maanantaina, huhtikuuta 24, 2017

Kirjoittamaton lehti

Hyvä tavaton, minullahan on blogikin päivittämättä. Muutama vuosi sitten tämä olisi ollut kauhistus, mutta aikamiehen ronskiudella pystyn nykyisin ohittamaan syyllisyydentuntoni edes olkia kohottamatta. (Olkia kannattaisi Oblomovin aina kohotella, pysyy patja pehmeämpänä. Latojan huom!) Mutta kun uudessa Filmihullussa keskustelu Aki Kaurismäen uusimmasta elokuvasta jatkuu, laitan tänne oman näkemykseni, joka julkaistiin vajaa kuukausi sitten maaliskuun lopussa.



Tätä ei Suomen kansa kestä

Suomalaisessa elokuvassa on ainakin yksi auteur, omaperäinen ohjaaja. Aki Kaurismäki on luonut tyylin, joka on tunnistettavissa muutamassa hetkessä. Vaikka elokuva on ryhmätyötä, ohjaajan osuus tyylin luomisessa on kiistaton.

Aki Kaurismäen uusin Toivon tuolla puolen on menestynyt maailmalla hyvin. Muutamassa kuukaudessa se on myyty yli 80 maahan ja sen myötä katsojat lasketaan miljoonissa. Vaan ei Suomessa. Vaikka flopista ei voi puhua, elokuvan katsojaluvut ovat ällistyttävän matalat, muutamassa kymmenessä tuhannessa. Missä vika? Meissä vai elokuvassa?

Elokuvan kertomuksessa laiva tuo maahan ”jäniksen”, hiilenmustan miehen. Suihkussa vaalentunut mies päättää hakea turvapaikkaa, koska hän on sodassa menettänyt kaiken. Kohta hänen asuinpaikkansa on monien kohtalotovereiden tavoin vastaanottokeskus. Mies ikävöi siskoaan, josta hän joutui eroon pakomatkalla halki Euroopan. Erinäisten tyypillisten hallinnollisten kuvioiden jälkeen mies karkaa vastaanottokeskuksesta. Kadulta hänet poimii roskalaatikon vierestä töihin suomalainen mies, entinen kiertelevä paitakauppias, joka on toteuttanut unelmansa ja ostanut ravintolan vanhoine työntekijöineen. 

Menestyäkseen nykymaailmassa ravintolan pitää olla ketterä muuttumaan ja sen eteen kaikki ovat valmiita tekemään töitä, henkensä pitimeksi myös laiton pakolainen, joka saa apua myös perheen yhdistämiseen.
Kaikki tämä kerrotaan kiirehtimättä Kaurismäki-tyylillä, varsin lakonisesti ja näennäisen eleettömästi. Tarina onnistuu silti kaappaamaan sisäänsä tunteiden kirjon, ja oikeastaan tyylittely johtaa siihen, että katsojan on keskityttävä enemmän elokuvan henkilöiden ja omiin tunteisiinsa kuin valkokankaalta näkyviin hahmoihin. Siis päinvastoin kuin supersuosituissa räkänauruisissa Luokkakokous-elokuvissa.

Maailmalla Kaurismäen tyylittely ymmärretään. Hänen elokuviensa Suomi on sadun kaltainen äärimmilleen viedyssä vaitonaisuudessaan, mutta samalla myös viattoman yksinkertaisuuden tyyssija. Henkilöt eivät tavoittele muuta kuin vaatimatonta toimeentuloa ja onnellisuutta. Ihan sitä samaa kuin aikoinaan Sir Charlie Chaplin elokuvissaan. Katsojalta se ei vaadi enempää kuin eläytymistä ja vastaanottokykyä. Ja tietysti sitä, että jaksaa ihan itse raahautua elokuvateatteriin.

Suomessa on aina pohdittu mitä muut meistä ajattelevat. Tämä on jalostettu valtiolliseksi visio-toiminnaksi, jonka lähtökohdista ei puutu sanoja brändi ja imago. Näissä ajatuksissa kulttuuri on lähes vain ja ainoastaan vientituote, jonka tuotto lasketaan kilisevissä kolikoissa. Kummallisinta on, että suomalaiset näyttävät rakentaneen itsestään juuri tällaisen kiillotetun kuvan. Siihen ei erilaisuutta tai omaperäisyyttä lueta mukaan. Eikä sallita. Pakolaiselokuvaa ei mennä katsomaan uhallakaan.

Ihan jännittää kuinka käy Dome Karukosken elokuvan Tom of Finland. Touko Laaksosen taiteellista ja populaaria elämäntyötä on kunnioitettu postimerkillä ja osuvasti myös lakanoilla, mutta silti elokuvan tekijöiden on pohdittava nykypäivänä ja nyky-Suomessa, pystyykö suomalaisyleisö ottamaan vastaan erilaisuuden historiat valkokankaalla liikkuvina kuvina.

Elokuvasensorinakin toiminut Arvo Salo kiteytti asenteen hienosti ja perusteli erään kerran, kiellettyään kokonaan japanilaisen eroottisen draaman Aistien valtakunta: ”Tätä ei Suomen kansa kestäisi.”


- Kolumni on julkaistu Demokraatissa 30.3.2017

Ei kommentteja: