Sotasyyllisyys-seminaari Säätytalolla, joka lähetettiin digikanavalla Yle24 suorana lähetyksenä, oli oikein kelpo seminaari. Edellisessä kirjoituksessani pelkäämä linjanveto ei toteutunut lainkaan. Esitelmien ote oli tutkimusta kunnioittava, ajoin rohkeaakin eikä juhlepuhetunnelmiin sorruttu juuri lainkaan.
Ensimmäisen puheenvuoron piti Venäjän tiedeakatemiaa edustava suurlähettiläs Juri Derjabin alias Suomenkin historiaa tulkinnut nimimerkki Juri Komissarov. Hänen puheenvuoronsa oli venäläiseen tapaan pidättyväinen, mutta toi esille selkeästi keskeiset argumentit.
Derjabinin puheenvuorosta kävi ilmi, että Venäjä ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan jatkosota ei olisi hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämän näkökulman hyväksyvät Suomessa kakistelematta vain nuoret tutkijat, muut vaikenevat historiapoliittisesti. Se on asia, josta ei enää puhuta.
Sen sijaan suomalaiseen puheenparteen näyttää uponneen sana torjuntavoitto. Se vilahteli joka toisella puhujalla, minulle yllättävästi myös Hannu Soikkasella ja Mikko Majanderilla. Majanderin persoonaan kohdistuva Tanner-ylistys vaikutti ajoin jopa juhlapuheelta, mihin ei olisi ollut tarvetta: muutenkin juuri hän oli puheenvuoroissaan selvimmin ideologista hehkutusta kannustava - tuore väitöskirja argumentteineen taitaa vielä painaa punteissa. Myös Martti Turtolan puheessa "isänmaalliset voimat" saivat vähän turhankin hehkuttavan painotuksen, mikä ei olisi tänään ollut tarpeen - seminaarin viileydessä oli sen voima.
Venäläiseen kannanottoon kuuluu myös argumentti siitä, että sotaa ei voi nimittää jatkosodaksi. Siinä Derjabin itsekin antoi periksi ja suostui sitä käyttämään vuosien 1941-44 sodan sijaan. Suomessahan poliittisen historian professori L. A. Puntila aikoinaan yritti lanseerata termiä hyvityssota, mutta se ei yleistynyt.
Jatkosota-termin ongelma on sen poliittinen kytkös talvisotaan, sillä talvisodan oltua Neuvostoliiton hyökkäyssota, ajattelevat jatkosota-termin käyttäjät joko tietäen tai tietämättään, että jatkosota tulisi siten oikeutetuksi. Hyvityssota-termillä lienee samanlainen painolasti.
Venäläinen argumentti tunnustaa nykyään Neuvostoliiton hyökkäyksen talvisodassa, mutta ei anna sen kautta oikeutusta sille, että Suomella olisi ollut oikeus aloittaa oma hyökkäyssotansa osana Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä. Juuri tähän sodan aloittamiseen, rauhan vastustamiseen, liittyy sotasyyllisyys-argumentti, kuten tri Jukka Tarkka selkeästi jo väitöskirjassaan ja taas tänään osoitti.
Tarkan esitys oli päivän parhaimpia: kansainväliseen juridiseen tulkintaan perustuva, selkeä ja johdonmukainen. Vielä uusimpien tutkimusten jälkeenkin juuri Tarkan työ on johtava sotasyyllisyystutkimus Suomessa, vaikka uusien lähteiden esiintulo on toki tarkentanut ennen muuta valvontakomission osapuolten ja myös suomalaisten ja neuvostololiittolaisten keskinäisiä suhteita. Politbyroon arkistossa sijaitsevien Stalinin mappien (usein nimellä Stalinin arkisto) salaisena pitäminen on yhä tässä mielessä ongelma, vaikka ei ole varmaa, että sekään lähdeongelmia ratkaisee.
Takaisin Derjabiniin. Suomen asemasta käytetään usein eri termejä: nuoret tutkijat ja venäläiset puhuvat suoraan Suomesta Saksan liittolaisena (de facto), yleinen termi on kanssasotija (ja aseveli), ja suhteen poliittisen (ja joskus jopa sotilaallisen) merkityksen kiistävät käyttävät termiä erillissota.
Itse olen edustanut kantaa, että Suomi toki teki erillisrauhan, mutta ei lähtenyt jatkosotaan erillissotijana. Erillissotaa painottava ja sitä toteuttava kanta muotoutui vastan sodan kestäessä, pääosin jo tammikuuhun 1942 mennessä, mutta lopullisesti vasta 1944 loppukeväällä.
Derjabinin esitys päättyi hieman ironiseen kommenttiin suomalaisten halusta tehdä demonstraatioita ja reaalisesta haluttomuudesta toimintaan. Siihen liittyi myös hänen reaalijuridinen kannanottonsa sotasyyllisten rehabilitoinnista. Hän tarkoitti oikeudellista rehabilitointia, tuomioiden kumoamista ja syyllisten julistamista syyttömiksi. Tätähän ei Suomessa ole koskaan kukaan esittänyt, sillä Suomessa riittää demonstrointi, ts. hyvä puhe, eikä aina vähiten historiapoliittisten päämäärien puolesta.
Professori Henrik Meinanderin suora puhe oli juuri tämän historiapoliittisen puolen paljastamista. Hän totesi Eirik Hornborgin komitean tavoitteet osin poliittiseksi, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kunniaan palauttaman Yrjö Soinin teoksen pamfletiksi ja ajopuuteoriat tarkoitushakuisiksi. Yllättäin hän nosti (amerikkalais-ruotsalaisen) prof. Lundinin teoksen (n. 1957) keskeiseksi ja toisen amerikkalais(-norjalaisen) Hans-Peter Krosbyn teoksen ratkaisevaksi - Arvi Korhosen lopulta muotoileman - ajopuuteorian upottajaksi. Meinander korosti, että aktiivisen ulkopolitiikan aikana ajatus vain suurvaltioiden koskessa ajautuvasta ajopuusta ei olisi sopinut myöskään uuden ulkopolitiikan kuvaan: ajopuuteorian aika oli siltäkin kannalta ohi. Suomi halusi olla historiassaan ja nykyhetkessä aktiivinen toimija.
Meinander ihmetteli perustelluksi, miksi suomalaisille historiantutkijoille on niin vaikeaa irtaantua historiapoliittisista näkemyksistä - ts. mikä ajaa historiantutkijat ennemmin isänmaan kuin historian asialle. Miksi historiallisen totuuden esiin tuominen on suomalaisille historioitsijalle niin vaikeaa? Toivottavasti en kovin kärjistä hyvän puheenvuoron antia, vaikka aina välillä tekeekin mieli kysyä, miksi historioitsija valehtelee. Siitäkin kun aina välillä on ollut kysymys.
Seminaarissa käytettiin toki monia muitakin puheenvuoroja. Mannerheim, Ryti (prof. Turtola - ei siis emeritus, kuten televisio kirjoitti), Tanner (tri Mikko Majander) ja Linkomies (tri Markku Jokisipilä) saivat osansa, mutta niistä ei pääkysymyksiin löytynyt juurikaan valaistusta, vaikka hienoja historiallisia tuokiokuvia tarjosivatkin: Hannu Soikkasen (emeritus talous- ja sosiaalihistorian professori, tästä se emeritus oli jäänyt pois televisiossa) Mannerheim lisäksi laajan katsauksen asiaa koskevaan tutkimukseen.
Max Jakobsonin, jonka nimen kirjoittaminen ei YLE:n toimitukselta onnistunut ennen esityksen loppua, tiivistelmä kulki tuttuja latuja, joskin sen painotus oli uusi. Se todisti kaikilla mahdollisilla tavoille, että Suomi oli erityistapaus Euroopan sotia käyvien valtioiden joukossa.
Niin, juuri senhän professori Jukka Nevakivi aikoinaan sanoi toisin sanoin: "Suomi pääsi toisesta maailmansodasta kuin koira veräjästä." Niin pääsivät sotasyyllisetkin, kuten tänään niin monin tavoin todistettiin.
Jos jotakin, sotasyyllisten myyttinen sankaruus ja sokerikuorrutus rapisi pois. Sotasyyllisyydestä, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen merkityksestä silloin ja nyt voi puhua aidosti ja tieteellisesti historia mielessään. Se on hienoa.
Itse luonnehdin oikeudenkäynnin merkitystä viime vuonna artikkelissani Tammen julkaisemassa Suomen kulttuurihistoriassa (osa IV):
"Sodan aikana poliittisista syistä vangitut vapautettiin pian välirauhan jälkeen ja he palasivat julkisuuteen. Sotien aikaisten poliittisten johtajien sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa sodan aikaisia johtajia tuomittiin helmikuussa 1946 vankeusrangaistuksiin, jätti pysyvän kammon poliittisia tuomioita kohtaan. Sitä osoittavat vielä 2000-luvulla tapahtumiin liittyvät poliitikkojen ”maineenpalautukset”, jotka ovat osa ajan poliittista kulttuuria ja osoituksia historiapolitiikan olemassaolosta."
maanantaina, marraskuuta 21, 2005
Sotaan syylliset
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti käytiin 60 vuotta sitten. Sotasyyllisyysoikeuden jäseninä välirauhansopimuksen 13 artiklaa toteuttamassa olivat eduskunnan valitsemat kansanedustajat: toimittaja Hertta Kuusinen (SKDL), lakit.kand. Eino Pekkala (SKDL), kirvesmies Aaro Uusitalo (SKDL), varatuomari Lauri Riikonen (Maalaisliitto), kunnallisneuvos Juho Pilppula (Maalaisliitto), kunnallisneuvos Anselm Alestalo (Maalaisliitto), luennoitsija Otto Toivonen (SDP), toimittaja Kalle Hakala (SDP), lakit.kand. Lauri A af Heurlin (SDP), varatuomari Aaro Tuurna (Kokoomus), rehtori Tor Therman (SFP), kunnallispormestari Heikki Kannisto (Edistyspuolue), sekä ammattijuristeina Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan edustaja professori Kaarlo Kaira, Korkeimman oikeuden edustaja oikeusneuvos Oskar Möller, Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti U. J. Castrén.
