Vaalirahakohu

 

En ole ollut kovin kiinnostunut vaalirahakeskustelusta, jota on ajettu vaalirahakohun muottiin. Jotenkin perusasiat olivat tiedossa, vaikka eivät olleetkaan: yritykset tukevat kokoomusta ja kepua tässä järjestyksessä, ammattiyhdistysliike demareita ja vassareita tässä toisessa järjestyksessä.

Jos yllätystä pitää hakemalla hakea, ruotsalaiset saavat mielettömästi rahaa suomenruotsalaisilta säätiöiltä ja instituutioilta sekä yrityksiltä. Ei tosin varmaankaan niin paljon kuin Ilta-Sanomat antoi 11.8. ymmärtää: "RKP:n päärahoittaja on Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland -säätiö, jonka tuki on useita satoja miljoonia euroja vuosittain."

Sadoilla miljoonilla euroilla tämä maa alkaisi olla ruotsinkielinen, ainakin mitä vaalitulokseen tulee. Kyllä se on mahdollista, kun miettii kuten itse entisen kotipaikkani nakkikioskilla muutama vuosi ja vuosikymmen sitten - joka kuudes äänesti suomenruotsalaista kun vastus - Ahtisaari - oli tarpeeksi vahva. Sanoin sen nakkikioskilla suomeksi siksi, että juuri siellä ruotsin puhuminen on varmasti viimeinen konsti eikä viittaa selviytymistarinaan. Sadoilla miljoonilla jokainen ripottelisi sokeria lihapiirakkaansa ja käärisi nakit tunnbrödiin.

Isot otsikot ovat todistaneet nämä ennakko-oletukset todeksi. Samalla lehdet, satunnaisen vilkaisun perusteella erityisesti iltapäivälehdet, ovat julistaneet omaa populismia ruokkivaa propagandaansa.

Se koostuu kahdesta aineksesta. Iltapäivälehdet ovat sankarin roolissa, kun ne "kaivavat esiin" ja "paljastavat" paha kyllä laillisen ja tavallisen puolueiden tukemisen.

Toinen propagandistinen piirre on se, että mikä tahansa lahjoitus katsotaan jotenkin pahaksi. Ei kai se demokratiassa, pelisääntöjen mukaan toimiessa niin ole.

Todellisuudessa lehtien osuus jää siihen, että varsin pienet tuet julkaistaan. Raja asettunee lähelle SDP:n ilmoittamaa 2000 euroa. Porvarit varmaankin haluaisivat venyttää tukea lähelle 5000 euroa. Sen sijaan keskinäisillä riidoillaan elämöineet kepulaiset ovat hiljaa, kun juuri nyt heitä ei lyödä. Liikemiessuhteiden epämääräisyys ryvettää kyllä kepua, mutta ulosmenoteitä ei ole kuin yksi, Brysseliin, ja sen tien vieret on juuri täytetty tipahtaneilla ja matkalle uupuneilla.

Voi enisaikoja, kun valtinyhtiöt ja läänit maaherroineen tarjosivat sopivia lepopaikkoja, joissa monet viihtyivät ihan asiallisissakin merkeissä. Luulisin nimittäin että monet poliitikot tekivät parhaat työnsä maaherroina.

Kokoomuksen ja miksei demareidenkin pitkäaikainen junnaaminen entisillä linjoilla junan jo mentyä luukuttamaan pilliä asemalle ihmetyttää. Sen takana on jokin kummallinen ajatus siitä, että rahaa lahjoittaneet ystävät ja toverit ansaitsevat halunsa piiloutua ennemmin kuin suuri yleisö, äänestäjät ja lehtien lukijat tiedon. Tässä ajatuksessa on jotakin kummallista. Miksi rahaa puolueille pitäisi ylipäänsä antaa salassa? Miksi sellainen raha otetaan vastaan?

Jokainen ymmärtää, että salkussa puoluetoimistoon kuljetetut setelit ovat jotenkin outo demokratian piirre, eikä tässä nykykäytännössä salailuineen ole juuri sen kummempaa, se on omituista ja outoa. Sama ongelma on myös yrityksissä: yksi jos toinen ilmoittaa lopettavansa tuen, luultavasti siksi, että se on julkista. Mutta mikä näille avoimille, läpinäkyville ja eettisen ohjelmansa puitteissa toimiville yrityksille on juuri tämän tuen puitteissa niin hankalaa. Kysyn vaan.

Luontevaa, luonnollista ja itsestään selvää - kuten Katainen ja kokoomus tätä selittävät - se ei ole. Mutta samanlainen piilotteleva logiikka koskee monien muidenkin puolueiden näkökantoja.

Lisättäköön, että en katso ansioksi sitä, että on puolueita, joita kukaan ei halua tukea, mutta jotka siitä huolimatta kerskailevat juuri sillä.

SDP:n ehdotus 2000 euron tuen julkaisemisesta on hyvä, parempi kuin esillä ollut 5000 euroa. Silläkin uhalla, että joku jättää tukensa demokraattisille toimijoille antamatta. Ja sillä, että salkuista ja kenkälaatikoista alkaa taas löytyä setelipinkkoja, niin kuin silloin ennen. Jollei valtiollista puoluetukea sitten reilusti koroteta.