Valtakunnan häirikköä katsomassa

Näin eilen Valtakunnan häirikön Helsingin kaupunginteatterissa. Koska kyse oli erään seuran järjestetystä vierailuista, saimme näytöksen päätteeksi seuraamme käsikirjoittaja Henri Kapulaisen, ohjaaja Raili Leppäkosken ja pääosanesittäjän Pertti Sveholmin.

Näytelmä kuvaa pitkän aikajänteen. Se kertoo menneiden aikojen poliitikon Veikko Vennamon (maalaisliitto, Suomen pientalonpoikien puolue, Suomen Maaseudun Puolue) elämästä sotavuosilta 1970-luvulle. Perusjännite rakennetaan ylivoimaisen Urho Kekkosen ja jatkuvaa selviytymiskamppailua käyneen Vennamon välille.

Kuten käsikirjoittaja kertoi, lähtökohdat sodan aikana olivat tasaveroiset: entinen ministeri Kekkonen oli maatalousministeriössä virkamiehenä, jonne rintamalta tuotiin myös toinen teräväksi tunnettu juristi Vennamo. Kekkonen irtaantui ylemmästään, ministeri ja maalaisliiton puheenjohtaja Kalliokoskesta jo sodan aikana siirtymällä tunnetulla tavalla valtiovarainministeriöön rationalisoinitehtäviin. Ne tulivat välttämättömäksi asemasodan alettua ja sodan pitkityttyä. Kyseinen osasto toimii yhä valtiovarainministeriössä.

Sodan jälkeen Vennamo jatkoi osaston ylijohtajana erikoisalallaan, asuttamistoiminnassa. Kun sodan aikana asutettiin takaisin vallattua Karjalaa, sodan jälkeen piti asuttaa evakot. Käymättömät korpitilat saivat raivaajansa. Puoltokirjeessä luki Vennamon nimi. Kekkonen hoiti samaan aikaan, kuten nyt tiedämme, varsin oma-aloitteisesti sotasyyllisyysasioita ja nousi muutamassa vuodessa, pienten etsikkoaikojen jälkeen pääministeriksi 1950, mitä virkaa piti hallussaan pieniä taukoja lukuunottamatta aina presidentiksi tuloonsa asti 1956. Vennamo sai ministerinposteja Kekkosen hallituksissa ja tuki tätä presidentiksi korpikiertueilla.

Kun Veikko oli tehnyt tehtävänsä, Veikko sai mennä. Kekkonen ei oma- ja rämäpäistä kaveriaan kaivannut. Alkoi Vennamon amok: ensin epäsuosioon puolueessaan, sitten oman puolueen (PTPP) perustaminen. Näytelmän mukaan Kekkosta vastustaneen Honka-liiton myötä puolue ajautui konkurssiin, hankkeen päähahmoihin kuulunut Vennamo ei, sillä päinvastoin kuin puolueen vähävarainen jäsenistö, hän oli tarkan markan mies, eikä sitonut omia varojaan näin vaarallisiin bisneksiin. Kapulainen rakentaa ristiriidan Vennamon köyhän kansan puheiden ja oman "säätiöidyn" varallisuuden välille. (Disclaimerista käy tietysti se, että huippujuristit eivät tapaa milloinkaan olla köyhiä, tekivätpä ammattinaan mitä tahansa).

Jatkuvasti pohjakosketuksia urallaan ottanut Vennamo teki kuitenkin kerta toisensa jälkeen näyttävän come backin "ladattuaan akkuja" sanatoriumissa Tanskassa. Apunaan hänellä oli näytelmän ainoa todella sympaatiaa keräävä hahmo, Eino Poutiainen, mopolla maineeseen ajanut puoluesihteeri, joka rakensi syrjäseutujn poliittisella kentällä Vennamon uuden puolueen, SMP:n suurvoitot 1970-luvun alussa. Pientalopojat vaihtuivat koko maaseudun edustamiseen sen jälkeen kun Keskustapuolue hylkäsi vanhan Maalaisliitto-nimensä. Vennamon kuuluisaksi tehty ylijohtajan virka oli lakkautettu ja hänet oli siirretty syrjään Tullihallituksen johtoon.

Ennen loppua Poutiainen katoaa näyttämöltä. Sen jälkeen kun omat ja puolueelle salaa lahjoitetut rahat menivät sekaisin uudelleen valintaa eduskuntaan ei tullut, vaikka SMP säilytti vahvan asemansa nissä uusissa vaaleissa, jotka järjestettiin kun Kekkonen hajotti itselleen epämieluisen eduskunnan. Poutiaisen paluuta poliittiselle kentällä 1970-luvun lopussa ei näytelmässä muistella.

SMP:n suuruudenajat eivät kestäneet pitkään. Ryhmän enemmistö sekä kapinoi Vennamon johtamistyyliä vastaan että hyväksyi ulkopuoliset houkutukset: puolue hajosi ja syntynyt SKYP katosi pian sen jälkeen. SMP:llä paluuta keskisuureksi puolueeksi ei enää ollut, vaikka Veikko Vennamo eduskunnassa istui sen jälkeenkin: näytelmä päättyy kuuluisaan episodiin, jossa vahtimestarit poistavat edustajan työpaikaltaan. Pekka Vennamolla on näytelmässä vain pieni rooli.

Kapulaisen kieli on nautittavaa. Se hyödyntää poliittisen kielenkäytön eläviä ja kuolleita iskulauseita, kertoo tapahtumankäänteet selkeästi ja on sopivan asetelmallinen. Kekkonen on karu ja kankea, eikä hänen ylivoimaansa korosteta liikaa, vastapuoli, poliittisesti vähän ressukka Vennamo rempseä parodiseen asti, kuten aikanaan oikeilla poliittisillakin näyttämöillä. Kapulaisen poliittinen historia ei ole historiankirjoitusta teatterin lavalla, mutta ei sanottava ammattilaisenkaan korvaan särähdä. Taustatyö on tehty riittävällä tarkkuudella. Tekijät kertoivat, että ulkopolitiikka oli tarkoituksella karsittu käsikirjoituksesta pois. Hyvä niin. Vennamon ulkopolitiikasta on vaikea kirjoittaa puolta riviä.

Ohjaaja Raili Leppäkosken valinnat näyttämölle asettamisessa pistivät monen silmään. Itse ajattelin niin, että niistä syntyy toinen, hieman absurdi näytelmä Kapulaisen realismi-illusion luoman näytelmän päälle. Harvoin näkee, että tarina ja näytelty eroavat niin paljon toisistaan. Näytteleminen hyödynsi farssia, burleskia ja mitä vielä tavalla, joka ei katsojalle politiikan tekemisestä kerro mitään. Vielä vähemmän sellaiselle, joka ei poliittisesta historiasta perusta. Miksi näin?

Leppäkoski kertoi keskittyneensä taidetta tehdessään nykypäivään - "historiaa voi tutkia dokumenteista". Seuraava on tulkintaani hänen vastauksestaan: Ohjaaja kritisoi nykypäivän politiikan imagopolitiikkaa ja sitä, kuinka ihmiset katsovat vain kuvaa, eivätkä kiinnostu politiikasta. Siksi näytelmän henkilöt esittävät itse asiassa tätä kuvapolitiikan ja kuvankatsomisen politiikan tyhjyyttä - käytännössä tavoitteena oli mennä tavalla tai toisella riman yli niin matalalla kuin vain myydäkseen näytelmän oli pakko mennä. Samalla päämääränä oli myös suututtaa: tältä näyttää teatterin lavalle karrikoitu poliittinen populismi, se, joka on niin kovassa nousussa tämän päivän Suomessa.

Kaksoisstrategia tuntui onnistuneen. Sekä realismi-illuusion että populistisesta gestiikasta kiinnostuneet katsojat saivat annoksensa ja pääsivät nauramaan Vennamon mahtailulle, Virolaisen pakkoliikkeille, Kalliokosken kimitykselle ja monelle muulle vähälavasteisella lavalla suoritetulle hupieleelle. Politiikasta kiinnostuneet seurasivat käsikirjoituksen juonenkehittelyä ja etsivät kliimaksia tai räiskyviä historiantulkintoja, joita ei lopulta tullut. Mutta tulipahan katsomisen arvoinen paketti siitä kuinka tarina ja sen esittäminen voivat kulkea eri latuja, vasenta ja oikeaa - ja silti hiihtäminen käy, vaikk' ei sentään rock'n roll.

Painajaisen ratkaisu

 

Jäin Fritz Langin pariin, ja huomasin, että eräs harvoista filmaattisista painajaisistani on saanut inspiraatiota siitä. Uneni kuvat olivat samanalaisuudestaan huolimatta vain paljon parempia kuin mitä Ministry of Fearin (1944) suokuvat ja pommitettava ammustehdas tarjosivat melko alkeellisessa trikkikuvassa.

Tuo vuosia sitten usein toistunut uni oli utuinen, mutta värillinen, päinvastoin kuin elokuva. Huomasin että on mahdollista mutta epätodennäköistä, että olen Langin elokuvan nähnyt aiemmin. Se on esitetty televisiossa 23-vuotispäivänäni vuonna 1982. Synttäripäivänä on ollut varmaan muutakin tekemistä. Mutta noiden aikojen jälkeen tuo uni esiintyi. Silloin meillä ei ollut videoita, joten tästä tulee ratkaisematon.

Elokuvan maisemat olivat melkein yksi yhteen unen kanssa, mutta kun unen maisemaa palauttaa mieliin näin vuosikymmenten jälkeen, tulee mieleen taiteen historiasta tutut 1500-luvun kauhukuvat: unessa käytiin maailmansotaa ihmeellisten ilmalaivojen ja avaruusalusten kesken ja sitä kaikkea seurasin suon huurujen keskeltä. Tummat, synkät sävyt.

Uni jäi mieleen ilmeisen pysyvästi siksi, että tajusin näkeväni elokuvaa (jota luulin ettei olekaan). Olin juuri lukenut Luis Buñuelin elämänkerran, jossa hän sanoo tehneensä monet elokuvistaan unien pohjalta. Nyt oma uni varmisti sen, että näin voi olla. Mutta onko Langin elokuvan takana uni?

Tilaisuus

Historiallinen yhdistys ry järjestää torstaina 1.10.2009, klo 17.00 – 20, Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6), salissa 404 seminaarin

Suomalaisen dokumenttielokuvan historiaa

Tilaisuudessa esitetään dvd-näytteitä dokumenttifilmeistä. Luennoitsijoina toimivat Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkijat Jari Sedergren ja Ilkka Kippola

Seminaarin aihe liittyy tuoreeseen teokseen
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä: Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 537 s)

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!

Viikon tapahtumat

Intiaanikesää on pitänyt, eikä syksyn loska pakota kenkien vaihtoon, joten näillä trampataan. Niin kuin syksy aina, tekemistä on riittänyt. Muutto on omalta osalta kuosissaan, vaikka atk joitakin pieniä duuneja söi: aloitin selvästi liian aikaisin, kun sain työhuoneen puretuksi ja kasatuksi.

Normalisoitumisen selkein merkki on uusi kellokorttilaite, joka otetaan lopullisesti käyttöön huomenna. Sähköinen kulunvalvonta kertoo kahvi- ja vessakäynnit, jos halua analyysiin on olemassa - tiettävästi ei ole. Mustaa laattaa heilutellaan suljettujen ovien ääressä myös sisätiloissa kuljettaessa. Aina ei ole toiminut ja ovien pönkkäämiseen auki on ollut tarvetta muutenkin. Vieraat tulevat saamaan vieraslapun rintaan ja heille on välttämätöntä ilmoittautua ja kirjata nimensä listaan viidennen kerroksen aulassa Keskukselle. Noin tiedoksi.

Pienimuotoinen tulojuhlakin järjestettiin tutuissa merkeissä. Yhdeksän aikaan illalla olin silti jo läsnäolollani onnittelemassa Arto Halosta Magneettimiehen valmistumisen johdosta. Kättäpäivää en sanonut, kun oli täyttä ja virrat veivät vinoon. Bändi skulasi Pekka Strengiä mukavasti. Myrskylä-yhteys selitti sen hetken askarruttaneen asian, että paikalla oli myös Lasse Viren. En ollut ainoa, joka sinänsä luontevaa ja selvää yhteyttä mietti hetken, ennen kuin oivallus täytti mielen.

Viikonloppuna juhlimme Markus ja Ilari Nummen elokuvaa The Heimola Story. Historian opiskelijoiden klassikkoraina täytti 25 vuotta ja Suvilahdessa oli koolit karkelot asianmukaisine elokuva-, traileri-, making of-, näytelmä- ja iltamaohjelmistoineen. Nostettakoon elokuvan dvd-ensi-illasta esille yksi. Juha Sihvolan punk-esitys on jo kulttikamaa. Aivan kaikki elokuvan esiintyjät eivät olleet paikalla, mutta kuitenkin varsin edustava ryhmä, mukaan lukien siippani, jonka roolihahmo elokuvassa oli ikimuistoisella tavalla neiti Vähä-älli.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on tässä humussa jäänyt vähemmälle, mutta tällä viikolla petraantunee. Eilen tsiigasin Saksassa toimivan Hannu Salosen kansainvälisin voimin toteutetun Vashan ja bulgarialaista eksistenssia viipaloivan filkan Eastern plays. Molemmilla on ansionsa: ensimmäisellä kiintoisan asetelman kuvaajana, toisella pohdiskelevuutensa ansiosta. Stream lined on linjana tietysti, mutta onneksi vähän rosoakin. Molemmissa on läsnä muukalaisuutta, jälkimmäisessä aina yhteiskunnalliseen kritiikkiin asti. Sitä varmaan on tulossa meilläkin, kun tämä vaalirahakohu pääsee kohta vauhtiinsa. Eiköhän tämä hallitus ala olla jo tässä.

