KAVAn muutto Sörnäisten rantatielle on tosiasia. Kuten arvata saattaa, alkupäivät ovat fyysistä työtä muuttokuormien purkamisessa ja paikka on vielä työmaan ja työpaikan välimaastossa. Aistihavantoina maalin, liiman ja pölyn tuoksu, porakoneiden äänet ja kaikkialla näkyvä rakennus- ja muuttotarvikkeiden kasat viittaavat enemmän työmaahan. Normalisointi vie vielä jonkun aikaa.
Puhelimet ja sähköposti ovat kytkettyjä ja toimivat eilen, netti vielä yskiskeli kuin syysflunssassa ikään. Oman työhuoneen muuttolaatikot on nyt purettu, mutta pientä viilaamista tarvitaan vielä minun ja monen muunkin huoneessa. Teknisen kaluston kokoonpanojen asentaminen ja rakentaminen vie vielä aikaa siellä, missä niitä on runsaasti, mutta kirjasto näyttää jo olevan varsin hyvässä mallissa.
Kun työpaikalla johtoja vielä puuttuu, etsiskelen näytteitä huomiseen kirjakauppaesiintymiseen kotosalla. SKS:n Kirjatalon keskiviikoissa (Mariankatu 3) ohjelmassa on kerran kuussa "ajankohtainen kirjailijavieras ja kirjallinen keskustelutuokio klo 16.30–18.00". Minä ja Ilkka Kippola olemme paikalla - vaikkei siitä missään aistein havaittavasti kerrotakaan -, joten 16.9. esillä on näyttein Dokumentin ytimessä – suomalaisten dokumentti- ja lyhytelokuvien historia.
Sitten viime kertoman on ilmestynyt myös Marita Nyrhisen arvostelu Ilkka-lehdessä. Aiempien arvostelujen linkkejä löytyy elokuun lopun pärehtelystä.
tiistaina, syyskuuta 15, 2009
maanantaina, syyskuuta 07, 2009
Syksyn lukulistaa
Työpaikan muutto Punavuoresta Sörnäisiin (Sörnäisten rantatie 25) realisoituu tällä viikolla. Lähes kuusi vuotta jatkunut matkustaminen Helsingin eteläisiin osiin siis päättyy, taakse jäävät tutuksi tulleet maisemat ja kadunkulmat.
En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.
Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.
John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.
Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.
Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.
Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.
Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.
Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.
Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.
En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.
Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.
John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.
Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.
Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.
Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.
Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.
Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.
Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.
tiistaina, syyskuuta 01, 2009
Hiotaan timantteja
Työpaikka on muuttunut muuttotantereeksi ja nyt ei sähköpostikaan pelaa, joten on keksittävä vaihtoehtoisia työtapoja. Oma työhuone on jo täyteen pakattujen muuttolaatikoiden vallassa. Siirtymä Punavuoresta Sörnaisiin tapahtuu parin seuraavan viikon kuluessa.
Kirjoittavalla tutkijalla vaihtoehtoja onneksi riittää: eri arkistot ja kirjastot tarjoavat loputtoman saran työtä pelkäämättömälle. Niissä on myös oma rauhansa vaikka kännykkä on keksitty. Lukemista riittää myös perinteisen kirjan muodossa.
Elokuvahistorian tutkija joutuu tietysti silloin tällöin myös elokuvateattereihin, vaikka kyllä pääosa työstä tehdään nykyisin dvd-pohjalta, eikä vhs ole sekään kokonaan roskakoriin joutunut.
Oma onneni on ollut se, että viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut myös puhetoveri, tietäväinen kollega. Tutkimuksen suuret ideat ja pienet oivallukset saavat usein alkunsa tekstien tai kuvien äärellä ellei sitten parvekkeella tupakilla tai sohvalla hetken tauolla, mutta niitä on hyvä testata ja hioa keskusteluissa.
Nämä juttutuokiot eivät aina täytä poliittisen korrektiuden vaatimuksia, mutta räiskähtelevistä muotoiluista jalostuu usein uusien ajatusten timantteja.
Tämä vaatii sitä, että samasta asiasta voi keskustella useasti. Ja se ei ole monille mahdollista.
Yksin puurtaminen on ainakin historiankirjoittajille yleinen synti. Jos ala on kilpailtu, tutkimusprosessia sävyttää usein suoranainen salailu. Omia oivalluksia ei päästetä ilmoille, ja mieluummin puhutaan ilmojen pitämisestä kuin asiasta. Samasta syystä myöskään kollegat eivät kommentoi vaan jo proseminaareissa ja laudaturseminaareissa parhaiten opittu vaikeneminen on kultaa.
Jostakin syystä vaikeneminen jatkuu vielä julkaisujen jälkeenkin, mutta siihen on tarjolla jo muitakin selityksiä.
Kirjoittavalla tutkijalla vaihtoehtoja onneksi riittää: eri arkistot ja kirjastot tarjoavat loputtoman saran työtä pelkäämättömälle. Niissä on myös oma rauhansa vaikka kännykkä on keksitty. Lukemista riittää myös perinteisen kirjan muodossa.
Elokuvahistorian tutkija joutuu tietysti silloin tällöin myös elokuvateattereihin, vaikka kyllä pääosa työstä tehdään nykyisin dvd-pohjalta, eikä vhs ole sekään kokonaan roskakoriin joutunut.
Oma onneni on ollut se, että viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut myös puhetoveri, tietäväinen kollega. Tutkimuksen suuret ideat ja pienet oivallukset saavat usein alkunsa tekstien tai kuvien äärellä ellei sitten parvekkeella tupakilla tai sohvalla hetken tauolla, mutta niitä on hyvä testata ja hioa keskusteluissa.
Nämä juttutuokiot eivät aina täytä poliittisen korrektiuden vaatimuksia, mutta räiskähtelevistä muotoiluista jalostuu usein uusien ajatusten timantteja.
Tämä vaatii sitä, että samasta asiasta voi keskustella useasti. Ja se ei ole monille mahdollista.
Yksin puurtaminen on ainakin historiankirjoittajille yleinen synti. Jos ala on kilpailtu, tutkimusprosessia sävyttää usein suoranainen salailu. Omia oivalluksia ei päästetä ilmoille, ja mieluummin puhutaan ilmojen pitämisestä kuin asiasta. Samasta syystä myöskään kollegat eivät kommentoi vaan jo proseminaareissa ja laudaturseminaareissa parhaiten opittu vaikeneminen on kultaa.
Jostakin syystä vaikeneminen jatkuu vielä julkaisujen jälkeenkin, mutta siihen on tarjolla jo muitakin selityksiä.
maanantaina, elokuuta 31, 2009
Arvostelutilanne tänään
Kovin suuria innovaatioita ei blogista tänään löydy. Seuraan vain kirjan arvioiden ilmestymistä. Aiempien arvostelujen joukkoon (HS ja Savon Sanomat) liittyi tänään Keskisuomalainen - käytännössä se on sama arvio kuin Savon Sanomissa. Hyvä niin. Iltakolmeen huomenna voi kuunnella vielä kirjaan liittyvää haastatteluamme Kultakuumessa (Yle Radio 1).
sunnuntaina, elokuuta 30, 2009
Päivän kritiikki
Hesari on näemmä tänään noteerannut kirjamme Jussi Karjalaisen arviossa.
Poistun sen mukaisesti takavasemmalle pitkälle kävelylenkille.
Poistun sen mukaisesti takavasemmalle pitkälle kävelylenkille.
lauantaina, elokuuta 29, 2009
Muutto
Varsin kesäinen viikko vierähti kuin siivillä. Perjantaina saattoi sitten havaita, että työhuoneen tavarat ovat päivittäistavaroita lukuunottamatta muuttolaatikoissa. Suonissa virtasi raa'an työn adrenaliinin sävyttämä veri.
Lähiravintoloissa tehdään surutyötä, sillä hyvin syövän työpaikan väen muutto pois alueilta tekee aikamoisen loven lounaskassaan. Muutto Punavuoresta Sörnaisiin on lähiviikkoina totta. Minä voitan, sillä työmatka lyhenee puoleen.
Punavuorelle muutto tarkoittaa myös henkilökohtaista hyvästijättöä. Tuskinpa siellä kovin usein tulee vierailtua. Sen sijaan Sörnainen, Kallio ja Hakaniemi tulevat varmasti entistä paremmin tutuksi. Kävely työpaikan ovelta Juttutuvan tiskille kesti tieteellisessä testissämme hiettömällä lorvivauhilla 16 minuuttia 48 sekuntia.
Kuten blogissa aiemmin todettu, viikko oli myös radioesiintymisien. Niitä voi nyt kuunnella Ylen Areenassa: Propaganda sotakirjallisuudessa näyttää olevan siellä avoimena peräti pari kuukautta. Sen sijaan Lyhytelokuvia ja muita historian dokumentteja on kuunneltavissa tätä kirjoitettaessa vain neljä päivää.
Lähiravintoloissa tehdään surutyötä, sillä hyvin syövän työpaikan väen muutto pois alueilta tekee aikamoisen loven lounaskassaan. Muutto Punavuoresta Sörnaisiin on lähiviikkoina totta. Minä voitan, sillä työmatka lyhenee puoleen.
Punavuorelle muutto tarkoittaa myös henkilökohtaista hyvästijättöä. Tuskinpa siellä kovin usein tulee vierailtua. Sen sijaan Sörnainen, Kallio ja Hakaniemi tulevat varmasti entistä paremmin tutuksi. Kävely työpaikan ovelta Juttutuvan tiskille kesti tieteellisessä testissämme hiettömällä lorvivauhilla 16 minuuttia 48 sekuntia.
Kuten blogissa aiemmin todettu, viikko oli myös radioesiintymisien. Niitä voi nyt kuunnella Ylen Areenassa: Propaganda sotakirjallisuudessa näyttää olevan siellä avoimena peräti pari kuukautta. Sen sijaan Lyhytelokuvia ja muita historian dokumentteja on kuunneltavissa tätä kirjoitettaessa vain neljä päivää.
keskiviikkona, elokuuta 26, 2009
Uudet ajatukset
Uuden kirjan suunnittelu on jännittävä vaihe. Se on välttämätöntä vaikka tietääkin, että hankkeen lopussa kaikki on toisin. Kyse on siis aluksi eräänlaisesta paleontologiasta, hirmuliskon luiden ja jälkien löytämisestä, keräämisestä ja kokoamisesta. Yksityiskohtainen tarkastelu antaa mahdollisuuden päättää, onko dinosauruksella siivet, valaalla jalat tai jopa onko vastaantuleva ilmiö lintu vai kala.
Seuraavaksi on siirryttävä arkeologiaan. Luonnontieteellisellä tarkkuudella kaivetaan esille kaikki olennainen materiaali, jota lähilukemalla verrataan suunnitelman loogisiin päätelmiin. Materiaali - valittu tai saatavissa oleva - tuo aina esille uusia asioita, joita suunnitellessa ei ole älynnyt ottaa huomioon. Tämä muuttaa suunnitelmaa. Päättelykykyä on käytettävä etenkin silloin, kun tutkittava asia osoittautuu monimutkaiseksi, epäselväksi tai ristiriitaisten tulkintojen ja tutkimustulosten hämärtämäksi.
Puuttuvien lähteiden maailmassa historiantutkijan työ on pitkälle päättelyä. Antiikin (ja sitä varhaisempien elämänmuotojen) tutkimus lienee tätä käyttänyt eniten. Kekseliäisyys, innovaatiot ja uudet tulkinnat ovat kunniassa, kunnes saavat muodon ja sisällön, jonka uskaltaa asettaa kritiikin alaiseksi. Sen vastakohta on runsaudesta tehtävä seulonta ja tiivistäminen, jossa mukaan kelpuutetaan vain olennainen, suunnitelman laajuudessa tietenkin. Usein sama historiahanke pitää sisällään molempia aineksia. Toisista jaksoista on paljon materiaalia, toisista ei juuri mitään. Pitää osata kontekstoida ja zoomata tarpeen mukaan.
Lopuksi on kirjoitettava historiaa. Rakenne, tyyli ja sisältö saavat tarkoituksenmukaisen - lue: julkaisukelpoisen - muodon. Jälleen kerran aiemmin tehty työ joutuu uuden kokonaistarkastelun kohteeksi ja edessä on muutoksia. Historioitsija joutuu tekemään myös kompromissejä vaikka ei haluaisi. Kyse ei ole vain tutkimuksen etiikasta, vaan siitä, että kaikki ei ole selvää. Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa tämä realisoituu usein virkkeinä, joista ei ota selvää Erkkikään. (Tämän vuoksi käännökset ovat usein tärkeissä kohdassa parempia kuin alkuperäinen).
Nämä vaiheet ovat osittain päällekkäisiä. Joka tapauksessa ne vaikuttavat toinen toisiinsa, mikä aiheuttaa usein ongelmia loogisen esityksen suhteen. Myös virheet, joskus mitä kummallisimmat, ovat usein seurausta (abstraktin) päättelyn ja (konkreettisen) muotoonkirjoittamisen välisestä suhteesta. Pää ei erota niitä toisistaan, vaikka pitäisi. Siksi niitä virheitä on vaikea tunnistaa (omasta tekstistään). Kukaan ei kuitenkaan osanne kirjoittaa lopullista tekstiä kerralla.
However, eräänä päivänä, jos henki vielä pihisee, uusi kirja on valmis. Sitten on viikko aikaa henkäistä, jollei satu olemaan muuta tekemistä. Miksi minusta tuntuu, että se viikko on jo mennyt.
Seuraavaksi on siirryttävä arkeologiaan. Luonnontieteellisellä tarkkuudella kaivetaan esille kaikki olennainen materiaali, jota lähilukemalla verrataan suunnitelman loogisiin päätelmiin. Materiaali - valittu tai saatavissa oleva - tuo aina esille uusia asioita, joita suunnitellessa ei ole älynnyt ottaa huomioon. Tämä muuttaa suunnitelmaa. Päättelykykyä on käytettävä etenkin silloin, kun tutkittava asia osoittautuu monimutkaiseksi, epäselväksi tai ristiriitaisten tulkintojen ja tutkimustulosten hämärtämäksi.
Puuttuvien lähteiden maailmassa historiantutkijan työ on pitkälle päättelyä. Antiikin (ja sitä varhaisempien elämänmuotojen) tutkimus lienee tätä käyttänyt eniten. Kekseliäisyys, innovaatiot ja uudet tulkinnat ovat kunniassa, kunnes saavat muodon ja sisällön, jonka uskaltaa asettaa kritiikin alaiseksi. Sen vastakohta on runsaudesta tehtävä seulonta ja tiivistäminen, jossa mukaan kelpuutetaan vain olennainen, suunnitelman laajuudessa tietenkin. Usein sama historiahanke pitää sisällään molempia aineksia. Toisista jaksoista on paljon materiaalia, toisista ei juuri mitään. Pitää osata kontekstoida ja zoomata tarpeen mukaan.
Lopuksi on kirjoitettava historiaa. Rakenne, tyyli ja sisältö saavat tarkoituksenmukaisen - lue: julkaisukelpoisen - muodon. Jälleen kerran aiemmin tehty työ joutuu uuden kokonaistarkastelun kohteeksi ja edessä on muutoksia. Historioitsija joutuu tekemään myös kompromissejä vaikka ei haluaisi. Kyse ei ole vain tutkimuksen etiikasta, vaan siitä, että kaikki ei ole selvää. Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa tämä realisoituu usein virkkeinä, joista ei ota selvää Erkkikään. (Tämän vuoksi käännökset ovat usein tärkeissä kohdassa parempia kuin alkuperäinen).
Nämä vaiheet ovat osittain päällekkäisiä. Joka tapauksessa ne vaikuttavat toinen toisiinsa, mikä aiheuttaa usein ongelmia loogisen esityksen suhteen. Myös virheet, joskus mitä kummallisimmat, ovat usein seurausta (abstraktin) päättelyn ja (konkreettisen) muotoonkirjoittamisen välisestä suhteesta. Pää ei erota niitä toisistaan, vaikka pitäisi. Siksi niitä virheitä on vaikea tunnistaa (omasta tekstistään). Kukaan ei kuitenkaan osanne kirjoittaa lopullista tekstiä kerralla.
However, eräänä päivänä, jos henki vielä pihisee, uusi kirja on valmis. Sitten on viikko aikaa henkäistä, jollei satu olemaan muuta tekemistä. Miksi minusta tuntuu, että se viikko on jo mennyt.
tiistaina, elokuuta 25, 2009
Radioon
Otsikolla Lyhytelokuvia ja dokumentteja historian sivuilta tänään tiistaina 25.8.2009, Yle Radio 1, Kultakuume 15.15-15.55. Juontajana JP Pulkkinen.
"Tiistain Kultakuumeessa perehdytään kotimaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historiaan vuosilta 1904 - 1944. Aiheesta kirjan kirjoittaneet Jari Sedergren ja Ilkka Kippola vierailevat lähetyksessä kertomassa, ketkä tekivät dokumentteja ja lyhytelokuvia, ja kenelle niitä tehtiin. Tutustumme myös veneenvalmistuksen historiaan Turun telakalla, josta on 1800-luvun lopulta alkaen lipunut laineille toinen toistaan kauniimpia huviveneitä. Kolumnistina on Juha Hurme."
Tarkennusosio Ylen Kultakuume-sivuilta:
"Jari Sedergrenin ja Ilkka Kippolan Dokumentin ytimessä on perusteos, joka pureutuu laajaan, mutta lähes tutkimattomaan aineistoon. Dokumentin ytimessä käy läpi suomalaisen dokumentin ja lyhytelokuvan historiaa vuosina 1904 - 1944. Se elokuva-aarteisto, joka televisiossa kuitataan yleensä vain arkistomateriaalina, kytketään kirjassa yhteyksiinsä. Ketkä dokumentteja ja lyhytelokuvia tekivät, kenelle ja millä ehdoilla? Sedergren ja Kippola ovat Kultakuumeen tiistain lähetyksen vieraina."
Koska kyse on suorasta lähetyksestä, en pääse Espoo Cinéen tänään. Eilen sentään kaksi elokuvaa: Jukka-Pekka Valkeapään taiteellinen Muukalainen tuli vihdoinkin nähdyksi.
"Tiistain Kultakuumeessa perehdytään kotimaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historiaan vuosilta 1904 - 1944. Aiheesta kirjan kirjoittaneet Jari Sedergren ja Ilkka Kippola vierailevat lähetyksessä kertomassa, ketkä tekivät dokumentteja ja lyhytelokuvia, ja kenelle niitä tehtiin. Tutustumme myös veneenvalmistuksen historiaan Turun telakalla, josta on 1800-luvun lopulta alkaen lipunut laineille toinen toistaan kauniimpia huviveneitä. Kolumnistina on Juha Hurme."
Tarkennusosio Ylen Kultakuume-sivuilta:
"Jari Sedergrenin ja Ilkka Kippolan Dokumentin ytimessä on perusteos, joka pureutuu laajaan, mutta lähes tutkimattomaan aineistoon. Dokumentin ytimessä käy läpi suomalaisen dokumentin ja lyhytelokuvan historiaa vuosina 1904 - 1944. Se elokuva-aarteisto, joka televisiossa kuitataan yleensä vain arkistomateriaalina, kytketään kirjassa yhteyksiinsä. Ketkä dokumentteja ja lyhytelokuvia tekivät, kenelle ja millä ehdoilla? Sedergren ja Kippola ovat Kultakuumeen tiistain lähetyksen vieraina."
Koska kyse on suorasta lähetyksestä, en pääse Espoo Cinéen tänään. Eilen sentään kaksi elokuvaa: Jukka-Pekka Valkeapään taiteellinen Muukalainen tuli vihdoinkin nähdyksi.
sunnuntaina, elokuuta 23, 2009
Kulttuurikiireitä
Loppukesän hommat ovat niin kiireisiä, että kaikkiin ei ehdi. Kirja julkistettiin viime tiistaina, Espoon Cine avattiin samana perjantaipäivänä kuin oli Taiteiden yö. Tähän voi hyvin lisätä monia muita tapahtumia unohtamatta Kavan ja Helsingin Juhlaviikkojen tarjontaa.
Helsingissä asuva saa näinä aikoina tarjolle kulttuuria parissa viikossa enemmän kuin maaseutukaupungin asukas vuodessa. Pääkaupunkiseudulla tämä ei ole kehumisen aihe vaan itsestäänselvyys. Oikein tai väärin, se on minun pääkaupunkiseutuni.
Paatuneen ja puudutusta pelkäämättömän penkkiurheilijan tavoin on lisättävä, että televisiossa tulee urheilua - kuinka paljon urheilua pitäisi vihata, että jättäisi tänään maailmanmestaruuskisojen keihäsfinaalin väliin, kun siellä on neljä suomalaista viskomassa keppiään stadionin toiseen päähän. Eikä tätä voi laittaa netin uumeniin sijoitetun tietokonetallentimen kätköihin kuten muut ohjelmat. Keihäänheiton loppukilpailu on katsottava suorana lähetyksenä, selostajien kiihkeiden kommenttien siivittämänä, pettymyksiä ja onnistumisia kokien.
Tutkijakollega Ilkan ja minun on määrä mennä radiostudioon ymmärtääkseni suoraan lähetykseen puhumaan Dokumentin ytimessä -kirjastamme ensi tiistaina. Juha Pulkkisen toimittama Kultakuume lähetetään kolmen jälkeen iltapäivällä. Kirjaa itseään on toivottavasti kaupoissa myytävänä - nykyään edes siitä ei voi olla varma.
EDIT: Ymmärtääkseni ensimmäiseksi kirjamme on arvioinut Jarmo Valkola Savon Sanomissa,
Kuten edellisessä viestissäni kirjoitin, olen Kirjakerho-ohjelmassa perjantaina puhumassa sotakirjallisuudesta Lasse Lehtisen kanssa. Lehtinen ja minä olimme luontojamme niin puheliaita, että Kuosmasen Jukka on saanut saksia tarinaa kokoon koko lupamaksurahan edestä.
Molemmat mainitut kuuntelukohteet ovat YLEn Radio 1 -ohjelmistoa.
Helsingissä asuva saa näinä aikoina tarjolle kulttuuria parissa viikossa enemmän kuin maaseutukaupungin asukas vuodessa. Pääkaupunkiseudulla tämä ei ole kehumisen aihe vaan itsestäänselvyys. Oikein tai väärin, se on minun pääkaupunkiseutuni.
Paatuneen ja puudutusta pelkäämättömän penkkiurheilijan tavoin on lisättävä, että televisiossa tulee urheilua - kuinka paljon urheilua pitäisi vihata, että jättäisi tänään maailmanmestaruuskisojen keihäsfinaalin väliin, kun siellä on neljä suomalaista viskomassa keppiään stadionin toiseen päähän. Eikä tätä voi laittaa netin uumeniin sijoitetun tietokonetallentimen kätköihin kuten muut ohjelmat. Keihäänheiton loppukilpailu on katsottava suorana lähetyksenä, selostajien kiihkeiden kommenttien siivittämänä, pettymyksiä ja onnistumisia kokien.
Tutkijakollega Ilkan ja minun on määrä mennä radiostudioon ymmärtääkseni suoraan lähetykseen puhumaan Dokumentin ytimessä -kirjastamme ensi tiistaina. Juha Pulkkisen toimittama Kultakuume lähetetään kolmen jälkeen iltapäivällä. Kirjaa itseään on toivottavasti kaupoissa myytävänä - nykyään edes siitä ei voi olla varma.
EDIT: Ymmärtääkseni ensimmäiseksi kirjamme on arvioinut Jarmo Valkola Savon Sanomissa,
Kuten edellisessä viestissäni kirjoitin, olen Kirjakerho-ohjelmassa perjantaina puhumassa sotakirjallisuudesta Lasse Lehtisen kanssa. Lehtinen ja minä olimme luontojamme niin puheliaita, että Kuosmasen Jukka on saanut saksia tarinaa kokoon koko lupamaksurahan edestä.
Molemmat mainitut kuuntelukohteet ovat YLEn Radio 1 -ohjelmistoa.
tiistaina, elokuuta 18, 2009
Dokumentin ytimessä ilmestyy tänään
On aika todeta tyynen rauhallisesti: Hetki lyö! Tänään ilmestyy laajimman paikallislehden mukaan "perusteos dokumenttielokuvan historiasta": Jari Sedergren & Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009 ja sivuja kertyi lopulta 537.
Hyvin varustetut kirjakaupat ovat tietenkin kirjammekin suhteen hyvin varustettuja. Emme kaihda julkaisuutta tässä asiassa. Ottakaa yhteyttä vapaasti.
Apropos! Pistäydyin viime viikolla studiossa, ja nyt näyttäisi siitä olevan tulossa Kirjakerho-ohjelmaan vajaa tunti jutustelua aiheena Propaganda sotakirjallisuudessa. Ylen tietojen mukaan lähetys tulee Radio1:ssä: (Huom, uusi aika) "Perjantaina 28.8.2009 klo 13.00 - 13.55, toinen lähetys lauantaina 29.8.2009 klo 8.05. Keskustelun aiheena Teemu Kaskisen esikoisteos Sinulle yö ja Eero Tuomaalan Taistelupartio 102. Jukka Kuosmasen vieraina Lasse Lehtinen ja Jari Sedergren."
Hyvin varustetut kirjakaupat ovat tietenkin kirjammekin suhteen hyvin varustettuja. Emme kaihda julkaisuutta tässä asiassa. Ottakaa yhteyttä vapaasti.
Apropos! Pistäydyin viime viikolla studiossa, ja nyt näyttäisi siitä olevan tulossa Kirjakerho-ohjelmaan vajaa tunti jutustelua aiheena Propaganda sotakirjallisuudessa. Ylen tietojen mukaan lähetys tulee Radio1:ssä: (Huom, uusi aika) "Perjantaina 28.8.2009 klo 13.00 - 13.55, toinen lähetys lauantaina 29.8.2009 klo 8.05. Keskustelun aiheena Teemu Kaskisen esikoisteos Sinulle yö ja Eero Tuomaalan Taistelupartio 102. Jukka Kuosmasen vieraina Lasse Lehtinen ja Jari Sedergren."
torstaina, elokuuta 13, 2009
Vaalirahakohu
Jos yllätystä pitää hakemalla hakea, ruotsalaiset saavat mielettömästi rahaa suomenruotsalaisilta säätiöiltä ja instituutioilta sekä yrityksiltä. Ei tosin varmaankaan niin paljon kuin Ilta-Sanomat antoi 11.8. ymmärtää: "RKP:n päärahoittaja on Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland -säätiö, jonka tuki on useita satoja miljoonia euroja vuosittain."
Sadoilla miljoonilla euroilla tämä maa alkaisi olla ruotsinkielinen, ainakin mitä vaalitulokseen tulee. Kyllä se on mahdollista, kun miettii kuten itse entisen kotipaikkani nakkikioskilla muutama vuosi ja vuosikymmen sitten - joka kuudes äänesti suomenruotsalaista kun vastus - Ahtisaari - oli tarpeeksi vahva. Sanoin sen nakkikioskilla suomeksi siksi, että juuri siellä ruotsin puhuminen on varmasti viimeinen konsti eikä viittaa selviytymistarinaan. Sadoilla miljoonilla jokainen ripottelisi sokeria lihapiirakkaansa ja käärisi nakit tunnbrödiin.
Isot otsikot ovat todistaneet nämä ennakko-oletukset todeksi. Samalla lehdet, satunnaisen vilkaisun perusteella erityisesti iltapäivälehdet, ovat julistaneet omaa populismia ruokkivaa propagandaansa.
Se koostuu kahdesta aineksesta. Iltapäivälehdet ovat sankarin roolissa, kun ne "kaivavat esiin" ja "paljastavat" paha kyllä laillisen ja tavallisen puolueiden tukemisen.
Toinen propagandistinen piirre on se, että mikä tahansa lahjoitus katsotaan jotenkin pahaksi. Ei kai se demokratiassa, pelisääntöjen mukaan toimiessa niin ole.
Todellisuudessa lehtien osuus jää siihen, että varsin pienet tuet julkaistaan. Raja asettunee lähelle SDP:n ilmoittamaa 2000 euroa. Porvarit varmaankin haluaisivat venyttää tukea lähelle 5000 euroa. Sen sijaan keskinäisillä riidoillaan elämöineet kepulaiset ovat hiljaa, kun juuri nyt heitä ei lyödä. Liikemiessuhteiden epämääräisyys ryvettää kyllä kepua, mutta ulosmenoteitä ei ole kuin yksi, Brysseliin, ja sen tien vieret on juuri täytetty tipahtaneilla ja matkalle uupuneilla.
Voi enisaikoja, kun valtinyhtiöt ja läänit maaherroineen tarjosivat sopivia lepopaikkoja, joissa monet viihtyivät ihan asiallisissakin merkeissä. Luulisin nimittäin että monet poliitikot tekivät parhaat työnsä maaherroina.
Kokoomuksen ja miksei demareidenkin pitkäaikainen junnaaminen entisillä linjoilla junan jo mentyä luukuttamaan pilliä asemalle ihmetyttää. Sen takana on jokin kummallinen ajatus siitä, että rahaa lahjoittaneet ystävät ja toverit ansaitsevat halunsa piiloutua ennemmin kuin suuri yleisö, äänestäjät ja lehtien lukijat tiedon. Tässä ajatuksessa on jotakin kummallista. Miksi rahaa puolueille pitäisi ylipäänsä antaa salassa? Miksi sellainen raha otetaan vastaan?
Jokainen ymmärtää, että salkussa puoluetoimistoon kuljetetut setelit ovat jotenkin outo demokratian piirre, eikä tässä nykykäytännössä salailuineen ole juuri sen kummempaa, se on omituista ja outoa. Sama ongelma on myös yrityksissä: yksi jos toinen ilmoittaa lopettavansa tuen, luultavasti siksi, että se on julkista. Mutta mikä näille avoimille, läpinäkyville ja eettisen ohjelmansa puitteissa toimiville yrityksille on juuri tämän tuen puitteissa niin hankalaa. Kysyn vaan.
Luontevaa, luonnollista ja itsestään selvää - kuten Katainen ja kokoomus tätä selittävät - se ei ole. Mutta samanlainen piilotteleva logiikka koskee monien muidenkin puolueiden näkökantoja.
Lisättäköön, että en katso ansioksi sitä, että on puolueita, joita kukaan ei halua tukea, mutta jotka siitä huolimatta kerskailevat juuri sillä.
SDP:n ehdotus 2000 euron tuen julkaisemisesta on hyvä, parempi kuin esillä ollut 5000 euroa. Silläkin uhalla, että joku jättää tukensa demokraattisille toimijoille antamatta. Ja sillä, että salkuista ja kenkälaatikoista alkaa taas löytyä setelipinkkoja, niin kuin silloin ennen. Jollei valtiollista puoluetukea sitten reilusti koroteta.
maanantaina, elokuuta 10, 2009
Kirjaa voi nyt tilata
Kirjaamme voi tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nettimyymälästä. Pientä viivettä voi esiintyä, sillä teos ilmestyy virallisesti vasta ensi viikon tiistaina (18.8.2009).
Tarjolla on siis Jari Sedergren @ Ilkka Kippola: Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009,537 s, 42 e.
Tarjolla on siis Jari Sedergren @ Ilkka Kippola: Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009,537 s, 42 e.
lauantaina, elokuuta 08, 2009
Ruoan arvonlisävero
Olen seurannut ruoan arvonlisäverokeskustelua hieman hämmentyneenä. Siinä on noussut esille pari ehdotusta: jo 2007 sovittu elintarvikkeiden alv:n lasku viisi prosenttiyksikköä 12 prosenttiin herättää kritiikkiä. Jotkut poliitikot haluavat luopua siitä. Koska ehdotus tuli hallituspuolueesta, kyse on lähinnä siitä, että nykyiselle hallitukselle annettaisiin helpotusta meneillään olevassa talouskriisissä puolen miljardin euron verran vuodessa. Tuskinpa oppositio siihen ehdotukseen innostuu - se suunnittelee jo uutta hallitusta.
