Olemme jälleen pääsemässä vähitellen asian ytimeen. Rakenteellisia eroja on jo tullut esiin. Selkein niistä on ollut maininta köyhistä ja rikkaista. Sivistyksen hankkiminen on helpompaa rikkaalle. Siksi rahan läsnäolo tekee sivistyksestä myös tasa-arvokysymyksen. Tähän nykyisessäkin poliittisissa ohjelmissa mainittuun asiaan ei nähdäkseni kukaan ole viitannut. Politiikka ei ole agendassa Blogistanissa. Hämeenlinnan yhteiskoulussa valmistuneen projektin tuloksia tarkastelemalla voi nähdä, kuinka keskeisessä asemassa sivistyksen vaaliminen ja kehittäminen on ollut Suomen kolmen suurimman poliittisen puolueen historiassa ja nykypäivässä.
Siteeraan lukiolaisia hieman: "Suomen Keskustan puolueohjelma toteaa, että keskustalaisille 'sivistys on itseisarvo, jonka merkitystä ei voi mitata välittömästi rahassa'. Sivistyksen keskeisimmäksi osa-alueeksi keskusta nostaa itsensä kehittämisen, johon ihmisillä pitäisi puolueen mukaan olla mahdollisuus, asuinpaikkaan, sosiaaliseen asemaan tms. katsomatta. Mahdollisuudessa oppia, on keskustalaisten vastaus siihen, kuinka Suomea voitaisiin eheyttää ja yksilöiden yhteiskunnallista vieraantumista estää. Itseään puolue kuvailee: 'Keskusta on paitsi kansanvaltainen poliittinen puolue myös yhteiskunnallinen uudistus-, kasvatus- ja sivistysliike'."
Lukiolaisten tiivistys Keskustapuolueen ohjelmasta ei ole vielä ihan parhaasta päästä, koska sieltä puuttuu tuo asiassa niin keskeinen sivistyksellisen tasa-arvon käsite: sanallisestihan se siellä on selitetty. Puolueen tasolla asiaa tarkastellaan selvästi perinteisen sivistyskäsitteen näkökulmasta, vahvasti yksilöllistäen ja rajaten sen mahdollisuudeksi välttää yksilön vieraantumisen yhteiskunnasta. [Puolueohjelmasta varmasti saisi tarkempiakin määritteitä.]
Yleisradion tuleva johtaja, silloinen kokoomuspuolueen valitsema opetusministeri Olli Heinonen on vuonna 1998 pohtinut enemmänkin sitä, mitä tämä traditio merkitsee. Mikä on suomalainen sivistyksen traditio, jonka varassa tuo Keskustapuolueen sivistysohjelmakin lepää.
"Sivistyksen perintö on arvokas voimavara", Heinonen avasi ja jatkoi: "Suomalaisilla on vankka usko koulutuksen, tieteen, kulttuurin ja sivistyksen voimaan. Maamme tuskin olisi kasvanut itsenäiseksi kansakunnaksi ilman tätä 1500-luvulla uskonpuhdistuksen myötä alkanutta työtä kansan opettamiseksi lukemaan ja kirjoittamaan.
Suomen eksistenssi kansana on voimakkaan sivistysuskon ilmentymä. Sivistysihanteen vahvistaminen ja ylläpitäminen on tärkeä tavoite. Aihe jonka olen ottanut kysyy miten turvaamme sivistyksen, kasvatuksen ja tasa-arvon tulevaisuudessa on aiheellinen ja siihen on etsittävä vastauksia koulutuspolitiikan keinoin.
Koulutuspolitiikka näyttäytyy usein ongelmanratkaisuna, jossa pyritään ratkomaan kulloinkin eteen ryöpsähtäviä ongelmia. Nämä liittyvät milloin valtion tai kunnallistalouden ongelmiin, koulujen työrauhaan, opintosaavutuksiin tai joihinkin muihin pulmiin. Kysymykseksi muodostuu jatkuva myllerrys, jossa niin päättäjät, opettajat, oppilaat ja heidän vanhempansakin ovat yhtä ymmällään.
Syvemmältä katsoen ongelmanratkaisu on vain koulutuspolitiikan pintaväreilyä. Koulu on instituutiona aina kantanut vahvoja kasvatuksellisia ja sivistyksellisiä tavoitteita. Koulutuksen tavoitteeksi on aikojen saatossa asetettu esimerkiksi sivistyksen edistäminen ja oppilaiden persoonallisuuden monipuolinen kehittäminen tai välineellisemmässä katsannossa opintojen joustavuus, valinnaisuus, yksilöllisyys, laaja-alaisuus ja elinikäinen oppiminen. Syvemmin koulutuksen kehitykseen liittyvät uudistukset ovat aina kantaneet tällaisia tavoitteita."
Sivistysihanteen selvittämisen jälkeen silloinen ministeri Heinonen siirtyi sivistyksen arvoperustaan:
"Tarkasteltaessa koulutuspolitiikan kehitystä historian valossa siinä paljastuu kolme yli muiden ulottuvaa arvoa. Nämä ovat kansallisuusaate, taloudellisen kasvun ideologia sekä pyrkimys yhteiskunnalliseen tasaarvoon. Kansallisuusaate hallitsi lähes yksinvaltiaana koulutuspolitiikan näyttämöä aina viime vuosisadan lopulta toiseen maailmansotaan saakka. 1960- ja 1970- luku olivat tasa-arvon ja taloudellisen kasvun aikaa. Tällöin koulutus koki toistaiseksi ylittämättömän muutosten voiman."
Tämä oli traditionaalinen näkökulma. Mutta maailma oli juuri silloin muuttumassa, minkä Heinonen toteaa tiukasti: "Tämän päivän koulutuspolitiikan ääriviivat näkyvät menneisyyttä hämärämpinä ja monisäikeisempinä. Mikään edellä mainituista aatteista ei selväpiirteisesti ohjaa koulutuspolitiikan kehitystä. Silti koulutuspolitiikalle on ominaista tietty dynaamisuus. Sen taustalla on entistä kokonaisvaltaisempi usko koulutuksen kaikenkattavaan hyödyllisyyteen."
Joku voisi ajatella, että sivistystraditio olisi tällä korvattu pelkällä hyödyllisyysnäkökulmalla. Mutta niin pitkälle ei opetusministeri uskaltanut viitoittamallaan linjalla mennä aivan suoraan vaan vasta hetkisen valmistelemalla:
"Voidaan sanoa että tämän päivän koulutusnäkemykseen liittyy sekä yhteiskuntapainotteisia, utilitaristisia tavoitteita että humanistisia sivistysihanteita. Koska utilitarismin takaa on usein vaikea nähdä syvempiä sivistyspyrkimyksiä, pyrin seuraavassa käsittelemään sivistyksen teemaa tarkemmin."
Sivistys ei opetusministerin mielestä synny introspektiolla, viisastumalla hiljaa itsekseen, omaksumalla sekä "jalon villin" että "jalon vanhuksen" piirteitä, kuten täällä blogikeskustelussa on väläytetty. Nimittäin opetusministeri Heinosen mielestä:
"Sivistyksen perusta synnytetään tänään yhä enemmän koulussa. Pelkkä irrallisen tiedon välittäminen ei kasvata sivistyneisyyttä. Sivistyneisyys ei liity mihinkään yksittäiseen oppiaineeseen. Sivistynyttä on ymmärtää ilmiöitä monista näkökulmista, pyrkimällä etsimään näiden horisonttien välistä harmoniaa.
Vanhastaan koululle on ollut ominaista jyrkkä rajaviiva yleissivistyksellisyyden ja ammatillisuuden välillä. Tässä näkemyksessä ammatillisuus asettuu sivistyksen käsitteen ulkopuolelle. Mutta juuri ammatilisessa elämässä sivistyksen jäljet näkyvät selvimmin. Mitä sivistymättömämmistä lähtökohdista toimitaan sitä yksipuolisempia ja rajoittuneempia ovat tulokset.
Sivistyksen näkökulma asettaa vaatimuksia yhtä lailla ammatilliselle kuin yleissivistävällekin koulutukselle. Kapean, spesialisoituneen koulutuksen asemesta tarvitaan laaja-alaista monipuolista koulutusta. Sen lähtökohtien ei tarvitse sijaita historiassa tai utopioissa vaan aikakauden polttavissa kysymyksissä. Sivistys ei ilmenny utuisina ajatuksina vaan kohdallisina ja harmonisina vastauksina tämän hetken perustavimpiin ongelmiin.
Koulutuksen kehittäminen tapahtuu tänään vahvemmin yhteydessä muuhun elämään kuin ennen. Varsinkin työelämässä koulutuksen kehittämiseen on kiinnitetty huomiota. Koulua ei käydä vain formaalissa koululaitoksessa vaan opiskelua tapahtuu siellä missä halutaan pysyä kehityksessä mukana. On selvää että koulutus luo arvoja mutta myös välittää muun yhteiskunnan arvoja."
Toistan sen olennaisen virkkeen. Sivistyksen: "Sen lähtökohtien ei tarvitse sijaita historiassa tai utopioissa vaan aikakauden polttavissa kysymyksissä." Näin traditionaalinen sivistyskäsite on sittenkin korvattu hyödyllisyydellä, josta se nykyajan tärkein sivistysjohdannainen sydämensivistys on mahdollisimman kaukana.
Mutta katsotaanpa miten asiaa lähestyvät nykynuoret. Johdonmukaisuuden vuoksi valitkaamme Keskustanuoret.
Humanismi nostaa heillä sivistyksen ykkösarvoksi: "Ihmisyysaatteesta kumpuavat neljä arvoamme: - Sivistys - Tasa-arvo - Luonnon hyvinvointi - Yhteisöllisyys"
Mutta mitä se sivistys lopulta tarkoittaa, se ei koskaan käy ilmi. Sen sijaan teksti asettaa sivistykselle varsin paljon ehtoja:
"2.1. Sivistys on kehityksen edellytys
Sivistymisen tarve lähtee ihmisen halusta vaikuttaa itsensä, lähiympäristönsä ja yhteiskunnan kehittämiseen. Vain sivistyessään ihminen pystyy edelleen kehittymään ja kanavoimaan elämänkokemuksensa viisaudeksi, mikä on edellytys koko yhteiskunnan kehitykselle. Sivistyessään ihminen kykenee ja haluaa ottaa vastuuta itsestään, muista ihmisistä ja koko maailmasta sekä vaikuttaa ympäristöön ja yhteiskuntaan. Sivistys on edellytys eettisesti kestävälle ajattelulle sekä kyvylle ja halulle tarkastella muiden ja etenkin omia toimia kriittisesti. Sivistyessään ihminen ei arvota muita heidän taustatekijöiden ja ajatuksiensa vaan ihmisyyden perusteella. Keskustanuorille sivistys on ennen kaikkea sydämen sivistystä.
Sivistymistä tukee kaikkien ulottuvilla oleva kouluverkosto ja perheissä sekä muissa yhteisöissä tapahtuva kasvatus. Kouluttautumisen ja henkisen kasvamisen tavoitteena tulee tarvittavien tietojen lisäksi olla oman ajattelun kehittäminen ja sivistynyt ihminen. Ajattelumallien kritiikitön omaksuminen ei ole keskustanuorten ihmisyysaatteen mukaista. Kasvatus on onnistunut silloin, kun nuori perusturvallisuuden sekä kotoa, koulusta ja ympäristöstään saamiensa oppien turvin, kykenee muodostamaan sivistyneen maailmankuvan.
Kansakunnan sivistyksen mittaa se, miten se kohtelee heikompiosaisiaan. Yksittäisen ihmisen sivistymistä yhteiskunta tukee luomalla puitteet henkisen kasvun mahdollistamiseksi. Ihmisen sivistyminen on koko elämän läpi jatkuva loppumaton prosessi. Sitä tulee tukea koko elämänkaaren ajan, ja ihmisen sivistyksen kautta kehittyviä innovaatioita on kanavoitava koko yhteiskunnan hyödyksi."
Keskustanuorten teksti on varsin kaavamaista: yksilöllisyyden, yhteisön ja kansakunnan välille vedetään linjoja, joita ei sisällöllisesti juuri perustella, vaan ne otetaan annettuina.
Näkökulma hyppää yksilön kehittäytymisen tarpeesta sujuvasti kasvatukseen ja koulutukseen: tämä yhdistyy jotenkin elämänkaaren kestävään jatkuvaan sivistymiseen, mutta mitä se sivistys tarkoittaa, ei vaivauduta sanomaan: enemmän teksti määrittelee sydämen sivistystä, joka on tässä otettu poliittiseen käyttöön ilmeisen epämääräisenä käsitteenä.
Blogisisko toi kommenteissa esiin Nykysuomen sanakirjan eli kirjaviisauden määritelmän: "sydämensivistys s. vars. älyllisen, opillisen sivistyksen, ulkonaisten tapojen tms. vastakohtana: yksilöllisen sisäisen elämän, mielen, tunne-elämän hienostuneisuus, jalostuneisuus."
Nykysuomen sanakirja ottaa siis elitistisen näkökulman: on olemassa varsinaista älyllistä ja opillista sivistystä ja siihen liittyviä makuja, tapoja ja distinktioita - ja sitten on olemassa niitä, jotka jäävät tästä "varsinaisesta sivistykseksestä" paitsi: heille on varattu, ilmeisesti sivistyksen korvikkeeksi yksilöllinen sisäinen elämä ja mieli, parhaimmillaan tunne-elämän hienostunut hallinta (eli nöyryys) ja jalostuneisuus. Suomen uuskantilaiset ovat tästä määritelmästä varsin tyytyväisiä, nähdäkseni se kumpuaa suoraan Immanuel Kantin ohjelmista. Ei siis mikään hullumpi tavoite sinänsä.
Keskustanuorten tavoitteena - en pidä heitä kyynikoina - lienee tekstillään purkaa tämä dikotomia varsinaiseen ja "sydämensivistykseen": valitettavasti ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan toisilleen vastakkaisia käsitteitä, ihan jopa keksitty tämän vastakkainasettelun aikaansaamiseksi - siksi selkeyden sijaan syntyy käsitesekamelska. Hyvää tarkoittava, ehkä, mutta sekamelska yhtä kaikki. Sitä samaa olen havaitsevani blogikommentaareissa.
Periaateohjelmista sanotaan, että ne syntyvät aina vanhentuneina. Tärkeintä on prosessi, ajattelu, liike, ei päämäärä. Se vanhentuneisuus näkyy paitsi periaateohjelmissa, myös sanakirjamääritelmissä. Maailmaa, johon ne ovat selityksinä syntyneet, ei enää ole. Mehän näimme opetusministerin puheesta edellä, kuinka traditionaalisesta sivistyksestä luovutaan, mutta tilalle ei tule sydämensivistys, määriteltiinpä se kuinka oikukkaasti tahansa, vaan hyödyllisyys, oman ajan (kovat) arvot, jotka ovat mitattavissa rahana ja tuloksena.
Kun hyökkäykset ovat näin laajat, on selvää, että traditionaalisen (opillisen) sivistyksen määritelmä, varsinkaan kun ottaa huomioon siihen liittyvät maut, tavat ja muut distinktiot, ei kelpaa nykyiselle ihmiselle. [Edes minä en sitoudu vain opilliseen sivistykseen, vaikka siitä epäilemättä olisi minulle jotakin hyötyä.]
Mutta ei sitä voi korvata sivistyksellisellä vastakohdallaan, sydämensivistykselläkään, joka kumpuaa kuitenkin loppujen lopuksi rousseaulaisen "jalon villin", cicerolaisen "jalon vanhuksen" ja 1900-luvun käytösoppaiden kirjoittajien psykologianäkemyksistä, vaikka se käsite onkin paikkansa löytänyt bloginnean flooraston sydämistä yhtä varmasti kuin luoti Sven Tuuvan - tuon tyhmän mutta jalon kuninkaan puolesta uhrautuneen suomalaisjullin - sydämeen.
Me voimme muuttaa prioriteetteja, sanoa, että sydämen sivistys on se tärkeämpi, mitä minä en koskaan tekisi silloin kun sivistyksestä puhutaan, mutta sen sijaan me emme voi jättää tietopohjaa sivistyskäsitteestä kokonaan pois, emme unohtaa emmekä edes vähätellä opillista sivistystä, emme lada-asentajalinjalla emmekä tohtoritulvaputkessa. Emme, jos mietimme asiaa ihan rehellisesti tai mietimme muuallakin kuin porstuan edessä piippua poltellen. Sivistyksellä pitää ilmeisesti olla nykyaikana jotain hyötyäkin! Tiedän meneväni liian pitkälle - esimerkiksi humanistista olisi jotain hyötyä tässä maailmassa! Ultraväite!
Miksi minusta taas tuntuu, että tämä on pitkä juttu? Olisi pakko kertoa, varsinkin kun sitä eivät Keskustapuolue, Ministerit tai muutkaan osaa määritellä, että mitä se sivistys nyt sitten oikein on.
Ja vielä enemmän, ennen tuota mitä sivistys on -kysymystä, taidan innostua pohdiskelemaan tuota distinktiota. Että mitä me eliittiin kuuluvat - olen köyhä, mutta monilla muilla varmoilla osoittimilla esimerkiksi koulutuseliittiin kuuluva - tarkoitamme kun me haluamme maullamme ja tavoillamme vähän erottautua muista. Että mikä se distinktio on? Ja silloin saan sitä paitsi puhua vähän televisiostakin.
Joten pysykää kanavalla.
maanantaina, elokuuta 08, 2005
Tietämätön kansa III
Näyttää siltä, että tämän kertainen keskustelu ottaa alkaakseen. Saaran blogissa, jossa muuten ei viitata minun juttuihini kertaakaan ja jopa kommenteissa vain peitellysti joskin tunnistettavasti, tyydytään vanhaan kikkaan. Kun minä puhun tietämättömästä kansasta, he sanovat minun (ja muiden akateemisten) puhuvan tyhmästä kansasta.
No, en minä sentään kivitettäväksi halua, sen sortin sydämen sivistystä on koettu elämässä aivan tarpeeksi, vaikka Ferrarillani pääsee hyvin pakoon pahaa maailmaa.
Hiljaa siis ja kuuliaisesti vikisen täällä nurkassani, että ei kansa ole tyhmää. Mutta ihan kaikkeen en suostu. Tietämätöntä se (ja siis me) on usein, eikä se sillä muutu, että selitetään sivistyksen olevan aivan jossakin muussa kuin tietämisessä - itse asiassa se tietäminen selitetään kokonaan pois: näiden kriitikkojen - Saaran ja Saaran kirjoituksen kommenttilaatikossa asuvien kriitikkojen - mielestä tietämisellä ei ole mitään tekemistä sivistyksen kanssa.
Ollapa Prinsessa Ruusunen: kyllä täältä semmoisten mielipiteiden jälkeen voisi lähteä hyvin pois sadaksi vuodeksi ja palata vaikka sammakkona. Reaalisen tietämisen silaaman sivistyksen käsitteen he ovat vaihtamassa utooppiseen, paratiisinomaiseen maailmaan, jossa vallitsevat yhteistyö, ystävyys ja avunanto (lisättynä hyvällä käytöksellä - jota ohimennen sanoen he eivät itse harrasta edes yhden blogikommentin vertaa... ja epäilyksiä voi varmasti esittää myös noiden YYA-elementtien suhteen).
Saaran torvensoitto oli tietysti tunteikkuudessaan yliveto, eikä minulla ole sen asennetta vastaan mitään sanomista - repostelu ei mielestäni tässä nyt kannata, vaikka siihen se antaisi kyllä helposti aihetta.
Mutta en kai minä olisi minä, jos ei jotakin sentään.
Saara kirjoittaa, ilmeisen vakavissaan: "Olisi avartavaa tuntea viisas ihminen, joku kylän vanhin, joka ei ole koskaan Freudista kuullutkaan ja joka on istunut illat läpensä nuotiolla transsitanssijoitten ympäröimänä; turruttanut päänsä kärpässienillä ja ties millä muulla viihteellä, pitämättä koskaan kädessään ainuttakaan kirjaa tai sanomalehteä."
Siinä on sivistyksen mittari, maantieteellisesti tämän voisi sijoittaa varmaan Valkean meren rannalle: se on identtinen kaksisataa vuotta vanhan myyttisen, romanttisen, ja very, very patriarkaalisen maailmankäsityksen kanssa. Tosin kärpässienistä nuo sivistyksen edusajajat tiesivät pysytellä kaukana.
Vt kirjaili Saaran kommentteihin jo oman näkemyksensä.
Saaraa ja omassakin kommenttilootassani käyneen, kirjoituksistaan päätellen sydämen sivistyksellä tyytyväiseksi tulevaa Petraa Vt kommentoi mielestäni humoristin varmuudella ja viisaudella:
"Sydämen sivistystä löytyy ilmeisesti eniten niiltä, jotka tekevät sellaista työtä jossa joutuu tappelemaan leipänsä eteen. Nämä ihmiset tulevat illalla väsyneenä töistä kotiin, tekevät kotityöt, ruokkivat lapsensa ja "pitävät ukkonsa tyytyväisenä". Serkut, tämä kuulostaa hyvältä! Toisaalta minä en tunne - enkä edes haluaisi tuntea - yhtäkään naista tai miestä, jonka elämä olisi tällaista."
Tästä on tultava takaisin omaan elämään. Olen tietysti koko elämäni tapellut, että ei tarvitsisi tapella. Paitsi vähän blogeissa. Mutta ehkä juuri siksi tämä distinktion tarve on käytävä läpi.
"Kyllä sinulla on ollut niin helppoa", kotipaikkakunnan kapakoissa minua hakataan selkään ja annetaan katkerana ymmärtää, että kohta hakataan muuallekin. "Sinulle oli itsestään selvää, että pärjäät koulussa, menet yliopistoon ja pääset hyviin töihin." Niin oli, sanon ja katson silmään sen verran terävästi, että se tietää minun pärjäävän. "Niin oli. Pankkilainalla."
Tiivistäkäämme ydinlauseisiin, kuin valistavien hömppäuutisten lopussa (kun ne perkeleet ovat kuitenkin unohtaneet jo sen, mitä lähetyksessä juuri äsken, melkein selkosuomella sanottiin.)
Sydämen sivistys on myyttinen, maaseuturomantiikalla silattu utuinen näkemys: patriarkka, joka ei ole kuullut Freudista, mutta jakelee silti viisauksia.
Sivistys on tasa-arvoistettu niin, että mikä tahansa kelpaa sivistykseksi.
No, ainahan voisimme vastapainoksi tehdä saman tasa-arvolle. Toivottavasti mikä tahansa kelpaa. [Käytännössä se tehdään niin, että me distinktiohaluiset alamme tehdä VAIN omia asioitamme, oman maun mukkaan!]
Kiitos maalaiselle ja Anita Konkalle.
Aika loppui kesken, vaikka sanottava ei vielä. Palailen varmasti teemaan.
No, en minä sentään kivitettäväksi halua, sen sortin sydämen sivistystä on koettu elämässä aivan tarpeeksi, vaikka Ferrarillani pääsee hyvin pakoon pahaa maailmaa.
Hiljaa siis ja kuuliaisesti vikisen täällä nurkassani, että ei kansa ole tyhmää. Mutta ihan kaikkeen en suostu. Tietämätöntä se (ja siis me) on usein, eikä se sillä muutu, että selitetään sivistyksen olevan aivan jossakin muussa kuin tietämisessä - itse asiassa se tietäminen selitetään kokonaan pois: näiden kriitikkojen - Saaran ja Saaran kirjoituksen kommenttilaatikossa asuvien kriitikkojen - mielestä tietämisellä ei ole mitään tekemistä sivistyksen kanssa.
Ollapa Prinsessa Ruusunen: kyllä täältä semmoisten mielipiteiden jälkeen voisi lähteä hyvin pois sadaksi vuodeksi ja palata vaikka sammakkona. Reaalisen tietämisen silaaman sivistyksen käsitteen he ovat vaihtamassa utooppiseen, paratiisinomaiseen maailmaan, jossa vallitsevat yhteistyö, ystävyys ja avunanto (lisättynä hyvällä käytöksellä - jota ohimennen sanoen he eivät itse harrasta edes yhden blogikommentin vertaa... ja epäilyksiä voi varmasti esittää myös noiden YYA-elementtien suhteen).
Saaran torvensoitto oli tietysti tunteikkuudessaan yliveto, eikä minulla ole sen asennetta vastaan mitään sanomista - repostelu ei mielestäni tässä nyt kannata, vaikka siihen se antaisi kyllä helposti aihetta.
Mutta en kai minä olisi minä, jos ei jotakin sentään.
Saara kirjoittaa, ilmeisen vakavissaan: "Olisi avartavaa tuntea viisas ihminen, joku kylän vanhin, joka ei ole koskaan Freudista kuullutkaan ja joka on istunut illat läpensä nuotiolla transsitanssijoitten ympäröimänä; turruttanut päänsä kärpässienillä ja ties millä muulla viihteellä, pitämättä koskaan kädessään ainuttakaan kirjaa tai sanomalehteä."
Siinä on sivistyksen mittari, maantieteellisesti tämän voisi sijoittaa varmaan Valkean meren rannalle: se on identtinen kaksisataa vuotta vanhan myyttisen, romanttisen, ja very, very patriarkaalisen maailmankäsityksen kanssa. Tosin kärpässienistä nuo sivistyksen edusajajat tiesivät pysytellä kaukana.
Vt kirjaili Saaran kommentteihin jo oman näkemyksensä.