Kirjakauppaan ja muutto

KAVAn muutto Sörnäisten rantatielle on tosiasia. Kuten arvata saattaa, alkupäivät ovat fyysistä työtä muuttokuormien purkamisessa ja paikka on vielä työmaan ja työpaikan välimaastossa. Aistihavantoina maalin, liiman ja pölyn tuoksu, porakoneiden äänet ja kaikkialla näkyvä rakennus- ja muuttotarvikkeiden kasat viittaavat enemmän työmaahan. Normalisointi vie vielä jonkun aikaa.

Puhelimet ja sähköposti ovat kytkettyjä ja toimivat eilen, netti vielä yskiskeli kuin syysflunssassa ikään. Oman työhuoneen muuttolaatikot on nyt purettu, mutta pientä viilaamista tarvitaan vielä minun ja monen muunkin huoneessa. Teknisen kaluston kokoonpanojen asentaminen ja rakentaminen vie vielä aikaa siellä, missä niitä on runsaasti, mutta kirjasto näyttää jo olevan varsin hyvässä mallissa.

Kun työpaikalla johtoja vielä puuttuu, etsiskelen näytteitä huomiseen kirjakauppaesiintymiseen kotosalla. SKS:n Kirjatalon keskiviikoissa (Mariankatu 3) ohjelmassa on kerran kuussa "ajankohtainen kirjailijavieras ja kirjallinen keskustelutuokio klo 16.30–18.00". Minä ja Ilkka Kippola olemme paikalla - vaikkei siitä missään aistein havaittavasti kerrotakaan -, joten 16.9. esillä on näyttein Dokumentin ytimessä – suomalaisten dokumentti- ja lyhytelokuvien historia.

Sitten viime kertoman on ilmestynyt myös Marita Nyrhisen arvostelu Ilkka-lehdessä. Aiempien arvostelujen linkkejä löytyy elokuun lopun pärehtelystä.

Syksyn lukulistaa

Työpaikan muutto Punavuoresta Sörnäisiin (Sörnäisten rantatie 25) realisoituu tällä viikolla. Lähes kuusi vuotta jatkunut matkustaminen Helsingin eteläisiin osiin siis päättyy, taakse jäävät tutuksi tulleet maisemat ja kadunkulmat.

En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.

Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.

John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.

Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.

Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.

Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.

Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.

Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.

Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.

Hiotaan timantteja

Työpaikka on muuttunut muuttotantereeksi ja nyt ei sähköpostikaan pelaa, joten on keksittävä vaihtoehtoisia työtapoja. Oma työhuone on jo täyteen pakattujen muuttolaatikoiden vallassa. Siirtymä Punavuoresta Sörnaisiin tapahtuu parin seuraavan viikon kuluessa.

Kirjoittavalla tutkijalla vaihtoehtoja onneksi riittää: eri arkistot ja kirjastot tarjoavat loputtoman saran työtä pelkäämättömälle. Niissä on myös oma rauhansa vaikka kännykkä on keksitty. Lukemista riittää myös perinteisen kirjan muodossa.

Elokuvahistorian tutkija joutuu tietysti silloin tällöin myös elokuvateattereihin, vaikka kyllä pääosa työstä tehdään nykyisin dvd-pohjalta, eikä vhs ole sekään kokonaan roskakoriin joutunut.

Oma onneni on ollut se, että viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut myös puhetoveri, tietäväinen kollega. Tutkimuksen suuret ideat ja pienet oivallukset saavat usein alkunsa tekstien tai kuvien äärellä ellei sitten parvekkeella tupakilla tai sohvalla hetken tauolla, mutta niitä on hyvä testata ja hioa keskusteluissa.

Nämä juttutuokiot eivät aina täytä poliittisen korrektiuden vaatimuksia, mutta räiskähtelevistä muotoiluista jalostuu usein uusien ajatusten timantteja.

Tämä vaatii sitä, että samasta asiasta voi keskustella useasti. Ja se ei ole monille mahdollista.

Yksin puurtaminen on ainakin historiankirjoittajille yleinen synti. Jos ala on kilpailtu, tutkimusprosessia sävyttää usein suoranainen salailu. Omia oivalluksia ei päästetä ilmoille, ja mieluummin puhutaan ilmojen pitämisestä kuin asiasta. Samasta syystä myöskään kollegat eivät kommentoi vaan jo proseminaareissa ja laudaturseminaareissa parhaiten opittu vaikeneminen on kultaa.

Jostakin syystä vaikeneminen jatkuu vielä julkaisujen jälkeenkin, mutta siihen on tarjolla jo muitakin selityksiä.