tiistaina, helmikuuta 15, 2005

Työväenluokkaista menoa

Eilen Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran tilaisuudessa oli mukavasti väkeä. Katsoimme Veikko Aaltosen Työväenluokan (2004) ja keskustelimme: ohjaajan lisäksi paikalla oli tuottaja Heikki T. Partanen elokuvan tuottaneessa Alppiharjun Elokuva Oy:stä.

Juontajan tehtävä oli tällä kertaa helppo. Pari alkajaiskysymystä ja sujuvasanainen ohjaaja otti yleisönsä mielenkiinnon. Kysymyksiä sateli niin, että meidän piti jatkaa Andorraan tuopposelle ja leivälle. Yleisö osoitti asiantuntemustaankin, sillä Aaltosen jättimäinen Maa-dokumentti maanviljelijöistä sai kysymyksiä. Pohdiskelimme myös hämmennystä herättänyttä nimeä, ja kommenttini siitä, että elokuvan nimi olisi voinut hyvin olla "Duunarit", saikin mielestäni vastakaikua ihmisten kasvoilla.

Yleisö yllättyi, kun ohjaaja sanoi, ettei hän ole tyytyväinen elokuvansa työn kuvaukseen. Itsekin sanoin keskustelussa, että mielestäni siinä juuri sen vuoksi oli yhtymäkohtia Aho & Soldanin prosessikeskeisiin teollisuuselokuviin 1920- ja 1930-luvulta. Ohjaaja vahvisti, että hänen tarkoituksenaan oli nimenomaan kyllä tehdä prosessi tiettäväksi, mutta korostaa ihmisen panosta siinä. Yleisön mielestä - monet puheenvuorot vahvistivat tämän - hän kyllä oli onnistunut.

Veikko Aaltonen osoittautui erittäin sujuvaksi ja selkeäksi esiintyjäksi. Dokumenttielokuvaohjaajan persoonaan kuuluu aina tietty itsekorostus, usein jopa läpinäkyvään narsismiin asti. Aaltosesta se on poissa aina itseruoskintaan asti. Hän moitiskeli illan jälkipuoliskolla itseään dokumenttielokuvaohjaajana, perusteli dramatiikan tasaisuutta tiukoilla eettisillä valinnoilla, jotka estävät häntä kuvaamasta joitakin vahvoja emotionaalisia tiloja. Toisaalta tämä esiintyjien suojelu tuo ohjaajalle luottamusta: jos kuvattava näkee ohjaajan keskeyttävän kuvauksen esimerkiksi voimakkaan tunnelatauksen purkautuessa, hän voi luottaa elokuvantekijän käsittelevän aihettaankin eettisesti vahvoin perustein. Tämä luottamus on dokumenttielokuvaohjaajan ja esiintyjän - kohdehenkilöt aina esittävät itseään dokumenttielokuvissa - välinen sopimus, usein sanaton, mutta elävä ja voimassaoleva.

Itsekin ihmettelin ohjaajalle tämän ohjaajaluonteen kaksijakoisuutta: dokumenttielokuvissa dramatiikka on vähissä, hänen näytelmäelokuvissaan (mm. Tuhlaajapoika, Isä meidän, Rakkaudella, Maire, ja Juoksuhaudantie) asia on juuri päinvastoin.

Tuottaja Partanen kyllä kehui suomalaista dokumenttielokuvatuotannon järjestelmää "maailman parhaaksi", - elokuvasäätiö ja yleisradioyhtiöt tukevat sitä, vielä - mutta pohdiskeli tulevaisuutta lähes valtiovarainministeriön virkamiehen tyyliin pessimistisesti. Pöytäkeskusteluissa televisioyhtiöiden slotti-vaatimukset - tiukka määrämittaisuus, josta pitkät esitykset ovat kokonaan poissa - tulivat jälleen kerran esille. Yritin itse nostaa puheeseen myös tuottajan sensuurin tai oikeammin (televisio)tuottajien halun osallistua elokuvan suunnitteluun, toteutukseen, valintoihin ja leikkaukseen, usein vielä niin, että elokuvasta tulee ohjelma, mutta siitä emme paljon ehtineet jatkaa.

Työmyyrä Veikko Aaltosen uusin työ on nimeltään Paimen, jota en ole vielä nähnyt. Nimi viittaa enemmänkin sielunpaimeneen, sillä se seuraa Kallion pappeja työssään, tällä kertaa naisetkin mukana keskeisesti, sillä yksi papeista on naispappi.

Ei kommentteja: