Parsifal

Tänään Orionissa klo 17.45 esitetään Hans Jürgen Syberbergin elokuva Parsifal, joka sai oopperana kantaesityksensä Bayreuthissa vuonna 1882. Ooppera kulminoi niin Richard Wagnerin musiikillisen edistymisen kuin hänen poliittis-uskonnollisen ideologiansa. Syberbergin elokuvaa pidetään parhaana Wagnerin oopperoiden filmatisointina. Silti kyse ei ole vain elokuvasta tai Wagner-filmatisoinnista, ohjaaja tuo esiin kaiken sen, mitä asia hänessä herättää. "Aiva kuten säveltäjä sai inspiraatiotaan keskiaikaisista legendoista halussaan ilmaista ideoita, jotka olivat hänen omaa aikaansa, minä pohjaan käsittelyni sille tosialle, että työ on sata vuotta vanha ja voin sen vuoksi kuvata sen merkitystä ajassa", Syberberg itse totesi.

Parsifal kasvaa myyttisessä maailmassa kieltäymyksen ja itsetuntemuksen kautta vapahtajaksi, pelastaa kärsimykseen tuomitut ja nousee Graalin ritarikunnan kuninkaaksi.

Wagner yhdisti tarinaan kristillistä ja pakanallista symboliikkaa ja sitoi sen yhteen aineksilla idän ja lännen filosofiaa. Wagnerin maailmankuvassa taide ja uskonto sulautuivat toisiinsa, Parsifalista tulee ”näyttämöllinen pyhitysjuhla”, mutta samalla tulee dekonstroiduksi perinteinen sankarikäsitys. Syberbergin versiossa näyttämönä toimii Wagnerin valtava pää, ilmeisesti vähän samaan tapaan kuin yhdessä Hitler-elokuvan lopuista Fedrik "Suuren" valtaisa pää toimii lopun merkkinä. [Adolf Hitler teki itsemurhan ampumalla itseään päähän Fredrikin maalauksen edessä. Ja kyllä, kyllä hän puraisi syanidikapselin halki samalla.]

"Olen etsinyt esteettistä skandaalia yhdistämällä elokuvassa Brechtin eeppisen teatterin opit Richard Wagnerin musiikilliseen estetiikkaan, liittämällä yhteen eeppisen järjestelmän antiaristoteelisen elokuvan ja uuden myytin lait. Asiaan vihityt tietävät, mitä tämä tarkoittaa", Syberberg sanoo itse edellisestä teoksestaan Hitler, elokuva saksasta (1978).

Kundrya Parsifalissa esittää Edith Clever, jonka kasvot ovat tästä lähtien pääosassa Syberbergin myöhemmissä elokuvissa. "Parsifalissa ensimmäinen aspekti palautuu Wagnerin valtavaan päähän joka antaa puheaktille luovan funktion lauluna", Gilles Deleuze kirjoitti (1985) Cinéma 2 -teoksen päätösluvussa, "myytin voiman, jonka suhteen Ludwig, Karl May ja Hitler edustavat vain mitätöntä tai perverssiä hyväksikäyttöä, rappeutumista."

"Toinen aspekti palautuu Parsifaliin, joka kulkee kaikkien visuaalisten tilojen poikka (jotka nekin ovat syntyisin suuresta päästä)", Deleuze jatkaa, "ja joka lähtee kahdentuneena viimeisestä maailmanlopun tilasta samalla kun itse pää jakautuu ja kun tyttö-Parsifal ei enää itse välitä ääntä vaan vastaanottaa koko olemuksellaan vapahtavan äänen." Deleuzen olisi ehkä sittenkin kannattanut käyttää vastaavampaa ilmaisua: kyse ei ole päästä vaan kuolinmaskista, siis konkreettisesta jäljestä Wagnerista, mutta kuitenkin kipsisestä artefaktista. Ja niitä artefakteja tällä matkalla ajan halki Wagnerin kanssa riittää. Caspar David Friedrich, Ingres, Goya, Dürer, Titian, Caravaggio and Bramante ovat taiteilijoita, jotka ovat läsnä ja rekvisiittana ovat tietysti kipsiset tai marmoriset päät herroilta nimeltä Aiskhylos, Ludwig II, Nietzsche, Marx ja Wagner itse.

Deleuze toteaa, että "Syberberg on liittänyt visuaalisen ja äänellisen irrationaalisen syklin informaatioon ja sen ylittämiseen. Vapahdus ja taide, jotka ovat tietämisen tuolla puolen, ovat samalla myös luomista informaation tuolla puolen. Tämä vapahdus tulee liian myöhään (se on yhteinen piirre Syberbergillä ja Viscontilla), se ilmestyy kun informaatio on jo ottanut haltuunsa puheaktit ja kun Hitler on jo kaapannut saksalaisen myytin ja irrationaalisen. Mutta liian myöhään ei ole vain kielteinen asia, sillä se on merkki aikakuvasta siellä, missä aika tekee näkyväksi tilan kerroksellisuuden ja kuultavaksi puheaktin fabuloinnin.

Elokuvan elämä tai eloonjääminen riippuu sisäisestä taistelusta tietotekniikkaa vastaan. Sen vastapainoksi on nostettava kysymys, joka ylittää sen, nimittäin kysymys tiedon lähteestä ja tiedon vastaanottajasta, jolloin Wagnerin pää on henkinen automaatti ja sen Parsifal-pari psyykkinen automaatti."

Parsifal. Saksan liittotasavalta, 1982. 255 min. Ohjannut Hans-Jürgen Syberberg, kuvannut: Igar Luther, puvustus: Veronicka Dorn ja Hella Wolter, lavastus: Werner Achmann.

Näyttelijät: Amfortas: Armin Jordan, Titurel: Martin Sperr, Gurnemanz: Robert Lloyd, Parsifal I: Michael Kutter, Parsifal II: Karen Krick, Klingsor: Aage Haugland, Kundry: Edith Clever.

Laulajat: Amfortas: Wolfgang Schöne, Titurel: Hasn Tschammer, Gurnemanz: Robert Lloyd, Parsifal I / II: Reiner Goldberg, Klingsor: Aage Haugland¨, Kundry: Yvonne Minton.

Prahan sinfoniaorkesterin kuoro ja Monte Carlon sinfoniaorkesteri soittaa johtajanaan Armin Jordan.