Saaraa ja omassakin kommenttilootassani käyneen, kirjoituksistaan päätellen sydämen sivistyksellä tyytyväiseksi tulevaa Petraa Vt kommentoi mielestäni humoristin varmuudella ja viisaudella:
"Sydämen sivistystä löytyy ilmeisesti eniten niiltä, jotka tekevät sellaista työtä jossa joutuu tappelemaan leipänsä eteen. Nämä ihmiset tulevat illalla väsyneenä töistä kotiin, tekevät kotityöt, ruokkivat lapsensa ja "pitävät ukkonsa tyytyväisenä". Serkut, tämä kuulostaa hyvältä! Toisaalta minä en tunne - enkä edes haluaisi tuntea - yhtäkään naista tai miestä, jonka elämä olisi tällaista."
Tästä on tultava takaisin omaan elämään. Olen tietysti koko elämäni tapellut, että ei tarvitsisi tapella. Paitsi vähän blogeissa. Mutta ehkä juuri siksi tämä distinktion tarve on käytävä läpi.
"Kyllä sinulla on ollut niin helppoa", kotipaikkakunnan kapakoissa minua hakataan selkään ja annetaan katkerana ymmärtää, että kohta hakataan muuallekin. "Sinulle oli itsestään selvää, että pärjäät koulussa, menet yliopistoon ja pääset hyviin töihin." Niin oli, sanon ja katson silmään sen verran terävästi, että se tietää minun pärjäävän. "Niin oli. Pankkilainalla."
Tiivistäkäämme ydinlauseisiin, kuin valistavien hömppäuutisten lopussa (kun ne perkeleet ovat kuitenkin unohtaneet jo sen, mitä lähetyksessä juuri äsken, melkein selkosuomella sanottiin.)
Sydämen sivistys on myyttinen, maaseuturomantiikalla silattu utuinen näkemys: patriarkka, joka ei ole kuullut Freudista, mutta jakelee silti viisauksia.
Sivistys on tasa-arvoistettu niin, että mikä tahansa kelpaa sivistykseksi.
No, ainahan voisimme vastapainoksi tehdä saman tasa-arvolle. Toivottavasti mikä tahansa kelpaa. [Käytännössä se tehdään niin, että me distinktiohaluiset alamme tehdä VAIN omia asioitamme, oman maun mukkaan!]
Kiitos maalaiselle ja Anita Konkalle.
Aika loppui kesken, vaikka sanottava ei vielä. Palailen varmasti teemaan.
sunnuntai, elokuuta 07, 2005
Tietämätön kansa II
En ole huolissani yksin. Tammen kustannusjohtaja Jaakko Tapaninen toteaa (HS 7.8.2005, C1) tyynesti yhden syyn kansan yleisen tietotason suhteelliseen alamittaisuuteen: "Tietokirjallisuuden tilanne on aika katastrofaalinen. Kustannuskynnys on hirvittävän korkealla, koska Suomessa ei ole kovin paljoa kiinnostusta käännettyä tietokirjallisuutta kohtaan. Sivistys ei ole enää arvossaan."
Osa tietokirjojen markkinoista on hävinnyt keskustelukulttuurin muuttumisen vuoksi. Keskustelukulttuuri on paitsi muuttunut, myös kadonnut. On paljon tärkeämpää seurata Idolseja, saariseikkailuja ja iltapäivien hömppätelevisio-ohjelmia - niitä joita joka kanava kilpaillen syöttää pilalle pantavan nuorison ja jo höhlääntyneen eläkeläisväestön iloksi. Kyse on aidosta manipulaatiosta: samaa viihteen sanomaa toistavat hyvin yksimielisesti kaikki tiedotusvälineet kuin Goebbelsin koneistossa ikään. Ja kuinka paljon ihmiset vapaaehtoisesti sijoittavat sekä aikaansa että rahaansa juuri sen kuluttamiseen. Kun olisi, ihan totta, niin paljon muutakin. Ja haluan uskoa, ettei se ole älystä kiinni.
Tietämykseen perustuva sosiaalisuus on kadonnut, ihmisten kiinnostuksen kohteet ovat lähellä, useimmiten napanöyhdässä, jota ruokitaan esimerkiksi loputtomalla sarjalla ihmissuhdetelevisio-ohjelmia. Muistan huokailleeni kun suomalaiset (nais)viestintätieteilijät ilakoivat, kun niitä alkoi tulla markkinoille. "Vihdoinkin", he sanoivat: se oli naisten toiveen mukaista. Nyt sitten dekkareita lukuunottamatta ei paljon muuta olekaan; ehkä heillä on syytä tyytyväisyyteen.
Monista katselututkimuksista käy ilmi, yleensä tosin vähän rivien välistä, että näitä viihteen ja hömpän suurkuluttajia usein hävettää se mitä he katsovat. He nimittäin kysyttäessä mieluusti valehtelevat katsovansa uutisia ja dokumentteja, kun he todellisuudessa tölläävät ilta tosiensa jälkeen oikeastaan vain hömppä-, viihde- ja ihmissuhdesarjoja.
Ei. Minä en halua enää näiden vuosien toistelun jälkeen sanoa, että mitä pahaa siinä on. Miksei saisi katsoa viihdettä? Miksei raskaan työpäivän jälkeen saisi vain olla, poksauttaa olutpurkkia auki ja antaa mössön valua korvien väliin.
Mutta kun ei mitään muuta katsota: ei yhtään mitään. Sitten tietämättömänä, houkkain huvitusten keskellä, jäljellä ei ole kuin joissakin näissä blogeissakin näkyviä arkaaisia purkauksia ja aggressiivisia, varsin matalaotsaisia ja luihuja kommentteja. Ja näitä ihmisiä varten jopa valtiollinen televisio - meidän verorahoillamme! - sitten työntää samaa tuubaa kuin mainostaajuuden torvea soittava suosikkikanava. Syynä on kilpailu, sanotaan. Kilpailu mistä? Pöntön tyhjentämisestä?
Asia nyt vain on niin, että viihteen katsominen tyhmistää. Oikeasti. Ja sitä enemmän, mitä enemmän alalle on ollut taipumusta jo aikaisemmin.
Ja jos sille jokapäiväiselle, jatkuvalle ja täysin yksiulotteistetulle viihteelle ei ole henkilökohtaisessa elämässä mitään vaihtoehtoa, voi olla varma, että nekin kommentit jotka seuraavat tuosta väitteestäni, ovat useimmiten kirjoitettuja alatyylillä. [Alatyylisen kommentaation ongelma on se, että että se paska, missä ne uivat, tahtoo roiskua. Ja siksi sivustaseuraajat reagoivat: Tulkinta on, että kyseessä on riitely ja siksi jotenkin vältettävää.]
Takaisin asiaan, riitelemään yhä televisionsa kanssa tyhmistyvän kansan kanssa. Minulle on ollut järkyttävää huomata kuinka monien ihmisten kotona on oikeastaan esillä vain yksi kanava, MTV3. Sieltä ei kanavaa käännetä YLE ykköselle - aiemman yhtenäiskulttuurin tapaisesti - edes television pääuutisten ajaksi. Asiaa ei paranna se että digitalisoimalla televisio meillä on kohta kymmenen MTV3-kanavaa. Tai ainakin ihan samanlaisia.
Televisiosta tietysti voisi jatkaa, mutta säästellään tällä kertaa. Palatkaamme takaisin tietokirjallisuuteen.
Kustantajat eivät suomennuta ajankohtaisia tietokirjoja ja varmaankin tasapuolisen kansan tyhmistämispolitiikan nojalla eivät klassikoitakaan. Ajankohtaisten suomennustöiden puutteeseen on osasyy siinä, että monet - anteeksi, pitää sanoa tosi harvat ja innostuneet; "kiinnostunut ja keskusteleva suppea lukijakunta", kustantaja sen ilmaisee - lukevat teokset alkukielellä pysyäkseen mukana maailmalla käydyistä keskusteluista.
On turha etsiä suomeksi kattavaa otosta teoksista, joita ovat tehneet Galileo Galilei, Thomas Malthus, Charles Darwin ja Sigmund Freud. Ne pässit, jotka eivät näitä nimiä tunne voivat hyvin surffata takaisin deittipalstoille. [Tai antakaamme helpotus: Thomas Malthusia ei tarvitse tuntea, riittää kun surffaatte hänen sivuilleen ihan omin neuvoin...].
Tietoklassikoille on olemassa toki tukijärjestelmät, apurahoja ja EU:n käännöstuki. Apurahat ovat kooltaan tietysti alle minkään järjellisen tason: kaksi tuhatta euroa ei ole kirjan kääntämisestä paljon. Suomentaessani Eric Hobsbawmin "Nationalismi"-kirjan ensimmäisen puoliskon, sain siitä apurahana puolet, 6000 mk, ja täytin siis perusmääritelmän: "Monet tutkijat tekevät käännöksiä jopa harrastuksenaan leipätyön ohessa", Martin Heideggerin pääteoksen (Sein und Zeit, 1927) suomentaja Reijo Kupiainen sanoo (hän on lehtori Taik'issa).
Tietokirjallisuuden kääntäminen on aika vaativaa. Kupiaisen jättityö kesti viisi vuotta. Onneksi se on myynyt nykymarkkinat huomioon ottaen hyvin, jo 2000 kappaletta. Odotukset lienevät olleet siinä tavallisessa, 700-1000 kirjaa, ja tuskin kukaan odotti edes hyvää, eli 1500 kirjan myyntiä. 2000 on jo loistava.
Kansan tietämättömyydestä puhuessa on syytä muistuttaa, että noissa luvuissa ovat mukana myös julkiset ostot kirjastoihin ja oppilaitoksiin. Ei niitä sivistyksen tavoittelijoita siis kovin monta ole.
Näin ollen on selvää, että koto-Suomessa suomennustyö ja julkaisu kangertelee. "Tästä seuraa", Tapaninen sanoo, "että hyvin suuri osa tärkeistä kansainvälisistä keskusteluista, joita käydään esimerkiksi politiikan, historian, strategian ja etiikan, menee suomalaisilta laajemmin täysin ohi. Se on hyvin valitettavaa."
Suomalaiset ovat kiinnostuneet vain kotimaisista ilmiöistä - herra paratkoon minua kertomasta tässä mistä. "Ei ole sellaista perinnettä, että haluttaisiin ostaa maailmalta ajankohtaisimmat puheenaiheet tietokirjana", WSOY:n tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö Aleksi Siltala toteaa mainitussa Johanna Kipon jutussa. Kippo on arvostellut myös Kristiina Rikmanin toimittaman teoksen Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä (HS, C3): "Kääntäjät arvioivat olevansa useimmille kaunokirjallisuuden lukijoille yhtä kuin pienellä präntätty nimi kirjan nimiösivulla, henkilö, joka on oudosti putkauttanut muutaman sataa sivua sujuvaa suomea."
[Arvostan järkeviä, perusteltuja ja mielenkiintoisia kommentteja ja huomioita puolesta ja vastaan. Ilmoitan jo etukäteen, että paskanheiton tulen tässä yhteydessä poistamaan; te jotka tästä loukkaannutte voitte sijoittaa ne omiin blogeihinne niin kuin ennenkin. Aikani on nyt niin tiukilla, että en halua käyttää sitä turhien vastineiden kirjoittamiseen.]
Osa tietokirjojen markkinoista on hävinnyt keskustelukulttuurin muuttumisen vuoksi. Keskustelukulttuuri on paitsi muuttunut, myös kadonnut. On paljon tärkeämpää seurata Idolseja, saariseikkailuja ja iltapäivien hömppätelevisio-ohjelmia - niitä joita joka kanava kilpaillen syöttää pilalle pantavan nuorison ja jo höhlääntyneen eläkeläisväestön iloksi. Kyse on aidosta manipulaatiosta: samaa viihteen sanomaa toistavat hyvin yksimielisesti kaikki tiedotusvälineet kuin Goebbelsin koneistossa ikään. Ja kuinka paljon ihmiset vapaaehtoisesti sijoittavat sekä aikaansa että rahaansa juuri sen kuluttamiseen. Kun olisi, ihan totta, niin paljon muutakin. Ja haluan uskoa, ettei se ole älystä kiinni.
Tietämykseen perustuva sosiaalisuus on kadonnut, ihmisten kiinnostuksen kohteet ovat lähellä, useimmiten napanöyhdässä, jota ruokitaan esimerkiksi loputtomalla sarjalla ihmissuhdetelevisio-ohjelmia. Muistan huokailleeni kun suomalaiset (nais)viestintätieteilijät ilakoivat, kun niitä alkoi tulla markkinoille. "Vihdoinkin", he sanoivat: se oli naisten toiveen mukaista. Nyt sitten dekkareita lukuunottamatta ei paljon muuta olekaan; ehkä heillä on syytä tyytyväisyyteen.
Monista katselututkimuksista käy ilmi, yleensä tosin vähän rivien välistä, että näitä viihteen ja hömpän suurkuluttajia usein hävettää se mitä he katsovat. He nimittäin kysyttäessä mieluusti valehtelevat katsovansa uutisia ja dokumentteja, kun he todellisuudessa tölläävät ilta tosiensa jälkeen oikeastaan vain hömppä-, viihde- ja ihmissuhdesarjoja.
Ei. Minä en halua enää näiden vuosien toistelun jälkeen sanoa, että mitä pahaa siinä on. Miksei saisi katsoa viihdettä? Miksei raskaan työpäivän jälkeen saisi vain olla, poksauttaa olutpurkkia auki ja antaa mössön valua korvien väliin.
Mutta kun ei mitään muuta katsota: ei yhtään mitään. Sitten tietämättömänä, houkkain huvitusten keskellä, jäljellä ei ole kuin joissakin näissä blogeissakin näkyviä arkaaisia purkauksia ja aggressiivisia, varsin matalaotsaisia ja luihuja kommentteja. Ja näitä ihmisiä varten jopa valtiollinen televisio - meidän verorahoillamme! - sitten työntää samaa tuubaa kuin mainostaajuuden torvea soittava suosikkikanava. Syynä on kilpailu, sanotaan. Kilpailu mistä? Pöntön tyhjentämisestä?
Asia nyt vain on niin, että viihteen katsominen tyhmistää. Oikeasti. Ja sitä enemmän, mitä enemmän alalle on ollut taipumusta jo aikaisemmin.
Ja jos sille jokapäiväiselle, jatkuvalle ja täysin yksiulotteistetulle viihteelle ei ole henkilökohtaisessa elämässä mitään vaihtoehtoa, voi olla varma, että nekin kommentit jotka seuraavat tuosta väitteestäni, ovat useimmiten kirjoitettuja alatyylillä. [Alatyylisen kommentaation ongelma on se, että että se paska, missä ne uivat, tahtoo roiskua. Ja siksi sivustaseuraajat reagoivat: Tulkinta on, että kyseessä on riitely ja siksi jotenkin vältettävää.]
Takaisin asiaan, riitelemään yhä televisionsa kanssa tyhmistyvän kansan kanssa. Minulle on ollut järkyttävää huomata kuinka monien ihmisten kotona on oikeastaan esillä vain yksi kanava, MTV3. Sieltä ei kanavaa käännetä YLE ykköselle - aiemman yhtenäiskulttuurin tapaisesti - edes television pääuutisten ajaksi. Asiaa ei paranna se että digitalisoimalla televisio meillä on kohta kymmenen MTV3-kanavaa. Tai ainakin ihan samanlaisia.
Televisiosta tietysti voisi jatkaa, mutta säästellään tällä kertaa. Palatkaamme takaisin tietokirjallisuuteen.
Kustantajat eivät suomennuta ajankohtaisia tietokirjoja ja varmaankin tasapuolisen kansan tyhmistämispolitiikan nojalla eivät klassikoitakaan. Ajankohtaisten suomennustöiden puutteeseen on osasyy siinä, että monet - anteeksi, pitää sanoa tosi harvat ja innostuneet; "kiinnostunut ja keskusteleva suppea lukijakunta", kustantaja sen ilmaisee - lukevat teokset alkukielellä pysyäkseen mukana maailmalla käydyistä keskusteluista.
On turha etsiä suomeksi kattavaa otosta teoksista, joita ovat tehneet Galileo Galilei, Thomas Malthus, Charles Darwin ja Sigmund Freud. Ne pässit, jotka eivät näitä nimiä tunne voivat hyvin surffata takaisin deittipalstoille. [Tai antakaamme helpotus: Thomas Malthusia ei tarvitse tuntea, riittää kun surffaatte hänen sivuilleen ihan omin neuvoin...].
Tietoklassikoille on olemassa toki tukijärjestelmät, apurahoja ja EU:n käännöstuki. Apurahat ovat kooltaan tietysti alle minkään järjellisen tason: kaksi tuhatta euroa ei ole kirjan kääntämisestä paljon. Suomentaessani Eric Hobsbawmin "Nationalismi"-kirjan ensimmäisen puoliskon, sain siitä apurahana puolet, 6000 mk, ja täytin siis perusmääritelmän: "Monet tutkijat tekevät käännöksiä jopa harrastuksenaan leipätyön ohessa", Martin Heideggerin pääteoksen (Sein und Zeit, 1927) suomentaja Reijo Kupiainen sanoo (hän on lehtori Taik'issa).
Tietokirjallisuuden kääntäminen on aika vaativaa. Kupiaisen jättityö kesti viisi vuotta. Onneksi se on myynyt nykymarkkinat huomioon ottaen hyvin, jo 2000 kappaletta. Odotukset lienevät olleet siinä tavallisessa, 700-1000 kirjaa, ja tuskin kukaan odotti edes hyvää, eli 1500 kirjan myyntiä. 2000 on jo loistava.
Kansan tietämättömyydestä puhuessa on syytä muistuttaa, että noissa luvuissa ovat mukana myös julkiset ostot kirjastoihin ja oppilaitoksiin. Ei niitä sivistyksen tavoittelijoita siis kovin monta ole.
Näin ollen on selvää, että koto-Suomessa suomennustyö ja julkaisu kangertelee. "Tästä seuraa", Tapaninen sanoo, "että hyvin suuri osa tärkeistä kansainvälisistä keskusteluista, joita käydään esimerkiksi politiikan, historian, strategian ja etiikan, menee suomalaisilta laajemmin täysin ohi. Se on hyvin valitettavaa."
Suomalaiset ovat kiinnostuneet vain kotimaisista ilmiöistä - herra paratkoon minua kertomasta tässä mistä. "Ei ole sellaista perinnettä, että haluttaisiin ostaa maailmalta ajankohtaisimmat puheenaiheet tietokirjana", WSOY:n tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö Aleksi Siltala toteaa mainitussa Johanna Kipon jutussa. Kippo on arvostellut myös Kristiina Rikmanin toimittaman teoksen Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä (HS, C3): "Kääntäjät arvioivat olevansa useimmille kaunokirjallisuuden lukijoille yhtä kuin pienellä präntätty nimi kirjan nimiösivulla, henkilö, joka on oudosti putkauttanut muutaman sataa sivua sujuvaa suomea."
[Arvostan järkeviä, perusteltuja ja mielenkiintoisia kommentteja ja huomioita puolesta ja vastaan. Ilmoitan jo etukäteen, että paskanheiton tulen tässä yhteydessä poistamaan; te jotka tästä loukkaannutte voitte sijoittaa ne omiin blogeihinne niin kuin ennenkin. Aikani on nyt niin tiukilla, että en halua käyttää sitä turhien vastineiden kirjoittamiseen.]
torstaina, elokuuta 04, 2005
Bloggarin kuolema
Steve Vincent oli newyorkilainen taidekriitikko, joka teki kaksoistornihyökkäyksestä omat johtopäätöksensä. Hän seurasi East Villagen asunntonsa kattotasanteelta tornien romahdusta ja päätti ryhtyä elämään toisin.
Hänet murhattiin Basrassa viime viikolla. Vincent siepattiin irakilaisen naistulkkinsa kanssa erään valuutanvaihtopisteen edessä poliisiautoon, jossa oli viisi aseistautunutta miestä. Päähän ja vartaloon haavoittunut ruumis löydettiin valtatien viereltä Basran eteläisistä osista. Tulkki selvisi hengissä haavoittuneena.
Vincent työskenteli viime ajat Basrassa, kirjoitti artikkeleita ja bloggasi säännöllisesti. Juuri ennen kuolemaansa hän julkaisi New York Timesissa - lehti vaatii rekisteröitymisen, but it's worth it - artikkelin, jossa hän totesi Basran poliisivoimien olevan shiia-militanttien soluttama. [Tietysti pitää kysyä: Mikseivät shiia-militantit sinällään voisi työskennellä poliisissa Basrassa?]
Vincent lainasi [itse asiassa The Guardianin aiemmin haastattelemaa] irakilaista poliisiluutnanttia, joka sanoi joidenkin työtovereidensa murhanneen entisiä Baath-puolueen (siis Saddamin puolueen) jäseniä. Murhia on viime aikoina ollut yli sata ellei satoja.
Vincent esitti vahvaa kritiikkiä Basran turvallisuudesta vastaaville brittijoukoille. Nämä eivät ota tarpeeksi vakavasti shiia-ekstremistien vallan väärinkäyttöä, Vincent sanoi, sillä britit välttävät puuttumista ideologisiin kiistoihin. Brittien mielestä tällainen puuttuminen tekisi heistä koloniaalisia valloittajia.
Italian valtiollisen televisioyhtiö RAI:lle työskennellyt free lance -tuottaja ja kääntänyt Adnan al Bayaty ammuttiin heinäkuun loppupuolella asuntonsa edessä Baghdadissa.
Irakissa on kuollut jo yli 40 journalistia.
Hänet murhattiin Basrassa viime viikolla. Vincent siepattiin irakilaisen naistulkkinsa kanssa erään valuutanvaihtopisteen edessä poliisiautoon, jossa oli viisi aseistautunutta miestä. Päähän ja vartaloon haavoittunut ruumis löydettiin valtatien viereltä Basran eteläisistä osista. Tulkki selvisi hengissä haavoittuneena.
Vincent työskenteli viime ajat Basrassa, kirjoitti artikkeleita ja bloggasi säännöllisesti. Juuri ennen kuolemaansa hän julkaisi New York Timesissa - lehti vaatii rekisteröitymisen, but it's worth it - artikkelin, jossa hän totesi Basran poliisivoimien olevan shiia-militanttien soluttama. [Tietysti pitää kysyä: Mikseivät shiia-militantit sinällään voisi työskennellä poliisissa Basrassa?]
Vincent lainasi [itse asiassa The Guardianin aiemmin haastattelemaa] irakilaista poliisiluutnanttia, joka sanoi joidenkin työtovereidensa murhanneen entisiä Baath-puolueen (siis Saddamin puolueen) jäseniä. Murhia on viime aikoina ollut yli sata ellei satoja.
Vincent esitti vahvaa kritiikkiä Basran turvallisuudesta vastaaville brittijoukoille. Nämä eivät ota tarpeeksi vakavasti shiia-ekstremistien vallan väärinkäyttöä, Vincent sanoi, sillä britit välttävät puuttumista ideologisiin kiistoihin. Brittien mielestä tällainen puuttuminen tekisi heistä koloniaalisia valloittajia.
Italian valtiollisen televisioyhtiö RAI:lle työskennellyt free lance -tuottaja ja kääntänyt Adnan al Bayaty ammuttiin heinäkuun loppupuolella asuntonsa edessä Baghdadissa.
Irakissa on kuollut jo yli 40 journalistia.
keskiviikkona, elokuuta 03, 2005
Rauha Rentola
Suomalaisen elokuvan ja teatterin kantaviin voimiin kuulunut näyttelijä Rauha Rentola kuoli heinäkuussa 86-vuotiaana pitkäaikaiseen sairauteen kotikaupungissaan Helsingissä. Vuona 1919 syntynyt Rentola näytteli vuosien 1940–1960 aikana 80 elokuvassa, ja Jussi-patsaitakin tuli kolme, vuosina 1946, 1958 ja 1962, taiteilijoiden Pro Finlandia vuonna 1967.
Kuten arvata saattaa 80 elokuvan uraan mahtuu monelaista. Nimimerkki Helena oli seuraamassa studiotyöskentelyä vuonna 1954, kun Aarne Laine ohjasi Kasarmin tytärtä Suomen Filmiteollisuuden studioissa Liisankadulla. Rauha Rentola näytteli siinä Viliina Vilhelmiina Vitikaista:
"Eräänä iltapäivänä pistäytyessäni Liisan halleille, tapasin studio A:ssa ryhmän kuvaamassa 'Kasarmin tytärtä'. Blondiiniksi muuttunut Rauha Rentola oli kyykkynojassa katsoen odottavasti monniksi sonnustautuneeseen Kaarlo Halttuseen. Tämä seisoi kantapäät yhdessä Rauskun edessä ja komensi: 'Kyykkyyn, makkuulle, kyykkyyn makkuulle...'
Ja Rausku totteli. Kameransa takana sopivia kuvakulmia etsivä Pentti Unho lausahti - veitikka silmänurkassa: 'Jospa otettaisiin tuo harjoitus vielä pari, kolme kertaa ennen kuvausta"!
Hyväsydäminen ohjaaja Aarne Laine pudisti päätään ja sanoi: 'Kyllä Rausku on huomenna kipiä!.
Johan Kaarlo Halttunen, alias sotamies Tuppurainen: 'Huomenna ei tule Rausku töihin, on se niin kipeä.' Ja hetken päästä hiven sääliä äänessään lisäsi: "Eipä kule Rausku huomenna ilman ambulanssia.'
Oli parhaillaan menossa harjoitus kohtauksesta, missä sotamies Tuppurainen kouluttaa patteriston komentajan piiasta itselleen elämänkumppania. Ohjaaja Laineen mielestä oli Rauskua (joka on tavattamasti viime aikoina sievistynyt - ja laihtunut niin, että häntä kuulemma kutsutaankin jo 'Nauha Hentolaksi') tarpeeksi 'harjoitettu' ja niin pantiin kamerat pyörimään.
