tiistaina, syyskuuta 29, 2009

Valtakunnan häirikköä katsomassa

Näin eilen Valtakunnan häirikön Helsingin kaupunginteatterissa. Koska kyse oli erään seuran järjestetystä vierailuista, saimme näytöksen päätteeksi seuraamme käsikirjoittaja Henri Kapulaisen, ohjaaja Raili Leppäkosken ja pääosanesittäjän Pertti Sveholmin.

Näytelmä kuvaa pitkän aikajänteen. Se kertoo menneiden aikojen poliitikon Veikko Vennamon (maalaisliitto, Suomen pientalonpoikien puolue, Suomen Maaseudun Puolue) elämästä sotavuosilta 1970-luvulle. Perusjännite rakennetaan ylivoimaisen Urho Kekkosen ja jatkuvaa selviytymiskamppailua käyneen Vennamon välille.

Kuten käsikirjoittaja kertoi, lähtökohdat sodan aikana olivat tasaveroiset: entinen ministeri Kekkonen oli maatalousministeriössä virkamiehenä, jonne rintamalta tuotiin myös toinen teräväksi tunnettu juristi Vennamo. Kekkonen irtaantui ylemmästään, ministeri ja maalaisliiton puheenjohtaja Kalliokoskesta jo sodan aikana siirtymällä tunnetulla tavalla valtiovarainministeriöön rationalisoinitehtäviin. Ne tulivat välttämättömäksi asemasodan alettua ja sodan pitkityttyä. Kyseinen osasto toimii yhä valtiovarainministeriössä.

Sodan jälkeen Vennamo jatkoi osaston ylijohtajana erikoisalallaan, asuttamistoiminnassa. Kun sodan aikana asutettiin takaisin vallattua Karjalaa, sodan jälkeen piti asuttaa evakot. Käymättömät korpitilat saivat raivaajansa. Puoltokirjeessä luki Vennamon nimi. Kekkonen hoiti samaan aikaan, kuten nyt tiedämme, varsin oma-aloitteisesti sotasyyllisyysasioita ja nousi muutamassa vuodessa, pienten etsikkoaikojen jälkeen pääministeriksi 1950, mitä virkaa piti hallussaan pieniä taukoja lukuunottamatta aina presidentiksi tuloonsa asti 1956. Vennamo sai ministerinposteja Kekkosen hallituksissa ja tuki tätä presidentiksi korpikiertueilla.

Kun Veikko oli tehnyt tehtävänsä, Veikko sai mennä. Kekkonen ei oma- ja rämäpäistä kaveriaan kaivannut. Alkoi Vennamon amok: ensin epäsuosioon puolueessaan, sitten oman puolueen (PTPP) perustaminen. Näytelmän mukaan Kekkosta vastustaneen Honka-liiton myötä puolue ajautui konkurssiin, hankkeen päähahmoihin kuulunut Vennamo ei, sillä päinvastoin kuin puolueen vähävarainen jäsenistö, hän oli tarkan markan mies, eikä sitonut omia varojaan näin vaarallisiin bisneksiin. Kapulainen rakentaa ristiriidan Vennamon köyhän kansan puheiden ja oman "säätiöidyn" varallisuuden välille. (Disclaimerista käy tietysti se, että huippujuristit eivät tapaa milloinkaan olla köyhiä, tekivätpä ammattinaan mitä tahansa).

Jatkuvasti pohjakosketuksia urallaan ottanut Vennamo teki kuitenkin kerta toisensa jälkeen näyttävän come backin "ladattuaan akkuja" sanatoriumissa Tanskassa. Apunaan hänellä oli näytelmän ainoa todella sympaatiaa keräävä hahmo, Eino Poutiainen, mopolla maineeseen ajanut puoluesihteeri, joka rakensi syrjäseutujn poliittisella kentällä Vennamon uuden puolueen, SMP:n suurvoitot 1970-luvun alussa. Pientalopojat vaihtuivat koko maaseudun edustamiseen sen jälkeen kun Keskustapuolue hylkäsi vanhan Maalaisliitto-nimensä. Vennamon kuuluisaksi tehty ylijohtajan virka oli lakkautettu ja hänet oli siirretty syrjään Tullihallituksen johtoon.

Ennen loppua Poutiainen katoaa näyttämöltä. Sen jälkeen kun omat ja puolueelle salaa lahjoitetut rahat menivät sekaisin uudelleen valintaa eduskuntaan ei tullut, vaikka SMP säilytti vahvan asemansa nissä uusissa vaaleissa, jotka järjestettiin kun Kekkonen hajotti itselleen epämieluisen eduskunnan. Poutiaisen paluuta poliittiselle kentällä 1970-luvun lopussa ei näytelmässä muistella.

SMP:n suuruudenajat eivät kestäneet pitkään. Ryhmän enemmistö sekä kapinoi Vennamon johtamistyyliä vastaan että hyväksyi ulkopuoliset houkutukset: puolue hajosi ja syntynyt SKYP katosi pian sen jälkeen. SMP:llä paluuta keskisuureksi puolueeksi ei enää ollut, vaikka Veikko Vennamo eduskunnassa istui sen jälkeenkin: näytelmä päättyy kuuluisaan episodiin, jossa vahtimestarit poistavat edustajan työpaikaltaan. Pekka Vennamolla on näytelmässä vain pieni rooli.

Kapulaisen kieli on nautittavaa. Se hyödyntää poliittisen kielenkäytön eläviä ja kuolleita iskulauseita, kertoo tapahtumankäänteet selkeästi ja on sopivan asetelmallinen. Kekkonen on karu ja kankea, eikä hänen ylivoimaansa korosteta liikaa, vastapuoli, poliittisesti vähän ressukka Vennamo rempseä parodiseen asti, kuten aikanaan oikeilla poliittisillakin näyttämöillä. Kapulaisen poliittinen historia ei ole historiankirjoitusta teatterin lavalla, mutta ei sanottava ammattilaisenkaan korvaan särähdä. Taustatyö on tehty riittävällä tarkkuudella. Tekijät kertoivat, että ulkopolitiikka oli tarkoituksella karsittu käsikirjoituksesta pois. Hyvä niin. Vennamon ulkopolitiikasta on vaikea kirjoittaa puolta riviä.

Ohjaaja Raili Leppäkosken valinnat näyttämölle asettamisessa pistivät monen silmään. Itse ajattelin niin, että niistä syntyy toinen, hieman absurdi näytelmä Kapulaisen realismi-illusion luoman näytelmän päälle. Harvoin näkee, että tarina ja näytelty eroavat niin paljon toisistaan. Näytteleminen hyödynsi farssia, burleskia ja mitä vielä tavalla, joka ei katsojalle politiikan tekemisestä kerro mitään. Vielä vähemmän sellaiselle, joka ei poliittisesta historiasta perusta. Miksi näin?

Leppäkoski kertoi keskittyneensä taidetta tehdessään nykypäivään - "historiaa voi tutkia dokumenteista". Seuraava on tulkintaani hänen vastauksestaan: Ohjaaja kritisoi nykypäivän politiikan imagopolitiikkaa ja sitä, kuinka ihmiset katsovat vain kuvaa, eivätkä kiinnostu politiikasta. Siksi näytelmän henkilöt esittävät itse asiassa tätä kuvapolitiikan ja kuvankatsomisen politiikan tyhjyyttä - käytännössä tavoitteena oli mennä tavalla tai toisella riman yli niin matalalla kuin vain myydäkseen näytelmän oli pakko mennä. Samalla päämääränä oli myös suututtaa: tältä näyttää teatterin lavalle karrikoitu poliittinen populismi, se, joka on niin kovassa nousussa tämän päivän Suomessa.

Kaksoisstrategia tuntui onnistuneen. Sekä realismi-illuusion että populistisesta gestiikasta kiinnostuneet katsojat saivat annoksensa ja pääsivät nauramaan Vennamon mahtailulle, Virolaisen pakkoliikkeille, Kalliokosken kimitykselle ja monelle muulle vähälavasteisella lavalla suoritetulle hupieleelle. Politiikasta kiinnostuneet seurasivat käsikirjoituksen juonenkehittelyä ja etsivät kliimaksia tai räiskyviä historiantulkintoja, joita ei lopulta tullut. Mutta tulipahan katsomisen arvoinen paketti siitä kuinka tarina ja sen esittäminen voivat kulkea eri latuja, vasenta ja oikeaa - ja silti hiihtäminen käy, vaikk' ei sentään rock'n roll.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä minäkin pikupoikana joskus kaivelin kotimme piironkia ja siellä ruskeassa kuoressa oli Se paperi, meidän kodin fundamentti, ja siinä todella luki (vauhdikkaalla ja Isolla käsialalla) Veikko Vennamo. Joskus sanottiin, että hylkäävät päätökset VV teetti alemmilla virkamiehillä, myönteisiin vain V:n oma nimi. Sitäpaitsi olin itse polkupyöräreissulla jossain sisä-Suomessa kun Itärajan messias Eino Poutiainen huristeli mopetilla vastaan. Kyllä me morjestimme toisiamme. Puoluekokous taisi sinä vuonna olla Porissa, minä menin Tohmajärven kautta Pohjoiseen.
Veikko-setä

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset ennakkoarviosta, tää vaikuttaa katsomisen arvoiselta. Viikon päästä ollaan menossa.

Lienet Sedis Myyränkin nähnyt? Itse vastustan aina kun multa kysytään, onko tuo kirja/näytelmä parempi kuin tämä, mutta jos toivoa sopii ja Myyrän muistat, niin parin rivin vertailu olis poikaa!

(onhan niillä yhteisinä piirteinä ainakin ponteva päähenkilö :-))

Sedis kirjoitti...

Veikko-setä: tämä kaikki on mukana myös näytelmässä.
Anonyymi: Olen nähnyt Myyrän - itse pidin kirjasta enemmän. Näytelmänä se ei juuri sytyttänyt, mutta niitä ilon ja oivalluksen pieniä hitusia siitäkin sai irti. Käyn teatterissa kohtuullisen harvoin, joten jo pelkkä näyttelemisen katsominen on välillä ilo. Myös esityksen rakentamisen keinot kiinnostavat.

Anonyymi kirjoitti...

Leppäkosken nimi on Raila.