Kuinka työntekoa vain ajatellaan

Tuli vähän toisenlainen viikko.

Sinebrychoffin puiston vasta lanattua alamäkeä kulkiessa tuntuma maan pintaan katosi ja ketarat sojottivat kohti taivasta. Tietysti vain hetkellisesti. Paluu maan pinnalle oli sitäkin rajumpaa.

Ymmärsin ilmassa, että leuka on painettava rintaan. Romahtaessani taivaista maahan tähdet vain välkkyivät. Henki salpautui minuutiksi, vaikka tulin u-kirjaimeksi kääntyneelle selälleni. Takaraivo ei osunut maahan, kun sitä ehdin erityisesti varoa, mutta niska nytkyi.

Henkeä haukkoessani polvillani ohi käveltiin. Sanoin hengityskatkosten välissä, että kannattaa varoa liukasta. Iloinen nauru.

Selkä, jossa tunnot ovat kuin majavanhännän muotoisella pesäpallomailalla pieksetyllä, jäykkä niska ja niskalihasten kiinnityskohdat takaraivossa siitä kärsivät. Ja vähän kramppitilaan ilmeisesti ehtineet vatsalihaksetkin. Särkylääkkeitä ja lihasrelaksantteja määräsi lääkäri, jonne työtoverit kumaraselkäisen puoliväkisin ohjasivat työilmapiiriä voihkinnallaan häiritsemästä.

Puolen päivän aikaan taksi kertoi, että olin tänään jo kolmas samasta syystä lääkäriin rahdattava. Toivoin lähtiessä ettei tulisi useampia. Lääkäri sanoi, että on koko aamupäivän paikkaillut liukastuneita. Pahoin pelkään, että muita oli vielä jonossa, vaikka kaikki ajat olivat kyllä varatut. Sain viimeisen ja senkin vahingossa.

Ehkä tämä tästä. Jos tällä selvitään loppuviikosta voi ajatella työntekoakin. Siihen asti ristimme kätemme ja toivomme parasta.