Kesälukemista

Sen täytyy olla kesä vaikka varpaita palelee. Haahuilen levottomasti ylicoolilta parvekkeelta lukemattomien kirjojen kirjahyllylle ja hurisevalle tietokoneelle. Kolmiodraama siis. Luin uusimman Parnasson ja huomaan sen mitä olen aiemminkin epäillen mietiskellyt: kirjallisuuskeskustelun keskiössä ovat Suomessa suuret tuntemattomat - kustannustoimittajat. Haamukirjoittajat eivät tähän numeroon vielä ehtineet. Ovat varmaan tulossa. Siunausta vain sillekin hankkeelle.

Aina silloin tällöin mietii itsekseen, kuinka paljon maailmasta on tipahtanut. Lehdissä kerrottiin veneestä löydetystä miehestä, jonka pää roikkui vedessä. Ne muut veneestä tipahtaneet olivatkin tippuneet laiturilta tai menneet uimaan palaamatta. Tarinoita jotka liitetään juhannukseen automaattisesti, mutta jotka realisoituvat kun ne tulevat osaksi arkipiiriä. Yksi näistä neutraaleista uutisista oli tehty kotipitäjän tapahtumista.

Vaimo oli kantanut kotiin 769-sivuisen artikkelikokoelman Women, Gender and Enlightenment (toim. Sarah Knott ja Barbara Taylor, Palgrave 2005). Monikansallinen hanke kirjallisuudesta ja historiasta valistuksen aikana on saatu päätökseen. Toimittajat apulaisprofessoreita ja yliopistonlehtoreita Yhdysvalloista ja Englannista, kirjoittajat samoista maista, mutta myös Italiasta, Espanjasta, Hollannista. Siellä puhutaan kirjallisuudesta sujuvasti eikä kukaan valita, että historia on mukana. Ei paljon voi, kun itse teos jo tekee historiaa. Sen laajemmin, uusia tulkintoja tuoden, ei kukaan ole valistuksen maailmasta puhunut. Tästä kirjasta ei Parnassossa kuulla, mutta kuullaanko missään muuallakaan.

Toinenkin teos on ollut selattavana. Murray Pomerance on toimittanut teoksen American Cinema of the 1950's. Themes and Variations (Berg, Oxford 2005). Se on paljon vaatimattomampi kokoelma. Lyhyitä johdantoja ja yksittäisten elokuvien analyyseja, väliin jopa kronologisessa järjestyksessä. Vajaa kolmesataa sivua. Kymmenen kirjoittajaa, aiheina maisema (1950), maskuliinisuuden uudet kasvot (1951), naistähteyden paradoksit (1952), "meidän salaiset elämämme" (1953), yksityisyyden muurit (1954), elokuvat ja kasvaminen ... absurdi (1955), "Crack of Doom" (1956) [- miten tuon suomentaisi], suhteellisuuden etsiminen (1957), ambivalennsin allegoriat (1958), rotujaot (1959). Suurin osa kirjoittajista professoroi, loput opettavat.

Vaikka ovat eri maailmoista, molemmat kirjat ovat valtaisa kokemus ja opetus. Kun kaikkea ei voi keksiä itse, on syytä katsella, mitä maailmalla kysytään, miten luetaan, miten analysoidaan ja mitä saadaan tulokseksi. Ehkä niillä on relevanssia tässä maailmassa, Suomessa, jota voi katsella yhä pettyneemmin silmin.

Pidin vuosia yliopistolla eräänlaista nettikurssia. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kehotin ihmisiä lukemaan tieteellisiä aikakauskirjoja. Näistä kolmannen tai neljännen vuoden opiskelijoista käytännöllisesti katsoen kukaan ei koskaan viettänyt yhtään aikaa tieteellisten kirjastojen lehtihyllyillä katselemassa, missä maailma menee. Mitkä aiheet vetävät, mitä uutuuksia on ilmassa ja mikä tärkeintä, mihin ollaan menossa. Heitä ei kiinnostanut. Yritin tyrkyttää nettiä. Josko olisi helpompaa seurata?

Mutta tässä kaupalliset pyrkimykset taisivat lyödä korvalle ennen kuin sitä ehti höristää. Uusia lehtiä humanistisilla aloilla ei löydä netistä, ja ensi-innostus "sisällöntuottamisessa" on ohitse. Näyttää siltä ettei vanhoja vuosikertojakaan laiteta luettavaksi sen enempää kuin ennenkään. Vaikka varmaan sieltä muutama tuhat vuosikertaa löytyy. Siis muillakin kielillä kuin englanniksi. Ettei ihan menisi valitukseksi. Mutta kun varpaitakin palelee, vaikka pitäisi olla kesä kesän keskellä.

Kotijuhannus

Emme ole menossa mihinkään tänäkään juhannuksena. Itse asiassa en ole koskaan mennyt kaupallisiin juhannusjuhliin, jos kotipaikkakunnan leirintäaluejuhlia ei lasketa. Siellä kävin joskus heittämästä saapasta, mutta minun heittoni diskattiin tarpeeseen keksityn sektorirajan ylityksen vuoksi.

Saapas lensi 36 metriä, joka oli melkein kymmenen metriä enemmän kuin muilla. Meinasin kyllä diskauksen jälkeen katsoa, kuinka pitkälle kilpailun valvoja lentää saappailla tai ilman, mutta hillitsin itseni.

Rymyjuhliin en ole koskaan mennyt, vaikka kyllä niillä poliittisilla leireillä, joissa juhannuksia nuoruudessani vietin, aina väliin rymyttiinkin. Muistan sieltä esimerkiksi Eero Heinäluoman, joka ei rymynnyt, vaan pelasi shakkia. Valehtelematta koko viikon. Pelimiehiä siis.

Kerran kävin Rokualla juhannusjuhlissa. Annikki Tähti lauloi. Käveleskelin omissa oloissani ainakin tuhannen juhlijan keskellä. Vastaan tuli omalaatuinen sakki, kuin seitsemän veljestä. Kotipaikkakunnan voittoisan ja menestyksekkään painojoukkueen jäseniä. Parhaimmat yli satakiloisia lihaskönsikkäitä, plakkarissa pohjoismaiden mestaruuksia ja vähän isompiakin kisavoittoja. Ihan ne kuuluisimmat eivät tainneet sillä kertaa olla mukana.

Pojat tietysti tunnistivat minun ja se suurin, Oiva, sanoi klassiset sanat: "Jari, onko kukaan vittuillut sinulle?"

Siinä oli potentiaalinen mahdollisuus vallankäyttäjäksi. Sormen osoitus ja seitsemän veljestä kuin neljäkymmentä härkää olisivat rynnänneet tantereelle. Taputtelin miestä olalle ja sanoin, että rauha maassa ja kaikilla hyvä tahto. Pojat taisivat olla vähän pettyneitä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin satunnainen, tuntematon ja hyvin humalainen vastaantulija täräytti minua aivan yllättäen ja ilman syytä kuonoon keskellä tannerta. Lasit menivät rikki. Sittemmin olen viettänyt juhlia kotosalla.

Festarikuvia

Sodankylän festarit laittoivat kuvia jokaiselta festaripäivältä ja vähän niiden ylikin nettiin. Käykääpä katsomassa. Minustakin näyttää löytyvän kuva sunnuntailta, lähtöpäivältä.

Vahinko, ettei rennon meiningin lopuksi sytytetty 20-senttinen kuubalainen sikari erotu kuvasta paremmin. Mutta sunnuntaiaamun helpotus siitä näkyy. Karaoketapahtumat ovat ohitse ja vankka rääppiäispäivä edessä. Sain palkkioni virallisessa luovutustilaisuudessa ravintolateltalla: festarin johto antoi pullollisen jaloviinaa ja tämän vuotisen festarijulisteen päävieraiden nimmareilla. Se laitetaan kunniapaikalle. Edelliselle voin suunnitella jotakin käyttöä nyt kun voi ottaa iisimmin lähikuukauden.

Onko ehdotuksia?

Viikon vieraana [- salanimellä]

Lämpimät päivät jatkuvat. Tänään YLEX:n Viikon vieraana, tosin kanavan nettisivun mukaan näemmä salanimellä ja muutenkin salassa, sillä sukunimi on kirjoitettu väärin ja tapahtuu-listalta on ohjelman kellonaika (12.35) jätetty varmuuden vuoksi pois. Onneksi kanavan muiden tämän päiväisten vieraiden kohdalla asiat näyttäisivät olevan paremmin. [EDIT: sähköpostihuomautuksen jälkeen asia korjaantui nopeasti, kellonaikaa lukuunottamatta, sitä kun en älynnyt mainita]

Eilen aamutelevision jälkeen kaupungille känkkäämään, sillä polvi vihoittelee pahasti ja nyt siitä seuraten myös pohje kramppaa. Kävimme vaimon kanssa Suomenlinnassa aamuisella "merimatkalla", mutta päädyimme helteisestä kaupungista lopulta kotiin omalle parvekkeelle lämmöstä nauttimaan. Ei tehnyt polvella mieli potkia, hyvä että potkupalloa katsella.

Luin pitkästä aikaa myös aamun lehdet. Siellä kyllä potkitaan ihan reippaasti. Ainakin minun mielestäni Paavo Lipposen pään vierestä (HS, A5), vasemmalta puolelta, erottuu taulun alta selvästi Darth Vaderin kypärä. Johtuneeko kuvan äreydestä se, että viereinen juttu Tarja Halosen matkasta Saksaan on saanut erittäin sointuvan ja yhteishenkeä uhkuvan kuvituksen. Eilinen tv-uutisten (TV1) juttu Halosen Saksan-vierailusta oli taas osoitus siitä, kuinka surkeaa taso voi olla. Asioista ei saanut selvää, ja niin oivaltavasti oli mukaan leikattu vain tympääntyneet ja huolimattomat hetket. Vaikutelma oli täysin päinvastainen kuin HS:n tämän päivän kuvitus.

Halosen hahmoon liittyy siis tällä hetkellä vahva manipulatiivinen lataus. Kuvajournalismi, mukaan lukien liikkuva kuva, antavat ulos toimittajien kulloistenkin tunteiden mukaista sanomaa. Kyse on vain tunteista, sillä hehän eivät tunnetusti tätä ikinä mieti, koska siitä puhuminenkin olisi jo salaliittoteoriaa. Pois se minusta. (Tämä siis on ironiaa)

Suomen ulkopolitiikan toteutumaton lahjakkuus Kimmo Sasi potkii puhemies Lipposen mukaan presidenttiä nilkkaan. Samaa on tehnyt jo vuosia EVA - ulostulot aina Halosen ulkomaanmatkojen aikana, jotta huomio kiinnittyisi epäolennaisuuksiin - ja monet muut kokoomuslaiset. Onkin hämmentävää, kuinka vähän ulkopoliittista kyvykkyyttä kokoomuksesta löytyy, vaikka puheet ovat aina niin ronskeja. Kokoomuksen viimeisin kyky ulkopolitiikassa oli tunnetusti J. K. Paasikivi, jollei ilomielistä Pertti Salolaista lasketa mukaan ja miksi laskettaisiin.

Näistä tosiasioista johtuvista syistä ei ole ihme, että sellaisten sosiaalidemokraattien kuten Halosen, Lipposen (ja tietysti myös Tuomiojan) kansainvälisen kokemukset huomioon ottaen kokoomuslaisten jatkuva nilkkaan näykkiminen ansaitsee välillä kevätkiimaisen hevosenpotkun päähän. Jos siis käytämme tällaisia aggressiivisia vertauksia päivänpolitiikassa, kuten nyt helteellä näyttää olevan tapana.

Paluu

Sodankylän elokuvajuhlat ovat taas ohitse ja huimia kokemuksia plakkarissa. Mediaopettaja nykäisi hihasta, mutta Seita-baarissa minua kaipailleet naisbloggarit ilmeisesti eivät. Kuten Mediaope mainitsi minua ei ollut vaikeaa löytää, sen verran auringon kirkkaan punaiseksi polttama pärstä joukosta erottui.

Kaksi kertaa tälläydyin lavalle asti: vedin yksin ensimmäisen elokuvakaraoken, jossa sirkusteltan valkokankaalle heijastettiin rillumareielokuva Rovaniemen markkinoilla. Se päättyi viiden aikaan aamulla, mutta silti mukana oli pari sataa äänekästä katsojaa. Ja olin mukana toisessakin, jossa laulettavana olivat musiikkiesitykset Jouko Aaltosen elokuvassa Kenen joukoissa seisot?. Tunnelma oli mikrofonin varressa hurja sillä telttaan tuli klo 1.00 sunnuntaiaamuna yli 600 ihmistä: se oli festarin suurimpia menestyksiä. Ja laulu raikui halki yöttömän yön. Esilaulajina olivat lisäkseni idean keksinyt ja toteuttanut Iida Simes (Likestä) ja mukaan onneksi suostunut Pekka Aarnio (Agit-Prop). Teltan biisien jälkeen räjähtäneet taputusmyrskyt olivat huikean anteliaita.

Pohjolan Sanomat teki sitten minusta lauantaiksi (ja parista muusta samaan pöytään eksyneestä festarivieraasta) yleisjutun, kun toimittaja sattui samaan pöytää aamulättyjä syödessäni koulun ravintolateltalla. Ja kun olen lörppö, niin juttukin oli iso ja oikein kuvien kanssa. YleQ haastatteli Carroll Ballardin uudesta elokuvasta Duma (2005), joka voisi olla nimeltään "Poika ja gebardi". Olen tässä juhannuksena lähetettävässä ohjelmassa se "kadun mies", joka sattui toimittajan kanssa elokuvan katsomaan. Juhannusohjelmistoon kuuluu siis parituntinen Sodankylästä. Joten ei minua voi piiloutumisesta syyttää.

Huomenaamuna, siis tiistaina noin klo 7.48 olen sitten haastateltavana TV1:n aamutelevisiossa. Se tulee varmaan illalla uudestaan kakkoselta ja oletettavasti nettiinkin. YleX haastattelee minua keskiviikkona. Sillä ehkä selviää juhannukseen. Kuulin, että kirjasta on tulossa arvosteluja ainakin Demariin ja Keskisuomalaiseen. Aika näyttää.

Ehkä tästä väsystä siihen mennessä toipuu. Hauskaa oli ja Helsingin helle on haastava.

Sodankylän tunnelmissa jo

Ei tunnu vielä kesä varpaissa betoniparvekkeella Helsingissä. Kun iltapäivän aurinko sinne kohta paahtaa lämpö nousee varmaankin yli neljänkymmenen. Sitten tarkenee. Perusilma on vielä viileä.

Huomenna lähtö Sodankylään elokuvajuhlille. Katselin säätä: juuri nyt siellä on hurja tilanne: "Aurinko ei nouse eikä laske tänään. Tuorein havainto: 13.06.2006 12:00 lämpötila 27,9 °C, paine 1010,7 hPa, kosteus 32 %, lounaistuulta 6,0 m/s, pilvisyys 0/8." Siis varmaan jo yli 28 astetta juuri nyt. Mutta se ei kestä: seuraaville päiville luvataan vain 16, 17 ja 18 astetta. Siedettävää, mutta ei helteen herkkua. Yöllä on varmasti kylmää... Toivottavasti aamuaurinko paistaa, että leirintäalueen nuotion traditioaamu voidaan tänä vuonnakin viettää.

Festivaalivieraista mainittakoon iranilainen Jafar Panahi, josta Times-lehti teki juuri parin sivun jutun. Hän on moninkertaisen yhteistyökumppaninsa Abbas Kiarostamin rinnalla maansa kansainvälisesti arvostetuimpia ja palkituimpia ohjaajia ja hänet tunnetaan esimerkiksi Valkoisen ilmapallon tekijänä. Kiarostamiahan Sodankylään ei ole saatu houkuteltua monista yrityksistä huolimatta.

Carroll Ballardin lisäksi paikalle ovat uusimpien tietojen mukaan tulossa Cannesissa kilpailleen Nanni Morettin Il Caimanon (The Caiman, 2006) naispääosassa tehnyt Jasmine Trinca (s. 1981). Hän sai tänä vuonna festivaalin arvostetun, nuorille näyttelijöille suunnatun Chopard Trophyn.

Mykkäelokuvien ja elokuvakaraoken (minä mukana vetämässä molempia telttakaraoketilaisuuksia yhtenä esilaulajana) lisäksi ohjelmistosta kannattaa nostaa esille 70 mm:n esitykset.

Jo perinteiseen tapaan oma ohjelmisto muotoutuu paikan päällä. Veikkaisinpa ensimmäisen illan menevän karaokessa Hotelli Sodankylässä, jos siellä vain semmoista on. Koko festivaalin ajan bloggarit voivat nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan. Seita-baarissa tai koulun teltan kahvilassa väliajat varmaankin sujuvat mallikkaasti - yöt ovat sitten Lapin taikaa!

Puoluekokousonnea

Näyttää siltä, että tiivistynyt oikeisto ei ole keskittynyt lukemaan uusinta teostani, vaan ovat ryhtyneet oikein puoluekokoustamaan. Kovin olivat yksimielisiä kokouksissaan ja kultaista kenkää - huom. trendikäs jalkapalloviite - sai vain Eero Lankia. Entinen puoluesihteeri sai lehtitietojen mukaan lahjakseen äyskärin: siihen lienee kaiverrettu: "Kepu - heitä hätätilanteessa vettä". Toivottavasti myöhemmin lahjoitettavasta veneestä ei puutu sitä kuuluisaa tappia.

Lankian valokuva (HS 11.6.2006, A4) oli muuten digitaalisen estetiikan riemuvoitto punakeltaisine dogma-sävyineen ja tärähtäneine taustahahmoineen. Juuri tuollaisia kuvia me kaikki megapikselitason digipokkareinemme kuvaamme nyt kun juhannus jo lähestyy. Olen vasta nykyisin oppinut ymmärtämään kuinka hyviä ne uuden estetiikan valossa ovat. Alkuvaiheessa niitä tuli aina raakattua pois. Mitä mestariteoksia maailma tietämättömyydestäni johtuen menettikään.

Eikä tässä kaikki. Muitakin tulkintoja tuhannen sanan valokuvista riittää. Kepun pääkuvassa loistaa tähti heti Korhosen pään vieressä: sen täytyy olla kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen, joka ei saanut ikuista syytinkiä puoluehallitukseen, vaikka oma perusyhdistys sitä ehdotti. Lyönpä vetoa, että lankialaisen äyskärin sijaan keskustan kultaisen kengän piiri lahjoittaisi hänelle mieluummin kiikkustuolin.

Puoluesihteeri Korhonen asetti vaalivoitolle ällistyttävät reunaehdot. "Lähdemme hakemaan voittoa, ja siihen tarvitsen jokaisen teidän tukenne." Kuuluvatkohan siihen ne 19 kokousedustajaa, jotka jättivät äänestämättä Paula Lehtomäkeä. Vaikka sen verranhan kuuman hallin jäsenistä on keskimäärin koko ajan vessassa. Tuskinpa se Lehtomäen kasvoille sai sitä kiukkuisen lapsen rypytystä, joka on ainoa huono puoli, mitä hänessä poliitikkona keksin.

Kepun järisyttävän voiton takaa kuulemma vaaliohjelma, joka perustuu sille, että energian hinta nousee ja saatavuus käy epävarmemmaksi, samalla kun ilmastonmuutos vaatii nopeaa kasvihuonekaasujen vähentämistä. Tämä on kaikkea muuta kuin päivänpolitiikkaa, joka pyörittää sellaista "puppugeneraattoria, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat ja parisuhdelaki ja hedelmöityshoitolaki ovat mediaseksikkäämpiä kuin köyhyys ja lasten huostaanotto". Korhosen mielestä kansa vihaa tällaista politiikkaa.

Mutta kansa ei vihaa näemmä Vanhasen sormimerkkeilyä. Nimittäin kykypuolue Kokoomuksen vaalitilaisuudesta Helsingin Sanomat (HS 11.6.2006, A5) oli valinnut valokuvan, joka on omistakin otoksistani kovin tuttu. Siinä etusormi oli lipsahtanut objektiivin eteen. Mutta sattuma korjaa parasta satoaan. Jyrki Katainen on kietoutunut mustaan viittaan ja sormen merkit - niin ne muistuttavat elävästi erään ylähuoneen edustajan opetuksia pääministerille. Eikö vain olekin aivan sama "ns. heavymerkki", hieman yhdysvaltalaisena muutoksena.

Kokoomuksen puoluekokouksen yllätys oli, että se ei vaatinut Suomen liittymistä Yhdysvaltoihin osavaltioina - onhan siellä semmoisiakin hieman epämääräisiä osavaltioita kuten Puerto Rico. Myös NATO-kanta oli niin lievä, että kuvittelisi heidän ymmärtäneen - camoon, se on sentään kokoomuksen poliittinen johtokeskus - suomalaisten vastustavan sotilasliittoon liittymistä. Mutta kuinka suomalaiset voisivat kannattaa poliitikkoa, jonka tietämys on näin vähäistä: "Naton merkitys on kriisihallinnassa, jossa suomalaisia on jo ollut mukana." NATOn merkitys on muuten tasan tarkkaan siellä, missä suomalaisia ei ole mukana, ja juuri sen vuoksi suomalaiset sotilasliittoa vastustavat.

Mutta tämä horjuvuus uskossa - "sellaista suurta hyökkäystä ei tule" - se johtuu varmasti siitä, että aktiivisin poliitikko transatlanttisissa suhteissa on ruotsalainen sosialidemokraatti eikä suomalainen kokoomuslainen Jyrki Katainen, kuten äkkinäinen luulisi. Ja tämäkin sosialidemokraattien ylistys viatonta seuraajaa hämmensi: "Paavo Lipposen hallituksen aikana meillä oli vahva rakentava suhde Yhdysvaltoihin."

Onko nyt niin, että Katainen on tyytyväinen vasta, kun saamme puikkoihin - varmuuden vuoksi koko Pohjoismaihin - sellaisen sosiaali-demokraatin, joka osaa rakentaa rakentavat suhteet Yhdysvaltoihin. Katainen ei tässä yhteydessä maininnut ainuttakaan kokoomuslaista, joka kykenisi ylipäätänsä yhtään mihinkään. Sellainen ei ollut edes Sauli Niinistö, jonka puoluejohto sysäsi niin syrjään, ettei edes Pahvi-Saulia voinut nurkkaan häpeämään seuraajiensa maltillista keskustaoikeistolaista ponnettomuutta sijoittaa. Ja miten muut voivat puhua sellaisesta ehdokkaasta yhteen ja toiseen, joka ei edes oman puolueensa puoluekokoukseen viitsi rahasamponsa ääreltä matkustaa?

Vaimo yritti eilen katsella uutisia - tästä pitäisi jo ymmärtää että YLE 1 - vaikka jalkapallo-ottelu oli kesken. Kun muut argumentit loppuivat ja käytyäni kaksi sekuntia uutisten puolella tuo suomenruotsalaisen suvun suomalaistunut vesatar huusi muka uutisten katsomista puoltavana argumenttina, että hän ei tiennytkään Ruotsalaisella kansanpuolueella olevan puoluekokousta. Ja tämä kaikki 38 asteen kuumeessa kesäflunssassa, jonka minä lienen häneen tartuttanut, vaikka yritinkin pitää etäisyyttä.

Katselin sen jälkeen vielä innoissani RKP-Jugendin afrikkalaista rummunpäristystä, mutta sitten alkoi poliittinen osio: "Ruotsin kielen asema Suomessa on uhattuna." Vaihdoin etnisestä oppositioasemastani huolimatta heti riikinruotsalaiselle puolelle, sillä siellä odotettiin Ruotsin lyövän vähintään 8-0 karibialaiset vastustajansa, jotka ovat keränneet kokemusta lähinnä Oulun Tervareissa ja Englannin alasarjoissa. Olin tosin veikannut Trinidad-Tobagon puolesta kun kerroin oli niin hyvä. Silloin tulokseksi voi odottaa tasapeliä, sillä minulle ei rikkauden lahjaa ole suotu. Tosin rahallahan ei ole merkitystä, sillä Equador ja britit olivat tuoneet pelikassan kattoon heti ensimmäisellä yhdistelmällä: rahat takaisin lähes kuusinkertaisena. Sillä veikkailee seuraavat kuusi päivää ja eiköhän näitä yllätyksiä tapahdu toistekin.

Apropos! Kaikki lehdet ovat julistaneet näin porvareiden kokousaikoina Ilta-Sanomien riemusanomaa, joka osoittaa vääräksi Vennamon väitteen siitä, että kansa ei unohda: Porvarihallituksen suosio on gallupilan mukaan kasvanut. Merkittävän otsikoinnin takana ei ole suinkaan se, että edes gallupin mukaan porvarihallitus olisi se populaarein vaihtoehto, sillä punamulta sai enemmän ääniä, vaan se, että suosio on kasvanut "tasavahvaksi" sinipunan ja punamullan kanssa. Silti kaikki toitottavat analyyseissään ensimmäisenä ja painotuksen kannalta ainoana tosiasiana, että "entistä useampi suomalainen on sitä mieltä, että keskustan ja kokoomuksen varaan rakentuva porvarihallitus on paras vaihtoehto". 28 prosentin yhteiskannatusta voi pitää mukavana alkuna tuleviin eduskuntavaaleihin. Siitä jää kokoomuksen ja RKP:n lisäksi pari prossaa kepulaistenkin täytettäväksi.

Vaikka uutisista sitä oli vaikea lukea, tosiasiassa punamulta on yhä suosituin ja mikä uutisissa jäi kokonaan mainitsematta, kokoomuslaisetkin ovat jakautuneet kahtia: toinen puoli kannattaa sinipunaa, toinen erityisesti myös kepulaisten (ministeripaikkojen ulkopuolella olevan) kakkos- eli vilttiketjun kannattamaa porvariyhteistyötä. Kuten sanottu, mukana prosenteissa on tietysti runsas joukko RKP:läisiä.

RKP on siitä populaari puolue, että se olisi mukana johtotiimissä, vaikka Suomen hallitus lakkautettaisiin, ja sen korvaisi Lordien johtama ylähuone. Uudesta puheenjohtajasta en ollut koskaan kuullut aiemmin, mikä ei ole ihme, sillä hän julisti haluavansa "ideologisemman" ja "idealistisemman" puolueen.

Kielipuolueen minä vielä jotenkin ymmärrän. Mutta herra varjelkoon ja siunatkoon meitä "ideologisemmalta" ja "idealistisemmalta" RKP:lta. Patruunat piippuun, sillä se niistä on museoitu viimeksi.

Kuinka tieto leviää

Helsingin Sanomien eilinen juttu ja ehkä ne radiojututkin (torstai: Kultakuume, perjantai: Radion uutistoimituksen Ajantasa) avasivat hanan. Uutisjuttujen lähteenä on nyt STT, jonka artikkeli ilmestyi myöhään eilen illalla. (Linkki on STT:n uutisen sellaisenaan julkaisseeseen Kulttuuriuutisiin.) Käytännössä se esittelee teoksen piirteitä sen ensimmäiseltä puoliskolta. Kiirettä on varmasti pitänyt senkin 300 sivun kahlaamisessa, sillä alle vuorokauden kirjan saamisesta juttu ilmestyi ja varmasti muitakin tarinoita on ollut kirjoitettavana. Hatunnosto toimittajalle, joka ei ollut saanut taittovedoksia etukäteen kuten ensimmäisenä ehättäneet.

Samalta varmalta pohjalta ponnistaa myös
Turun Sanomat omassa versiossaan. Ehkäpä muutamat lehdet säästävät uutista sunnuntainumeroonsa? Kyl maar se minulle käy.

Ja voihan joillakin ehkä olla mielessä arvostelun ja esittelyn saaminen samaan numeroon. Arvostelujahan aina odottaa vähän jännittyneenä, ne kun aina herkistävät mielen.

En panisi pahitteeksi, jos juttuja eri lehdistä bonganneet siitä minulle kertoisivat. ja mikäli niitä on netissä, linkinkin heittäisivät kehiin.

Takaisin kammioon II

Pistäydyin Kaupunginmuseon Kunnon kansalainen-näyttelyn avajaisissa. Kitkerät neitsyet soittivat ja M. A. Numminen puhui. Moni meistä toivoi, että olisi laulanut.

Lauantaina yleisölle avattava näyttely oli viittä vaille valmis - esinetekstejä puuttui vielä eikä moniväritekniikalla painettava katalogi ehtinyt painosta - mutta saimme asiantuntevan opastuksen. Tungoksen vuoksi kakkoskerros jäi toiseen kertaan. Karaokepistettäkään ei tullut koetelluksi vaikka mieli teki.

Jalat notkuivat jo tunnin päästä. Viikon sairastelu ja ilmeisesti vähän eilinenkin juhlinta saattoivat vaikuttaa niin, että skumppalasin nostelu väsytti. Ihan mielelläni menin kotiin vahtimaan lasta - vaimo nimittäin ilmoitti yllättäen (minun Pyhänä Perjantainani!), että hän menee työtovereidensa kanssa jatkoille. Ja keräsi vielä käytännöllisesti katsoen kaikki rahanikin matkaansa. "Kun en tiedä onko sielläpäin pankkiautomaattia."