Rausku oli alkuasennossaan, ja Tuppurainen komensi:
'Kyykkyyn, makkuulle, kyykkyyn, makkuulle. Kolme kertoa pönnistekkee.'
Rausku teki työtä käskettyä. Mutta kun sitten piti 'pönnistää' eli ojentautua vaakanojaan, loppuivat Rauskun voimat ja hänen kasvonsa kävivät ponnistuksesta punaisiksi. Ohjaaja Laine painoi kiireesti käden suunsa eteen, kuvaaja Unho puri lujasti alahuultaan, sotamies Tuppurainen painoin käsivarsiaan kylkeään vasten ja pidätti hengitystään ja kaikki muutkin yrittivät hillitä nauruaan, jotta ei 'maikkiin' tulisi sivuääniä. Viimein Rausku luopui yrityksestään, jäi lattialle ja sanoi: 'Kun mulla on niin huonot käsivoimat. En minä jaksa!' Silloin kuvaus päättyi ja kaikki purskahtivat nauruun.
Poistuessani studio A:sta jatkui työ. Viimeisenä kuulin tykkimies Tuppuraisen hämmästyneen huudahduksen, kun hän katseli käteensä jäänyttä naisen peruukkia:
'Eipä ou äet mulle kertonna, että naesilla on karvat kahessa kerroksessa. Eipä ou ennee moalimassa muuta ku petosta petoksen peällä.'"
Lainaus: nimim. Helena, 'Rakkauden tuli palaa' kotimaisissa studioissa, Suomen Kinolehti 4/1954, 11.
Kuten arvata saattaa 80 elokuvan uraan mahtuu monelaista. Nimimerkki Helena oli seuraamassa studiotyöskentelyä vuonna 1954, kun Aarne Laine ohjasi Kasarmin tytärtä Suomen Filmiteollisuuden studioissa Liisankadulla. Rauha Rentola näytteli siinä Viliina Vilhelmiina Vitikaista:
"Eräänä iltapäivänä pistäytyessäni Liisan halleille, tapasin studio A:ssa ryhmän kuvaamassa 'Kasarmin tytärtä'. Blondiiniksi muuttunut Rauha Rentola oli kyykkynojassa katsoen odottavasti monniksi sonnustautuneeseen Kaarlo Halttuseen. Tämä seisoi kantapäät yhdessä Rauskun edessä ja komensi: 'Kyykkyyn, makkuulle, kyykkyyn makkuulle...'
Ja Rausku totteli. Kameransa takana sopivia kuvakulmia etsivä Pentti Unho lausahti - veitikka silmänurkassa: 'Jospa otettaisiin tuo harjoitus vielä pari, kolme kertaa ennen kuvausta"!
Hyväsydäminen ohjaaja Aarne Laine pudisti päätään ja sanoi: 'Kyllä Rausku on huomenna kipiä!.
Johan Kaarlo Halttunen, alias sotamies Tuppurainen: 'Huomenna ei tule Rausku töihin, on se niin kipeä.' Ja hetken päästä hiven sääliä äänessään lisäsi: "Eipä kule Rausku huomenna ilman ambulanssia.'
Oli parhaillaan menossa harjoitus kohtauksesta, missä sotamies Tuppurainen kouluttaa patteriston komentajan piiasta itselleen elämänkumppania. Ohjaaja Laineen mielestä oli Rauskua (joka on tavattamasti viime aikoina sievistynyt - ja laihtunut niin, että häntä kuulemma kutsutaankin jo 'Nauha Hentolaksi') tarpeeksi 'harjoitettu' ja niin pantiin kamerat pyörimään.
Rausku oli alkuasennossaan, ja Tuppurainen komensi:
'Kyykkyyn, makkuulle, kyykkyyn, makkuulle. Kolme kertoa pönnistekkee.'
Rausku teki työtä käskettyä. Mutta kun sitten piti 'pönnistää' eli ojentautua vaakanojaan, loppuivat Rauskun voimat ja hänen kasvonsa kävivät ponnistuksesta punaisiksi. Ohjaaja Laine painoi kiireesti käden suunsa eteen, kuvaaja Unho puri lujasti alahuultaan, sotamies Tuppurainen painoin käsivarsiaan kylkeään vasten ja pidätti hengitystään ja kaikki muutkin yrittivät hillitä nauruaan, jotta ei 'maikkiin' tulisi sivuääniä. Viimein Rausku luopui yrityksestään, jäi lattialle ja sanoi: 'Kun mulla on niin huonot käsivoimat. En minä jaksa!' Silloin kuvaus päättyi ja kaikki purskahtivat nauruun.
Poistuessani studio A:sta jatkui työ. Viimeisenä kuulin tykkimies Tuppuraisen hämmästyneen huudahduksen, kun hän katseli käteensä jäänyttä naisen peruukkia:
'Eipä ou äet mulle kertonna, että naesilla on karvat kahessa kerroksessa. Eipä ou ennee moalimassa muuta ku petosta petoksen peällä.'"
Lainaus: nimim. Helena, 'Rakkauden tuli palaa' kotimaisissa studioissa, Suomen Kinolehti 4/1954, 11.
Orionin syksy 2005
Vaikka alan taas täydennellä Sediksen elokuvablogia laitettakoon tämä tännekin, niin pysytte ajan hermolla Helsingin parhaasta elokuvatarjonnasta. Ja onhan tuossa myös oma lehmä ojassa.
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO: SYYSKAUSI 2005 ORIONISSA
Suomen elokuva-arkiston (SEA) syyskausi käynnistyy tiistaina 23.8.2005 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, puh. 09-61540201).
Kolme näytöstä illassa kuutena iltana viikossa on omistettu klassikoille, laatuelokuville ja erikoissarjoille.
Syyskauden avaa Helsingin Juhlaviikoilla espanjalainen Pedro Almodóvar, jolta nähdään ensi kertaa Suomessa kaikki pitkät elokuvateatterielokuvat, myös harvoin valkokankaalla esitetyt Yön sisaret ja Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?!! tuliterinä kopioina.
Kauden iso amerikkalainen ohjaaja on Frank Capra (s. 1897 Sisiliassa, k. 1991 Kaliforniassa), jonka rakastetut klassikot (Tapahtuipa eräänä yönä, Mr. Deeds) ovat Orionin kantaohjelmistoa. Nyt ensi kertaa Suomessa nähdään suuri Capra-retro, mukana myös harvoin valkokankaalla nähty toisen maailmansodan "60 v sitten" -muiston ajankohtaistama legendaarinen Why We Fight -dokumenttisarja.
Toimittaja oli Capran lempihahmo, ja Journalistipäiviin liittyen nähdään sarjassa Elokuva ja media: toimittajan työ teoksia Ulkomaankirjeenvaihtajasta Presidentin miehiin.
Helena Ylänen, Helsingin Sanomien toimittaja vuodesta 1969 ja pääelokuva-arvostelija 1979-2005, otti työnsä kunnianhimoisesti ohi pelkän päivänkritiikin suomalaisen elokuvan puolestapuhujana, kotimaisten taiteilijoiden innostajana ja restauroitujen klassikoiden tuntijana. Vapaaherrattareksi siirtyessään hän laati Orionissa esitettäväksi carte blanche -sarjan Bonniesta ja Clydesta Martha... Marthaan.
Cirko Uuden Sirkuksen Keskus yhteistyökumppaneineen järjestää syksyllä korkean profiilin toimintaa elokuvalle läheisestä kulttuuri-ilmiöstä. Orionin suuressa sirkuselokuvien sarjassa ovat mukana sekä klassikot (Fellini, Bergman, Ophuls ja Tati) että nykysirkuksen ilmiöt: Mazeppa ja Circus Baobab. Varietee-elokuvakonsertti 23.10. klo 18 on osa Helsingissä järjestettävää 5–3–1 Uuden ja kokeellisen jongleerauksen festivaalia.
Helsingin seurakuntayhtymän Armo-teemaviikon yhteydestä käynnistyy kunnianhimoinen elokuvasarja, joka pohtii moraalia ja nykyihmisen hyvin- ja pahoinvointia. Bressonin ja Kiarostamin yksilötasolta edetään uuden elokuvan näkyihin sodan kauhuista (S–21 ja La Nuit de la vérité). Orionissa on Armo ja armottomuus -keskustelutilaisuus 15.10. klo 14–16.
Latinalaisamerikkalaisen elokuvan Cinemaissí-festivaali 27.–29.10. näkyy Orionissa argentiinalaisen Fernando E. Solanasin elokuvien sarjalla. Avanto-festivaalin vieraina 18.–20.11. on kaksi nykyavantgarden kärkinimeä: wieniläinen Gustav Deutsch ja amsterdamilainen Joost Rekveld.
Kaksoisretrospektiivin saa ranskalainen ohjaajapari Agnès Varda ja Jacques Demy. He olivat uuden aallon aikalaisia ja oman tiensä kulkijoita. Vardaa seurataan merkittävästä La Pointe Courte -debyytistä tuoreisiin Les Glaneurs et la glaneuse -dokumentteihin. Demyn (1931–1990) tuotanto oli rajankäyntiä unelmien ja todellisuuden vyöhykkeillä Lola-esikoisesta omaperäiseen Montand-musikaaliin Trois places pour le 26.
Uutta ranskalaista elokuvaa -sarja tarjoaa tilaisuuden täydentää huomattavia ensi-iltatarjontaan jääneitä aukkoja ohjaajilta kuten Claire Denis (Beau travail), Abdel Kechiche (La Faute à Voltaire) ja Noémie Lvovsky (Les Sentiments).
Edvin Laine -jättisarja kiertyy päätökseen, puolustusvoimain 80-vuotista elokuvatoimintaa juhlitaan, Dokumentin ytimessä -sarja jatkuu Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin luotsaamana, ja Jussit-sarjassa nähdään alkuvuoden 2005 suomalaiset uutuudet.
Atelier Apollo -ohjelma esittelee suomalaisen pioneeriyhtiön ohjelmistoa 100 v sitten, mm. ranskalaisen Pathé-yhtiön sikermän Venäjän 1905 vallankumouksesta kertovia elokuvia, joihin sisältyy ensimmäinen filmatisointi panssarilaiva Potjomkinin kapinasta. Ohjelma on restauroitu alkuperäiskopioista Juha Kindbergin johdolla. Toinen poikkeuksellinen löytö on saksalainen, Waldemar Bonselsin rakastettuun satuklassikkoon perustuva Maija Mehiläisen seikkailut (1926): vain Suomessa säilynyt elokuva on restauroitu yhdessä Saksan Bundesarchivin elokuva-arkiston kanssa.
Suomalaisen elokuvamusiikin juurille mennään kolmessa elokuvakonsertissa. Tukkijoella (1928) -elokuvakonsertissa 11.9. klo 14 ja 18 Teuvo Pakkalan ja Oskar Merikannon rakastetun laulunäytelmän ensimmäinen filmatisointi esitetään vuonna 2004 restauroituna laitoksena. Emil Kaupin alkuperäissovituksen pohjalta Tuula Hällström on sovittanut musiikin viiden hengen yhtyeelle Oskar Merikannon raikkaassa hengessä.
Meidän poikamme (1929) -elokuvakonsertissa 6.10. klo 17 Suomen ensimmäinen sotilasfarssi esitetään tänä vuonna restauroituna laitoksena. Lauri Näreen ja Emil Kaupin alkuperäispartituurin pohjalta musiikin on sovittanut Raine Ampuja Kaartin soittokunnan 12-henkiselle kokoonpanolle. Syksyn huipentaa Radion Sinfoniaorkesterin Laulu tulipunaisesta kukasta (1919) -elokuvakonsertti 11.11. klo 19 Finlandia-talolla. Armas Järnefelt sävelsi siihen ensimmäisen pohjoismaisen pitkän elokuvan alkuperäismusiikin. Se kuullaan sinfoniaorkesterin esittämänä ensi kertaa maassamme 80 vuoteen kapellimestarina Tuomas Rousi. (RSO-liput: Lippupalvelu.)
Neuvostoelokuvan sankarikauden mestari Vsevolod Pudovkin saa retrospektiivin, ja Woody Allen -sarja jatkuu Manhattanista Varjoihin ja sumuun.
Kansainvälistä animaation päivää 28.10. juhlistetaan saksalaisen animaation historialla ja esittämällä Warner Bros. -klassikoita (Väiski Vemmelsääri 65 v) ja tshekkihelmiä. Sunnuntain ensimmäiset näytökset on tarkoitettu kaikenikäisille.
Kantakortti 4 E vaaditaan 16 vuotta täyttäneeltä, ja se oikeuttaa lipun (3,5 E) lunastamiseen näytöksiin. Alle 12-vuotiaalta lapselta pääsylipusta peritään 2 E. Elokuvissa, joissa ei ole suomea, ruotsia tai englantia, on elektroninen tekstitys suomeksi. Kuulorajoitteisille teatterissa on induktiosilmukka.
Lisätietoa, kuvia, yhteydenottoja:
Antti Alanen
(antti.alanen#@sea.fi)
Satu Laaksonen
(satu.laaksonen#@sea.fi)
Outi Heiskanen (tiedotus)
(outi.heiskanen#@sea.fi)
Laura Julmala (tiedotus)
(laura.julmala#@sea.fi)
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
Pursimiehenkatu 29-31 A
PL 177
00151 HELSINKI
(09) 615 400
(09) 6154 0242
sea@sea.fi
http://www.sea.fi
tiistaina, elokuuta 02, 2005
Harhautusmielellä liikkeellä
Tämän päivän Ilta=Sanomien lööpissä kauhistellaan sitä, että Linnanmäen maailmanpyörä puretaan uuden ja isomman alta. Se on hyvä esimerkki siitä, että lööpit ja nykyään entistä suurempi osa juttujen otsikoista sekä vielä itse jututkin tehdään harhautusmielessä.
Oikeiden ja totuudellisten mielikuvien antaminen ei ole enää journalistille kunnia-asia, jos niillä enää mitään kunnia-asiaa onkaan. Ja onko sitä oikeastaan journalismillekaan enää?
Milloin ne asiat tällaiseksi kääntyivät?
Mutta se minua naurattaa, että se iso lööppiaines jäi käyttämättä. Jorma Kinnunenhan kertoo haastattelussaan, jossa hän muuten rasistisin sanakääntein ihmettelee kuinka mustat miehet juoksevat nopeammin kumisaappaat jalassa kuin valkoiset suomalaiset, että myös nykyinen valtiovarainministeri Antti Kalliomäki otti vastaan ns. "ruskeita kirjekuoria" sitten kun rupesi hyppäämään tarpeeksi korkealta. Siihen asti kirjekuoret menivät niille, jotka heittivät keihästä tarpeeksi kauas.
"Ruskeiden kirjekuorien" antia tuskin ilmoitettiin veroilmoituksessa. Niinpä kyse on oikeastaan (jatketusta ja törkeästä) veropetoksesta. Tekosarja on tietysti oikeudellisesti jo vanhentunut: veropetokset kun vanhenivat ainakin aiemmin - minulle käsittämättömästä syystä - nopeammin kuin muut petokset.
Mutta eihän sitä vanhentumista tarvitse lööpissä kertoa.
Oikeiden ja totuudellisten mielikuvien antaminen ei ole enää journalistille kunnia-asia, jos niillä enää mitään kunnia-asiaa onkaan. Ja onko sitä oikeastaan journalismillekaan enää?
Milloin ne asiat tällaiseksi kääntyivät?
Mutta se minua naurattaa, että se iso lööppiaines jäi käyttämättä. Jorma Kinnunenhan kertoo haastattelussaan, jossa hän muuten rasistisin sanakääntein ihmettelee kuinka mustat miehet juoksevat nopeammin kumisaappaat jalassa kuin valkoiset suomalaiset, että myös nykyinen valtiovarainministeri Antti Kalliomäki otti vastaan ns. "ruskeita kirjekuoria" sitten kun rupesi hyppäämään tarpeeksi korkealta. Siihen asti kirjekuoret menivät niille, jotka heittivät keihästä tarpeeksi kauas.
"Ruskeiden kirjekuorien" antia tuskin ilmoitettiin veroilmoituksessa. Niinpä kyse on oikeastaan (jatketusta ja törkeästä) veropetoksesta. Tekosarja on tietysti oikeudellisesti jo vanhentunut: veropetokset kun vanhenivat ainakin aiemmin - minulle käsittämättömästä syystä - nopeammin kuin muut petokset.
Mutta eihän sitä vanhentumista tarvitse lööpissä kertoa.
Tietokoneongelmia
Tämä on sitten nörteille ja niille, jotka nauttivat toisten kärsimyksestä.
Jo viime viikolla sekä cd-asema että dvd-asema lakkasivat yhtä aikaa toimimasta. Kun lakkasin toimimasta itsekin, en niitä edes yrittänyt korjata. Nyt sitten kokeilin eikä vianmäärittely-yrityksistä ei ole apua: windows-laitehallinnan avulla kaikki näyttäisi olevan OK. Mutta kun ei ole. Ei näy eikä kuulu mitään.
Kun yritän mennä dos-käskyillä (XP:ssäni) D:- tai E:-asemalle, tulee ilmoitus "Laite ei ole valmiina". Jos levyn panee sisään, ja sitten vasta kokeilee siirtyvänsä asemalle, tulee ilmoitus "Funktio ei kelpaa." Monet cd:n ja dvd:n pyörittämiseen tarkoitetut ohjelmat sanovat, että hakemistoa ei löydy. Musiikkiohjelma väittää että levy on rikkoutunut, eikä luettavissa. Johtopäätös: tietokoneeni on hukannut nämä asemat. Mutta onko kyse fyysisestä vai ohjelmistoihin/fileisiin sidotusta ongelmasta. Edellinen tarkoittaisi, että pitäisi hankkia ruuvimeisseli, jälkimmäisestä selvinnee surffaamalla.
Ennen vanhaan tämä tarkoitti, että se leveä littana johto oli irtipoikkipiilossa, mutta mitä se nykyään tarkoittaa?
En ole koteloa aukaissut, koska en viitsi alkaa sörkkimään - ken kolviin tarttuu, se kolviin hukkuu - eikä laitetta ole isommin liikutettu. Nostettu on, kun piti saada johto alta pois, mutta ei kolautettu: luulisi johtojen pysyvän paikoillaan niin hellävaraisessa käsittelyssä. Mutta että molemmat asemat yhtä aikaa ja kaikki näyttäisi päällisin puolin olevan ok.
Ihan peruside-kamaa on laite syönyt. Näytönohjaimista ei vianmääritys valita, mutta missä ne ovat ja miten tarkistan. Ja mistä löydän XP:ssä näiden laitteiden nimet, muistelen aikoinaan niitä katselleeni. Laitehallinta antaa käsittämättömiä kirjain-numerosarjoja: IECRR 283 ja POERDDRMDD17.
Löytyykö viisasten kiveä?
Jo viime viikolla sekä cd-asema että dvd-asema lakkasivat yhtä aikaa toimimasta. Kun lakkasin toimimasta itsekin, en niitä edes yrittänyt korjata. Nyt sitten kokeilin eikä vianmäärittely-yrityksistä ei ole apua: windows-laitehallinnan avulla kaikki näyttäisi olevan OK. Mutta kun ei ole. Ei näy eikä kuulu mitään.
Kun yritän mennä dos-käskyillä (XP:ssäni) D:- tai E:-asemalle, tulee ilmoitus "Laite ei ole valmiina". Jos levyn panee sisään, ja sitten vasta kokeilee siirtyvänsä asemalle, tulee ilmoitus "Funktio ei kelpaa." Monet cd:n ja dvd:n pyörittämiseen tarkoitetut ohjelmat sanovat, että hakemistoa ei löydy. Musiikkiohjelma väittää että levy on rikkoutunut, eikä luettavissa. Johtopäätös: tietokoneeni on hukannut nämä asemat. Mutta onko kyse fyysisestä vai ohjelmistoihin/fileisiin sidotusta ongelmasta. Edellinen tarkoittaisi, että pitäisi hankkia ruuvimeisseli, jälkimmäisestä selvinnee surffaamalla.
Ennen vanhaan tämä tarkoitti, että se leveä littana johto oli irtipoikkipiilossa, mutta mitä se nykyään tarkoittaa?
En ole koteloa aukaissut, koska en viitsi alkaa sörkkimään - ken kolviin tarttuu, se kolviin hukkuu - eikä laitetta ole isommin liikutettu. Nostettu on, kun piti saada johto alta pois, mutta ei kolautettu: luulisi johtojen pysyvän paikoillaan niin hellävaraisessa käsittelyssä. Mutta että molemmat asemat yhtä aikaa ja kaikki näyttäisi päällisin puolin olevan ok.
Ihan peruside-kamaa on laite syönyt. Näytönohjaimista ei vianmääritys valita, mutta missä ne ovat ja miten tarkistan. Ja mistä löydän XP:ssä näiden laitteiden nimet, muistelen aikoinaan niitä katselleeni. Laitehallinta antaa käsittämättömiä kirjain-numerosarjoja: IECRR 283 ja POERDDRMDD17.
Löytyykö viisasten kiveä?
Reitittimet kuntoon
Nettiyhteys katkesi aamutuimaan. Elisa oli päättänyt sulkea yliopistolaisille tarjoaman reitin: hard ware oli kai käynyt vanhentuneeksi, yhteys oli hidas ja kallis. Mutta yliopistolaisille on ollut etua siitä, että yhteys on kiertänyt yliopiston koneiden kautta. Muun muassa oman koneen etäkäyttö ja erinäisten tietokantojen hyödyntäminen kotoa on onnistunut. Nyt se on vaikeampaa, mutta ei ilmeisesti mahdotonta. Tuntiopettajan statuksella minullakin on tuo yhteys säilynyt.Uusi ADSL-modeemi oli tuotu lähettipostina jo heinäkuun puolivälissä: ihmiset varmaankin päivystivät kotonaan tätä maailman ihmettä. Vanha modeemi (ADSL Ethernet Router) joutaa romukoppaan, ellei joku sitä jostakin syystä itselleen halua tarjoamalla minulle olutta sen vastikkeeksi. Mutta uuden ja kiiltävän esineen kanssa sitten vain odoteltiin, milloin yhteys katkaistaisiin. Ja hetkeä luvatun jälkeen se sitten whimppasi.
Ei muuta kuin manuaalien kimppuun - suurennuslasi on varmaankin monelle tarpeen kahdeksan pisteen tekstiä lukiessa. Laitteen johdot paikoilleen, entiset järjestelmät toiselle pöydälle, naputellaan reitittimen yleisasetukset kuntoon, poistetaan proxy-määrittelyt selaimesta, tarkistetaan operaattorikohtaiset reititinasetukset valikoista johon manuaali vain varovaisesti viittaa ja tehdään oman koneen verkkoasetuksien määrittely.
Sen verran ohjeistus poikkesi todellisuudesta, että pähkäillä sai kerran ja toisen. Nopsasormisena olin pariin otteeseen liiankin viisas, mikä ei liene asetusten kanssa pelaaville mikään yllätys. Sain kulumaan varttitunnin hommaan kaksi tuntia. Nyt sitten voin palata niihin työasioihin, jotka jäivät aamuyöllä kesken. Loman jälkeinen elämä on siis alkanut työteliäänä ja pitkäkestoisena ahkerana uurastuksena. [Viimeinen virke oli pomolleni, joka eilen sanoi lukevansa blogiani.]
Mutta vielä asennuksiin. Ensimmäinen kerta on aina hankala. Enkä tiedä siitä muuta poikkeusta kuin tikanpojan.
maanantaina, elokuuta 01, 2005
PanOulu
Uusimmassa Mikrobitissä oli pieni juttu Oulussa kehitteilä olevasta kansalaisverkosta. Asukkaille rakennetaan kansalaisportaali ja kansalaispäätteitä.
Verkko vaatii yhtä ja toista teknistä vempainta: eri puolille kaupunkia asennetaan 400 uutta Wi-Fi -tukiasemaa. Siinä verkossa voi sitten käyttää internetiä ja sen peruspalveluja maksutta.
Kansalaisverkko tarjotaan myös yritysten ja tutkimuslaitosten käyttöön testiympäristöksi. Tavoitteena on yhdistää matkapuhelin- ja langattomat palvelut saumattomasti.
Kansalaisportaalin kautta jokaiselle kuntalaiselle on mahdollista avata omat kotisivut ja sähköpostiosoite. Mutta eikö kannattaisi samalla rakentaa kunnon blogialusta oululaisille?
On siinä PanOulussa velipojalla hommaa. Näyttää nimittäin olevan hankkeen projektipäällikkönä.
Verkko vaatii yhtä ja toista teknistä vempainta: eri puolille kaupunkia asennetaan 400 uutta Wi-Fi -tukiasemaa. Siinä verkossa voi sitten käyttää internetiä ja sen peruspalveluja maksutta.
Kansalaisverkko tarjotaan myös yritysten ja tutkimuslaitosten käyttöön testiympäristöksi. Tavoitteena on yhdistää matkapuhelin- ja langattomat palvelut saumattomasti.
Kansalaisportaalin kautta jokaiselle kuntalaiselle on mahdollista avata omat kotisivut ja sähköpostiosoite. Mutta eikö kannattaisi samalla rakentaa kunnon blogialusta oululaisille?
On siinä PanOulussa velipojalla hommaa. Näyttää nimittäin olevan hankkeen projektipäällikkönä.
Ihana aamu
Aaaaaarrrrrggggghhhhhh!
Työhön, vasen, yksi, kaksi. Lapiot olalle. Mutta onneksi ensi kesään on enää 11 kuukautta aikaa.
