Kun kirjani Taistelu elokuvasensuurista vuonna 2006 ilmestyi, pidin julkaisutilaisuudessa pienen puheen. Tämä teksti tuli sattumoisin konetta kaivellessa vastaan ja mikäpäs siinä, etteikö sitä voisi blogissa julkaista. Puheen luonteen vuoksi tekstissä on epäilemättä lyönti- ym. virheitä. Olkoon tämä alkupotku ensi vuoden juhlalle: elokuvasensuuri täyttäisi sata vuotta.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti