Facebookin kampanjoita muutama sata kohdanneena vain harva herättää omaperäisyydellään.
Tässä nyt olisi sellainen. Sydneyssä 2007 tehty operaatio uusitaan tänä vuonna koko maailmassa. Varmaankin tuo aika tarkoittaa Suomen aikaa...
Lauantaina 29.3 klo 20-21 tapahtuu mullistavia maailmassa:
Koko maapallo sammuttaa valot pois tunniksi!
Eräänlainen globaali, hiljainen mielenosoitus ilmastonmuutosta, turhaa kulutusta jne. vastaan!
Mukana WWF ja monet muut!
Nettisivuilla ilmoittautumalla saat lisätietoa tapahtumasta. Mukaan voivat tulla yksittäiset ihmiset, työpaikat, koulut, yritykset...
Tule mukaan, välitä tietoa ystäville.
Tapahtuma kuvataan satelliiteista... Voit katsoa kuvia ja lukea lisää asiasta alla olevasta nettiosoittesta:
http://www.earthhour.org/
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilmastonmuutos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilmastonmuutos. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008
maanantaina, helmikuuta 18, 2008
Ilmastonmuutoksesta
Yrjö Haila kirjoittaa viime vuoden viimeisessä (4/07) tiede & edistys -lehdessä otsikolla "Tiede ja skepsis" ilmastonmuutoksesta. Tämä merkintä on itselle kirjoitettu perusteellinen muistiinpano tuosta artikkelista, jota suosittelen teille kaikille luettavaksi. Missään tapauksessa tätä tekstiä ei kannata siteerata missään järkevässä yhteydessä, sillä tässä voi olla omia, tahattomia väärinymmärryksiäni, joita nopeasti tiivistäessä aina tulee. Hakeutukaa siis alkuperäistekstin äärelle. Sitpä paitsi pieniä vivahde-eroja, lisiä ja linkkejä olen kyllä lisäillyt tekstiini tarkoituksellisesti. Artikkeli ja tämä teksti eivät siis ole yksi yhteen missään mielessä, vaikka asiasisältö on pikkuriikkistä osaa lukuunottamatta Hailan tekoa.
Englanninkielisessä kirjallisuudessa on vakiintunut käsite climate sceptics. Nimitystä käytetään niistä, jotka asettavat ilmastonmuutoksen tai siihen varautuvan ilmastopolitiikan kyseenalaiseksi. Haila ehdottaa käytettäväksi heistä nimitystä ilmastoskeptikot. Heidän filosofinen erikoispiirteensä on, että he vaativat vastapuolen argumenteilta ehdotonta varmuutta. Jos sitä ei ole tai tule, on ryhdyttävä skeptikoksi.
***
Filosofisten mahdollisuuksien lisäksi Hailan kirjoitus tarjoaa väylän historiateoreettiseen pohdiskeluun. Ensimmäinen kysymys on historiasta tulevaisuuteen asettuva jännite. Käytännössä sekä menneisyyksiä että tulevaisuuksia on monia ja ne ovat keskenään eriaikaisia. Se, että menneisyyksiä on monia - osa niistä välittyy nykyhetkeen, osa ei (katkos) - mutta osa menneisyyksistä jatkaa jokseenkin muuttumattomina myös tulevaisuuteen.
Annalistien ja erityisesti Fernand Braudelin kolmitasoinen aika-analyysi osoittautuu liian karkeaksi. Yksilöllinen aika, sosiaalinen aika sekä pitkän keston aika long durée eivät riitä hienojakoiseen tarkasteluun.
"Historian long durée on taustalla kuin hitaasti virtaava kymi, jonka sisuksissa erikoikoiset vesipyörteet tulevat ja menevät mutta joka jatkaa kulkuaan omassa uomassaan aikakaudesta toiseen", Haila kirjoittaa. Vesipyörre on varmasti harkittu metafora, sillä muistelen, että edes fyysikot eivät niitä pysty kovin tarkasti mallintamaan. Vesi on mysteeri.
Pintapuolisesta vanhentuneisuudestaan huolimatta Hannah Arendtin ajattelu pilkahtelee nykyisin varsin usein esiin. Niin tässäkin. Hän on yksi harvoja menneisyyden ja tulevaisuuden välistä suhdetta pohtineista. Sillan menneisyyteen loi traditio. [Nykyaikaisessa käsitehistoriassa tämä ajattelu on voimissaan, sillan nykyisistä käsitteistä menneisiin luo kehitysyhteyden selvittäminen.]
Yksi muutos tapahtui vuonna 410, kun visigootit Alarikin johdolla valloittivat Rooman. [Alarik joukkoineen ryösti ja hävitti kaupunkia kolme vuorokautta - ei kirkkoja, sillä hän oli kristitty - ja jatkoi sitten Etelä-Italiaan etsiäkseen tietä Afrikkaan.]
Rooma oli samanlainen kuin muut kaupungit lukuunottamatta sitä traditiota, joka määritteli Rooman ikuiseksi. Kokemus todisti sen häviämättömäksi.
Kun Roomaa hävitettiin, tämä kokemus murtui. Menneisyyden luonnetta määrittävä kiintopiste siirtyi menneisyydestä tulevaisuuteen.
Tämän muutoksen keskiössä oli kirkkoisä Aurelius Augustinus. Hän päätteli, että Rooman valloituksella ei ollut sen suurempaa merkitystä, koska millään maanpäällisellä tapahtumalla ei voinut olla. Nykyisyyden luonnetta alkoi hallita tuleva, De Civitate, Jumalan kaupunki. Ajattelu pysyi voimissaan reilun tuhannen vuotta.
Näin eskatologinen usko tulevaan määritteli eurooppalaista aika- ja historiakäsitystä yli tuhat vuotta. Tästä kasvoi esiin myös luottamus edistykseen. Se sitoi toisiinsa ensinnäkin ajatuksen historiasta ehyenä, etenevänä, kaikenkattavana tapahtumakulkuna ja toiseksi uskon yhteiskunnallisen edistyksen välttämättömyyteen. Tämä oli vallitseva ajattelutapa viime vuosikymmeniin saakka.
Arendt ajatteli [pessimistisesti] niin, että jokaisella aikakaudella on oma erityinen luonteensa ja sitä koskeva luonnehdinta, mistä johtuu ajatus siitä, että modernin maailman keskeine piirre on maailmasta vieraantuminen. 1900-luvun totalitarismi oli tämän ilmentymä par excellance. Traditiosta juontunut historiallinen kokemus oli lakannut ohjaamasta ihmistä, joka saattoi nyt ryhtyä millaisiin mielettömyyksiin hyvänsä. Läsnä oli "pelottava mielivaltaisuus". Haila lainaa Arendtia: Menneisyden ja tulevaisuuden väliin oli avautunut aukko josta "tuli kaikille ihmiselle kouriintuntuvaa ja hämmentävää todellisuutta; tämä tarkoittaa, että siitä tuli poliittisesti merkitsevä tosiasia."
Tämä aukko johtuu poliittiseksi siksi, että kun menneisyys ei enää automaattisesti välittynyt tulevaisuuteen, voidaan tilassa tehdä jotakin - tai on pakko tehdä jotakin.
***
Haila siirtyy käsittelemään luontoa. Kun maallinen järjestys oli saatu aikaiseksi, vastaavaa kehiteltiin myös luonnon suhteen. Jos maailma oli luotu ihmistä varten, kuten monoteistiset uskonnot yleensä sanovat, suhde on kunnossa. Ihminen hallitsee ja/tai vaalii luontoa. Aivan kuten luontoa luonnehtivat luonnonlait, myös yhteiskunnallinen edistys on yksisuuntaista ja vääjäämättömästi jatkuvaa.
Luonnon muutokset rapauttivat tätä yksioikoista asetelmaa. Geologinen muutos realisoitui tieteellisenä ajatteluna 1800-luvun alussa, biologinen evoluutio saman vuosisadan loppupuolella. Muutosta luonnehti ajatus, että se oli gradualistista eli asteittaan muuttuvaa. Muutos oli hidasta. Ihmisten yhteisöjen kehitys voitiin tulkita vastaavalla tavalla uudeksi evoluution kerrostumaksi. Amerikkalainen diplomaatti ja filologi Georg Perkins Marsh kuitenkin esitti ensimmäisenä, että ihminen voi ratkaisevalla tavalla muuttaa maapalloa, aivan kuin geologinen voima.
Marsh on oikeassa, Haila sanoo. Ilmastonmuutos on tosiasia ja inhimilliset voimat ovat sen saaneet aikaan. Tämä näkyy kaikista asiaa koskevista raporteista. Esimerkiksi meren pinta nousee 18-59 senttiä vuosisadan loppuun mennessä, ellei vuoristo- ja napajäätiköiden sulaminen lisää sitä huomattavasti.
Raporttien lopputulemat eivät ole varmoja. Ja juuri tähän ilmastoskeptikot - joka ei sinänsä henkilöydy johonkin erityiseen (tai tieteellisesti erityisen ansioituneeseen) skeptikkoon - ovat tarttuneet. Haila toteaa, että he vaativat ehdotonta varmuutta (jota siis ei ole tarjolla).
Näin juuri ilmastonmuutosväittely muodostaa sellaisen arendtilaisen aukon, joka avautuu nykyisyydelle poliittisena kysymyksenä. Vaihtoehdot ovat varsin konkreettisia, ja poliittista keskustelua käydään Hailan mukaan siitä, "millaiset valinnat ovat tulevaisuuden suhteen mahdollisia ja merkityksellisiä - tai onko mitään valintoja ylimalkaan tarve tehdä".
Haila luokittelee skeptikot 1) käsikassaroiksi (suuryritysten rahoittamat instituutiot, valittujen poliittisten ja taloudellisten eliittien edustajat), 2) uran luojiksi (esim Björn Lomborg, ks. myös Wikipedia) ja 3) kotikenttien ärhentelijöiksi sekä 4) ns. syrjityt akateemiset toisinajattelijat, joita on jäljittänyt BBC:n toimittaja Richard Black. Ilmastonmuutokseen skeptisesti suhtautuvia ei tosiasiassa ollut syrjitty, toteaa Black.
***
Hailan keskeinen lopputulema perustuu ehdottoman varmuuden vaatimuksen kohtuuttomuuteen. Se ei ole mikään argumentti. "Kukaan tutkija ei usko sellaiseen ehdottomaan varmuuteen, jota skeptikot perääväät", Haila toteaa yksikantaan. Haila kuitenkin päättelee, että kriitikoista on hyötyä nimenomaan tieteen kriteereiden tarkastelussa. "Tieteellinen kriittisyys on tilannesidonnaissa. Sen perustana on pätevin olemassa oleva tietämys tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Näin ollen kritiikin konteksti on historiallisesti muuttuva."
Ilmastonmuutos tuottaa uudenlaisen epävarmuuden inhimillisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Kaikki ei silti muutu. "Läheistä tulevaisuutta koskevia varmuuksia ja epävarmuuksia voidaan arvioida samoin kuin ennenkin vertaamalla (lähi)menneisyyttä ja nykyisyyttä toisiinsa. Kun ne ovat jokseenkin samankaltaisia, voidaan vakuuttua myös siitä, että samankaltaisuus jatkuu myös tulevaisuudessa", Haila kirjoitaa. "Päätelmä on kuitenkin luotettava vain sillä edellytyksellä, että olosuhteet säilyvät 'normaaleina'."
Haila lainaa Ludwig Wittgensteinia, joka sanoo, että eri oletuksia osoitetaan oikeaksi ja vääräksi aina jonkin järjestelmän puitteissa. Tämä järjestelmä muodostuu siitä ympäristöstä, jossa argumentteja esitetään, järjestelmä on argumenttien elinympäristö eikä mikään lähtökohta. Siksi Haila kysyy, mikä on tulevaisuutta koskevien argumenttien, oletuksin, uskomuksien ja väittämien "elinympäristö".