Päivää pelastavat työläisen lohdut: Tadam! May I proudly present for Blogistan: Sellisti ja hänen inkarnaationsa Huumoriblogi [jonka osoite on nyt korjattu oikeaksi.]
Työhön, vasen, yksi, kaksi. Lapiot olalle. Mutta onneksi ensi kesään on enää 11 kuukautta aikaa.
Päivää pelastavat työläisen lohdut: Tadam! May I proudly present for Blogistan: Sellisti ja hänen inkarnaationsa Huumoriblogi [jonka osoite on nyt korjattu oikeaksi.]
sunnuntai, heinäkuuta 31, 2005
Tietämätön kansa
Huomenna alkaa taas palkkatyön aherrus. Sitä ennen ehtii parvekkeelle kuuntelemaan kahvin kanssa sitä, kun naapuri imuroi omallaan ja linnut laulavat. Ajattelin virittää formulastudion vastapainoksi parvekkeen oven suulle.
Mutta asiaan. Matti Ripatti kirjoittaa Kanavalla-palstallaan (HS 31.7.2005, D15) kansan tietämättömyydestä. Ihan totta.
Radiosta ammatikseen kirjoittava Matti oli innostunut aiheeseensa kuunneltuaan mainosradioiden tietovisoja: "Aina kun kuuntelen radioiden, etenkin mainostradioiden tietokilpailuja, huomaan ennen pitkää harhautuneeni päättymättömään ja täysin asiaankuulumattomaan ihmettelyyn. Kuinka ihmiset voivatkin elää niin erilaisissa maailmoissa, vaikka puhuvat samaa kieltä, asuttavat samoja seutuja ja ovat saaneet jokseenkin yhtäläisen peruskoulutuksen?"
Tämä tietämättömyyden kuilu on yhteinen piirre tarkastellaanpa asiaa sitten satunnaisten ryhmien, kansakuntien ja sivilisaatioiden sisällä: Miten vähän on asioita, jotka kaikki edes tiedon tasolla jakaisivat, huoahtaa toimittaja.
"Historiasta saatetaan tietää, että Suomi ei aina ole ollut itsenäinen ja että joskus 1900-luvulla taisi olla kaksi niin sanottua maailmansotaa", Ripatti arvioi ja saattaa olla väärässä yliarvioidessaan ihmisten tietotason länsimaisessa ympäristössä.
"Tarkoittaako toinen maailmansota sitä, että on ollut ensimmäinenkin", kertoo historioitsija Eric Hobsbawm lahjakkaan (amerikkalaisen yliopisto-)opiskelijansa kysyneen hänen luennollaan. Hobsbawm päättelee siitä, että varsinaisia ennakkotietoja historioitsija ei voi kirjoittaessaan ennakoida. Ei varmaan toimittajakaan.
"Henkisen perinnön alueelta löytyy tuskin muuta yleisessä tiedossa olevaa asiaa kuin se, että Suomi ja muut länsimaat ovat enimmäkseen kristinuskon piirissä. Kirjailijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, filosofit - yleisesti tuntemattomia kaikki tyynni. On melkein mahdotonta kuvitella, että tietokilpailuun osallistuva olisi kuullutkaan vaikka Hegelistä ja Joycesta."
Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, että älyllisemmin maailmaan suuntautuvilla blogeilla on yhtä suuria vaikeuksia nousta suosituimpien joukkoon kuin ihmisten on ymmärtää niitä. Enkä tarkoita tällä vähimmässäkään määrin sitä, etteivätkö siellä jo olevat, omani mukaan lukien, olisi etupäässä älyllisesti maailmasta kiinnostuneita blogeja.
Mutta huolestuttavaa on se, että kulttuurista hieman erikostuneemmin kertovat blogit eivät sinne ylety. Ne eivät vastaa kansan makua, sanoisi populisti, mutta ehkä kyse on siitä, että ne ovat liian vaikeita. Liian vaikeita lukea ja liian vaikeita ymmärtää ja liian vaikeita reflektoida. Tiettyä alamaisuutta osoittaa sekin, että sellaisia kiinnostavia poliittisia blogeja, jotka olisivat suosittuja, ei näytä millään syntyvän.
Mistähän se johtuu, että kuulen juuri nyt korvissani aseiden varmistuksien poistamisesta syntyviä klaksahduksia? Montako miljoonaa kertaa olen lukenut Blogistanissakin - en toki vain täällä - milloin missäkin yhteydessä, ikään kuin löyhäpäisenä kritiikkinä: "En jaksa lukea pitkiä sepustuksia", "sivistyssanoja käytetään liikaa, pitäisi eläytyä meihin tyhmempiin", "Tule meidän tasolle", "Demo tehtävät olisivat voineet olla selkeämmät ja niihin olisi voinut laittaa mitä komentoja ja miten tuli käyttää", "Vähän enempi ohjeita tehtävänantoihin".
Tämä olisi tietysti kiva, jos triviakriitikot mainitsisivat samalla, että Aristoteles kirjoitti runousopissaan, että tyylin tulee olla samanaikaisesti selkeää ja ylevää siten, ettei sivistyssanoja käytetä moukkamaisesti liikaa, eikä tyyli saa liioin olla arkista.
Mutta missäs niitä sivistyssanoja oppisi, jos niitä ei asiaankuuluvissa yhteyksissä käytettäisi (ja samalla suprajohteesta väännettäisi mitä ne tarkoittavat, ei yhteen vaan kahteen ja kolmanteen kertaan).
Tietämättömyydestä - jopa minimisivistyksen rajamailla keikkuvasta - on tullut löyhäpäisten hyve. Samalla omat ponnistukset pyritään minimoimaan ja aktiivinen tiedonhankinta pyritään tekemään jotenkin naurettavaksi jopa yliopistoissa.
Mutta Ripatti puhuu kansasta, jolla tämmöistä velvollisuutta tiedonhankintaan ei ole. Yliopisto-opiskelijalla on.
"Mediaa ei tietenkään voi yksin pitää vastuullisena kansan tietämättömyydestä", Ripatti huomauttaa, "mutta rahantekoon keskittyminen ja kohderyhmien kalastelu eittämättä edistävät sitä. Kun varsinkin radiot pyrkivät pitämään kaiken vähänkään vieraan kaukana, ne pystyttävät muureja ihmisten väliin."
Mutta antaako Ripatti liian helposti periksi. Jääkö hän vain huutavaksi ääneksi korvessa? "Tietokilpailujen antama kuva kansasta on lohduton, mutta toisaalta juuri yleisessä tietämättömyydessä piilee myös jotain lohdullista. Ei nimittäin ole mitään syytä olettaa, että muiden sivilisaatioiden jäsenet olisivat yhtään meitä paremmin perillä omista kulttuureistaan. Eikä ole syytä olettaa, että he muistuttaisivat toisiaan tiedoiltaan ja taipumuksiltaan yhtään sen enempää kuin mekään." Siinähän sitä lohtua on kerrakseen.
Odotan mielenkiinnolla millaisia norsuunluutorneja minulle aletaan nyt rakentaa - ja veikkaisin että anonyymisti.
Mutta asiaan. Matti Ripatti kirjoittaa Kanavalla-palstallaan (HS 31.7.2005, D15) kansan tietämättömyydestä. Ihan totta.
Radiosta ammatikseen kirjoittava Matti oli innostunut aiheeseensa kuunneltuaan mainosradioiden tietovisoja: "Aina kun kuuntelen radioiden, etenkin mainostradioiden tietokilpailuja, huomaan ennen pitkää harhautuneeni päättymättömään ja täysin asiaankuulumattomaan ihmettelyyn. Kuinka ihmiset voivatkin elää niin erilaisissa maailmoissa, vaikka puhuvat samaa kieltä, asuttavat samoja seutuja ja ovat saaneet jokseenkin yhtäläisen peruskoulutuksen?"
Tämä tietämättömyyden kuilu on yhteinen piirre tarkastellaanpa asiaa sitten satunnaisten ryhmien, kansakuntien ja sivilisaatioiden sisällä: Miten vähän on asioita, jotka kaikki edes tiedon tasolla jakaisivat, huoahtaa toimittaja.
"Historiasta saatetaan tietää, että Suomi ei aina ole ollut itsenäinen ja että joskus 1900-luvulla taisi olla kaksi niin sanottua maailmansotaa", Ripatti arvioi ja saattaa olla väärässä yliarvioidessaan ihmisten tietotason länsimaisessa ympäristössä.
"Tarkoittaako toinen maailmansota sitä, että on ollut ensimmäinenkin", kertoo historioitsija Eric Hobsbawm lahjakkaan (amerikkalaisen yliopisto-)opiskelijansa kysyneen hänen luennollaan. Hobsbawm päättelee siitä, että varsinaisia ennakkotietoja historioitsija ei voi kirjoittaessaan ennakoida. Ei varmaan toimittajakaan.
"Henkisen perinnön alueelta löytyy tuskin muuta yleisessä tiedossa olevaa asiaa kuin se, että Suomi ja muut länsimaat ovat enimmäkseen kristinuskon piirissä. Kirjailijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, filosofit - yleisesti tuntemattomia kaikki tyynni. On melkein mahdotonta kuvitella, että tietokilpailuun osallistuva olisi kuullutkaan vaikka Hegelistä ja Joycesta."
Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, että älyllisemmin maailmaan suuntautuvilla blogeilla on yhtä suuria vaikeuksia nousta suosituimpien joukkoon kuin ihmisten on ymmärtää niitä. Enkä tarkoita tällä vähimmässäkään määrin sitä, etteivätkö siellä jo olevat, omani mukaan lukien, olisi etupäässä älyllisesti maailmasta kiinnostuneita blogeja.
Mutta huolestuttavaa on se, että kulttuurista hieman erikostuneemmin kertovat blogit eivät sinne ylety. Ne eivät vastaa kansan makua, sanoisi populisti, mutta ehkä kyse on siitä, että ne ovat liian vaikeita. Liian vaikeita lukea ja liian vaikeita ymmärtää ja liian vaikeita reflektoida. Tiettyä alamaisuutta osoittaa sekin, että sellaisia kiinnostavia poliittisia blogeja, jotka olisivat suosittuja, ei näytä millään syntyvän.
Mistähän se johtuu, että kuulen juuri nyt korvissani aseiden varmistuksien poistamisesta syntyviä klaksahduksia? Montako miljoonaa kertaa olen lukenut Blogistanissakin - en toki vain täällä - milloin missäkin yhteydessä, ikään kuin löyhäpäisenä kritiikkinä: "En jaksa lukea pitkiä sepustuksia", "sivistyssanoja käytetään liikaa, pitäisi eläytyä meihin tyhmempiin", "Tule meidän tasolle", "Demo tehtävät olisivat voineet olla selkeämmät ja niihin olisi voinut laittaa mitä komentoja ja miten tuli käyttää", "Vähän enempi ohjeita tehtävänantoihin".
Tämä olisi tietysti kiva, jos triviakriitikot mainitsisivat samalla, että Aristoteles kirjoitti runousopissaan, että tyylin tulee olla samanaikaisesti selkeää ja ylevää siten, ettei sivistyssanoja käytetä moukkamaisesti liikaa, eikä tyyli saa liioin olla arkista.
Mutta missäs niitä sivistyssanoja oppisi, jos niitä ei asiaankuuluvissa yhteyksissä käytettäisi (ja samalla suprajohteesta väännettäisi mitä ne tarkoittavat, ei yhteen vaan kahteen ja kolmanteen kertaan).
Tietämättömyydestä - jopa minimisivistyksen rajamailla keikkuvasta - on tullut löyhäpäisten hyve. Samalla omat ponnistukset pyritään minimoimaan ja aktiivinen tiedonhankinta pyritään tekemään jotenkin naurettavaksi jopa yliopistoissa.
Mutta Ripatti puhuu kansasta, jolla tämmöistä velvollisuutta tiedonhankintaan ei ole. Yliopisto-opiskelijalla on.
"Mediaa ei tietenkään voi yksin pitää vastuullisena kansan tietämättömyydestä", Ripatti huomauttaa, "mutta rahantekoon keskittyminen ja kohderyhmien kalastelu eittämättä edistävät sitä. Kun varsinkin radiot pyrkivät pitämään kaiken vähänkään vieraan kaukana, ne pystyttävät muureja ihmisten väliin."
Mutta antaako Ripatti liian helposti periksi. Jääkö hän vain huutavaksi ääneksi korvessa? "Tietokilpailujen antama kuva kansasta on lohduton, mutta toisaalta juuri yleisessä tietämättömyydessä piilee myös jotain lohdullista. Ei nimittäin ole mitään syytä olettaa, että muiden sivilisaatioiden jäsenet olisivat yhtään meitä paremmin perillä omista kulttuureistaan. Eikä ole syytä olettaa, että he muistuttaisivat toisiaan tiedoiltaan ja taipumuksiltaan yhtään sen enempää kuin mekään." Siinähän sitä lohtua on kerrakseen.
Odotan mielenkiinnolla millaisia norsuunluutorneja minulle aletaan nyt rakentaa - ja veikkaisin että anonyymisti.
lauantaina, heinäkuuta 30, 2005
Natoon vai EI!
Jyrki Katainen, Savon ihmelahja tyrkkypuolueelle - terveisiä vain hänen luokkatoverilleen Turistille, joka vilkutti väriä pari päivää sitten - on päättänyt koko arvovallallaan ajaa Suomen Naton jäseneksi.
Hämmentävä valinta maassa, jossa Naton vastustus on maailman huippuluokkaa. Siitä voi päätellä, että Katainen on sitoutunut teemaansa. Hän onkin varmaan ainoa yhtä vakaumuksellinen, sillä esimerkiksi Kokoomuksen Nykypäivä ei nettiversiossaan mainitse muuta kuin oman itsensä: sitä on päivitetty viime helmikuussa lehden vuosijuhlien yhteydessä. Kataisen hymyilevää naamaa ei sieltä löydy.
Vuosi sitten kesäkuussa HS:N tutkimuksessa NATO-jäsenyyttä vastusti 64 prosenttia vastaajista, joka oli käytännössä sama STT:n teettämässä tutkimuksessa sitä vuotta aiemmin ( 65 %). Kannattajien luvut ovat vastaavasti vuosi sitten 21 prosenttia ja kaksi vuotta sitten 16 prosenttia. Vakaumuksellisten Nato-kannattajien määrä oli siis nousussa.
Se perustui kokoomuslaisten kantaan, mutta heistäkin vain 50 prosenttia kannatti Nato-jäsenyyttä, vaikka puoluekokous liputti selkeästi jäsenyyden puolesta. 2004 kesäkuussa kannatus kokoomuslaisten parissa oli noussut vain 2 prosenttia edellisvuotisesta STT-tutkimuksesta.
Muissa puolueryhmissä tilanne oli sitten selvempi. Vastustajia on vähintään kaksi kolmasosaa. HS:n tutkimuksessa 70 prosenttia kepulaisista vastusti Natoon liittymistä, vaikka puoluekokouksessaan puoleen kanta oli se, että Nato-jäsenyys pitää säilyttää Suomen valinnanmahdollisuuksien joukossa. Vielä vuonna 2000 Kepun kanta oli tiukka, sillä julkilausumassa sanottiin suoraan, että "Keskustan mielestä Suomen ei tule liittoutua sotilaallisesti".
Kataisen mielestä Suomen osallistuminen Naton puolustusyhteistyöhön on tullut entistä tärkeämmäksi viimeaikaisten terrori-iskujen vuoksi: Naton jäsenyydestä olisi tässä tilanteessa huomattavaa apua, sillä Suomi tarvitsee muilta mailta tiedustelutietoa ja myös turvatakuita. Suomella on nyt Kataisen mielestä viime aikojen pommi-iskujen myötä syntynyt "krooninen turvallisuusvaje", jonka hoitamiseen käy vain NATOn jäsenyys. Tämän hän kertoi viime lauantain Savon Sanomissa.
Piäministeri Matti Vanhanen (Kesk.) sai työnnettyä kovat kesäuutiset "Kaarinasta" syrjään ja vakuutti välittömästi Hufvudstadsbladetissa, että Katainen puhuu puppua: kovimmat terrori-iskut on tehty juuri NATO-maihin. Vanhanen siis peesasi valtiotieteen tohtori Pekka Visurin kantaa vuodelta 2002.
Visurin mukaan Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin, joiden alkuperäiskohteet ovat kaukana Suomesta. Siksi voidaan arvioida, ettei Nato-jäsenyys ainakaan lisäisi Suomen turvallisuutta terrorismia vastaan. Visurin päättely antoi Petri Neittaanmäelle (Kesk.) aiheen kirjoittaa Kouvolan Sanomissa: "Kun lisäksi tiedetään, että mielipidetutkimusten mukaan suomalaisten ylivoimainen enemmistö vastustaa kaikissa tilanteissa maamme sotilaallista liittoutumista, voidaan Suomen Nato-jäsenyyttä pitää käytännössä lähes poissuljettuna asiana."
Mitään uutta ei siis ole auringon alla, Katainen on vaan kääntänyt nuo tosiasiat päälleen antamatta asialle minkäänlaisia perusteita. Mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Ei se ole ensimmäistä kertaa kokoomuslaisen retoriikan ytimessä, kuten ei sekään, että tuulen annetaan heilutella huulia.
Katainen vaikuttaa entistä enemmän pelkältä kuplalta. Itälän tie vei nopeasti Euroopan sydämiin, eikä ole vaikea arvata, että niin käy myös Kataiselle. Nuorelle miehelle löytyy paljon tehtäviä, jossa hän on tehtäviensä tasalla. Suomalainen päivänpolitiikka ei sitä näytä olevan.
Sauli Niinistö, entinen sitä ja tätä, haluaa "luotsata kansakuntaa tulevaisuuteen". Hänen nettisivunsa julistaa: "Pieni kansa ei muuta maailmaa, sen pitää tarttua muutoksen mahdollisuuksiin ja tehdä rohkeita ratkaisuja. Olla päättäväinen, ymmärtäen ettei eilisen eväillä menesty kauan. Presidentti on suunnan näyttäjä, vallankäyttäjä ulkopolitiikassa ja mielipidejohtaja suomalaista elämänmuotoa edistämässä."
Niinistö haluaa pitää ainakin mielipidejohtajan asemansa Kokoomuksessa. Sen jälkeen kun sekä Suojelupoliisi että valtion johto helposti tyrmäsivät Kataisen kannanoton ja mikä pahinta, linjauksen - se oli helppo nakki, koska Kataisen kanta oli, kuten edellä osoitettu, vain retoriikkaa, muodostettu retorisella "käännän kaikki aiemmat viisaudet nurin" -tekniikalla eikä ollut älyllisesti perusteltavissa - Sauli Niinistö ymmärsi sanoutua siitä irti. Niinistö vasaroi samalla naulan Kataisen puheenjohtaja-arkkuun, aivan samalla tavalla, kun hän on ennenkin ollut vasarahommissa - olemalla suoraan ja julkisesti eri mieltä.
MTV3:n Seitsemän uutisissa Niinistö teki selväksi, etteivät Natoon kuuluminen ja terrorismille altistuminen ole missään tekemisissä toistensa kanssa. - Natolla on ehkä terrorismin vastaisuudessa sittenkin vain sivurooli, en siis täysin ole Kataisen kanssa samaa mieltä, Niinistö kamppasi puoluetoverinsa.
Mutta ei Niinistö voi olla samaa mieltä myös kilpailijaehdokkaansa kanssa. Vanhasen Husari-kommentti siitä, että Nato-maat eivät ole suojassa vaan kovimmat iskut ovat tapahtuneet niihin, ei nokkelaa juristia tyydyttänyt.
- Se, että Naton jäsenyys olisi joku riski, oli minusta virhe väittää. Egypti, johon viimeksi kohdistui voimakas isku, ei ole Naton jäsen. Entä onko terrorismin vastainen toiminta yleensä riski? Tällainen polku on nyt lähellä tuossa Vanhasen mielipiteessä, Niinistö approksimoi MTV3:n mukaan.
Ei Irak ole sekään NATO:n jäsen, eivätkä monet muutkaan maat, missä pommeja räjähtelee harva se päivä, mutta hämmentävän kevyt ja pinnallinen Niinistönkin "vastaisku" oli. Suomi ei ole tekemässä valtiotason sopimusta Egyptin kanssa, ei Irakin tai Afganistanin kanssa vaan NATOn kanssa. Ja se, että pommeja räjähtelee muuallakin, ei vähennä sitä tosiasiaa, että niitä räjähtelee nyt enemmän kuin koskaan juuri NATO-maissa, jotka kantavat vastuun Irakin sodasta ja Irakin miehityshallinnosta.
Presidentti Tarja Halonen kertoi Tamperella varsin tyynenä, että kyse on presidenttipelistä ja valmistautumisesta syksyn suureen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. "Sekä maat, jotka ovat Natossa että sen ulkopuolella, tarvitsevat laajapohjaista terrorismin vastustamista. Yhteistyö eri järjestöjen välillä on tärkeää." Hän keskittyi maistelemaan hyviä suomalaisia ruoka-aineksia, jotka ovat "raikkaita ja luotettavia": "Mausteet on hyvä asia, mutta niillä ei pidä peittää raaka-aineiden omia makuja - ja meidänhän sitä ei tarvitse tehdä."
Lisäys:
Tuorein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tutkimus suomalaisten mielipiteestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin.
Hämmentävä valinta maassa, jossa Naton vastustus on maailman huippuluokkaa. Siitä voi päätellä, että Katainen on sitoutunut teemaansa. Hän onkin varmaan ainoa yhtä vakaumuksellinen, sillä esimerkiksi Kokoomuksen Nykypäivä ei nettiversiossaan mainitse muuta kuin oman itsensä: sitä on päivitetty viime helmikuussa lehden vuosijuhlien yhteydessä. Kataisen hymyilevää naamaa ei sieltä löydy.
Vuosi sitten kesäkuussa HS:N tutkimuksessa NATO-jäsenyyttä vastusti 64 prosenttia vastaajista, joka oli käytännössä sama STT:n teettämässä tutkimuksessa sitä vuotta aiemmin ( 65 %). Kannattajien luvut ovat vastaavasti vuosi sitten 21 prosenttia ja kaksi vuotta sitten 16 prosenttia. Vakaumuksellisten Nato-kannattajien määrä oli siis nousussa.
Se perustui kokoomuslaisten kantaan, mutta heistäkin vain 50 prosenttia kannatti Nato-jäsenyyttä, vaikka puoluekokous liputti selkeästi jäsenyyden puolesta. 2004 kesäkuussa kannatus kokoomuslaisten parissa oli noussut vain 2 prosenttia edellisvuotisesta STT-tutkimuksesta.
Muissa puolueryhmissä tilanne oli sitten selvempi. Vastustajia on vähintään kaksi kolmasosaa. HS:n tutkimuksessa 70 prosenttia kepulaisista vastusti Natoon liittymistä, vaikka puoluekokouksessaan puoleen kanta oli se, että Nato-jäsenyys pitää säilyttää Suomen valinnanmahdollisuuksien joukossa. Vielä vuonna 2000 Kepun kanta oli tiukka, sillä julkilausumassa sanottiin suoraan, että "Keskustan mielestä Suomen ei tule liittoutua sotilaallisesti".
Kataisen mielestä Suomen osallistuminen Naton puolustusyhteistyöhön on tullut entistä tärkeämmäksi viimeaikaisten terrori-iskujen vuoksi: Naton jäsenyydestä olisi tässä tilanteessa huomattavaa apua, sillä Suomi tarvitsee muilta mailta tiedustelutietoa ja myös turvatakuita. Suomella on nyt Kataisen mielestä viime aikojen pommi-iskujen myötä syntynyt "krooninen turvallisuusvaje", jonka hoitamiseen käy vain NATOn jäsenyys. Tämän hän kertoi viime lauantain Savon Sanomissa.
Piäministeri Matti Vanhanen (Kesk.) sai työnnettyä kovat kesäuutiset "Kaarinasta" syrjään ja vakuutti välittömästi Hufvudstadsbladetissa, että Katainen puhuu puppua: kovimmat terrori-iskut on tehty juuri NATO-maihin. Vanhanen siis peesasi valtiotieteen tohtori Pekka Visurin kantaa vuodelta 2002.
Visurin mukaan Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin, joiden alkuperäiskohteet ovat kaukana Suomesta. Siksi voidaan arvioida, ettei Nato-jäsenyys ainakaan lisäisi Suomen turvallisuutta terrorismia vastaan. Visurin päättely antoi Petri Neittaanmäelle (Kesk.) aiheen kirjoittaa Kouvolan Sanomissa: "Kun lisäksi tiedetään, että mielipidetutkimusten mukaan suomalaisten ylivoimainen enemmistö vastustaa kaikissa tilanteissa maamme sotilaallista liittoutumista, voidaan Suomen Nato-jäsenyyttä pitää käytännössä lähes poissuljettuna asiana."
Mitään uutta ei siis ole auringon alla, Katainen on vaan kääntänyt nuo tosiasiat päälleen antamatta asialle minkäänlaisia perusteita. Mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Ei se ole ensimmäistä kertaa kokoomuslaisen retoriikan ytimessä, kuten ei sekään, että tuulen annetaan heilutella huulia.
Katainen vaikuttaa entistä enemmän pelkältä kuplalta. Itälän tie vei nopeasti Euroopan sydämiin, eikä ole vaikea arvata, että niin käy myös Kataiselle. Nuorelle miehelle löytyy paljon tehtäviä, jossa hän on tehtäviensä tasalla. Suomalainen päivänpolitiikka ei sitä näytä olevan.
Sauli Niinistö, entinen sitä ja tätä, haluaa "luotsata kansakuntaa tulevaisuuteen". Hänen nettisivunsa julistaa: "Pieni kansa ei muuta maailmaa, sen pitää tarttua muutoksen mahdollisuuksiin ja tehdä rohkeita ratkaisuja. Olla päättäväinen, ymmärtäen ettei eilisen eväillä menesty kauan. Presidentti on suunnan näyttäjä, vallankäyttäjä ulkopolitiikassa ja mielipidejohtaja suomalaista elämänmuotoa edistämässä."
Niinistö haluaa pitää ainakin mielipidejohtajan asemansa Kokoomuksessa. Sen jälkeen kun sekä Suojelupoliisi että valtion johto helposti tyrmäsivät Kataisen kannanoton ja mikä pahinta, linjauksen - se oli helppo nakki, koska Kataisen kanta oli, kuten edellä osoitettu, vain retoriikkaa, muodostettu retorisella "käännän kaikki aiemmat viisaudet nurin" -tekniikalla eikä ollut älyllisesti perusteltavissa - Sauli Niinistö ymmärsi sanoutua siitä irti. Niinistö vasaroi samalla naulan Kataisen puheenjohtaja-arkkuun, aivan samalla tavalla, kun hän on ennenkin ollut vasarahommissa - olemalla suoraan ja julkisesti eri mieltä.
MTV3:n Seitsemän uutisissa Niinistö teki selväksi, etteivät Natoon kuuluminen ja terrorismille altistuminen ole missään tekemisissä toistensa kanssa. - Natolla on ehkä terrorismin vastaisuudessa sittenkin vain sivurooli, en siis täysin ole Kataisen kanssa samaa mieltä, Niinistö kamppasi puoluetoverinsa.
Mutta ei Niinistö voi olla samaa mieltä myös kilpailijaehdokkaansa kanssa. Vanhasen Husari-kommentti siitä, että Nato-maat eivät ole suojassa vaan kovimmat iskut ovat tapahtuneet niihin, ei nokkelaa juristia tyydyttänyt.
- Se, että Naton jäsenyys olisi joku riski, oli minusta virhe väittää. Egypti, johon viimeksi kohdistui voimakas isku, ei ole Naton jäsen. Entä onko terrorismin vastainen toiminta yleensä riski? Tällainen polku on nyt lähellä tuossa Vanhasen mielipiteessä, Niinistö approksimoi MTV3:n mukaan.
Ei Irak ole sekään NATO:n jäsen, eivätkä monet muutkaan maat, missä pommeja räjähtelee harva se päivä, mutta hämmentävän kevyt ja pinnallinen Niinistönkin "vastaisku" oli. Suomi ei ole tekemässä valtiotason sopimusta Egyptin kanssa, ei Irakin tai Afganistanin kanssa vaan NATOn kanssa. Ja se, että pommeja räjähtelee muuallakin, ei vähennä sitä tosiasiaa, että niitä räjähtelee nyt enemmän kuin koskaan juuri NATO-maissa, jotka kantavat vastuun Irakin sodasta ja Irakin miehityshallinnosta.
Presidentti Tarja Halonen kertoi Tamperella varsin tyynenä, että kyse on presidenttipelistä ja valmistautumisesta syksyn suureen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. "Sekä maat, jotka ovat Natossa että sen ulkopuolella, tarvitsevat laajapohjaista terrorismin vastustamista. Yhteistyö eri järjestöjen välillä on tärkeää." Hän keskittyi maistelemaan hyviä suomalaisia ruoka-aineksia, jotka ovat "raikkaita ja luotettavia": "Mausteet on hyvä asia, mutta niillä ei pidä peittää raaka-aineiden omia makuja - ja meidänhän sitä ei tarvitse tehdä."
Lisäys:
Tuorein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tutkimus suomalaisten mielipiteestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin.
perjantaina, heinäkuuta 29, 2005
Loma loppui
Loma loppui tuskaiseen olotilaan. Päätä särkee ja olo on huono. Hartiat ja niska ovat totaalisen jumissa.
Olo on niin kurja, etten uskaltanut edes lähteä kaupungille. Sitä ei ole kyllä sattunut aikoihin. Edellisen kerran kun tuntui tältä piti mennä letkujen kautta. Siitä on jo vuosia aikaa.
Vaikka ei tällä kesälomalla ole juhlittu tai bailattu. Ihan hissukseen on eletty ja nautittu lämpimästä. Luettu paljon ja kirjoitettu vain kohtuullisesti.
Onhan tässä viikonloppu aikaa tointua jos on tointuakseen.
Olo on niin kurja, etten uskaltanut edes lähteä kaupungille. Sitä ei ole kyllä sattunut aikoihin. Edellisen kerran kun tuntui tältä piti mennä letkujen kautta. Siitä on jo vuosia aikaa.
Vaikka ei tällä kesälomalla ole juhlittu tai bailattu. Ihan hissukseen on eletty ja nautittu lämpimästä. Luettu paljon ja kirjoitettu vain kohtuullisesti.
Onhan tässä viikonloppu aikaa tointua jos on tointuakseen.
Työn merkit
Linko täräytti päivän ensimmäiseksi linkikseen järjestelmän ylläpitäjän päivää.
En voinut olla ajattelematta, että niin moni viettää sitä työn merkeissä.
En voinut olla ajattelematta, että niin moni viettää sitä työn merkeissä.
torstaina, heinäkuuta 28, 2005
Yksi radikalismi lisää
Tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 28.7.2005, A4) Vieraskynä-palstalla kirjoittava Sylvia Akar avaa näkymiä muslimien radikalisoitumiseen. Akar on Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitosten amanuenssi.
Hän toteaa radikalisoitumisen tapahtuneen toisen polven maahanmuuttajien sukupolvessa. Nämä ovat yleensä lähtöisin Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idän alueelta. Ensimmäisen polven radikalisoitujat ovat yleensä opiskelemaan tai töihin länteen tulleita. Kolmas radikaali ryhmä muodostuu eurooppalaisesta käännynnäisistä, joilla on usein rikollinen tai muuten ongelmallinen tausta. Kaikissa paljastuneissa ryhmissä on ollut mukana ainakin yksi käännynnäinen. Akar korostaa, että kaikki radikaaliryhmät eivät suuntaudu väkivaltaisesti, sillä osa keskittyy rauhanomaiseen opin levittämiseen.
Tämä radikaalisuus ei siis tarkoita vain väkivaltaa, vaan kyse on näiden ryhmien kielteisestä suhtautumisesta traditionaaliseen tai modernistiseen tulkintaan islamista.
Radikaalit ovat tyypillisesti irtaantuneet isovanhempiensa islamista - ja juuri tämä saa heidät, kuten Olivier Roy on todennut, heidät tuntemaan itsensä "oikeiksi muslimeiksi". Länsimaalaistuneet radikaalit pysyvät kaukana vakiintuneista muslimiyhteisöistä, mikä tekee muslimiyhteisölle niin vaikeaksi ottaa vastuulleen heidän tekojaan.
"Se, että radikaaliryhmät eivät kuulu mihinkään vakiintuneeseen islamilaiseen yhteisöön", Akar kertoo, "on selvä riskitekijä. Ryhmä luisuu herkemmin välivaltaisuuksiin, jos se kuuluu vain epämääräiseen globaaliin muslimiyhteisöön ja jos siltä puuttuvat sekä maalliset että vakiintuneet uskonnolliset auktoriteetit."
Pekka Nykänen oli kaivanut esiin International Herald Tribunessa tänään ilmestyneen jutun. Siinä Phillip Blond ja Adrian Pabst kirjoittavat islamilaisen terrorismin perinteestä.
Blond ja Pabst toteavat pitkälle saman kuin Akarkin. Terroriteot eivät kumpua islamin traditiosta, vaan ovat sille haaste. Islamilaiseen yhdistelmään jo kalifaatin ajoista on kuulunut uskonnollisen yhteisön ja imperiaalisen valtion yhdistelmä. Sota on osa islamia, yksilötasolla se näkyy sotana vääräuskoisia vastaan. Puhe islamin rauhanomaisuudesta on käytännössä vain puoliksi totta. Uskonto antaa hyvät perusteet uskonnollisin perustein käydylle jatkuvalle sodalle myös yksilötasolle: "Se joka ei osallistu kampanjaan, kuolee eräänlaisena epäuskovana", Pyhä Teksti vakuuttaa.
Ne jotka tappavat uskonnon nimissä, kuuluvat wahhabilaiseen perinteeseen. Perustajahahmo oli Muhammad Ibn'Abd al-Wahhab (1703-1792). al-Wahhab oli arabiteologi ja tunnetuin fundamentalisti. Hänen perustamansa liikkeen tarkoituksena on puhdistaa Islam palauttamalla kaikki muslimit siihen, mitä hän sanoi islamin alkuperäisiksi periaatteeksi. Tässä Wahhab vetosi historiaan, sillä hänen esikuvanaan olivat alkuperäiset islamiin kääntyneet (arab. as-salaf as-saliheen). Vastustajiksi määriteltiin reformaation ja uusia elementtejä tuoneet (Bida) ja palvontaan sortuneet (Shirk). Wahhab tukeutui myös Ibn Taymiyan oppeihin: ne jotka seurasivat tatä uustulemista (engl. "revival") kutsutaan nimellä Salafi. Wahhabilaisuus on periaatteessa Saudi-Arabiassa vallalla olevan islamin suuntauksen perusta.
Wahhabilaisuus määrää siis Koraania seurattavaksi kirjaimellisesti, sellaisena kuin se on, mitään siihen lisäämättä ja mitään poistamatta. Siksi fundamentaalisuudeksi nimeäminen ei ole väärin.
Toinen haara tuleekin sitten Intiasta ja Pakistanista, ns. muslimiveljeskunnasta. Intialainen Abu Ala Maududi (1903-1979) irrottautui rappeutuneina pitämistään muslimihallituksista, koska nämä eivät noudattaneet tiukasti islamin lakia. Hän julisti jihadin - pyhän sodan - heitä vastaan. Maudidin vaikutus oli merkittävä Pakistanin perustamiseen johtaneen Muslimiveljeskunnan ideologiassa.
Mirza Tahir Ahmadin teos Murder in the Name of Islam on poliittinen vastine ja historiallinen esitys tämän suuntauksen käytännön piirteisiin. Teos on luettavissa tuosta osoitteesta.
Pääideologi Sayyid Qutb (1906-1966) omaksui ajatuksen uudelleen tulevasta kalifaatista, joka voitaisiin saada aikaan kuolemankultin omaksuneiden taistelijoiden ja vallankumouksellisen etujoukko-ajatuksen avulla. Samalla perinteiset, keski-ajalta peräisin olleet sodankäyntitapojen rajoitukset sysättiin syrjään. Itsemurhaiskut tulivat mahdollisiksi.
Näin Qutbia on verrattu jopa Leniniin, yhtymäkohtana "etujoukko" (arab. Tali'ah), joka muodostaa islamin militantin ytimen. Qutb ajoi myös herätystä (sahwa), jossa qutbilaiset ajatukset yhtyivät wahhabilaiseen traditioon. Tämän suuntauksen vahvin kannatus tuli Egyptistä 1960-luvun alussa maanpakoon tulleilta toisinajattelijoilta, jotka saavuttivat kannatusta - mutta myöskin tiukkaa vastustusta - Saudi-Arabiassa 1980-luvulta lähtien.
Blond ja Pabst kirjoittavat nykyisen liikkeen imeneen vaikutteita eurooppalaisesta fasismista perustelematta sitä oikeastaan mitenkään, ei esimerkein, eikä edes ideologian tasolla. Sitä osaa kirjoituksesta ei voi pitää kovin vahvana.
Ne, jotka haluavat tutustua näiden radikaalien ääriliikkeiden historiallisiin toimijoihin, voivat tarkastella kirjoituksia esimerkiksi Islamic revivalism -sivustolla.
Hän toteaa radikalisoitumisen tapahtuneen toisen polven maahanmuuttajien sukupolvessa. Nämä ovat yleensä lähtöisin Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idän alueelta. Ensimmäisen polven radikalisoitujat ovat yleensä opiskelemaan tai töihin länteen tulleita. Kolmas radikaali ryhmä muodostuu eurooppalaisesta käännynnäisistä, joilla on usein rikollinen tai muuten ongelmallinen tausta. Kaikissa paljastuneissa ryhmissä on ollut mukana ainakin yksi käännynnäinen. Akar korostaa, että kaikki radikaaliryhmät eivät suuntaudu väkivaltaisesti, sillä osa keskittyy rauhanomaiseen opin levittämiseen.
Tämä radikaalisuus ei siis tarkoita vain väkivaltaa, vaan kyse on näiden ryhmien kielteisestä suhtautumisesta traditionaaliseen tai modernistiseen tulkintaan islamista.
Radikaalit ovat tyypillisesti irtaantuneet isovanhempiensa islamista - ja juuri tämä saa heidät, kuten Olivier Roy on todennut, heidät tuntemaan itsensä "oikeiksi muslimeiksi". Länsimaalaistuneet radikaalit pysyvät kaukana vakiintuneista muslimiyhteisöistä, mikä tekee muslimiyhteisölle niin vaikeaksi ottaa vastuulleen heidän tekojaan.
"Se, että radikaaliryhmät eivät kuulu mihinkään vakiintuneeseen islamilaiseen yhteisöön", Akar kertoo, "on selvä riskitekijä. Ryhmä luisuu herkemmin välivaltaisuuksiin, jos se kuuluu vain epämääräiseen globaaliin muslimiyhteisöön ja jos siltä puuttuvat sekä maalliset että vakiintuneet uskonnolliset auktoriteetit."
Pekka Nykänen oli kaivanut esiin International Herald Tribunessa tänään ilmestyneen jutun. Siinä Phillip Blond ja Adrian Pabst kirjoittavat islamilaisen terrorismin perinteestä.
Blond ja Pabst toteavat pitkälle saman kuin Akarkin. Terroriteot eivät kumpua islamin traditiosta, vaan ovat sille haaste. Islamilaiseen yhdistelmään jo kalifaatin ajoista on kuulunut uskonnollisen yhteisön ja imperiaalisen valtion yhdistelmä. Sota on osa islamia, yksilötasolla se näkyy sotana vääräuskoisia vastaan. Puhe islamin rauhanomaisuudesta on käytännössä vain puoliksi totta. Uskonto antaa hyvät perusteet uskonnollisin perustein käydylle jatkuvalle sodalle myös yksilötasolle: "Se joka ei osallistu kampanjaan, kuolee eräänlaisena epäuskovana", Pyhä Teksti vakuuttaa.
Ne jotka tappavat uskonnon nimissä, kuuluvat wahhabilaiseen perinteeseen. Perustajahahmo oli Muhammad Ibn'Abd al-Wahhab (1703-1792). al-Wahhab oli arabiteologi ja tunnetuin fundamentalisti. Hänen perustamansa liikkeen tarkoituksena on puhdistaa Islam palauttamalla kaikki muslimit siihen, mitä hän sanoi islamin alkuperäisiksi periaatteeksi. Tässä Wahhab vetosi historiaan, sillä hänen esikuvanaan olivat alkuperäiset islamiin kääntyneet (arab. as-salaf as-saliheen). Vastustajiksi määriteltiin reformaation ja uusia elementtejä tuoneet (Bida) ja palvontaan sortuneet (Shirk). Wahhab tukeutui myös Ibn Taymiyan oppeihin: ne jotka seurasivat tatä uustulemista (engl. "revival") kutsutaan nimellä Salafi. Wahhabilaisuus on periaatteessa Saudi-Arabiassa vallalla olevan islamin suuntauksen perusta.
Wahhabilaisuus määrää siis Koraania seurattavaksi kirjaimellisesti, sellaisena kuin se on, mitään siihen lisäämättä ja mitään poistamatta. Siksi fundamentaalisuudeksi nimeäminen ei ole väärin.
Toinen haara tuleekin sitten Intiasta ja Pakistanista, ns. muslimiveljeskunnasta. Intialainen Abu Ala Maududi (1903-1979) irrottautui rappeutuneina pitämistään muslimihallituksista, koska nämä eivät noudattaneet tiukasti islamin lakia. Hän julisti jihadin - pyhän sodan - heitä vastaan. Maudidin vaikutus oli merkittävä Pakistanin perustamiseen johtaneen Muslimiveljeskunnan ideologiassa.
Mirza Tahir Ahmadin teos Murder in the Name of Islam on poliittinen vastine ja historiallinen esitys tämän suuntauksen käytännön piirteisiin. Teos on luettavissa tuosta osoitteesta.
Pääideologi Sayyid Qutb (1906-1966) omaksui ajatuksen uudelleen tulevasta kalifaatista, joka voitaisiin saada aikaan kuolemankultin omaksuneiden taistelijoiden ja vallankumouksellisen etujoukko-ajatuksen avulla. Samalla perinteiset, keski-ajalta peräisin olleet sodankäyntitapojen rajoitukset sysättiin syrjään. Itsemurhaiskut tulivat mahdollisiksi.
Näin Qutbia on verrattu jopa Leniniin, yhtymäkohtana "etujoukko" (arab. Tali'ah), joka muodostaa islamin militantin ytimen. Qutb ajoi myös herätystä (sahwa), jossa qutbilaiset ajatukset yhtyivät wahhabilaiseen traditioon. Tämän suuntauksen vahvin kannatus tuli Egyptistä 1960-luvun alussa maanpakoon tulleilta toisinajattelijoilta, jotka saavuttivat kannatusta - mutta myöskin tiukkaa vastustusta - Saudi-Arabiassa 1980-luvulta lähtien.
Blond ja Pabst kirjoittavat nykyisen liikkeen imeneen vaikutteita eurooppalaisesta fasismista perustelematta sitä oikeastaan mitenkään, ei esimerkein, eikä edes ideologian tasolla. Sitä osaa kirjoituksesta ei voi pitää kovin vahvana.
Ne, jotka haluavat tutustua näiden radikaalien ääriliikkeiden historiallisiin toimijoihin, voivat tarkastella kirjoituksia esimerkiksi Islamic revivalism -sivustolla.
keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2005
What Language Should You Learn?
| You Should Learn French |
 C'est super! You appreciate the finer things in life... wine, art, cheese, love affairs. You are definitely a Parisian at heart. You just need your tongue to catch up... |
Mutta mistä ihmeestä ne arvasivat, että en puhu ranskaa, mitä nyt parit "jetaimet". Ilmoitettakoon nyt vielä siitäkin merkittävästä yksityiskohdasta, että lisäsin linkkilistaani tämän uutukaisen heti kun huvittumiseltani kykenin: Huumoriblogi näyttää joutuneen eristykseen uusimmassa virityksessään.
Via Skrubu
Sokrates ja Jeesus - pahan alku?
Pragmaattisen solipsisti - minun on aina tehnyt mieli kysyä paitsi tuosta kirjoitusvirheestä otsikossa myös sitä, mihin solipsisti tarvitsee pragmaattisuuden määrittelyynsä, mutta se on toinen juttu ja menemme siksi kolmanteen - Raunon kanssa olemme huviksemme ja haluksemme pyöritelleet pieniä kysymyksiä ja vastauksia filosofisista kysymyksistä. Minä kyselen tai kommentoin ja Rauno vastailee enimmäkseen, koska asiantuntemus menee tässä asiassa niin päin.
Ja nyt tuli kysymys Sokrateen itsemurhasta. Sanoin, että Sokrates teki mitä teki "opetukseksi muille" ja pidin sitä "surkeana perinteenä" kaikille niille - onneksi harvoille - jotka päätyvät samaan samasta syystä. Se, että Sokrates myös MI-tapaus eli moraalista integriteettiä osoittanut persoona, ts. hän eli niin kuin sanoi, jää tämän keskustelun ulkopuolelle.
"Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle", Rauno vastasi. "Tietenkään supererogaatio (= henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät olekaan tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.
Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.
Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.
Olkoonkin "surkea perinne", mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan, jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti näiden kahden esimerkin puitteissa?
Eikä tässä ei tapettu yhteisön nimissä kuin kaksi ihmistä (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen ajan ja maailman läntisissä pääkaupungeissa), vaikka tämäkin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa." [Lihavoinnit ja =-merkki JS:n]
Kirjoituksestahan on helppo olla yhtä mieltä, mutta jotta ei tarvitsisi, kiinnitän huomiota Raunon rajaukseen: "jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti kahden esimerkin puitteissa".
Entä jos ei pysytä? Siitä seuraakin aivan muuta. Samankaltaisia supererogaatiotapauksia on maailma pullollaan: "ihmiskunta" ja "tietoisuuden kasvu" ovat poliittisten itsemurhien motiiveja aivan yleisesti. [Poliittisten itsemurhien määrä on onneksi pieni - jollei sitten lasketa erittäin löysällä määritelmällä yhteiskunnan varjopuolien - huumeet, lääkkeet, alkoholi, tupakka - vuoksi kuolevia, hoidon ulkopuolelle jääneitä ja jättäytyviä eräänlaisiksi poliittisen itsemurhan tekijän muodoksi]
Usein me emmetunne supererogaation toteuttajien nimiä, emmekä voi olla varma kirjottaisivatko Ilta-Sanomat, Seiska ja Suomen Kuvalehti Sokrateen ja Jeesuksen kuolemasta paria riviä enempää. [Sokrateen kuolemasta sentään ehkä paljastaessaan salaliiton, joka yritti houkutella häntä ulos vankilasta. "Ystävä" kertoo "syvästi järkyttyneenä", että Sokrates olisi voinut paeta! Tästä voisi tehdä vaikka meemin: paras lehtiuutinen Sokrateen tapauksesta.]
Mutta suurin osa supererogaatiotapauksista ei koskaan saavuta meidän tietoisuuttamme. Siihen on monta syytä.
Ensinnäkin moni "opetukseksi muille" itsemurhan tekijöistä on pelkkien luulojen vallassa. Hän ei lopulta tiedä mitä tekee: "opetuksen kohde" läheisestä vähemmän läheisen kautta ihmiskuntaan ei tiedä muuta kuin ihmetellä itsemurhan tekijöiden motiiveja. Siksi itsemurhan pääsyvaatimukseksi pitäisi asettaa vähintään filosofian lisensiaattityö ja parin kolmen puolueettoman asiantuntijan suositus.
Toiseksi "poliittisen itsemurhan" tekijät (esim. jotkut munkit mikä-sen-nimi-nyt-oli joka poltti itsensä Vietnamin sodan tai jonkun muun takia) jäävät nimettömäksi, vaikka itse tapahtumasta otetaan sensaatioarvo esille; vaihtoehto on se, että nimet eivät jää meidän mieleemme, niitä ei toistella uskonnollisten "marttyyreiden" nimien tapaan - hehän ovat myös tunnetuita superegoraatiotapauksia. Poliittisten itsemurhantekijöiden motiivit kuitenkin yleensä tunnetaan, ja kuten munkkien tapauksessa, jopa sivumennen julkistetaan. Vaikutus on näillä ollut varsin pieni, vaikka "sensaatio" onkin tehnyt itse tapahtuman tunnetuksi. Itsemurhan välinearvosta on tullut pääasia.
Samalla lailla itsemurhan välinearvo on esillä myös näiden viime aikaisten supererogaatiotapauksien eli Lontoon ja Sharm-al-Sheikhin itsemurhapommittajien kohdalla.
Nyt itse viesti - motiivi, poliittinen tarkoitus - jää piiloon kahdesta syystä:
1) journalistit ja heidän tiedotusvälineensä eivät niistä puhu, koska vaikeneminen on osa terrorisminvastaista toimintaa: paikalle on turha jättää poliittista julistusta, sillä niiden sisältöä ei koskaan julkisteta - me saamme vain tietää että "arabiankielisillä" sivuilla "on otettu vastuu" pommeista - siitä mitä siinä sanotaan, meille ei kerrota;
2) tekijöiden taustajoukko - jolla siis viime kädessä on hallussaan tämä "ihmiskunta" ja (uskonnollisen) "tietoisuuden" kasvu - ei menetelmästään kerro globaalisti ja kuinka voisikaan. Jo tämänkin vuoksi itsemurhapommittajien oma "ihmiskunta"-käsitys (ja eettinen ulottuvuus) sekä "tietoisuuden" kasvattaminen asiastaan jää julkistamatta.
Mutta perinteestä saamme kiittää Sokratesta ja Jeesusta - ovatko he siis tämän nyt ihmiskuntaa riivaavaan, pahana pidettävän ilmiön, alku ja juuri?
Ja nyt tuli kysymys Sokrateen itsemurhasta. Sanoin, että Sokrates teki mitä teki "opetukseksi muille" ja pidin sitä "surkeana perinteenä" kaikille niille - onneksi harvoille - jotka päätyvät samaan samasta syystä. Se, että Sokrates myös MI-tapaus eli moraalista integriteettiä osoittanut persoona, ts. hän eli niin kuin sanoi, jää tämän keskustelun ulkopuolelle.
"Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle", Rauno vastasi. "Tietenkään supererogaatio (= henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät olekaan tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.
Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.
Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.
Olkoonkin "surkea perinne", mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan, jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti näiden kahden esimerkin puitteissa?
Eikä tässä ei tapettu yhteisön nimissä kuin kaksi ihmistä (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen ajan ja maailman läntisissä pääkaupungeissa), vaikka tämäkin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa." [Lihavoinnit ja =-merkki JS:n]
Kirjoituksestahan on helppo olla yhtä mieltä, mutta jotta ei tarvitsisi, kiinnitän huomiota Raunon rajaukseen: "jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti kahden esimerkin puitteissa".
