pelkäsivät mekkalaa, itkivätkin, mutta poispääsy oli enemmän kuin vaikeaa. Orgioissa kun ei anneta tietä, vaan huolehditaan omasta onnesta. Avunpyyntö on turhaa - aggressio kohdistuu vanhempiin, jotka ovat tehneet virheen. Ei tänne saa tulla lastenvaunujen kanssa. Saman näin itse Lordi-juhlissa. Silloin pikkupoikien yleisöön heittämät pullot osuivat arviolta kaksivuotiaan lapsen päähän. Ihmiset eivät menneet kurittamaan poikia vaan sättivät vanhemmat.

Juhla on meidän, ei teidän. Haaparannan suunnalla oli poltettu Ruotsin lippuja ja uhottu. Autollakin oli ajettu jonkun yli. Ruotsin tulliviranomaiset olisivat sulkeneet rajan, jos olisi ollut valta ja voima. Jääkiekkojoukkueen nimissä on myös pahoinpidelty ulkomaalaisilta näyttäviä. Asialla isot, isot miehet. Nämä ovat niitä yksittäistapauksia, joista koostuu meidän maailmamme ja maailmankuvamme puoleen ja toiseen. Jotkut näyttävät hyväksyvän nämä yksittäistapaukset kerta toisensa jälkeen. Tästä hyväksynnästä muodostuu se piilosanoma, jossa on nyt myös poliittista voimaa. Kriittisyys koskee vain uhreja, ei tekijöitä.

Maailmankuvana se heijastuu esimerkiksi journalismin tölväyksissä, joita löytää nykyään päivittäin - myös arvostetuista lehdistä. Vai mitä kirjoitetaan itsensä työllistävistä pizzeriayrittäjistä? Jääkiekon ystävät syövät paljon mamupizzaa - niitä tehdään uusissa perustettavissa pizzerioissa, jotka "vaivoin täyttävät terveysvaatimukset". Anna mun kaikki kestää: jos täyttävät, niin täyttävät - niin sen pitäisi mennä myös Kauppalehdessä.

Päivän blogi peruutettu

Sedis Zedis Inc antaa tulosvaroituksen. Päivän blogi peruutettu jääkiekon ja Euroviisujen vuoksi.