Niitä on Hailan mukaan neljä:
1) Edistysusko, jonka mukaan ongelmat ratkeavat automaattisesti.
2) Historiallinen mielikuvitus (Braudelin aikakäsitykset erityisesti instituutioiden ja niiden normatiivisten perustojen muutosten hahmotamisessa)
3) Kone ennustettavuuden aineellistumana. (Koneen rikkoutumisesta Haila ei puhu, vaan sen kyvystä symboloida modernia: uutuus, edistys, inhimillinen hallinta)
4) Näkymätön käsi (Smith, Say: kapitalismi johtaa automaattisesti kaikkien tuotannontekijöiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön --> talous toimii parhaiten, kun siihen ei puututa --> talous on sosiaalisen sfäärin ulkopuolella oleva automaatti)
Hintojen kyky ennustaa tulevaisuutta on ongelmallinen siksi, että ne perustuvat aina jo toteutuneisiin markkinoiden liikkeisiin. Mutta olosuhteet eivät välttämättä pysy "normaaleina" --> hintasuhteet saattavat muuttua. "Kun New Orleans hautautuu veden alle, toteammeko, että on tapahtunut 'luova tuhoutuminen'". [Luova tuhoutuminen on evolutiivisen kapitalismin perusajatus: vanhentuneet alat joutuvat perikatoon ja seuraa massatyöttömyys]
Mainituista ilmastoargumentin elinympäristöistä voidaan vetää monia, keskenään ristiriidassa olevia poliittisia johtopäätöksiä.
Historiallisesti taas on mahdollista, että nykyinen tilanne, arendtilainen aukko, muodostuu jonkinlaiseksi murroskohdaksi. Kumoukselliset liikkeet ovat vedonneet joskus "ratkaisevan hetken" tai "uutta luovan kaaoksen ideaan". Käytännössä vallankumoukselliset joukot ovat itse - reaalisina, harhaisina, manipuloitunakin - määränneet suunnan murroksen jälkeen.
On hauska havaita, että tässä Haila soveltaa vanhaa luokkaedun teoriaa ja päätyy vastustamaan sitä. Olennaista on hänen mukaansa, että "ilmastonmuuttoksen tuottamaa epävarmuutta on tavattoman vaikea konkretisoida sellaisiksi välittömiksi eduiksi, jotka olisivat ilmeisiä tässä ja nyt ja joiden puolesta kannattaisi - olisi mielekästä kamppailla tässä ja nyt".
Sen sijaan Haila sanoo, että tulevaisuuteen suuntautuvien projektioiden tueksi tarvitaan normatiivisia näkökulmia. Sellaiseksi käy vanha, mutta toimiva "kestävän kehityksen" periaate. Sen periaatteen mukaisesti kannattaa tehdä valintoja tulevaisuuden suhteen. Menneisyyden kokemus, "varovaisuusperiaatteen" noudattaminen johtavat arvioinnin tulevaisuuteen. Tavoitteena on kestävän kehityksen ottaminen päätöksenteon normiksi. Olennaista on olla mahdollisimman konkreettinen. Nouseeko meren pinta vuosisadan loppuun mennessä ja miten sitä vastaan pitää suojautua?
Englanninkielisessä kirjallisuudessa on vakiintunut käsite climate sceptics. Nimitystä käytetään niistä, jotka asettavat ilmastonmuutoksen tai siihen varautuvan ilmastopolitiikan kyseenalaiseksi. Haila ehdottaa käytettäväksi heistä nimitystä ilmastoskeptikot. Heidän filosofinen erikoispiirteensä on, että he vaativat vastapuolen argumenteilta ehdotonta varmuutta. Jos sitä ei ole tai tule, on ryhdyttävä skeptikoksi.
***
Filosofisten mahdollisuuksien lisäksi Hailan kirjoitus tarjoaa väylän historiateoreettiseen pohdiskeluun. Ensimmäinen kysymys on historiasta tulevaisuuteen asettuva jännite. Käytännössä sekä menneisyyksiä että tulevaisuuksia on monia ja ne ovat keskenään eriaikaisia. Se, että menneisyyksiä on monia - osa niistä välittyy nykyhetkeen, osa ei (katkos) - mutta osa menneisyyksistä jatkaa jokseenkin muuttumattomina myös tulevaisuuteen.
Annalistien ja erityisesti Fernand Braudelin kolmitasoinen aika-analyysi osoittautuu liian karkeaksi. Yksilöllinen aika, sosiaalinen aika sekä pitkän keston aika long durée eivät riitä hienojakoiseen tarkasteluun.
"Historian long durée on taustalla kuin hitaasti virtaava kymi, jonka sisuksissa erikoikoiset vesipyörteet tulevat ja menevät mutta joka jatkaa kulkuaan omassa uomassaan aikakaudesta toiseen", Haila kirjoittaa. Vesipyörre on varmasti harkittu metafora, sillä muistelen, että edes fyysikot eivät niitä pysty kovin tarkasti mallintamaan. Vesi on mysteeri.
Pintapuolisesta vanhentuneisuudestaan huolimatta Hannah Arendtin ajattelu pilkahtelee nykyisin varsin usein esiin. Niin tässäkin. Hän on yksi harvoja menneisyyden ja tulevaisuuden välistä suhdetta pohtineista. Sillan menneisyyteen loi traditio. [Nykyaikaisessa käsitehistoriassa tämä ajattelu on voimissaan, sillan nykyisistä käsitteistä menneisiin luo kehitysyhteyden selvittäminen.]
Yksi muutos tapahtui vuonna 410, kun visigootit Alarikin johdolla valloittivat Rooman. [Alarik joukkoineen ryösti ja hävitti kaupunkia kolme vuorokautta - ei kirkkoja, sillä hän oli kristitty - ja jatkoi sitten Etelä-Italiaan etsiäkseen tietä Afrikkaan.]
Rooma oli samanlainen kuin muut kaupungit lukuunottamatta sitä traditiota, joka määritteli Rooman ikuiseksi. Kokemus todisti sen häviämättömäksi.
Kun Roomaa hävitettiin, tämä kokemus murtui. Menneisyyden luonnetta määrittävä kiintopiste siirtyi menneisyydestä tulevaisuuteen.
Tämän muutoksen keskiössä oli kirkkoisä Aurelius Augustinus. Hän päätteli, että Rooman valloituksella ei ollut sen suurempaa merkitystä, koska millään maanpäällisellä tapahtumalla ei voinut olla. Nykyisyyden luonnetta alkoi hallita tuleva, De Civitate, Jumalan kaupunki. Ajattelu pysyi voimissaan reilun tuhannen vuotta.
Näin eskatologinen usko tulevaan määritteli eurooppalaista aika- ja historiakäsitystä yli tuhat vuotta. Tästä kasvoi esiin myös luottamus edistykseen. Se sitoi toisiinsa ensinnäkin ajatuksen historiasta ehyenä, etenevänä, kaikenkattavana tapahtumakulkuna ja toiseksi uskon yhteiskunnallisen edistyksen välttämättömyyteen. Tämä oli vallitseva ajattelutapa viime vuosikymmeniin saakka.
Arendt ajatteli [pessimistisesti] niin, että jokaisella aikakaudella on oma erityinen luonteensa ja sitä koskeva luonnehdinta, mistä johtuu ajatus siitä, että modernin maailman keskeine piirre on maailmasta vieraantuminen. 1900-luvun totalitarismi oli tämän ilmentymä par excellance. Traditiosta juontunut historiallinen kokemus oli lakannut ohjaamasta ihmistä, joka saattoi nyt ryhtyä millaisiin mielettömyyksiin hyvänsä. Läsnä oli "pelottava mielivaltaisuus". Haila lainaa Arendtia: Menneisyden ja tulevaisuuden väliin oli avautunut aukko josta "tuli kaikille ihmiselle kouriintuntuvaa ja hämmentävää todellisuutta; tämä tarkoittaa, että siitä tuli poliittisesti merkitsevä tosiasia."
Tämä aukko johtuu poliittiseksi siksi, että kun menneisyys ei enää automaattisesti välittynyt tulevaisuuteen, voidaan tilassa tehdä jotakin - tai on pakko tehdä jotakin.
***
Haila siirtyy käsittelemään luontoa. Kun maallinen järjestys oli saatu aikaiseksi, vastaavaa kehiteltiin myös luonnon suhteen. Jos maailma oli luotu ihmistä varten, kuten monoteistiset uskonnot yleensä sanovat, suhde on kunnossa. Ihminen hallitsee ja/tai vaalii luontoa. Aivan kuten luontoa luonnehtivat luonnonlait, myös yhteiskunnallinen edistys on yksisuuntaista ja vääjäämättömästi jatkuvaa.
Luonnon muutokset rapauttivat tätä yksioikoista asetelmaa. Geologinen muutos realisoitui tieteellisenä ajatteluna 1800-luvun alussa, biologinen evoluutio saman vuosisadan loppupuolella. Muutosta luonnehti ajatus, että se oli gradualistista eli asteittaan muuttuvaa. Muutos oli hidasta. Ihmisten yhteisöjen kehitys voitiin tulkita vastaavalla tavalla uudeksi evoluution kerrostumaksi. Amerikkalainen diplomaatti ja filologi Georg Perkins Marsh kuitenkin esitti ensimmäisenä, että ihminen voi ratkaisevalla tavalla muuttaa maapalloa, aivan kuin geologinen voima.
Marsh on oikeassa, Haila sanoo. Ilmastonmuutos on tosiasia ja inhimilliset voimat ovat sen saaneet aikaan. Tämä näkyy kaikista asiaa koskevista raporteista. Esimerkiksi meren pinta nousee 18-59 senttiä vuosisadan loppuun mennessä, ellei vuoristo- ja napajäätiköiden sulaminen lisää sitä huomattavasti.
Raporttien lopputulemat eivät ole varmoja. Ja juuri tähän ilmastoskeptikot - joka ei sinänsä henkilöydy johonkin erityiseen (tai tieteellisesti erityisen ansioituneeseen) skeptikkoon - ovat tarttuneet. Haila toteaa, että he vaativat ehdotonta varmuutta (jota siis ei ole tarjolla).
Näin juuri ilmastonmuutosväittely muodostaa sellaisen arendtilaisen aukon, joka avautuu nykyisyydelle poliittisena kysymyksenä. Vaihtoehdot ovat varsin konkreettisia, ja poliittista keskustelua käydään Hailan mukaan siitä, "millaiset valinnat ovat tulevaisuuden suhteen mahdollisia ja merkityksellisiä - tai onko mitään valintoja ylimalkaan tarve tehdä".
Haila luokittelee skeptikot 1) käsikassaroiksi (suuryritysten rahoittamat instituutiot, valittujen poliittisten ja taloudellisten eliittien edustajat), 2) uran luojiksi (esim Björn Lomborg, ks. myös Wikipedia) ja 3) kotikenttien ärhentelijöiksi sekä 4) ns. syrjityt akateemiset toisinajattelijat, joita on jäljittänyt BBC:n toimittaja Richard Black. Ilmastonmuutokseen skeptisesti suhtautuvia ei tosiasiassa ollut syrjitty, toteaa Black.
***
Hailan keskeinen lopputulema perustuu ehdottoman varmuuden vaatimuksen kohtuuttomuuteen. Se ei ole mikään argumentti. "Kukaan tutkija ei usko sellaiseen ehdottomaan varmuuteen, jota skeptikot perääväät", Haila toteaa yksikantaan. Haila kuitenkin päättelee, että kriitikoista on hyötyä nimenomaan tieteen kriteereiden tarkastelussa. "Tieteellinen kriittisyys on tilannesidonnaissa. Sen perustana on pätevin olemassa oleva tietämys tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Näin ollen kritiikin konteksti on historiallisesti muuttuva."