Katselin varpaitani hetken aikaa. Sehän on nainut tohvelin eikä miehen. Ympäristössä hymyiltiin vinosti.

Takaisin pimeään koppiin häpeämään.

Takaisin kammioon

Jaha. Työni on huomattu. Mistähän johtuu, että ihmiset käyttävät historiateoksista niin usein nimitystä historiikki. Ammattilaisen korvaan se kuulostaa amatöörityöltä, sivuhommina pusketulta. Historiikkinen. Kirjan kannessahan lukee, että valtiollisen elokuvatarkastuksen historia. Ehkä minä olen vain liian mimosa tänään.

Täytynee käydä kirjakaupassa. Mihinkähän se tällä kertaa on piilotettu. Viimeksi hirvitti eräässäkin kirjakaupassa, kun viidenkymmenen kappaleen pino oli istutettu taideosastolle valtavien kuvateosten keskelle. Siis piiloon. Elokuvahyllystä ja historiaosastolta sitä oli turha hakea. Ehkä minä olen vain liian mimosa tänään.

Takaisin pimeään koppiin. Ehkä minä olen liian mimosa tänään.

Kesäflunssa - osa III

Hesarin haastattelu - tulossa ilmeisesti pienehkö uutisjuttu perjantaina ja Yle 1:n Kultakuumeen suora lähetys takana. Jälleen yksi todistus siitä, että nykyiset särkylääkkeet ovat hyviä, ne demppaavat kivun ja säryn taakse näillä volyymeillä. Radiossa työskentely oli jälleen kerran kivaa: toimittajat ovat mainioita ja tehneet taustatyönsä hyvin, siis lukeneet kirjan. Siinä menisi helposti pidempikin tuokio jutustellessa.

Huomiseksi on tulossa ainakin Radion uutistoimitus: jos aamun haastattelu sujuu, joskus kahden jälkeen pitäisi jotakin tulla eetteriin. Muuten on puhelin pysynyt (yllättävän) hiljaisena, ehkä työpaikan sähköpostissa lojuu jotakin, jota en nyt pääse lukemaan.

Kun olen sairastellut kotona, en ole itse kirjaa edes nähnyt muuten kuin taittovedoksina. Soitto kollegalle paljasti äsken, että paino oli tehnyt työnsä ja kirjaa on jaettu työtovereille. Onni onnettomuudessa: joku olisi kuitenkin läiskäissyt onnittelunsa selkään ja sitten olisin kaatunut nenilleni enkä olisi enää noussut.

Koska kirja on olemassa, voi olettaa että ns. hyvin varustetut kirjakaupat sitä huomenna, virallisena julkaisupäivänä myyvät. Olkaa hyvä!

Kesäflunssa jatkuu

Miksi minä? Eikö tässä maailmassa ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Ymmärrän sen, että olen maailmaan yksin heitetty, kukaan ei rakasta minua vaan mieluummin vaikka kaurapuuroa ja näistä ynnä muista syistä haluan vain palata sängyn pohjalle itkemään kohtaloani ellen sitten kietoudu epätoivoissani mattoon nyyhkyttämään. Mutta miksi kesäflunssa, kun talvi- ja kevätflunssalta säästyin kuin ihmeen kautta. Sanon kuin laululintunen: Warum?

Kaksi tuntia aikaa kieriskellä upeassa itsesäälissä ja doupata kurkku kuntoon: Yle 1 Kultakuumeen haastattelu kolmen jälkeen on suora. Onkohan kukaan ennen päässyt hourailemaan studioon?

Miten se laulajan neuvo menikään? Valkosipuli kumpaankin sieraimeen ja kuumaa teetä juomaan. Pysyy kuulemma ääni vireessä. Mutta eihän sitä voi ensimmäistä kertaa kokeilla tällaisessa tilanteessa.

Venäläistä sipulivotkaa ei valitettavasti voi sitäkään testata. Jees ja just!

Kesäflunssa

Tämä tästä puuttui. Kesäflunssa. Kurkku oirehti jo lauantaina ja sunnuntaina se oli tulessa. Vanhan kansan konstit käyttöön. Suolalla kurlaus tepsi, kivut kaikkosivat ja tänään kurkku on selvästi parempi.

Mutta muuten ei ole parempi vaan kurja. Eilen huomasin, että kävely metroasemalle teki tiukkaa. Huimasi ja kunto meinasi pettää kilometrin matkalla. Töissä olo alkoi tuntua todella kurjalta. Siis kotiin ja petiin heti. Yöllä heräilin tunnin välein, ensin alilämpöiseen horkkaan ja myöhemmin hiessä piehtarointiin. Nenä valuu, vaikka aivastelu sentään on poissa: siksi luulin eilen aamulla, että olen saanut jonkun uuden allergialähteen elämääni. Heinähän ei kai vielä heilimöi. Mutta kyllä tämä tavalliseksi flunssaksi tasaantui. Silmät ovat valonarat, nenä tukossa ja kroppa jäykkä kuin lordimiehellä. Ibuprofenaatiota peliin.

Parin tunnin päästä on ensimmäinen haastattelu kirjasta. Huomenna radioon. Aika vähällä ovat tiedotusvälineet minut päästäneet näin etukäteen.

Kun nyt pysyisi tolpillaan edes nämä ja pääsisi torstain julkaisutilaisuuteen.

Taistelu elokuvasensuurista ilmestyy

Taistelu elokuvasensuurista ilmestyy ensi torstaina. Täytynee valmistella puhetta ja harjoitella polkan askelia julkaisutilaisuuteen.

Jari Sedergren:
Taistelu elokuvasensuurista. Valtiollisen elokuvatarkastuksen historia 1946-2006
Julkaisusarja: SKS:n toimituksia (SKST) 1069. Helsinki 2006. 603 s.
ISBN 951-746-812-1; hinta: 36 EUR

Sunnuntaita pelastamassa

Harvinainen viikonloppu. Perjantaina lapsen koulujuhlissa, lauantaina en päässyt todistuksenjakotilaisuuteen. Sain tietää iltapäivällä lapsen todistuksen numerot: 9, 10, 9, 10, 9, 9, Kiitettävä, Kiitettävä, Hyvä, Kiitettävä. Se hyvä on käsityöstä. Isäänsä tullut siinä.

Kympit olivat äidinkielestä ja kirjallisuudesta sekä matematiikasta. Isäänsä on tullut siinäkin, vaikka en minä tuosta äidinkielestä tainnut ysiä kummempaa koskaan saada. Eikä ollut aihettakaan. Lapsi sai vonkumansa tietokonepelin, koska todistus oli hyvä. Rehellinen palkkio toiveen mukaan rehellisestä työstä.

En todistanut todistusten jakoa, koska kävin väitöstilaisuudessa. Vanhan ystävän ja nuoren tutkijan väitös oli viihdyttävä ja asiallinen. Siinä käsiteltiin olennaisia asioita ja tunnelma oli hyvä. Sama reipas meininki jatkui nyt illalla karonkassakin. Puhuimme ja nauroimme paljon, mikä on hyvä merkki. Karonkkapuheetkin olivat hienoja. Palasimme vaimon kanssa kotiin puolen yön tienoilla, mikä ei ole vanhuuden vaan järjen käytön merkki. Pelastimme siten itsellemme sunnuntain.

Kurkvaaraa

Viime päivinä on taas hieman ahkeroitu. Päätin kirjoittaa kesän elokuvaesitteet pois kerrankin ajoissa ja niitä oli jonossa parikymmentä. Hauskaa oli kuitenkin se, että tulin niitä tehdessäni katsoneeksi melkein koko Maunu Kurkvaaran elokuvatuotannon.

Hänen varhaisimmat elokuvansa olin nähnyt jo aiemmin, joitakin myöhempiä taas en ole katsonut lainkaan. Kun yrittää olla järjestelmällinen, tällaisista "näkemättömistä" elokuvista tulee pieniä paineita. Niin omituista kuin se onkin, mieltä jopa vaivaa, jos jotakin elokuvateosta ei ole nähnyt. Minun kohdallani tämä tarkoittaa erityisesti kotimaista elokuvaa. Vaikka sen tässä työssä on oppinut, että aina on klassikkoja, joita ei ole nähnyt. Ja niitä "puutteita" on elokuvasivistyksessä kaikilla muillakin. Joskus käymmekin tällaista "häpeäkseni tunnustan, etten ole nähnyt"-leikkiä klassikkoelokuvilla.

Joidenkin elokuvien näkemistä on odottanut 35 vuotta. Sellainen oli eilen katsomani Punatukka, jonka nimi jo poikasena herätti huomiota ja jäi mieleen jo silloin myös protagonisti Tarja Markuksen vuoksi. Edellisenä päivänä vuoron saivat Rottasota ja Tänään hän on täällä, Naiset, Lauantaileikit sekä Miljoonaliiga, mikä tarkoitti, että katseluun otettiin vähän yöaikaakin. Miljoonaliigasta ja Tänään hän on täällä -elokuvista tein esitteenkin; jälkimmäiseen olen harvinaista kyllä tyytyväinen, koskapa se on uusi tulkinta vähän tunnetusta elokuvasta. Ja vieläpä oma tulkintani. Laitan niitä Sediksen elokuvablogiin jahka innostun. MTV joutaisi niitä esittämäänkin; monien esittämisestä televisiossa on jo 30 vuotta.

Tänään on vuorossa Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu ja ehkä, jos muu esitetyö antaa myöten, Kielletty kirja, jonka olen joskus nähnyt. Kujanjuoksusta kirjoitan esitteen. Sitten jäljellä ovat Menestyksen maku ja Perhosen uni.

Eivätköhän nekin ensi viikolla synny, vaikka viikko voi olla kiireinen. Kirja nimittäin julkaistaan torstaina. YLE Radio 1, Kultakuume, haastattelee minua kirjan johdosta ensi keskiviikkona noin klo 15.15. Radio onkin mieluinen kohde, vaikka suorat lähetykset ovat sinällään aina arvoitus.

Mainituista elokuvista monet voi nähdä kesällä Orionissa, Eerikinkatu 15:
KIELLETTY KIRJA 21.6., MAUNU KURKVAARAN KUJANJUOKSU 26.7., MENESTYKSEN MAKU 2.8., MILJOONALIIGA 12.7., PERHOSEN UNI 16.8.,PUNATUKKA 19.7.,RAPORTTI ELI BALLADI LAIVATYTÖISTÄ 7.6., ROTTASOTA 6.7.,TÄNÄÄN OLET TÄÄLLÄ 4.7.

100 vuotta - nyt

Miten edes saatoinkaan miettiä muuta kirjoitusaihetta tänään. Suomi ei ole Lordien ja muiden ylähuoneen ihmisten maa, vaan rehtien tasa-arvoisten kansalaisten yhteiskunta, jossa demokraattisia arvoja pidetään kunniassa ja niitä myös vaalitaan osallistumalla.

Kyse ei ole vuosisataisesta traditiosta, joten vaalimiseen on aihetta: järjestelmä ei ole itsestään selvä. Sanon asian tarkoituksella hämärästi: sen pitää muuttua, mutta se voi myös muuttua.

Kesäkuun 1. päivänä 2006 tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun neljä kansaa - silloisen kansakäsityksen mukaan - edustanutta säätyä - aatelisto, papisto, porvaristo ja talopojat - hyväksyivät uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain.

Tulevakin juhla on tiedossa: toukokuun 23. päivänä 2007 tulee kuluneeksi sata vuotta yksikamarisen eduskunnan ensimmäisestä täysistunnosta.

Ahkerat opiskelijat ovat pistäneet nettiin muistiinpanot Heikki Ylikankaan valtiopäiväjärjestelmän historiasta kertovista luennoista.

Ja tietysti linkki myös päivänsankariin.

Tämä päivä on mielestäni yhtä arvokas juhlittavaksi kuin itsenäisyyspäivä. Virtuaalinen kilistys kaikille. Siihen voinevat kaikki yhtyä - enemmän kuin valtion, tämä on yhteiskunnan jäsenten ja kansalaisten osallistumisen ja kansalaisvaikuttamisen juhla. Ja aamun lehdistä päätellen aliarvostettu.

Tulta päin!

Nyt paloi sitten Porvoon tuomiokirkko. Palokunta hallitsi tilannetta ja antoi katon palaa, suojeli välikattoa ja naapurustoa. Nyt välikatto pysyi kasassa ja holvien suojaamat sisätilat säilyivät. Kattokruunut ovat kuitenkin menneet ja savu- sekä vesivahinkoja on varmasti. Ehkä nämä vanhat tai muuten arvokkaat kirkot pitäisi suojella teknisin erityistoimin palon varalta.

Televisiossa suorassa lähetyksessä juuri puhunut palopäällikkö on harvinaisen sujuvasanaista sorttia. Ainoa asia, joka jäi vaivaamaan oli hänen kommenttinsa siitä, että hän ei ole selvillä kirkon esineistön kulttuurihistoriallisista arvoista. Eikö pelastussuunnitelma siis kata näitä? Siinä olisi korjaamista.

Soitin Helsingin kaupunginmuseoon ja he kertoivat, että "kansallisten kohteiden", siis kulttuurihistoriallisesti erityisen tärkeiden kohteiden pelastussuunnitelmista vastaa Museovirasto. Palopäällikkö sanoi paikalla olevan arviointia suorittamassa "seurakunnan ja vakuutusyhtiöiden edustajat". Epäilemättä siellä on museoväkeäkin, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota uutisessa. Ehkä tulevissa lähetyksissä?

En saanut pikapuhelussa selville ihan tarkasti selville sitä, mitkä kohteet Helsingissä ovat Museoviraston ja mitkä kaupunginmuseon vastuulla. Sen kuulin, että ainakin jälkimmäisten osalta pelastussuunnitelmat ovat tulossa agendaan syksyllä.

Toivottavasti niihin liittyy myös tietty prioriteettijärjestys: mitä pitää pelastaa ensin, jos pelastettavissa on. Ehkä myös valmisteilla olevien suunnitelmien laatimista pitäisi kiirehtää - tulipaloja on taas ilmennyt niin paljon kulttuurikohteissa.

Lähtökohtana on tietysti kuten tähänkin asti, että ihmiset pelastetaan ensin, mutta on niillä esineilläkin jokin suunnitelma oltava. Mitä esimerkiksi savusukeltajat ottavat mukaansa, jos se on mahdollista? Mitä voi yrittää irrottaa, mitä ei. Mikä kestää siirtelyn. YLE:n uutisessa kiinnitti huomiota se, että palopäällikkö sanoi, ettei voi olla varma, kestääkö välikatto. Se voi tulevina tunteina romahtaa. Silloin kysytään, miksi tätä "tarkastusaikaa" ei käytetty kirkon arvoesineistön evakuoimiseen. Mikään ei viitannut uutisessa siihen, että evakuointia olisi tehty. Onko siihen Porvoossa tarkkaa suunnitelmaa?

Tapahtuman selvittelystä poliisissa tulee suora lähetys tänään klo 10 YLE24-digikanavalla. Varmasti monet tässäkin kysymyksenä esitetyt asiat saavat siinä selvityksensä. Tämähän on vain tällaista kansalaisjournalistin spekulaatiota.

Nytkään ei tahallaan sytytystä voi tietojen mukaan jättää laskuista pois. Historiaan pyrkivät vihaavat oikeaa historiaa. Niitähän tunnemme jo pyramidien ajalta. Ja tiedämme sen, että eräskin faarao käski hakata polttajan nimen pois kaikista hieroglyfikirjoituksista. Käsittääkseni on niin, että yhteen se kuitenkin jäi.

Ken Loach voitti Cannesissa

Brittiohjaaja Ken Loach sai elokuvallaan The Wind That Shakes The Barley Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun.

Elokuvan synopsiksen mukaan: "Irlanti 1920: työläiset pelloilta ja maan eri puolilta liittyvät yhteen muodostaakseen vapaaehtoisen guerilla-armeijan, joka kohtaa Britanniasta Irlannin itsenäistymistä estämään laivatut armottomat 'Black and Tan'-joukot. Sekä velvollisuudentunteensa vuoksi että rakkaudesta maahansa Damien hylkää menestyksellisen uransa lääkärinä ja liittyy veljensä Teddyn kanssa vaaralliseen ja väkivaltaiseen taisteluun vapauden puolesta. Kun vapaustaistelijoiden kylmäverinen taktiikka saataa britit murtumispisteeseen, molemmat osapuolet hyväksyvät lopulta sopimuksen, joka lopettaa verenvuodatuksen. Mutta ilmeisestä voitosta huolimatta syntyy sisällissota. Siinä perheet jotka taistelivat kerran rinta rinnan löytävät toisensa vastapuolilta. Toiset ovatkin nyt kirottuja vihollisia, mikä asettaa heidän lojaliteettinsä lopulliseen testiin."

Palme D'Or:
Emmanuelle Béart johti jurya, joka palkitsi Ken Loachin elokuvan The Wind That Shakes the Barley.
Grand Prize:
Michele Yeoh sai kunnian ojentaa kunniapalkinnon Grand Prizen elokuvalle Flandres, jonka on ohjannut Bruno Dumont.
Paras näyttelijätär:
Jean Rochefort ojensi parhaan näyttelijättären palkinnon "näyttelijätärperheelle", jonka muodostivat Pedro Almodovarin Volvere-elokuvan näyttelijättäret: Penélope Cruz, Carmen Maura, Lola Dueñas, Chus Lampreave, Yohana Cobo and Blanca Portillo.
Paras miesnäyttelijä:
Diane Kruger valittiin ojentamaan parhaan miesnäyttelijän palkinto joukolle, jonka muodostivat Jamel Debbouze, Samy Naceri, Sami Bouajila, Roschdy Zem and Bernard Blancan elokuvassa Days fo Glory. Sen ohjasi Rachid Bouchareb.
Paras ohjaaja:
Tim Burton ja Marion Cotillard luovuttivat parhaan ohjaajan palkinnon Alejandro González Iñárritule hänen elokuvastaa Babel.
Juryn palkinto:
Juryn palkinto meni Andrea Arnoldin elokuvalle The Red Road.
Camera d'Or -palkinto debyyttielokuvalle:
Jean-Pierre ja Luc Dardenne yhdessä juryn jäsen Sandrine Bonnairen kanssa olivat läsnä kun palkinto Camera d'Or annettiin Corneliu Parumbouiulle elokuvasta A Fost sau n-a fost?.
Lyhytelokuvien Palme d'Or:
Lyhytelokuvien Palme d'Or -palkinnon sai Bobbie Peersin Sniffer. Sen jakoi lyhytelokuvajury, jota johti Andrei Konchalovsky. Hän antoi myös Juryn palkinnon myös elokuvalle Primera Nieve, jonka ohjasi Pablo Aguero, ja palkitsi erikoismaininnalla elokuvan Conte de Quartier, jonka on ohjannut Florence Miailhe.

Aki Kaurismäki jäi siis ilman palkintoa kuten Sofia Coppolakin.

Pelkkiä menestystarinoita?

Bush ja Blair - nuo maailman demokratian Bed and Breakfast - tapasivat vastikään onnitellakseen toistaan yhteistyön hedelmistä, menestystarinoista. Blairille sen ennustettiin olevan viimeinen tapaaminen tässä roolissa. Mekin olemme näissä tarinoissa - tulevissa mutta myös entisissä kiinni NATO-suhteemme kautta. Näihin meidänkin osallisuuttamme siis kaavaillaan.

Tapaamisen historiallisuutta muistellessa listaamme Jarret Murphyn Village Voice -lehden artikkelia seuraten Yhdysvaltain ja Britannian sotilaalliset puuttumiset toisten maiden asioihin.

Murphy jakaa tapahtumat menestyneisiin ja epäonnistumisiin. Menestynyt tuottaa demokratiaa ainakin joksikin aikaa, epäonnistunut ei. Listalla on siis yleisempää mielenkiintoakin. Kaikki eivät tietenkään ole mukana. Yhdysvallat saa pyyntöjä avustaa vallankaappauksessa päivittäin.

Yhdysvaltain sotilaalliset väliintulot / invaasiot /

Menestyneitä:

Dominikaaninen tasavalta 1965–1967
Filippiinit 1898–1946
Itävalta 1945–1955
Grenada 1983–1985
Italia 1943–1945
Japani 1945–1952
Panama 1989–1995
(Länsi-)Saksa 1945–1952

Epäonnistuneita

Dominikaaninen tasavalta 1911–1924
Etelä-Korea 1945–1961
Haiti 1915–1934
Haiti 1994–1996
Honduras 1924
Kuuba 1898–1902
Kuuba 1906–1909
Kuuba 1917–1922
Libanon 1958
Libanon 1982–1984
Meksiko 1914–1917
Nicaragua 1909–1910
Nicaragua 1912–1925
Nicaragua 1926–1933
Panama 1903–1933
Somalia 1992–1994

Brittien miehitykset:

Menestyksiä:

Botswana 1886–1966
Fidzi 1874–1970
Malesia 1909–1957
Malediivit 1887–1976
Salomonin saaret 1893–1978
Tonga 1900–1970

Epäonnistumiset:

Brunei 1888–1984
Burma (Myanmar) 1885–1948
Egypti 1882–1922
Etelä-Jemen (Aden) 1934–1967
Ghana 1886–1957
Iraq 1917–1932
Iraq 1941–1947
Jordania 1921–1956
Kenia 1894–1963
Kypros 1914–1960
Lesotho 1884–1966
Malawi (Njassamaa) 1891–1964
Nigeria 1861–1960
Palestiina 1917–48
Sambia (Pohjois-Rhodesia) 1891–1964
Sierra Leone 1885–1961
Sudan 1899–1956
Swazimaa 1903–1968
Tansania 1920–1963
Uganda 1894–1962
Zimbabwe (Etelä-Rhodesia) 1888–1980

Että semmoisia menestystarinoita

Värielokuvia 1920-luvulta

1920-luvulla värielokuvia? Jo vain. BBC on julkaissut verkkosivuillaan Claude Friese-Greenen (1898-1943) kuvaamia värielokuvia. Tekniikka ja värimenetelmät olivat miehen itse kehittämiä. BBC on toiminut yhteistyössä elokuvat jo 1950-luvulla haltuunsa saamneen British Film Instituten kanssa.

Ei hullumpaa. The Lost World of Friese-Greene.

Riittävätkö sormet

Jollakin on ollut paljon sormia ja varpaita pelissä, kun olivat laskeneet 90 000 ihmistä Kauppatorilla ja Espalla. Minäkin pistäydyin hetkeksi - carpe diemiä nielemässä - ja käännyin takaisin niin kuin monet muutkin. Lordia en jaksanut odotella, Egotrippi kuulosti oikein hyvältä kauempaakin.

Menomatkalla opintoputkessa kävellessä laskeskelin, että torin suuntaan meni 1000 ihmistä minuutissa. Vastaan käveli jo paljon lapsiperheitä: tungos oli ollut liikaa eikä toiveita minkään muun kuin lähimpien naapurien näkemisestä ollut. Onneksi sanoimme paikalle hinkuavalle tyttärellemme jyrkän ein. Mutta sen lupasin, että joissakin tulevan kesän päiväkonserteissa käymme. Syksyllä kymmenvuotiaan on alettava nähdä ainakin keskeiset kotimaiset bändit. Sehän on yleissivistystä.

Vastaan tuli vain yksi superhumalainen nuori verissä päin: asfaltti-ihottumaa kämmenenleveydeltä toisessa poskessa. Ja hämmästyttävää on, että tuttujakin tungoksesta erottui. En kuitenkaan liittynyt jengiin jaloon, vaan palasin karaoken kiehtovaan maailmaan.

Eli nyt voi kansa palata takaisin pankon päälle.

Ei tiedä mitä ajatella

Kun on lomapäivä ja synkkä ja myrskyinen sää alkaa lientyä iltapäiväpilvisyydeksi, on kummallista, että ei tiedä mitä ajatella.

Lainaan päivän Kemppistä. "Maailma on muuttunut. Se on uskoni. Tosiasia se tietenkään ei ole. Nämä arviot osoittautuvat tosiksi tai vääriksi pitkän ajan kuluttua. En tule näkemään sitä aikaa. Paitsi jos muutos on ollut niin tavattoman raju, että se todistaa itsensä ennennäkemättömän lyhyessä ajassa. Se ei ole aivan mahdotonta. Maailman muuttuessa mielen maisema muuttuu. Tämä on tosiasia. Niin käy joka kerta. Niin on käynyt kymmenen tuhatta vuotta."

Meillähän on jatkuvasti näitä sananvapausongelmia. Nyt Valistunut Lehdistö näemmä ryntää joukolla teilaamaan Lordin kuvapaljastuksia tehneen Seiskan. Valistunut Lehdistö alkaa populismissaan uskotella, että Lordin sana on laki. Sen ymmärrän, että Valistunut Lehdistö haluaa murskata Seiskan, joka paljastaa meille kaikille, missä tämä maailma menee. Ja lukijakeskustelut vielä selvemmin.

Olemme nähneet, että monissa muissa ja vähän vakavammissa asioissa Lehdistö toppuuttelee tai on hissuksiin. Lukekaa nyt vielä tämä Kallen 10 vuotta vanha juttu.

Sen vielä ymmärtää, että pääministeri julkisuudenkipeydessään harjoittelee saatanan sarvia symboloivaa "heavymerkkiä" menestyksekkään yhtyeen seurassa ja suostuu siten näyttämään sitä uskovaisten maaseutukannattajiensa silmien edessä maakuntalehdissäkin. Kristilliset tulevat saamaan äänivyöryn, sillä tätä jumalattomuutta ei unohdeta.

Ja sanonpa vielä senkin, että jos Tarja H. panee lippalakin päähänsä ja näyttelee vastaavia sormimerkkejä Kauppatorilla tänään, niin menetän minäkin lopullisesti uskoni tämän maan ja maailman selviytymismahdollisuuksiin. Suhteellisuudentaju on mennyt ja narrit juhlivat. Juhlarahakin vielä...

EDIT: Panu näyttää ajatelleen.

Lateksivapaata meininkiä

Seiska -lehti on ruuhkautunut ja heidän tietokoneensa saattaa olla jo romahtanutkin. Näyttivät kannessaan lateksivapaan Lordin ilman viskipulloa ja tupakkia. Kuva oli kymmenisen vuotta vanha. Ihmekös tuo, että "kansa" riehaantuu.

Hirmustuneiden kielenkäyttö on jokseenkin karkeaa ja täyttää kaikki ekstreemealatyylin vaatimukset. Käytännöllisempää kuin toimituksen homottelu ja kiroilu on tietysti se, että Seiskalle luvataan levikinmenetystä ja tilausten perumisia. Tässä tilanteessa ristimme kätemme, nostamme katseen ylös ja juomme kupillisen kahvia.

Tosiasiassa ärjyntä on turhaa. Internet on tehnyt tehtävänsä. Kuvahaulla kun jokainen voi tyydyttää tirkisteluntarpeensa. Niitä löytyy esimerkiksi tästä espanjalaisesta lehdestä tai miten olisi tämä brittiläisen The Bosh-lehden potretti ja yksityiskuvat. Ihan tavallisia ihmisiä näyttävät olevan, joita minä en ainakaan maitokaupassa tunnistaisi vaikka olalle koputtaisivat.

Arkipyhä - jälleen unohdus!

Minulle on aina vain jäänyt epäselväksi tämä arkipyhä, vaikka olen sen ennenkin opetellut. Päässä pyörii vain, että jotain hässäkkää asiasta oli presidentti Mauno Koiviston aikana. Ja vaikka minulle selvitettiin se blogissani viime vuonna, en muistanut sitä lunttaamatta. Miksi joidenkin asioiden muistaminen on niin vaikeaa ja toisten liiankin helppoa?

Tapani Sainio sen minulle silloin kommenteissa kertoi: "Sirpa Karjalaisen Juhlan aika kertoo, että itsenäisessä Suomessa juhlapyhiä on siirretty kolmeen otteeseen: 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. 1972 loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi taas työmarkkinajärjestöjen aloitteesta. 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen."

Jostakin syystä minä muistan, että helatorstai siirrettiin lauantaille (1972), mutta en muista sen palautusta torstaiksi (1992). Ja niin elän luultavasti elämäni loppuun saakka tietämättömänä tästä muutoksesta, vaikka se minulle palautetaan mieleen säännöllisesti.

Ja niin huominen vapaapäivä töistä tuli yllätyksenä. Päätin täydentää sitä ns. saldovapaalla - kirjan tekoaikana tunteja kertyi varastoon - perjantaiksi. Tulossa on siis neljän päivän vapaa.

Täytynee jatkaa työpäivää tänään tuonne kuuden kieppeille. Ja koska on töitä, kehotan vain lukemaan viimevuotisen postaukseni aiheesta. Minä olen lomalla.

Se varmaan viisinkertaistaa blogipostaukset. Vitsi.

Kokoomus syö sopimukset - syyttää työläisiä

Älä luota porvariin, kaikui vuosikymmeniä sitten usein niissäkin tilaisuuksissa joissa kävin. Ei niin usein kuin tämä "Kepu pettää aina", mutta riittävän usein tullakseen uskottavaksi. Nyt kaupunkikuvalla usein elämöivälle Kokoomukselle on vaikeata täyttää itse tekemänsä sopimuksen velvoitteet. (HS 23.5.2006, A12)

Kykypuolue teki sopimuksen kaupungin kiinteistöviraston kanssa ns. Niinistön juottolasta. Vanha linja-autoasema on suojeltu rakennus: kaupunginmuseon suojelukohde.

Sopimukseen kirjattiin lupa kirjoittaa kahvilan nimi tilan sisäseiniin ja mikä hämmästyttävintä myös rakennuksen julkisivuun. Kauhistelen tätä nyt hetken lordinaamarin takaa. Suojellussa rakennuksessa jälkimmäinen on ennenkuulumatonta!

Kenen luvalla kiinteistöviraston toimistopäällikkö Tapio Sademies antaa oikeuden julkisiin töhryihin kaupunkikuvassa? Ja vieläpä silloin, kun kyse on suojelukohteesta? Suojelukohteita pitää suojella, ei tuhota. Yksi suojeltavista asioista on rakennuksen imago. Toivottavasti tämä tehdään asian jälkijupakoissa selväksi Sademiehelle, jonka puoluekantaa ei tarvinne kysellä.

Ja laiminlyöntiä on sekin, että jättää valvomatta asian. Porvareiden vuokrasopimus kahvilaan päättyi helmikuussa. Sopimus oli ilmeisesti tehty entisaikojen kokoomusajoista muistuttavalla tavalla, siis herrasmieslinjalta, sillä vaikka siihen kirjattiin, että Kokoomuksen piti palauttaa tilat ennalleen vuokrasopimuksen päätyttyä, tälle toimelle ei annettu aikarajaa. Vuokrasopimuksen päättymisestä on kulunut kolmisen kuukautta. Kokoomukselle raja ei ilmeisesti olisi tullut koskaan, sen verran monta sopimusjuristia joukosta löytyy. Maalareita sen sijaan ei taida löytyä.

Kokoomus ei vapaaehtoisesti hoitanut sopimusvelvotteitaan. Rakennusta ei entisöity. Niinpä EU-rahoitteinen Taru-projekti tekee nyt töitään Cafe Niinistön otsikoiden alla.

Nyt Sademies on sitten huomauttanut ex-vuokralaistaan laiminlyönneistä ja sopimusrikkeestä. Kaupunki on ilmoittanut maalaavansa seinät ja lähettävänsä laskun kokoomukselle.

Kokoomuksen hallintopäällikkö Jarmo Pekkala ei uskalla oman lordinaamarinsa takaa katsoa peiliin. Kuka tapahtuneeseen on syypää?

Tietysti työläiset. "Sitten oli yllättävän vaikeaa saada maalaria. Tällä viikolla pitäisi maalarin tulla - mutta niin piti viime viikollakin."

Pekkala on tietysti väärässä. Maalareiden piti tulla heti vuokrasopimuksen päätyttyä. Niin kuin sopimuksessa luki. Mutta sehän ei kokoomusta kiinnosta. Työläisten haukkumiselle - oma sukuni on täynnä maalareita - sen sijaan aina löytyy aikaa, kuten taas huomaamme.

Sedis Blog Mainos 3

Vielä yksi televisiomainos: Sedis Blog 3.

Siinä pitäisi olla taustamusiikkia. Soitin ei sitä näemmä aina soita.

Da Vinci Code

Kävimme katsomassa Ron Howardin ohjaaman elokuvan Da Vinci Code.

Perusporukka oli ihan solidia: Tom Hanks oli professori Robert Langdon, Audrey Tautou Sophie Neveu, Ian McKellen maanmainio Sir Leigh Teabing, Jean Reno vakuuttava poliisikapteeni Fache ja Paul Bettany uskonmurhaaja Silaksen roolissa. Kenenkään hahmoja ei syvennetty, elokuva oli kirjaa varsin tarkoin seuraava toimintapläjäys. Yleisö pääsee säikähtämään oikeasti vain kerran.

Väkivaltaa on K15-elokuvan verran, vaikka elokuvalautakunta kuulemma tämänkin joutuu lähiaikoina katsomaan valituksen vuoksi. Enpä ihmettelesi vaikka laskisivat. Ulkomailla ikärajat ovat: UK:12A / Philippines:R-18 / Germany:12 / South Korea:15 / Ireland:15A / Switzerland:12 (canton of Geneva) / Brazil:12 / New Zealand:M / USA:PG-13 / Australia:M / Argentina:13 / Canada:14A (British Columbia) / Norway:15 / Malaysia:18PL / Switzerland:12 (canton of Vaud) / Portugal:M/12 / Singapore:NC-16. Vaihtelua siis riittää.

Kun juoni on tuttu, jännityselementit olivat vähissä. Vaimo totesikin, että se vastasi yllättävän pitkälle kirjaa lukiessa tulleita mielikuvia. Maisemaelementeillä ei mässäillä, vaikka Pariisin Louvre ja Saint Sulpice, Lontoon Temple ja Skotlannin Rosslyn esitelläänkin pikaisesti.

Loiri voitti

Sain yällä tekstiviestin, jossa oltiin innostuneita Loirin Euroviisu-voitosta. Ihmeteltiin vain kuinka pahannäköiseksi mies on mennyt.

Eli uusi haasteellinen päivä on tulossa. On muuten paksu sumu.

Voitto kotiin!

Näyttää tulevan Euroviisu-voitto Lordeille. Mitäs niitä onkaan jäljellä?
Jalkapallon MM-kisaosallistuminen ja mitali sieltä. Kaikki muu on jo tullut.

Tähän mennessä pisteitä kaikilta muilta paitsi Armenialta.

Ylen uutinen voitosta. Tuli kaikkien aikojen piste-ennätys. Englannin täydet pongot tietävät mainetta, kunniaa ja rahaa. HIM ja Rasmus ovat saaneet nyt sitten uuden kumppanin listoille.

EDIT:
YLEN Lordi-paketti.

Sedis Blog Mainos 1

Tässäpä tämä ensimmäiset kokeilut MTV:n saitilla:

Sedis Blog -mainokset I ja II.

Ensimmäinen nurin

Päivän ensimmäinen yritys epäonnistui. Tsekin kansallislaulu soi televisiossa. Loppuottelupaikkaa ei tullut. Tulipahan sentään vetovoitto. Olin nimittäin satsannut neljä euroa Tsekin voittoon. Rahat tulivat 2,5 -kertaisena takaisin. Olisi pitänyt pistää tuhat, niin voisi lähteä Hawaijille niin kuin muutkin sijoittajat. Kun pörssi menee alas, on parasta lähteä lomalle.

Lordi on vielä jäljellä. Mutta päivän Euroviisu-yllätys tulee Islannista, jossa käydään vihakampanjaa Ruotsin Carolaa vastaan. Puhuvat sabotaasista, kun islantilaiset potkivat Carolan oven pirstoiksi...

Ja onhan se Lottokin vielä. Tänä vuonna ei ole tärpännyt kertaakaan, jokohan jotain tulisi.

Jos oisi valtaa

Hetki helpompaa elämää. Kalenteri on tyhjä. Minä nautin käyn-ahon-laitaa-meiningillä. Eilenkin kotiin palatessa käveleskelin tihkusateessa eikä haitannut yhtään. Happy.

Haa. Television kakkoskanavalta tulee Yrjö Nortan ohjaama Jos oisi valtaa(Suomi 1941, 75'). Pääosissa ovat Aku Korhonen, Sirkka Sipilä, Siiri Angerkoski, Yrjö Tuominen, Joel Rinne ja Lauri Kyöstilä. Se on "komedia lumpunkerääjästä, joka yllättäen päätyy yhteiskunnan huipulle". Kuulostaa Capra-muunnelmalta. Pitänee ottaa nauhalle. En nimittäin ole sitä ennen nähnyt. Harvinaista herkkua siis.

Seminaari dokumentti- ja lyhytelokuvasta

Elokuva ja historia -seminaari TÄNÄÄN.
Seminaari dokumentti- ja lyhytelokuvasta
ELOKUVA JA HISTORIA
Orionissa, Eerikinkatu 15, 19.5.2006, klo 9.15 – 16.00

Aamupäivä
Klo 9.15
Avaussanat:
Suomen elokuva-arkiston johtaja Matti Lukkarila
Tutkija Kauko Rumpunen, Elokuvan ja historian kohtaamisia
Professori Hannu Salmi, Dokumentti, historia ja muisti

Klo 10.30
Tutkija Ilkka Kippola, Suomen elokuva-arkiston lyhytelokuvakokoelma
Arkistonhoitaja Juha Kindberg, Dokumenttielokuvan fysiologia ja rekonstruktio
Perinnetutkija Juha Seitajärvi, Elokuvan perinnekeräys

Klo 12-13.00 Lounas

Iltapäivä:
Klo 13.00
Valt. tri Kaarina Kilpiö, Mainoselokuva ja musiikki
Valt. tri Jukka Kortti, Mainoselokuva ja mediatutkimus
Valt. tri Anu–Hanna Anttila, Sosiologinen katse lyhyt- ja dokumenttielokuvaan

Klo 14.30
Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen, Tekijä ja dokumentin sanoma
Fil.tri Kimmo Laine, Dokumenttielokuva, konteksti ja genre
Valt.tri Jari Sedergren, Uutiselokuvan politiikkaa

Luentoryppäiden lomassa SEA esittää lyhytelokuvia (koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren)

Tervetuloa. Vapaa pääsy.
Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki

Järjestäjelyissä mukana: Suomen elokuva-arkisto, Tieteellisten Seurain Valtuuskunta, Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteen laitos, Helsingin yliopiston historian laitos, Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotiede, Turun Yliopisto kultturihistorian laitos.

Relata vai regressoitua?

Tänään on tietysti suuri päivä. Suomen jääkiekkojoukkue kamppailee giganttien taistelussa Valko-Venäjää vastaan ja Lordin on lyötävä Carola...

Jääkiekkofanit ovat ilmeisesti valmiita pulittamaan finaalilipuista mitä vain, sillä
pronssi- ja kultaotteluiden liput maksoivat etukäteen ostettuna I-kategoriassa 800 euroa, II-kategoriassa 620 eur ja III-kategoriassa 450eur. Ensimmäisessä varmaan saa nakit muusilla ja mausteilla, toisessa vain mausteilla ja kolmannessa on tyydyttävä pelkkiin mausteisiin ja oltava nakit silmillä.

Mutta kommenttiloota on vapaa! Miten käy Leijonille ja Lordille tänään! Suuri kansalaisgallup!

PS. Huomenna siis Elokuva ja historia -seminaari. Elokuvista ja sen historiasta kiinnostuneet, tulkaa mukaan!

Väitöksiä, matkoja ja ojankaivua

Väitösputki jatkuu. Poliittisen historian kollega, ystävä ja toveri Aappo Kähönen väittelee kesäkuun alussa. Karonkkakin on tiedossa. Kiitos kutsusta!

Kun itse väittelin 1999, mukana karonkassani oli joukko perus- ja jatkotutkintoa opiskelevia. Joku heistä on nyt jo ehtinyt väitelläkin, mutta ensimmäistä vastavuoroista karonkkakutsua piti odotella näin pitkään. Kirjoittamaton traditiohan vähän siihen velvoittaisi. Jos sinut kutsutaan, on sinunkin kutsuttava omaasi.

Mutta tärkeämpää on tietenkin se, että aika moni näistä silloisen nuorisopuolen ihmisistä väitöskirjan on tehnyt ja tekee. Silmä ei pettänyt eikä arvio. Eikä niillä, jotka siitä porukasta eivät näytä näillä näkymin väittelevän, mene lainkaan huonosti. Päinvastoin.

Aappon aihe ei ole ihan vähäinen, englanninkielisen väitöskirjan otsikko on suomennettuna Neuvostoliitto, Suomi ja kylmä sota: Suomen kortti Neuvostoliiton ulkopolitiikassa 1956-1959. Lähtökohtana ovat siis Moskovan paperit ja näkemykset Kekkosen ensimmäisestä kaudesta yöpakkasineen ja sen jälkeisine tunnelmineen.

Aappo ehti Moskovaan riittävän ajoissa, toisessa aallossa, ja kävi siellä riittävän usein kahlatakseen neuvostoarkistot läpi. Niiden saatavuushan on ajassa vaihdellut. Nyt suunta on ollut jo pitkään kiristymään päin. Odotettavissa siis mieltä kiihottava paketti uusia tulkintoja ja näkemyksiä, siitä mitä meistä ajateltiin. Arvatenkin tuo nimessä mainittu "Suomen kortti" osoittaa, että suurvallankin politiikassa Suomella oli erityisasema. Se on jo väitöstason argumentti, jota kelpaa puolustaa.

Huomenna on edessä pikaretki Viroon. Vierailemme työpaikkahengen sublimoinnin nimissä Eestin taidemuseossa. Matkallekin on kehitelty ohjelmaa, johon minäkin sitten osallistun: ajattelimme kollega Ilkan kanssa puhua vähintään tunnin. Esitämme runsaasti elokuvanäytteitä. Taso siis pidetään virkistysretkelläkin korkeana. Sitähän me kaikki Viron retkeltä odotamme, emmekö odotakin?

Perjantaina on siis edessä Elokuva ja historia -seminaari. Valmistelin sinne puheenvuoroani tänään. Varasin itselleni vain 20 minuuttia ja liuskoja kertyi ykkösrivivälillä melkein 12. Jätämme siis jatkosodan pois. Jäljellä 10 ja risat. Jätänkö talvisodankin pois? Jäljellä 8, joka vie sekin noin 26 minuuttia, vaikka panisikin raimohäyrisen päälle. Eli homma ei tule millään valmiiksi, kun ei osaa oikein lyhentää. 12 liuskaan meni tunti aikaa, kun raavin joitakin aikaisempia kirjoituksia ja käsikirjoituksen osia kasaan ja vähän täydentelin, mutta lyhentämiseen menee koko päivä. Maailma ei ole oikeudenmukainen meille lörpöille. Pitäisi varmaan kaivaa Iisakki Vähäpuheinen hyllystä...

Vielä piti tehdä puutelista kesäkauden esitteistä. Näyttää siltä, että joudumme urakoimaan. Tavallista lyhyemmälle kesäkaudelle Orioniin - kyse on siis elokuva-arkiston kesäohjelmistosta - vaaditaan 57 uutta esitettä. Ne vanhat kirjoitetaan puhtaaksi ja kiinnitetään moderniin tietokantaan, elokuvaesitteiden äitiin. Asiaa mutkistaa se, että heinäkuunkin esitteet on kirjoitettava ennen juhannusta valmiiksi. Kun kirjoittajia tuolle määrälle on käytännössä kolme - teoriassa toki huomattavasti enemmän - voin siis valmistautua kirjoittamaan noin 20 uutta elokuvaesitettä ennen juhannusta ja editoimaan ne vanhat arkistoista kaivellut ja ihan vähän - onneksi todella pikkupikkupikkasen tällä porukalla - tsekkaamaan muidenkin tekosia, vaikka nyt asialla ovat todelliset ammattilaiset, joilla ei nokka tuhise ja rutiinit ovat hallussa. Olemmehan esitteenkirjoittajien aatelia!

Mutta kirjaorjuuden jälkeen tämä kuulostaa vapauden sanomalta. Pois kahleet ja männynkävyt. Täältä pesee!

Elokuvatohtorit Suomessa

Sampo Teikari laskeskeli elokuvatohtorien määrää taannoisen kirjoituksen kommenteissa Suomessa ja luetteli meidät nimeltä. Täydentelen nimikkeet siihen niin saamme listan, jonka olen useasti ajatellut tehdä, vaan en ole saanut aikaiseksi, enkä ilman ST:n perustyötä olisi luultavimmin koskaan saanutkaan. Mutta olkaapa hyvä. (Ja huomauttakaa jos on puutteita tai virheitä.)

Helge Miettunen (1949): Elokuvan estetiikka.
Jaakko Keto (1974): Elokuvalippujen kysyntä ja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa 1915-1972.
Kaj Björkqvist (1985): Violent films, anxiety and aggression.
Vappu Viemerö (1986): Relationships between filmed violence and aggression.
Veijo Hietala (1990): Situating the subject in film theory meaning and spectatorship in cinema.
Matti Lukkarila (1991): Sininen valo. Béla Balázs ja hänen elokuvateoriansa.
Jukka Sihvonen (1991): Exceeding the limits on the poetics and politics of audiovisuality.
Jarmo Valkola (1993): Perceiving the visual in cinema semantic approaches to film form and meaning.
Henry Bacon (1994): Continuity and transformation the influence of literature and drama on cinema as a process of cultural continuity and renewal.
Joachim Mickwitz (1995): Folkbildning, Företag, Propaganda. Den finska icke-fiktiva filmen på det fält där nationellt symbolgods skapades under mellankrigstiden.
Sirpa Tani (1995): Kaupunki Taikapeilissä. Helsinki-elokuvien mielenmaisemat - maantieteellisiä tulkintoja..
Eeva Kurki (1997): Varjojen ritarit. Jean-Pierre Melvillen elokuvat ja eksistentialistinen moraali.
Jin He (1998): Narrative, Visual model and Dragon Culture. A narrative analysis of value presentation in two movies preferred by Chinese adolescents.
Mauri Ylä-Kotola (1998): Jean-Luc Godard mediafilosofina: Rekonstruktio simulaatiokulttuurin lähtökohdista.
Jari Sedergren (1999): Filmi poikki... Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939-1947.
Kimmo Laine (1999): Pääosassa Suomen kansa! - Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus kansallisen elokuvan rakentajina 1933 - 1939.
Markku Nenonen (1999): Elokuvatarkastuksen synty Suomessa.
John Sundholm (1999): Populärt berättande och offentlighet.
Mervi Pantti (2000): Kansallinen elokuva pelastettava. Elokuvapoliittinen keskustelu kotimaisen elokuvan tukemisesta itsenäisyyden ajalla.
Peter von Bagh (2002): Peili jolla oli muisti. Elokuvallinen kollaasi ajan merkityksien hahmottajana (1895-1970)
Tarja Savolainen (2002): Jäämereltä Cannesiin. Naiset elokuvaohjaajina Suomessa ennen vuotta 1963.
Anu Koivunen (2003): Performative Histories, Foundational Fictions. Gender and Sexuality in Niskavuori films (Performatiivisia historioita ja perustarinoita. Sukupuoli ja seksuaalisuus Niskavuori-elokuvissa.)
Riina Hyytiä (2004): Ennen kuin kamera käy – Ideasta kuvauksiin, tekijät kertovat.
Kaisa Hiltunen (2005): Narration and the Spectator´s Experience in Krzysztof Kieślowski´s Late Fiction Films. (Ajan, ajattelun ja tunteiden kuvia. Kerronta ja katsojan kokemus Krzysztof Kieślowskin myöhäisfiktioissa.)
Kaarina Kilpiö (2005): Kulutuksen sävel. Suomalaisen mainoselokuvan musiikki 1950-luvulta 1970-luvulle.
Antti-Ville Kärjä (2005): "Varmuuden vuoksi omana sovituksena": kansallisen identiteetin rakentuminen 1950- ja 1960-luvun taitteen suomalaisten elokuvien populaarimusiikillisissa esityksissä.
Antti Raike (2005): Löytäjät: elokuvantajua rakentamassa.
Susanna Helke (2006): Nanookin jälki - tyyli ja metodi dokumentaarisen ja fiktiivisen elokuvan rajalla.
Minna Lammi (2006): "Ett´ varttuisi Suomenmaa". Suomalaisten kasvattaminen kulutusyhteiskuntaan kotimaisissa lyhytelokuvissa 1920-1969.

300 000 hittiä

300 000 hittiä pamahtaa kohta rikki laskurissa. Kommenteissa voi ilmoittautua se, jonka kohdalla luku näkyy tuolla oikeassa reunustassa. Perinteiseen tapaan tarjoamma sitten oluen / lasin punkkua onnekkaalle. Katsotaan moniko sitä olutta vaatii...

Blogilaskuria on siis pidetty yllä toukokuusta 2004. Torstai, toukokuu 06, 2004 näyttää olevan ensimmäisen postauksen päiväys, laskurin taisin laittaa jonkin päivän sen jälkeen. Toisin sanoen tämän blogin kaksivuotissynttäritkin menivät ohi huomaamatta. Työn ohessa.

Mutta onpahan moni rivi tullut julkipannuksi. Ja yllättävän moni on käynytkin, sillä ei tuommoista hittimäärää ihan parilla lukijalla aikaan saada.

Tervetuloa vastedeskin. Sedis Blog tekijöineen kiittää.

Raskaita hengityksiä

Lapsi nukkuu, hengittää raskaasti, joka voi olla sukuvikakin, mutta taitaa olla vielä vähän allergian jälkiä. On näitä raskaita hengityksiä kuultu niin, ettei niitä edes kuule, jos ei kuulostele. Sääli niitä, jotka eivät ole tottuneet kuorsaukseen.

Siksi kannattaa jo lapsena nukkua kuorsaavan ihmisen läheisyydessä. Siinä ei käy niin kuin majakanvartijalle, joka hätkähti pystyyn, kun majakan tykki ei lauennutkaan yöllä täyden tunnin merkiksi. Sen sijaan voi saada nukutuksi joskus myöhemmin, vaikka joku vähän raskaammin päästelisi. Vaikka rajansa kaikella. Eräiden kuorsaus kuuluu metrisen kiviseinän läpi. On siitä syytetty minuakin. Ravintolaillan jälkeen ääntä riittää. Mutta hentoisemmat kuorsaukset eivät minua haittaa.

Miehet varmaan tottuvat siihen armeijassa tai muissa yhteismajoituksissa, naisilla oppi jää isien, veljien ja avo- tai aviomiesten varaan. Siitä voi arvata, kumpaa kuorsaus enemmän haittaa.

Armeijalla ja autokoululla on muuten paljon yhteistä. Kun niitä käy, ei muusta voi puhuakaan. Olen huomannut itselläni saman monotonisten puheenaiheiden oireyhtymän kirjan teon loppuvaiheissa.

Lapsikin jo huomautti, etten puhu muusta kuin loppuviitteistä ja hakemistoista. Heitin kyllä takaisin Kim Possible-teemalla ja muutamistakin tietokonepeliaiheistoista.

Äitinsä oli viisaasti hiljaa, sillä erinäisiä toistuvia puheenaiheita olemme hänenkin suustaan joskus kuulleet...

Rankkaa

Sade tuli. Rankka viikonloppu, vaikka en juuri kotoa liikahtanut muuten kuin kolmisen tuntia työpaikalla. Printtailin vähän elokuvahakemistolla lisättyä ja final-taittoversioista kirjaa ja kirjoitin kolme esitettä. Born American, History Is Made At Night ja Fourth Protocol (Neljäs sopimus) ovat esitysvuorossa ei nyt alkavalla, vaan sitä seuraavalla viikolla. Sen verran kiirettä on ensi viikoksi vielä tulossa, että ajattelin käyttää pari tuntia sunnuntai-illasta sen helpottamiseen.

Ensi perjantaina on suuri elokuvaseminaari, johon elokuvan ja historian suhteesta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Keskiviikoksikin on ohjelmaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun lapsen sairastumisen vuoksi huomenna on oltava vielä valvomassa häntä, ei viikolle jää kuin kaksi täyttä työpäivää. Tosin ajattelin huomenna pohjustaa perjantain esitystäni seminaarissa, keskiviikon esitys täytyy jättää tiistaille.

Olen nyt painanut täysillä viime elokuusta lähtien, rosbergmaisesti 110 prosenttisesti joulukuusta lähtien. Ei juuri vapaita tai lepopäiviä. Jouluna tuli pari, pääsiäisenä pari. Niiden vastapainona vähintään 60-tuntisia viikkoja kymmenittäin, parhaimmillaan / pahimmillaan yli 100-tuntisia. Ääni oli poissa pari kuukautta, tai oikeastaan melkein kolme. Isolta osin stressistä johtuen. Oli kuolemantapauksia ja muita vastoinkäymisiä samaan aikaan. Viimeiset kahdeksan viikkoa olen valehdellut itselleni, että ensi viikon jälkeen se loppuu. Siksi sanon nytkin, että ensi viikon jälkeen se loppuu.

Bernsteinilaiset hyläten asetan tavoitteeksi 20. toukokuuta. Jännä nähdä miten elimistö siihen reagoi. Tuleeko romahdus, kun paine loppuu?

Toukokuun 20. päivän jälkeen olen yrittänyt pitää kalenterin puhtaana kuun loppuun asti. Nyt sähköpostiin tipahti kutsu 30. päivän seminaariin propagandasta ja informaatiosodasta. Onneksi siellä ovat pätevämmät puhumassa.

Helpotusta tai sitten ei

Lapsella ei sitten ollut keuhkokuumetta, kuten hetken eilen jo arveltiin. Kyse on allergisesta reaktiosta, jota sumuttein nyt sitten hoidetaan ainakin seuraavat neljä päivää. Lääkäri- ja sairaalakierros tutkimuksineen vei iltaneljään.

Tapauksia lienee Helsingissä sadottain. Kuulin itse eilen kaupungilla liikkuessani - raitiovaunussa, terassilla ja bussipysäkillä - ohimennen kolmesta, joista ihmiset kännyköihinsä kertoivat. Puheenaiheena allergiaoireet lienevät yleisimpiä.

Parveke piti huuhdella, kun se oli täynnä ohuenohutta keltaista siitepölyä. Kyllä reipas sade olisi nyt paikallaan.

Mutta enää ei lapsen henki rohise ja vingu: lääkkeet ovat tehokkaita. Nenää pitää niistää silti yhtenään ja yskä raikaa aina välillä. Mutta mieliala on jo korkeammalla.

Eilinen karonkka oli kiva puheineen. Pistäydyin siellä parin tunnin ajan onnittelemassa tohtoria ja moikkaamassa tuttuja.

Sitten kotiin, sillä taittajalla on tekstisiirroksien myötä syntyneitä viiteongelmia kirjani kanssa. Niitä yritin sitten omasta puolestani ratkoa. Jospa ne kuitenkin lopulta siitä, vaikka turnausväsymystä on jo kehissä.

Lasten terveydellä leikittelyä

Lapsi on koivuallergikko kuten äitinsä. Oireet ovat olleet aiemmin lieviä. Tänä vuonna oireet olivat hurjanlaiset heti alkuun. Toissa yönä lapsi jo heräsi pari kertaa ja valitti tukkoisuutta ja aiempinakin öinä on tassuttelua kuulunut. Viime yönä homma repesi käsiin: hengenahdistuskohtauksia tuli pahimmillaan kerran viidessä minuutissa. Valvoimme, krohisimme ja vinguimme yhdessä puolen yötä.

Lapsi kiikutettiin äsken terveyskeskuksen jonoon. Hengityskatkokset ovat kymmenen minuuttia sitten niin pahoja, että lapsi itse ilmoitti kuolevansa eikä uskonut paranemiseen. Kun hän pystyi puhumaan tuonkin asian itse, en voinut yhtyä hänen mielipiteeseensä. Väitin vastaan.

Emme saaneet lääkäriaikaa vaikka soitimme klo 8.00, kuten oli neuvottu eilen. Omalääkärijärjestelmä on se, että "hänellä on tänään vain pari aikaa", koska hän "tekee lyhennettyä päivää". Näin meille on sanottu jo puolenkymmentä kertaa viimeisen vuoden aikana. Sen systeemin voisi lopettaa, koska se on vain sana paperilla. Todellisessakin hädässä terveyskeskus myy ei-oota.

Eli lapsi haukkoo henkeään terveyskeskuksen eteisessä, kunnes joku suvaitsee helpottaa tilannetta.

Minä haukon henkeäni täällä. Tein juuri viimeiset korjaukset kirjan taittovedokseen, elokuvahakemisto ja nimihakemistokin on päivitetty. Taittaja ahkeroi vielä jonkin aikaa kustantajalta ja minulta tulleiden korjausten kanssa.

Jäljellä on kutsujen teko julkistamistilaisuuteen. Se on 8. kesäkuuta. Eli kiirettä pitää vielä.

Minna Lammi väittelee tänään erinomaisen kiinnostavasta aiheesta. Taitaa vain jäädä tässä tilanteessa käymättä tilaisuudessa, vaikka olin kertonut tulevani. Illalla olisi karonkkakin. Mutta menköön ainakin näin. Sydämelliset onnittelut tulevalle elokuvatohtorille! Jokohan meitä on tusina?

Tuhkaa pesässä

Makasiinit sitten paloivat, ja nyt meidän on katseltava näitä digitaalisen uusestetiikan mukaisia punasiirtymäisiä valokuvia valtavina suurennoksina.

Vaikka roihut, savu ja ympäristöjätteet ovat poistuneet nenäkanavista, lehdistö jatkaa. Voin vain kuvitella mitä Suomen journalistien parhaimmisto on saanut asiasta irti.

Köyhyydestä on puhuttu. Itse katselin Yleisradiosta aamukeskustelua, jossa syyttäjälaitoksesta ikänsä ja toivottavasti myös asenteidensa vuoksi pois siirtynyt R. Santavuori ei tunnustanut Suomessa olevan köyhiä. Järjellä ajatellen tämä tuntuu mahdottomalta. Santavuori ei ole niin tietämätön tai pöljä, etteikö hän olisi heistä kuullut. Mutta miksi hän ei halua tietää, kuulla, nähdä tai haistaa? Hyvin huonosti käyttäytyvänä naisena hän keskeytti Claes Anderssonin tilastolliset esitykset Suomen köyhistä. Andersson on harvinainen runoilija. Harvat heistä osaavat tilastoja ulkoa.

Satojen miljoonien kaltaistensa porvarillisten kohtalotovereidensa tavoin Santavuori implisiittisesti - siis ääneen sanomatta - myöntää, että köyhillä on oikeus kapinoida.

Se on 1700-luvulta peräisin olevaa rousseaulaista ajattelua, jossa periaatteessa myönnetään oikeus tyytymättömän kansan vallankumoukseen. Huonojen hallitsijoiden on väistyttävä, koska he pitävät yllä köyhyyttä ja kurjuutta omassa yhteiskunnassaan.

Rousseaullakin tämä oli tietysti vain teoreettinen mahdollisuus. Oli nimittäin olemassa jo myyttisinä aikoina syntynyt ikiaikainen yhteiskuntasopimus, jonka mukaan käytännössä näin ei tehdä. Mutta silti sen mahdollisuus kummittelee suomalaisten porvarisnaisten päässä. Siksikään vallankumous ei koskaan häivy mahdollisuuksien joukossa. Ja jos on mahdollisuus on myös niitä, jotka elävät sen vastustamisesta. Heilläkin on monia nimiä.

Palatkaamme Suomen köyhiin, jotka eivät kapinoi, mellakoi tai tee vallankumousta. On jotenkin hämmentävää, että ikänsä oikeuslaitoksessa palvellut Santavuori ei ole köyhistä kuullut, ei nähnyt eikä halua edes näkevän - tätähän yksi keskustelijoista, Ville Blåfeld, yritti hänelle tarjota.

Vaikka olikin toisesta maailmasta, Santavuoren logiikka oli täysin pätevää. Hän nimittäin piti köyhyytenä sitä, että ihmiset kuolevat nälkään. Ja kun näin ei tapahdu Suomessa, ei ole köyhyyttäkään. Logiikka on pätevä senkin vuoksi, että niin ajateltuna köyhyyttä toki voi olla maailmassa, mutta ei köyhiä. Koska kuollut ei ole köyhä vaan kuollut. Anna mun kaikki kestää.

SMP:tä lähellä oleva nuorisotutkija Arto Lindholm taas sanoo varmaankin Moskovan olympiakisojen maskotin mukaan nimensä saaneen Miska Rantasen haastattelussa tänään Helsingin Sanomissa: "Tiettävästi ensimmäisen kerran sitten 1930-luvun mielenosoituksissa yritettiin tahallaan vahingoittaa ihmisiä." Arto tietysti tarkoitti mielenosoittajia. Sen sijaan poliisit ovat yrittäneet vahingoittaa mielenosoittavia ihmisiä aivan jatkuvasti. Muutama on 1940-luvulla ammuttukin. Sivullinen siis. Pamppua on tullut, on pahoinpidelty autossa ja putkassa, pantu tyttösiä jalkarautoihin ja sitä rataa.

Kotipaikkakuntani poliisilaitos kuului vuosikymmeniä sitten näihin jalkapohjaan pamputtajiin. Muhoksen lisäksi sitä tapahtui laajemmassa mitassa ainakin Oulussa ja Nokialla. Olen tavannut kohtelun kokeneita. Kerran eräs turvallisuusalan kouluttajaksi siirtynyt entinen poliisi näytti minulle erästä mustalaismiestä. "Katso kuinka iloisesti tervehtii. Sekin oli aiemmin renttu. Mutta sitten kerran otin pampun, läimäytin sitä pari kertaa, käskin polvilleen ja heitin pampun menemään. 'Hae'. Ja mies haki kontillaan kulkien, toi sen pamppu hampaissaan. Hänen tuotuaan sen löin pari kertaa pampulla. Ja sama uudestaan. Muutaman kierroksen jälkeen hänestä tuli nöyrä mies loppuelämäkseen. Aina tervehtii iloisesti..." Niin tervehtii. Näin itse omin silmin. Poliisin tietoisia väkivallantekoja Lindholm ei haastattelussaan mainitse, mutta niitäkin riittää.

Monet väkivalta-alalla toimivat ihmiset ovat taipuvaisia väkivaltaan, eivätkä suinkaan minimilinjalta. Ja väkivaltaan taipuvaiset tai siihen määrätyt kohtaavat helposti väkivaltaa. Mellakkapoliisi, jota taidettiin nyt esitellä ensimmäisen kerran täydessä kuntoisuudessaan, kokee sitä takuuvarmasti. Muiden tavoin ennustan kuumaa kesää. Eli mielenosoituksiin meneviä on varoitettu monin tavoin. Siellä voi nähdä väkivaltaa, kokea väkivaltaa ja joutua myös sen uhriksi. Etukäteen ei voi tietää onko tekijänä tällöin poliisi vai mielenosoittaja, provokaattori ja rauhanhäiritsijä.

Katselin televisiosta (keskiviikon A-studio, YLE TV1) myös prekariattijengin henkisen johtajiston edustajia, Anna-Reetta Korhosta ja Eetu Vireniä. Molemmat esiintyivät nöyrästi, pyhäkoulumaisesti pää alaspäin painettuna. Täysi vastakohta esimerkiksi Thomas Wallgrenille, joka on ollut harvoja blairilaisittain pää pystyssä esiintyviä, lähes saarnaavia hahmoja. Kun aktivisti painaa päänsä alas, mietin aina, kuinka tummia he ajattelevat. Siitä sisäänpäin kääntymisestä syntyy paljon tuhmempia ajatuksia kuin pään pystyssä pitämisestä. Ei ihme, että Wallgren - globalisaatiokriitikkojen ykkösiä Suomessa - on liittynyt SDP:hen. Se ei ole mikään teiniratkaisu, mutta kun pitäisi saada jotakin aikaiseksikin.

Viren - joka näyttää kirjoittaneen lähes samanlaisen artikkelin Ranskasta kuin minäkin - esitteli ohjelmassa tulevaisuuden näkymänsä kansalaispalkalla sinnittelevästä uusköyhästä, joka ei tekisi palkkatyötä ja lähinnä kirjoittelee päivät pitkät. Ehkä kannattaisi opetella kirjoittamaan jotain myyntiinkin. Ilmaista julkisuutta ei varmaankaan ole pitkään tarjolla.

Viren lanseerasi käsitteen "paskaduuni". Minä olen sellaisista kuullut, ja joskus tehnytkin. Muutamaa todellista työhullua lukuunottamatta esimerkiksi kaikki ravintolan tiskarit pitävät duuniaan paskaduunina. Se nimittäin on sitä. Voin sanoa kokemuksesta. Paskan työnjohdon alaisuudessa tehtävää paskaduunia, josta ei makseta juuri mitään. Sitä ei kukaan halua tehdä, mutta monien on pakko. Minäkin tulin erotetuksi Hotelli Rosendahlin tiskarin paikalta luvattoman poissaolon jälkeen. Se, että olin ilmoittanut työnjohdolle kolme viikkoa aikaisemmin, ennen työlistojen tekoa, että tulen tuolloin olemaan poissa, ei työnjohtoa haitannut. Olin listalla. En mennyt töihin ja sain potkut. Aivan pelisääntöjen mukaista. Ei tosin järin oikeudenmukaista eikä armoakaan tunnettu. Tosin lukukausi alkoi juuri, joten palasin Helsinkiin "opiskelemaan".

Samanlaista yksinkertaista porvarillisuutta kuin Santavuori näyttää edustavan myös Miska Rantanen jutussaan, jossa hän nostaa esille Virenin luonnehdinnan siitä, että siivojien ja hampurilaisravintoloiden työntekijöiden ammatit ovat "paskaduuneja". "Näistä puheista siivoojat tai ravintolatyöntekijät eivät välttämättä syty", Rantanen kommentoi journalistin varmuudella. Ei sitä varmaan agitaatioksi ollut tarkoitettukaan, vaan ilmoitusasiaksi.

Miksi Miska Rantanen ja Santavuori ja miljoonat muut porvarilliset ajattelijat eivät tätä tajua? Se johtuu heidän luokkakantaisuudestaan. Oman porvarillisen ammattinsa ja myös kasvatuksensa perusteella he ovat oppineet ajattelemaan ja uusintamaan ajattelua kirjoituksissaan, että omaa ammattia on kunnioitettava: ihmiset nyt vain sattuvat olemaan niin erilaisia, että toiset ajaantuvat "likaisiin" ja huonosti palkattuihin, raskaisiin, fyysisyyttä vaativiin toimiin, ja toiset yhtä luonnollisesti, luonnonmukaisesti ja ongelmattomasti johtaviin asemiin, fyysisesti helppoihin, älyllisesti vaativiin - ja asenteita mukanaan kantaviin, minkä he aina unohtavat - tehtäviin, joista on hyvä kommentoida maailmaa. Lyhyesti: tämä on luokka-ajattelua. Ihmiset kuuluvat kahteen luokkaan, hyvin menestyneihin ammatteihin ja sitten niihin toisiin.

Nämä toisetkin ovat saman ajattelun mukaan sidottuja ammatteihinsa. Tämähän on jäänne feodaalisesta ajattelusta: sukupolvesta toiseen, isältä pojalle siirtyy paskaduuniammatti kuin jumalan tahto. Säätykiertoa ei ole - kyllä, asenne tulee jo aiemmilta sukupolvilta ja vuosisadoilta, eikä se ole lainkaan muuttunut matkalla näiden feodaaliporvarien mielessä. Ja koska he ovat sidottuja ammatteihinsa, heillä on ammattiylpeyttä. Ammattiylpeys on asia, joka on pyhä ja loukkaantumaton (niin kuin heidän oma porvarillinen asemansa yhteiskunnassa). Siksi "paskaduuni" ei sovi heidän sivistyneisiin suihinsa. Ja siksi kansaa on valistettava ajattelemaan niin, että paskaduuneja ei ole.

Mutta kun niitä on. Työ, jolla ei elä. Työtä, joka ei juuri palkitse ja jota pitää tehdä kaksin verroin. Työt jotka ovat fyysisesti äärimmäisen raskaita, ja joita palkka ei korvaa. Ne ovat (mm.) paskaduuneja.

Miska Rantanen ja kanssa-ajattelijansa eivät oman porvarillisen, luokkakantaisen maailmankatsomuksensa vuoksi osaa erottaa toisistaan paskaduunia ja paskaduunin tekijää. Heidän luokkanäkemyksensä on niin vahva, ettei tämä erottelu tule edes heidän mieleensä. Ihminen on sitä mitä tekee. Ihmisen identiteetti on hänen keskiluokkaisessa ammatti-identiteetissään. Mutta kun paskaduuneja tehdessä ei läheskään aina ole. Sanoisin, että useimmiten ei ole. Olen tavannut tyytyväisiä siivoojia, mutta enemmän olen tavannut ei-tyytyväisiä siivoojia. Olen tavannut erotettuja siivoojia, ulkoistettuja siivoojia, väliaikaisia siivoojia ja yksityisyrittäjäsiivoojia. Epäkohtien luettelo on pitkä ja verinen. Useimmiten se kohdistuu lähimpään työnjohtoon, mutta myös meihin sikaileviin ihmisiin, jotka kohtelevat heitä paskaduunareina eikä vain paskaduunin tekijöinä. Tämä erottelu on siis tärkeä.

Prekariaattiset ovat tämän erotellessaan oikeilla jäljillä. He löytävät sitä mainitsematta marxilaiseen tapaan sorretun työväenluokan, jolta on viety oikeus jopa oman työvoimansa myyntiin. Ostaja on nimittäin ryhtynyt pätkimään työtä välttääkseen sosiaali- ja eläkemaksuja, osakkeenomistajien voittoja varmistaessaan. Tämä prosessi on edennyt myös aiemman keskiluokan duuneihin. Tällä pätkimisellä, epävarmuuksilla pelaamista ja suoranaisella pelottelun ilmapiirin maailmalla - ihimiset eivät uskalla sairastaa erottamista ja työsuhteen lakkaamista pelätessään - prekariaattinen maailma on tullut keskiluokan ammateihinkin. Mutta sen porvarillisesti, luokkakantaisesti ja vanhanaikaisesti ajattelevat toimittajat jättävät näkemättä, kuulematta. Se että he jättävät ymmärtämättä, on täysin ymmärrettävää.

Aurinkoa

Kun aamupäivän päätteeksi kömpii parvekkeelle, ihmettelee hiukkasten määrää. Pihalta kuuluu ääniä. Aktiivisimmat talonasukkaat ovat näemmä pistämässä pihaa kuntoon talkoilla. Tulee vaistomainen halua laskeutua hieman matalammaksi parvekkeen mukavilla tuoleilla.

Allergikkona en ole paras mies rapsuttelemaan pihamaita tai harjaamaan kiveystä ilman kaasunaamaria, mutta silti omatunto hieman soimaa, vaikka talkoiden jälkeinen siideri ja makkara ei kiinnostakaan.

Siinä sitten miettii, jos ei muuten kuin hyvikseen, että miten asian voisi hoitaa. Kysyn vaimolta pitäisikö huikata ahkerille kysymys: tarvitaanko siellä savolaista piällysmiestä. Ne vastaisivat kuitenkin ettei tarvita. Ja sillä siitä pääsisi.

Söimme siinä sitten brunssilounaan samalla. Vahvat selät ja haravanvarret viuhtoivat alhaalla.

"Tältäköhän kartanonherroista ja -rouvista tuntui, kun katseli alustalaisten töitä", vaimo kysyi. "Tältä."

Sälää, mutta kiinnostavaa sälää

Elokuva-arkiston Kylmä sota Helsingissä -sarja näyttää saavan paljon julkisuutta. Sarjan koonnut Jussi Karjalainen kävi kylässä ja vilautti saamaansa filmiä Kremlin kellojen kuvauksista. Käykääpä katsomassa Helsinkiä. Kirjoittelin eilen esitettä ensi viikolla esitettävään White Nights -elokuvaan ja sain mukaan suomalaisten elokuvantekijöiden huiman kuvausreissun Leningradiin, jonne amerikkalaisilla ei tuohon aikaan ollut mahdollisuutta emigrantti- ja loikkarielokuvallaan mennä. Sivussa raapaisin esitteen myös esitettävään Lauri Törhösen Tropic of Ice - Jään kääntöpiiri -elokuvaan. Sitä täytynee vielä hioa: käsivarastosta löytyi vain traileri, video oli kiikutettu jostakin syystä etävarastoon.

Elokuva ja historia -seminaarin (19.5.2006 Helsingissä) valmistelut veivät nekin aikaa. Elokuvahistoriasta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneet, pistäkää kalenteriinne: en viitsi nyt tarkistaa ja laskea, mutta kahdeksan elokuvatohtoria samana päivänä muutaman alansa huippuasiantuntijan lisäksi on varmasti ennätys Suomessa yhden päivän elokuvaseminaarien historiassa.

Päivä ei riittänyt, kun väsäsin nimi- ja elokuvahakemistoja kuntoon sensuurikirjaani varten. Taittovedoskin tuli. Siinä on ilman alkusanoja, kiitoksia, loppuviitteitä ja hakemistoa 497 sivua. Siispä kesäkuussa markkinoille tuodaan pinottavia tiiliskiviä, joiden kasaaminen kirjakaupan hyllyille ei toivottavasti aiheuta syytettä valtionvastaisesta toiminnasta. En olisi tätä viime elokuussa aloittaessani arvannut ja kyllähän kaikki lupaukset tiiviistä ja mahdollisimman populaarista on petetty. Se on varmasti blogikirjoittamisen syy. Täällä oppii laveaksi. Blogini on tietysti tästä kärsinyt, mutta kuten sanonta käy, "ei niin pientä virkaa, ettei se bloggaamista haittaisi".

Naapurissa Juha Seitajärvi ja Ilkka Kippola väsäsivät kasaan ensi syksyn Dokumentin ytimessä -esityksiä. Tulossa on viiden näytöksen sarja suomalaisen elokuvan musiikkiesityksistä. Näitähän on silloin tällöin esitelty, mutta nyt kokoonpantavat näytökset ovat ainutlaatuisia. Sopiva tuottaja saisi niistä hienon DVD-kokoelman.

Vaikka vastaavaahan voisi rakentaa pilvin pimein. Dokumentin ydin -sarjamme (30 kahden tunnin slottia), jota on pohjustettu varsin perusteellisilla kirjallisilla taustoituksilla, olisi valmista kauraa esimerkiksi myöhäisillan televisio-ohjelmaksi, joka esittelisi arkistollisia elokuva-aarteita. Mikset jo soita, Yle Teema...

Tällaisten synergia-hankkeiden rakentaminen on käytännössä varsin monimutkaista. Verkostot puuttuvat tai ontuvat. Eikä sellaista tuottajapolvea ole vielä syntynyt, joka näitä elokuvahistoriaan liittyviä hankkeita haluaisi jalostaa eri medioihin. Vaikka tiettyä avautumista on tapahtunut. Televisioyhtiöt käyttävät historiallista elokuva-aineistoaan ahkerasti. Se mikä puuttuu, on näiden valintojen perustelu ja esittely. Julkaisutavoite täyttyy tietysti myös dvd-hankkeissa, esimerkkinä Tulio-sarja, kansatieteelliset elokuvat ja ja Komisario Palmut ja onhan niitä toki nykyisin paljon muitakin.

Mutta varsinkin niissä muissa on ongelmansa: esimerkiksi parhaan lähtöaineiston hankinnassa aina väliin slarvataan, eikä esimerkiksi äänen rosoja osata tai haluta hioa pois. Joskus on nähty myös uskomattomia tapauksia: tietyn raidan ilmestyminen dvd-julkaisun pintaan eräässäkin tapauksessa johtui ilmeisesti kopioinnissa käytetyn vanhan välinauhan käytöstä. Dvd-kriitikkojen joskus pikkutarkkaankin kommentointiin on siis aihetta. Julkaisijoiden olisi syytä kertoa menetelmänsä ja haastattelijoiden sitä kysyä. Siten kuluttajat saisivat parempia tuotteita markkinoilta. Näissä asioissa kun laadulla on oleellinen merkityksensä.

Kahvitauko on ohitse. Takaisin oikoluvun pariin.

Elokuva ja historia -seminaari 19.5.2006

Seminaari dokumentti- ja lyhytelokuvasta
ELOKUVA JA HISTORIA
Orionissa, Eerikinkatu 15, 19.5.2006, klo 9.15 – 16.00

Aamupäivä
Klo 9.15
Avaussanat:
Suomen elokuva-arkiston johtaja Matti Lukkarila
Professori Henry Bacon, Elokuvan tutkimus ja huippuyksikkö
Professori Hannu Salmi, Dokumentti, historia ja muisti

Klo 10.30
Tutkija Ilkka Kippola, Suomen elokuva-arkiston lyhytelokuvakokoelma
Arkistonhoitaja Juha Kindberg, Dokumenttielokuvan fysiologia ja rekonstruktio
Perinnetutkija Juha Seitajärvi, Elokuvan perinnekeräys

Klo 12-13.00 Lounas

Iltapäivä:
Klo 13.00
Valt. tri Kaarina Kilpiö, Mainoselokuva ja musiikki
Valt. tri Jukka Kortti, Mainoselokuva ja mediatutkimus
Valt. tri Anu–Hanna Anttila, Sosiologinen katse lyhyt- ja dokumenttielokuvaan

Klo 14.30
Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen, Tekijä ja dokumentin sanoma
Fil.tri Kimmo Laine, Dokumenttielokuva, konteksti ja genre
Valt.tri Jari Sedergren, Uutiselokuvan politiikkaa

Luentoryppäiden lomassa SEA esittää lyhytelokuvia (koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren)

Tervetuloa. Vapaa pääsy.
Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki

Tiedustelut:
Jari Sedergren 09-615400, 040-7191548
Ilkka Kippola 09-615400 (SEA keskus, voi jättää sanan)

Mellakkaa

Samaan aikaan kun kansa joi mellakkaa tai oli jo unhoittanut kaiken, valveutunut nuoriso kantoi kaasupullon nuotioon. Se oli tyhmästi tehty. Panemme tähän partiolaisten turvallisuusohjeet, että ymmärtäisivät vastustaa poliisia ja palomiehiä järjen kanssa.

Poliisista en sano mitään, mutta Suomessa palomiehet eivät ole militaareja muuten kuin henkilökohtaisesti. Palo-opistossa johtajana oli aikoinaan majuri E. Jaakkola. Hänen kanssaan välimme olivat lämpimät kuin makasiinin nuotio. Hän muisti aina juhlapuheissaan lausua painokkaasti: "Venäläisissä paloautoissamme on kyllä konekivääritelineet, mutta me emme ole asentaneet niitä niihin."

Jaakkola piti ihan vauhdikkaita puheita, mutta muu kommunikaatio ei ollut oikein onnistunutta. Hän juonitteli selän takana, kun ei ollut miestä parempaan. Ei olisi minun kanssani kannattanut. Sen hän kyllä huomasi arvovallan rippeiden rapistuttua palomies- ja paloesimiesopiskelijajoukkonsa keskellä opiston eteisen lattialle.

Annoin nimittäin mittani täytyttyä tulla tuutin täydeltä kaikkien kuullen. Minut siirrettiin samana iltana Lohjalle väestönsuojelukouluun. Sitä johti Tarmo Kopare, joka oli järkevä mies. Ongelmia ei ollut, kuten ei olisi ollut Espoossakaan, jos siellä oltaisiin oltu järkeviä. Vaan kun ei. Vietin loppuajan Lohjalla kirjoitellen väestönsuojelun historiaa koulun 20-vuotisjuhlapuhetta varten, vaikka minulle tarjottiin loppuajaksi työtä sisäasiainministeriöstä ja kyytikin olisi paikallisen virkamiehen mukana järjestynyt joka aamu. Homman tein viikossa.

Aiemmin olin toiminut sihteerinä parissakin palomiesten valtakunnallisessa toimikunnassa. Sihteerinä sain läpi vuosia junnanneen vapaaehtoisten palokuntien hälytysosaston johtosäännön: opiskelin alan lait ja säädökset, kirjoitin uuden version, riitainen toimikunta kuunteli perusteluni ja hyväksyi ne siltä istumalta mukisematta. Kun eivät minua tunteneet, tulivat kysymään kuinka monta vuotta olin toiminut palokuntatehtävissä, kun asiat olivat niin hyvin hallussa käytännön sammutusorganisaation järjestelyjä myöten. Vastasin etten ole, enkä tule olemaan. Ja sanoin, että selväähän kaikista asioista saa. Näillä säännöillä paloja sitten sammutettiin koko maassa vuosikaudet. Aiemmat versiot ja suurimman työn oli tehnyt Pekka Saunamäki, joka menehtyi Jokelan junaturmassa. Hyvä mies.

Näin palo-opistolla siviilipalvelusta suorittaneena tiedän, että moniakin palomiehiä voi hyvin siviiliaikana moksia ja pitääkin, eikä maailma sen pahemmaksi tule, päinvastoin. Mutta heidän ollessa työtehtävissä se ei ole kannatettavaa.

Vaikka oli siellä vielä tyhmempiäkin miehiä. Kun alaa rationalisoitiin, oli selvää, että vetovastuu annettaisiin Kuopiolle. Näistä ylijäämämiehistä tuli mm. komisarioita Vantaalle. Se mies, joka on eräs tähän astisen elämäni pohjanoteerauksia, antoi myöhemmän uransa varrella lausunnon lehdille, kun alle kymmenvuotiaat olivat retkillään syöneet joitakin lääketehtaan takapihan roskiin dumppaamia lääkkeitä ja joutuneet sairaalaan, että lasten pitäisi oppia kunnioittamaan toisten omaisuutta eikä varastaa.

Rauha hänen toiveilleen päästä yliluutnantiksi, minkä vuoksi hän ei ylennyspäivien edellä nuku. Eduskunnan oikeusasiamies häntä oli aiemminkin nuhdellut, kun hän oli lehtikirjoituksessa omalla nimellään tapattamassa siviilipalvelusmiehiä, joita hän käytännön elämässä "johti". Vasta Risto opetti, kuinka elämässä on myös varoittavia esimerkkejä.

Mutta se tärkein lopuksi. Antakaa pelastushenkilöstön tehdä tehtäväänsä. Ja me muut. Meidän on suojeltava pelastushenkilöstöä idiotismilta. Hyvätkään asiat eivät kaipaa tuekseen tällaista väkivaltaan taipuvaista liikehdintää, mitä nyt on nähty.

Mutta muistaa pitää myös se, että on turha odottaa poliisin ja lehdistön kertovan tapahtumien kulusta oikein. Vastapuolelta kuuluu myös venkoilua ja vastuusta vetäytymistä.

Poliisiorganisaation valehtelulla - tai yksisilmäisyyteen asti yksipuolisella asian kuvaamisella - on tarkoituksensa. Nyt se näytti olevan tiedusteluorganisaation vahvistaminen. Tätä mantraa tulemme kuulemaan lähiaikoina. Vasikoita on ydinporukoista ilmeisesti ollut vaikea hankkia? Ja nyt niitä sitten tulee? Silloin, kun tällaiset asiat sanotaan ääneen, kyse on varoituksesta, jota lehtien näihin asioihin erikoistuneet luottotoimittajat sitten sopivasti paisuttelevat. Arolainen niputti nätisti kaikki globalisaation vastustajat, organisoijat, tiedottajat, vastuuhenkilöt ja mellakoitsijat samaan virkkeeseen. Aivan oikeaoppista propaganda-asiantuntijalta. Kai minä tämän saan sanoa tiedonvälityksen rehellisyyden nimissä?

Makasiineilla tiedustelu olisi sujunut niin, että olisi siviilit päällä kävelty paikalle katsomaan ja vähän kuvaamaankin. Ei tarvitsisi antaa mellakkalausuntoja. Mutta he tarkoittivat oikeaa tiedustelua. Soluttautumista, puhelin- ja salakuuntelua, vasikoiden värväämistä jne. Siksi tätä kutsutaan mellakaksi.

Mutta mitä ovat nämä polttopullot. Kuka ne on nähnyt? Miksei niistä ole valokuvia? Vai onko se suurin vale tässä "uutisoinnissa"?

Vappu ohi

Vapunaattona kävimme elokuva- ja tiedeihmisiä vilisevissä puutarhabailuissa, jotka olivat myös viehättävän tyttären synttärijuhlat. Hauskaa ja juttukumppaneita riitti. Emme näiden aikataulutusten vuoksi menneet sitten katsomaan Laikan ja kosmonauttien säestämää Metropolista kuten Veera näyttää tehneen.

Vappuna kävimme Rautatientorilla katsomassa liian ahtaaseen tilaan mahdutettua väkeä vappujuhlassa. Käveleminen on tungoksessa hankalaa, emmekä jääneet pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Eero Heinäluoman puhetta ei taakse kuulunut. Ensimmäisen varttitunnin aikana lavalla ei tapahtunut mitään. Ei hyvä.

Mutta jäipähän aikaa kommentteihin vastaantulijoiden kanssa. Tiina oli paikalla varovasti astelevan ihmissuhteensa rinnalla. Hänen kanssaan vertailimme vapuunaaton jälkeisiä jomotuksia ja niiden syitä varsin elävästi.

Suurin yllätys oli kuitenkin tavata pitkästä aikaa Birgit, joka on palannut YK:n hommista Lähi-idästä kotimaahaan.

Jalat notkuivat uupumuksesta auringon polttaessa ihoa. Ehkä tästä syystä mukaan varattu skumppa jäi juomatta. Ei huvittanut, vaikka ei-koskaan-enää -fiilis tulikin vasta ruokailun jälkeen kotimatkalla. Kolmen tunnin unosilla siitä selvisi.

Ulkojuhlien suurin ongelma on nykyisin loimukala. En ymmärrä, kuinka niin allergisoivaa ainetta kuin kala voidaan paistaa yleisöjuhlissa. Tuulen mukana prosessin tuottama myrkkykaasu leviää laajalle. Kaikista allergisista kalalle herkistyneitä on vain 4 prosenttia, mutta me olemmekin sitten sille aika herkkiä. Loimulohikäristys on minulle yhtä paha kuin sinappikaasu kaasunaamarittomalle. Se on kiellettävä julkisilla paikoilla ja julkisissa juhlissa, jossa tuuli riepottaa vaarallisen myrkkypilven milloin mihinkin suuntaan. Nyt eikä viidestoista päivä.