Entä jos ei pysytä? Siitä seuraakin aivan muuta. Samankaltaisia supererogaatiotapauksia on maailma pullollaan: "ihmiskunta" ja "tietoisuuden kasvu" ovat poliittisten itsemurhien motiiveja aivan yleisesti. [Poliittisten itsemurhien määrä on onneksi pieni - jollei sitten lasketa erittäin löysällä määritelmällä yhteiskunnan varjopuolien - huumeet, lääkkeet, alkoholi, tupakka - vuoksi kuolevia, hoidon ulkopuolelle jääneitä ja jättäytyviä eräänlaisiksi poliittisen itsemurhan tekijän muodoksi]
Usein me emmetunne supererogaation toteuttajien nimiä, emmekä voi olla varma kirjottaisivatko Ilta-Sanomat, Seiska ja Suomen Kuvalehti Sokrateen ja Jeesuksen kuolemasta paria riviä enempää. [Sokrateen kuolemasta sentään ehkä paljastaessaan salaliiton, joka yritti houkutella häntä ulos vankilasta. "Ystävä" kertoo "syvästi järkyttyneenä", että Sokrates olisi voinut paeta! Tästä voisi tehdä vaikka meemin: paras lehtiuutinen Sokrateen tapauksesta.]
Mutta suurin osa supererogaatiotapauksista ei koskaan saavuta meidän tietoisuuttamme. Siihen on monta syytä.
Ensinnäkin moni "opetukseksi muille" itsemurhan tekijöistä on pelkkien luulojen vallassa. Hän ei lopulta tiedä mitä tekee: "opetuksen kohde" läheisestä vähemmän läheisen kautta ihmiskuntaan ei tiedä muuta kuin ihmetellä itsemurhan tekijöiden motiiveja. Siksi itsemurhan pääsyvaatimukseksi pitäisi asettaa vähintään filosofian lisensiaattityö ja parin kolmen puolueettoman asiantuntijan suositus.
Toiseksi "poliittisen itsemurhan" tekijät (esim. jotkut munkit mikä-sen-nimi-nyt-oli joka poltti itsensä Vietnamin sodan tai jonkun muun takia) jäävät nimettömäksi, vaikka itse tapahtumasta otetaan sensaatioarvo esille; vaihtoehto on se, että nimet eivät jää meidän mieleemme, niitä ei toistella uskonnollisten "marttyyreiden" nimien tapaan - hehän ovat myös tunnetuita superegoraatiotapauksia. Poliittisten itsemurhantekijöiden motiivit kuitenkin yleensä tunnetaan, ja kuten munkkien tapauksessa, jopa sivumennen julkistetaan. Vaikutus on näillä ollut varsin pieni, vaikka "sensaatio" onkin tehnyt itse tapahtuman tunnetuksi. Itsemurhan välinearvosta on tullut pääasia.
Samalla lailla itsemurhan välinearvo on esillä myös näiden viime aikaisten supererogaatiotapauksien eli Lontoon ja Sharm-al-Sheikhin itsemurhapommittajien kohdalla.
Nyt itse viesti - motiivi, poliittinen tarkoitus - jää piiloon kahdesta syystä:
1) journalistit ja heidän tiedotusvälineensä eivät niistä puhu, koska vaikeneminen on osa terrorisminvastaista toimintaa: paikalle on turha jättää poliittista julistusta, sillä niiden sisältöä ei koskaan julkisteta - me saamme vain tietää että "arabiankielisillä" sivuilla "on otettu vastuu" pommeista - siitä mitä siinä sanotaan, meille ei kerrota;
2) tekijöiden taustajoukko - jolla siis viime kädessä on hallussaan tämä "ihmiskunta" ja (uskonnollisen) "tietoisuuden" kasvu - ei menetelmästään kerro globaalisti ja kuinka voisikaan. Jo tämänkin vuoksi itsemurhapommittajien oma "ihmiskunta"-käsitys (ja eettinen ulottuvuus) sekä "tietoisuuden" kasvattaminen asiastaan jää julkistamatta.
Mutta perinteestä saamme kiittää Sokratesta ja Jeesusta - ovatko he siis tämän nyt ihmiskuntaa riivaavaan, pahana pidettävän ilmiön, alku ja juuri?
Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa II
Jatkoa kirjoitukseen Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa. Tässä on hieman kovempaakin poliittista historiaa siitä kiinnostuneille. Juttu perustuu arkistotutkimuksiin Yhdysvalloissa.
Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII festivaali ei tullut yllätyksenä Yhdysvalloille. Jo vuoden 1959 Wienin festivaalien yhteydessä suomalaisten opiskelijajärjestöjen mielialoja oli tutkailtu tarkkaan. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja ja tuolloin vasta valittu kansanedustaja Juha Rihtniemi oli informoinut suurlähetystöä suomalaisten suhtautumisesta Wienin tulevaan nuorisofestivaaliin 1959.
Rihtniemi kertoi kommunistien saaneen Valtion nuorisoneuvostossa kaksi paikkaa 16:sta lähinnä Neuvostoliiton lähetystön painostuksesta. Suomalaisten osallistuminen Wienin festivaaliin oli Rihtniemen mukaan yksityisellä pohjalla, joka oli parannus siihen nähden, että sitä edeltäneisiin Moskovan festivaaleihin osa delegaatioista oli virallisella pohjalta mukana. Wienin kokoukseen osallistuisi kuitenkin epäilemättä noin 500 edustajaa, sillä järjestäjät olivat kokeneita, samoja jotka olivat organisoineet Moskovan festivaalimatkankin.1)
Rihtniemen, jota oli luonnehdittu suurlähetystölle ”ainoana konservatiivina Hetemäen ohella joka tietää mitä tekee”. Tilanne oli saanut suurlähetystön pohtimaan keinoja, joilla se ja USIS voisivat leventää virallisia kontaktejaan suomalaisiin nuorisojärjestöihin sekä poliittisesti että epäpoliittisesti. Yksi keino oli jo käytössä. Amerikkalaiset olivat myöntäneet nuorille poliittisille aktivisteille ns. ”johtaja-apurahoja” – johtajuus viittasi tulevaan asemaan yhteiskunnassa.
Vuonna 1959 Hetemäen ohella tästä olivat päässeet osalliseksi Pekka Silvola, joka oli maalaisliiton nuorisojärjestön puheenjohtaja, Kalervo Siikala, maalaisliittolaisen pääministerin sihteeri ja aiempi opiskelijajohtaja ja Pauli Burman, sosiaalidemokraattisen nuorison edustajana.2)
Amerikkalaiset olivat saaneet vihjeitä sekä Maailman Demokraattisen Nuorison Liitosta (WFDY) että Kansainvälisestä Opiskelijaliitosta (IUS), että seuraavat festivaalit järjestettäisiin Suomessa. IUS:n puheenjohtaja Jiri Pelikan oli kutsunut suomalaisia opiskelijajohtajia neuvonpitoon asiasta jo syyskuussa 1960. Lokakuun alussa Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) vastasi kirjeitse sekä IUS:lle että WFDY:lle, ettei se tekisi yhteistyötä tai osallistuisi festivaaleille, mikäli ne järjestettäisiin Suomessa.3)
Opiskelijajohtajien kansainvälisessä kokouksessa Tukholmassa lokakuun 4. päivänä 1960 aloitettiin valmistelut Kansainvälisen valmistelukomitean (IPC) ensimmäisessä kokouksessa. IPC:n tehtävänä oli sopia VIII nuorisofestivaalin järjestelyistä. Suomen valtion nuorisokomitea (SNE) ja SYL eivät saaneet kutsua kokoukseen. Pian sen jälkeen valmistelukomitean valitsema ryhmä saapui Helsinkiin tutkiakseen paikkoja. Delegaatio pyysi audienssia presidentti Kekkosen luokse varmistaakseen tämän hyväksymisen ja tuen. Heidät ohjattiin pääministeri V. J. Sukselaisen luokse, joka vastasi lokakuun 14. päivänä, että Suomen hallitus katsoo konferenssien järjestämisen yksityisluontoisiksi ja niitä asioita käsittelevät yksityiset organisaatiot.
Amerikkalaiset saivat tietää Kekkosen kieltäytyneen tapaamasta WFY:n delegaatiota. Sukselaisen vastausta amerikkalaiset tulkitsivat niin, että vaikka Suomi ei kieltänyt pitämästä festivaalia Suomessa, se kielsi kaiken hallituksen avun tapahtumilta, ja kehotti ottamaan yhteyttä suomalaisiin nuorisojärjestöihin ja yrityksiin, jotka olivat välttämättömiä onnistuneelle tapahtumalle. Suomalaisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kielteinen kanta oli tiedossa, kuten sekin, ettei kanta todennäköisesti muuttuisi.4)
Delegaatio tapasi myös SYL:n ja SNE:n edustajat, ja saivat kuulla SYL:n vastustavan festivaalien järjestämistä ja SNE:n suhtautuvan siihen epäilevästi. Tässä vaiheessa festivaalin järjestämisestä Helsingissä ei ollut vielä keskusteltu, mutta asia aiottiin ottaa esille helmikuussa Helsingissä järjestettävässä kokouksessa. Lähiviikkoina viitteet siitä, että festivaali tuodaan Helsinkiin lisääntyivät selvästi.
SYL ja SNE tekivät seuraavina kuukausina monin tavoin selväksi, että ne eivät pitäneet aikeesta järjestää festivaaleja Suomessa. SYL lähetti joulukuun alussa kaikille ulkomaisille kansallisille opiskelijajärjestölle kirjeen, jossa se perusteli, miksi festivaalien järjestämistä piti vastustaa. SNE oli ilmoittanut virallisesti jo marraskuussa ettei se osallistu. Molemmat järjestöt toistivat kantansa vielä juuri ennen kansainvälisen valmistelukomitean kokousta helmikuussa 1961. Lehdistölle järjestöt lähettivät asiasta yhteisen julkilausuman ja asiasta tiedotettiin uutiskirjeellä myös ulkomaille. Sanomalehdistön yleislinjana – lukuun ottamatta kommunistilehtiä – oli vahva vastustus festivaalien järjestämiselle, missä yhteydessä sekä SYL että SNL saivat runsaasti palstatilaa.
Festivaalin kansainvälinen järjestelytoimikunta tulkitsi Suomen hallituksen kannan kuitenkin myönteiseksi ja pääministeri Sukselainen antoikin asiasta toisen lausunnon 17. helmikuuta. tässä yhteydessä hän kehotti järjestäjiä vakavasti harkitsemaan, onko sopivaa järjestää tätä festivaalia Suomessa, koska suomalaisia osallistujia tulisi olemaan hyvin vähän ja myös siksi, että vuosi 1962 tulisi olemaan yleinen vaalivuosi. Myös Helsingin kaupunginjohtaja ilmoitti, ettei kaupunki millään tavalla osallistuisi järjestelyihin.5)
Urho Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa tiedon Sukselaisen ”vastustuspuheesta” ilman kommenttia. Sen sijaan hän kiinnitti huomiota kasvaneeseen kansainväliseen toimintaan, jota organisoitiin lähetystöissä. ”Englannin lähetystön kaikki miehet pantu toimimaan asiassa”, Kekkonen kirjoitti. ”O’Neill käynyt UM:ssa ja USA:n mies puhunut Kutturalle (eli Kustaa Vilkunalle, JS). Matille (Urho Kekkosen poika JS) oli eräs engl. mies puhunut ja Matti oli sanonut, että eikö se ole sekaantumista meidän sisäisiin asioihin.” Kekkonen kiinnitti huomiota myös Komsomolskaja Pravdan kirjoitukseen, jossa väitettiin NATO-valtojen estävän festivaalien järjestämistä ja painostavansa siinä mielessä Suomea.6)
Vaikka Suomen hallituksen kanta oli pidättyväinen, IPC päätti kuitenkin 20-22.2. 1961 kokouksessaan, että sen aikomuksena on järjestää festivaalit Helsingissä. Tavoitteeksi asetettiin yli 50 maan osallistuminen. Lehdistö pidettiin tapahtumasta ulkona, lukuun ottamatta avaus- ja päätösseremonioita.
Tapahtumassa oli läsnä Paavo Aitio SKDL:n eduskuntaryhmästä. Juuri hän esitti muodollisen kutsun pitää tapahtuma Helsingissä. Amerikkalaisarvion mukaan se, että Aitio esiteltiin tilaisuudessa ”johtavana edustajana eduskunnassa” sai kokouksen osallistujat luulemaan, että hän edusti eduskunnan enemmistön mielipidettä. Tapahtumapaikan valinta tapahtui ilman mitään etukäteiskeskustelua tai äänestystä. Kansainvälinen valmistelukomitea ilmoitti virallisesti 23.2. 1961, että VIII nuorisofestivaali järjestetään Suomessa.
State Department valmisti asiasta muistion, joka esiteltiin ensin suurlähettiläs Bernard Guflerille ja toimitettiin pian myös Helsinkiin. Muistion keskeisenä tehtävänä oli valmistaa amerikkalaista osapuolta neuvotteluihin vaadittavista vastatoimista brittien kanssa. Vastatoimien lähtökohta oli hyvä, sillä suurimmat suomalaiset opiskelijajärjestöt olivat tehneet selväksi, etteivät ne tule tukemaan festivaalien järjestelyjä. Suomen hallituksen viileästä suhtautumisesta asiaan oltiin myös hyvin perillä.
Amerikkalaisten konkreettisten vastatoimien perusta oli Wienin festivaalien kokemuksissa. Amerikkalaiset esittivät kolme perustelua sille, ettei festivaalia pitäisi järjestää Helsingissä. Ensinnäkin Suomen läheisyys Neuvostoliittoon tarjosi ”yksinkertaistetun logistiikan blokkitarkoituksiin”. Toiseksi oli todennäköistä että blokki saisi suuremman kontrollin festivaalitapahtumista kuin mikä oli onnistunut Wienissä. Kolmanneksi oli todennäköistä, että Suomen lehdistö oli haluton yhteistyöhön Lännen kanssa, jotta festivaalien ”todellinen kommunistinen luonto” voitaisiin paljastaa.
Amerikkalaisten tavoitteena oli ohjata festivaalit pidettäväksi blokin sisällä. Se auttaisi tiedustelua, sillä kommunistien sponsorit voitaisiin helpommin tunnistaa siellä. Se auttaisi myös festivaalin leimaamista kommunistiseksi.7)
Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, että WFDY ja IUS johtajiensa kautta halusi tuoda festivaalin Helsinkiin, Yhdysvaltojen lähetystö otti yhteyttä ulkoministeriöön epävirallisesti. Amerikkalaisdiplomaatit toivat tällöin esille selväksi Yhdysvaltojen vastustuksen kommunistien sponsoroimalle aktiviteeteille Suomessa. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että suomalaisille kerrottiin Yhdysvaltojen kanta, jonka mukaan festivaalien järjestäminen ei olisi sopusoinnussa Suomen hallituksen julkilausutulle toiveelle pysyä erossa Itä-Länsi -konflikteista.
Amerikkalaiset kertoivat, että Yhdysvallat ei voisi tehdä muuta kuin olla huolissaan siitä tavasta, jolla tämä kommunistinen veto käyttää hyväkseen puolueetonta maata propagandaansa, joka kohdistui niihin maihin, joihin Suomi halusi yllä pitää ystävällisiä suhteita. Yhteydenotot johtivat siihen, että 11.2.1961 lähetystösihteeri Roy M. Melbourne keskusteli asiasta perusteellisesti ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa.8)
Melbourne sai keskusteluunsa perusteelliset ohjeet. Niissä tuotiin esille neljä eri näkökohtaa. Lähtökohtana oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton vahva vastustus festivaaleille. Toinen esille tuotava asia oli Maailman Nuorison Liiton (WYF) aseman vahvistaminen osana kommunistien strategiaa. Siksi Yhdysvallat ei koskaan tunnustaisi festivaaleja.
Yhdysvallat katsoi etteivät ”vapaan maailman” nuorisojärjestöt ja niiden kansalliset jäsenjärjestöt osallistu tapahtumiin, muuten kuin ehkä tarkkailijoina. Kolmanneksi Yhdysvallat halusi vedota seikkaan, jota SYL oli myös esittänyt: festivaali voisi aiheuttaa ”vakavia konflikteja”. Wienin konferenssin kokemukset olivat esimerkkinä siitä, itäblokin edustajat ja ”epäviralliset” vapaan maailman osallistujat voisivat joutua kahnauksiin. Näistä konflikteista on uutisoitu laajasti Itävallassa ja monissa muissa maissa. Neljänneksi kommunistien ”rettelöitsijäryhmät” noudattavat todennäköisesti samaa taktiikkaa kuin Wienissä estääkseen ne vapaan maailman mielipiteet, jotka eivät olleet hyväksyttäviä kommunisteille. Tästä seuraisi tietysti epämiellyttävä tilanne.
Amerikkalaiset halusivat nyt tuoda esille taustainformaatiota Wienin festivaalissa perustellen asiaa siten, että ”me tiedämme että hallitus haluaa pitää Suomen erillään vapaan maailman ja Neuvostoliiton konflikteista”.9)
Melbourne tapasikin Karjalaisen vielä samana päivänä. Melbourne käytti hyväkseen ohjeistoa ja aineistoa, mutta kehitteli myös paikalliseen tuntemukseensa perustuvaa aineistoa. Karjalainen viittasi vastauksessaan pääministerin aiempaan lausuntoon siitä, että tapahtuma oli pohjimmiltaan yksityisluontoinen, mutta myönsi, että festivaalit olivat asettaneet hallituksen vaikeaan asemaan. Hallitus ei kuitenkaan ollut vielä keskustellut asiasta, mutta tulisi epäilemättä pian keskustelemaan.
Karjalainen oli kaiken kaikkiaan ollut vastaanottavainen Melbournen argumenteilla ja lupasi viedä sanan pääministerille ja muillekin asiasta kiinnostuneille – se viittasi tietenkin Kekkoseen. Karjalainen oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Yhdysvallat tehnyt asiasta virallista noottia, koska sen jälkeen Suomen olisi vaikeampi ottaa nykyistä vahvempaa kantaa festivaalia vastaan.10)
Amerikkalaiset käyttivät hyväkseen myös kansainvälistä tiedotusta. Nuorisoryhmien vastustus, Suomen lehdistön kielteiset artikkelit ja Suomen johtajien lausunnot välitettiin ulkomaisten lehtien kautta julkisuuteen myös Yhdysvalloissa. Materiaali toimitettiin myös yhdysvaltalaisiin nuoriso- ja opiskelijajärjestöihin.11) Sen tarkoituksena oli ennen muuta vähentää amerikkalaisnuorten etukäteiskiinnostusta festivaaliin.
Kun sitten ilmoitus festivaaleista oli tullut eikä Suomen hallitus halunnut estää järjestämistä, amerikkalaiset ryhtyivät pohtimaan vastatoimia. Melbourne ehdotti virallista noottia ”jossa tiukasti voisimme ilmaista näkemyksemme siitä, ettei ole suositeltavaa tehdä Suomesta kenttää maailmankommunistiselle propagandalle kylmässä sodassa”.12)
State Department vahvisti kyllä Melbournen perustelun, mutta katsoi parhaimmaksi jättää tekemättä virallista noottia. Toisaalta State Department varasi itselleen mahdollisuuden harkita sitä myöhemmin mikäli suurlähetystö uskoo, ettei Suomen hallitus ole täysin tietoinen Yhdysvaltain vastustavasta kannasta sille, että kommunistit käyttävät hyväkseen neutraalia valtiota omaan propagandaansa. Tässä vaiheessa suurlähetystö voisi tuoda esille toiveen siitä, ettei hallitus sponsoroisi, tukisi tai antaisi julkisia fasiliteetteja festivaalin käyttöön.13)
Lähetystölle oli käynyt selväksi, että Wienin festivaalien kokemuksia oli hyödynnettävä. Harvey F. Nelson Jr. ottikin yhteyttä Wienin suurlähetystöön ja pyysi lähetystösihteeri R. O. Altroggenia toimittamaan aineistoa festivaaleilta. Hän oli jo saanut käsiinsä raportin tapahtumista, jonka takana oli ”nk. Independent Service for Information on Vienna Youth Festival.”
Satiirinen “niin kutsuttu” –ilmaisu kertoo järjestön taustan olleen toiselle lähetystösihteerille selvä, kyse oli Yhdysvaltain hallituksen alaisesta toiminnasta. Laajan paperimateriaalin sijaan Nelson halusi saada tiiviin esityksen ”metodeista, tarkoituksesta ja menestyksestä” Wienin festivaalien yhteydessä. Myös itävaltalaisten julkaisemalla vastapropagandajulkaisulla ”Stimme der Jugend” olisi käyttöä Helsingissä.14)
Festivaalien vastustamista pohdittiin myös yhdessä Iso-Britannian edustajien kanssa. Toiminnan päätavoitteeksi asetettiin vähentää festivaalin propagandavaikutusta, erityisesti puolueettomissa maissa (”incommitted countries”). Samalla tavoitteena oli minimoida festivaalien propagandan menestystä yleisesti ja saada aikaan vaikutelma, ettei festivaaleja kannata järjestää ”rautaesiripun” ulkopuolella. Suomen hallituksen päätöksen muuttamista ei enää pidetty mahdollisena.15)
Toimintakeinoja löydettiin useita. Opastustoimia tuli jatkaa ennen festivaaleja, festivaalien aikana ja sen jälkeen sekä virallisesti että epävirallisesti, tarpeen vaatiessa myös joukkoviestimiä käyttäen. Toimintakeinoissa tuli ottaa huomioon Suomen puolueeton asema, eikä siksi ollut syytä organisoida ”Lännen ristiretkeä”, jolla ideologinen taistelu vietäisiin Helsinkiin.
Wienin kokemukset olivat opettaneet, että järjestäjät kykenivät yleisesti patoamaan sellaiset yritykset, vaikka silloin oltiinkin Itävallan maaperällä. Sen sijaan oli keskityttävä paljastamaan ja boikotoimaan kommunistien huijausyritykset. Suomalaisten erityisluonne piti ottaa huomioon. Siksi oli tehtävä ero ”poliittisen neutraliteetin” ja ”Suomen kansan ideologiset näkymät, jotka yleisesti taipuivat olemaan antikommunistisia”. Hallituksen suhteen ei kannata ehdottaa suomalaisten pysyvän erossa Itä-Länsi taistelusta, ”koska he joka tapauksessa sympatisoivat Itää”.
Median suhteen tavoitteena tulisi olla paljastaa kommunistien kontrolli festivaaliin nähden ja tukea ei-kommunistien boikottihanketta. Tämä toiminta oli jo alkanut Iso-Britanniassa ja amerikkalaiset tiesivät, että se tulee jatkumaan, minkä Parlamentissa käyty sananvaihto heille osoitti.
Parlamentissa Edward Heath oli jo puuttunut kyselytunnilla festivaaleihin toteamalla suomalaisten nuorsiojärjestöjen vastustuksen, ja valittamalla sitä, että kommunistit olivat estäneet sinänsä kannatettavan ”todellisen ystävyyden” ja ”ymmärtämyksen” lisäämisen eri maiden nuorten välille.
Näistä syistä Heath ilmoitti toivovansa, ettei yksikään järjestö Iso-Britanniasta olisi missään yhteydessä festivaalien kanssa. Heath korosti, että jopa tarkkailijan lähettäminen oli osoitus siitä, että kommunistiset järjestäjät olisivat jollakin tapaa kunnioitettavia. Hän jakoi sanoja myös niille, jotka tästäkin huolimatta halusivat matkustaa festivaaleille. Heidän piti ainakin antaa omasta maastaan sellaista informaatiota, joka olisi omiaan kumoamaan vääriä käsityksiä. Jos sitten jotkut kuitenkin menevät Helsinkiin ”käytännölliseen työhön” ja kieltäytyvät osallistumasta propaganda-aktiviteetteihin, heidän on tehtävä selväksi, että he ovat siellä yksilöinä, ei minkään organisaation jäseninä. Heathin viimeinen kommentti on ehkä luettava ohjeeksi niille, jotka aikoivat Helsinkiin osallistuakseen festivaalien vastaiseen propagandatyöhön.16)
Propagandan suunnittelua valmisteltiin salaiseksi luokitellussa Psykologisten operaatioiden paneelissa Frankfurtissa 8.-9.6. 1961 (Psychological Operations Panel). Siihen osallistui lähetystöstä Harvey F. Nelson, Jr., joka työskenteli Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä. Nelson kirjoitti tapahtumasta laajan muistion, jossa hän kertoi päähuomion Suomen osalta kohdistuneen juuri nuorisofestivaaleihin. Hän itse taustoitti laajalle osallistujajoukolle, jotka koostuivat amerikkalaisista propaganda-asiantuntijoista Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, Suomen sisäpoliittista kenttää, Suomen ulkopolitiikan käytäntöä ja motivaatiotaustaa, Kekkosen roolia ja yhä ”myöntyvämpää” asennetta Neuvostoliittoa kohtaan. Nelson raportoi festivaalien järjestelyistä ja suomalaisten ryhmien toiminnasta festivaalien lamaannuttamiseksi. Hän ei saanut aikaan erityistä kiinnostusta, mutta kiinnostuksen oletettiin kasvavan paneelin jäsenten keskuudessa myöhemmin. Nelson uskoi kuitenkin saaneensa ”läpi idean siitä, että meidän on oltava varovaisia kaikissa toimissa festivaalia vastaan”.17)
Samaa varovaisuutta Nelson korosti jälkiarvioinnissaan: ”USIS-aktiviteetit sekä ennen festivaalia että nuorisofestivaalin aikana toteutettiin varovasti, niin ettei hallituksille tai epäystävällisille paikallisille elementeille annettaisi perusteita väittää, että Yhdysvallat oli festivaalin vastaisen agitaation takana tai että se olisi ottanut yhteyttä paikallisiin festivaalidelegaatioiden jäseniin. Ne vaatimattomat toiminnot, joita USIS harjoitti, toteutettiin samaten täysin tietoisena Suomen herkistä poliittisista suhteista Neuvostoliiton kanssa, ja niissä otettiin huomioon myös sen, että Suomen hallituksen julkilausuttu aikomus oli pysyttäytyä puolueettomana festivaalin suhteen.18)
Nelsonin raportti psykologisen sodankäynnin ammattilaisten kokouksesta osoittaa kokonaisuudessaan, ettei nuorisofestivaali todellakaan noussut keskeiseen asemaan amerikkalaisen propagandan ohjelmassa vielä kesäkuussa 1962. Huomio kiinnittyi Juri Gagarinin avaruuslentoon, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen keskuskomitean tulevasta kokouksesta, Hrustsevin Pariisin vierailusta, Itävallan television uutisoinnista amerikkalaisten hyväksi, pakolaisuudesta länteen, sotilaallisesta osallistumisesta kylmään sotaan, Radio Libertyn operaatioista ja psykologisen sodankäynnin ongelmista – ongelmana oli saada ihmiset ”lukemaan, oppimaan ja käyttämään” tarjottua aineistoa. Venäläisten propagandataitoja arvostettiin: ”Moskova on aina valmis hyödyntämään tärkeitä tapahtumia, Länsi ei. Esimerkistä käyvät Kuuba, Laos ja Lumumban murha”. Yksi syy tähän oli tiedustelupalvelun hitaus: informaatio ja ideat eivät tule propagandisteille tarpeeksi nopeasti. Propagandisti tarvitsee aina tarkkaa tietoa nopeasti.19)
Kuukautta ennen festivaaleja suurlähettiläs Bernard Guffler oli yhteydessä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikköön Max Jakobsoniin. Guffler oli huolestunut ”kaikkialla” vellovista huhuista, jonka mukaan itse N. S. Hrustsev olisi tulossa vierailulle Nuorisofestivaaleille. Jakobson sanoi kuulleensa huhun moneltakin taholta, ensimmäistä kertaa suureksi hämmästyksekseen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäseniä tavatessaan. Lähdettä huhulle ei kukaan osaa sanoa.