Ilmastonmuutos tuottaa uudenlaisen epävarmuuden inhimillisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Kaikki ei silti muutu. "Läheistä tulevaisuutta koskevia varmuuksia ja epävarmuuksia voidaan arvioida samoin kuin ennenkin vertaamalla (lähi)menneisyyttä ja nykyisyyttä toisiinsa. Kun ne ovat jokseenkin samankaltaisia, voidaan vakuuttua myös siitä, että samankaltaisuus jatkuu myös tulevaisuudessa", Haila kirjoitaa. "Päätelmä on kuitenkin luotettava vain sillä edellytyksellä, että olosuhteet säilyvät 'normaaleina'."
Haila lainaa Ludwig Wittgensteinia, joka sanoo, että eri oletuksia osoitetaan oikeaksi ja vääräksi aina jonkin järjestelmän puitteissa. Tämä järjestelmä muodostuu siitä ympäristöstä, jossa argumentteja esitetään, järjestelmä on argumenttien elinympäristö eikä mikään lähtökohta. Siksi Haila kysyy, mikä on tulevaisuutta koskevien argumenttien, oletuksin, uskomuksien ja väittämien "elinympäristö".
Niitä on Hailan mukaan neljä:
1) Edistysusko, jonka mukaan ongelmat ratkeavat automaattisesti.
2) Historiallinen mielikuvitus (Braudelin aikakäsitykset erityisesti instituutioiden ja niiden normatiivisten perustojen muutosten hahmotamisessa)
3) Kone ennustettavuuden aineellistumana. (Koneen rikkoutumisesta Haila ei puhu, vaan sen kyvystä symboloida modernia: uutuus, edistys, inhimillinen hallinta)
4) Näkymätön käsi (Smith, Say: kapitalismi johtaa automaattisesti kaikkien tuotannontekijöiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön --> talous toimii parhaiten, kun siihen ei puututa --> talous on sosiaalisen sfäärin ulkopuolella oleva automaatti)
Hintojen kyky ennustaa tulevaisuutta on ongelmallinen siksi, että ne perustuvat aina jo toteutuneisiin markkinoiden liikkeisiin. Mutta olosuhteet eivät välttämättä pysy "normaaleina" --> hintasuhteet saattavat muuttua. "Kun New Orleans hautautuu veden alle, toteammeko, että on tapahtunut 'luova tuhoutuminen'". [Luova tuhoutuminen on evolutiivisen kapitalismin perusajatus: vanhentuneet alat joutuvat perikatoon ja seuraa massatyöttömyys]
Mainituista ilmastoargumentin elinympäristöistä voidaan vetää monia, keskenään ristiriidassa olevia poliittisia johtopäätöksiä.
Historiallisesti taas on mahdollista, että nykyinen tilanne, arendtilainen aukko, muodostuu jonkinlaiseksi murroskohdaksi. Kumoukselliset liikkeet ovat vedonneet joskus "ratkaisevan hetken" tai "uutta luovan kaaoksen ideaan". Käytännössä vallankumoukselliset joukot ovat itse - reaalisina, harhaisina, manipuloitunakin - määränneet suunnan murroksen jälkeen.
On hauska havaita, että tässä Haila soveltaa vanhaa luokkaedun teoriaa ja päätyy vastustamaan sitä. Olennaista on hänen mukaansa, että "ilmastonmuuttoksen tuottamaa epävarmuutta on tavattoman vaikea konkretisoida sellaisiksi välittömiksi eduiksi, jotka olisivat ilmeisiä tässä ja nyt ja joiden puolesta kannattaisi - olisi mielekästä kamppailla tässä ja nyt".
Sen sijaan Haila sanoo, että tulevaisuuteen suuntautuvien projektioiden tueksi tarvitaan normatiivisia näkökulmia. Sellaiseksi käy vanha, mutta toimiva "kestävän kehityksen" periaate. Sen periaatteen mukaisesti kannattaa tehdä valintoja tulevaisuuden suhteen. Menneisyyden kokemus, "varovaisuusperiaatteen" noudattaminen johtavat arvioinnin tulevaisuuteen. Tavoitteena on kestävän kehityksen ottaminen päätöksenteon normiksi. Olennaista on olla mahdollisimman konkreettinen. Nouseeko meren pinta vuosisadan loppuun mennessä ja miten sitä vastaan pitää suojautua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)