DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin

Pidin tiistaina 17.11. Helsingin kaupungintalolla sijaitsevassa Virka-galleriassa puheen DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin -näyttelyn avajaisissa. Laitan näytille. Käykää ihmeessä dokumenttielokuvan Helsinkiä kuvaavassa näyttelyssä, joka on avoinna tammikuun loppuun 2016.

Arvoisa kaupunginjohtaja, hyvät kutsuvieraat

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin viisauksia on määritellä historiantutkijan tehtäväksi muistaa se, minkä muut unohtavat. Siten historioitsija kertoo maailman muuttumisesta ja siitä miten mennyt maailma on erilainen kuin tämä nykyinen. Tutkija ei keksi kertomustaan, vaan etsii, löytää ja valikoi lähteitä. Elokuva on yksi tällainen, ehkä liian vähän käytetty historian lähde.

Elokuvakamerat ovat tallentaneet kaupungin elämän piirteitä 1800-luvun lopusta lähtien. Kameraa ei veivattu vain kadunkulmassa, vaan se keksittiin ottaa mukaan esimerkiksi raitiovaunuihin, kuten Helsingissä. Kaupungin tila, muutos ja liike tallentuivat eläviin kuviin kaikkialla.

Kuten tuolla aulan elokuvateatterissa voimme nähdä, varhaiset elävän kuvan esimerkit ovat ainutkertaisia, korvaamattomia. Ja samalla ne ovat yleisiä. Tunnemme sanonnan ”kuva sanoo tuhat sanaa”, mutta jos kotiin päin vetäminen sallitaan, elokuva filmille tallentunut historiallisuus kertoo vielä vähän enemmän menneen maailman luonteesta.

Kierrellessänne näyttelyssä on helppo huomata, että kaupunkikuvien ytimessä on moderni eli uudenaikaistuminen. Moderniin liittyy moderniteetti eli se, miten sosiaaliset suhteet ja kanssakäyminen organisoituvat. Tätä sosiologisen katseen ytimessä olevaa modernisoitumista on helppo tarkkailla näyttelymme elokuvissa, valokuvissa ja kuvakaappauksissa.

Olemme kollegani Ilkka Kippolan kanssa tutkineet kahden paksun kirjan verran suomalaista dokumenttielokuvaa. Vasta ilmestyneen kirjamme otsikkoon asti nousi sana utopia. Syynä oli se, että havaitsimme dokumenttielokuvan kannattelevan utopioita laidasta laitaan. Parempaa, modernia elämää ja elinympäristöä tavoiteltiin monin eri tavoin, erilaisin ideologisin painotuksin, yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Elokuva välitti sanomaansa katsojalle uskottavalla tavalla.

Toki elokuvaa myös vastustettiin: se rikkoi pyhät arvot ja uhkasi traditionaalista järjestystä. Tällainen konservatiivinen trendi on usein liitetty anti-utopiaan ja nostalgiaan.

Terminä nostalgia ei ole uusi. Ensimmäisenä sitä käytti vuonna 1688 Johannes Hofer, lääketieteen opiskelija Baselin yliopistossa Sveitsissä. Kotiinpaluuta merkitsevä nostos ja kaipausta merkitsevä algia yhdistyvät nostalgiaksi. Se on ”surullinen tunnetila, joka pohjautuu ihmisen haluun palata omaan syntymämaahansa”. Ja mitä siitä seurasi? Jatkuvaa surullisuutta ja mietiskelyä isänmaasta, huonot yöunet, nälkää, janoa, aistien heikentymistä ja jopa rytmihäiriöitä, jatkuvaa huokailua ja, kuten Hofer muistuttaa, suoranaista mielen typeryyttä.

Viime vuosituhannen lopun postmodernissa keskustelussa nostalgia määrittyi useimmiten negatiivisesti. Vasemmiston mielestä nostalgia kuului poliittisen konservatismin repertuaariin, koska se oli potentiaalisesti taantumuksellista ja sen näkemykset olivat vailla kriittistä kulmaa. Paitsi peitti synkän poliittisen nykytilan, nostalgiakulttuurilla tehtiin rahaa. Se oli selvästi oikeistoliberaalinen ilmiö. Ideanakin nostalgia manifestoi vain kulttuurisen muistin kriisiä.

Oikeiston näkökulmasta nostalgia oli vääränlaista tradition tukemista, reaktio kaaokseen, joka juontuu yhteiskunnallisesta pirstoutumisesta ja anomiasta, siis pätevien sääntöjen puutteesta. Nostalgia ei ollut edes aitoa tunnetta, jota oli voitu tuntea joskus ennen, menneessä maailmassa. Aitoutta etsiessä muistamisen kulttuuri, muistomerkit ja historian esillepano vain pahensi asiaa.

Katsottiinpa asiaa oikealta tai vasemmalta, nostalgian seurauksena oli usein amnesia, muistinmenetys. Kritiikissä amnesiasta tuli postmodernin seuralainen.

Historia ei enää kiinnostanut, ja kun sitä käytettiin, sitä käytettiin väärin. Alettiin puhua utopioiden lopusta. Visiot ja toiveet paremmasta ajasta olivat ohi ja lopussa oli myös luottamus. Edessä häämötti jatkuva muutos. Nykyperspektiivistä näyttää siltä, että taiteen historioitsijat olivat kriisitietoisia ennen muita.

Onko meillä mahdollisuutta optimismiin, joka sisällyttäisi mukaansa nostalgian? Ehkä tällaista utopianismia, visiota paremmasta huomisesta vielä tarvitaan. Onhan nostalgia sentään produktiivinen muistin muoto. Sen me näyttelyissä, museoissa ja Internetissä historia-ilmiöiden parissa liikkuvat hyvin tiedämme. Kriittisyyttäkään ei tarvitse unohtaa, koska nostalgia on toivetta päästä jonnekin toisaalle. Näin siihen on rakennettu sisään myös kriittinen elementti.

***

On aika vetää asioita yhteen. Tämä näyttely, yhdistelmä elokuvaa, valokuvaa ja elokuvan kuvakaappauksia, on matka kaupungin muistiin. Tekijöinä toivomme, että se nostaa esille asioita, jotka ovat unohtuneet. Haluamme olla historioitsijoita siinä, että näyttely näyttää konkreettisesti erilaisen Helsingin, jopa niitä asioita, joita emme tunnista nykypäivän nopeutuvassa ja lyhenevässä muistissa omiksemme.

Tämä ei estä meitä olemasta samalla peittelemättömästi nostalgisia. Kun Paavo Nurmi juoksee Olympiastadionille tai Armi Kuusela poseeraa Miss Universumina, olemme historian ikonisten ja nostalgisten kuvien äärellä. Tämän näyttelyn elokuvien nostalgia kohdistuu kotiin, kultaisena muistettuun menneeseen ja utooppisiin unelmiin, mutta tarjolla on myös se todellisuus, jossa ovat urbaani kaupunki, nykyaika ja muutoksen myötä tulevaisuus sekä arkipäivä.

Mutta olemme ottaneet mukaan kuvia ja filmejä asioista, joista ei koskaan tullut nostalgisia tai edes kunnolla tunnistettavaa historiaa: unohtuneita ja lähes unohtuneita hetkiä; utopioita, joista ei tullut totta, ja niitä juonteita, jotka päättyvät ja katosivat historian hämäriin tai peräti roskatynnyreihin. Ne ovat myös historiaa.

Näyttelystämme ei ole vaikeaa löytää jo kadonnutta maailmaa. Se tarjoaa jatkuvasti pulmallisia ja jopa rosoisia näkymiä sen muutoksen luonteesta, mihin mikä tahansa modernisaatio väistämättä johtaa. Silti emme julista kriittisyyttä – tässä mielessä näkymää voi laajentaa ensi tammikuun lopun DocPoint-festivaaleilla, jonne olemme rakentaneet Helsinkiä ja politiikkaa -näytöksiä nimenomaan kriittisen poliittisen elokuvan, n.s. vastaelokuvan ympärille 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.

***

Digitalisointi ja avoimet aineistot ovat päivän iskulauseita. Tarjolle tulee epäilemättä kulttuurihistoriallista aineistoa yhä enemmän. Monilla on mahdollisuus rikastuttaa elämäänsä näin saataville tulevalla aineistolla.

Olemme kiitollisena hyödyntäneet teknisiä uudistuksia, digitalisaatiota, joka tekee mahdollisiksi ennen näkemättömän informaatiovirran.  

Digitalisoituvassa maailmassa on tärkeitä, osaamista vaativia tehtäviä. Tarvitsemme oppaita, jotka vievät ihmiset kekseliäästi digitaalisten aineistojen pariin. Tarvitsemme aineistomassoja tutkivia, järjestäviä ja esimerkiksi journalismin keinoin kriittisesti esitteleviä toimijoita. Tulevaisuudessa heitä tarvitaan vielä enemmän kuin nyt.

Juuri tällaisia ihmisiä on ollut rakentamassa tätä näyttelyä.

Haluan sydämeni pohjasta kiittää omasta ja äänensä flunssassa menettäneen Ilkka Kippolan puolesta dokumentaarisen elokuvan tekijöitä ennen ja nyt. Samalla kiitämme kaikkia näyttelyn rakentamiseen osallistuneita. He ovat nykypäivän osaavia tekijöitä.

Ja kohottakaamme malja Peter von Baghia mukaillen: antoisaa elokuvanäyttelyiltaa!