Jakobson rauhoittelikin suurlähettilästä sanomalla huhun syntyneen todennäköisesti siitä pohdiskelusta, joka koski tilannetta jos Hrustsev yhtäkkiä päättäisi tulla. Asia saattoi olla myös neuvostoliittolaisten liikkeelle laskema huhu, jolla kohotettaisiin paitsi kiinnostusta festivaaleja kohtaan myös painostettaisiin tukemaan festivaaleja, tai sitten kyse oli pelkästään halusta huolestuttaa ja saada keskustelua aikaan Suomessa. Jakobson vielä lipsautti ikään kuin vahingossa, että hän ei ”toivo” Hrustsevin tulevan Suomeen. Neuvostoliittolaiset olivat tähän asti pitäneet yllä fiktiota siitä, että festivaali oli aito ja vapaa kansainvälinen tapahtuma, jota neuvostoliittolaiset eivät synnyttäneet tai kontrolloineet. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliiton lähetystö oli ollut hyvin varovainen siinä, ettei Suomen hallitusta suoraan painostettaisi avustamaan festivaalia, vaikkakin se oli harjoittanut merkittävää painostusta epäsuorasti.20)
Jakobson totesi vielä, että Hrustsev toki voisi saapua Helsinkiin, mutta ei nuorisofestivaaleille, vaan Neuvostoliiton ja Suomen Nuorison Ystävyyspäiville, joka pidetään yhtä aikaa festivaalin kanssa. Hän kuitenkin arvioi neuvostoliittolaisten ymmärtävän, että vierailu loisi samalla käsityksen siitä, että festivaalikin on Neuvostoliiton yritys.21)
Guffler viittasi myös Kekkosen siirtymiseen Kultarantaan ja kysyi oliko tämän aikomus pysyä siellä koko festivaalin ajan. Jakobson vastasi tähän myöntävästi, kuten myös siihen, että Hrustsevin mahdollisesti tullessa, Kekkonen varmasti haluaisi tavata tämän, mutta se voisi tapahtua myös kutsumalla hänet Naantaliin. Jakobson korosti myös neuvostoliittolaisten valmistelun pituutta valtiovierailujen yhteydessä. Ystävyyspäivät ja festivaalit eivät riittäneet matkan aiheeksi, hänellä olisi todennäköisesti jotakin Suomea koskevaa ilmoitettavaa, ja sellaisia asioita Jakobson ei tiennyt olevan, mutta lupasi ilmoittaa, jos jotakin kuuluisi.22)
Guffler sai Jakobsonista hyvän käsityksen. Tämä oli ”rehellinen ja avoin huomautuksissaan” ja sen myötä uskottava sekä siinä, ettei hän tiennyt neuvostoliittolaisten toimintasuunnitelmista ja myös siinä, etteivät neuvostoviranomaiset painostaneet suomalaisia asiassa. Silti hän jäi arvelemaan, olisiko huhuista muodostuneen savuverhon takana kuitenkin tulta, vaikka Jakobsonin vakuuttelut olivatkin ”lohduttavia”.23)
Lähetystöä kiinnosti ymmärrettävästi myös festivaalin järjestäjien henkilöt. Vaikka festivaalien pääjärjestäjänä Suomessa toimi erityinen järjestelykomitea, jonka oletettiin olevan Suomen Kommunistisen Puolueen valvonnassa, festivaalitoimikunnan puheenjohtajana toimi ei-kommunisti Ele Alenius, jolle edes Yhdysvaltain suurlähetystö ei löytänyt taustayhteisöä.
Nuorisofestivaalien ”suomalaisten avainosallistujien lista” raportoi paitsi aseman kansainvälisessä järjestelykomiteassa myös heidän tunnetut taustayhteisönsä. Niinpä Ritva Arvelo, Gunnar Packalén ja Tapio Tapiovaara oli merkitty Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäseniksi, Oiva Björkbacka ”kommunistisesta Sirola-opistosta valmistuneeksi”, josta oli valmistunut myös Tauno Salama, joka oli sitä paitsi ”kommunisti”. Leo Huttunen ja Urho Niemenkari olivat ”Työväen Urheiluliiton edustajia”, Paavo Hyvönen ”Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja”, Heikki Hölttä ”kommunisti, lakimiehes, joka on työssä Neuvostoliiton tiedotuskeskuksessa” ja myös ”Kemin kommunistisen kaupunginjohtajan poika”. Felix Iversen oli ”aktiivinen osallistuja Rauhanpuolustajat-liikkeessä”, kuten myös Pauli Korhonen, jolle epiteetiksi pantiin myös ”kommunisti”. Uudenmaan alueellisessa järjestelyissä mukana ollut Kristillisen nuorison johtaja Raimo Malm oli merkitty ”kommunistiseksi revisionistiksi”, Tarmo Manni ”Neuvostoliitossa opiskelleeksi Varsovan nuorisofestivaalin osallistujaksi” ja Väinö Meltti ”Uudenmaan läänin kommunistiseksi maaherraksi”. Olavi Poikolainen oli merkitty ”SKP:n jäseneksi ja kansainvälisen osaston työntekijäksi”, Pentti Saarikoski ”runoilijaksi ja kääntäjäksi”, Martti Salonen ”kommunistirintama SKDL:n jäsen”, Elsa Sylvestersson ”kommunisti ja SNS:n jäsen”, Arvo Turtiainen ”kommunistinen revisionisti”, Anna-Liisa Tiekso ”eduskunnan kommunistiedustaja”, Jorma Uitto ”kommunisti, joskus neuvosto-omisteisessa firmassa töissä”, ja Mirjam Vire-Tuominen ”Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Suomessa, aktiivinen osallistuja Maailman rauhankonferensseissa, SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen”.
Aleniuksen lisäksi ilman taustayhteisöä jäivät amerikkalaisten raportissa Kalevi Haikara, Pentti Kauranen, Onni Kelo, Lahja Koski, Olavi Laine, Eini Leppänen, Kauko Mattila, Jorma Mäntykoski, Karl Nickul, Leila Nurminen, Unto Pottonen, Matti Pyhälä, Hemmi Pääkönen, Deryk Sivén, Jaakko Tuomainen, Harry Vainio, Kerttu Vainio, Armas Vinberg ja festivaalien tiedotussihteeri Heikki Välitalo.
Esimerkiksi Sivénin kohdalla tämän aiempi työpaikka SNS-seuran ensimmäisenä ruotsinkielisenä sihteerinä ja vakaumuksellisena aseistakieltäytyjänä ja radikaalina pasifistina, joka oli ollut kveekaristipendiaattina Yhdysvalloissa osoittaa, ettei taustoja kovin tarkasti tutkittu. Lista oli muutenkin täynnä "puutteita" ja virheitä 24)
Listan varsinaisesta tekijästä ei ole tietoa, mutta sitä tuskin on laadittu virkatyönä suurlähetystössä. Listan virheellisyydet kertovat, ettei sitä ole laadittu ammattitaidolla.
Viitteet:
1.Grant G. Hilliker to Department of State 23.3. 1959; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
2. Ibid..
3. William B. Cobb, U.S. Paper. 8th World Youth Festival – Helsinki. 7.6.1961, “briefing paper”; RG 84, Box 10, 350.21, NA. Muistio toimitettiin Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöön väliaikaiselle asiainhoitajalle, joka oli Roy M. Melbourne.
4. Sessions Secretary of Statelle 21.10.1960; RG 84, Box 8. 510.21. ”Communist Movements”, NA.
5. Em. Cobbin raportti.
6. Urho Kekkosen päiväkirja 1, 17.2. 1961, (tästedes = UKPK 1) 1958-1962, toim. Juhani Suomi, Helsinki: Otava 2002, 404.
7. Em. Cobbin raportti.
8. Roy M. Melbourne State Departmentille 10.2.1961, RG 84, Box 8, 350.21, NA. Melbourne ilmoitti ottavansa yhteyttä kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaiseen, joka oli Ralf Törngrenin poissa ollessa myös ulkoministerin sijainen. Karjalainen valittiin siksi, että hän on lähellä Kekkosta. Karjalaisen kanssa keskusteltuaan Melbourne aikoi päättää, ottaako asiasta yhteyttä myös pääministeri V. J. Sukselaiseen. Sähke toimitettiin myös lähetystön CIA:n miehelle, Frank Fribergille.
9. Ulkoministeri Dean Rusk Harvey Nelsonille (käytännössä Roy M. Melbourne JS), 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA. Sähkeen lisäksi Helsinkiin toimitettiin lehdistömateriaalia Wienin tapahtumista ja annettiin suurlähetystölle ohje kehottaa Iso-Britannian suurlähetystöä esittämään samanlainen demarche.
10. Roy M. Melbourne State Departmentille 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
11. Em. Cobbin raportti, 5.
12. Roy M. Melbourne State Departmentille 23.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
13. State Department (Bowles) suurlähetystölle 28.2.1961; ibid..
14. Harvey F. Nelson Rudy O. Altroggenille 27.2. 1961; ibid..
15. World Youth Festival – Helsinki, United States – United Kingdom Information Working Group (Hansard), April 1961 (United Kingdom Paper); RG 84, Box 8, NA.
16. 8th World Youth Festival, Helsinki: Written Parliamentary question and answer (8.3. 1961); liite edellisessä viitteessä mainittuun paperiin.
17. Harvey F. Nelsonin muistio “June 8-9 Frankfurt Meeting of Psychological Operations Panel” 13.6. 1961; Rg 84, Box 10, 350 (“Political Affairs”), NA.
18. Em. Nelsonin raportti, 14-5.
19. Ibid. .
20. Benjamin Gufler to State Department, 28.6. 1962 (Secret); RG 84, Box 11, 350.21, NA, 1-2.
21. Ibid., 2.
22. Ibid., 3-4.
23. Ibid., 4.
24. Liite 2 em. Harveyn raportissa, ”Key Finnish Participants in Youth Festival”.
Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII festivaali ei tullut yllätyksenä Yhdysvalloille. Jo vuoden 1959 Wienin festivaalien yhteydessä suomalaisten opiskelijajärjestöjen mielialoja oli tutkailtu tarkkaan. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja ja tuolloin vasta valittu kansanedustaja Juha Rihtniemi oli informoinut suurlähetystöä suomalaisten suhtautumisesta Wienin tulevaan nuorisofestivaaliin 1959.
Rihtniemi kertoi kommunistien saaneen Valtion nuorisoneuvostossa kaksi paikkaa 16:sta lähinnä Neuvostoliiton lähetystön painostuksesta. Suomalaisten osallistuminen Wienin festivaaliin oli Rihtniemen mukaan yksityisellä pohjalla, joka oli parannus siihen nähden, että sitä edeltäneisiin Moskovan festivaaleihin osa delegaatioista oli virallisella pohjalta mukana. Wienin kokoukseen osallistuisi kuitenkin epäilemättä noin 500 edustajaa, sillä järjestäjät olivat kokeneita, samoja jotka olivat organisoineet Moskovan festivaalimatkankin.1)
Rihtniemen, jota oli luonnehdittu suurlähetystölle ”ainoana konservatiivina Hetemäen ohella joka tietää mitä tekee”. Tilanne oli saanut suurlähetystön pohtimaan keinoja, joilla se ja USIS voisivat leventää virallisia kontaktejaan suomalaisiin nuorisojärjestöihin sekä poliittisesti että epäpoliittisesti. Yksi keino oli jo käytössä. Amerikkalaiset olivat myöntäneet nuorille poliittisille aktivisteille ns. ”johtaja-apurahoja” – johtajuus viittasi tulevaan asemaan yhteiskunnassa.
Vuonna 1959 Hetemäen ohella tästä olivat päässeet osalliseksi Pekka Silvola, joka oli maalaisliiton nuorisojärjestön puheenjohtaja, Kalervo Siikala, maalaisliittolaisen pääministerin sihteeri ja aiempi opiskelijajohtaja ja Pauli Burman, sosiaalidemokraattisen nuorison edustajana.2)
Amerikkalaiset olivat saaneet vihjeitä sekä Maailman Demokraattisen Nuorison Liitosta (WFDY) että Kansainvälisestä Opiskelijaliitosta (IUS), että seuraavat festivaalit järjestettäisiin Suomessa. IUS:n puheenjohtaja Jiri Pelikan oli kutsunut suomalaisia opiskelijajohtajia neuvonpitoon asiasta jo syyskuussa 1960. Lokakuun alussa Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) vastasi kirjeitse sekä IUS:lle että WFDY:lle, ettei se tekisi yhteistyötä tai osallistuisi festivaaleille, mikäli ne järjestettäisiin Suomessa.3)
Opiskelijajohtajien kansainvälisessä kokouksessa Tukholmassa lokakuun 4. päivänä 1960 aloitettiin valmistelut Kansainvälisen valmistelukomitean (IPC) ensimmäisessä kokouksessa. IPC:n tehtävänä oli sopia VIII nuorisofestivaalin järjestelyistä. Suomen valtion nuorisokomitea (SNE) ja SYL eivät saaneet kutsua kokoukseen. Pian sen jälkeen valmistelukomitean valitsema ryhmä saapui Helsinkiin tutkiakseen paikkoja. Delegaatio pyysi audienssia presidentti Kekkosen luokse varmistaakseen tämän hyväksymisen ja tuen. Heidät ohjattiin pääministeri V. J. Sukselaisen luokse, joka vastasi lokakuun 14. päivänä, että Suomen hallitus katsoo konferenssien järjestämisen yksityisluontoisiksi ja niitä asioita käsittelevät yksityiset organisaatiot.
Amerikkalaiset saivat tietää Kekkosen kieltäytyneen tapaamasta WFY:n delegaatiota. Sukselaisen vastausta amerikkalaiset tulkitsivat niin, että vaikka Suomi ei kieltänyt pitämästä festivaalia Suomessa, se kielsi kaiken hallituksen avun tapahtumilta, ja kehotti ottamaan yhteyttä suomalaisiin nuorisojärjestöihin ja yrityksiin, jotka olivat välttämättömiä onnistuneelle tapahtumalle. Suomalaisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kielteinen kanta oli tiedossa, kuten sekin, ettei kanta todennäköisesti muuttuisi.4)
Delegaatio tapasi myös SYL:n ja SNE:n edustajat, ja saivat kuulla SYL:n vastustavan festivaalien järjestämistä ja SNE:n suhtautuvan siihen epäilevästi. Tässä vaiheessa festivaalin järjestämisestä Helsingissä ei ollut vielä keskusteltu, mutta asia aiottiin ottaa esille helmikuussa Helsingissä järjestettävässä kokouksessa. Lähiviikkoina viitteet siitä, että festivaali tuodaan Helsinkiin lisääntyivät selvästi.
SYL ja SNE tekivät seuraavina kuukausina monin tavoin selväksi, että ne eivät pitäneet aikeesta järjestää festivaaleja Suomessa. SYL lähetti joulukuun alussa kaikille ulkomaisille kansallisille opiskelijajärjestölle kirjeen, jossa se perusteli, miksi festivaalien järjestämistä piti vastustaa. SNE oli ilmoittanut virallisesti jo marraskuussa ettei se osallistu. Molemmat järjestöt toistivat kantansa vielä juuri ennen kansainvälisen valmistelukomitean kokousta helmikuussa 1961. Lehdistölle järjestöt lähettivät asiasta yhteisen julkilausuman ja asiasta tiedotettiin uutiskirjeellä myös ulkomaille. Sanomalehdistön yleislinjana – lukuun ottamatta kommunistilehtiä – oli vahva vastustus festivaalien järjestämiselle, missä yhteydessä sekä SYL että SNL saivat runsaasti palstatilaa.
Festivaalin kansainvälinen järjestelytoimikunta tulkitsi Suomen hallituksen kannan kuitenkin myönteiseksi ja pääministeri Sukselainen antoikin asiasta toisen lausunnon 17. helmikuuta. tässä yhteydessä hän kehotti järjestäjiä vakavasti harkitsemaan, onko sopivaa järjestää tätä festivaalia Suomessa, koska suomalaisia osallistujia tulisi olemaan hyvin vähän ja myös siksi, että vuosi 1962 tulisi olemaan yleinen vaalivuosi. Myös Helsingin kaupunginjohtaja ilmoitti, ettei kaupunki millään tavalla osallistuisi järjestelyihin.5)
Urho Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa tiedon Sukselaisen ”vastustuspuheesta” ilman kommenttia. Sen sijaan hän kiinnitti huomiota kasvaneeseen kansainväliseen toimintaan, jota organisoitiin lähetystöissä. ”Englannin lähetystön kaikki miehet pantu toimimaan asiassa”, Kekkonen kirjoitti. ”O’Neill käynyt UM:ssa ja USA:n mies puhunut Kutturalle (eli Kustaa Vilkunalle, JS). Matille (Urho Kekkosen poika JS) oli eräs engl. mies puhunut ja Matti oli sanonut, että eikö se ole sekaantumista meidän sisäisiin asioihin.” Kekkonen kiinnitti huomiota myös Komsomolskaja Pravdan kirjoitukseen, jossa väitettiin NATO-valtojen estävän festivaalien järjestämistä ja painostavansa siinä mielessä Suomea.6)
Vaikka Suomen hallituksen kanta oli pidättyväinen, IPC päätti kuitenkin 20-22.2. 1961 kokouksessaan, että sen aikomuksena on järjestää festivaalit Helsingissä. Tavoitteeksi asetettiin yli 50 maan osallistuminen. Lehdistö pidettiin tapahtumasta ulkona, lukuun ottamatta avaus- ja päätösseremonioita.
Tapahtumassa oli läsnä Paavo Aitio SKDL:n eduskuntaryhmästä. Juuri hän esitti muodollisen kutsun pitää tapahtuma Helsingissä. Amerikkalaisarvion mukaan se, että Aitio esiteltiin tilaisuudessa ”johtavana edustajana eduskunnassa” sai kokouksen osallistujat luulemaan, että hän edusti eduskunnan enemmistön mielipidettä. Tapahtumapaikan valinta tapahtui ilman mitään etukäteiskeskustelua tai äänestystä. Kansainvälinen valmistelukomitea ilmoitti virallisesti 23.2. 1961, että VIII nuorisofestivaali järjestetään Suomessa.
State Department valmisti asiasta muistion, joka esiteltiin ensin suurlähettiläs Bernard Guflerille ja toimitettiin pian myös Helsinkiin. Muistion keskeisenä tehtävänä oli valmistaa amerikkalaista osapuolta neuvotteluihin vaadittavista vastatoimista brittien kanssa. Vastatoimien lähtökohta oli hyvä, sillä suurimmat suomalaiset opiskelijajärjestöt olivat tehneet selväksi, etteivät ne tule tukemaan festivaalien järjestelyjä. Suomen hallituksen viileästä suhtautumisesta asiaan oltiin myös hyvin perillä.
Amerikkalaisten konkreettisten vastatoimien perusta oli Wienin festivaalien kokemuksissa. Amerikkalaiset esittivät kolme perustelua sille, ettei festivaalia pitäisi järjestää Helsingissä. Ensinnäkin Suomen läheisyys Neuvostoliittoon tarjosi ”yksinkertaistetun logistiikan blokkitarkoituksiin”. Toiseksi oli todennäköistä että blokki saisi suuremman kontrollin festivaalitapahtumista kuin mikä oli onnistunut Wienissä. Kolmanneksi oli todennäköistä, että Suomen lehdistö oli haluton yhteistyöhön Lännen kanssa, jotta festivaalien ”todellinen kommunistinen luonto” voitaisiin paljastaa.
Amerikkalaisten tavoitteena oli ohjata festivaalit pidettäväksi blokin sisällä. Se auttaisi tiedustelua, sillä kommunistien sponsorit voitaisiin helpommin tunnistaa siellä. Se auttaisi myös festivaalin leimaamista kommunistiseksi.7)
Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, että WFDY ja IUS johtajiensa kautta halusi tuoda festivaalin Helsinkiin, Yhdysvaltojen lähetystö otti yhteyttä ulkoministeriöön epävirallisesti. Amerikkalaisdiplomaatit toivat tällöin esille selväksi Yhdysvaltojen vastustuksen kommunistien sponsoroimalle aktiviteeteille Suomessa. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että suomalaisille kerrottiin Yhdysvaltojen kanta, jonka mukaan festivaalien järjestäminen ei olisi sopusoinnussa Suomen hallituksen julkilausutulle toiveelle pysyä erossa Itä-Länsi -konflikteista.
Amerikkalaiset kertoivat, että Yhdysvallat ei voisi tehdä muuta kuin olla huolissaan siitä tavasta, jolla tämä kommunistinen veto käyttää hyväkseen puolueetonta maata propagandaansa, joka kohdistui niihin maihin, joihin Suomi halusi yllä pitää ystävällisiä suhteita. Yhteydenotot johtivat siihen, että 11.2.1961 lähetystösihteeri Roy M. Melbourne keskusteli asiasta perusteellisesti ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa.8)
Melbourne sai keskusteluunsa perusteelliset ohjeet. Niissä tuotiin esille neljä eri näkökohtaa. Lähtökohtana oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton vahva vastustus festivaaleille. Toinen esille tuotava asia oli Maailman Nuorison Liiton (WYF) aseman vahvistaminen osana kommunistien strategiaa. Siksi Yhdysvallat ei koskaan tunnustaisi festivaaleja.
Yhdysvallat katsoi etteivät ”vapaan maailman” nuorisojärjestöt ja niiden kansalliset jäsenjärjestöt osallistu tapahtumiin, muuten kuin ehkä tarkkailijoina. Kolmanneksi Yhdysvallat halusi vedota seikkaan, jota SYL oli myös esittänyt: festivaali voisi aiheuttaa ”vakavia konflikteja”. Wienin konferenssin kokemukset olivat esimerkkinä siitä, itäblokin edustajat ja ”epäviralliset” vapaan maailman osallistujat voisivat joutua kahnauksiin. Näistä konflikteista on uutisoitu laajasti Itävallassa ja monissa muissa maissa. Neljänneksi kommunistien ”rettelöitsijäryhmät” noudattavat todennäköisesti samaa taktiikkaa kuin Wienissä estääkseen ne vapaan maailman mielipiteet, jotka eivät olleet hyväksyttäviä kommunisteille. Tästä seuraisi tietysti epämiellyttävä tilanne.
Amerikkalaiset halusivat nyt tuoda esille taustainformaatiota Wienin festivaalissa perustellen asiaa siten, että ”me tiedämme että hallitus haluaa pitää Suomen erillään vapaan maailman ja Neuvostoliiton konflikteista”.9)
Melbourne tapasikin Karjalaisen vielä samana päivänä. Melbourne käytti hyväkseen ohjeistoa ja aineistoa, mutta kehitteli myös paikalliseen tuntemukseensa perustuvaa aineistoa. Karjalainen viittasi vastauksessaan pääministerin aiempaan lausuntoon siitä, että tapahtuma oli pohjimmiltaan yksityisluontoinen, mutta myönsi, että festivaalit olivat asettaneet hallituksen vaikeaan asemaan. Hallitus ei kuitenkaan ollut vielä keskustellut asiasta, mutta tulisi epäilemättä pian keskustelemaan.
