Aikomoista hiljaiseloa, vichynjuontia täällä Clichyssä elämä on ollut. Äiti soitti ja valitti, etten ole kirjoittanut blogia entiseen tapaan. Toisaalta kukaan muu ei ole valittanut. Kyse ei siis ole vain määrästä vaan myös laadusta.
Helmikuu on perinteisesti omistettu työlle ja opettamiselle. Molempia on riittänyt, kiitos kysymästä. Repertuaarista on kaiveltu vanhoja tuttuja asoita, mutta paketteja on sentään vähän koristeltu. On puhuttu ja väliin vähän saarnattu historian perusasioista, propagandasta, sensuurista, nationalismista.
Käyntikorttiin voisi siis kohta painattaa sen perinteisen matkalaukkuhistorioitsijan ammatti-identiteetin logon: Travelling Historian. Joskus oman sanatulvan keskelle nousee atavistinen muisto suvun historiasta, jossa saarnaajia jumalien ja vähän muunkin armosta on noussut väkijoukkojen keskelle sanaa jakamaan. Käytännössä tilanne on hieman omituinen, ajattelee toista kuin mitä puhuu.
Tunteen voivat tietää vain ne, jotka sen ovat kokeneet. Kuten Freud ja Zizek häntä siteeraten sanovat, ainoa oikea tunne on ahdistus. Muu on petosta.
Sanan lisäksi siis kuvaa ja ääntä on jaettu, paitsi silloin kun esiintymispaikan laitteet eivät nyt sitten vain suostu toimimaan millään järkevällä tavalla, vaikka asiantuntija toisensa jälkeen vuosien varrella siellä yrittää. Ille faciet ei todellakaan ole lentävä lause tällöin.
On ollut vaikeaa ennenkin saan selitykseksi. Eniten korvenneissa laitteistoissa on silmämääräisesti kiinni kymppitonni. Ongelmia on, mutta sille ei tehdä mitään, vaan tilanne jatkuu vierailijasta toiseen. Niin toimii ammattikorkeakoulu vuokratiloissa.
Ehdotukseni on nykymenon mukainen. Laitteitahan ei koskaan saada toimimaan, se on tullut jo selväksi. Siksi luvatuista mutta toimimattomista laitteista pitäisi luennoitsijan saada ylimääräinen erikoispalkkio - kokonaispalkkion huomioon ottaen suuruusluokkaa 0,50 euroa tunti. Ja kommandopipo luokan edessä koettua aitoa häpeää varten.
Vaikka lumihangessakin on tarvottu, pääsääntöisesti jatkuvat pakkaset ovat pakottaneet tällaisen herkkänahkaisen pysyttelemään sisätiloissa. Osin elämäntilanne on parantunut, sillä omaksi hämmästykseksi tupakointi on vähentynyt minimiin. Eilen ei yhtään eikä tänäänkään. Perjantaina varmaan kolme tai neljä. Alle askin viikossa joka tapauksessa. Pakkasessa tupakointi ei ole minun juttuni. Eikä muuten tee edes mieli. Katsotaan kuinka lämpimällä käy.
Hair cut -tunnustusta jatkaakseni myös kuukausia kestävä ja jatkuva antiobioottikuuri onkin saanut jälkiteinifinnit pois naamasta. Niitä oli parhaimmillaan 50 päivässä, että repikää siitä. Tai puristakaa jos niikseen tulee. Iho on nyt siloinen kuin vauvan peppu. Kun saisi vielä turhat ajatusfinnit pois, niin saisi aivoistakin yhtä siloisen. Silloin voisi tehdä vaikka mitä hurjaa.
sunnuntai, helmikuuta 21, 2010
maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Naisia, nuoria ja lapsia
Arkistojen aarteita tämäkin. Puhe Orioniin joskus silloin ennen.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010
Aho & Soldan
KAVA teki yhteistyötä DocPointin jälleen kerran 2010. Kirjoitin Ilkka Kippolan tarkassa valvonnassa DocPointin katalogiin esitettelytekstin Aho & Soldan -yhtiöstä. Laitetaas sekin blogiin näin kauniin talvipäivän kunniaksi.
AHO & SOLDAN
Insinööri Heikki Ahon ja valokuvaaja Björn Soldanin yhtiö Aho & Soldan & Co toi Suomen markkinoille loistavan liikeidean, Zeissin tehtaiden tuliaisena maahan tuodun nopeasti valottuvan "pankromaattisen" filmin. Saksan perua oli myös kansainvälisen laadun takaava "fysikaalinen sävyoppi", Heikki Ahoa ohjanneen professori Wilhelm Ostwaldin mukaan nimettynä "Ostwaldin värioppi". Kun alkupääoman sijoittunut G. W. Roering irtaantui yhtiöstä, nimeksi lyheni 1932 Aho & Soldan.
