Elämässä joutuu pohtimaan kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, miten "tuhnuleffat" tuotiin maahan. Toisella unohtuneella nimellä niitä kutsuttiin "nudeleffoiksi". Ne muut käytössä olleet nimitykset ovat yhä käyttökelpoisia (terveisiä vain Googleen!).
Suomi-Filmin tätä osastoa välillä vetänyt Jussi Kohonen kertoi vuonna 1970 Kinolehdessä "tuhnuleffojen" historiasta: "Ensimmäisenä meni sensuurissa vahingossa matkailuelokuvana läpi Kohti aurinkoa-niminen elokuva, joka kuvasi matkaa Tanskasta Korsikalla sijaitsevalle nudistileirille. Kun sen ensi-iltaa Edisonissa mainostettiin laitansa mukaisesti ensimmäisenä nudistileffana, sensuuri halusikin katsoa sen vielä uudestaan! Eli herää kysymys, olivatko he todella nähneet tämän elokuvan? Ei ainakaan olisi pitänyt tällä tavoin peräämällä paljastaa tyhmyyttään."
Jussi K:n viimeisin virke paljastaa sen kisan, joka sensuurin ja elokuva-alan välillä aina oli. Sekä elokuvantekijät että maahantuojat tietysti vetivät omat rajansa niin lähelle sallitun ja kielletyn rajapintaa kuin mahdollista.
Mitä elokuvasensuurin entinen päällikkö (1949-1966) Arvo Paasivuori ajatteli asiasta samana vuonna 1970 omassa haastattelussaan: "Alun alkaenhan lähdettiin siitä, ettei alastomuutta saanut esittää elokuvissa. Yhteiskunnassa vallitsi vanhan tyylinen säädyllinen asenne elokuviin nähden. Minä en aivan täsmällisesti osaa määritellä, mistä se elokuvien ennakkotarkastus sai alkunsa, mutta minulla on sellainen tuntuma, että se olisi lähtenyt ihmisten keskuudessa vallinneesta korkeakirkollisesta säädyllisestä näkemyksestä, jonka mukaan elokuva yleensä oli jotain syntiä ja riettautta. Elokuva-alan elinkeinonharjoittajien oli siten pyrittävä siihen, että he saivat ikään kuin hyväksytyn arvostelun näistä elokuvista, jotta kansa ei liikaa kiivailisi. Olihan kysymys taloudellisista arvoista."
"Ja tuollainen uskonnollinen pohja kaiketi meilläkin vallitsi", Paasivuori jatkoi. "Eihän 30-luvulla voitu Kansannäyttämöllä esimerkiksi esittää näytelmää Jumalan vihreät laitumet, koska Jumala oli siinä neekeri. Sitä pidettiin jumalanpilkkana. Tuollaisista vanhoista totutuista säännöksistä ja näkemyksisstä pidettiin siis kiinni."
"Elokuvatarkastamo joutui pikkuhiljaa antamaan periksi esimerkiksi alastomuuden suhteen lähtien ajatuksesta, ettei Suomi ole mikään semmonen eristetty saareke, joka ei voi huomioida maailmalla kulkevien virtausten yleistymistä. Realiteetit on osattava sopeuttaa omaan asennoitumiseen ja kulkea pikkuhiljaa edelläkävijöiden perässä. Näin me ensin hyväksyimme, että alaston voitiin kuvata, jos tämä oli liikkumaton kuten kuvapatsaat, joita voimme nähdä kaikkialla. Sitten vähitellen hyväksyttiin liikkuva alaston ja lopulta oikea alastomuuselokuvien parvi. Ehkä me nyt kuljemme jonkin viisi vuotta Tanskan ja Ruotsin jäljessä, joissa elokuvasensuuri ollaan kokonaan poistamassa". Paasivuori arvioi viisi vuotta eläkkeelle lähtönsä jälkeen Osmo Jokisen haastattelussa.
Nude- eli nudistileffoja siis alettiin tuoda Suomeen vuosina 1957-8. Ne tuottivat hyvin. Ensimmäisiä nudeleffoja esitti Edisonissa johtaja Bruno Honkanen: "Se oli Suomi-Filmin seksikuva, mutta eivät he itse uskaltaneet otaa sitä teatteriinsa. Kun he sitten näkivät, minkä mullistavan tuloksen minä niillä Edisonissa saavutin, niin sitten tulivat mukaan." Valio-Filmin maahantuoma Himon riivaajat saattoi tehdä ennätystuloksen: ensimmäisen viikon bruttokassa oli järisyttävät 12000 mk.
Honkaselta kysyttiin vuonna 1971 myös näiden elokuvien katsojista. "Tiedättekö, se oli fiksua yleisöä! Siellä oli partanaamaa ja pitkätukkaa, sitten oli monia tunnettuja tyyppejä, joita näkee kuvaruudussa. Oli suurten pankkien johtajia ja yleensä tuo yleisö muodosti sellaisen läpileikkauksen kansasta. Moni tuli kai uteliaisuudestaan. Siten oli myös niitä sairaita tyyppejä, jotka tulivat suurennuslasit kädessä... kysykää Scalan siivoojalta, minkälaisia tyyppejä ne ovat ja kuinka monta kuorta siivooja löytää lattialta käytettynä."
Honkanenkaan ei loputtomiin jaksanut seksileffoja teatterissaan pyörittää: "Niin, minä lopetin sen vuoksi, ettei se kannattanut enää kun jo kolme-neljä teatteria alkoi Helsingissä pyörittää yksistään tätä seksiä. Ja sitten minä itsekin olin kyllästynyt mokomaankin paskaan, josta aina sai kuulla. Siitä roskasta sai ihan kylliksi. Nyt niiden elokuvien aika on ohi."
Seksielokuvia myytiin mainonnalla. Mainokset kopioitiin yleensä ulkomailta, vaikka joskus suomeksikin veistettiin värssyjä: "Nätit tytöt tahallaan aina makaa mahallaan." Asiaa ei helpottanut se, että jos joskus onnistui saamaan esiin "ilkamoivan nudeleffamainoksen", siitä sai niskoilleen kunnian "pornoilijana". Siitä huolimatta, että seksileffoja levitti muun maahantuonnin ohella melkoinen joukko hyvämaineisia maahantuojia, esimerkiksi Valio-Filmi, Filmipaja, Meridian-Filmi, Magna-Filmi, Kovefilmi ja Helsinki-Filmi.
Jussi Kohoselta kysyttiin vuonna 1970, onko nudeleffojen aika ohi? "On siinä mielessä, että enää ei ulkomailta löydy niin huonoja, että ne menisivät sensuuristamme läpi. Pornoteatterien on ohjelmiston puutteen vuoksi ollut pakko palata normaaliohjelmistoon. Jos meillä voitaisiin tuoda joku Nyfiken tai Kärlekens språk, ne menisivät Espalla vaikka vuoden." Kotimaisiin tuotantoihin Kohonen ei uskonut: "Kyllä he pitävät tiukasti olemattomasta maineestaan kiinni. Eikä heillä yhdelläkään olisi kunnolliseen pornoleffaan vaadittavaa mielikuvitusta, se vaatii hyviä ideoita ja henkevää älykkyyttä."
Jörn Donner oli tietysti juuri valmistanut elokuvan Naisenkuvia. Elokuvatarkastamo tarkasti sen 22.1. 1970 ja määräsi siihen leikkauksia kuuteen eri kohtaan ja laittoi päälle rangaistusveron 30 %. Se oli ensimmäinen kotimaiseen elokuvaan tehty leikkaus Jerker A. Erikssonin päällikkökaudella, joka oli alkanut liberaalisuutta julistaen maaliskuussa 1966.
Poistettavat kohdat antavat kuvan siitä mikä oli kiellettyä ja miten sitä voisi kiertää: 1) Saunan pukuhuoneen penkillä tapahtuva parittelu– ym. kohtaus lukuunottamatta huovan peitossa tapahtuvaa välähdyksenomaista osaa; 2) edellisen kohtauksen osittainen toisto koeteatterin kankaalla; 3) näkymä ikkunan läpi alastomana seisovaan mieheen ja naiseen; 4) kohtaus, jossa kuvaaja kurkistaa saunan ikkunasta lauteilla parittelevaa miestä ja naista lukuunottamatta välähdyksenomaista kuvaa; 5) naisen sukupuolista laukeamista kuvaavasta kohtauksesta raidallisella alustalla kuvat, joissa miehestä näkyy muuta kuin kädet, sekä 6) raitiovaunussa tapahtuva parittelua koskeva kohtaus lukuunottamatta paria lyhyttä välähdystä. Poisto koskee myös kuviin liittyvää puhetta ja muuta ääntä.”
Päätös kuitenkin muuttui 30.1. 1970 Elokuvalautakunnassa. Sen ratkaisuna oli: "poistetaan 2 kohtausta. 10 %. 1) Saunan pukuhuoneen penkillä tapahtuvan parittelu– ym. kohtauksen läheltä filmatut kohdat; 2) raitiovaunussa tapahtuvasta rakkauskohtauksesta toinen osa.)"
Tämän elokuvan ansiosta syntyi termi "donnerointi", mitä termiä käyttäen lääketieteen lisensiaatti Pentti Sorrilta kysyttiin, miksi nämä elokuvat Suomessa menestyivät: "Meillä kai vallitsee vielä sellainen tirkistysmentaliteetti, keskenkasvuisuus, suomalaiset eivät vielä ole kypsyneet aikuiseen seksuaalisuuteen." Kyse ei kuitenkaan lääketieteen edustajan näkökulmasta ollut siitä, että sensuuria vaativat olisivat jotenkin olleet oikeassa: "Laitossensuuri voidaan käsittää eräänlaisena joukon 'omanatuntona'. Tässä tapahtuu sitten sellainen ilmiö, että 'tyhmyys tiivistyy massassa', joukkona ollaan vanhoillisempia ja lapsellisempia käytökseltä kuin yksilöinä. Yksilön mielipide on ennakkoluulottomampi kuin vanhoillisempi ryhmämielipide. Ryhmämielipiteen tulkkeina toimivat kansanedustajat osoittavat näin olevan suhtautuessaan huolestuneesti esimerkiksi alkoholi- tai aborttilainsäädännön uudistamiseen, johonkin radio- tai tv-ohjelmaan tai kirjaan. Samoin jossain kuuntelijajärjestössä voi voimakkaasti vallita sellainen ukkosenjumalan rankaisumentaliteetti."
Sorri huomautti myös siitä, että maaseudun ja kaupungin välillä näissä asioissa vallitsee vankka mielipide-ero. "Sensuurin äkillinen lopettaminen saattaisi aiheuttaa esimerkiksi Pohjois-Savossa tai Pohjanmaalla sellaisia raivoreaktioita, joista olisi heille itselleen ja ympäristöleen vaaraa, he eristyisivät ja siten ristiriidat kasvaisivat.
Kinolehti kävi kysymässä seksielokuvatilannetta myös maan alta. "Underground-miehenä" tunnettu M. A. Numminen kertoi tietävänsä, että varmastikin Suomessakin valmistetaan "oikeita" pornoelokuvia, vaikka hän ei ollut "sellaisia kaupallisiin tarkoituksiin valmistettuja pornojuttuja nähnyt. Nummisen mukaan underground-liike vastusti kaupallista pornoilua kuvatessaan "alastomuutta tai lempimistä. Kun kaupallisesta pornosta yritetään tehdä mahdollisimman kiihottavia, mutta ovat tylsiä, on u-kuvien pyrkimyksenä olla vaihtelevia ja hilpeitä, hauskoja katsella. Kuitenkin ystäväni Peter Widén on tällaisten pornonvastaisten u-kuvien teosta kärsimässä kahden kuukauden pakkolaitosrangaistusta".
Sensuurin, poliisin ja oikeuslaitoksen oli tietysti vaikea pohtia elokuvien takana olevaa aatemaailmaa, sillä ei se ollut helppoa asiantuntijallekaan. Kysyttäessä miten u-elokuvan kohtaukset kuvataan, koska ne eroavat pornosta, M. A. Numminen vastasi: "On hankala nimetä missä ne eroaisivat tavallisesta pornosta, sillä kohtaus saattaa näyttää aivan samanlaiselta, siinä on nyanneista kysymys."
Vuonna 1970 poliisi sanoi puuttuvansa elokuvaesityksiin hyvin harvoin, muistissa oli kolme tapausta vuosikymmenessä, viimeisimpänä siltasaarelaisen hotellin ns. kabinettifilmit, jotka "olivat kuulemma varsin kesyjä." Tullikaan ei ollut enää niin tarkka, sillä yksityiseen käyttöön saattoi - ehkä - pikkufilmejä tuoda: epäsiveellisten elokuvien myynnin ja levityksen esti toki laki. Enemmän kuin 8 mm:n ns. pornoelokuvia, tulli takavarikoi lehtiä ja esimerkiksi kuvitettuja avainrenkaita.
Mikä sitten oli tullin mielestä pornoa vuonna 1970? Sellaiset pienkuvat "joissa molemmat sukupuolet ovat asialla, tai intiimit ruumiinalueet selkeästi seisovat tai avautuvat nähtäväksi." Silloin tulli "lyö kintaat päälle" ja asia käsitellään "rosiksessa".
keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005
tiistaina, marraskuuta 29, 2005
Suomalaisen elokuvan sensuuri 1912-1968
Kiellot ja leikkaukset sensuurin alusta 1912 vuoden 1966 helmikuun loppuun. Sensuuripäällikköt Alexander Nikiforow (1912-1917), Fredrik Lindström (1919-1924), J. A. Hollo (1935-1939) ja Antti Inkinen (1939-1949) ja Arvo Paasivuori (1949-1966). [Lisäsin Paasivuoren ajan. Täydennän tätä sotasensuurin kielloilla myöhemmin. Nyt ei ehdi]
Raatimies Blomin paluu Pietarista Turkuun (Rådman Bloms återkomst från Petersburg till Åbo, tark. 4.12. 1912). ”Ofvannämda film godkännes icke till offentlig förevisning härstades.
Karhunmetsästys Sodankylässä (tark., 2.3. 1914). ”Gudkännes … med förbehåll at ur filmen … ute slutas de mera råa senerna medd inalles 22 mt.”
Kuvia Ida Aalbergin hautajaisista (Kielletään kokonaan 23.1. 1915. ”Godkännes ej till offentlig föreställning härstades”)
Konrad Tallrothin ohjaama Eräs elämän murhennäytelmä. (Kielletään kokonaan elokuussa 1916 poliittisesti vaarallisena.)
Jaakko Korhosen Rovastin häämatkat (tark. 7.8. 1931. ”Vanhassa puussa ei voi olla tuore oksa.”)
Risto Orkon Pikku myyjätär (tark., 14.11.1933. "Leikattu 250 m.")
Valentin Vaalan Kaikki rakastavat (tark. 21.11. 1935. Leikattu: ”Hiskiä siivottava – sylkemiset – lyönti takap. 12 m leikattu.”)
Valentin Vaalan Niskavuoren naiset (tark. 11.1. 1938. Kielletään kokonaan ”sentähden, ettei filmin valmistaja suostu leikkaamaan 2 osasta sänkykohtausta, utark. 12.1. 1938 ”. "Leikattu 2 osa sänkylähikoht. 12 metriä. 9.4. 1946 Hyväksytään (ilman leikkauksia).")
Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta (tark. 29.11. 1938. "Leikattu 140 metriä: 1 os.: Isäntä piian sängyssä, lyhenn.; 2 os.: Tumman tytön II sänkykohtaus kokonaan; 2 os.: Pihlajatertun kanssa heinäpellolla; 3 os.: Lyhennetty kohtausta ilotytön luona; 3 os.: Raskaudentila – synnytyshuuto.")
T. J. Särkän ja Yrjö Nortan Eteenpäin – elämään (tark. 24.1. 1939. "Leikattu 6. osasta 6 metriä; suutelukohtauksesta osa.")
Nyrki Tapiovaaran Kaksi Vihtoria (tark. 3.2. 1939. ”Leikattu 200 metriä osista 2, 3, 4, 5: 1) Kohtaus majatalossa). 2) Tanssikohtaus lyhennettävä. 3) Vihtorin ja Klaaran keskustelu viimeisessä näytöksessä lyhenn.”
Kalle Kaarnan Isoviha (tark. 29.9. 1939. Leikattu 100 metriä: 1.os.: ”Perivihollistamme Moskovaa vastaan”. ”Mulkosilmä, Moskoviitta” –. 2 os.: Moskovalaisten raatoja – itsehän niitä teimme. Moskoviittoja. Ryssän maalla. 3 os.: Kasakat kirkossa – lyhennettävä. Lähikuva: naurava kasakannaama. Kasakka emännän kimpussa (jälkiosa pois). 4. os.: Ryssiä ei ole syytä armahtaa… Kaivoon työntäminen poistetaan. Vielä 1. taistelukohtuasta (Narva?) voidaan myös lyhentää 3. Kirkkoviinin juonti (lyhennetään). 6.10. 1939 Opetusministeriön määräyksestä kielletty. 13.12. Jäger-Filmi Oy:n valmistama elokuva ”Isoviha” on hyväksytty esitettäväksi ja on myös lapsille sallittu, Kustaa Vilkuna, erillisen sensuuriviraston päällikkö. Merk. Sotasensuuriviraston leima.)
Kooste-elokuva Välähdyksiä Suomen-Venäjän sodasta 1939-40. (tark. 10.5. 1940. Leikattu 1., 2., 3., osa: 30 m)
Risto Orkon Taistelun tie (tark. 10.5. 1940. ”Jäätyneitä ruumiita poistettava, 10 m.”)
Kalle Kaarnan Simo Hurtta (tark. 6.9. 1940. ”Leikattu 3. & 4. osa 100 m: 1) Hirttämiskohtaukseta. 2) Rovastin tulo juhlaan. 3) Kirkkokohtaus.")
Eino Jurkan Eulalia täti (tark. 15.11. 1940. ”Leikattu 3. os. 3,5 metriä: Birgit Kronströmin tanssikohtuksesta pois johdannosta jalannosto pöydälle ja jalkineen kiinnittäminen.")
Theodor Lutsin ja Erkki Uotilan Salainen ase (tark. 29.12. 1942. Leikattu 4. os. 25 + 48 metriä = 73 metriä”)
Eero Levän Varuskunnan pikku morsian. (Tarkastusanomus puuttuu elokuvatarkastamon arkistosta. Lokakuussa 1943 elokuva kiellettiin kokonaan ensimmäisessä tarkoituksessa ”omiaan vahingoittamaan maan puolustusta”, hyväksyttiin marraskuussa, sen jälkeen kun valmistaja Karhu-Filmi oli lyhentänyt elokuvaa 100 metrillä.)
Ansa Ikosen Nainen on valttia (tark. 10.8. 1944. "Leikattu 4. osa 3 metriä: Juopottelukohtauksen konjakin kaataminen.")
Teuvo Tulion Sellaisena kuin sinä minut halusit. Tarkastusanomuksen päiväys 7.6. 1944. Leikattu 50 metriä: ”3 os.: Jalan silitys. 5 os.: Ohjeen muk. (kengästä juonti, suuteleminen varpaista ylös, pöydällä tanssi, tytön rukous).”
T. J. Särkän Anja, tule kotiin (tark. 17.11. 1944. ”Leikattu 10 metriä 2. osan lopusta tai 3. osan alusta (sohvakohtaus lyhennettävä)”.)
Martin Söderhjelmin Rakkautensa uhri (tark. 10.2. 1945. Leikattu 3. os. tanssik. 60 metriä).
Teuvo Tulion Rakkauden risti (tark. 22.1. 1946. ”Leikattu 4. os. 10 metriä: Liivimainos pois.)
Roland af Hällströmin Houkutuslintu (tark. 26.2. 1946. ”Leikattu saunakoht. 10 metriä.”)
Teuvo Tulion Levoton veri (tark. 12.3. 1946. ”Leikattu 10 metriä (Makaam. alasti lyhenn. Miehen esiint.)”)
Ilmari Unhon Minä elän (tark. 3.10. 1946. ”Leikattu 1 os. 10 metriä: ryyppytarjoilu alusta.”)
Valentin Vaalan Loviisa (tark. 19.12. 1946. ”Leikattu 3. os. 1 metri: hameen nostaminen.”)
Ilmari Unhon Pimeänpirtin hävitys (tark. 1.3. 1947. ”Leikattu 10 metriä: Puukotus pois.”)
Roland af Hällströmin Läpi usvan (tark. 20.1. 1948. ”Leikkauksia 170 metriä: 1 os.: Valkeatukk, tyttö laivaan. Nylon suk. tyttöset. 3 os.: Pöytätanssi. Lapset makaamassa. 5. os.: Tanssikohtauksen välillä vaatteiden ylös ottaminen")
Ossi Elstelän Kalle Aaltosen morsian (tark. 3.10. 1948. ”Tanssikohtaus ravintolassa (alastontanssi).”)
Teuvo Tulion Hornankoski (tark. 22.2. 1949. ”Kohtaus liiterissä; nainen laskeutuu selälleen.”)
Roland af Hällströmin Vain kaksi tuntia (tark. 26.4. 1949. ”Leikattu 5 metriä: vaimon leikkauskohtaus, kun injektio rintojen väliin.)
Veikko Itkosen Näin syntyi nykypäivä 1900–1950 (tark.9.1. 1950. ”Leikkauksia 100 m: 1. Goltzin paraaati. 2. Talvisodassa HS:n otsake ”Suomalaiset saaneet paljon sotavankeja”. 3. Talvisodasta ”Venäjän hyökkäys Suomeen”. 4. Hitlerin 50–vuotispäivä. 5. Hitlerin puhe Brüsselin valt. 6. Kreikan valtaukseen liittyvät vastaanottokohtaukset.)
Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (tark. 30.9. 1952. ”2 kohtaa käsikirjoituksesta poistettava 14 metriä.”)
Lasse Pöystin Kaksi hauskaa vekkulia (tark. 29.4.1953. ”Leikkauksia 24 metriä (lyhennetty juopottelukohtausta. Pullo pianolla ja kukkukello ja pojan pullon tuonti.”)
Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä kesälaitumella. (tark. 15.10.1953. Leikattu 5. osasta alkoholin tarjoilua 18 metriä.”
Ville Salmisen Laivan kannella (tark. 23.11. 1954. ”Leikattu 3 metriä: tatuointi alaston nainen.”)
Kaarlo Nuorvalan Viettelysten tie (tark. 21.10. 1955. Leikkauksia 19 metriä.”
Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä (tark. 28.10. 1955. ”Leikattava 22 m”. Elokuvalautakunta: ei leikkauksia.”)
Aarne Tarkaksen Jokin ihmisessä. (Tarkastusanomus jätetty 21.2. 1956. Tarkastamon vaatimuksesta elokuvan loppu uusittu. Hyväksymispäätös 1.3. 1956.)
Valentin Vaalan Yhteinen vaimomme. (tark. 2.3. 1956. Leikkauksia 12,5 metriä.)
Hannu Lemisen Ratkaisun päivät (Tarkastusanomus jätetty 21.6. 1956. Tarkastamon hyväksymispäätös 20.9. 1956. Ulkoasiainministeriön edustajan kehotuksesta elokuvasta poistettiin kohtauksen neuvostodiplomaatin neuvotteluista inkeriläisten palauttamisen vuoksi ja lapsen raahaaminen autoon maastapoistamista varten.)
Matti Kassilan Elokuu (tark. 2.10. 1956 ”Leikkauksia 33 metriä (Maijan ja Viktorin vanhan lemmen kohtauksia ynnä Iitan ja Matin latolempeä lyhennettävä.)
Jorma Nortimon Pikku Ilona ja hänen karitsansa (tark. 8.1. 1957. ”Likkauksia 28,10 metriä.”)
Eino Ritarin Kylä (tark. 5.3. 1957. ”Leikkauksia 18 metriä (poliisin ryypyt 2-5).”)
Ville Salmisen Taas tyttö kadoksissa. (tark. 29.4.1957. Leikkauksia 24 metriä (repliikeistä 1 osa pois Kyllikki Saari ja sanat pappi ja nimismies.)
William Markuksen Rakas varkaani (tark. 21.5. 1957. Kuvan moraali kyseenalainen – vero 30 %. 4.6. 1957. Loppu muutettu (vankilaan meno lisätty, pituutta lisää 50 metriä – vero 15 %.)
Aarne Tarkaksen Herra Sotaministeri (tark. 6.8.1957. ”Leikkauksia 14 metriä (pari ryypiskelykohtausta, jotka nuorison kannalta ikäviä).
Aarne Tarkaksen Vihdoinkin hääyö (tark. 1.10.1957. ”Leikattu 4. os. 8 metriä humaltuneen kotiinlähdöstä autollameno (rattijuoppo)).
Armand Lohikosken Kahden ladun poikki (tark. 25.2. 1958. ”Leikattu 30 metriä.”
William Markuksen Autuas eversti (tark. 1.7.1958 ”Leikattu 200 m (Ruumisarkun kanssa pelehtiminen menee mauttomuudessaan sietämättömiin.”)
William Markuksen Verta käsissämme (tark. 13.11. 1958. Leikattu 14 metriä. Lautakunta 17.11.1958: sama.”)
Aarne Tarkaksen Ei ruumiita makuuhuoneeseen (tark. 28.4. 1958. ”Leikattu 17,5 metriä. (lyhennettävä ’happomurha’ kohtausta”)).
Maunu Kurkvaaran Autotytöt (tark.27.9.1960. ”Leikattu 1. osasta 1,5 metriä (rekka-auto)”.
T. J. Särkän Kuu on vaarallinen (tark. 28.11.1961. ”Leikkauksia 23 metriä (2. os ja 3 os. tytön alastomana juoksu ja uimarannan seksuaalinen kohtaus, 3 osassa hautauksen jälkeen rakastelukohtaus)
Teuvo Tulion Se alkoi omenasta. ”1.3. 1962 Kielletään hyvien tapojen vastaisena. 5.3. 1962 elokuvalautakunta kieltää kokonaan. 16.3. 1962 Korkein Hallinto-oikeus hyväksyy, palauttaa tarkastamoon. 8.5. 1962 Hyväksytään, leikkauksia 20 metriä.”
Matti Kassilan Tähdet kertovat, komisario Palmu (tark. 31.8.1962. Leikkauksia 4 metriä (astutuskohtaukset 5. osasta)).
Matti Kassilan Kolmen kaupungin kasvot (tark. 4.12. 1962. ”Leikkauksia 25 metriä (4. osa strip-tease lyhennetään)).
Åke Lindmanin Ota minut nuorena (tark. 7.3. 1963. Leikkauksia 159 metriä: ”1 os.: striptease ja kaatuminen sohvalle ja siihen liittyvä repliikki. 2 os.: tirkistely avaimenreiästä, naisten tappelua lyhennettävä, lattiapainista suurin osa. 3. os.: sänkykeskustelu tanssipaikassa, autotappelu lyh. Ainoastaan ens. isku jää. Repliikki ”Sänkyynmeno ilman naista”, Riisuuntuminen ja tanssi huvilassa. 5 os.: laivassa rintojen kopeloiminen.” 21.3. 1963: Elokuvalautakunta pysytti samat leikkaukset ja määräsi nimen muutettavaksi ”Jengiksi”, jota firma ehdotti.)
Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa (tark. 17.9.1963 ”1. osasta leikattu 19 metriä: venäl. rajapoliisin peräytyminen pistooliuhkan edessä.”)
Erik Häkkisen Jäinen saari (tark. 28.12. 1964. ”Leikattu 13 metriä. (lyhentämällä 4. näyt. sänkykohtauksen loppuosaa repliikkiin ”Tapoin tytön” saakka, kuitenkin niin, että kuvavälähdys tytön yskimisestä jää jälelle.)”
Raatimies Blomin paluu Pietarista Turkuun (Rådman Bloms återkomst från Petersburg till Åbo, tark. 4.12. 1912). ”Ofvannämda film godkännes icke till offentlig förevisning härstades.
Karhunmetsästys Sodankylässä (tark., 2.3. 1914). ”Gudkännes … med förbehåll at ur filmen … ute slutas de mera råa senerna medd inalles 22 mt.”
Kuvia Ida Aalbergin hautajaisista (Kielletään kokonaan 23.1. 1915. ”Godkännes ej till offentlig föreställning härstades”)
Konrad Tallrothin ohjaama Eräs elämän murhennäytelmä. (Kielletään kokonaan elokuussa 1916 poliittisesti vaarallisena.)
Jaakko Korhosen Rovastin häämatkat (tark. 7.8. 1931. ”Vanhassa puussa ei voi olla tuore oksa.”)
Risto Orkon Pikku myyjätär (tark., 14.11.1933. "Leikattu 250 m.")
Valentin Vaalan Kaikki rakastavat (tark. 21.11. 1935. Leikattu: ”Hiskiä siivottava – sylkemiset – lyönti takap. 12 m leikattu.”)
Valentin Vaalan Niskavuoren naiset (tark. 11.1. 1938. Kielletään kokonaan ”sentähden, ettei filmin valmistaja suostu leikkaamaan 2 osasta sänkykohtausta, utark. 12.1. 1938 ”. "Leikattu 2 osa sänkylähikoht. 12 metriä. 9.4. 1946 Hyväksytään (ilman leikkauksia).")
Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta (tark. 29.11. 1938. "Leikattu 140 metriä: 1 os.: Isäntä piian sängyssä, lyhenn.; 2 os.: Tumman tytön II sänkykohtaus kokonaan; 2 os.: Pihlajatertun kanssa heinäpellolla; 3 os.: Lyhennetty kohtausta ilotytön luona; 3 os.: Raskaudentila – synnytyshuuto.")
T. J. Särkän ja Yrjö Nortan Eteenpäin – elämään (tark. 24.1. 1939. "Leikattu 6. osasta 6 metriä; suutelukohtauksesta osa.")
Nyrki Tapiovaaran Kaksi Vihtoria (tark. 3.2. 1939. ”Leikattu 200 metriä osista 2, 3, 4, 5: 1) Kohtaus majatalossa). 2) Tanssikohtaus lyhennettävä. 3) Vihtorin ja Klaaran keskustelu viimeisessä näytöksessä lyhenn.”
Kalle Kaarnan Isoviha (tark. 29.9. 1939. Leikattu 100 metriä: 1.os.: ”Perivihollistamme Moskovaa vastaan”. ”Mulkosilmä, Moskoviitta” –. 2 os.: Moskovalaisten raatoja – itsehän niitä teimme. Moskoviittoja. Ryssän maalla. 3 os.: Kasakat kirkossa – lyhennettävä. Lähikuva: naurava kasakannaama. Kasakka emännän kimpussa (jälkiosa pois). 4. os.: Ryssiä ei ole syytä armahtaa… Kaivoon työntäminen poistetaan. Vielä 1. taistelukohtuasta (Narva?) voidaan myös lyhentää 3. Kirkkoviinin juonti (lyhennetään). 6.10. 1939 Opetusministeriön määräyksestä kielletty. 13.12. Jäger-Filmi Oy:n valmistama elokuva ”Isoviha” on hyväksytty esitettäväksi ja on myös lapsille sallittu, Kustaa Vilkuna, erillisen sensuuriviraston päällikkö. Merk. Sotasensuuriviraston leima.)
Kooste-elokuva Välähdyksiä Suomen-Venäjän sodasta 1939-40. (tark. 10.5. 1940. Leikattu 1., 2., 3., osa: 30 m)
Risto Orkon Taistelun tie (tark. 10.5. 1940. ”Jäätyneitä ruumiita poistettava, 10 m.”)
Kalle Kaarnan Simo Hurtta (tark. 6.9. 1940. ”Leikattu 3. & 4. osa 100 m: 1) Hirttämiskohtaukseta. 2) Rovastin tulo juhlaan. 3) Kirkkokohtaus.")
Eino Jurkan Eulalia täti (tark. 15.11. 1940. ”Leikattu 3. os. 3,5 metriä: Birgit Kronströmin tanssikohtuksesta pois johdannosta jalannosto pöydälle ja jalkineen kiinnittäminen.")
Theodor Lutsin ja Erkki Uotilan Salainen ase (tark. 29.12. 1942. Leikattu 4. os. 25 + 48 metriä = 73 metriä”)
Eero Levän Varuskunnan pikku morsian. (Tarkastusanomus puuttuu elokuvatarkastamon arkistosta. Lokakuussa 1943 elokuva kiellettiin kokonaan ensimmäisessä tarkoituksessa ”omiaan vahingoittamaan maan puolustusta”, hyväksyttiin marraskuussa, sen jälkeen kun valmistaja Karhu-Filmi oli lyhentänyt elokuvaa 100 metrillä.)
Ansa Ikosen Nainen on valttia (tark. 10.8. 1944. "Leikattu 4. osa 3 metriä: Juopottelukohtauksen konjakin kaataminen.")
Teuvo Tulion Sellaisena kuin sinä minut halusit. Tarkastusanomuksen päiväys 7.6. 1944. Leikattu 50 metriä: ”3 os.: Jalan silitys. 5 os.: Ohjeen muk. (kengästä juonti, suuteleminen varpaista ylös, pöydällä tanssi, tytön rukous).”
T. J. Särkän Anja, tule kotiin (tark. 17.11. 1944. ”Leikattu 10 metriä 2. osan lopusta tai 3. osan alusta (sohvakohtaus lyhennettävä)”.)
Martin Söderhjelmin Rakkautensa uhri (tark. 10.2. 1945. Leikattu 3. os. tanssik. 60 metriä).
Teuvo Tulion Rakkauden risti (tark. 22.1. 1946. ”Leikattu 4. os. 10 metriä: Liivimainos pois.)
Roland af Hällströmin Houkutuslintu (tark. 26.2. 1946. ”Leikattu saunakoht. 10 metriä.”)
Teuvo Tulion Levoton veri (tark. 12.3. 1946. ”Leikattu 10 metriä (Makaam. alasti lyhenn. Miehen esiint.)”)
Ilmari Unhon Minä elän (tark. 3.10. 1946. ”Leikattu 1 os. 10 metriä: ryyppytarjoilu alusta.”)
Valentin Vaalan Loviisa (tark. 19.12. 1946. ”Leikattu 3. os. 1 metri: hameen nostaminen.”)
Ilmari Unhon Pimeänpirtin hävitys (tark. 1.3. 1947. ”Leikattu 10 metriä: Puukotus pois.”)
Roland af Hällströmin Läpi usvan (tark. 20.1. 1948. ”Leikkauksia 170 metriä: 1 os.: Valkeatukk, tyttö laivaan. Nylon suk. tyttöset. 3 os.: Pöytätanssi. Lapset makaamassa. 5. os.: Tanssikohtauksen välillä vaatteiden ylös ottaminen")
Ossi Elstelän Kalle Aaltosen morsian (tark. 3.10. 1948. ”Tanssikohtaus ravintolassa (alastontanssi).”)
Teuvo Tulion Hornankoski (tark. 22.2. 1949. ”Kohtaus liiterissä; nainen laskeutuu selälleen.”)
Roland af Hällströmin Vain kaksi tuntia (tark. 26.4. 1949. ”Leikattu 5 metriä: vaimon leikkauskohtaus, kun injektio rintojen väliin.)
Veikko Itkosen Näin syntyi nykypäivä 1900–1950 (tark.9.1. 1950. ”Leikkauksia 100 m: 1. Goltzin paraaati. 2. Talvisodassa HS:n otsake ”Suomalaiset saaneet paljon sotavankeja”. 3. Talvisodasta ”Venäjän hyökkäys Suomeen”. 4. Hitlerin 50–vuotispäivä. 5. Hitlerin puhe Brüsselin valt. 6. Kreikan valtaukseen liittyvät vastaanottokohtaukset.)
Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (tark. 30.9. 1952. ”2 kohtaa käsikirjoituksesta poistettava 14 metriä.”)
Lasse Pöystin Kaksi hauskaa vekkulia (tark. 29.4.1953. ”Leikkauksia 24 metriä (lyhennetty juopottelukohtausta. Pullo pianolla ja kukkukello ja pojan pullon tuonti.”)
Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä kesälaitumella. (tark. 15.10.1953. Leikattu 5. osasta alkoholin tarjoilua 18 metriä.”
Ville Salmisen Laivan kannella (tark. 23.11. 1954. ”Leikattu 3 metriä: tatuointi alaston nainen.”)
Kaarlo Nuorvalan Viettelysten tie (tark. 21.10. 1955. Leikkauksia 19 metriä.”
Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä (tark. 28.10. 1955. ”Leikattava 22 m”. Elokuvalautakunta: ei leikkauksia.”)
Aarne Tarkaksen Jokin ihmisessä. (Tarkastusanomus jätetty 21.2. 1956. Tarkastamon vaatimuksesta elokuvan loppu uusittu. Hyväksymispäätös 1.3. 1956.)
Valentin Vaalan Yhteinen vaimomme. (tark. 2.3. 1956. Leikkauksia 12,5 metriä.)
Hannu Lemisen Ratkaisun päivät (Tarkastusanomus jätetty 21.6. 1956. Tarkastamon hyväksymispäätös 20.9. 1956. Ulkoasiainministeriön edustajan kehotuksesta elokuvasta poistettiin kohtauksen neuvostodiplomaatin neuvotteluista inkeriläisten palauttamisen vuoksi ja lapsen raahaaminen autoon maastapoistamista varten.)
Matti Kassilan Elokuu (tark. 2.10. 1956 ”Leikkauksia 33 metriä (Maijan ja Viktorin vanhan lemmen kohtauksia ynnä Iitan ja Matin latolempeä lyhennettävä.)
Jorma Nortimon Pikku Ilona ja hänen karitsansa (tark. 8.1. 1957. ”Likkauksia 28,10 metriä.”)
Eino Ritarin Kylä (tark. 5.3. 1957. ”Leikkauksia 18 metriä (poliisin ryypyt 2-5).”)
Ville Salmisen Taas tyttö kadoksissa. (tark. 29.4.1957. Leikkauksia 24 metriä (repliikeistä 1 osa pois Kyllikki Saari ja sanat pappi ja nimismies.)
William Markuksen Rakas varkaani (tark. 21.5. 1957. Kuvan moraali kyseenalainen – vero 30 %. 4.6. 1957. Loppu muutettu (vankilaan meno lisätty, pituutta lisää 50 metriä – vero 15 %.)
Aarne Tarkaksen Herra Sotaministeri (tark. 6.8.1957. ”Leikkauksia 14 metriä (pari ryypiskelykohtausta, jotka nuorison kannalta ikäviä).
Aarne Tarkaksen Vihdoinkin hääyö (tark. 1.10.1957. ”Leikattu 4. os. 8 metriä humaltuneen kotiinlähdöstä autollameno (rattijuoppo)).
Armand Lohikosken Kahden ladun poikki (tark. 25.2. 1958. ”Leikattu 30 metriä.”
William Markuksen Autuas eversti (tark. 1.7.1958 ”Leikattu 200 m (Ruumisarkun kanssa pelehtiminen menee mauttomuudessaan sietämättömiin.”)
William Markuksen Verta käsissämme (tark. 13.11. 1958. Leikattu 14 metriä. Lautakunta 17.11.1958: sama.”)
Aarne Tarkaksen Ei ruumiita makuuhuoneeseen (tark. 28.4. 1958. ”Leikattu 17,5 metriä. (lyhennettävä ’happomurha’ kohtausta”)).
Maunu Kurkvaaran Autotytöt (tark.27.9.1960. ”Leikattu 1. osasta 1,5 metriä (rekka-auto)”.
T. J. Särkän Kuu on vaarallinen (tark. 28.11.1961. ”Leikkauksia 23 metriä (2. os ja 3 os. tytön alastomana juoksu ja uimarannan seksuaalinen kohtaus, 3 osassa hautauksen jälkeen rakastelukohtaus)
Teuvo Tulion Se alkoi omenasta. ”1.3. 1962 Kielletään hyvien tapojen vastaisena. 5.3. 1962 elokuvalautakunta kieltää kokonaan. 16.3. 1962 Korkein Hallinto-oikeus hyväksyy, palauttaa tarkastamoon. 8.5. 1962 Hyväksytään, leikkauksia 20 metriä.”
Matti Kassilan Tähdet kertovat, komisario Palmu (tark. 31.8.1962. Leikkauksia 4 metriä (astutuskohtaukset 5. osasta)).
Matti Kassilan Kolmen kaupungin kasvot (tark. 4.12. 1962. ”Leikkauksia 25 metriä (4. osa strip-tease lyhennetään)).
Åke Lindmanin Ota minut nuorena (tark. 7.3. 1963. Leikkauksia 159 metriä: ”1 os.: striptease ja kaatuminen sohvalle ja siihen liittyvä repliikki. 2 os.: tirkistely avaimenreiästä, naisten tappelua lyhennettävä, lattiapainista suurin osa. 3. os.: sänkykeskustelu tanssipaikassa, autotappelu lyh. Ainoastaan ens. isku jää. Repliikki ”Sänkyynmeno ilman naista”, Riisuuntuminen ja tanssi huvilassa. 5 os.: laivassa rintojen kopeloiminen.” 21.3. 1963: Elokuvalautakunta pysytti samat leikkaukset ja määräsi nimen muutettavaksi ”Jengiksi”, jota firma ehdotti.)
Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa (tark. 17.9.1963 ”1. osasta leikattu 19 metriä: venäl. rajapoliisin peräytyminen pistooliuhkan edessä.”)
Erik Häkkisen Jäinen saari (tark. 28.12. 1964. ”Leikattu 13 metriä. (lyhentämällä 4. näyt. sänkykohtauksen loppuosaa repliikkiin ”Tapoin tytön” saakka, kuitenkin niin, että kuvavälähdys tytön yskimisestä jää jälelle.)”
Moroskooppi
Kaikkihan ovat huomanneet yhden jos toisenkin huumoriblogin tai sellaisenaan itseään pitävän kuoleman ja/tai katoamisen: Kysyn vaan, Karu Selli, Morjensta Kuukautisliittestä, Huumoriblogi jne... Sitäkin suuremmalla ilolla on luettava Moroskoopin paluuta.
Itse olisin sen kyllä ptsikoinut sen juuri nimellä Moroskoopin paluu. Vai olisiko sen pitänyt ensin olla Moroskooppi II tai Moroskooppii ja vasta sitten Moroskoopin poika, Moroskooppi iskee takaisin ja Moroskoopi vastaisku? Ja mistä johtuu, ettei Saymore Buttia näe allekirjoittajana. Olemmeko saaneet aidon vain kurjan jäljitelmän?
No parempi sekin, kuin mitä Paeae auch-ich vuolaudessaan meille lupaa: "Kaikkien yllätykseksi minulla on mielessäni yksi humoristinen ajatus. Toteutan sen varmaan piakkoin." Saksa on aina Saksa, vaikka tulimyrskyssä paistais.
Entäpä blogi, jonka nimeä-ei-mainita. Sekin noudattaa jos-ei-voi-ottaa-pitää-lainata-elon-oppia: "Aikaa - tai tarmoa - ei kerta kaikkiaan riitä nokkelien, tarkasti harkittujen mutta silti villiä elinvoimaa tihkuvien, jopa nummimaisesti kumpuilevien sana- ja ajatusleikittelyjen sommitteluun." Voihan baskervillenkoirat!
Siksi on parasta tilata Moroskooppi etusivulle vikkelään. Kannustukseksi. Tosin viime kerralla se pahalainen meni meikäläisestä ohi dopplerina ja vingahdukseen se päättyi. Mutta kuten arvovaltainen Blogistan-julkaisu taannoin ilmoitti, se ei tällä kertaa olisi ihme kun on alamäet liukkaina.
Mutta ihmehän se semmoinen kehityskulku kohdallani olisi, kun sentään kyse oli keltapäiväsanoman grande-uskontonumerosta. Loogissisäsiittoista ristiriitaa.
Itse olisin sen kyllä ptsikoinut sen juuri nimellä Moroskoopin paluu. Vai olisiko sen pitänyt ensin olla Moroskooppi II tai Moroskooppii ja vasta sitten Moroskoopin poika, Moroskooppi iskee takaisin ja Moroskoopi vastaisku? Ja mistä johtuu, ettei Saymore Buttia näe allekirjoittajana. Olemmeko saaneet aidon vain kurjan jäljitelmän?
No parempi sekin, kuin mitä Paeae auch-ich vuolaudessaan meille lupaa: "Kaikkien yllätykseksi minulla on mielessäni yksi humoristinen ajatus. Toteutan sen varmaan piakkoin." Saksa on aina Saksa, vaikka tulimyrskyssä paistais.
Entäpä blogi, jonka nimeä-ei-mainita. Sekin noudattaa jos-ei-voi-ottaa-pitää-lainata-elon-oppia: "Aikaa - tai tarmoa - ei kerta kaikkiaan riitä nokkelien, tarkasti harkittujen mutta silti villiä elinvoimaa tihkuvien, jopa nummimaisesti kumpuilevien sana- ja ajatusleikittelyjen sommitteluun." Voihan baskervillenkoirat!
Siksi on parasta tilata Moroskooppi etusivulle vikkelään. Kannustukseksi. Tosin viime kerralla se pahalainen meni meikäläisestä ohi dopplerina ja vingahdukseen se päättyi. Mutta kuten arvovaltainen Blogistan-julkaisu taannoin ilmoitti, se ei tällä kertaa olisi ihme kun on alamäet liukkaina.
Mutta ihmehän se semmoinen kehityskulku kohdallani olisi, kun sentään kyse oli keltapäiväsanoman grande-uskontonumerosta. Loogissisäsiittoista ristiriitaa.
maanantaina, marraskuuta 28, 2005
Ketä kiinnostaa, Leo?
Onko Helsingin Sanomien tavistoimittaja Leo Pugin ulkomaanosastolta tullut ahdistelluksi? Onko häntä painostettu kirjoittamaan blogia? Siltä ainakin vaikuttaa, sillä tämän päiväisessä (HS 28.11.2005, C3) jutussaan hän tekee selväksi paitsi sen, miksi ei itse halua sellaista kirjoittaa, myös sen, miksi ei halua kirjoittaa ylipäätään mitään. Kunhan nyt jotakin työnsä vastineeksi kääntelee.
Ketä Hesarin lukijaa kiinnostaa, Leo? Haluaisimme samalla intensiteetillä tietää myös, miksi et hyppää laskuvarjolla, kerää mustesieniä tai veistä Stalin-patsaita. Blogikirjoituksena kolumni sen sijaan olisi ollut ihan aatelia: metodologinen alemmuudentunto kun on saanut jo Blogistanissa kokonaisen koulukunnan.
Mutta sen sijaan, että osoittaisi mieltään, blogikansa vastaa kannustuksella. "Anna siis palaa Leo, ei minua kiinnosta 'suuret visiot' tai 'mullistavat ajatukset-, joiden puutteen tunnet estävän blogin kirjoittamisen", huomauttaa Kansatieteilijä desktopinsa äärellä urbaaniantropologisesta näkökulmasta. Leokin voisi antaa blogillaan panoksen blogikirjoittajien luomaan verkostoituneeseen suureen kertomukseen, jota purkamaan lähitulevaisuudessa tarvitaan satoja ja taas satoja kansatieteilijöitä.
Kari Haakana muistuttaa siitä, kuinka silloin kun se ilmiö oli uusi, kännykkää pidettiin kolumneissa vain itsetehostuksena - vaikka kyllä jokainen joka on nähnyt 1980-luvun alussa pollean nuoren miehen raahaavan monikiloista kännykkää ja puhuvan siihen viittilöiden ja metelöiden Aleksanterinkadulla on kyllä loppuikänsä juuri sitä mieltä. Mutta asiat arkipäiväistyvät, Kari sanoo, ja lohduttaa: "Niin että kyllä se siitä, Leo. Avaa vaikka pari olutta odotellessa. Ei blogin perustamisella ole mikään kiire. Voit tehdä sen aivan yhtä hyvin sitten kymmenen vuoden kuluttua, [-- --] eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota." Näin on, Hesarin toimittajallakin on meidän liberaalien bloggaajien mielestä oikeus olla kymmenen vuotta ajastaan jäljessä ja mikä ettei vielä toisenkin vuosikymmenen.
Anita Konkka päättelee Leo P:n kärsivän masennuksesta. Koska hän ei sitä mainitse, sanottakoon, että lehden kuvasta päätellen se on ilmeistä. Puginin otsa hikoilee ja parta on ajamatta: yleisvaikutelmaksi liberaalille bloggaajalle tulee, että Puginin tapana on illan päätteeksi miettiä hetken kuinka rahat riittävät seuraavaan tilipäivään, avata sen jälkeen olutpullon (tai kaksi, onko hikihelmi ylähuulellakin?) ja mennä vähän myöhemmin sänkyyn - valvomaan. Se on masennusta. "Toimittajien työ on ollut kilpailua jo ennen nykyistä tilannetta. He ovat kilpailleet keskenään ja toisten lehtitalojen kanssa siitä kuka saa parhaimman skuupin ja istuneet pressiklubilla purkamassa päivän työpaineita. Heidän työnsä on ollut rankkaa, he ovat kyynistyneet, palaneet loppuun ja hoitaneet masennusta alkoholilla", Anitakin luonnehtii journalistin arkea ja muistuttaa toimittajan talon hyvistä mielenterveyspalveluista. Me Sedis Blogissa tietysti yhdymme toivotuksiin rentouttavan hohotuksen kera.
Kasan Jussi ryhtyy evankelistaksi ja meinaa käännyttää Puginin pojan siltä istumalta. "Itse asiassa Pugin on niitä harvoja Hesarin toimittajia, joiden toivoisi perustavan blogin. Hänen kirjoitustyylinsä sopisi blogiin kuin nenä päähän. Ei kai vielä ole liian myöhäistä?" Kuten tämän kirjoituksen alusta huomasitte, olen samaa mieltä, vaikka en aina muista nenää päähän sovittaakaan, vaan homma menee usein ihan poskelleen. Puginin kirjoittajanlahjat, joita hän itse metodisesti niin taitavasti väheksyy, sopisivat juuri blogiin - kuin nenä poskelle.
Ja minkä bloginkirjoittajan maailma Leossa menettääkään. Esimerkiksi Dazzle keksii Leon inspiroimana kysymyksiä liukuhihnalta tavalla, josta tulee etsimättä mieleen vanhat hyvät tai paremmat ajat satoine kysymyksineen ja vastauksineen. Dazzle häikäistyy Puginin loistokkuuteen juuri bloginkirjoittajana (joka ei siis vielä itse potenssiaan tiedosta): "Kirjoitushan oli loistava! Pugin kirjoittaa kuin Platon."
Ketä Hesarin lukijaa kiinnostaa, Leo? Haluaisimme samalla intensiteetillä tietää myös, miksi et hyppää laskuvarjolla, kerää mustesieniä tai veistä Stalin-patsaita. Blogikirjoituksena kolumni sen sijaan olisi ollut ihan aatelia: metodologinen alemmuudentunto kun on saanut jo Blogistanissa kokonaisen koulukunnan.
Mutta sen sijaan, että osoittaisi mieltään, blogikansa vastaa kannustuksella. "Anna siis palaa Leo, ei minua kiinnosta 'suuret visiot' tai 'mullistavat ajatukset-, joiden puutteen tunnet estävän blogin kirjoittamisen", huomauttaa Kansatieteilijä desktopinsa äärellä urbaaniantropologisesta näkökulmasta. Leokin voisi antaa blogillaan panoksen blogikirjoittajien luomaan verkostoituneeseen suureen kertomukseen, jota purkamaan lähitulevaisuudessa tarvitaan satoja ja taas satoja kansatieteilijöitä.
Kari Haakana muistuttaa siitä, kuinka silloin kun se ilmiö oli uusi, kännykkää pidettiin kolumneissa vain itsetehostuksena - vaikka kyllä jokainen joka on nähnyt 1980-luvun alussa pollean nuoren miehen raahaavan monikiloista kännykkää ja puhuvan siihen viittilöiden ja metelöiden Aleksanterinkadulla on kyllä loppuikänsä juuri sitä mieltä. Mutta asiat arkipäiväistyvät, Kari sanoo, ja lohduttaa: "Niin että kyllä se siitä, Leo. Avaa vaikka pari olutta odotellessa. Ei blogin perustamisella ole mikään kiire. Voit tehdä sen aivan yhtä hyvin sitten kymmenen vuoden kuluttua, [-- --] eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota." Näin on, Hesarin toimittajallakin on meidän liberaalien bloggaajien mielestä oikeus olla kymmenen vuotta ajastaan jäljessä ja mikä ettei vielä toisenkin vuosikymmenen.
Anita Konkka päättelee Leo P:n kärsivän masennuksesta. Koska hän ei sitä mainitse, sanottakoon, että lehden kuvasta päätellen se on ilmeistä. Puginin otsa hikoilee ja parta on ajamatta: yleisvaikutelmaksi liberaalille bloggaajalle tulee, että Puginin tapana on illan päätteeksi miettiä hetken kuinka rahat riittävät seuraavaan tilipäivään, avata sen jälkeen olutpullon (tai kaksi, onko hikihelmi ylähuulellakin?) ja mennä vähän myöhemmin sänkyyn - valvomaan. Se on masennusta. "Toimittajien työ on ollut kilpailua jo ennen nykyistä tilannetta. He ovat kilpailleet keskenään ja toisten lehtitalojen kanssa siitä kuka saa parhaimman skuupin ja istuneet pressiklubilla purkamassa päivän työpaineita. Heidän työnsä on ollut rankkaa, he ovat kyynistyneet, palaneet loppuun ja hoitaneet masennusta alkoholilla", Anitakin luonnehtii journalistin arkea ja muistuttaa toimittajan talon hyvistä mielenterveyspalveluista. Me Sedis Blogissa tietysti yhdymme toivotuksiin rentouttavan hohotuksen kera.
Kasan Jussi ryhtyy evankelistaksi ja meinaa käännyttää Puginin pojan siltä istumalta. "Itse asiassa Pugin on niitä harvoja Hesarin toimittajia, joiden toivoisi perustavan blogin. Hänen kirjoitustyylinsä sopisi blogiin kuin nenä päähän. Ei kai vielä ole liian myöhäistä?" Kuten tämän kirjoituksen alusta huomasitte, olen samaa mieltä, vaikka en aina muista nenää päähän sovittaakaan, vaan homma menee usein ihan poskelleen. Puginin kirjoittajanlahjat, joita hän itse metodisesti niin taitavasti väheksyy, sopisivat juuri blogiin - kuin nenä poskelle.
Ja minkä bloginkirjoittajan maailma Leossa menettääkään. Esimerkiksi Dazzle keksii Leon inspiroimana kysymyksiä liukuhihnalta tavalla, josta tulee etsimättä mieleen vanhat hyvät tai paremmat ajat satoine kysymyksineen ja vastauksineen. Dazzle häikäistyy Puginin loistokkuuteen juuri bloginkirjoittajana (joka ei siis vielä itse potenssiaan tiedosta): "Kirjoitushan oli loistava! Pugin kirjoittaa kuin Platon."
Radioon
Radiohaastattelu tai oikeammin -keskustelu on sitten tältä erää ohi. Juttelimme YLEQ:n Peltirumpu-kirjallisuusohjelman toimittajan Jukka Kuosmasen kanssa tunnin ja kaksi minuuttia Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän. Aikaan sisältyi musiikkia 1960- ja 1970-luvulta.
YleQ 3.12. klo 16.02: Peltirumpu. Lauantaina 3.12.2005. Peltirummussa mennään virtaa ylös päin Joseph Conradin Pimeyden sydämen kanssa. Höyrylaivan kippari Marlow vie Peltirummun viikon lukijan, tutkija Jari Sedergrenin, Afrikkaan Kongojoelle - joelle, jossa myös norsunluuagentti Kurtz hoitaa bisneksiään. Kattilapaineita ja norsunluun hintaa tarkkailee toimittaja Jukka Kuosmanen.
Ohjelma uusitaan sunnuntaina 4.12. klo 9 alkaen. Itse tulen mukaan ohjelmaan lauantaina klo 17.03 ja sunnuntai-aamuna kello kymmenen jälkeen, mutta paikka nojatuolissa kannattaa ottaa jo tuntia aiemmin.
Ihan hauska kokemus. Radiotoimittajien kanssa on aina kiva työskennellä. Kuulokkeet korvilla tunnelma on kuin helikopterin kahvoissa.
YleQ 3.12. klo 16.02: Peltirumpu. Lauantaina 3.12.2005. Peltirummussa mennään virtaa ylös päin Joseph Conradin Pimeyden sydämen kanssa. Höyrylaivan kippari Marlow vie Peltirummun viikon lukijan, tutkija Jari Sedergrenin, Afrikkaan Kongojoelle - joelle, jossa myös norsunluuagentti Kurtz hoitaa bisneksiään. Kattilapaineita ja norsunluun hintaa tarkkailee toimittaja Jukka Kuosmanen.
Ohjelma uusitaan sunnuntaina 4.12. klo 9 alkaen. Itse tulen mukaan ohjelmaan lauantaina klo 17.03 ja sunnuntai-aamuna kello kymmenen jälkeen, mutta paikka nojatuolissa kannattaa ottaa jo tuntia aiemmin.
Ihan hauska kokemus. Radiotoimittajien kanssa on aina kiva työskennellä. Kuulokkeet korvilla tunnelma on kuin helikopterin kahvoissa.
lauantaina, marraskuuta 26, 2005
Hyppää pois, hyppääää pois
Hyppäsin pois oravanpyörästä yhdeksi päiväksi. Olen katsellut urheilua. Töllöstä näkee hiihtoa, ampumahiihtoa ja nyt mäkihyppyä. Suuria kansallisia tunteita, välillä surullisia muistoja. Mutta nyt pitäisi lukaista Joseph Conradin kirja Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1902).
Elokuvan (Apocalypse Now!, 1979) ja kirjan inspiroimana kirjoitin aikoinaan lyhyen niitä vertailevan jutun. Tuo kirjoitus oli nyt sattunut Yleisradion kulttuuritoimituksen toimittajan silmiin ja hän kutsui minut juttelemaan radioon Conradin kirjasta.
Nauhoitus on maanantaina. Ajattelin ennen sitä lukaista suomenkielisen käännöksen, koska viisi vuotta sitten luin sen englanniksi hukattuani käännöksen. Suomentaja Kristiina Kivivuori on huipputasoa, niin kuin niin monet kääntäjät, jotka ovat tuoneet maailmankirjallisuuden luettavaksemme. Yhdessä kirjastojen annin kanssa ei voi kuin iloita siitä, että talviset illat ja yöt ovat niin pitkiä. Silloin kelpaa romaaneja lueskella.
Elokuvan (Apocalypse Now!, 1979) ja kirjan inspiroimana kirjoitin aikoinaan lyhyen niitä vertailevan jutun. Tuo kirjoitus oli nyt sattunut Yleisradion kulttuuritoimituksen toimittajan silmiin ja hän kutsui minut juttelemaan radioon Conradin kirjasta.
Nauhoitus on maanantaina. Ajattelin ennen sitä lukaista suomenkielisen käännöksen, koska viisi vuotta sitten luin sen englanniksi hukattuani käännöksen. Suomentaja Kristiina Kivivuori on huipputasoa, niin kuin niin monet kääntäjät, jotka ovat tuoneet maailmankirjallisuuden luettavaksemme. Yhdessä kirjastojen annin kanssa ei voi kuin iloita siitä, että talviset illat ja yöt ovat niin pitkiä. Silloin kelpaa romaaneja lueskella.
Hankia ja jalkapalloa
Lunta tuli, muttei tupaan. Huomasin vasta aamulla maailman kirkastuneen. Hyvä, sillä syksyn musta on kyllä tuntunut kropassa koko viikon. Toivottavasti lumi pysyy ja hankea syntyy: säästymme syysflunssaltakin jos muutaman asteen pakkanen tappaa kesäiset bakteerit.
"Viides Beatles", George Best on sitten kuollut. Jalkapallistin seuroja olivat Manchester United, Stockport County, Cork Celtics, Dunstable Town, Los Angeles Aztecs, Fulham, Fort Lauderdale Strikers, Hibernian, San Jose Earthquakes, Bournemouth, Brisbane Lions ja titteleitä mm. Football Writers' Player of the Year (1968) ja European Player of the Year (1968). ManU:ssa Best voitti Englannin liigan vuonna 1965 ja 1967 sekä Euroopan Cupin 1968. ManU oli tuolloin suosikkiseurani.
Se miksi tästä kirjoitan johtuu osin noista lapsuuden muistoista, mutta myös Bestin komeasta ja hieman moraalia horjuttavasta motosta: "Kulutin paljon rahaa viinaan, naisiin ja nopeisiin autoihin. Loput rahat tuhlasin."
"Viides Beatles", George Best on sitten kuollut. Jalkapallistin seuroja olivat Manchester United, Stockport County, Cork Celtics, Dunstable Town, Los Angeles Aztecs, Fulham, Fort Lauderdale Strikers, Hibernian, San Jose Earthquakes, Bournemouth, Brisbane Lions ja titteleitä mm. Football Writers' Player of the Year (1968) ja European Player of the Year (1968). ManU:ssa Best voitti Englannin liigan vuonna 1965 ja 1967 sekä Euroopan Cupin 1968. ManU oli tuolloin suosikkiseurani.
Se miksi tästä kirjoitan johtuu osin noista lapsuuden muistoista, mutta myös Bestin komeasta ja hieman moraalia horjuttavasta motosta: "Kulutin paljon rahaa viinaan, naisiin ja nopeisiin autoihin. Loput rahat tuhlasin."
perjantaina, marraskuuta 25, 2005
Sotasyyllisyysseminaarin paluu
Taannoinen postaukseni sotasyyllisyysseminaarista poiki reaktioitakin. SDP:n historian kanssa täystyöllistetty tohtori Mikko Majander pisti mailia siitä, että olin maininnut hänetkin "torjuntavoitto"-linjan kannattajaksi. Virhe oli minun ja siis korjattakoon. Tarjosin kyllä vastinetilaakin - sehän olisi Blogistanissa uusi ja hauska ilmiö, mutta työkiireet estävät niin tarkkojen muotoilujen väsäämisen. Samalla on hauska huomata, että jos ei muuten, niin ainakin "puskaradion" kautta sana menee blogeista perille. En väitä, ettenkö olisi sitä ajatellutkin... Joka tapauksessa historian ammattilaisten läsnäolo pakottaa miettimään omaakin sanomistaan entistä tarkemmin.
Mikko korjasi viestissään pitävänsä "kesän 1944 sotilaallisen puolustuksen onnistumista jatkon kannalta perkeleellisen tärkeänä", mutta sanoo vierastaneensa torjuntavoitto-termiä. Olemme siis samoilla linjoilla ja samoista syistäkin vielä: tämä "torjuntavoiton" rummuttaminen kun on alkanut hämärtää historiallista tosiseikastoa. Miesten palatessa syksyllä sodasta takana oli hävitty sota sekä suurpoliittisesti että miesten (ja naisten) kokemusmaailmassa. Heillä oli edessään iso tehtävä: sopeutua uuteen tilanteeseen. Eikä se historiallinen tehtävä, joka myös toteutui ollut mitään selkärangatonta ja munatonta touhua, kuten torjuntavoitto-kolikon heittely kääntöpuolellaan antaa ymmärtää.
Mikolla oli aihetta huomautella myös siitä, että puhuin hänen yhteydessään ”ideologisesta hehkutuksesta” ja vielä väitöskirjastakin samaan syssyyn. Aivan kokonaan en anna periksi aikataulun vuoksi kovakouraisesti typistetyn puheen juhlaluonteelle, mutta irroitamme tämän kommentoinnin nyt ja kokonaan ansiokkaasta väitöskirjasta. Siinä ideologian merkityksen tarkastelu nivoutui tyylikkäästi osaksi rakenteellista yhteiskuntatasoa. Se ei ollut pelkkää sosialidemokratian sankaritarinaa, kuten omasta heitostani olisi voinut päätellä, ja olihan väitöksen teeman iskulauseeksi tiivistänyt loppulausekin toista: ”Miksi Suomesta ei siis tullut kansandemokratiaa... Koska Suomi oli pohjoismaa.”
Tanner-kommentoinnistanikin vielä peräännyn mielelläni sen verran, varsinkin nyt kun puhumme Mikon väitöskirjasta, että sen argumentointi perustui varsin vankkaan kansainväliseen vertailuun: kyse ei ollut kansallisen hehkutuksesta tai vanhakantaisen nationalismin paluusta. Mutta en minä semmoista ihan väittänytkään.
Mutta lukekaa nyt Mikon väitöshaastattelu ja samantiensä hänen väitöskirjansa "Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-1951."
Mikko korjasi viestissään pitävänsä "kesän 1944 sotilaallisen puolustuksen onnistumista jatkon kannalta perkeleellisen tärkeänä", mutta sanoo vierastaneensa torjuntavoitto-termiä. Olemme siis samoilla linjoilla ja samoista syistäkin vielä: tämä "torjuntavoiton" rummuttaminen kun on alkanut hämärtää historiallista tosiseikastoa. Miesten palatessa syksyllä sodasta takana oli hävitty sota sekä suurpoliittisesti että miesten (ja naisten) kokemusmaailmassa. Heillä oli edessään iso tehtävä: sopeutua uuteen tilanteeseen. Eikä se historiallinen tehtävä, joka myös toteutui ollut mitään selkärangatonta ja munatonta touhua, kuten torjuntavoitto-kolikon heittely kääntöpuolellaan antaa ymmärtää.
Mikolla oli aihetta huomautella myös siitä, että puhuin hänen yhteydessään ”ideologisesta hehkutuksesta” ja vielä väitöskirjastakin samaan syssyyn. Aivan kokonaan en anna periksi aikataulun vuoksi kovakouraisesti typistetyn puheen juhlaluonteelle, mutta irroitamme tämän kommentoinnin nyt ja kokonaan ansiokkaasta väitöskirjasta. Siinä ideologian merkityksen tarkastelu nivoutui tyylikkäästi osaksi rakenteellista yhteiskuntatasoa. Se ei ollut pelkkää sosialidemokratian sankaritarinaa, kuten omasta heitostani olisi voinut päätellä, ja olihan väitöksen teeman iskulauseeksi tiivistänyt loppulausekin toista: ”Miksi Suomesta ei siis tullut kansandemokratiaa... Koska Suomi oli pohjoismaa.”
Tanner-kommentoinnistanikin vielä peräännyn mielelläni sen verran, varsinkin nyt kun puhumme Mikon väitöskirjasta, että sen argumentointi perustui varsin vankkaan kansainväliseen vertailuun: kyse ei ollut kansallisen hehkutuksesta tai vanhakantaisen nationalismin paluusta. Mutta en minä semmoista ihan väittänytkään.
Mutta lukekaa nyt Mikon väitöshaastattelu ja samantiensä hänen väitöskirjansa "Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-1951."
Muistilista
OHJELMA PERJANTAIKSI:
1) Tee molemmat portugalilaisleffojen katalogitekstit. Pyydä hakemaan levyt tai palauta ne - sähköposti, että hakevat tai lounas niin, että viet.
2) Lähetä nyt aamupäivällä ne biisit sähköpostitse Ylen miehelle, ja valmistaudu maanantain haastatteluun Conradin kirjasta. Toisin sanoen, lue se kirja. Hanki edes selailtavaksi.
3) Lähetä oman kirjan esittelyteksti SKS:n kustannustoimittajallesi. Ja korjaa se teksti. Kirjoita ainakin 30 viitettä niin ettei niitä tarvitse korjata jälkikäteen.
4) On perjantai. Syö. Oikolue ruokaa odottaessa yksi luku. Eikä sitten kahvia niin paljon.
5) Muokkaa ja kirjoita ensi viikon Orion-esitteet printtikuntoon. Päivittele miksi ne eivät ole tulleet ajoissa.
6) Muista ottaa myöhässä olevat kaupunginkirjaston kirjat mukaan ja palauta ne. Säästät rahaa, sillä taksamittari käy koko ajan.
7) Hymyile. Toista se itsellesi.
Ja hauskaa työpäivää, toivoo sihteerikkösi.
1) Tee molemmat portugalilaisleffojen katalogitekstit. Pyydä hakemaan levyt tai palauta ne - sähköposti, että hakevat tai lounas niin, että viet.
2) Lähetä nyt aamupäivällä ne biisit sähköpostitse Ylen miehelle, ja valmistaudu maanantain haastatteluun Conradin kirjasta. Toisin sanoen, lue se kirja. Hanki edes selailtavaksi.
3) Lähetä oman kirjan esittelyteksti SKS:n kustannustoimittajallesi. Ja korjaa se teksti. Kirjoita ainakin 30 viitettä niin ettei niitä tarvitse korjata jälkikäteen.
4) On perjantai. Syö. Oikolue ruokaa odottaessa yksi luku. Eikä sitten kahvia niin paljon.
5) Muokkaa ja kirjoita ensi viikon Orion-esitteet printtikuntoon. Päivittele miksi ne eivät ole tulleet ajoissa.
6) Muista ottaa myöhässä olevat kaupunginkirjaston kirjat mukaan ja palauta ne. Säästät rahaa, sillä taksamittari käy koko ajan.
7) Hymyile. Toista se itsellesi.
Ja hauskaa työpäivää, toivoo sihteerikkösi.
torstaina, marraskuuta 24, 2005
Kansalaiset, medborgare!
Päätin lopettaa epäonnistuneen blogikokeiluni ja siirsin sieltä tänne viimeisimmän juttuni. Anteeksipyyntöni uusinnan tuomasta harmista. Pitäkää sitä haamupäivityksenä.
Kansalaiset, medborgare! Hyvät naiset ja herrat!
Aivan aluksi haluan kiittää kaikkia teitä siitä syvistä riveistä kumpuavasta energiasta, joka on saanut Teidät tv-vastaanottimien ääreen tänäkin uutena vuotena.
Hyvää uutta vuotta kaikille teille, bästa tittare på työväki, ja erityisen lämpimät kiitokseni tänäkin vuonna 2007 myös sponsoreilleni, Uutisvuodolleni sekä amerikkalaisille ystävilleni sikäläisillä tv-kanavilla.
Hyvää uutta vuotta myös kansalaisille ja iloista sekä nopeaa palautusta teille muille siellä, missä teitä voidaan auttaa parhaiten.Kun astuin tämän vuoden maaliskuussa virkaani, me kandidaatit olimme joutuneet käymään läpi valtaisan vaalikampanjan.
Jotkut teistä saattavat muistaa kuinka vähän yli vuosi sitten kävimme tiedotusvälineissä ja kansan parissa kiihkeää mielipidekamppailua. Kävimme sitä Uutisvuodossa, Tutussa jutussa, Pikkukakkosessa ja Idols-loppukilpailuissa. Ja kaikkialla siellä, missä me henkilökohtaisen panoksemme antaen jaoimme soppatykillä hernekeittoa, tapasimme työttömiä ja urheilimme viittätoista eri lajia todistaaksemme globalisaationäkemyksemme kantavuuden niissäkin rakenteissa, jotka kuuden vuoden ajan tulivat johdattelemaan kansakuntaamme uusien uhrauksien äärelle parantaessamme kansainvälistä kilpailukykyämme yli maltillisen sopuratkaisun.
Ratkaisuksi löytämäni Upcode-älyruutu oli, kuten selkeässä sanomassani kansalaisille kampanjassani korostin: ”Easy and instant access to online-content for mobile users”. Älyruutu on siis helppo ja nopea tapa päästä online-periaatteella kiinni muuttuvaan tietoon kamerapuhelimen avustuksella.
Juuri tämän vuoksi presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhlat - todelliset työväen suurkekkerit - vuonna 2006 olivatkin nähtävissä varsin monilla Nokia-merkkisillä puhelimilla jokaisessa suomalaisuuteen panostavassa kodissa. Kokonaan ilman digiyhteyttä!Mutta palauttakaamme mieliin nuo vaikeat ajat marraskuussa 2005.
Tuolloin minun oli pakko korostaa, hieman suomalaista globaaliyhteisöllisyyttämme nakertavasti, että se suunta, johon kansakuntamme oli syöksymässä, huolestutti minua varsin ja kovin suuresti.
Kyse ei ollut vain turvallisuuspolitiikasta, vaan koko taloudellisesta politiikastamme, yhteiskuntapolitiikasta ja ympäristöpolitiikasta. Miljoonat suomalaiset jakavat nyt ajatuksen siitä, että silloiset epämääräisyydet kasaantuivat kohtalokkaiksi perusvirheiksi tavalla, joka vaaransi joitakin tärkeitä suomalaisia perusarvoja, ennen kaikkea omistuksen edistämisen, mikä varallisuusveron poistolla oli lähtenyt hyvin käyntiin.
Ja ihmiset halusivat panna ne järjestykseen. Varmistaa tulevaisuuden. Siksi älyruutu varmisti presidentin paikan kännykkä-äänestyksessä minulle. Ne välikohtaukset, jotka syntyivät Idols-äänestyksen ja Presidentinvaalien sotkeentumista puhelinlinjoilla, ovat taakse jäänyttä elävää.
Suuresti arvostamani Agnes, ystäväni, jos sallit tervehdyksen sinne kuvaruudun toiselle puolelle, ei kuitenkaan puolalaisena voinut - äänestystuloksesta huolimatta - tulla valituksi Tasavallan Presidentiksi, vaikkakin hänen poikansa voitaneen kahden kauden jälkeen huutaa kuninkaaksi, Sigismund Finlandiae nimellä.
Tämä kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman Upcode-ohjelmaa ja teknologiaa, joka kykeni lukemaan kamerapuhelimella globaaliin standardiin perustuvaa 2-ulotteista Data Matrix –koodia.
Saulin Upcode-älyruudun kautta tapahtuva yhteys oli vaalien alla ainoa mahdollinen ja turvallinen tapa asioida mobiili-internetissä. Siksi se on tänään myös kansallinen ratkaisu.Haluan vielä nykyisten kehityskulkujenkin jälkeen palauttaa hetkeksi ajatuksemme noihin kultaisiin päiviin.
Kuluneen kieltämättä hieman raskaan vuoden aikana on ehkä syntynyt ajatuksia siitä, että ne poliittiset suunnanvalinnat, joita me presidenttikandidaatit tuolloin edistimme, askarruttivat monia kansalaisia syvästi.
Kyse ei ollut ainoastaan nyt jo porteillamme tavoitellusta NATO-jäsenyydestä, vaan myös taloudellisesta globalisaatiosta ja diktatuurin välttämättömyydestä talouskasvulle.
Ilman näitä tapahtumia monet suomalaiset arvot olisivat olleet jakamattomassa vaarassa. Vain älyruutu-portaali teki todellisen emansipaation mahdolliseksi.Vaalimenestyksen pelasti se, että sivustollani oli mahdollista ladata kännykkään ohjelmiston, jolla voitiin käyttää arvopohjaista älyruutua.
Tarvinneeko edes palauttaa mieliinne, kuinka helppoa sillä oli seurata kännykällä voittoisan Sauli - You Are My Big Brother -kampanjaa. Siis kyllä! Missä tahansa oletkin, ilman nettiyhteyttä, pääset omalla kännykälläsi lukemaan vaikkapa tänään President's blogia.
Aiempien kampanjoiden tapana oli ollut ladata kissa pöydälle, keskustella vaihtoehdoista ja tehdä sitten päätös. Se olisi ollut vanhan käytännön mukaisesti oikeaa johtajuutta.
Mutta niin ei tarvinnut käydä tällä kertaa. Me olemme niin monta kertaa maksaneet kalleimman hinnan vääristä päätöksistä - eikä meidän olisi tarvinnut tehdä näitä historiallisia virheitä, jotka vaaransivat kansakunnan tulevaisuuden, mikäli entisessä järjestelmässä olisi pidättäydytty.
Nyt, menestyksellisen vaalin jälkeen, näemme missä me olemme ja tiedämme tarkalleen mitä meidän pitää tehdä.
Kansalaiset, medborgare! Älyruutu tuo matkapuhelimeen ajan tasalla olevat tiedot Saulin presidenttiuran etenemisestä vielä toisenakin vuotena, sen kautta kuka tahansa vapaa kansalainen voi vastaanottaa Saulin kannanottoja ajankohtaisiin teemoihin politiikan eri saralla.
Ja ekstrana siihen kuuluu myöskin aivan vapaa, free and for nothing -pääsy Saulin blogiin. Pääset kamerapuhelimella ajankohtaisiin kampanjatietoihin Älyruudun kautta seuraavasti: Asenna Upcode-ohjelma puhelimeesi wap-selaimen kautta maksutta ruudun alareunassa välkkuvästä osoitteesta. Jos olet ladannut ohjelman jo aiemmin, kuten turvallisuuspoliisi on viime aikojen kampanjoissaan suositellut, tätä vaihetta ei tarvitse toteuttaa.