Puhe elintarvikkeiden alv:stä on varsin propagandapitoista, kuten poliittistaloudelliset kannanotot yleensäkin. Ruoan hinta on noussut Suomessa paljon enemmän kuin muualla. Sen pitäisi laskea tukia, mutta ei varmaankaan niin tee, koska kauppa ja teollisuus parantavat katettaan. Mutta tämä ruoan hinnan nousu on merkinnyt nykyisellä verokannalla varsin kovaa tuloa myös valtiolle. Miksi siitä ei puhuta lainkaan? Paljonko valtion talous on saanut etua ylisuurista elintarvikkeiden hinnan korotuksista. Kenen taskuun korotukset ovat menneet?
Arvioisin, että kävi niin kuin etukäteen pelättiin. Kauppa ja teollisuus laittoivat tiedossa olevan arvonlisäveron laskun ruoan hintoihin jo etukäteen - eli nyt toteutuneissa hinnoissa se jo näkyy. Tämä selittäisi eron Suomen ja muun maailman hinnankorotuksissa. Nyt alentamisesta luopuminen tarkoittaisi sitä, että kuluttajat eivät saisi saada edes tätä "takaisin" - alv:n laskun pitäisi näkyä tietysti kuluttajahintojen alentumisena.
Tiedämme, että pienituloisille ruoan arvonlisäverotuksen alentuminen on merkittävää. Vaikka siitä ei puhuta, se on tärkeää myös (kaikista tuista ulos jääville ja hyvin/paljon syöville) keskituloisille samoin, varsinkin nyt kun veropolitiikka kiristyy ja palkankorotukset jäävät vähäiseksi. Suurituloisillehan tämä on ihan sama - heidän syömisensä tuskin kansantaloutta liikauttaa, vaikka absoluuttisista euromääristä puhuvat tällä yrittävät hämätä alv:n laskun sosiaalista ulottuvuutta. Talouspolitiikan asiantuntijoiden perustelu pitää alv korkealle selittyy sillä, että pienituloisten elintarvikkeisiin käyttämä osuus pienistä tuloistaan on suuri - korkea elintarvikkeiden alv palauttaa talouteen rahaa hyvällä tehokkuudella. (Vastaavalla tavalla selitetään, että hyvätuloisten saamat helpotukset eivät maksa paljon... Näitähän on viime vuosina jaettu sinne ja tänne - hyvänä esimerkkinä pääomaverotuksen tulojen romautus.)
Toinen kysymys on ollut ravintolan korkea alv (22%). Ravintolat pelkäävät kauppaliikkeiden ulos myytävän valmisruoan korvaavan aterioiden myyntiä ravintoloissa. Näin varmaankin tapahtuu. En ole vielä kuullut perusteluja sille, miksi hyvin työllistävä ravintola-ala ei voisi tällaista alv-alennusta saada. Tietääkö joku?
Pannaan nyt yksi blogilinkki: Akateemiseen talousblogiin, jossa Niku Määttäsen juttu aiheesta.
Puhe elintarvikkeiden alv:stä on varsin propagandapitoista, kuten poliittistaloudelliset kannanotot yleensäkin. Ruoan hinta on noussut Suomessa paljon enemmän kuin muualla. Sen pitäisi laskea tukia, mutta ei varmaankaan niin tee, koska kauppa ja teollisuus parantavat katettaan. Mutta tämä ruoan hinnan nousu on merkinnyt nykyisellä verokannalla varsin kovaa tuloa myös valtiolle. Miksi siitä ei puhuta lainkaan? Paljonko valtion talous on saanut etua ylisuurista elintarvikkeiden hinnan korotuksista. Kenen taskuun korotukset ovat menneet?
Arvioisin, että kävi niin kuin etukäteen pelättiin. Kauppa ja teollisuus laittoivat tiedossa olevan arvonlisäveron laskun ruoan hintoihin jo etukäteen - eli nyt toteutuneissa hinnoissa se jo näkyy. Tämä selittäisi eron Suomen ja muun maailman hinnankorotuksissa. Nyt alentamisesta luopuminen tarkoittaisi sitä, että kuluttajat eivät saisi saada edes tätä "takaisin" - alv:n laskun pitäisi näkyä tietysti kuluttajahintojen alentumisena.
Tiedämme, että pienituloisille ruoan arvonlisäverotuksen alentuminen on merkittävää. Vaikka siitä ei puhuta, se on tärkeää myös (kaikista tuista ulos jääville ja hyvin/paljon syöville) keskituloisille samoin, varsinkin nyt kun veropolitiikka kiristyy ja palkankorotukset jäävät vähäiseksi. Suurituloisillehan tämä on ihan sama - heidän syömisensä tuskin kansantaloutta liikauttaa, vaikka absoluuttisista euromääristä puhuvat tällä yrittävät hämätä alv:n laskun sosiaalista ulottuvuutta. Talouspolitiikan asiantuntijoiden perustelu pitää alv korkealle selittyy sillä, että pienituloisten elintarvikkeisiin käyttämä osuus pienistä tuloistaan on suuri - korkea elintarvikkeiden alv palauttaa talouteen rahaa hyvällä tehokkuudella. (Vastaavalla tavalla selitetään, että hyvätuloisten saamat helpotukset eivät maksa paljon... Näitähän on viime vuosina jaettu sinne ja tänne - hyvänä esimerkkinä pääomaverotuksen tulojen romautus.)
Toinen kysymys on ollut ravintolan korkea alv (22%). Ravintolat pelkäävät kauppaliikkeiden ulos myytävän valmisruoan korvaavan aterioiden myyntiä ravintoloissa. Näin varmaankin tapahtuu. En ole vielä kuullut perusteluja sille, miksi hyvin työllistävä ravintola-ala ei voisi tällaista alv-alennusta saada. Tietääkö joku?
Pannaan nyt yksi blogilinkki: Akateemiseen talousblogiin, jossa Niku Määttäsen juttu aiheesta.
maanantaina, elokuuta 03, 2009
Kalevan Kisojen jälkeen
Olin kolme täyttä päivää henkivakuutusyhtiö Kalevan Kisoissa. Kisoja järjestetään ruumiillisen ja taloudellisen tilan parantamiseksi, voittajat voivat kutsua itseään Suomen mestareiksi. Tärkeintä on talous, sillä urheilukentän rakentaminen on investointi, kuten talousslangiin mieltyneet urheilujohtajat mielivät nykyisin toisteisesti puhua. Mukavaa oli, varsinkin kahtena ensimmäisenä, kun katsomo oli täynnä ammattilaisia ja oli väljempää.
Suomalainen kesä toki tekee kepposensa ja sadekuurot jylisivät uudelle Mondo-pinnoitteelle säännöllisin väliajoin. Katsomon yläosan betoniseinä viilensi niin, että takki oli katsomossa tarpeen, vaikka ulkoilman tila vaihteli 18-23 lämpöasteen välillä. Ihmiset olivat varsinkin parina ensimmäisenä päivänä ystävällisiä ja jopa nauravaisia. Viereen istahtaneelta valmentajalta sai kysellä uusia valmennuksen keinoja. Viereiselle penkille meni parhaimpana päivänä kaksi kultamitalia, kun Matti Välimäen ja Sari Keskitalon valmentajaisät sattuivat siihen istahtamaan.
Ilman tila oli heikoimmillaan Leppävaaran stadionin takana. Voimakkaasti allergisoivan poltetun eläimen käry on nykyisin jokaisen ulkoilmatilaisuuden riesa. Urheilukilpailussa ravintolan tarjonnan valinta on jo omituista. Paistettu kala esti käytännössä kisaravintolassa käynnin. Vähemmän allergisoivat ruokalajit olisivat mukavampia. Tuskinpa siltä välttyivät viereisellä harjoittelukentällä olleet urheilijatkaan, joista monet ovat allergisia myös kalalle. Tupakkaa varmaankin vahditaan tiukasti, vaikka etualalle sijoitetun alkoholitarjoilun yhteydessä näemmä sai polttaa. Taaimmaiseksi viedyn VIP-teltan asiakkaat saivat maksaa 100 ylimääräistä euroa siitä, että eivät nähneet sinä päivänä kisoja. Puku päällä stadionin takana aikaansa viettivät myös yhteistyökumppaneiden edustajat. Katsomossa heitä ei näkynyt. Oli varmaan kiire. Oluen hinnasta en tiedä, mutta teltan kahvilan hinnoittelu oli kohdallaan ja kahvi hyvää - harvinaista. Pullakahvit sai kahdella ja puolella eurolla.
Kritiikkiä voi antaa myös urheilulajien sijoittelusta. A1-katsomo maksoi täyden lipun hinnan, joka ei ollut aivan vähäinen, mutta silti lajit vietiin siltä näkymättömiin. Pituus, kolmiloikka, pikajuoksujen alku- ja välieriä, seiväshypyt, joiden piti tapahtua hyvän katsomisetäisyyden päässä - se on se mistä maksetaan - mutta milloin mistäkin syystä ne vietiin muualle.
Yleensä syy oli tuulessa, joka kuitenkin vaihteli - ja kriittinen mieli kysyy onko sillä loppujen lopuksi väliä hyppäävätkö naiset vajaa kuusi metriä pituutta myötä- vai vastatuuleen. Mikä poru syntyisi, jos Madonna esiintyisikin yhtäkkiä puolet vähemmän lipuista maksaneelle C-katsomolle, ja A-katsomo jäisi täyden laskun maksaneena nuolemaan näppejään. Osaa tapahtumista sai katsoa videotaululta, osaa ei nähnyt lainkaan. Siis A1- eli pääkatsomosta.
Oman kritiikkinsä ansaitsee musiikki. Leppoisaa musiikkia oli esillä vain harvoin, rokin jyskettä enemmän, jopa häiriöksi asti. En tiedä ovatko urheilijat jo niin tottuneita, mutta olin havaitsevani esimerkiksi vähempään melutasoon siedätettyjen moniottelijoiden hyppysuoritusten pilaantuvan näillä keinotekoisilla hehkutuksilla. Myös selostaja voisi miettiä, kannattaako jo juoksuvauhtinsa aloittaneelle hyppääjälle kertoa hänen pistetilanteensa numeroin puolihuudolla. Onkohan näistä kysytty urheilijoilta? Yleisurheilussa tilanne on parempi kuin pesäpallossa, joka on (huonolla) räimemusiikilla täysin pilattu.
Nuoren seitsenottelijan Maija Mattilan kolmatta pituushyppysuoritusta säesti vauhtiradan päässä Kohtalon sinfonia. Hän oli astunut kaksi ensimmäistä hyppyä yli ja kisa oli menossa pilalle. Onneksi sävelet vaihtuivat Electric Light Orchestran Roll over Beethoveniksi ja tulos tuli. Epäonnistumisen yhteydessä se olisi ollut julma pila.
Urheilu on tietysti draamaa loukkaantumisineen, epäonnistumisineen ja tunteenpurkauksineen. Siihen nähden huomiota herätti erityisesti sävyisä, hyväkäytöksinen ja ystävällinen nuoriso, joilla näytti olevan luonteva ja arvostava suhde urheilussa mukana eläviin vanhempiinsa. Kolmen urheilulla viihdyttävän lomapäivän jälkeen on mukava aloittaa taas palkkatyöt.
Suomalainen kesä toki tekee kepposensa ja sadekuurot jylisivät uudelle Mondo-pinnoitteelle säännöllisin väliajoin. Katsomon yläosan betoniseinä viilensi niin, että takki oli katsomossa tarpeen, vaikka ulkoilman tila vaihteli 18-23 lämpöasteen välillä. Ihmiset olivat varsinkin parina ensimmäisenä päivänä ystävällisiä ja jopa nauravaisia. Viereen istahtaneelta valmentajalta sai kysellä uusia valmennuksen keinoja. Viereiselle penkille meni parhaimpana päivänä kaksi kultamitalia, kun Matti Välimäen ja Sari Keskitalon valmentajaisät sattuivat siihen istahtamaan.
Ilman tila oli heikoimmillaan Leppävaaran stadionin takana. Voimakkaasti allergisoivan poltetun eläimen käry on nykyisin jokaisen ulkoilmatilaisuuden riesa. Urheilukilpailussa ravintolan tarjonnan valinta on jo omituista. Paistettu kala esti käytännössä kisaravintolassa käynnin. Vähemmän allergisoivat ruokalajit olisivat mukavampia. Tuskinpa siltä välttyivät viereisellä harjoittelukentällä olleet urheilijatkaan, joista monet ovat allergisia myös kalalle. Tupakkaa varmaankin vahditaan tiukasti, vaikka etualalle sijoitetun alkoholitarjoilun yhteydessä näemmä sai polttaa. Taaimmaiseksi viedyn VIP-teltan asiakkaat saivat maksaa 100 ylimääräistä euroa siitä, että eivät nähneet sinä päivänä kisoja. Puku päällä stadionin takana aikaansa viettivät myös yhteistyökumppaneiden edustajat. Katsomossa heitä ei näkynyt. Oli varmaan kiire. Oluen hinnasta en tiedä, mutta teltan kahvilan hinnoittelu oli kohdallaan ja kahvi hyvää - harvinaista. Pullakahvit sai kahdella ja puolella eurolla.
Kritiikkiä voi antaa myös urheilulajien sijoittelusta. A1-katsomo maksoi täyden lipun hinnan, joka ei ollut aivan vähäinen, mutta silti lajit vietiin siltä näkymättömiin. Pituus, kolmiloikka, pikajuoksujen alku- ja välieriä, seiväshypyt, joiden piti tapahtua hyvän katsomisetäisyyden päässä - se on se mistä maksetaan - mutta milloin mistäkin syystä ne vietiin muualle.
Yleensä syy oli tuulessa, joka kuitenkin vaihteli - ja kriittinen mieli kysyy onko sillä loppujen lopuksi väliä hyppäävätkö naiset vajaa kuusi metriä pituutta myötä- vai vastatuuleen. Mikä poru syntyisi, jos Madonna esiintyisikin yhtäkkiä puolet vähemmän lipuista maksaneelle C-katsomolle, ja A-katsomo jäisi täyden laskun maksaneena nuolemaan näppejään. Osaa tapahtumista sai katsoa videotaululta, osaa ei nähnyt lainkaan. Siis A1- eli pääkatsomosta.
Oman kritiikkinsä ansaitsee musiikki. Leppoisaa musiikkia oli esillä vain harvoin, rokin jyskettä enemmän, jopa häiriöksi asti. En tiedä ovatko urheilijat jo niin tottuneita, mutta olin havaitsevani esimerkiksi vähempään melutasoon siedätettyjen moniottelijoiden hyppysuoritusten pilaantuvan näillä keinotekoisilla hehkutuksilla. Myös selostaja voisi miettiä, kannattaako jo juoksuvauhtinsa aloittaneelle hyppääjälle kertoa hänen pistetilanteensa numeroin puolihuudolla. Onkohan näistä kysytty urheilijoilta? Yleisurheilussa tilanne on parempi kuin pesäpallossa, joka on (huonolla) räimemusiikilla täysin pilattu.
Nuoren seitsenottelijan Maija Mattilan kolmatta pituushyppysuoritusta säesti vauhtiradan päässä Kohtalon sinfonia. Hän oli astunut kaksi ensimmäistä hyppyä yli ja kisa oli menossa pilalle. Onneksi sävelet vaihtuivat Electric Light Orchestran Roll over Beethoveniksi ja tulos tuli. Epäonnistumisen yhteydessä se olisi ollut julma pila.
Urheilu on tietysti draamaa loukkaantumisineen, epäonnistumisineen ja tunteenpurkauksineen. Siihen nähden huomiota herätti erityisesti sävyisä, hyväkäytöksinen ja ystävällinen nuoriso, joilla näytti olevan luonteva ja arvostava suhde urheilussa mukana eläviin vanhempiinsa. Kolmen urheilulla viihdyttävän lomapäivän jälkeen on mukava aloittaa taas palkkatyöt.
sunnuntaina, elokuuta 02, 2009
tiistaina, heinäkuuta 28, 2009
Viimeistä viikkoa viedään
Kohta alkaa työnteko. Edessä onkin monenlaista. Kirja ilmestyy elokuussa, työpaikka muuttaa lupausten mukaan syyskuun loppuun mennessä. Monta mottia hakattavia halkoja siis edessä. Mutta harvinaisen kivasäinen kesä tämä on ollut.
maanantaina, heinäkuuta 20, 2009
15 kirjaa
Tämä on nopea. Älä mieti liian kauan. Listaa viisitoista kirjaa, jotka pysyvät mielessäsi aina. Ensimmäiset viisitoista, jotka muistat alle 15 minuutissa. Merkitse 15 ystävää, minut mukaanlukien, sillä olen innokas näkemään mitä kirjoja ystäväni valitsivat.
1. Joseph Heller, Catch-22.
2. Italo Svevo, Zenon tunnustuksia.
3. Robert Davies, Viides rooli.
4. Robert Musil. Mies vailla ominaisuuksia.
5. Elias Canetti, Pelastunut kieli & Soihtu korvassa & Silmäpeli. (Muistelmasarja)
6.Thomas Mann, Taikavuori.
7. Jaroslav Hasek, Kunnon sotamies Svejkin seikkailut.
8. Fedor Dostojevski, Rikos ja rangaistus.
9. Halldor Kiljan Laxness, Atomiasema.
10. Joseph Conrad, Pimeyden sydän.
11.Marianne Alopaeus, Pimeyden ydin.
12. Simo Puupponen, Siunattu hulluus.
13. Jörn Donner, Isä ja poika.
14. Väinö Linna, Sotaromaani.
15. Juhani Aho, Rautatie.
Kiitos kaikille mukaan kutsuneille!
1. Joseph Heller, Catch-22.
2. Italo Svevo, Zenon tunnustuksia.
3. Robert Davies, Viides rooli.
4. Robert Musil. Mies vailla ominaisuuksia.
5. Elias Canetti, Pelastunut kieli & Soihtu korvassa & Silmäpeli. (Muistelmasarja)
6.Thomas Mann, Taikavuori.
7. Jaroslav Hasek, Kunnon sotamies Svejkin seikkailut.
8. Fedor Dostojevski, Rikos ja rangaistus.
9. Halldor Kiljan Laxness, Atomiasema.
10. Joseph Conrad, Pimeyden sydän.
11.Marianne Alopaeus, Pimeyden ydin.
12. Simo Puupponen, Siunattu hulluus.
13. Jörn Donner, Isä ja poika.
14. Väinö Linna, Sotaromaani.
15. Juhani Aho, Rautatie.
Kiitos kaikille mukaan kutsuneille!
lauantaina, heinäkuuta 18, 2009
Kesävisa2
Kesälomareissulla tulee vastaan kaikenlaista, eikä sompailun loputtua ole lainkaan selvää, missä sitä on tullut käytyä. Lukijat voinevat auttaa paikkakuntien ja kohteiden selvittelyssä. (Kuvia klikkaamalla ne saa esille näyttävämmin.)
Ensimmäisestä kuvasta sentään muistan jotakin. Se on syntymäkotini, koulurakennus, jonka pihapiirissä järjestetään ymmärtääkseni vuosittain kovan suomalaisen kirjailijan nimissä kesäjuhliakin. Asuin tässä isäni työpaikassa vuodet 1959-1964, joskin synnytyksen jälkeiset kuukaudet käytännössä äidin kotona Kajaanissa, joka on syntymätodistukseen merkitty syntymäpaikkani. Huhtakatu 2:ssa vaunuissa vietetyistä päivistä mieleen ovat jääneet voimakkaasti kaupungin hajut, kuvan pihalta ja itse asiassa katon rajasta ensimmäiset mielikuvat jo kaksivuotiaana. Kiipesin näkyvältä metalliparvekkeelta palotikkaita myöten katolle tuossa iässä. Muistan mielipahan, joka koitui, kun käsi ei ylettynyt ylimmälle kaarelle, että olisin päässyt siirtymään tikkailta katolle. Jouduin odottelemaan isää pelastamaan tilanteen jonkin aikaa, sillä hän paikalle hälytettynä kielsi minua yrittämästä korkeammalle. Ihmettelen tietysti vieläkin miksi.
Jatkoimme matkaa syntymäkodista lauleskellen. Siellä tuli vastaan paitsi jumalaton määrä asuntovaunuja ja niskatukkaista musiikinystävää, myös lauluntekijälaulajan patsas, harvinaisuus tässäkin maassa. Paikkakunnan nimi tuntuu tutulta, vaan ei millään tule mieleen.
Mersun kierrokset pyörivät helteessä kiivaasti, mutta tämän rakennuksen äärellä pistin tupakaksi. Mikä ja missä ihmeessä me oikein oltiin?
Matkallemme vahingossa kehittynyt kirjailijateema näyttäytyi hetkeksi myös kuuluisan kirjailijan syntymäkodissa, joka on tietenkin se, se ... Mikä se nyt oli ja missä...
Kaupunkikohteita kesälomamatkalla riitti. Tämä taitaa olla raatihuone. Ainakin siltä se näyttää. Mutta minkä kaupungin? Auttakee immeiset.
Vanhan kirkon torni oli jo vinossa, mutta ei sitä tästä perspektiivistä havainnut. Laudoista huomaa, että ainakin kolmesataa vuotta ellei pitempäänkin ne ovat säitä uhmanneet. Kyllä se varmaan samassa kaupungissa oli kuin raatihuonekin.
Luonto herkisti vanhaa kirkkoa kierrettäessä:
Raatihuoneen ja kirkon lisäksi paikkakunnan silmiin pistäviä tunnusmerkkejä on nähtävissä myös tässä:
Kartanoita on kierrettävä, vaikka kaikissa ei kirjailijoita asunutkaan. Mutta täällä oli taiteilija Akseli Gallen-Kallelasta kertova näyttely meneillään. Mikä ihmeen kartano ja missä se sitten sijaitsikaan...
Suomessa on ihmeellisiä paikannimiä. Tämäkin kylä lienee perustettu A-studion toimittaja Esko Varhon kunniaksi. Mutta missä päin Suomea se lienee, sitä ei matkaseurueestamme kukaan muista.
Tämä paikka vaikuttaa hämärästi tutulta. Sain siellä piristävää kahvia ja unelmahöttöä. Oli ollut kuulemma televisiossakin juuri, mikä toi turisteja paikalle. Me emme semmoisista välitä, henkevät ja aidot kulttuuri-ihmiset. Olimme paikalla naistenlehden mainoksen perusteella.
Kiva reissu kaiken kaikkiaan, ihan vaaleanpunaisia muistoja, jos nimittäin muistaisi. Pistäkääpä paikat ja paikkakunnat paikalleen, niin saadaan albumiin tekstit.
Ensimmäisestä kuvasta sentään muistan jotakin. Se on syntymäkotini, koulurakennus, jonka pihapiirissä järjestetään ymmärtääkseni vuosittain kovan suomalaisen kirjailijan nimissä kesäjuhliakin. Asuin tässä isäni työpaikassa vuodet 1959-1964, joskin synnytyksen jälkeiset kuukaudet käytännössä äidin kotona Kajaanissa, joka on syntymätodistukseen merkitty syntymäpaikkani. Huhtakatu 2:ssa vaunuissa vietetyistä päivistä mieleen ovat jääneet voimakkaasti kaupungin hajut, kuvan pihalta ja itse asiassa katon rajasta ensimmäiset mielikuvat jo kaksivuotiaana. Kiipesin näkyvältä metalliparvekkeelta palotikkaita myöten katolle tuossa iässä. Muistan mielipahan, joka koitui, kun käsi ei ylettynyt ylimmälle kaarelle, että olisin päässyt siirtymään tikkailta katolle. Jouduin odottelemaan isää pelastamaan tilanteen jonkin aikaa, sillä hän paikalle hälytettynä kielsi minua yrittämästä korkeammalle. Ihmettelen tietysti vieläkin miksi.
Jatkoimme matkaa syntymäkodista lauleskellen. Siellä tuli vastaan paitsi jumalaton määrä asuntovaunuja ja niskatukkaista musiikinystävää, myös lauluntekijälaulajan patsas, harvinaisuus tässäkin maassa. Paikkakunnan nimi tuntuu tutulta, vaan ei millään tule mieleen.
Mersun kierrokset pyörivät helteessä kiivaasti, mutta tämän rakennuksen äärellä pistin tupakaksi. Mikä ja missä ihmeessä me oikein oltiin?