Aho & Soldan aloitti lyhyillä kulttuurifilmeillä ja jatkoi kameraoptisilla kokeiluilla luontofilmeissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa yhtiö oli valmis pitkiin dokumentteihin. Kahden vuoden työt huipentuivat kolmeen elokuvaan, joista vaikuttavin oli Suomen puu- ja paperiteollisuus. Globaali levitys ylistävine lehtikirjoituksineen osoitti veljesten työn jäljen tenhon. Suomen maatalous -megadokumenttia seurasi tulenhehkuinen kuva Raudanjalostusta Suomessa.
Aho & Soldan oli kiistatta 1930-luvun johtava teollisuuselokuvien valmistaja, suuren laman jälkeisen nousukauden elokuvallinen linjaaja. T. J. Särkkä puki sanoiksi yhtiön merkityksen: "Elokuvien kauneusarvot piilivät koneiden romantiikassa." Jatkossa dokumentaariset kuvaukset muodostuivat modernisoituvan kansakunnan näytöiksi. Ne fokusoituivat voimakkaasti kehittyvään teollisuuteen ja kauppaan tavalla, josta ei puuttunut mainoksen vetovoimaa.
Neuvostoelokuvien tutkiminen ja Walter Ruttmannin perintö edesauttoi veljesten elokuvallisen tyylin muotoutumista. Taiteellinen jalostus realisoitui ensi kerran 1933 Tempo-elokuvan kokeilevassa montaasissa. Täyteen tehoonsa yhtiön tyyli kasvoi ulkoministeriön Suomi kutsuu -matkailuelokuvan eri versioissa vuosina 1932–1940.
Yhtiö valmisti veronalennukseen oikeuttavan lain kannustamana lyhytfilmejä, jotka muokkasivat lajityypin käsitettä suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Matkailuelokuva oli aihepiiri jossa houkuttelevat maisemat ja kulttuuriarvot yhdistyivät katsojia kiinnostavalla tavalla. Isänmaan pellot ja vihreä kulta kiinnostivat elokuvaajia edelleen, niin myös uuteen kukoistukseensa noussut kansatiede. Kansatieteen grand old man Eino Mäkinen sai kannuksensa Aho & Soldanin palveluksessa. Tilaus- ja järjestöelokuvat laajensivat edelleen lajityyppien kirjoa.
Talvisotaan johtaneella tiellä esiin tulivat kansakuntaa yhtenäistävät teemat. Aho että Soldan osallistuivat monin eri tavoin kansakunnan sotaponnistuksiin. Heikki Aho leikkasi talvisodan kuvamateriaalin kansainväliseen levitykseen Tukholmassa. Björn Soldan oli moneen paikkaan ehtinyt uutis- ja dokumenttikuvaaja sodan katsauksissa ja lyhytelokuvissa. Jatkosodan kestäessä 1943 Soldan oli käynnistämässä Finlandia-katsausta, joka sai jatkua rauhan tultua lähes 20 vuotta.
Sodan jälkeisinä vuosina Aho & Soldanin kuvaustoiminta hiljeni, mutta ei katkennut kokonaan. Björn Soldan muutti Lontooseen. Isä-Heikin tukena oli nyt Claire Aho. Hänen panoksensa värielokuvan varhaisvaihessa oli merkittävä aikana, jolloin mieslukuisista kamerankäyttäjistä vain harva oli siihen tutustunut.
Julkaistu DocPointin katalogissa 2010
AHO & SOLDAN
Insinööri Heikki Ahon ja valokuvaaja Björn Soldanin yhtiö Aho & Soldan & Co toi Suomen markkinoille loistavan liikeidean, Zeissin tehtaiden tuliaisena maahan tuodun nopeasti valottuvan "pankromaattisen" filmin. Saksan perua oli myös kansainvälisen laadun takaava "fysikaalinen sävyoppi", Heikki Ahoa ohjanneen professori Wilhelm Ostwaldin mukaan nimettynä "Ostwaldin värioppi". Kun alkupääoman sijoittunut G. W. Roering irtaantui yhtiöstä, nimeksi lyheni 1932 Aho & Soldan.
Aho & Soldan aloitti lyhyillä kulttuurifilmeillä ja jatkoi kameraoptisilla kokeiluilla luontofilmeissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa yhtiö oli valmis pitkiin dokumentteihin. Kahden vuoden työt huipentuivat kolmeen elokuvaan, joista vaikuttavin oli Suomen puu- ja paperiteollisuus. Globaali levitys ylistävine lehtikirjoituksineen osoitti veljesten työn jäljen tenhon. Suomen maatalous -megadokumenttia seurasi tulenhehkuinen kuva Raudanjalostusta Suomessa.
Aho & Soldan oli kiistatta 1930-luvun johtava teollisuuselokuvien valmistaja, suuren laman jälkeisen nousukauden elokuvallinen linjaaja. T. J. Särkkä puki sanoiksi yhtiön merkityksen: "Elokuvien kauneusarvot piilivät koneiden romantiikassa." Jatkossa dokumentaariset kuvaukset muodostuivat modernisoituvan kansakunnan näytöiksi. Ne fokusoituivat voimakkaasti kehittyvään teollisuuteen ja kauppaan tavalla, josta ei puuttunut mainoksen vetovoimaa.
Neuvostoelokuvien tutkiminen ja Walter Ruttmannin perintö edesauttoi veljesten elokuvallisen tyylin muotoutumista. Taiteellinen jalostus realisoitui ensi kerran 1933 Tempo-elokuvan kokeilevassa montaasissa. Täyteen tehoonsa yhtiön tyyli kasvoi ulkoministeriön Suomi kutsuu -matkailuelokuvan eri versioissa vuosina 1932–1940.
Yhtiö valmisti veronalennukseen oikeuttavan lain kannustamana lyhytfilmejä, jotka muokkasivat lajityypin käsitettä suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Matkailuelokuva oli aihepiiri jossa houkuttelevat maisemat ja kulttuuriarvot yhdistyivät katsojia kiinnostavalla tavalla. Isänmaan pellot ja vihreä kulta kiinnostivat elokuvaajia edelleen, niin myös uuteen kukoistukseensa noussut kansatiede. Kansatieteen grand old man Eino Mäkinen sai kannuksensa Aho & Soldanin palveluksessa. Tilaus- ja järjestöelokuvat laajensivat edelleen lajityyppien kirjoa.
Talvisotaan johtaneella tiellä esiin tulivat kansakuntaa yhtenäistävät teemat. Aho että Soldan osallistuivat monin eri tavoin kansakunnan sotaponnistuksiin. Heikki Aho leikkasi talvisodan kuvamateriaalin kansainväliseen levitykseen Tukholmassa. Björn Soldan oli moneen paikkaan ehtinyt uutis- ja dokumenttikuvaaja sodan katsauksissa ja lyhytelokuvissa. Jatkosodan kestäessä 1943 Soldan oli käynnistämässä Finlandia-katsausta, joka sai jatkua rauhan tultua lähes 20 vuotta.
Sodan jälkeisinä vuosina Aho & Soldanin kuvaustoiminta hiljeni, mutta ei katkennut kokonaan. Björn Soldan muutti Lontooseen. Isä-Heikin tukena oli nyt Claire Aho. Hänen panoksensa värielokuvan varhaisvaihessa oli merkittävä aikana, jolloin mieslukuisista kamerankäyttäjistä vain harva oli siihen tutustunut.
Julkaistu DocPointin katalogissa 2010
torstaina, helmikuuta 04, 2010
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Kun kirjani Taistelu elokuvasensuurista vuonna 2006 ilmestyi, pidin julkaisutilaisuudessa pienen puheen. Tämä teksti tuli sattumoisin konetta kaivellessa vastaan ja mikäpäs siinä, etteikö sitä voisi blogissa julkaista. Puheen luonteen vuoksi tekstissä on epäilemättä lyönti- ym. virheitä. Olkoon tämä alkupotku ensi vuoden juhlalle: elokuvasensuuri täyttäisi sata vuotta.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
maanantaina, helmikuuta 01, 2010
Festarin jälkeen - uudet festarit
Festivaaliviikko on taas ohi. Omassa osallistumisessa tapahtui pieni notkahdus sen jälkeen kun ns. "omat näytökset" juontoineen, esittelyineen ja haastatteluineen olivat onnellisesti ohi. Laakerit eivät lepää, sillä jo tänään alkaa avautuu Kavan ohjelmistossa Black History Month. Sehän on ikään kuin uusi festari.
Pientä nostoa sarjalle antaa amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Mario Van Peebles, joka vierailee maassa Yhdysvaltain Suomen suurlähetystön ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kutsumana. Koko sarjan seuraaminen antaa kohtuullisen tietämyksen afrikanamerikkalaisen elokuvan asemasta jenkkilässä.
Vapaapääsyisessä avajaisnäytännösssä tänään maanantaina 1.2. klo 18:00 valkokankaalle heijastetaan dokumenttielokuva mustien amerikkalaisten esittämisestä elokuvassa CLASSIFIED X (Ranska 1998),jonka on ohjannut Mark Daniels. Ja vanhaan agitaatiohenkiseen tyyliin: tulkaapas paikalle. Ei teillä parempaakaan tekemistä ole.
Sarjan esittely Kavassa.
Pientä nostoa sarjalle antaa amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Mario Van Peebles, joka vierailee maassa Yhdysvaltain Suomen suurlähetystön ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kutsumana. Koko sarjan seuraaminen antaa kohtuullisen tietämyksen afrikanamerikkalaisen elokuvan asemasta jenkkilässä.
Vapaapääsyisessä avajaisnäytännösssä tänään maanantaina 1.2. klo 18:00 valkokankaalle heijastetaan dokumenttielokuva mustien amerikkalaisten esittämisestä elokuvassa CLASSIFIED X (Ranska 1998),jonka on ohjannut Mark Daniels. Ja vanhaan agitaatiohenkiseen tyyliin: tulkaapas paikalle. Ei teillä parempaakaan tekemistä ole.
Sarjan esittely Kavassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)