Sen jälkeen avaa ohjelma puhelimen valikosta ja tähtää kameralla ruutuun noin 15 cm etäisyydeltä. Sovellus ottaa kuvan automaattisesti ja tuo tiedot näytöllemme. Jos laite kysyy puhelinyhteyttä, vastaa ”kyllä”.
Lisäneuvoja ja opastusta saa kuvan alareunasta välkkyvästä osoitteesta: "Achtung -- This email address is being protected from spam bots, you need Javascript enabled to view it tai -- Achtung! loppuu.
Kansalaiset, medborgare! Hyvät naiset ja herrat!
Aivan aluksi haluan kiittää kaikkia teitä siitä syvistä riveistä kumpuavasta energiasta, joka on saanut Teidät tv-vastaanottimien ääreen tänäkin uutena vuotena.
Hyvää uutta vuotta kaikille teille, bästa tittare på työväki, ja erityisen lämpimät kiitokseni tänäkin vuonna 2007 myös sponsoreilleni, Uutisvuodolleni sekä amerikkalaisille ystävilleni sikäläisillä tv-kanavilla.
Hyvää uutta vuotta myös kansalaisille ja iloista sekä nopeaa palautusta teille muille siellä, missä teitä voidaan auttaa parhaiten.Kun astuin tämän vuoden maaliskuussa virkaani, me kandidaatit olimme joutuneet käymään läpi valtaisan vaalikampanjan.
Jotkut teistä saattavat muistaa kuinka vähän yli vuosi sitten kävimme tiedotusvälineissä ja kansan parissa kiihkeää mielipidekamppailua. Kävimme sitä Uutisvuodossa, Tutussa jutussa, Pikkukakkosessa ja Idols-loppukilpailuissa. Ja kaikkialla siellä, missä me henkilökohtaisen panoksemme antaen jaoimme soppatykillä hernekeittoa, tapasimme työttömiä ja urheilimme viittätoista eri lajia todistaaksemme globalisaationäkemyksemme kantavuuden niissäkin rakenteissa, jotka kuuden vuoden ajan tulivat johdattelemaan kansakuntaamme uusien uhrauksien äärelle parantaessamme kansainvälistä kilpailukykyämme yli maltillisen sopuratkaisun.
Ratkaisuksi löytämäni Upcode-älyruutu oli, kuten selkeässä sanomassani kansalaisille kampanjassani korostin: ”Easy and instant access to online-content for mobile users”. Älyruutu on siis helppo ja nopea tapa päästä online-periaatteella kiinni muuttuvaan tietoon kamerapuhelimen avustuksella.
Juuri tämän vuoksi presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhlat - todelliset työväen suurkekkerit - vuonna 2006 olivatkin nähtävissä varsin monilla Nokia-merkkisillä puhelimilla jokaisessa suomalaisuuteen panostavassa kodissa. Kokonaan ilman digiyhteyttä!Mutta palauttakaamme mieliin nuo vaikeat ajat marraskuussa 2005.
Tuolloin minun oli pakko korostaa, hieman suomalaista globaaliyhteisöllisyyttämme nakertavasti, että se suunta, johon kansakuntamme oli syöksymässä, huolestutti minua varsin ja kovin suuresti.
Kyse ei ollut vain turvallisuuspolitiikasta, vaan koko taloudellisesta politiikastamme, yhteiskuntapolitiikasta ja ympäristöpolitiikasta. Miljoonat suomalaiset jakavat nyt ajatuksen siitä, että silloiset epämääräisyydet kasaantuivat kohtalokkaiksi perusvirheiksi tavalla, joka vaaransi joitakin tärkeitä suomalaisia perusarvoja, ennen kaikkea omistuksen edistämisen, mikä varallisuusveron poistolla oli lähtenyt hyvin käyntiin.
Ja ihmiset halusivat panna ne järjestykseen. Varmistaa tulevaisuuden. Siksi älyruutu varmisti presidentin paikan kännykkä-äänestyksessä minulle. Ne välikohtaukset, jotka syntyivät Idols-äänestyksen ja Presidentinvaalien sotkeentumista puhelinlinjoilla, ovat taakse jäänyttä elävää.
Suuresti arvostamani Agnes, ystäväni, jos sallit tervehdyksen sinne kuvaruudun toiselle puolelle, ei kuitenkaan puolalaisena voinut - äänestystuloksesta huolimatta - tulla valituksi Tasavallan Presidentiksi, vaikkakin hänen poikansa voitaneen kahden kauden jälkeen huutaa kuninkaaksi, Sigismund Finlandiae nimellä.
Tämä kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman Upcode-ohjelmaa ja teknologiaa, joka kykeni lukemaan kamerapuhelimella globaaliin standardiin perustuvaa 2-ulotteista Data Matrix –koodia.
Saulin Upcode-älyruudun kautta tapahtuva yhteys oli vaalien alla ainoa mahdollinen ja turvallinen tapa asioida mobiili-internetissä. Siksi se on tänään myös kansallinen ratkaisu.Haluan vielä nykyisten kehityskulkujenkin jälkeen palauttaa hetkeksi ajatuksemme noihin kultaisiin päiviin.
Kuluneen kieltämättä hieman raskaan vuoden aikana on ehkä syntynyt ajatuksia siitä, että ne poliittiset suunnanvalinnat, joita me presidenttikandidaatit tuolloin edistimme, askarruttivat monia kansalaisia syvästi.
Kyse ei ollut ainoastaan nyt jo porteillamme tavoitellusta NATO-jäsenyydestä, vaan myös taloudellisesta globalisaatiosta ja diktatuurin välttämättömyydestä talouskasvulle.
Ilman näitä tapahtumia monet suomalaiset arvot olisivat olleet jakamattomassa vaarassa. Vain älyruutu-portaali teki todellisen emansipaation mahdolliseksi.Vaalimenestyksen pelasti se, että sivustollani oli mahdollista ladata kännykkään ohjelmiston, jolla voitiin käyttää arvopohjaista älyruutua.
Tarvinneeko edes palauttaa mieliinne, kuinka helppoa sillä oli seurata kännykällä voittoisan Sauli - You Are My Big Brother -kampanjaa. Siis kyllä! Missä tahansa oletkin, ilman nettiyhteyttä, pääset omalla kännykälläsi lukemaan vaikkapa tänään President's blogia.
Aiempien kampanjoiden tapana oli ollut ladata kissa pöydälle, keskustella vaihtoehdoista ja tehdä sitten päätös. Se olisi ollut vanhan käytännön mukaisesti oikeaa johtajuutta.
Mutta niin ei tarvinnut käydä tällä kertaa. Me olemme niin monta kertaa maksaneet kalleimman hinnan vääristä päätöksistä - eikä meidän olisi tarvinnut tehdä näitä historiallisia virheitä, jotka vaaransivat kansakunnan tulevaisuuden, mikäli entisessä järjestelmässä olisi pidättäydytty.
Nyt, menestyksellisen vaalin jälkeen, näemme missä me olemme ja tiedämme tarkalleen mitä meidän pitää tehdä.
Kansalaiset, medborgare! Älyruutu tuo matkapuhelimeen ajan tasalla olevat tiedot Saulin presidenttiuran etenemisestä vielä toisenakin vuotena, sen kautta kuka tahansa vapaa kansalainen voi vastaanottaa Saulin kannanottoja ajankohtaisiin teemoihin politiikan eri saralla.
Ja ekstrana siihen kuuluu myöskin aivan vapaa, free and for nothing -pääsy Saulin blogiin. Pääset kamerapuhelimella ajankohtaisiin kampanjatietoihin Älyruudun kautta seuraavasti: Asenna Upcode-ohjelma puhelimeesi wap-selaimen kautta maksutta ruudun alareunassa välkkuvästä osoitteesta. Jos olet ladannut ohjelman jo aiemmin, kuten turvallisuuspoliisi on viime aikojen kampanjoissaan suositellut, tätä vaihetta ei tarvitse toteuttaa.
Sen jälkeen avaa ohjelma puhelimen valikosta ja tähtää kameralla ruutuun noin 15 cm etäisyydeltä. Sovellus ottaa kuvan automaattisesti ja tuo tiedot näytöllemme. Jos laite kysyy puhelinyhteyttä, vastaa ”kyllä”.
Lisäneuvoja ja opastusta saa kuvan alareunasta välkkyvästä osoitteesta: "Achtung -- This email address is being protected from spam bots, you need Javascript enabled to view it tai -- Achtung! loppuu.
Keksikää kirjalleni nimi
Keksikää kirjalleni nimi. Ehdotukset kommentteihin. Osallistumisen ehto on tietysti, että luovutatte keksintönne vapaaseen käyttöön korvauksetta: jos ihan täysin tärppää voin antaa kirjan lahjaksi.
Kirjani käsittelee siis valtiollisen elokuvatarkastuksen historiaa viimeiseltä kuudelta vuosikymmeneltä: kaikkea sitä, mitä suomalaiset eivät saaneet nähdä. Niinpä alaotsikko voisi olla tuo riittävän tylsä Valtiollisen elokuvatarkastuksen historia. Ei siis viralliselta tilaushistorialta kalskahtava Valtion elokuvatarkastamo 1946-2006. Tai Valtion elokuvatarkastamo 60 vuotta.
Sensuurin saksien salaisuudet. Sensuurin saksien kertomaa. Sensuurin sileä pinta. Kielletyt kuvat, joka olisi näppärä nimivarkaus televisio-ohjelmalta. Antaas tulla.
Kirjani käsittelee siis valtiollisen elokuvatarkastuksen historiaa viimeiseltä kuudelta vuosikymmeneltä: kaikkea sitä, mitä suomalaiset eivät saaneet nähdä. Niinpä alaotsikko voisi olla tuo riittävän tylsä Valtiollisen elokuvatarkastuksen historia. Ei siis viralliselta tilaushistorialta kalskahtava Valtion elokuvatarkastamo 1946-2006. Tai Valtion elokuvatarkastamo 60 vuotta.
Sensuurin saksien salaisuudet. Sensuurin saksien kertomaa. Sensuurin sileä pinta. Kielletyt kuvat, joka olisi näppärä nimivarkaus televisio-ohjelmalta. Antaas tulla.
keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005
Juhlintaa
Eilen siis juhlimme Henry Baconin kirjaa Seitsemäs taivas. Ajattelin että tänään saisi sentään olla rauhassa. Mutta ei. Keskipäivän jälkeen filmografiatyöryhmä kokoontui ehkä viimeiseen työryhmäkokoukseensa, jossa naurettiin enemmän kuin kymmenessä kokouksessa tavallisesti. Se tiukin miestä sanoi kahdesti - ja meitä nauratti - ettei sillä ole mitään väliä. Me muut näyttelimme, ettei sillä mitään väliä. Projekteissakin on lopun ajat ja lopun aikojen puheet.
Kansallisfilmografia on ensyklopedia ja sillä on aika paljon väliä tekijöilleen. Jos tietää ettei kaikkea voi tehdä, se vaivaa. Nyt se on loppu. 12 osaa ja reilusti yli puoli metriä hyllytilaa. Sivuja vajaat 10000. Viime vuodet painaneet jätkät, päätoimittaja Sakari Toiviainen, toimitussihteeri Jorma Junttila ja erinäisillä titteleillä painaneet työmyyrät Arto Haarala ja Juha Seitajärvi, aivan uskomattomia elokuvatietäjiä kaikki sekä yleisesti että erikoisalueillaan, uurastavat vielä painoteoksen eteen loppumattomia tunteja ennen kuolemanlinjaa. Olen ollut mukana kahdessa viimeisessä kirjassa - noin 1500 sivua - oppipoikana, eivätkä he ole antaneet tuntea muuta hetkeäkään. Ensyklopedioita tehdään paineella, ei tunteella. Kun Tanja Karpela tämän tammikuussa siunaa, me toivottavasti hymyilemme. Pitää meillä sen verran olla pokkaa. Ja ylepyttä. Onhan se sentään maailman paras kansallinen filmografia.
Menivät asiat niin tai näin olen katsonut kaikki julkisesti maksullisesti elokuvateattereissa esitetyt pitkät elokuvat vuodesta 1993 lähtien ja olen siitä ylpeä. Olen lukenut kaikki elokuva-arkistoon talletetut arvostelut ja tehnyt niistä lehdistökatsaukset mainittuun kirjaan. Sisältöselvitykset eli yhteen liuskaan puristettu tarina elokuvasta on minun työtäni, vaikka työryhmä on niitä - joskus loputtomiin - parannellut. Vastuu virheistä ja väärintulkinnoista on tietysti minun. Jos tehtävä tuntuu helpolta, tehkää elämässänne edes yksi: kirjoittakaa mikä tahansa elokuva yhteen liuskaan ja antakaa niin muotoilemanne tarina elokuvan juuri nähdeiden tarkkojen ystävienne lukemistoksi. Sen jälkeen otan suunsoiton vastaan. Yksityiskohtien äärellä voimme vain rukoilla.
Kun saimme tuon yhden projektin valmiiksi kävi johdolta käsky. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pitää bileet julkaisemiensa kirjojen kunniaksi. Pomon määräyksestä sinne, vaikka avainhenkilöt näimme jo eilen Henryn kirjan julkaisutilaisuudessa.
Sadasta kirjantekijästä oli paikalla ainakin puolet ja siksi yleisö odotteli pari tuntia sitä, että A:sta Ö:hön käydyt kirjailijat saivat "parilla rivillä" esitellä kirjaansa. Vaimokin kävi stagella, mutta sen nimeä ei kukaan, ei hän edes itse, muistanut mainita. Itse harjoittelin tilaisuutta juomalla vuoroin punaviiniä ja vuoroin valkoviiniä, riippuen siitä, kumpi kauniilla talon kustannustoimittajilla ja muilla työntekijöillä oli ohi mennessään mukana. Talo oli ymmärtänyt, että kaksi tuntia kirjojen esittelyjä - niitä oli periaatteessa sata - on liikaa.
Asiaa en ehtinyt paljon puhua. Valitin jo aiemmassa postauksessa kertomaani kotisivuongelmaa. Miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta on vaikea löytää tietoa heidän julkaisemastaan kirjallisuudesta? Tässä minulla on ensi vuonna siis oma nauta ojassa. Kun olin kehitellyt asian pontevoittamiseksi myös vitsin, kerroin sen myös ja sanoin Tuomas M. S. Lehtoselle kalkkunaa aterioidessamme, että hänen johtamansa firman nettisivupolitiikka näyttää siltä, että tuo MS tarkoittaa siellä Microsoftia. Asia meni perille. Hän käski kääntymään kustannusosaston puoleen. Siksi valitin asiasta myös entisen HYY:n hallitustoverilleni Ristolle, joka ei varmaankaan ole kustannusosastolla. Toivon silti, että viesti meni pidemmälle.
Risto nimittäin osoitti lahjakkuutensa jo aikoinaan, sillä hän jatkoi HYY:n hallituksen puheenjohtajana sen jälkeen kun minulle olivat kellot jo soineet ja lähtö edessä. Olin väärää ikäluokkaa eikä sukupuolenikaan ollut oikea. Samassa ylioppilaskunnan hallituksessa istui muuten aikoinaan Mikael Pentikäinen, jota kohtaan tunsin silloin - huomattavasti vanhempana - aina sympatioita, sillä Mika tiesi mitä teki, vaikkei se aina ollut helppoa rehelliselle miehelle. Ehkä juuri siksi sympatiani ovat kestäviä; olen varmis vannomaan hänen rehellisen luonteensa puolesta myös poliittisessa mielessä: hän on toimivien neuvottelualoitteiden mies, eikä semmoinen piirre ihmisessä muutu. Uskoisin.
Keskustelin tietysti monien paikalla olevien kanssa, Matti Klingellekin uskaltauduin jotain sanomaan kun aika kävi pitkäksi, ja Vesa Karosen kanssa kävimme pitkän loppupuheenvuoron sekä sotahistoriasta että Pentti Haanpäästä, ennen kuin oli aika lähteä päivittämään blogia. Vai oliko se näin yksinkertaista. Vai tapahtuiko jotain ennen sitä?
Kansallisfilmografia on ensyklopedia ja sillä on aika paljon väliä tekijöilleen. Jos tietää ettei kaikkea voi tehdä, se vaivaa. Nyt se on loppu. 12 osaa ja reilusti yli puoli metriä hyllytilaa. Sivuja vajaat 10000. Viime vuodet painaneet jätkät, päätoimittaja Sakari Toiviainen, toimitussihteeri Jorma Junttila ja erinäisillä titteleillä painaneet työmyyrät Arto Haarala ja Juha Seitajärvi, aivan uskomattomia elokuvatietäjiä kaikki sekä yleisesti että erikoisalueillaan, uurastavat vielä painoteoksen eteen loppumattomia tunteja ennen kuolemanlinjaa. Olen ollut mukana kahdessa viimeisessä kirjassa - noin 1500 sivua - oppipoikana, eivätkä he ole antaneet tuntea muuta hetkeäkään. Ensyklopedioita tehdään paineella, ei tunteella. Kun Tanja Karpela tämän tammikuussa siunaa, me toivottavasti hymyilemme. Pitää meillä sen verran olla pokkaa. Ja ylepyttä. Onhan se sentään maailman paras kansallinen filmografia.
Menivät asiat niin tai näin olen katsonut kaikki julkisesti maksullisesti elokuvateattereissa esitetyt pitkät elokuvat vuodesta 1993 lähtien ja olen siitä ylpeä. Olen lukenut kaikki elokuva-arkistoon talletetut arvostelut ja tehnyt niistä lehdistökatsaukset mainittuun kirjaan. Sisältöselvitykset eli yhteen liuskaan puristettu tarina elokuvasta on minun työtäni, vaikka työryhmä on niitä - joskus loputtomiin - parannellut. Vastuu virheistä ja väärintulkinnoista on tietysti minun. Jos tehtävä tuntuu helpolta, tehkää elämässänne edes yksi: kirjoittakaa mikä tahansa elokuva yhteen liuskaan ja antakaa niin muotoilemanne tarina elokuvan juuri nähdeiden tarkkojen ystävienne lukemistoksi. Sen jälkeen otan suunsoiton vastaan. Yksityiskohtien äärellä voimme vain rukoilla.
Kun saimme tuon yhden projektin valmiiksi kävi johdolta käsky. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pitää bileet julkaisemiensa kirjojen kunniaksi. Pomon määräyksestä sinne, vaikka avainhenkilöt näimme jo eilen Henryn kirjan julkaisutilaisuudessa.
Sadasta kirjantekijästä oli paikalla ainakin puolet ja siksi yleisö odotteli pari tuntia sitä, että A:sta Ö:hön käydyt kirjailijat saivat "parilla rivillä" esitellä kirjaansa. Vaimokin kävi stagella, mutta sen nimeä ei kukaan, ei hän edes itse, muistanut mainita. Itse harjoittelin tilaisuutta juomalla vuoroin punaviiniä ja vuoroin valkoviiniä, riippuen siitä, kumpi kauniilla talon kustannustoimittajilla ja muilla työntekijöillä oli ohi mennessään mukana. Talo oli ymmärtänyt, että kaksi tuntia kirjojen esittelyjä - niitä oli periaatteessa sata - on liikaa.