Matkallemme vahingossa kehittynyt kirjailijateema näyttäytyi hetkeksi myös kuuluisan kirjailijan syntymäkodissa, joka on tietenkin se, se ... Mikä se nyt oli ja missä...
Kaupunkikohteita kesälomamatkalla riitti. Tämä taitaa olla raatihuone. Ainakin siltä se näyttää. Mutta minkä kaupungin? Auttakee immeiset.
Vanhan kirkon torni oli jo vinossa, mutta ei sitä tästä perspektiivistä havainnut. Laudoista huomaa, että ainakin kolmesataa vuotta ellei pitempäänkin ne ovat säitä uhmanneet. Kyllä se varmaan samassa kaupungissa oli kuin raatihuonekin.
Luonto herkisti vanhaa kirkkoa kierrettäessä:
Raatihuoneen ja kirkon lisäksi paikkakunnan silmiin pistäviä tunnusmerkkejä on nähtävissä myös tässä:
Kartanoita on kierrettävä, vaikka kaikissa ei kirjailijoita asunutkaan. Mutta täällä oli taiteilija Akseli Gallen-Kallelasta kertova näyttely meneillään. Mikä ihmeen kartano ja missä se sitten sijaitsikaan...
Suomessa on ihmeellisiä paikannimiä. Tämäkin kylä lienee perustettu A-studion toimittaja Esko Varhon kunniaksi. Mutta missä päin Suomea se lienee, sitä ei matkaseurueestamme kukaan muista.
Tämä paikka vaikuttaa hämärästi tutulta. Sain siellä piristävää kahvia ja unelmahöttöä. Oli ollut kuulemma televisiossakin juuri, mikä toi turisteja paikalle. Me emme semmoisista välitä, henkevät ja aidot kulttuuri-ihmiset. Olimme paikalla naistenlehden mainoksen perusteella.
Kiva reissu kaiken kaikkiaan, ihan vaaleanpunaisia muistoja, jos nimittäin muistaisi. Pistäkääpä paikat ja paikkakunnat paikalleen, niin saadaan albumiin tekstit.
perjantaina, heinäkuuta 17, 2009
Kesälomavisa1
Arvaukset peliin. Mistä kuva on otettu?
Jotta tehtävä ei olisi mahdoton, lisätään vielä maisemaa...
Tässä näkyy jo kunnan komea hiekkarantakin.
Kuvauspaikalle johdatteli tällainen liikennemerkki:
Kirkkovenekampanja näytti ehtineen tännekin:
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Ranskaa ja vähän muitakin kieliä
Juhannuksen jälkeisenä aikana olen lukenut Antonio Tabucchin suomennetun tuotannon, muutaman Irène Némirovskyltä suomennetun teoksen ja aloittanut jo pari klassikkoa, kuten kesäiseen sivistysprojektiin kuuluu. Mukana on Proustia, Flaubertia ja de Maupassantia ja ainakin yksi tuoreempi tapaus, Jean Echenozin Minä lähden.
Klassikkohankkeella hälvennän samalla elinikäistä Ranskaan kohdistunutta epäluuloa. Ilmiön takana lymyävät tietenkin omat vajavaisuudet - en osaa ranskaa.
Miksi en? Ensimmäinen virheen tein lukioiässä. Minun olisi pitänyt mennä kielilinjalle eikä opiskella fysiikkaa ja kemiaa, jota yritin hetken opiskella jopa yliopistossa. Ranskan ja venäjän koulussa väkisin päntätyt kurssit olisivat olleet vankka pohja sille aikuisoppimiselle, mitä muiden kielten kohdalla on tapahtunut myöhempinä vuosina.
Uusien kielten opettelu on aikuisena paljon, paljon vaikeampaa. En oppinut venäjää, puolaa, espanjaa enkä arabiaakaan, vaikka yliopiston kursseilla yritin, tosin lähinnä säälittävällä tavalla. Italian opiskelu aikuisiällä näyttää olevan vähän samantapainen tavallinen tarina.
Thaikielen aakkoset sen sijaan opin Ruotsissa kesän asuessani, kun saman työpaikan tytöt selittivät, etten ikinä oppisi niitä. Käytössä olevia kirjoitusmerkkejä oli muistaakseni 46 tai 47 - historialliset mukaan lukien tietysti paljon enemmän. Opettelin Sergelnin torin kirjastosta lainaamani Easy Thai -kirjan ulkoa Tukholman rautatieasemalla lihapullavoileipien ja kakkosoluen voimalla. Harjoitteluun kului yksi sininen vihko. Lintsasin tietysti töistä tämän vuoksi kaksi päivää. Mutta kyllä se kannatti, sillä tyttöjen ilmeet olivat aidosti hämmästyneet, kun kirjoittelin pitkät rimpsut tunnistettavalla thaikirjaimistolla ja -kielellä, myös heidän antamansa "tehtävät". Kaiken olen unohtanut, paitsi sanonnan "koon kwai". Se tarkoittaa, että olet vesipuhveli. En ole sen tiedon kanssa vielä Thaimaassa käynyt.
Ranskasuhteeseen ovat toki vaikuttaneet nuoruuden Interrail-kokemukset siitä, että ranskalaiset eivät osaa muuta kuin ranskaa. Tiemme kulkivat erilleen, kuten asia kauniisti ilmaistiin. Ranskankielisiin elokuviin suhtautumiseen tämä ei ole vaikuttanut, niiden ymmärtämiseen ehkä kyllä. Mutta ehkä klassikkokirjallisuuden lukemisella sitä voi hieman parantaa, vaikka suhde jäisikin viileähköksi puutteideni vuoksi.
Klassikkohankkeella hälvennän samalla elinikäistä Ranskaan kohdistunutta epäluuloa. Ilmiön takana lymyävät tietenkin omat vajavaisuudet - en osaa ranskaa.
Miksi en? Ensimmäinen virheen tein lukioiässä. Minun olisi pitänyt mennä kielilinjalle eikä opiskella fysiikkaa ja kemiaa, jota yritin hetken opiskella jopa yliopistossa. Ranskan ja venäjän koulussa väkisin päntätyt kurssit olisivat olleet vankka pohja sille aikuisoppimiselle, mitä muiden kielten kohdalla on tapahtunut myöhempinä vuosina.
Uusien kielten opettelu on aikuisena paljon, paljon vaikeampaa. En oppinut venäjää, puolaa, espanjaa enkä arabiaakaan, vaikka yliopiston kursseilla yritin, tosin lähinnä säälittävällä tavalla. Italian opiskelu aikuisiällä näyttää olevan vähän samantapainen tavallinen tarina.
Thaikielen aakkoset sen sijaan opin Ruotsissa kesän asuessani, kun saman työpaikan tytöt selittivät, etten ikinä oppisi niitä. Käytössä olevia kirjoitusmerkkejä oli muistaakseni 46 tai 47 - historialliset mukaan lukien tietysti paljon enemmän. Opettelin Sergelnin torin kirjastosta lainaamani Easy Thai -kirjan ulkoa Tukholman rautatieasemalla lihapullavoileipien ja kakkosoluen voimalla. Harjoitteluun kului yksi sininen vihko. Lintsasin tietysti töistä tämän vuoksi kaksi päivää. Mutta kyllä se kannatti, sillä tyttöjen ilmeet olivat aidosti hämmästyneet, kun kirjoittelin pitkät rimpsut tunnistettavalla thaikirjaimistolla ja -kielellä, myös heidän antamansa "tehtävät". Kaiken olen unohtanut, paitsi sanonnan "koon kwai". Se tarkoittaa, että olet vesipuhveli. En ole sen tiedon kanssa vielä Thaimaassa käynyt.
Ranskasuhteeseen ovat toki vaikuttaneet nuoruuden Interrail-kokemukset siitä, että ranskalaiset eivät osaa muuta kuin ranskaa. Tiemme kulkivat erilleen, kuten asia kauniisti ilmaistiin. Ranskankielisiin elokuviin suhtautumiseen tämä ei ole vaikuttanut, niiden ymmärtämiseen ehkä kyllä. Mutta ehkä klassikkokirjallisuuden lukemisella sitä voi hieman parantaa, vaikka suhde jäisikin viileähköksi puutteideni vuoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)