Liekö kukaan heistä muistellut tapahtumia kunnolla? Harvinainen juttu, siis.
Tuomioitakin sitten annettiin: Suomessa kovimmat rangaistukset jäivät käyttämättä, sillä Risto Ryti, sodanaikainen presidentti sai 10 vuotta kuritushuonetta, Väinö Tanner, Linkomiehen hallituksen 1 valtionvarainministeri ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen 5½ vuotta vankeutta. J. W. Rangell, hallituksen pääministeri, hallituksen ulkoasianvaliokunnan jäsen 6 vuotta vankeutta ja Edwin Linkomies, hallituksen pääministeri 5½ vuotta vankeutta. Toivo Mikael Kivimäki, arkistonsa keskeisiltä osin hävittänyt Suomen Berliinin suurlähettiläs sai 5 vuotta vankeutta ja Henrik Ramsay, Linkomiehen hallituksen ulkoministeri, ulkoasiainvaliokunnan jäsen: 2½ vuotta vankeutta. Saksalla kaiken tietämänsä vuotanut Antti Kukkonen, Rangellin hallituksen opetusministeri ulkoasiainvaliokunnan jäsen sai 2 vuotta vankeutta ja Tyko Reinikka, Linkomiehen hallituksen 2 valtionvarainministeri sekä ulkoasiainvaliokunnan jäsen 2 vuotta vankeutta.
Kaikkea ei kaikkien tarvinnut istua, joten takaisin julkiseen politiikkaan päässeiden kommunistien ja sosialistien joukosta löytyi paljon pidempään poliittisia tuomioita näidenkin herrojen valtakautena istuneita. Tuomiot olivat kansainvälisesti vertaillen pienet - niin pienet, että niiden uskottavuus oli kyseenalainen. Silti niistä on tullut - talvisodan ohella - Suomen järjestelmää syvimmin symboloiva historian tapahtuma.
Nyt muokattavana on sitten uusi, epäilemättä nationalistinen ja täysin kansainvälisen vertailun unohtava tulkinta. Toinen maailmansota kontekstissaan unohtuu täysin: jäljellä on vain pieni Suomi, sen kierot johtajat ja suuri Neuvostoliitto. Tämä on siis arvaukseni tämän päivän kulusta.
Televisio lähettää koko päivän ohjelmaa suorana historiantutkijoiden seminaarista Säätytalolta alkaen klo 9.30. Kannattaa varmaan katsoa YLE 24-kanavaa: siis digiuutiskanava.
Liekö kukaan heistä muistellut tapahtumia kunnolla? Harvinainen juttu, siis.
Tuomioitakin sitten annettiin: Suomessa kovimmat rangaistukset jäivät käyttämättä, sillä Risto Ryti, sodanaikainen presidentti sai 10 vuotta kuritushuonetta, Väinö Tanner, Linkomiehen hallituksen 1 valtionvarainministeri ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen 5½ vuotta vankeutta. J. W. Rangell, hallituksen pääministeri, hallituksen ulkoasianvaliokunnan jäsen 6 vuotta vankeutta ja Edwin Linkomies, hallituksen pääministeri 5½ vuotta vankeutta. Toivo Mikael Kivimäki, arkistonsa keskeisiltä osin hävittänyt Suomen Berliinin suurlähettiläs sai 5 vuotta vankeutta ja Henrik Ramsay, Linkomiehen hallituksen ulkoministeri, ulkoasiainvaliokunnan jäsen: 2½ vuotta vankeutta. Saksalla kaiken tietämänsä vuotanut Antti Kukkonen, Rangellin hallituksen opetusministeri ulkoasiainvaliokunnan jäsen sai 2 vuotta vankeutta ja Tyko Reinikka, Linkomiehen hallituksen 2 valtionvarainministeri sekä ulkoasiainvaliokunnan jäsen 2 vuotta vankeutta.
Kaikkea ei kaikkien tarvinnut istua, joten takaisin julkiseen politiikkaan päässeiden kommunistien ja sosialistien joukosta löytyi paljon pidempään poliittisia tuomioita näidenkin herrojen valtakautena istuneita. Tuomiot olivat kansainvälisesti vertaillen pienet - niin pienet, että niiden uskottavuus oli kyseenalainen. Silti niistä on tullut - talvisodan ohella - Suomen järjestelmää syvimmin symboloiva historian tapahtuma.
Nyt muokattavana on sitten uusi, epäilemättä nationalistinen ja täysin kansainvälisen vertailun unohtava tulkinta. Toinen maailmansota kontekstissaan unohtuu täysin: jäljellä on vain pieni Suomi, sen kierot johtajat ja suuri Neuvostoliitto. Tämä on siis arvaukseni tämän päivän kulusta.
Televisio lähettää koko päivän ohjelmaa suorana historiantutkijoiden seminaarista Säätytalolta alkaen klo 9.30. Kannattaa varmaan katsoa YLE 24-kanavaa: siis digiuutiskanava.
sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005
Sisäistettyä artistista reflektiota
Congratulations!! You are M.C. ESCHER.
Your drawings often depict images, which seem to be
feasible, but logically cannot exist.
You are happiest when you are exercising your mind.
You live your life very sensibly. Your friends
turn to you when they need advice from someone
who knows how to remove emotional prejudice
from a situation.
Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla
Via Marginaali
Potteria ja muuta menoa
Perjantaina lähes täysi työpäivä teki viikon saldoksi hieman vajaa 60 tuntia. Vajaaksi se jäi siksi, että kolmen jälkeen piti lähteä kokoustamaan kolmeksi tunniksi. DocPointin hallituksen kokouksen jälkeen elokuvaohjaaja ja -tuottaja Arto Halonen kutsui käymään toimistollaan, jossa juhlallisesti konjakkilasillisen kera lahjoitti uudet DVD:nsä - ensin Kuuban valloittajat, ekstrana lyhyet Tynnyrimies ja Legenda, sekä toisenkin DVD:n, urheiludokumentit Ringside - viimeinen erä, Tarmo Uusivirta ja Valo varjon takaa - Arto Bryggare.
DocPointille kuuluu hyvää. Kristina Schulgin kertoi ennakkotietona, että mukaan on ilmoittautunut opilastyöt mukaanlukien lähes 90 elokuvaa, ja ulkomaisen ohjelmiston runko on kasassa, vaikka makupaloja vielä haetaankin: tarkoituksena on taas antaa parhaat palat maailmalla vaikuttavista dokumenttielokuvista. Ensi-iltojakin lienee tiedossa entiseen tapaan. Näissä asioissa joutuu hieman olemaan salaperäinen, kun festivaalitiedotus hoitaa asiansa oman aikataulunsa mukaan.
Enpä tiedä olisiko tuota 90 elokuvan määrää saanut sanoa, mutta menköön. Menköön sekin, että oppilastöihin on tullut entistä enemmän töitä ulkomailta. DocPointin kansainvälinen maine kasvaa, onhan se jo kymmenen suurimman dokumenttielokuvafestivaalin joukossa maailmassa. Ensi vuoden tammikuun 25.-29. päivän voitte jo merkata kalentereistanne DocPointille.
Kiireistäni johtuen en tänä vuonna urakoi katalogitekstien kanssa: tavallisesti se ja festivaalilehti ovat ollut suurin panokseni festivaalin käytännön toimiin. Parista portugalilaisesta elokuvasta kuitenkin tekstit teen. Festivaalin aikana tietysti hallituksen puheenjohtajana seurustelen kotimaisten ja ulkomaisten vieraiden kanssa, jopa siihen tahtiin, että elokuvissa käynti vähenee. Sitä voi osin paikata etukäteiskatsomisella, mutta silloin on videoiden ja devareiden varassa, eikä se läheskään kaikille elokuville tee oikeutta.
Vaikka pääsin kokouksesta ja Artsin toimistolta ajoissa, ilta venähti niin, että eiliselle ei juuri muuta mainittavaa kertynyt kuin pistäytyminen tyttären kanssa elokuvissa. Katsoimme uusimman Harry Potterin, sen jonka katsomisesta elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo lehdessä varoitteli. Hän sanoi, että vaikka laki sallii kahden vuoden jouston ikärajasta (K11), sitä ei ehkä herkimpien lasten kohdalla kannata noudattaa, vaan jäädä kotiin.
Niinpä Kinopalatsiin sisään pääseminen oli jopa vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että 9-vuotiaaltani kysytään hänen ikäänsä, mutta luulisi yhden vastauksen riittävän. Minulta alettiin ovella tiukata tyttären ikää syntymävuoden avulla vielä senkin jälkeen, kun tytär itse oli saman vartijan kysymykseen vastannut. Naamallaan noin 17-vuotias ovimies näytti jotenkin sen oloiselta, ettei vastauksemme riittänyt. Sen verran pidensin tilannetta ennen sisään menoa, että sanoin kirjoittavani elokuvasensuurin historiaa ja tuntevani säädetyt ikärajoitukset oikein hyvin. Naamalla pysyi sama ilme. Viimeistään silloin minusta tuntui, ettei ovimiehen toiminta enää ollut hyvän palvelun puitteissa tapahtuvaa utelemista: jos lapsen henkilöllisyystodistusta tarvitsee, siitä pitäisi ilmoittaa ilmoituksissa. Ja yhden kysymisen pitää riittää: olisi parempi esittää kysymys ensin aikuiselle, eikä kysellä lapselta, niin kuin nyt tehdään, varsinkin jos tätä ei sitten aiota uskoa.
Vanhemman vastuullahan tämä ikäjousto-kysymys on, vaikka 1950-luvulla kyllä eräs oululainen vahtimestari haastettiin oikeuteenkin, kun oli päästänyt alaikäisiä sisään ja paikalle sattui ilmiantaja, muistaakseni jonkin paikalla olleen opettaja.
Elokuvan 2 tuntia 40 minuuttia kestänyt kokemus oli lapselle siedettävä, aikuiselle paljon väsyttävämpi. Kuten kirjassakaan, tässä neljännessä Potterissa ei ole sanottavasti juonta ja tapauksella siis - ainakin tällaiselle ei-fanille - väliosan maku. Pelottavat kohtaukset olivat aikuiselle pelottavia, lapsi, joka kirjan muutamaan kertaan lukeneena tunsi tarinan, pohdiskeli lähinnä kirjan ja elokuvan eroja. Niinpä hän osasi vastata kysymyksiini elokuvan jälkeen. Kun ihmettelin huispauksen MM-kisojen vähäisyyttä elokuvassa, hän sanoi sen olleen kirjan tylsin osa: sadan sivun urheiluselostus ei minustakaan kuulostanut loistavalta kirjallisuudelta. Ihmettelin myös pahojen voimien hyökkäyksen motiivia juuri noihin kisoihin: sehän oli ainoa syy, miksi koko tapaus oli elokuvassa mukana. Vastaavia ihmettelyjäni lapsi osasi oikein hyvin analysoida.
Sen verran ruokailu ja elokuva uuvuttivat, että kotona nukahdin jo iltakahdeksalta herätäkseni tänä aamuna kello yhdeksältä. Tänään voisi varmaan jotain tehdäkin.
DocPointille kuuluu hyvää. Kristina Schulgin kertoi ennakkotietona, että mukaan on ilmoittautunut opilastyöt mukaanlukien lähes 90 elokuvaa, ja ulkomaisen ohjelmiston runko on kasassa, vaikka makupaloja vielä haetaankin: tarkoituksena on taas antaa parhaat palat maailmalla vaikuttavista dokumenttielokuvista. Ensi-iltojakin lienee tiedossa entiseen tapaan. Näissä asioissa joutuu hieman olemaan salaperäinen, kun festivaalitiedotus hoitaa asiansa oman aikataulunsa mukaan.
Enpä tiedä olisiko tuota 90 elokuvan määrää saanut sanoa, mutta menköön. Menköön sekin, että oppilastöihin on tullut entistä enemmän töitä ulkomailta. DocPointin kansainvälinen maine kasvaa, onhan se jo kymmenen suurimman dokumenttielokuvafestivaalin joukossa maailmassa. Ensi vuoden tammikuun 25.-29. päivän voitte jo merkata kalentereistanne DocPointille.
Kiireistäni johtuen en tänä vuonna urakoi katalogitekstien kanssa: tavallisesti se ja festivaalilehti ovat ollut suurin panokseni festivaalin käytännön toimiin. Parista portugalilaisesta elokuvasta kuitenkin tekstit teen. Festivaalin aikana tietysti hallituksen puheenjohtajana seurustelen kotimaisten ja ulkomaisten vieraiden kanssa, jopa siihen tahtiin, että elokuvissa käynti vähenee. Sitä voi osin paikata etukäteiskatsomisella, mutta silloin on videoiden ja devareiden varassa, eikä se läheskään kaikille elokuville tee oikeutta.
Vaikka pääsin kokouksesta ja Artsin toimistolta ajoissa, ilta venähti niin, että eiliselle ei juuri muuta mainittavaa kertynyt kuin pistäytyminen tyttären kanssa elokuvissa. Katsoimme uusimman Harry Potterin, sen jonka katsomisesta elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo lehdessä varoitteli. Hän sanoi, että vaikka laki sallii kahden vuoden jouston ikärajasta (K11), sitä ei ehkä herkimpien lasten kohdalla kannata noudattaa, vaan jäädä kotiin.
Niinpä Kinopalatsiin sisään pääseminen oli jopa vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että 9-vuotiaaltani kysytään hänen ikäänsä, mutta luulisi yhden vastauksen riittävän. Minulta alettiin ovella tiukata tyttären ikää syntymävuoden avulla vielä senkin jälkeen, kun tytär itse oli saman vartijan kysymykseen vastannut. Naamallaan noin 17-vuotias ovimies näytti jotenkin sen oloiselta, ettei vastauksemme riittänyt. Sen verran pidensin tilannetta ennen sisään menoa, että sanoin kirjoittavani elokuvasensuurin historiaa ja tuntevani säädetyt ikärajoitukset oikein hyvin. Naamalla pysyi sama ilme. Viimeistään silloin minusta tuntui, ettei ovimiehen toiminta enää ollut hyvän palvelun puitteissa tapahtuvaa utelemista: jos lapsen henkilöllisyystodistusta tarvitsee, siitä pitäisi ilmoittaa ilmoituksissa. Ja yhden kysymisen pitää riittää: olisi parempi esittää kysymys ensin aikuiselle, eikä kysellä lapselta, niin kuin nyt tehdään, varsinkin jos tätä ei sitten aiota uskoa.
Vanhemman vastuullahan tämä ikäjousto-kysymys on, vaikka 1950-luvulla kyllä eräs oululainen vahtimestari haastettiin oikeuteenkin, kun oli päästänyt alaikäisiä sisään ja paikalle sattui ilmiantaja, muistaakseni jonkin paikalla olleen opettaja.
Elokuvan 2 tuntia 40 minuuttia kestänyt kokemus oli lapselle siedettävä, aikuiselle paljon väsyttävämpi. Kuten kirjassakaan, tässä neljännessä Potterissa ei ole sanottavasti juonta ja tapauksella siis - ainakin tällaiselle ei-fanille - väliosan maku. Pelottavat kohtaukset olivat aikuiselle pelottavia, lapsi, joka kirjan muutamaan kertaan lukeneena tunsi tarinan, pohdiskeli lähinnä kirjan ja elokuvan eroja. Niinpä hän osasi vastata kysymyksiini elokuvan jälkeen. Kun ihmettelin huispauksen MM-kisojen vähäisyyttä elokuvassa, hän sanoi sen olleen kirjan tylsin osa: sadan sivun urheiluselostus ei minustakaan kuulostanut loistavalta kirjallisuudelta. Ihmettelin myös pahojen voimien hyökkäyksen motiivia juuri noihin kisoihin: sehän oli ainoa syy, miksi koko tapaus oli elokuvassa mukana. Vastaavia ihmettelyjäni lapsi osasi oikein hyvin analysoida.
Sen verran ruokailu ja elokuva uuvuttivat, että kotona nukahdin jo iltakahdeksalta herätäkseni tänä aamuna kello yhdeksältä. Tänään voisi varmaan jotain tehdäkin.
torstaina, marraskuuta 17, 2005
Mikkelissä käymässä
Pistäydyimme tänään Yleisradion kyydillä tutustumassa digitaaliseen arkistointiin Mikkelin ammattikorkeakoulussa, joka on aktiivisesti kehitellyt digihankkeita mm. ELKAlle. Tunnin ajan ehdimme tarinoida myös ELKAssa heidän saavutuksistaan. Siellä on elokuvahistorioitsijan kyllä käytävä.
Mikkeliläisillä näyttää olevan kova veto päällä pyrkiessään Suomen kärkeen arkistokaupunkina.
Opimme siellä uuden sanankin: hajakeskitys. Kun jotakin hajasijoitetaan, se voidaan tehdä keskitetysti.
Manen kommentin innoittamana EDIT: Hajasijoitus = pääkaupunkiseudun ulkopuolelle sijoitettava kansallisesti merkittävä yksikkö. Keskitetty sijoittaminen = jonkun tietyn alan tai alaa edustavan suurehkon yksikön kokonaisvaltainen, taloudellisen edun ja (globaalin) tehokkuuden nimissä tapahtuva keskittäminen. Hajakeskitetty toteuttaa molemmat vaatimukset.
Mikkeliläisillä näyttää olevan kova veto päällä pyrkiessään Suomen kärkeen arkistokaupunkina.
Opimme siellä uuden sanankin: hajakeskitys. Kun jotakin hajasijoitetaan, se voidaan tehdä keskitetysti.
Manen kommentin innoittamana EDIT: Hajasijoitus = pääkaupunkiseudun ulkopuolelle sijoitettava kansallisesti merkittävä yksikkö. Keskitetty sijoittaminen = jonkun tietyn alan tai alaa edustavan suurehkon yksikön kokonaisvaltainen, taloudellisen edun ja (globaalin) tehokkuuden nimissä tapahtuva keskittäminen. Hajakeskitetty toteuttaa molemmat vaatimukset.
keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005
Piilotetut koodit
Televiizori kertoi Stefan Lundbergin tämän päiväiseen Hufvudstadsbladetiin kirjoittamasta jutusta. Siinä paljastettiin, että kopiokoneet printtaavat piilotetun koodin tulostamiinsa papereihin. Niiden avulla kopiokone ja jopa printtaaja voidaan selvittää.
Aamun käännösharjoitus jutusta: "Paperi, jota kopiokone sylkee ulos on merkitty pienillä päälle näkymättömillä keltaisilla merkeillä. Niiden avulla poliisi voi jäljittää kopiokoneen ja jopa sen, joka on käyttänyt konetta. Valmistajat ja poliisit ovat olleet salaisessa yhteistyössä jo pitkään."
Kuinka pitkään? 10-20 vuotta, vastaa asiantuntija Hbl:n artikkelissa. Paperiin printataan tällä tavoin kopiokoneen tunnistava koodi.
Alunperin menetelmällä piti jäljittää rahanväärentäjiä, jotka yrittivät käyttää värikopiokoneita monistamaan setelinsä.
Joka kodin fyysikot tarvitsevat nyt voimakkaan suurennuslasin ja vaalensinistä valoa. Niillä merkkien pitäisi näkyä.
Mutta onko tämä nyt vain värikopiokoneiden juttu? Printtaako myös mustavalkoinen kopiokoneemme keltaisia merkkejä?
Eihän tässä pysty edes työssä nukkumaan, kun tätä miettii!
Aamun käännösharjoitus jutusta: "Paperi, jota kopiokone sylkee ulos on merkitty pienillä päälle näkymättömillä keltaisilla merkeillä. Niiden avulla poliisi voi jäljittää kopiokoneen ja jopa sen, joka on käyttänyt konetta. Valmistajat ja poliisit ovat olleet salaisessa yhteistyössä jo pitkään."
Kuinka pitkään? 10-20 vuotta, vastaa asiantuntija Hbl:n artikkelissa. Paperiin printataan tällä tavoin kopiokoneen tunnistava koodi.
Alunperin menetelmällä piti jäljittää rahanväärentäjiä, jotka yrittivät käyttää värikopiokoneita monistamaan setelinsä.
Joka kodin fyysikot tarvitsevat nyt voimakkaan suurennuslasin ja vaalensinistä valoa. Niillä merkkien pitäisi näkyä.
Mutta onko tämä nyt vain värikopiokoneiden juttu? Printtaako myös mustavalkoinen kopiokoneemme keltaisia merkkejä?
Eihän tässä pysty edes työssä nukkumaan, kun tätä miettii!
Päivä stahanovilaisena
15 tuntia enemmän tai vähemmän raskasta työtä. On siinä yhden päivän saldoksi ihan stahanovin verran.
Stahanov-järjestelmä sai nimensä Magnetogorskissa työskennelleen kaivosmiehen Aleksei Grigorjevits Stahanovin (1906-1977) mukaan. Se oli työjärjestelmä, kehitetty nostamaan Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa ilmeisen matalaa työtehoa. Kyse oli myös propagandasta, jolla osoitettiin sosialistisen työjärjestelmän ylivoimaisuus muihin verrattuna. [Nykyään käytettäisiin televisiomainoksia.]
Itse Stahanov oli mallityöläinen, työn sankari, joka ylitti monin kerroin suunnitelmissa olleet tavoitteet. Stahanov louhi 30.-31. elokuuta 1935 enemmän hiiltä kuin kukaan koskaan aiemmin: kiintiön ollessa seitsemän tonnia, Aleksei sai kasaan 102 tonnia viidessä tunnissa neljässäkymmenessä viidessä minuutissa käytyään lyhyen kaivosmiehen kurssin. Taitojen parantuessa ennätys parani sittemmin niin, että hän sai yhdessä vuorossa louhituksi 227 tonnia. Stahanovilaisuus nivoutuu näin sosialistiseen työkilpailujärjestelmään, jonka esimerkkeinä käytetään poikkeuksellisen tuloksekkaita työläisiä ns. stahanovilaisia.
Näillä edellytyksillä hänet pantiin Moskovaan kouluun, sitten kaivoksen johtajaksi sodan aikana ja lopulta kaivosministeriöön töihin. Lopulta hän päätyi varajohtajaksi Kistkakovantratsit trustiin ja lopulta insinööriapulaisjohtajaksi kaivosallinto toimistoon №2/43, joka kuului Torezantratsit trustiin, mistä hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1974.
Minulla on siis edessäni loistava tulevaisuus. Kaivostrustit majailivat epäilemättä jossakin päin Siperiaa...
Stahanov-järjestelmä sai nimensä Magnetogorskissa työskennelleen kaivosmiehen Aleksei Grigorjevits Stahanovin (1906-1977) mukaan. Se oli työjärjestelmä, kehitetty nostamaan Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa ilmeisen matalaa työtehoa. Kyse oli myös propagandasta, jolla osoitettiin sosialistisen työjärjestelmän ylivoimaisuus muihin verrattuna. [Nykyään käytettäisiin televisiomainoksia.]
Itse Stahanov oli mallityöläinen, työn sankari, joka ylitti monin kerroin suunnitelmissa olleet tavoitteet. Stahanov louhi 30.-31. elokuuta 1935 enemmän hiiltä kuin kukaan koskaan aiemmin: kiintiön ollessa seitsemän tonnia, Aleksei sai kasaan 102 tonnia viidessä tunnissa neljässäkymmenessä viidessä minuutissa käytyään lyhyen kaivosmiehen kurssin. Taitojen parantuessa ennätys parani sittemmin niin, että hän sai yhdessä vuorossa louhituksi 227 tonnia. Stahanovilaisuus nivoutuu näin sosialistiseen työkilpailujärjestelmään, jonka esimerkkeinä käytetään poikkeuksellisen tuloksekkaita työläisiä ns. stahanovilaisia.
Näillä edellytyksillä hänet pantiin Moskovaan kouluun, sitten kaivoksen johtajaksi sodan aikana ja lopulta kaivosministeriöön töihin. Lopulta hän päätyi varajohtajaksi Kistkakovantratsit trustiin ja lopulta insinööriapulaisjohtajaksi kaivosallinto toimistoon №2/43, joka kuului Torezantratsit trustiin, mistä hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1974.
Minulla on siis edessäni loistava tulevaisuus. Kaivostrustit majailivat epäilemättä jossakin päin Siperiaa...
tiistaina, marraskuuta 15, 2005
Käsialameemi
Lupasin oman kuvan meemin keksiessäni osallistua myös käsialameemiin. Ne voi tietysti myös yhdistää kuten tämä vintiö Wicked Child on tehnyt. Ja tuli luoneeksi samalla meemijuustohöylän: se läiskäisee kaksi meemiä yhdellä iskulla.Tässäpä siis tarjolla aukeama elokuvasensuurista tekemistäni muistiinpanoista. Vastavia "sinisiä vihkoja" on eri tutkimusten yhteydessä kertynyt jo yli 50, kaikki käsin kirjoitettuja. Sensuuriin niistä liittyy noin 15, tämmöisiä muistiinpanoja sensuurikortistosta on vajaa kymmenen: siihen mahtuivat merkinnät noin 60 000 elokuvan päätöstaltioinnista. Kyllä. Siihen meni aikaa.
Klikkaamalla kuvaa ensin kerran ja sitten toisenkin voi tutkia sen grafologisia ominaisuuksia. Niiden avulla voi sitten päätellä kaiken muun, nicht wahr.
maanantaina, marraskuuta 14, 2005
Helsinki-Tallinna - yhteiskaupunki?
Tämä kilon painoinen paikallislehti virittelee tänään keskustelua Helsinki-Tallinnan kaksoiskaupungista. Virolainen talous- ja viestintäministeri Edgar Savisaar (Viron keskusta, Viron puoluekartalla maltillista vasemmistoa), jonka sanotaan demokratialle jokseenkin hämmentävän tarkasti ryhtyvän uudelleen Tallinnan kaupunginjohtajaksi kahden vuoden kuluttua, arvelee, että kymmenen vuoden kuluttua kaupungeilla on yhteisvaltuusto.
Mikä ettei. Tuntisimme valtuutettujamme täsmälleen yhtä paljon kuin nykyisinkin...
Helsingin ylipormestari Jussi Pajunen (kok) toppuuttelee ja sanoo, että kansalaisten ja yritysten yhteistoimintaa pitää lisätä, mutta yhteishallintoa ei. Niinpä! Hän tarkoittanee, että poliitikkojen ja hallintohenkilöiden sopii aina olla muusta maailmasta ja erityisesti omastaan muutaman vuoden jäljessä.
Kun ei osaa tai uskalla sanoa mitään omasta toimialastaan kuntapolitiikasta, Pajunen tekee hovikumarruksen ja tarjoaa yhteistyön moottoriksi yliopistoa. "Olen esittänyt esimerkiksi voisiko meillä olla yhteinen yliopistotyyppinen korkeakouluopetus. Että meillä olisi yksi yhteinen yliopisto, jolla olisi kampusalue sekä Helsingissä että Tallinnassa. Tämäntyyppisellä toiminnalla saattaisi hyvinkin olla kansainvälistä kysyntää. Siinä voitaisiin hyödyntää Viron dynaamisuutta ja sitä korkeaosaamista, mitä meillä Helsingin puolella on."
Pajusesta voitaisiin hyvin näilläkin sanomisilla tehdä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelihankkeen toiminnanjohtaja. Helsingin rahojahan hän ei halua siihen panna.
Mutta ei siinä kaikki. Kimmo Kiljunen (sd) pohdiskelee kilossa kuollutta lihaa siinä filekohdalla neljän kaupungin yhtymistä. Teuraslistalle on pantu tietenkin Espoo, Kauniainen, Vantaa ja Helsinki, joista pitäisi tehdä Helsinki City & Metropol Area. Kiljunen sanoo, ettei tämmöinen yhtyminen ole realistista, sillä esimerkiksi hallinnossa Oulun ja Pihtiputaan hallintomalli ei sovi metropolille. Kiljunen on tarrautunut suuresti nykyiseen valtuustorakenteeseen, sillä "muuten kansalaisilta häviäisi täysin ote lähialueiden omiin asioihin". Mihin ihmeen omiin asioihin? Mihin Kiljunen veroparatiisi Kauniaista ja sen valtuustoa metropolissaan tarvitsee.
Käsittämättömintä tilannetajun puutetta arvon demarimme sylkee, kun hän luettelee metropolialueen hallintomallin esikuvia. Niitä ovat tietenkin Tukholma ja Bryssel. Mutta kyllä minä olisin poliitikkona ollut hieman hiljempaa siitä kolmannesta esimerkistä.
Rohkea mies tuo Kiljunen, joka antaa kolmanneksi esimerkkiratkaisukseen kunnan hallinnosta Pariisin. Siellähän asioita ratkotaan juuri nyt todellisella metropolihallinnolla: polttopulloilla ja mellakkapoliisilla.
Mikä ettei. Tuntisimme valtuutettujamme täsmälleen yhtä paljon kuin nykyisinkin...
Helsingin ylipormestari Jussi Pajunen (kok) toppuuttelee ja sanoo, että kansalaisten ja yritysten yhteistoimintaa pitää lisätä, mutta yhteishallintoa ei. Niinpä! Hän tarkoittanee, että poliitikkojen ja hallintohenkilöiden sopii aina olla muusta maailmasta ja erityisesti omastaan muutaman vuoden jäljessä.
Kun ei osaa tai uskalla sanoa mitään omasta toimialastaan kuntapolitiikasta, Pajunen tekee hovikumarruksen ja tarjoaa yhteistyön moottoriksi yliopistoa. "Olen esittänyt esimerkiksi voisiko meillä olla yhteinen yliopistotyyppinen korkeakouluopetus. Että meillä olisi yksi yhteinen yliopisto, jolla olisi kampusalue sekä Helsingissä että Tallinnassa. Tämäntyyppisellä toiminnalla saattaisi hyvinkin olla kansainvälistä kysyntää. Siinä voitaisiin hyödyntää Viron dynaamisuutta ja sitä korkeaosaamista, mitä meillä Helsingin puolella on."
Pajusesta voitaisiin hyvin näilläkin sanomisilla tehdä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelihankkeen toiminnanjohtaja. Helsingin rahojahan hän ei halua siihen panna.
Mutta ei siinä kaikki. Kimmo Kiljunen (sd) pohdiskelee kilossa kuollutta lihaa siinä filekohdalla neljän kaupungin yhtymistä. Teuraslistalle on pantu tietenkin Espoo, Kauniainen, Vantaa ja Helsinki, joista pitäisi tehdä Helsinki City & Metropol Area. Kiljunen sanoo, ettei tämmöinen yhtyminen ole realistista, sillä esimerkiksi hallinnossa Oulun ja Pihtiputaan hallintomalli ei sovi metropolille. Kiljunen on tarrautunut suuresti nykyiseen valtuustorakenteeseen, sillä "muuten kansalaisilta häviäisi täysin ote lähialueiden omiin asioihin". Mihin ihmeen omiin asioihin? Mihin Kiljunen veroparatiisi Kauniaista ja sen valtuustoa metropolissaan tarvitsee.
Käsittämättömintä tilannetajun puutetta arvon demarimme sylkee, kun hän luettelee metropolialueen hallintomallin esikuvia. Niitä ovat tietenkin Tukholma ja Bryssel. Mutta kyllä minä olisin poliitikkona ollut hieman hiljempaa siitä kolmannesta esimerkistä.
Rohkea mies tuo Kiljunen, joka antaa kolmanneksi esimerkkiratkaisukseen kunnan hallinnosta Pariisin. Siellähän asioita ratkotaan juuri nyt todellisella metropolihallinnolla: polttopulloilla ja mellakkapoliisilla.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005
Oma kuva
Leena piirsi minusta kuvan perjantaina. Olkaapa hyvä - ehkä osallistun käsialameemiinkin myöhemmin. Tässä sen sovellus. Piirretty oma kuva tai muu muotokuvapiirros itsestä.
Siitä saisi makean kokoelmankin, jos joku ne metabloggaisi kasaan.
lauantaina, marraskuuta 12, 2005
Lanka
Prahan parhaita puolia oli sekin, että hotellin baarissa viihtyi. Varsinkin kun Vanhassa kaupungissa sijaitsevan Hotelli Centralin (Rybka 8) baaria hoiti kaunis Lanka.
Tyko Brahe
Tanskalainen tähtitieteilijä Tyko Brahe (s. 14.12.1546 Knudstup, Skåne, k. 24.10. 1601 Prahassa) on haudattu Tynin kirkkoon, joka sijaitsee Vanhan kaupungin aukiolla.Kirkko perustettiin 1385. Se oli aikaa, jolloin vainottiin protestanttisia toisinajattelevia. Heitä kutsuttiin hussiiteiksi. Tynin kirkko oli ennen vainoja protestanttien kirkko. Siellä käytiin ahkerasti, kuten eräs (katolinen) diplomaatti merkitsi muistiin: siellä kävivät Prahan kauneimmat naiset, kuten hän myös muisti panna merkille. Kirkon tornit eivät ole identtisiä, ja siksi niitä kutsutaankin Aatamiksi ja Eevaksi. Nimet eivät ole tuulesta temmattuja, sillä goottilaisessa arkkitehtuurissa tuolloin pyrittiin löytämään rakennuskeinoja, jotka edustivat maskuliinista ja feminiinista puolta maailmassa.
Katolilaiset jesuiitat vaihtoivat kirkon kellot ja korvasivat hussiittien symbolisen ehtoollismaljan kolmimetrisellä Maria-figuurilla. Se löytyy nykyään tornien välissä. Kirkkoon ei ole vapaa pääsy muulloin kuin tiettyyn aikaan maanantaina, joten se kannattaa Prahassa kävijöiden merkitä kalenteriinsa silloin. Messuihin voi osallistua, mutta silloin ei ole lupa käyskennellä turistin tavoin pitkin kirkon laitoja taidetta katselemassa.
Prahassa asuva Itävallan hallitsija Rudolf II pisti muuten tähtitieteilijämme tekemään listan, jota kutsutaan Tycho Brahen kalenteriksi. Se listaa huonon onnen päivät, joten varokaa näitä päiviä: Tammikuussa niitä ovat 1, 2, 4, 6, 11, 12, 20; helmikuussa 11, 17 ja 18.; maaliskuussa 1, 4, 14 ja 15; huhtikuussa 10., 17. ja 18.; toukokuussa 7. ja 18.; kesäkuussa 6.; heinäkuussa 17. ja 21.; elokuussa 20. ja 21.; syyskuussa 16. ja 18.; lokakuussa 6. päivä; marraskuussa 6. ja 18 päivä ja joulukuussa 6., 11. ja 18. päivä.
Brahe ei saanut tarpeeksi palkkiota uurastuksestaan ja hän kuoli periessään parikymmentä vuotta kalenterin valmistumisen jälkeen velkojaan. Voi olla hyvinkin mahdollista, että kiusallinen vieras myrkytettiin hovin pidoissa.
Tässäpä vielä kiinnostava Tyko Brahe -teos. Pikaisemmille faneille Tykon sivut Tanskasta.
Maailman paras patsas
Onko tämä maailman paras patsas? Pitäisikö Mannerheimillekin rakentaa tämmöinen?
Vatsan päällä istuu hyvin paljon Tsekin (Böömin) tuhannen vuoden takaista Václavia - järjestysnumero I - muistuttava hahmo. Vaclavin - uskonnolliselta nimeltään St Wenceslaus - pönäkkä suurmiespatsas on sadan metrin päässä Václavské náměstíllä.
David Cernyn heppa roikkuu Havelin perheen omistaman elokuvateatteri Lucernan (Vodickova 36) edessä kauppatalon aulassa. Lucernaan mahtuu 500 ihmistä ja se on vanhin säännöllisesti toimiva elokuvateatteri Euroopassa. Toiminta alkoi 1909. Siellä myös esitettiin ensimmäisen kerran äänielokuvia Euroopassa. Sisään ostoskeskukseen pääsee neljältä kadulta, jotka ovat Václavské náměstí, Štěpánská, V jámě and Vodičkova.
Ostoskeskuksen arkkitehtyyri on upea sekoitus Art Nouveauta ja Art Decoa. Tähän ostoskeskukseen pysähtyy katselemaan arkkitehtuuria: hämmästyttävää sinänsä, eikö totta. Siellä sijaitsee myös kolmen kerroksen syvyinen Lucerna Hall (paikallisille Velky sal eli Suuri sali), jossa pidetään klassisen ja modernin musiikin konsertteja.
Kyse ei siis ole vain rakennuksen ulkonäön viehätyksestä. Lucerna on ehkä kaikkein tärkein sosiaalinen kohtauspaikka prahalaisille. Naapurissa on myös Lucerna Music Bar, jossa käy varsin kuuluja esiintyjiä.
East West ravintola sijaitsee lähellä Štěpánskán sisääntuloa: ravintolan somistus liittyy eurooppalaisiin alkuperäisväestöihin.
perjantaina, marraskuuta 11, 2005
Horologinen ihme eli Praha V
Astrologinen kello eli horologinen ihme oli korjattavana, mutta paljastettiin sentään esille juuri ennen lähtöä Prahasta...Kuntoon se oli luvattu pistää marraskuun loppuun mennessä, mutta ehkä ilmoituksen poistaminen ennen aikaansa tarkoitti juuri takarajan siirtymistä. Mene Prahaan ja tiedä.
Tämän kellon esiintyvät hahmot ovat tuttuja jo lapsuuteni televisiosarjasta Prahan syntiset ihmiset, jonka voisi mielestäni uusia.
Kelloista kiinnostuneen kannattaa vierailla Prahan Kansallisessa teknisessä museossa (Kostelni 42, Letna, Praha 7).
Teknisessä museossa on elokuva- ja valokuvauskojeiden ja -välineiden lisäksi myös autoja, lentokoneita ja koko joukko vetureita, joista ainakin Juuso ilahtunee. Näihin isompiin esineisiin emme jaksaneet keskittyä, mutta pienempiin kyllä parin tunnin ajan.
torstaina, marraskuuta 10, 2005
Praha IV
Prahan kaupungin vaakuna löytyy Vanhan kaupungin torilta. Jätimme keskiviikkona Vanhan kaupungin ja nousimme ylös linna-alueelle Hradčanysta löytyvästä Sternbergin palatsissa (Šternberský palác, os. Hradcanské námestí 15, Prague 1, 150 Kr, lehdistökortilla ilmaiseksi) Monet näyttelyn teoksista ovat kuuluneet Prahasta hallinneen taiteellisesti suuntautuneen Itävallan keisarin Rudolf II:n kokoelmiin - tunnetuimmat niistä toki löytyvät Wienistä.
Sternbergin palatsi, PrahaMuseo esittelee vanhimmassa osiossaan joitakin (vaatimattomia) näytteitä antiikin Kreikan ja Rooman taiteesta. Ensimmäisessä kerroksesta löytyy varhaista eurooppalaista taidetta 1300- ja 1400-luvun italialaista maalausta, Arkkiherttua Franz Ferdinand d´Esten omistamsta Konopišten linnan kokoelmasta. Siihen kuuluvat toscanalaiset mestarit B. Daddi ja Lorenzo Monaco, joitakin teoksia Venetsian koulusta (Vivarinin työpaja) ja erinäisiä mestariateoksia Firenzen manerismista (A. Bronzino, A. Allori).
1400-1500 -luvun hollantilaista maalaustaidetta ja 1500-1600-lukujen saksalaista taidetta. Tunnetuimpia ovat triptyykki tekijänään Geertgen tot Sint Jan ja Jan Gossaertin Mabusse, monumentaalinen alttariteos. Itäisen Euroopan panoksesta näyttelyssä vastaavat monet ikonit ja ikonitataiteen teokset 1400-luvulta lähtien.
Toisessa kerroksesta löytyi eurooppalaista taidetta 1500-luvulta 1700-luvun loppuun.
Esillä olivat sellaisia maalareita kuin Tintoretto, Ribera, Tiepolo, El Greco, Goya, P. P. Rubens and van Dyck. Flaamilaista ja hollantilaista taidetta edustivat Rembrandt, Hals, Terborch, Ruysdale ja van Goyen.
Lucas Cranachilta oli tarjolla oma näyttelynsä. Sehän on kiinnostava siksikin, että Sinebrychoffin museolla on eräs Cranachin taulu. Esillä Prahassa oli myös Hans Baldungin ja Albrecht Dürerin tunnetuimpia teoksia.
Sternbergin palatsi on Domenico Martinellin 1600-luvun lopussa suunnittelema, alunperin oli tarkoitus laajentaa rakennusta niin, että siitä tulisi koko Hradcanské námestín mittainen. Ilemisesti rahapulan vuoksi suunnitelma jäi toteutumatta koko laajuudessaan. Vuosisadan vaihteessa palatsin suunnitelmien parissa työskenteli myös Kryštof Dientzenhofer. Rakennuksen viimeisteli Giovanni Battista Alliprandi.
Praha III
Prahassa oli sumuista mutta mukavaa. Paluu Suomeen on tapahtunut ja kumma kyllä keli on aivan samanlainen. 9 astetta, sumua ja kosteata, vaikka ei sadakaan.
Viikko Prahassa on mainio annos tuota kaupunkia. Kulttuurihistoriaa riittää ja sen voi annostella muodossa, joka sopii historiaa pelkäävällekin. Kaupungissahan on valittavaa historiaa noin tuhannen vuoden verran.
Paikallinen taidehistorian professori Zdenek kuljetti meitä vielä yhden illan: kohteena olivat Prahan naisfiguurit. Božena Němcován (1820-1862) patsas jäi saaren kärkeen kököttämään, emmekä sinne asti tällä kertaa päässeet, mutta ajattelimme korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Isoäiti, joka on käännetty yli sadalle kielelle. Siitä huolimatta hän kuoli rutiköyhänä.
Sen sijaan bongasimme Elisa Krasnóhorskán Kaarlen aukion puistossa, jossa oli hänelle tärkeän esikuvan Karolina Svetlan patsas.
Eniten meitä elähdytti Libussan tarina. Prahan kaupungin syntymyyttiin liittyy ennustaja tai naistietäjä Libussa, jolle valta oli uskottu tuhat vuotta sitten.
Libussan maine perustuu tuotteliaan tsekkiläisen kirjailijab Alois Jirásekin kuuluun teokseen Vanhat tsekkiläiset legendat (1894): sen tarinat ovat iskostuneet koulussa jokaisen tsekin kalloon ja siitä on otettu kymmeniä painoksia. Vain sotamies Švejkin tarina on ollut suositumpi.
Bedřich Smetanan (1824 - 1884) ooppera Libuše oli ilmestynyt kolmetoista vuotta aiemmin (1881), joten tarina nuoresta ennaltanäkemisen lahjalla valitusta naisesta, jonka heimon vanhimmat valitsevat johtajakseen, oli tuttu.
Ongelmia tuli vasta kun nuori johtaja sai ratkaistavakseen naapurusten rajakiistan: kun Libussa päätti nuoren miehen olevan oikeassa, vanhempi naapuruksista esitti kuuluisan naisia halveksivan kommentin: "pitkä tukka, lyhyt järki" ja että olisi parempi kuolla kuin kärsiä naisen vallan alla, kun semmoista ei ollut millään muullakaan heimolla.
Libussa selvisi tilanteesta hienosti vastaamalla, että hän oli nainen ja todellakin käyttäytyi naisen tavoin, eikä siis käyttänyt oikeuden jakamisen tukena rautapiiska mutta kylläkin intohimoa ja varoitti siitä, että mieshallitsija vaatisi palveluksia ja palkitsemista.
Yhtä kaikki, Libussa päätti hankkia jumalten avulla itselleen miehen, ja hän lähetti magiikan saattelemana lähettiläitä, joita johti hänen valkea hevosensa: ja kas, läheisen pikkujoen varrelta löytyi hänelle kyntöpuuhista mies Přemysl, josta tuli tsekkien johtaja ja ensimmäinen kuningas. Se ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun ongelmia ratkomaan haetaan miestä kyntöpuuhista. Suomessakin yliopistomies Linkomies kuvattiin vaalimainoksessa 1943 kyntämässä suoraa vakoa pellolla, tosin traktorin selässä ja valkoinen puvunpaita kravatteineen yllä. Rooman historian spesialistille sekin sopi,
Libussa siis nai Přemyslin (= viisaasti, terävästi ajatteleva), joka aloitti miehisen johtamistavan. Mutta erään kerran Vltava-joen kallioisella rannalla Libussa seurassaan tsekkiheimon vanhemmat ja miehensä loihe lausumaan ratkaisevat sanat. Joen äärellä, metsien ympäröimänä hän nousi henkiseen tilaan ja lausui: "Näen suuren kaupungin jonka maine koskettaa tähtiä." Siihen paikkaan haettiin miestä, joka osaisi rakentaa linnoituksen. Mies löytyi joen töyräältä (töyräs, kynnys = prah)leikkaamassa heinää. Ja siihen linnoitus rakennettiin, kivisen kukkulan päälle, jossa kunnioitus kaupungin ja johtajuuden välillä oli aukoton: "Aina kun prinssit ja armeijan komentajat laskevat päänsä kunnioittavasti, kun he saapuvat huoneeseeni, he samalla laskevat päänsä minun kaupungilleni", Libussa sanoi. "Sitä tullaan ylistämään, pitämään jalona ja kunnioittamaan kaikkialla maailmassa."
Libussalle kävi huonosti, mutta se on toinen tarina. Yhden päivän me kävimme läpi Libussa-kuvia tsekkiläisessä myyteissä, legendoissa, taiteessa, kirjallisuudessa ja kuvanveistossa.
sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005
Praha II
Kaupunki kylpee sumussa joka aamu. Lauantai avautui sadetta enteillen ja tulihan se lopulta. Harhailimme ensin hieman vaariinkin kaupunginosiin, mutta sitten sain lapi ajatuksen vierailla Kansallisessa teknisessa museossa - elokuvan ystavalle se kannatti. Juuso olisi onnellinen niista vetureista joita alakerta on pullollaan ja oli siella lentokonettakin ja autonromua lattiasta kattoon.
Itse kiersin tarkimmin elokuvakamera, -projektori ja valineosaston, valokuvausosaston ja kellokojeet jo vahemman innoissani. Audio-osastossa olisi voinut olla enemmankin aanta tuottavaa konetta - vaittaisin etta Lahden radio- ja televisiomuseo on kiinnostavampi. Mutta sadepaivan herkku Prahassa vieraileville se on. Letenskan aukiolla ratikalla pois, seuraava pysakki olisi sitten Sparta Prahan jalkapallostadion.
Takaisin tullessamme olutsiepot olivat varanneet ratikkapysakin, joten hyppasimme ensimmaiseen numero kahdeksaan ja paasimme niin lahelle hotelliamme kuin oli mahdollista. Mina jain iltapaivaksi kampille, mutta vaimo karkasi keskiajan taidenayttelyyn Agneksen luostariin ja saikin aimo annoksen kulttuuria. Mina otin hotellin mukavassa ravintolassa kaksi tuoppia Pilsner Urquellia. Litrahinnaksi tuli 3,4 euroa, joten se ei ole ihan halvimmasta paasta. Mainittakoon etta vaimo, museoammattilainen, kehaisi Agneksen nayttelyn eli boomilaisen keskiajan taiteen esillepanoa myos teknisesti. Korkealuokkainen esillepano ja hieno kokoelma tekevat nahtavyydesta kaupungin karkijoukkoon kuuluvaa - siella kannattaa kayda.
Iltaohjelma ei ollut auki, joten paatimme lahtea kavelemaan kaupungille. Gluhwein-lasi lammitti torilla, jatkoimme matkaa Vanhaan kaupunkiin ja myohastyimme juuri mustan teatterin naytoksesta, jossa esitettiin Mozartin Don Giovannia. Ei haitannut, silla Kaarlen sillan kupeessa olevassa kirkossa alkoi samaan aikaan konsertti, jossa taiturimainen tsekkiurkuri, hyva japanilainen viulisti ja nuori tsekkilainen mezzosopraano esittivat musiikkia 1500-luvulta 1800-luvulle. Akustiikka oli erinomainen, joskin ylarekisteriin mennessa Bachin nopeimmat urkujuoksutukset hieman puuroutuivat, mutta ei liene helppo valttaa. Enemman ongelmia tuli oikeastaan viulusoolon presto-osassa.
Koska olimme myohassa saimme lipun opiskelijahintaan 390 korunaa eli noin rapeat 13 euroa kappale. Konsertti oli hyva, kirkko kaunis, joskin tietty yhdenmukaisuus alkaa rasittaa silmaa. Monet kirkot on rakennettu kerralla valmiiksi, niin tamakin Fransiskus Assisilaisen mukaan nimetty, ja se tuo niihin yksitoikkoisuutta - taideteokset ja maalaukset muistuttavat toisiaan niin paljon, etta tulee tusinatuotteen maku - ymmarrattehan etta liiottelen tassa.
Konsertin jalkeen vuorossa oli iltapala - se on onneksi edullista taalla, kun ei erehdy antamaan halpuuden tuomaa etua turhina ylimaaraisina tippeina. Tipithan ovat samaa kuin korruptio, taalla vakio on 10 prosenttia, eika enempaa hirveasti kannata antaa - miksi totuttaa ihmiset huonoille tavoille, kun se EI nay parempana palveluna. Suomessahan hyvaa palvelua ei saa - tarveisia vain alan tutuille - joten meilla tippien antaminen on sulaa hulluutta. Hintauudistus aikoinaan sisallytti silloisen 13 prosentin tarjoilupalkkion hintoihin. Ne siis ovat siella jo!
Sunnuntaiaamuna ilma oli jo selkeampaa, mutta selvasti kylmempaa. Kavimme juutalaiskaupunginosassa, jossa paasylippujen hinnat ovat jo hurjia. Juutalaiskorttelin kohteiden yhteishinta on perati 500 korunaa eli melkein 17 euroa, ja kahdelle se on jo aika paljon. Lehtimieskortti ei kay eika tuota alennusta. Tavallinen museohinta taalla on yleensa alle 100 korunaa, joten siina on hieman erikoiskohdelisaa.
Saastimme rahat ja ajoimme pienoisjunalla tunnin reissun ympari kaupunkia. Koleaa ja hieman hyppyyttaa, mutta sen korvaavat palkitsevat hymyt. Mika siina on, etta ihmisten on vaikea olla hymyilematta kun pienoisjuna taapertaa pitkin kaupungin katuja. Hauskoja tilanteita videokameroiden kohdatessa toisia videokameroita oli runsaasti ja sekos vain hymya levitti. Samalla saimme eri nakokulmia jo aiemmin vierailtuihin kohteisiin - jostakin syysta pidan naista lapsellisista tavoista nauttia kaupungin nahtavyyksista enemman kuin vastamakeen kavelysta.
Nyt on aika etsia lounaspaikkaa. Kiertelemme katuja ja saatamme pistaytya useampiinkin paikkoihin. Ehka kahville Ruutiportin lahella olevaan Cafe Europeen, jonka yhteydessa olevalla kunnantalolla on myos konsertteja. Cafe Europe on tunnettu Art Nouveau-koristuksistaan. Niitakin kaupunki on pullollaan.
Ei ole viela yhtaan kafkamaista paivaa ja tuntien liikkumiseenkin jalan alkaa jo tottua.
Vaimo nykii hihasta. Silla on varmaan pari barokkikirkkoa mielessa. Mina voisin kayda sunnuntaioluella. Aikoinaanhan prahalaiset joivat aina sita parempaa merkkia olutta sunnuntaisin.
Hyvaa Gustaf (II) Adolfin -paivaa sinne kotisuomeen. Kaverihan on taalla tunnettu. Tuli kerran 30-vuotisen sodan aikana vallanneeksi tamankin kaupungin. Oli silla onneksi pari kaveria mukana. Mutta me ruotsalaiset voimme nauttia tuopposen vaikka sen tapahtuman kunniaksi. Gustafin paiva on muuten ruotsalaiseen tapaan juhlintaa kuolinpaivan kunniaksi. Han haavoittui/kuoli Lutzenin taistelussa tanaan joku vuosi sitten. Kuolinpaivaa on mukavampi juhlia. Siita kun pitavat seka ystavat etta viholliset.
Naihin sanoihin, naihin tunnelmiin paatamme raporttimme Prahasta tahan. Pysykaa kanavalla.
Itse kiersin tarkimmin elokuvakamera, -projektori ja valineosaston, valokuvausosaston ja kellokojeet jo vahemman innoissani. Audio-osastossa olisi voinut olla enemmankin aanta tuottavaa konetta - vaittaisin etta Lahden radio- ja televisiomuseo on kiinnostavampi. Mutta sadepaivan herkku Prahassa vieraileville se on. Letenskan aukiolla ratikalla pois, seuraava pysakki olisi sitten Sparta Prahan jalkapallostadion.
Takaisin tullessamme olutsiepot olivat varanneet ratikkapysakin, joten hyppasimme ensimmaiseen numero kahdeksaan ja paasimme niin lahelle hotelliamme kuin oli mahdollista. Mina jain iltapaivaksi kampille, mutta vaimo karkasi keskiajan taidenayttelyyn Agneksen luostariin ja saikin aimo annoksen kulttuuria. Mina otin hotellin mukavassa ravintolassa kaksi tuoppia Pilsner Urquellia. Litrahinnaksi tuli 3,4 euroa, joten se ei ole ihan halvimmasta paasta. Mainittakoon etta vaimo, museoammattilainen, kehaisi Agneksen nayttelyn eli boomilaisen keskiajan taiteen esillepanoa myos teknisesti. Korkealuokkainen esillepano ja hieno kokoelma tekevat nahtavyydesta kaupungin karkijoukkoon kuuluvaa - siella kannattaa kayda.
Iltaohjelma ei ollut auki, joten paatimme lahtea kavelemaan kaupungille. Gluhwein-lasi lammitti torilla, jatkoimme matkaa Vanhaan kaupunkiin ja myohastyimme juuri mustan teatterin naytoksesta, jossa esitettiin Mozartin Don Giovannia. Ei haitannut, silla Kaarlen sillan kupeessa olevassa kirkossa alkoi samaan aikaan konsertti, jossa taiturimainen tsekkiurkuri, hyva japanilainen viulisti ja nuori tsekkilainen mezzosopraano esittivat musiikkia 1500-luvulta 1800-luvulle. Akustiikka oli erinomainen, joskin ylarekisteriin mennessa Bachin nopeimmat urkujuoksutukset hieman puuroutuivat, mutta ei liene helppo valttaa. Enemman ongelmia tuli oikeastaan viulusoolon presto-osassa.
Koska olimme myohassa saimme lipun opiskelijahintaan 390 korunaa eli noin rapeat 13 euroa kappale. Konsertti oli hyva, kirkko kaunis, joskin tietty yhdenmukaisuus alkaa rasittaa silmaa. Monet kirkot on rakennettu kerralla valmiiksi, niin tamakin Fransiskus Assisilaisen mukaan nimetty, ja se tuo niihin yksitoikkoisuutta - taideteokset ja maalaukset muistuttavat toisiaan niin paljon, etta tulee tusinatuotteen maku - ymmarrattehan etta liiottelen tassa.
Konsertin jalkeen vuorossa oli iltapala - se on onneksi edullista taalla, kun ei erehdy antamaan halpuuden tuomaa etua turhina ylimaaraisina tippeina. Tipithan ovat samaa kuin korruptio, taalla vakio on 10 prosenttia, eika enempaa hirveasti kannata antaa - miksi totuttaa ihmiset huonoille tavoille, kun se EI nay parempana palveluna. Suomessahan hyvaa palvelua ei saa - tarveisia vain alan tutuille - joten meilla tippien antaminen on sulaa hulluutta. Hintauudistus aikoinaan sisallytti silloisen 13 prosentin tarjoilupalkkion hintoihin. Ne siis ovat siella jo!
Sunnuntaiaamuna ilma oli jo selkeampaa, mutta selvasti kylmempaa. Kavimme juutalaiskaupunginosassa, jossa paasylippujen hinnat ovat jo hurjia. Juutalaiskorttelin kohteiden yhteishinta on perati 500 korunaa eli melkein 17 euroa, ja kahdelle se on jo aika paljon. Lehtimieskortti ei kay eika tuota alennusta. Tavallinen museohinta taalla on yleensa alle 100 korunaa, joten siina on hieman erikoiskohdelisaa.
Saastimme rahat ja ajoimme pienoisjunalla tunnin reissun ympari kaupunkia. Koleaa ja hieman hyppyyttaa, mutta sen korvaavat palkitsevat hymyt. Mika siina on, etta ihmisten on vaikea olla hymyilematta kun pienoisjuna taapertaa pitkin kaupungin katuja. Hauskoja tilanteita videokameroiden kohdatessa toisia videokameroita oli runsaasti ja sekos vain hymya levitti. Samalla saimme eri nakokulmia jo aiemmin vierailtuihin kohteisiin - jostakin syysta pidan naista lapsellisista tavoista nauttia kaupungin nahtavyyksista enemman kuin vastamakeen kavelysta.
Nyt on aika etsia lounaspaikkaa. Kiertelemme katuja ja saatamme pistaytya useampiinkin paikkoihin. Ehka kahville Ruutiportin lahella olevaan Cafe Europeen, jonka yhteydessa olevalla kunnantalolla on myos konsertteja. Cafe Europe on tunnettu Art Nouveau-koristuksistaan. Niitakin kaupunki on pullollaan.
Ei ole viela yhtaan kafkamaista paivaa ja tuntien liikkumiseenkin jalan alkaa jo tottua.
Vaimo nykii hihasta. Silla on varmaan pari barokkikirkkoa mielessa. Mina voisin kayda sunnuntaioluella. Aikoinaanhan prahalaiset joivat aina sita parempaa merkkia olutta sunnuntaisin.
Hyvaa Gustaf (II) Adolfin -paivaa sinne kotisuomeen. Kaverihan on taalla tunnettu. Tuli kerran 30-vuotisen sodan aikana vallanneeksi tamankin kaupungin. Oli silla onneksi pari kaveria mukana. Mutta me ruotsalaiset voimme nauttia tuopposen vaikka sen tapahtuman kunniaksi. Gustafin paiva on muuten ruotsalaiseen tapaan juhlintaa kuolinpaivan kunniaksi. Han haavoittui/kuoli Lutzenin taistelussa tanaan joku vuosi sitten. Kuolinpaivaa on mukavampi juhlia. Siita kun pitavat seka ystavat etta viholliset.
Naihin sanoihin, naihin tunnelmiin paatamme raporttimme Prahasta tahan. Pysykaa kanavalla.
lauantaina, marraskuuta 05, 2005
Kultainen kaupunki
Karistin kaupungin tomut jaloistani. Lentokentalla ei ollut ruuhkaa, eika koneessa taytta. Perilla odotti sumu, jonka vuoksi myohastyimme tunnin lasketusta. Ei paha, silla jo iltapaivalla kahden aikaan paasimme ensimmaiselle kavelykierrokselle.
Pari paivaa olen vaellellut Kultaisessa kaupungissa. Vanha kaupunki on tullut tutuksi, samoin kuninkaan linna alueineen; ymmartaa helposti, etta taalla riittaisi tutkittavaa vuosiksi. Taidehistorioitsijoilta ei tyo lopu. Kuulimmekin eilen paikalliselta taidehistorian professori Zdenekilta, etta opiskelijoiden maara taidehistoriassa on kasvanut moninkertaiseksi viidentoista vuoden takaisiin lukuihin. Kaikille riittanee toita - sita paitsi taalla patee viela vanha totuus, etta monilla aineen opiskelijoilla on varallisuutta enemman kuin omiksi tarpeikseen. Tausta on turvattu. Uutuus kuitenkin on, etta taidehistoriaankin on nykyisin paasykokeet.
Maalaispoika katselee tata kulttuurin maaraa suu ammollaan. Barokkiajan rikkaus nakyy kaikkialla. Muutaman vuoden takaiset tulvatkaan eivat vanhoja taloja tuhonneet, jattivat tietysti merkkinsa fasadeihin niin kuin kymmenet tulvat aikaisemmin, mutta se on historiaa.
Huonommin kavi muutaman kilometrin paassa olevalla vanhalla tehdasalueella. Siella joen penkereet eivat olleet tulvasuojattu, vaan ranta oli luonnon muovaamaa toyrasta. Vesi nousi ja tuhosi 1800-luvun ja 1900-luvun rakennuksia ja tuhosi monet niista. Yhdessa sellaisessa sailytettiin kaupungin arkkitehtuuriin keskittynytta arkistoa. Rakennuspiirustukset ja monet muut tuhoutuivat lopullisesti. Niita ei ollut kopioitu eika digitaalisesti tallennettu. Osa arkistosta olisi ollut tarpeen restaurointitoissa, kyse oli siis ihan kayttoarkistostakin. Sellaista on elama.
Eilen kavimme testaamassa Strahovin luostarin vieressa sijaitsevan 'italialaisen' ravintolan, jota matkaopas suositteli. Ravintolan nimi on Peklo, suomeksi Helvetti. Sopiva nimi luostarin viereiselle paheen pesalle.Kyse oli hiljaisesta kellariravintolasta - kellari on rakennettu 1100-luvulla. Mina soin maalaisankkaa, vaimo paholaisen oppipojan kattilallisen. Maeaerilaista viinia, mansikkabrandya ja leivoksia palanpainikkeeksi. 70 euroa ja maha taynna. Tarjoilu oli viimeisen paalle - pakattu voinappi tuli pikkulautaselle atuloin nostettuna. Kiiretta ei ollut ja jopa juttelimme tarjoilijoiden kanssa. Ennen tuloamme meille esiteltiin eteisessa ruokalista hintoineen. Vihje siita, etta viela olisi voinut hintojen vuoksi kaantya pois. Ehka olisi pitanyt - vaikka ruoka oli ok, tarjoilu superhyvaa, jotain jai puuttumaan. Kerta riitti.
Naapurikaupungista kotoisin olevaa Pilsner Urquellia saa taalta hanasta, se on oikein maittavaa. Hinta noin euron tuoppi. Kahta euroa emme ole viela oluttuopista maksaneet. Ehka kun menemme kahvila Eurooppaan sekin ihme tapahtuu. Vaikka Euroopan ruokahinnat olivat kylla alle eilisen Peklon.
Pyhan Vituksen katedraali kukkulan paalla on nyt puheenaihe tassa kaupungissa. Prahan kaupunginosaoikeus - oikeastaan yksi tuomari - paatti viikko sitten, etta se on Katolisen kirkon omaisuutta. Oikeutta kaytiin jo 1990-luvulla. Silloin Korkein oikeus totesi kirkon kuuluvan valtiolle. Kiista oli samanlainen jo keskiajalla, silla taalla valtio ja kirkko ovat olleet poikkeuksellisen mutkikkaasti toisiinsa kietoutuneita. Valtio otti haltuunsa kirkon kommunistiaikoina, mutta vain hallinnollisesti. Valtion omaisuudeksi sita ei virallisesti koskaan julistettu / sita ei siis kansallistettu, vaikka saados sanookin sen olevan 'kansan omaisuutta'.
Nyt tilanne on ollut hieman kummallinen. Katolinen kirkko on voinut pitaa messunsa vain siten, etta pappien on joka kerta haettava kirkon avaimet viereisen Prahan linnan hallinnolta, jonne ne myos palautetaan. Tahan siis tapahtuu muutos. Vai tapahtuuko? Paikallisessa Internet-aanestyksessa 'kansa' halusi kirkon sailyvan valtiolla. Alueoikeuden paatoksesta valitettaneen ja seuraava taso on Prahan kaupunginoikeus.
Nyt sataa tihuttaa. Pitaisi loytaa Kansallinen tekninen museo. Siella on aivan upea valokuva- ja elokuvaosasto.
-- -- Perheelle. Kertokaa isalle etta yritin soittaa, taisteluterveiset. -- --
Pari paivaa olen vaellellut Kultaisessa kaupungissa. Vanha kaupunki on tullut tutuksi, samoin kuninkaan linna alueineen; ymmartaa helposti, etta taalla riittaisi tutkittavaa vuosiksi. Taidehistorioitsijoilta ei tyo lopu. Kuulimmekin eilen paikalliselta taidehistorian professori Zdenekilta, etta opiskelijoiden maara taidehistoriassa on kasvanut moninkertaiseksi viidentoista vuoden takaisiin lukuihin. Kaikille riittanee toita - sita paitsi taalla patee viela vanha totuus, etta monilla aineen opiskelijoilla on varallisuutta enemman kuin omiksi tarpeikseen. Tausta on turvattu. Uutuus kuitenkin on, etta taidehistoriaankin on nykyisin paasykokeet.
Maalaispoika katselee tata kulttuurin maaraa suu ammollaan. Barokkiajan rikkaus nakyy kaikkialla. Muutaman vuoden takaiset tulvatkaan eivat vanhoja taloja tuhonneet, jattivat tietysti merkkinsa fasadeihin niin kuin kymmenet tulvat aikaisemmin, mutta se on historiaa.
Huonommin kavi muutaman kilometrin paassa olevalla vanhalla tehdasalueella. Siella joen penkereet eivat olleet tulvasuojattu, vaan ranta oli luonnon muovaamaa toyrasta. Vesi nousi ja tuhosi 1800-luvun ja 1900-luvun rakennuksia ja tuhosi monet niista. Yhdessa sellaisessa sailytettiin kaupungin arkkitehtuuriin keskittynytta arkistoa. Rakennuspiirustukset ja monet muut tuhoutuivat lopullisesti. Niita ei ollut kopioitu eika digitaalisesti tallennettu. Osa arkistosta olisi ollut tarpeen restaurointitoissa, kyse oli siis ihan kayttoarkistostakin. Sellaista on elama.
Eilen kavimme testaamassa Strahovin luostarin vieressa sijaitsevan 'italialaisen' ravintolan, jota matkaopas suositteli. Ravintolan nimi on Peklo, suomeksi Helvetti. Sopiva nimi luostarin viereiselle paheen pesalle.Kyse oli hiljaisesta kellariravintolasta - kellari on rakennettu 1100-luvulla. Mina soin maalaisankkaa, vaimo paholaisen oppipojan kattilallisen. Maeaerilaista viinia, mansikkabrandya ja leivoksia palanpainikkeeksi. 70 euroa ja maha taynna. Tarjoilu oli viimeisen paalle - pakattu voinappi tuli pikkulautaselle atuloin nostettuna. Kiiretta ei ollut ja jopa juttelimme tarjoilijoiden kanssa. Ennen tuloamme meille esiteltiin eteisessa ruokalista hintoineen. Vihje siita, etta viela olisi voinut hintojen vuoksi kaantya pois. Ehka olisi pitanyt - vaikka ruoka oli ok, tarjoilu superhyvaa, jotain jai puuttumaan. Kerta riitti.
Naapurikaupungista kotoisin olevaa Pilsner Urquellia saa taalta hanasta, se on oikein maittavaa. Hinta noin euron tuoppi. Kahta euroa emme ole viela oluttuopista maksaneet. Ehka kun menemme kahvila Eurooppaan sekin ihme tapahtuu. Vaikka Euroopan ruokahinnat olivat kylla alle eilisen Peklon.
Pyhan Vituksen katedraali kukkulan paalla on nyt puheenaihe tassa kaupungissa. Prahan kaupunginosaoikeus - oikeastaan yksi tuomari - paatti viikko sitten, etta se on Katolisen kirkon omaisuutta. Oikeutta kaytiin jo 1990-luvulla. Silloin Korkein oikeus totesi kirkon kuuluvan valtiolle. Kiista oli samanlainen jo keskiajalla, silla taalla valtio ja kirkko ovat olleet poikkeuksellisen mutkikkaasti toisiinsa kietoutuneita. Valtio otti haltuunsa kirkon kommunistiaikoina, mutta vain hallinnollisesti. Valtion omaisuudeksi sita ei virallisesti koskaan julistettu / sita ei siis kansallistettu, vaikka saados sanookin sen olevan 'kansan omaisuutta'.
Nyt tilanne on ollut hieman kummallinen. Katolinen kirkko on voinut pitaa messunsa vain siten, etta pappien on joka kerta haettava kirkon avaimet viereisen Prahan linnan hallinnolta, jonne ne myos palautetaan. Tahan siis tapahtuu muutos. Vai tapahtuuko? Paikallisessa Internet-aanestyksessa 'kansa' halusi kirkon sailyvan valtiolla. Alueoikeuden paatoksesta valitettaneen ja seuraava taso on Prahan kaupunginoikeus.
Nyt sataa tihuttaa. Pitaisi loytaa Kansallinen tekninen museo. Siella on aivan upea valokuva- ja elokuvaosasto.
-- -- Perheelle. Kertokaa isalle etta yritin soittaa, taisteluterveiset. -- --
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)