Karjalainen oli kaiken kaikkiaan ollut vastaanottavainen Melbournen argumenteilla ja lupasi viedä sanan pääministerille ja muillekin asiasta kiinnostuneille – se viittasi tietenkin Kekkoseen. Karjalainen oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Yhdysvallat tehnyt asiasta virallista noottia, koska sen jälkeen Suomen olisi vaikeampi ottaa nykyistä vahvempaa kantaa festivaalia vastaan.10)
Amerikkalaiset käyttivät hyväkseen myös kansainvälistä tiedotusta. Nuorisoryhmien vastustus, Suomen lehdistön kielteiset artikkelit ja Suomen johtajien lausunnot välitettiin ulkomaisten lehtien kautta julkisuuteen myös Yhdysvalloissa. Materiaali toimitettiin myös yhdysvaltalaisiin nuoriso- ja opiskelijajärjestöihin.11) Sen tarkoituksena oli ennen muuta vähentää amerikkalaisnuorten etukäteiskiinnostusta festivaaliin.
Kun sitten ilmoitus festivaaleista oli tullut eikä Suomen hallitus halunnut estää järjestämistä, amerikkalaiset ryhtyivät pohtimaan vastatoimia. Melbourne ehdotti virallista noottia ”jossa tiukasti voisimme ilmaista näkemyksemme siitä, ettei ole suositeltavaa tehdä Suomesta kenttää maailmankommunistiselle propagandalle kylmässä sodassa”.12)
State Department vahvisti kyllä Melbournen perustelun, mutta katsoi parhaimmaksi jättää tekemättä virallista noottia. Toisaalta State Department varasi itselleen mahdollisuuden harkita sitä myöhemmin mikäli suurlähetystö uskoo, ettei Suomen hallitus ole täysin tietoinen Yhdysvaltain vastustavasta kannasta sille, että kommunistit käyttävät hyväkseen neutraalia valtiota omaan propagandaansa. Tässä vaiheessa suurlähetystö voisi tuoda esille toiveen siitä, ettei hallitus sponsoroisi, tukisi tai antaisi julkisia fasiliteetteja festivaalin käyttöön.13)
Lähetystölle oli käynyt selväksi, että Wienin festivaalien kokemuksia oli hyödynnettävä. Harvey F. Nelson Jr. ottikin yhteyttä Wienin suurlähetystöön ja pyysi lähetystösihteeri R. O. Altroggenia toimittamaan aineistoa festivaaleilta. Hän oli jo saanut käsiinsä raportin tapahtumista, jonka takana oli ”nk. Independent Service for Information on Vienna Youth Festival.”
Satiirinen “niin kutsuttu” –ilmaisu kertoo järjestön taustan olleen toiselle lähetystösihteerille selvä, kyse oli Yhdysvaltain hallituksen alaisesta toiminnasta. Laajan paperimateriaalin sijaan Nelson halusi saada tiiviin esityksen ”metodeista, tarkoituksesta ja menestyksestä” Wienin festivaalien yhteydessä. Myös itävaltalaisten julkaisemalla vastapropagandajulkaisulla ”Stimme der Jugend” olisi käyttöä Helsingissä.14)
Festivaalien vastustamista pohdittiin myös yhdessä Iso-Britannian edustajien kanssa. Toiminnan päätavoitteeksi asetettiin vähentää festivaalin propagandavaikutusta, erityisesti puolueettomissa maissa (”incommitted countries”). Samalla tavoitteena oli minimoida festivaalien propagandan menestystä yleisesti ja saada aikaan vaikutelma, ettei festivaaleja kannata järjestää ”rautaesiripun” ulkopuolella. Suomen hallituksen päätöksen muuttamista ei enää pidetty mahdollisena.15)
Toimintakeinoja löydettiin useita. Opastustoimia tuli jatkaa ennen festivaaleja, festivaalien aikana ja sen jälkeen sekä virallisesti että epävirallisesti, tarpeen vaatiessa myös joukkoviestimiä käyttäen. Toimintakeinoissa tuli ottaa huomioon Suomen puolueeton asema, eikä siksi ollut syytä organisoida ”Lännen ristiretkeä”, jolla ideologinen taistelu vietäisiin Helsinkiin.
Wienin kokemukset olivat opettaneet, että järjestäjät kykenivät yleisesti patoamaan sellaiset yritykset, vaikka silloin oltiinkin Itävallan maaperällä. Sen sijaan oli keskityttävä paljastamaan ja boikotoimaan kommunistien huijausyritykset. Suomalaisten erityisluonne piti ottaa huomioon. Siksi oli tehtävä ero ”poliittisen neutraliteetin” ja ”Suomen kansan ideologiset näkymät, jotka yleisesti taipuivat olemaan antikommunistisia”. Hallituksen suhteen ei kannata ehdottaa suomalaisten pysyvän erossa Itä-Länsi taistelusta, ”koska he joka tapauksessa sympatisoivat Itää”.
Median suhteen tavoitteena tulisi olla paljastaa kommunistien kontrolli festivaaliin nähden ja tukea ei-kommunistien boikottihanketta. Tämä toiminta oli jo alkanut Iso-Britanniassa ja amerikkalaiset tiesivät, että se tulee jatkumaan, minkä Parlamentissa käyty sananvaihto heille osoitti.
Parlamentissa Edward Heath oli jo puuttunut kyselytunnilla festivaaleihin toteamalla suomalaisten nuorsiojärjestöjen vastustuksen, ja valittamalla sitä, että kommunistit olivat estäneet sinänsä kannatettavan ”todellisen ystävyyden” ja ”ymmärtämyksen” lisäämisen eri maiden nuorten välille.
Näistä syistä Heath ilmoitti toivovansa, ettei yksikään järjestö Iso-Britanniasta olisi missään yhteydessä festivaalien kanssa. Heath korosti, että jopa tarkkailijan lähettäminen oli osoitus siitä, että kommunistiset järjestäjät olisivat jollakin tapaa kunnioitettavia. Hän jakoi sanoja myös niille, jotka tästäkin huolimatta halusivat matkustaa festivaaleille. Heidän piti ainakin antaa omasta maastaan sellaista informaatiota, joka olisi omiaan kumoamaan vääriä käsityksiä. Jos sitten jotkut kuitenkin menevät Helsinkiin ”käytännölliseen työhön” ja kieltäytyvät osallistumasta propaganda-aktiviteetteihin, heidän on tehtävä selväksi, että he ovat siellä yksilöinä, ei minkään organisaation jäseninä. Heathin viimeinen kommentti on ehkä luettava ohjeeksi niille, jotka aikoivat Helsinkiin osallistuakseen festivaalien vastaiseen propagandatyöhön.16)
Propagandan suunnittelua valmisteltiin salaiseksi luokitellussa Psykologisten operaatioiden paneelissa Frankfurtissa 8.-9.6. 1961 (Psychological Operations Panel). Siihen osallistui lähetystöstä Harvey F. Nelson, Jr., joka työskenteli Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä. Nelson kirjoitti tapahtumasta laajan muistion, jossa hän kertoi päähuomion Suomen osalta kohdistuneen juuri nuorisofestivaaleihin. Hän itse taustoitti laajalle osallistujajoukolle, jotka koostuivat amerikkalaisista propaganda-asiantuntijoista Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, Suomen sisäpoliittista kenttää, Suomen ulkopolitiikan käytäntöä ja motivaatiotaustaa, Kekkosen roolia ja yhä ”myöntyvämpää” asennetta Neuvostoliittoa kohtaan. Nelson raportoi festivaalien järjestelyistä ja suomalaisten ryhmien toiminnasta festivaalien lamaannuttamiseksi. Hän ei saanut aikaan erityistä kiinnostusta, mutta kiinnostuksen oletettiin kasvavan paneelin jäsenten keskuudessa myöhemmin. Nelson uskoi kuitenkin saaneensa ”läpi idean siitä, että meidän on oltava varovaisia kaikissa toimissa festivaalia vastaan”.17)
Samaa varovaisuutta Nelson korosti jälkiarvioinnissaan: ”USIS-aktiviteetit sekä ennen festivaalia että nuorisofestivaalin aikana toteutettiin varovasti, niin ettei hallituksille tai epäystävällisille paikallisille elementeille annettaisi perusteita väittää, että Yhdysvallat oli festivaalin vastaisen agitaation takana tai että se olisi ottanut yhteyttä paikallisiin festivaalidelegaatioiden jäseniin. Ne vaatimattomat toiminnot, joita USIS harjoitti, toteutettiin samaten täysin tietoisena Suomen herkistä poliittisista suhteista Neuvostoliiton kanssa, ja niissä otettiin huomioon myös sen, että Suomen hallituksen julkilausuttu aikomus oli pysyttäytyä puolueettomana festivaalin suhteen.18)
Nelsonin raportti psykologisen sodankäynnin ammattilaisten kokouksesta osoittaa kokonaisuudessaan, ettei nuorisofestivaali todellakaan noussut keskeiseen asemaan amerikkalaisen propagandan ohjelmassa vielä kesäkuussa 1962. Huomio kiinnittyi Juri Gagarinin avaruuslentoon, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen keskuskomitean tulevasta kokouksesta, Hrustsevin Pariisin vierailusta, Itävallan television uutisoinnista amerikkalaisten hyväksi, pakolaisuudesta länteen, sotilaallisesta osallistumisesta kylmään sotaan, Radio Libertyn operaatioista ja psykologisen sodankäynnin ongelmista – ongelmana oli saada ihmiset ”lukemaan, oppimaan ja käyttämään” tarjottua aineistoa. Venäläisten propagandataitoja arvostettiin: ”Moskova on aina valmis hyödyntämään tärkeitä tapahtumia, Länsi ei. Esimerkistä käyvät Kuuba, Laos ja Lumumban murha”. Yksi syy tähän oli tiedustelupalvelun hitaus: informaatio ja ideat eivät tule propagandisteille tarpeeksi nopeasti. Propagandisti tarvitsee aina tarkkaa tietoa nopeasti.19)
Kuukautta ennen festivaaleja suurlähettiläs Bernard Guffler oli yhteydessä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikköön Max Jakobsoniin. Guffler oli huolestunut ”kaikkialla” vellovista huhuista, jonka mukaan itse N. S. Hrustsev olisi tulossa vierailulle Nuorisofestivaaleille. Jakobson sanoi kuulleensa huhun moneltakin taholta, ensimmäistä kertaa suureksi hämmästyksekseen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäseniä tavatessaan. Lähdettä huhulle ei kukaan osaa sanoa.
Jakobson rauhoittelikin suurlähettilästä sanomalla huhun syntyneen todennäköisesti siitä pohdiskelusta, joka koski tilannetta jos Hrustsev yhtäkkiä päättäisi tulla. Asia saattoi olla myös neuvostoliittolaisten liikkeelle laskema huhu, jolla kohotettaisiin paitsi kiinnostusta festivaaleja kohtaan myös painostettaisiin tukemaan festivaaleja, tai sitten kyse oli pelkästään halusta huolestuttaa ja saada keskustelua aikaan Suomessa. Jakobson vielä lipsautti ikään kuin vahingossa, että hän ei ”toivo” Hrustsevin tulevan Suomeen. Neuvostoliittolaiset olivat tähän asti pitäneet yllä fiktiota siitä, että festivaali oli aito ja vapaa kansainvälinen tapahtuma, jota neuvostoliittolaiset eivät synnyttäneet tai kontrolloineet. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliiton lähetystö oli ollut hyvin varovainen siinä, ettei Suomen hallitusta suoraan painostettaisi avustamaan festivaalia, vaikkakin se oli harjoittanut merkittävää painostusta epäsuorasti.20)
Jakobson totesi vielä, että Hrustsev toki voisi saapua Helsinkiin, mutta ei nuorisofestivaaleille, vaan Neuvostoliiton ja Suomen Nuorison Ystävyyspäiville, joka pidetään yhtä aikaa festivaalin kanssa. Hän kuitenkin arvioi neuvostoliittolaisten ymmärtävän, että vierailu loisi samalla käsityksen siitä, että festivaalikin on Neuvostoliiton yritys.21)
Guffler viittasi myös Kekkosen siirtymiseen Kultarantaan ja kysyi oliko tämän aikomus pysyä siellä koko festivaalin ajan. Jakobson vastasi tähän myöntävästi, kuten myös siihen, että Hrustsevin mahdollisesti tullessa, Kekkonen varmasti haluaisi tavata tämän, mutta se voisi tapahtua myös kutsumalla hänet Naantaliin. Jakobson korosti myös neuvostoliittolaisten valmistelun pituutta valtiovierailujen yhteydessä. Ystävyyspäivät ja festivaalit eivät riittäneet matkan aiheeksi, hänellä olisi todennäköisesti jotakin Suomea koskevaa ilmoitettavaa, ja sellaisia asioita Jakobson ei tiennyt olevan, mutta lupasi ilmoittaa, jos jotakin kuuluisi.22)
Guffler sai Jakobsonista hyvän käsityksen. Tämä oli ”rehellinen ja avoin huomautuksissaan” ja sen myötä uskottava sekä siinä, ettei hän tiennyt neuvostoliittolaisten toimintasuunnitelmista ja myös siinä, etteivät neuvostoviranomaiset painostaneet suomalaisia asiassa. Silti hän jäi arvelemaan, olisiko huhuista muodostuneen savuverhon takana kuitenkin tulta, vaikka Jakobsonin vakuuttelut olivatkin ”lohduttavia”.23)
Lähetystöä kiinnosti ymmärrettävästi myös festivaalin järjestäjien henkilöt. Vaikka festivaalien pääjärjestäjänä Suomessa toimi erityinen järjestelykomitea, jonka oletettiin olevan Suomen Kommunistisen Puolueen valvonnassa, festivaalitoimikunnan puheenjohtajana toimi ei-kommunisti Ele Alenius, jolle edes Yhdysvaltain suurlähetystö ei löytänyt taustayhteisöä.
Nuorisofestivaalien ”suomalaisten avainosallistujien lista” raportoi paitsi aseman kansainvälisessä järjestelykomiteassa myös heidän tunnetut taustayhteisönsä. Niinpä Ritva Arvelo, Gunnar Packalén ja Tapio Tapiovaara oli merkitty Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäseniksi, Oiva Björkbacka ”kommunistisesta Sirola-opistosta valmistuneeksi”, josta oli valmistunut myös Tauno Salama, joka oli sitä paitsi ”kommunisti”. Leo Huttunen ja Urho Niemenkari olivat ”Työväen Urheiluliiton edustajia”, Paavo Hyvönen ”Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja”, Heikki Hölttä ”kommunisti, lakimiehes, joka on työssä Neuvostoliiton tiedotuskeskuksessa” ja myös ”Kemin kommunistisen kaupunginjohtajan poika”. Felix Iversen oli ”aktiivinen osallistuja Rauhanpuolustajat-liikkeessä”, kuten myös Pauli Korhonen, jolle epiteetiksi pantiin myös ”kommunisti”. Uudenmaan alueellisessa järjestelyissä mukana ollut Kristillisen nuorison johtaja Raimo Malm oli merkitty ”kommunistiseksi revisionistiksi”, Tarmo Manni ”Neuvostoliitossa opiskelleeksi Varsovan nuorisofestivaalin osallistujaksi” ja Väinö Meltti ”Uudenmaan läänin kommunistiseksi maaherraksi”. Olavi Poikolainen oli merkitty ”SKP:n jäseneksi ja kansainvälisen osaston työntekijäksi”, Pentti Saarikoski ”runoilijaksi ja kääntäjäksi”, Martti Salonen ”kommunistirintama SKDL:n jäsen”, Elsa Sylvestersson ”kommunisti ja SNS:n jäsen”, Arvo Turtiainen ”kommunistinen revisionisti”, Anna-Liisa Tiekso ”eduskunnan kommunistiedustaja”, Jorma Uitto ”kommunisti, joskus neuvosto-omisteisessa firmassa töissä”, ja Mirjam Vire-Tuominen ”Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Suomessa, aktiivinen osallistuja Maailman rauhankonferensseissa, SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen”.
Aleniuksen lisäksi ilman taustayhteisöä jäivät amerikkalaisten raportissa Kalevi Haikara, Pentti Kauranen, Onni Kelo, Lahja Koski, Olavi Laine, Eini Leppänen, Kauko Mattila, Jorma Mäntykoski, Karl Nickul, Leila Nurminen, Unto Pottonen, Matti Pyhälä, Hemmi Pääkönen, Deryk Sivén, Jaakko Tuomainen, Harry Vainio, Kerttu Vainio, Armas Vinberg ja festivaalien tiedotussihteeri Heikki Välitalo.
Esimerkiksi Sivénin kohdalla tämän aiempi työpaikka SNS-seuran ensimmäisenä ruotsinkielisenä sihteerinä ja vakaumuksellisena aseistakieltäytyjänä ja radikaalina pasifistina, joka oli ollut kveekaristipendiaattina Yhdysvalloissa osoittaa, ettei taustoja kovin tarkasti tutkittu. Lista oli muutenkin täynnä "puutteita" ja virheitä 24)
Listan varsinaisesta tekijästä ei ole tietoa, mutta sitä tuskin on laadittu virkatyönä suurlähetystössä. Listan virheellisyydet kertovat, ettei sitä ole laadittu ammattitaidolla.
Viitteet:
1.Grant G. Hilliker to Department of State 23.3. 1959; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
2. Ibid..
3. William B. Cobb, U.S. Paper. 8th World Youth Festival – Helsinki. 7.6.1961, “briefing paper”; RG 84, Box 10, 350.21, NA. Muistio toimitettiin Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöön väliaikaiselle asiainhoitajalle, joka oli Roy M. Melbourne.
4. Sessions Secretary of Statelle 21.10.1960; RG 84, Box 8. 510.21. ”Communist Movements”, NA.
5. Em. Cobbin raportti.
6. Urho Kekkosen päiväkirja 1, 17.2. 1961, (tästedes = UKPK 1) 1958-1962, toim. Juhani Suomi, Helsinki: Otava 2002, 404.
7. Em. Cobbin raportti.
8. Roy M. Melbourne State Departmentille 10.2.1961, RG 84, Box 8, 350.21, NA. Melbourne ilmoitti ottavansa yhteyttä kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaiseen, joka oli Ralf Törngrenin poissa ollessa myös ulkoministerin sijainen. Karjalainen valittiin siksi, että hän on lähellä Kekkosta. Karjalaisen kanssa keskusteltuaan Melbourne aikoi päättää, ottaako asiasta yhteyttä myös pääministeri V. J. Sukselaiseen. Sähke toimitettiin myös lähetystön CIA:n miehelle, Frank Fribergille.
9. Ulkoministeri Dean Rusk Harvey Nelsonille (käytännössä Roy M. Melbourne JS), 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA. Sähkeen lisäksi Helsinkiin toimitettiin lehdistömateriaalia Wienin tapahtumista ja annettiin suurlähetystölle ohje kehottaa Iso-Britannian suurlähetystöä esittämään samanlainen demarche.
10. Roy M. Melbourne State Departmentille 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
11. Em. Cobbin raportti, 5.
12. Roy M. Melbourne State Departmentille 23.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
13. State Department (Bowles) suurlähetystölle 28.2.1961; ibid..
14. Harvey F. Nelson Rudy O. Altroggenille 27.2. 1961; ibid..
15. World Youth Festival – Helsinki, United States – United Kingdom Information Working Group (Hansard), April 1961 (United Kingdom Paper); RG 84, Box 8, NA.
16. 8th World Youth Festival, Helsinki: Written Parliamentary question and answer (8.3. 1961); liite edellisessä viitteessä mainittuun paperiin.
17. Harvey F. Nelsonin muistio “June 8-9 Frankfurt Meeting of Psychological Operations Panel” 13.6. 1961; Rg 84, Box 10, 350 (“Political Affairs”), NA.
18. Em. Nelsonin raportti, 14-5.
19. Ibid. .
20. Benjamin Gufler to State Department, 28.6. 1962 (Secret); RG 84, Box 11, 350.21, NA, 1-2.
21. Ibid., 2.
22. Ibid., 3-4.
23. Ibid., 4.
24. Liite 2 em. Harveyn raportissa, ”Key Finnish Participants in Youth Festival”.
sunnuntai, heinäkuuta 24, 2005
Osleidys Menendez
Mestari oli omaa luokkaansa Eläintarhan kisoissa. Kuuban Osleidys Menendez heitti vuoden kärkituloksen 68,47 koko maailmassa ja uhkui itsevarmuutta palkintopallillakin. Oikealla Paula Tarvainen, joka tuli kolmanneksi. Saksalaisheittäjä ei mahtunut kuviin: amatöörikuvaajalla ei ole jättiläisputkia, joilta kuvia saa 15-20 metrin päästä, eikä yleisölle käyty poseeraamassa. Palkintopalli olisikin ollut syytä tuoda juoksuradalle pienen kontaktin saamiseksi.
Taina Kolkkala
Kisan jälkeen Taina Kolkkalalla oli syytä tiukkaan ilmeeseen, vaikka hymyäkin nähtiin hetken ajan - amatöörikuvaajan kamera ei sitä ehtinyt tallentaa. Eläintarhan kisoissa hänellä oli periaatteessa viimeinen mahdollisuus päästä mukaan MM-kisoihin, mutta vaadittu 62 metriä oli aivan liikaa.
"Tehot puuttuivat", sanoi vieressäni seissyt Kolkkalan valmentaja, kun totesin hänelle, että toiseksi viimeinen heitto näytti lähtevän todella hyvin. Monissa heitoissa vetovaiheen loppupuolella keihäs laski hieman liikaa. Se saattoi johtua myös lantion kiertoliikkeen puutteesta - sama vaiva oli pahempana Paula Tarvaisella.
Taina viihtyi omalla puolellaan yksikseen koko kisan ajan, eikä paljon kontaktia ottanut muihin kilpailijoihin. Katsojalle näytti, että kunnon latausta - sitä voiman käyttöön tarvittavaa aggressiivisuutta - ei tänään(kään) löytynyt: ehkä tekniikka ei sitä kestä, mutta kun vauhtikin on vielä alkutekijöissään, keppi ei lennä tarpeeksi. Yllättävää oli, että sellainen kaikki peliin heitto jäi puuttumaan - alitajuista alistumista välivuoteen, ehkä?
Lieneekö tiistaina vielä vihoviimeinen mahdollisuus päästä joukkueeseen Tukholman GP-kisoissa? Valmentaja ei tätä myöntänyt eikä kieltänyt. Hänen neuvonsa oli koko ajan rentous ja keihään suunnasta ja lentokaaresta saattoi päätellä, että parissa viimeisessä heitossa ne olivatkin aika hyvässä jamassa. Mutta käden nopeus oli kuubalaisiin verrattuna yllättävän paljon hitaampi ja kun voimaakaan ei samalla tavalla heittoon saatu, oli tulos pettymys.
Ainakaan kentällä Kolkkala ei pettymystään näyttänyt, mikä on hyvä merkki: keihäs lentää vielä hänelläkin pitkälle.
Kentällä oli myös äärimmäisen negatiivisia katsojia: huutelua, jopa nimittelyä. Järjestysmiehet eivät olleet tehtäviensä tasalla - nämä katsojat olisi pitänyt ajoissa ohjata ulos. Nyt he saattoivat kolmella alkukierroksellä häiritä vuoden tärkeimpiä heittojaan heittäviä urheilijoita.
Mikaela Ingberg
Mikaela Ingberg sai ohjeita lähtökulmasta ja suunnasta, mutta 60 metriä jäi tänään heittämättä.
Jos jotakin positiivista hänen heittämisestään saattaa sanoa, oli se vauhti. Vaikka vauhti ei ollut täyspitkä, hänen liikkeellelähtönsä alkoi näyttää tosimeiningiltä, vaikka aivan loppuun asti se ei vielä kestänyt.
Kun yritystä ei tämän päivän kisaan ilmeisesti ollut muutenkaan ihan sataan prosenttiin asti viritetty, ei tuloskaan häikäissyt, vaikka viimeisen heiton valmistautuminen kävi perinteiseen tapaan hyvästä urheilushowsta.
Kentällä Mikaela väläytteli kuulua hymyään ja kannusti Paula Tarvaista upeasti, kun tämä heitti yli 60 metrisen ja vei kauden kotimaisen kärkituloksen nimiinsä: 60,74.
Markus Pöyhönen
Pikajuoksija Markus Pöyhönen oli shown vetäjä Eläintarhan kentän avajaisissa tänään. Juniorien keulassa hän veti tyylikkäästi kunniakierroksen yli 3000 hengen yleisön edessä: Eläintarhan kentällä on tuskin vuosikymmeniin nähty niin paljon yleisöä.
Dwight Phillips
Olympiavoittaja Dwight Phillips (Yhdysvallat) on voittajasuosikkeja pituushypyssä kohta alkavissa MM-kisoissa. Kuva Eläintarhan kentältä tänään.
Pystin näköinen mies
Minusta on sitten näemmä tehty pystikin. On muuten millilleen näköinen, ei siis melkein, vaan justiinsa.
Kuvateksti tietysti vähän hämmentävä: "A man of the cord pottery culture (based on a skeleton from Ardu Cemetery, Estonia)" Enkä tiennyt että minulla olisi esivanhempia Virossa ennen Henrik Stork-nimistä kauppiasta, joka asui siellä 1400-luvun lopussa.
Nämä "cord ceramic culturen" asukkaat ovat samaisen tekstin mukaan liitetty indo-eurooppalaisiin heimoihin, joten minä olen tämän kirjan mukaan sitten "eurooppalaisen rodun" edustaja. Toivottavasti siitä ei tule painolastia.
[Lähde: Zigmantis Kiaupa, Ain Mäesalu, Ago Pajur, Guntis Vilmsons: The History of the Baltic Countries,Tallinna: As Bit 2000, s. 21]
Neljä sukupolvea
4 sukupolvea. Voitte arvata kuka niistä on tuore kajaanilainen Sedis, kuka minun äitini, kuka hänen äitinsä ja kuka sitten minun äidinäidinäitini.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)