Asiaa en ehtinyt paljon puhua. Valitin jo aiemmassa postauksessa kertomaani kotisivuongelmaa. Miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta on vaikea löytää tietoa heidän julkaisemastaan kirjallisuudesta? Tässä minulla on ensi vuonna siis oma nauta ojassa. Kun olin kehitellyt asian pontevoittamiseksi myös vitsin, kerroin sen myös ja sanoin Tuomas M. S. Lehtoselle kalkkunaa aterioidessamme, että hänen johtamansa firman nettisivupolitiikka näyttää siltä, että tuo MS tarkoittaa siellä Microsoftia. Asia meni perille. Hän käski kääntymään kustannusosaston puoleen. Siksi valitin asiasta myös entisen HYY:n hallitustoverilleni Ristolle, joka ei varmaankaan ole kustannusosastolla. Toivon silti, että viesti meni pidemmälle.
Risto nimittäin osoitti lahjakkuutensa jo aikoinaan, sillä hän jatkoi HYY:n hallituksen puheenjohtajana sen jälkeen kun minulle olivat kellot jo soineet ja lähtö edessä. Olin väärää ikäluokkaa eikä sukupuolenikaan ollut oikea. Samassa ylioppilaskunnan hallituksessa istui muuten aikoinaan Mikael Pentikäinen, jota kohtaan tunsin silloin - huomattavasti vanhempana - aina sympatioita, sillä Mika tiesi mitä teki, vaikkei se aina ollut helppoa rehelliselle miehelle. Ehkä juuri siksi sympatiani ovat kestäviä; olen varmis vannomaan hänen rehellisen luonteensa puolesta myös poliittisessa mielessä: hän on toimivien neuvottelualoitteiden mies, eikä semmoinen piirre ihmisessä muutu. Uskoisin.
Keskustelin tietysti monien paikalla olevien kanssa, Matti Klingellekin uskaltauduin jotain sanomaan kun aika kävi pitkäksi, ja Vesa Karosen kanssa kävimme pitkän loppupuheenvuoron sekä sotahistoriasta että Pentti Haanpäästä, ennen kuin oli aika lähteä päivittämään blogia. Vai oliko se näin yksinkertaista. Vai tapahtuiko jotain ennen sitä?
Elämä helpottui
Elämä helpottui hieman, kun näin tilaajan, julkaisijan ja kustantajan - jopa henkilökohtaisen ja oikeasti inhimillisen kustannustoimittajani. Kaikki valittivat yhteen ääneen sitä, että tulevassa kirjassani on liikaa sivuja.
Eli jos sitä typistetään, tiedätte miksi. Vapaaehtoisiakin löytyi heti. Näytin hieman happamalta. Vaikka tiivistys voi aina olla tarpeen.
Apropos. Huomaan, että "menestystäni" hieman manipuloidaan - sitä on tehty jo pitkään. Samik, mihin me oikeasti tarvitsemme tietoa siitä, että yksi tai useampi tilaaja on mennyt. On oikein helppoa tilata ensin joku blogi ja sitten seuraavana päivänä luopua tilauksesta: listat näyttävät heti tilauksen menetyksen jopa parin päivän ajan. Näin voi antaa vaikutelman jatkuvasta laskevasta trendistä, vaikka todellisuudessa ei tapahdu mitään. Kyllä alamäki näkyy muutenkin, ilman sitä negatiivista ilmoitusta. Ajattelen niin, että tuskinpa sitä tarvitsee tuolla tavalla korostaa. Uudet tilaajat toki voisi esittää entiseen tapaan, sillä mehän kaikki rakastamme plussaa.
Blogilistan vasemman laidan voisi samalla panna kuntoon. En viitsisi aina hakea sitä sisäänkirjausta IE-ruutuni 17-tuumaisesta alanurkasta.
Eli jos sitä typistetään, tiedätte miksi. Vapaaehtoisiakin löytyi heti. Näytin hieman happamalta. Vaikka tiivistys voi aina olla tarpeen.
Apropos. Huomaan, että "menestystäni" hieman manipuloidaan - sitä on tehty jo pitkään. Samik, mihin me oikeasti tarvitsemme tietoa siitä, että yksi tai useampi tilaaja on mennyt. On oikein helppoa tilata ensin joku blogi ja sitten seuraavana päivänä luopua tilauksesta: listat näyttävät heti tilauksen menetyksen jopa parin päivän ajan. Näin voi antaa vaikutelman jatkuvasta laskevasta trendistä, vaikka todellisuudessa ei tapahdu mitään. Kyllä alamäki näkyy muutenkin, ilman sitä negatiivista ilmoitusta. Ajattelen niin, että tuskinpa sitä tarvitsee tuolla tavalla korostaa. Uudet tilaajat toki voisi esittää entiseen tapaan, sillä mehän kaikki rakastamme plussaa.
Blogilistan vasemman laidan voisi samalla panna kuntoon. En viitsisi aina hakea sitä sisäänkirjausta IE-ruutuni 17-tuumaisesta alanurkasta.
tiistaina, marraskuuta 22, 2005
Seitsemäs taide
Tämän päivän työputken katkaisee elokuvatieteen professori Henry Baconin uuden kirjan julkaisutilaisuus. Seitsemäs taide. Elokuvat ja muut taiteet on järkäleen nimi. Suurikokoisen ja pienifonttisen kirjan sivumäärä on saatu kutistettua niin, että jäljellä on 447 sivua.
En löytänyt kirjan nimellä yhtäkään nettisivua googlatessa. Omituista. Tuossa vieressä se kuitenkin kököttää. Sain sen perjantaina etukäteistutustumista varten.
En tiedä, millä logiikalla SKS:n sivut on suunniteltu, mutta uutuuskirjojen etsiminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitää tietää mitä etsii, eikä se hakukonekaan toimi. Näinkö minunkin tulevalle kirjalleni käy? Tämän paivän urakkaan kuuluisi mainostekstin laadinta siihen.
Itse kirjasta. Sen verran pienifonttista se on, että toissakesäisen näönmuutoksen jälkeen en pystyisi sitä hämärässä baarissa lukemaan. Mitä ihminen baarissa tekee, jos siellä ei voi lukea? Monessa asiassa voi ja pitää säästää, mutta onko järkeä säästää fontissa? Taiteentutkimusta lukevat keski-ikäiset ihmiset.
En löytänyt kirjan nimellä yhtäkään nettisivua googlatessa. Omituista. Tuossa vieressä se kuitenkin kököttää. Sain sen perjantaina etukäteistutustumista varten.
En tiedä, millä logiikalla SKS:n sivut on suunniteltu, mutta uutuuskirjojen etsiminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitää tietää mitä etsii, eikä se hakukonekaan toimi. Näinkö minunkin tulevalle kirjalleni käy? Tämän paivän urakkaan kuuluisi mainostekstin laadinta siihen.
Itse kirjasta. Sen verran pienifonttista se on, että toissakesäisen näönmuutoksen jälkeen en pystyisi sitä hämärässä baarissa lukemaan. Mitä ihminen baarissa tekee, jos siellä ei voi lukea? Monessa asiassa voi ja pitää säästää, mutta onko järkeä säästää fontissa? Taiteentutkimusta lukevat keski-ikäiset ihmiset.
maanantaina, marraskuuta 21, 2005
Sotasyyllisyys-seminaari
Sotasyyllisyys-seminaari Säätytalolla, joka lähetettiin digikanavalla Yle24 suorana lähetyksenä, oli oikein kelpo seminaari. Edellisessä kirjoituksessani pelkäämä linjanveto ei toteutunut lainkaan. Esitelmien ote oli tutkimusta kunnioittava, ajoin rohkeaakin eikä juhlepuhetunnelmiin sorruttu juuri lainkaan.
Ensimmäisen puheenvuoron piti Venäjän tiedeakatemiaa edustava suurlähettiläs Juri Derjabin alias Suomenkin historiaa tulkinnut nimimerkki Juri Komissarov. Hänen puheenvuoronsa oli venäläiseen tapaan pidättyväinen, mutta toi esille selkeästi keskeiset argumentit.
Derjabinin puheenvuorosta kävi ilmi, että Venäjä ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan jatkosota ei olisi hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämän näkökulman hyväksyvät Suomessa kakistelematta vain nuoret tutkijat, muut vaikenevat historiapoliittisesti. Se on asia, josta ei enää puhuta.
Sen sijaan suomalaiseen puheenparteen näyttää uponneen sana torjuntavoitto. Se vilahteli joka toisella puhujalla, minulle yllättävästi myös Hannu Soikkasella ja Mikko Majanderilla. Majanderin persoonaan kohdistuva Tanner-ylistys vaikutti ajoin jopa juhlapuheelta, mihin ei olisi ollut tarvetta: muutenkin juuri hän oli puheenvuoroissaan selvimmin ideologista hehkutusta kannustava - tuore väitöskirja argumentteineen taitaa vielä painaa punteissa. Myös Martti Turtolan puheessa "isänmaalliset voimat" saivat vähän turhankin hehkuttavan painotuksen, mikä ei olisi tänään ollut tarpeen - seminaarin viileydessä oli sen voima.
Venäläiseen kannanottoon kuuluu myös argumentti siitä, että sotaa ei voi nimittää jatkosodaksi. Siinä Derjabin itsekin antoi periksi ja suostui sitä käyttämään vuosien 1941-44 sodan sijaan. Suomessahan poliittisen historian professori L. A. Puntila aikoinaan yritti lanseerata termiä hyvityssota, mutta se ei yleistynyt.
Jatkosota-termin ongelma on sen poliittinen kytkös talvisotaan, sillä talvisodan oltua Neuvostoliiton hyökkäyssota, ajattelevat jatkosota-termin käyttäjät joko tietäen tai tietämättään, että jatkosota tulisi siten oikeutetuksi. Hyvityssota-termillä lienee samanlainen painolasti.
Venäläinen argumentti tunnustaa nykyään Neuvostoliiton hyökkäyksen talvisodassa, mutta ei anna sen kautta oikeutusta sille, että Suomella olisi ollut oikeus aloittaa oma hyökkäyssotansa osana Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä. Juuri tähän sodan aloittamiseen, rauhan vastustamiseen, liittyy sotasyyllisyys-argumentti, kuten tri Jukka Tarkka selkeästi jo väitöskirjassaan ja taas tänään osoitti.
Tarkan esitys oli päivän parhaimpia: kansainväliseen juridiseen tulkintaan perustuva, selkeä ja johdonmukainen. Vielä uusimpien tutkimusten jälkeenkin juuri Tarkan työ on johtava sotasyyllisyystutkimus Suomessa, vaikka uusien lähteiden esiintulo on toki tarkentanut ennen muuta valvontakomission osapuolten ja myös suomalaisten ja neuvostololiittolaisten keskinäisiä suhteita. Politbyroon arkistossa sijaitsevien Stalinin mappien (usein nimellä Stalinin arkisto) salaisena pitäminen on yhä tässä mielessä ongelma, vaikka ei ole varmaa, että sekään lähdeongelmia ratkaisee.
Takaisin Derjabiniin. Suomen asemasta käytetään usein eri termejä: nuoret tutkijat ja venäläiset puhuvat suoraan Suomesta Saksan liittolaisena (de facto), yleinen termi on kanssasotija (ja aseveli), ja suhteen poliittisen (ja joskus jopa sotilaallisen) merkityksen kiistävät käyttävät termiä erillissota.
Itse olen edustanut kantaa, että Suomi toki teki erillisrauhan, mutta ei lähtenyt jatkosotaan erillissotijana. Erillissotaa painottava ja sitä toteuttava kanta muotoutui vastan sodan kestäessä, pääosin jo tammikuuhun 1942 mennessä, mutta lopullisesti vasta 1944 loppukeväällä.
Derjabinin esitys päättyi hieman ironiseen kommenttiin suomalaisten halusta tehdä demonstraatioita ja reaalisesta haluttomuudesta toimintaan. Siihen liittyi myös hänen reaalijuridinen kannanottonsa sotasyyllisten rehabilitoinnista. Hän tarkoitti oikeudellista rehabilitointia, tuomioiden kumoamista ja syyllisten julistamista syyttömiksi. Tätähän ei Suomessa ole koskaan kukaan esittänyt, sillä Suomessa riittää demonstrointi, ts. hyvä puhe, eikä aina vähiten historiapoliittisten päämäärien puolesta.
Professori Henrik Meinanderin suora puhe oli juuri tämän historiapoliittisen puolen paljastamista. Hän totesi Eirik Hornborgin komitean tavoitteet osin poliittiseksi, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kunniaan palauttaman Yrjö Soinin teoksen pamfletiksi ja ajopuuteoriat tarkoitushakuisiksi. Yllättäin hän nosti (amerikkalais-ruotsalaisen) prof. Lundinin teoksen (n. 1957) keskeiseksi ja toisen amerikkalais(-norjalaisen) Hans-Peter Krosbyn teoksen ratkaisevaksi - Arvi Korhosen lopulta muotoileman - ajopuuteorian upottajaksi. Meinander korosti, että aktiivisen ulkopolitiikan aikana ajatus vain suurvaltioiden koskessa ajautuvasta ajopuusta ei olisi sopinut myöskään uuden ulkopolitiikan kuvaan: ajopuuteorian aika oli siltäkin kannalta ohi. Suomi halusi olla historiassaan ja nykyhetkessä aktiivinen toimija.
Meinander ihmetteli perustelluksi, miksi suomalaisille historiantutkijoille on niin vaikeaa irtaantua historiapoliittisista näkemyksistä - ts. mikä ajaa historiantutkijat ennemmin isänmaan kuin historian asialle. Miksi historiallisen totuuden esiin tuominen on suomalaisille historioitsijalle niin vaikeaa? Toivottavasti en kovin kärjistä hyvän puheenvuoron antia, vaikka aina välillä tekeekin mieli kysyä, miksi historioitsija valehtelee. Siitäkin kun aina välillä on ollut kysymys.
Seminaarissa käytettiin toki monia muitakin puheenvuoroja. Mannerheim, Ryti (prof. Turtola - ei siis emeritus, kuten televisio kirjoitti), Tanner (tri Mikko Majander) ja Linkomies (tri Markku Jokisipilä) saivat osansa, mutta niistä ei pääkysymyksiin löytynyt juurikaan valaistusta, vaikka hienoja historiallisia tuokiokuvia tarjosivatkin: Hannu Soikkasen (emeritus talous- ja sosiaalihistorian professori, tästä se emeritus oli jäänyt pois televisiossa) Mannerheim lisäksi laajan katsauksen asiaa koskevaan tutkimukseen.
Max Jakobsonin, jonka nimen kirjoittaminen ei YLE:n toimitukselta onnistunut ennen esityksen loppua, tiivistelmä kulki tuttuja latuja, joskin sen painotus oli uusi. Se todisti kaikilla mahdollisilla tavoille, että Suomi oli erityistapaus Euroopan sotia käyvien valtioiden joukossa.
Niin, juuri senhän professori Jukka Nevakivi aikoinaan sanoi toisin sanoin: "Suomi pääsi toisesta maailmansodasta kuin koira veräjästä." Niin pääsivät sotasyyllisetkin, kuten tänään niin monin tavoin todistettiin.
Jos jotakin, sotasyyllisten myyttinen sankaruus ja sokerikuorrutus rapisi pois. Sotasyyllisyydestä, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen merkityksestä silloin ja nyt voi puhua aidosti ja tieteellisesti historia mielessään. Se on hienoa.
Itse luonnehdin oikeudenkäynnin merkitystä viime vuonna artikkelissani Tammen julkaisemassa Suomen kulttuurihistoriassa (osa IV):
"Sodan aikana poliittisista syistä vangitut vapautettiin pian välirauhan jälkeen ja he palasivat julkisuuteen. Sotien aikaisten poliittisten johtajien sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa sodan aikaisia johtajia tuomittiin helmikuussa 1946 vankeusrangaistuksiin, jätti pysyvän kammon poliittisia tuomioita kohtaan. Sitä osoittavat vielä 2000-luvulla tapahtumiin liittyvät poliitikkojen ”maineenpalautukset”, jotka ovat osa ajan poliittista kulttuuria ja osoituksia historiapolitiikan olemassaolosta."
Ensimmäisen puheenvuoron piti Venäjän tiedeakatemiaa edustava suurlähettiläs Juri Derjabin alias Suomenkin historiaa tulkinnut nimimerkki Juri Komissarov. Hänen puheenvuoronsa oli venäläiseen tapaan pidättyväinen, mutta toi esille selkeästi keskeiset argumentit.
Derjabinin puheenvuorosta kävi ilmi, että Venäjä ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan jatkosota ei olisi hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämän näkökulman hyväksyvät Suomessa kakistelematta vain nuoret tutkijat, muut vaikenevat historiapoliittisesti. Se on asia, josta ei enää puhuta.
Sen sijaan suomalaiseen puheenparteen näyttää uponneen sana torjuntavoitto. Se vilahteli joka toisella puhujalla, minulle yllättävästi myös Hannu Soikkasella ja Mikko Majanderilla. Majanderin persoonaan kohdistuva Tanner-ylistys vaikutti ajoin jopa juhlapuheelta, mihin ei olisi ollut tarvetta: muutenkin juuri hän oli puheenvuoroissaan selvimmin ideologista hehkutusta kannustava - tuore väitöskirja argumentteineen taitaa vielä painaa punteissa. Myös Martti Turtolan puheessa "isänmaalliset voimat" saivat vähän turhankin hehkuttavan painotuksen, mikä ei olisi tänään ollut tarpeen - seminaarin viileydessä oli sen voima.
Venäläiseen kannanottoon kuuluu myös argumentti siitä, että sotaa ei voi nimittää jatkosodaksi. Siinä Derjabin itsekin antoi periksi ja suostui sitä käyttämään vuosien 1941-44 sodan sijaan. Suomessahan poliittisen historian professori L. A. Puntila aikoinaan yritti lanseerata termiä hyvityssota, mutta se ei yleistynyt.
Jatkosota-termin ongelma on sen poliittinen kytkös talvisotaan, sillä talvisodan oltua Neuvostoliiton hyökkäyssota, ajattelevat jatkosota-termin käyttäjät joko tietäen tai tietämättään, että jatkosota tulisi siten oikeutetuksi. Hyvityssota-termillä lienee samanlainen painolasti.
Venäläinen argumentti tunnustaa nykyään Neuvostoliiton hyökkäyksen talvisodassa, mutta ei anna sen kautta oikeutusta sille, että Suomella olisi ollut oikeus aloittaa oma hyökkäyssotansa osana Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä. Juuri tähän sodan aloittamiseen, rauhan vastustamiseen, liittyy sotasyyllisyys-argumentti, kuten tri Jukka Tarkka selkeästi jo väitöskirjassaan ja taas tänään osoitti.
Tarkan esitys oli päivän parhaimpia: kansainväliseen juridiseen tulkintaan perustuva, selkeä ja johdonmukainen. Vielä uusimpien tutkimusten jälkeenkin juuri Tarkan työ on johtava sotasyyllisyystutkimus Suomessa, vaikka uusien lähteiden esiintulo on toki tarkentanut ennen muuta valvontakomission osapuolten ja myös suomalaisten ja neuvostololiittolaisten keskinäisiä suhteita. Politbyroon arkistossa sijaitsevien Stalinin mappien (usein nimellä Stalinin arkisto) salaisena pitäminen on yhä tässä mielessä ongelma, vaikka ei ole varmaa, että sekään lähdeongelmia ratkaisee.
Takaisin Derjabiniin. Suomen asemasta käytetään usein eri termejä: nuoret tutkijat ja venäläiset puhuvat suoraan Suomesta Saksan liittolaisena (de facto), yleinen termi on kanssasotija (ja aseveli), ja suhteen poliittisen (ja joskus jopa sotilaallisen) merkityksen kiistävät käyttävät termiä erillissota.
Itse olen edustanut kantaa, että Suomi toki teki erillisrauhan, mutta ei lähtenyt jatkosotaan erillissotijana. Erillissotaa painottava ja sitä toteuttava kanta muotoutui vastan sodan kestäessä, pääosin jo tammikuuhun 1942 mennessä, mutta lopullisesti vasta 1944 loppukeväällä.
Derjabinin esitys päättyi hieman ironiseen kommenttiin suomalaisten halusta tehdä demonstraatioita ja reaalisesta haluttomuudesta toimintaan. Siihen liittyi myös hänen reaalijuridinen kannanottonsa sotasyyllisten rehabilitoinnista. Hän tarkoitti oikeudellista rehabilitointia, tuomioiden kumoamista ja syyllisten julistamista syyttömiksi. Tätähän ei Suomessa ole koskaan kukaan esittänyt, sillä Suomessa riittää demonstrointi, ts. hyvä puhe, eikä aina vähiten historiapoliittisten päämäärien puolesta.
Professori Henrik Meinanderin suora puhe oli juuri tämän historiapoliittisen puolen paljastamista. Hän totesi Eirik Hornborgin komitean tavoitteet osin poliittiseksi, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kunniaan palauttaman Yrjö Soinin teoksen pamfletiksi ja ajopuuteoriat tarkoitushakuisiksi. Yllättäin hän nosti (amerikkalais-ruotsalaisen) prof. Lundinin teoksen (n. 1957) keskeiseksi ja toisen amerikkalais(-norjalaisen) Hans-Peter Krosbyn teoksen ratkaisevaksi - Arvi Korhosen lopulta muotoileman - ajopuuteorian upottajaksi. Meinander korosti, että aktiivisen ulkopolitiikan aikana ajatus vain suurvaltioiden koskessa ajautuvasta ajopuusta ei olisi sopinut myöskään uuden ulkopolitiikan kuvaan: ajopuuteorian aika oli siltäkin kannalta ohi. Suomi halusi olla historiassaan ja nykyhetkessä aktiivinen toimija.
Meinander ihmetteli perustelluksi, miksi suomalaisille historiantutkijoille on niin vaikeaa irtaantua historiapoliittisista näkemyksistä - ts. mikä ajaa historiantutkijat ennemmin isänmaan kuin historian asialle. Miksi historiallisen totuuden esiin tuominen on suomalaisille historioitsijalle niin vaikeaa? Toivottavasti en kovin kärjistä hyvän puheenvuoron antia, vaikka aina välillä tekeekin mieli kysyä, miksi historioitsija valehtelee. Siitäkin kun aina välillä on ollut kysymys.
Seminaarissa käytettiin toki monia muitakin puheenvuoroja. Mannerheim, Ryti (prof. Turtola - ei siis emeritus, kuten televisio kirjoitti), Tanner (tri Mikko Majander) ja Linkomies (tri Markku Jokisipilä) saivat osansa, mutta niistä ei pääkysymyksiin löytynyt juurikaan valaistusta, vaikka hienoja historiallisia tuokiokuvia tarjosivatkin: Hannu Soikkasen (emeritus talous- ja sosiaalihistorian professori, tästä se emeritus oli jäänyt pois televisiossa) Mannerheim lisäksi laajan katsauksen asiaa koskevaan tutkimukseen.
Max Jakobsonin, jonka nimen kirjoittaminen ei YLE:n toimitukselta onnistunut ennen esityksen loppua, tiivistelmä kulki tuttuja latuja, joskin sen painotus oli uusi. Se todisti kaikilla mahdollisilla tavoille, että Suomi oli erityistapaus Euroopan sotia käyvien valtioiden joukossa.
Niin, juuri senhän professori Jukka Nevakivi aikoinaan sanoi toisin sanoin: "Suomi pääsi toisesta maailmansodasta kuin koira veräjästä." Niin pääsivät sotasyyllisetkin, kuten tänään niin monin tavoin todistettiin.
Jos jotakin, sotasyyllisten myyttinen sankaruus ja sokerikuorrutus rapisi pois. Sotasyyllisyydestä, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen merkityksestä silloin ja nyt voi puhua aidosti ja tieteellisesti historia mielessään. Se on hienoa.
Itse luonnehdin oikeudenkäynnin merkitystä viime vuonna artikkelissani Tammen julkaisemassa Suomen kulttuurihistoriassa (osa IV):
"Sodan aikana poliittisista syistä vangitut vapautettiin pian välirauhan jälkeen ja he palasivat julkisuuteen. Sotien aikaisten poliittisten johtajien sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa sodan aikaisia johtajia tuomittiin helmikuussa 1946 vankeusrangaistuksiin, jätti pysyvän kammon poliittisia tuomioita kohtaan. Sitä osoittavat vielä 2000-luvulla tapahtumiin liittyvät poliitikkojen ”maineenpalautukset”, jotka ovat osa ajan poliittista kulttuuria ja osoituksia historiapolitiikan olemassaolosta."
Sotaan syylliset
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti käytiin 60 vuotta sitten. Sotasyyllisyysoikeuden jäseninä välirauhansopimuksen 13 artiklaa toteuttamassa olivat eduskunnan valitsemat kansanedustajat: toimittaja Hertta Kuusinen (SKDL), lakit.kand. Eino Pekkala (SKDL), kirvesmies Aaro Uusitalo (SKDL), varatuomari Lauri Riikonen (Maalaisliitto), kunnallisneuvos Juho Pilppula (Maalaisliitto), kunnallisneuvos Anselm Alestalo (Maalaisliitto), luennoitsija Otto Toivonen (SDP), toimittaja Kalle Hakala (SDP), lakit.kand. Lauri A af Heurlin (SDP), varatuomari Aaro Tuurna (Kokoomus), rehtori Tor Therman (SFP), kunnallispormestari Heikki Kannisto (Edistyspuolue), sekä ammattijuristeina Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan edustaja professori Kaarlo Kaira, Korkeimman oikeuden edustaja oikeusneuvos Oskar Möller, Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti U. J. Castrén.
Liekö kukaan heistä muistellut tapahtumia kunnolla? Harvinainen juttu, siis.
Tuomioitakin sitten annettiin: Suomessa kovimmat rangaistukset jäivät käyttämättä, sillä Risto Ryti, sodanaikainen presidentti sai 10 vuotta kuritushuonetta, Väinö Tanner, Linkomiehen hallituksen 1 valtionvarainministeri ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen 5½ vuotta vankeutta. J. W. Rangell, hallituksen pääministeri, hallituksen ulkoasianvaliokunnan jäsen 6 vuotta vankeutta ja Edwin Linkomies, hallituksen pääministeri 5½ vuotta vankeutta. Toivo Mikael Kivimäki, arkistonsa keskeisiltä osin hävittänyt Suomen Berliinin suurlähettiläs sai 5 vuotta vankeutta ja Henrik Ramsay, Linkomiehen hallituksen ulkoministeri, ulkoasiainvaliokunnan jäsen: 2½ vuotta vankeutta. Saksalla kaiken tietämänsä vuotanut Antti Kukkonen, Rangellin hallituksen opetusministeri ulkoasiainvaliokunnan jäsen sai 2 vuotta vankeutta ja Tyko Reinikka, Linkomiehen hallituksen 2 valtionvarainministeri sekä ulkoasiainvaliokunnan jäsen 2 vuotta vankeutta.
Kaikkea ei kaikkien tarvinnut istua, joten takaisin julkiseen politiikkaan päässeiden kommunistien ja sosialistien joukosta löytyi paljon pidempään poliittisia tuomioita näidenkin herrojen valtakautena istuneita. Tuomiot olivat kansainvälisesti vertaillen pienet - niin pienet, että niiden uskottavuus oli kyseenalainen. Silti niistä on tullut - talvisodan ohella - Suomen järjestelmää syvimmin symboloiva historian tapahtuma.
Nyt muokattavana on sitten uusi, epäilemättä nationalistinen ja täysin kansainvälisen vertailun unohtava tulkinta. Toinen maailmansota kontekstissaan unohtuu täysin: jäljellä on vain pieni Suomi, sen kierot johtajat ja suuri Neuvostoliitto. Tämä on siis arvaukseni tämän päivän kulusta.
Televisio lähettää koko päivän ohjelmaa suorana historiantutkijoiden seminaarista Säätytalolta alkaen klo 9.30. Kannattaa varmaan katsoa YLE 24-kanavaa: siis digiuutiskanava.
Liekö kukaan heistä muistellut tapahtumia kunnolla? Harvinainen juttu, siis.
Tuomioitakin sitten annettiin: Suomessa kovimmat rangaistukset jäivät käyttämättä, sillä Risto Ryti, sodanaikainen presidentti sai 10 vuotta kuritushuonetta, Väinö Tanner, Linkomiehen hallituksen 1 valtionvarainministeri ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen 5½ vuotta vankeutta. J. W. Rangell, hallituksen pääministeri, hallituksen ulkoasianvaliokunnan jäsen 6 vuotta vankeutta ja Edwin Linkomies, hallituksen pääministeri 5½ vuotta vankeutta. Toivo Mikael Kivimäki, arkistonsa keskeisiltä osin hävittänyt Suomen Berliinin suurlähettiläs sai 5 vuotta vankeutta ja Henrik Ramsay, Linkomiehen hallituksen ulkoministeri, ulkoasiainvaliokunnan jäsen: 2½ vuotta vankeutta. Saksalla kaiken tietämänsä vuotanut Antti Kukkonen, Rangellin hallituksen opetusministeri ulkoasiainvaliokunnan jäsen sai 2 vuotta vankeutta ja Tyko Reinikka, Linkomiehen hallituksen 2 valtionvarainministeri sekä ulkoasiainvaliokunnan jäsen 2 vuotta vankeutta.
Kaikkea ei kaikkien tarvinnut istua, joten takaisin julkiseen politiikkaan päässeiden kommunistien ja sosialistien joukosta löytyi paljon pidempään poliittisia tuomioita näidenkin herrojen valtakautena istuneita. Tuomiot olivat kansainvälisesti vertaillen pienet - niin pienet, että niiden uskottavuus oli kyseenalainen. Silti niistä on tullut - talvisodan ohella - Suomen järjestelmää syvimmin symboloiva historian tapahtuma.
Nyt muokattavana on sitten uusi, epäilemättä nationalistinen ja täysin kansainvälisen vertailun unohtava tulkinta. Toinen maailmansota kontekstissaan unohtuu täysin: jäljellä on vain pieni Suomi, sen kierot johtajat ja suuri Neuvostoliitto. Tämä on siis arvaukseni tämän päivän kulusta.
Televisio lähettää koko päivän ohjelmaa suorana historiantutkijoiden seminaarista Säätytalolta alkaen klo 9.30. Kannattaa varmaan katsoa YLE 24-kanavaa: siis digiuutiskanava.
sunnuntai, marraskuuta 20, 2005
Sisäistettyä artistista reflektiota
Congratulations!! You are M.C. ESCHER.
Your drawings often depict images, which seem to be
feasible, but logically cannot exist.
You are happiest when you are exercising your mind.
You live your life very sensibly. Your friends
turn to you when they need advice from someone
who knows how to remove emotional prejudice
from a situation.
Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla
Via Marginaali
Potteria ja muuta menoa
Perjantaina lähes täysi työpäivä teki viikon saldoksi hieman vajaa 60 tuntia. Vajaaksi se jäi siksi, että kolmen jälkeen piti lähteä kokoustamaan kolmeksi tunniksi. DocPointin hallituksen kokouksen jälkeen elokuvaohjaaja ja -tuottaja Arto Halonen kutsui käymään toimistollaan, jossa juhlallisesti konjakkilasillisen kera lahjoitti uudet DVD:nsä - ensin Kuuban valloittajat, ekstrana lyhyet Tynnyrimies ja Legenda, sekä toisenkin DVD:n, urheiludokumentit Ringside - viimeinen erä, Tarmo Uusivirta ja Valo varjon takaa - Arto Bryggare.
DocPointille kuuluu hyvää. Kristina Schulgin kertoi ennakkotietona, että mukaan on ilmoittautunut opilastyöt mukaanlukien lähes 90 elokuvaa, ja ulkomaisen ohjelmiston runko on kasassa, vaikka makupaloja vielä haetaankin: tarkoituksena on taas antaa parhaat palat maailmalla vaikuttavista dokumenttielokuvista. Ensi-iltojakin lienee tiedossa entiseen tapaan. Näissä asioissa joutuu hieman olemaan salaperäinen, kun festivaalitiedotus hoitaa asiansa oman aikataulunsa mukaan.
Enpä tiedä olisiko tuota 90 elokuvan määrää saanut sanoa, mutta menköön. Menköön sekin, että oppilastöihin on tullut entistä enemmän töitä ulkomailta. DocPointin kansainvälinen maine kasvaa, onhan se jo kymmenen suurimman dokumenttielokuvafestivaalin joukossa maailmassa. Ensi vuoden tammikuun 25.-29. päivän voitte jo merkata kalentereistanne DocPointille.
Kiireistäni johtuen en tänä vuonna urakoi katalogitekstien kanssa: tavallisesti se ja festivaalilehti ovat ollut suurin panokseni festivaalin käytännön toimiin. Parista portugalilaisesta elokuvasta kuitenkin tekstit teen. Festivaalin aikana tietysti hallituksen puheenjohtajana seurustelen kotimaisten ja ulkomaisten vieraiden kanssa, jopa siihen tahtiin, että elokuvissa käynti vähenee. Sitä voi osin paikata etukäteiskatsomisella, mutta silloin on videoiden ja devareiden varassa, eikä se läheskään kaikille elokuville tee oikeutta.
Vaikka pääsin kokouksesta ja Artsin toimistolta ajoissa, ilta venähti niin, että eiliselle ei juuri muuta mainittavaa kertynyt kuin pistäytyminen tyttären kanssa elokuvissa. Katsoimme uusimman Harry Potterin, sen jonka katsomisesta elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo lehdessä varoitteli. Hän sanoi, että vaikka laki sallii kahden vuoden jouston ikärajasta (K11), sitä ei ehkä herkimpien lasten kohdalla kannata noudattaa, vaan jäädä kotiin.
Niinpä Kinopalatsiin sisään pääseminen oli jopa vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että 9-vuotiaaltani kysytään hänen ikäänsä, mutta luulisi yhden vastauksen riittävän. Minulta alettiin ovella tiukata tyttären ikää syntymävuoden avulla vielä senkin jälkeen, kun tytär itse oli saman vartijan kysymykseen vastannut. Naamallaan noin 17-vuotias ovimies näytti jotenkin sen oloiselta, ettei vastauksemme riittänyt. Sen verran pidensin tilannetta ennen sisään menoa, että sanoin kirjoittavani elokuvasensuurin historiaa ja tuntevani säädetyt ikärajoitukset oikein hyvin. Naamalla pysyi sama ilme. Viimeistään silloin minusta tuntui, ettei ovimiehen toiminta enää ollut hyvän palvelun puitteissa tapahtuvaa utelemista: jos lapsen henkilöllisyystodistusta tarvitsee, siitä pitäisi ilmoittaa ilmoituksissa. Ja yhden kysymisen pitää riittää: olisi parempi esittää kysymys ensin aikuiselle, eikä kysellä lapselta, niin kuin nyt tehdään, varsinkin jos tätä ei sitten aiota uskoa.
Vanhemman vastuullahan tämä ikäjousto-kysymys on, vaikka 1950-luvulla kyllä eräs oululainen vahtimestari haastettiin oikeuteenkin, kun oli päästänyt alaikäisiä sisään ja paikalle sattui ilmiantaja, muistaakseni jonkin paikalla olleen opettaja.
Elokuvan 2 tuntia 40 minuuttia kestänyt kokemus oli lapselle siedettävä, aikuiselle paljon väsyttävämpi. Kuten kirjassakaan, tässä neljännessä Potterissa ei ole sanottavasti juonta ja tapauksella siis - ainakin tällaiselle ei-fanille - väliosan maku. Pelottavat kohtaukset olivat aikuiselle pelottavia, lapsi, joka kirjan muutamaan kertaan lukeneena tunsi tarinan, pohdiskeli lähinnä kirjan ja elokuvan eroja. Niinpä hän osasi vastata kysymyksiini elokuvan jälkeen. Kun ihmettelin huispauksen MM-kisojen vähäisyyttä elokuvassa, hän sanoi sen olleen kirjan tylsin osa: sadan sivun urheiluselostus ei minustakaan kuulostanut loistavalta kirjallisuudelta. Ihmettelin myös pahojen voimien hyökkäyksen motiivia juuri noihin kisoihin: sehän oli ainoa syy, miksi koko tapaus oli elokuvassa mukana. Vastaavia ihmettelyjäni lapsi osasi oikein hyvin analysoida.
Sen verran ruokailu ja elokuva uuvuttivat, että kotona nukahdin jo iltakahdeksalta herätäkseni tänä aamuna kello yhdeksältä. Tänään voisi varmaan jotain tehdäkin.
DocPointille kuuluu hyvää. Kristina Schulgin kertoi ennakkotietona, että mukaan on ilmoittautunut opilastyöt mukaanlukien lähes 90 elokuvaa, ja ulkomaisen ohjelmiston runko on kasassa, vaikka makupaloja vielä haetaankin: tarkoituksena on taas antaa parhaat palat maailmalla vaikuttavista dokumenttielokuvista. Ensi-iltojakin lienee tiedossa entiseen tapaan. Näissä asioissa joutuu hieman olemaan salaperäinen, kun festivaalitiedotus hoitaa asiansa oman aikataulunsa mukaan.
Enpä tiedä olisiko tuota 90 elokuvan määrää saanut sanoa, mutta menköön. Menköön sekin, että oppilastöihin on tullut entistä enemmän töitä ulkomailta. DocPointin kansainvälinen maine kasvaa, onhan se jo kymmenen suurimman dokumenttielokuvafestivaalin joukossa maailmassa. Ensi vuoden tammikuun 25.-29. päivän voitte jo merkata kalentereistanne DocPointille.
Kiireistäni johtuen en tänä vuonna urakoi katalogitekstien kanssa: tavallisesti se ja festivaalilehti ovat ollut suurin panokseni festivaalin käytännön toimiin. Parista portugalilaisesta elokuvasta kuitenkin tekstit teen. Festivaalin aikana tietysti hallituksen puheenjohtajana seurustelen kotimaisten ja ulkomaisten vieraiden kanssa, jopa siihen tahtiin, että elokuvissa käynti vähenee. Sitä voi osin paikata etukäteiskatsomisella, mutta silloin on videoiden ja devareiden varassa, eikä se läheskään kaikille elokuville tee oikeutta.
Vaikka pääsin kokouksesta ja Artsin toimistolta ajoissa, ilta venähti niin, että eiliselle ei juuri muuta mainittavaa kertynyt kuin pistäytyminen tyttären kanssa elokuvissa. Katsoimme uusimman Harry Potterin, sen jonka katsomisesta elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo lehdessä varoitteli. Hän sanoi, että vaikka laki sallii kahden vuoden jouston ikärajasta (K11), sitä ei ehkä herkimpien lasten kohdalla kannata noudattaa, vaan jäädä kotiin.
Niinpä Kinopalatsiin sisään pääseminen oli jopa vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että 9-vuotiaaltani kysytään hänen ikäänsä, mutta luulisi yhden vastauksen riittävän. Minulta alettiin ovella tiukata tyttären ikää syntymävuoden avulla vielä senkin jälkeen, kun tytär itse oli saman vartijan kysymykseen vastannut. Naamallaan noin 17-vuotias ovimies näytti jotenkin sen oloiselta, ettei vastauksemme riittänyt. Sen verran pidensin tilannetta ennen sisään menoa, että sanoin kirjoittavani elokuvasensuurin historiaa ja tuntevani säädetyt ikärajoitukset oikein hyvin. Naamalla pysyi sama ilme. Viimeistään silloin minusta tuntui, ettei ovimiehen toiminta enää ollut hyvän palvelun puitteissa tapahtuvaa utelemista: jos lapsen henkilöllisyystodistusta tarvitsee, siitä pitäisi ilmoittaa ilmoituksissa. Ja yhden kysymisen pitää riittää: olisi parempi esittää kysymys ensin aikuiselle, eikä kysellä lapselta, niin kuin nyt tehdään, varsinkin jos tätä ei sitten aiota uskoa.
Vanhemman vastuullahan tämä ikäjousto-kysymys on, vaikka 1950-luvulla kyllä eräs oululainen vahtimestari haastettiin oikeuteenkin, kun oli päästänyt alaikäisiä sisään ja paikalle sattui ilmiantaja, muistaakseni jonkin paikalla olleen opettaja.
Elokuvan 2 tuntia 40 minuuttia kestänyt kokemus oli lapselle siedettävä, aikuiselle paljon väsyttävämpi. Kuten kirjassakaan, tässä neljännessä Potterissa ei ole sanottavasti juonta ja tapauksella siis - ainakin tällaiselle ei-fanille - väliosan maku. Pelottavat kohtaukset olivat aikuiselle pelottavia, lapsi, joka kirjan muutamaan kertaan lukeneena tunsi tarinan, pohdiskeli lähinnä kirjan ja elokuvan eroja. Niinpä hän osasi vastata kysymyksiini elokuvan jälkeen. Kun ihmettelin huispauksen MM-kisojen vähäisyyttä elokuvassa, hän sanoi sen olleen kirjan tylsin osa: sadan sivun urheiluselostus ei minustakaan kuulostanut loistavalta kirjallisuudelta. Ihmettelin myös pahojen voimien hyökkäyksen motiivia juuri noihin kisoihin: sehän oli ainoa syy, miksi koko tapaus oli elokuvassa mukana. Vastaavia ihmettelyjäni lapsi osasi oikein hyvin analysoida.
Sen verran ruokailu ja elokuva uuvuttivat, että kotona nukahdin jo iltakahdeksalta herätäkseni tänä aamuna kello yhdeksältä. Tänään voisi varmaan jotain tehdäkin.
torstaina, marraskuuta 17, 2005
Mikkelissä käymässä
Pistäydyimme tänään Yleisradion kyydillä tutustumassa digitaaliseen arkistointiin Mikkelin ammattikorkeakoulussa, joka on aktiivisesti kehitellyt digihankkeita mm. ELKAlle. Tunnin ajan ehdimme tarinoida myös ELKAssa heidän saavutuksistaan. Siellä on elokuvahistorioitsijan kyllä käytävä.
Mikkeliläisillä näyttää olevan kova veto päällä pyrkiessään Suomen kärkeen arkistokaupunkina.
Opimme siellä uuden sanankin: hajakeskitys. Kun jotakin hajasijoitetaan, se voidaan tehdä keskitetysti.
Manen kommentin innoittamana EDIT: Hajasijoitus = pääkaupunkiseudun ulkopuolelle sijoitettava kansallisesti merkittävä yksikkö. Keskitetty sijoittaminen = jonkun tietyn alan tai alaa edustavan suurehkon yksikön kokonaisvaltainen, taloudellisen edun ja (globaalin) tehokkuuden nimissä tapahtuva keskittäminen. Hajakeskitetty toteuttaa molemmat vaatimukset.
Mikkeliläisillä näyttää olevan kova veto päällä pyrkiessään Suomen kärkeen arkistokaupunkina.
Opimme siellä uuden sanankin: hajakeskitys. Kun jotakin hajasijoitetaan, se voidaan tehdä keskitetysti.
Manen kommentin innoittamana EDIT: Hajasijoitus = pääkaupunkiseudun ulkopuolelle sijoitettava kansallisesti merkittävä yksikkö. Keskitetty sijoittaminen = jonkun tietyn alan tai alaa edustavan suurehkon yksikön kokonaisvaltainen, taloudellisen edun ja (globaalin) tehokkuuden nimissä tapahtuva keskittäminen. Hajakeskitetty toteuttaa molemmat vaatimukset.
keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005
Piilotetut koodit
Televiizori kertoi Stefan Lundbergin tämän päiväiseen Hufvudstadsbladetiin kirjoittamasta jutusta. Siinä paljastettiin, että kopiokoneet printtaavat piilotetun koodin tulostamiinsa papereihin. Niiden avulla kopiokone ja jopa printtaaja voidaan selvittää.
Aamun käännösharjoitus jutusta: "Paperi, jota kopiokone sylkee ulos on merkitty pienillä päälle näkymättömillä keltaisilla merkeillä. Niiden avulla poliisi voi jäljittää kopiokoneen ja jopa sen, joka on käyttänyt konetta. Valmistajat ja poliisit ovat olleet salaisessa yhteistyössä jo pitkään."
Kuinka pitkään? 10-20 vuotta, vastaa asiantuntija Hbl:n artikkelissa. Paperiin printataan tällä tavoin kopiokoneen tunnistava koodi.
Alunperin menetelmällä piti jäljittää rahanväärentäjiä, jotka yrittivät käyttää värikopiokoneita monistamaan setelinsä.
Joka kodin fyysikot tarvitsevat nyt voimakkaan suurennuslasin ja vaalensinistä valoa. Niillä merkkien pitäisi näkyä.
Mutta onko tämä nyt vain värikopiokoneiden juttu? Printtaako myös mustavalkoinen kopiokoneemme keltaisia merkkejä?
Eihän tässä pysty edes työssä nukkumaan, kun tätä miettii!
Aamun käännösharjoitus jutusta: "Paperi, jota kopiokone sylkee ulos on merkitty pienillä päälle näkymättömillä keltaisilla merkeillä. Niiden avulla poliisi voi jäljittää kopiokoneen ja jopa sen, joka on käyttänyt konetta. Valmistajat ja poliisit ovat olleet salaisessa yhteistyössä jo pitkään."
Kuinka pitkään? 10-20 vuotta, vastaa asiantuntija Hbl:n artikkelissa. Paperiin printataan tällä tavoin kopiokoneen tunnistava koodi.
Alunperin menetelmällä piti jäljittää rahanväärentäjiä, jotka yrittivät käyttää värikopiokoneita monistamaan setelinsä.
Joka kodin fyysikot tarvitsevat nyt voimakkaan suurennuslasin ja vaalensinistä valoa. Niillä merkkien pitäisi näkyä.
Mutta onko tämä nyt vain värikopiokoneiden juttu? Printtaako myös mustavalkoinen kopiokoneemme keltaisia merkkejä?
Eihän tässä pysty edes työssä nukkumaan, kun tätä miettii!
Päivä stahanovilaisena
15 tuntia enemmän tai vähemmän raskasta työtä. On siinä yhden päivän saldoksi ihan stahanovin verran.
Stahanov-järjestelmä sai nimensä Magnetogorskissa työskennelleen kaivosmiehen Aleksei Grigorjevits Stahanovin (1906-1977) mukaan. Se oli työjärjestelmä, kehitetty nostamaan Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa ilmeisen matalaa työtehoa. Kyse oli myös propagandasta, jolla osoitettiin sosialistisen työjärjestelmän ylivoimaisuus muihin verrattuna. [Nykyään käytettäisiin televisiomainoksia.]
Itse Stahanov oli mallityöläinen, työn sankari, joka ylitti monin kerroin suunnitelmissa olleet tavoitteet. Stahanov louhi 30.-31. elokuuta 1935 enemmän hiiltä kuin kukaan koskaan aiemmin: kiintiön ollessa seitsemän tonnia, Aleksei sai kasaan 102 tonnia viidessä tunnissa neljässäkymmenessä viidessä minuutissa käytyään lyhyen kaivosmiehen kurssin. Taitojen parantuessa ennätys parani sittemmin niin, että hän sai yhdessä vuorossa louhituksi 227 tonnia. Stahanovilaisuus nivoutuu näin sosialistiseen työkilpailujärjestelmään, jonka esimerkkeinä käytetään poikkeuksellisen tuloksekkaita työläisiä ns. stahanovilaisia.
Näillä edellytyksillä hänet pantiin Moskovaan kouluun, sitten kaivoksen johtajaksi sodan aikana ja lopulta kaivosministeriöön töihin. Lopulta hän päätyi varajohtajaksi Kistkakovantratsit trustiin ja lopulta insinööriapulaisjohtajaksi kaivosallinto toimistoon №2/43, joka kuului Torezantratsit trustiin, mistä hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1974.
Minulla on siis edessäni loistava tulevaisuus. Kaivostrustit majailivat epäilemättä jossakin päin Siperiaa...
Stahanov-järjestelmä sai nimensä Magnetogorskissa työskennelleen kaivosmiehen Aleksei Grigorjevits Stahanovin (1906-1977) mukaan. Se oli työjärjestelmä, kehitetty nostamaan Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa ilmeisen matalaa työtehoa. Kyse oli myös propagandasta, jolla osoitettiin sosialistisen työjärjestelmän ylivoimaisuus muihin verrattuna. [Nykyään käytettäisiin televisiomainoksia.]
Itse Stahanov oli mallityöläinen, työn sankari, joka ylitti monin kerroin suunnitelmissa olleet tavoitteet. Stahanov louhi 30.-31. elokuuta 1935 enemmän hiiltä kuin kukaan koskaan aiemmin: kiintiön ollessa seitsemän tonnia, Aleksei sai kasaan 102 tonnia viidessä tunnissa neljässäkymmenessä viidessä minuutissa käytyään lyhyen kaivosmiehen kurssin. Taitojen parantuessa ennätys parani sittemmin niin, että hän sai yhdessä vuorossa louhituksi 227 tonnia. Stahanovilaisuus nivoutuu näin sosialistiseen työkilpailujärjestelmään, jonka esimerkkeinä käytetään poikkeuksellisen tuloksekkaita työläisiä ns. stahanovilaisia.
Näillä edellytyksillä hänet pantiin Moskovaan kouluun, sitten kaivoksen johtajaksi sodan aikana ja lopulta kaivosministeriöön töihin. Lopulta hän päätyi varajohtajaksi Kistkakovantratsit trustiin ja lopulta insinööriapulaisjohtajaksi kaivosallinto toimistoon №2/43, joka kuului Torezantratsit trustiin, mistä hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1974.
Minulla on siis edessäni loistava tulevaisuus. Kaivostrustit majailivat epäilemättä jossakin päin Siperiaa...
tiistaina, marraskuuta 15, 2005
Käsialameemi
Lupasin oman kuvan meemin keksiessäni osallistua myös käsialameemiin. Ne voi tietysti myös yhdistää kuten tämä vintiö Wicked Child on tehnyt. Ja tuli luoneeksi samalla meemijuustohöylän: se läiskäisee kaksi meemiä yhdellä iskulla.Tässäpä siis tarjolla aukeama elokuvasensuurista tekemistäni muistiinpanoista. Vastavia "sinisiä vihkoja" on eri tutkimusten yhteydessä kertynyt jo yli 50, kaikki käsin kirjoitettuja. Sensuuriin niistä liittyy noin 15, tämmöisiä muistiinpanoja sensuurikortistosta on vajaa kymmenen: siihen mahtuivat merkinnät noin 60 000 elokuvan päätöstaltioinnista. Kyllä. Siihen meni aikaa.
Klikkaamalla kuvaa ensin kerran ja sitten toisenkin voi tutkia sen grafologisia ominaisuuksia. Niiden avulla voi sitten päätellä kaiken muun, nicht wahr.
maanantaina, marraskuuta 14, 2005
Helsinki-Tallinna - yhteiskaupunki?
Tämä kilon painoinen paikallislehti virittelee tänään keskustelua Helsinki-Tallinnan kaksoiskaupungista. Virolainen talous- ja viestintäministeri Edgar Savisaar (Viron keskusta, Viron puoluekartalla maltillista vasemmistoa), jonka sanotaan demokratialle jokseenkin hämmentävän tarkasti ryhtyvän uudelleen Tallinnan kaupunginjohtajaksi kahden vuoden kuluttua, arvelee, että kymmenen vuoden kuluttua kaupungeilla on yhteisvaltuusto.
Mikä ettei. Tuntisimme valtuutettujamme täsmälleen yhtä paljon kuin nykyisinkin...
Helsingin ylipormestari Jussi Pajunen (kok) toppuuttelee ja sanoo, että kansalaisten ja yritysten yhteistoimintaa pitää lisätä, mutta yhteishallintoa ei. Niinpä! Hän tarkoittanee, että poliitikkojen ja hallintohenkilöiden sopii aina olla muusta maailmasta ja erityisesti omastaan muutaman vuoden jäljessä.
Kun ei osaa tai uskalla sanoa mitään omasta toimialastaan kuntapolitiikasta, Pajunen tekee hovikumarruksen ja tarjoaa yhteistyön moottoriksi yliopistoa. "Olen esittänyt esimerkiksi voisiko meillä olla yhteinen yliopistotyyppinen korkeakouluopetus. Että meillä olisi yksi yhteinen yliopisto, jolla olisi kampusalue sekä Helsingissä että Tallinnassa. Tämäntyyppisellä toiminnalla saattaisi hyvinkin olla kansainvälistä kysyntää. Siinä voitaisiin hyödyntää Viron dynaamisuutta ja sitä korkeaosaamista, mitä meillä Helsingin puolella on."
Pajusesta voitaisiin hyvin näilläkin sanomisilla tehdä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelihankkeen toiminnanjohtaja. Helsingin rahojahan hän ei halua siihen panna.
Mutta ei siinä kaikki. Kimmo Kiljunen (sd) pohdiskelee kilossa kuollutta lihaa siinä filekohdalla neljän kaupungin yhtymistä. Teuraslistalle on pantu tietenkin Espoo, Kauniainen, Vantaa ja Helsinki, joista pitäisi tehdä Helsinki City & Metropol Area. Kiljunen sanoo, ettei tämmöinen yhtyminen ole realistista, sillä esimerkiksi hallinnossa Oulun ja Pihtiputaan hallintomalli ei sovi metropolille. Kiljunen on tarrautunut suuresti nykyiseen valtuustorakenteeseen, sillä "muuten kansalaisilta häviäisi täysin ote lähialueiden omiin asioihin". Mihin ihmeen omiin asioihin? Mihin Kiljunen veroparatiisi Kauniaista ja sen valtuustoa metropolissaan tarvitsee.
Käsittämättömintä tilannetajun puutetta arvon demarimme sylkee, kun hän luettelee metropolialueen hallintomallin esikuvia. Niitä ovat tietenkin Tukholma ja Bryssel. Mutta kyllä minä olisin poliitikkona ollut hieman hiljempaa siitä kolmannesta esimerkistä.
Rohkea mies tuo Kiljunen, joka antaa kolmanneksi esimerkkiratkaisukseen kunnan hallinnosta Pariisin. Siellähän asioita ratkotaan juuri nyt todellisella metropolihallinnolla: polttopulloilla ja mellakkapoliisilla.
Mikä ettei. Tuntisimme valtuutettujamme täsmälleen yhtä paljon kuin nykyisinkin...
Helsingin ylipormestari Jussi Pajunen (kok) toppuuttelee ja sanoo, että kansalaisten ja yritysten yhteistoimintaa pitää lisätä, mutta yhteishallintoa ei. Niinpä! Hän tarkoittanee, että poliitikkojen ja hallintohenkilöiden sopii aina olla muusta maailmasta ja erityisesti omastaan muutaman vuoden jäljessä.
Kun ei osaa tai uskalla sanoa mitään omasta toimialastaan kuntapolitiikasta, Pajunen tekee hovikumarruksen ja tarjoaa yhteistyön moottoriksi yliopistoa. "Olen esittänyt esimerkiksi voisiko meillä olla yhteinen yliopistotyyppinen korkeakouluopetus. Että meillä olisi yksi yhteinen yliopisto, jolla olisi kampusalue sekä Helsingissä että Tallinnassa. Tämäntyyppisellä toiminnalla saattaisi hyvinkin olla kansainvälistä kysyntää. Siinä voitaisiin hyödyntää Viron dynaamisuutta ja sitä korkeaosaamista, mitä meillä Helsingin puolella on."
Pajusesta voitaisiin hyvin näilläkin sanomisilla tehdä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelihankkeen toiminnanjohtaja. Helsingin rahojahan hän ei halua siihen panna.
Mutta ei siinä kaikki. Kimmo Kiljunen (sd) pohdiskelee kilossa kuollutta lihaa siinä filekohdalla neljän kaupungin yhtymistä. Teuraslistalle on pantu tietenkin Espoo, Kauniainen, Vantaa ja Helsinki, joista pitäisi tehdä Helsinki City & Metropol Area. Kiljunen sanoo, ettei tämmöinen yhtyminen ole realistista, sillä esimerkiksi hallinnossa Oulun ja Pihtiputaan hallintomalli ei sovi metropolille. Kiljunen on tarrautunut suuresti nykyiseen valtuustorakenteeseen, sillä "muuten kansalaisilta häviäisi täysin ote lähialueiden omiin asioihin". Mihin ihmeen omiin asioihin? Mihin Kiljunen veroparatiisi Kauniaista ja sen valtuustoa metropolissaan tarvitsee.
Käsittämättömintä tilannetajun puutetta arvon demarimme sylkee, kun hän luettelee metropolialueen hallintomallin esikuvia. Niitä ovat tietenkin Tukholma ja Bryssel. Mutta kyllä minä olisin poliitikkona ollut hieman hiljempaa siitä kolmannesta esimerkistä.
Rohkea mies tuo Kiljunen, joka antaa kolmanneksi esimerkkiratkaisukseen kunnan hallinnosta Pariisin. Siellähän asioita ratkotaan juuri nyt todellisella metropolihallinnolla: polttopulloilla ja mellakkapoliisilla.
sunnuntai, marraskuuta 13, 2005
Oma kuva
Leena piirsi minusta kuvan perjantaina. Olkaapa hyvä - ehkä osallistun käsialameemiinkin myöhemmin. Tässä sen sovellus. Piirretty oma kuva tai muu muotokuvapiirros itsestä.
Siitä saisi makean kokoelmankin, jos joku ne metabloggaisi kasaan.
lauantaina, marraskuuta 12, 2005
Lanka
Prahan parhaita puolia oli sekin, että hotellin baarissa viihtyi. Varsinkin kun Vanhassa kaupungissa sijaitsevan Hotelli Centralin (Rybka 8) baaria hoiti kaunis Lanka.
Tyko Brahe
Tanskalainen tähtitieteilijä Tyko Brahe (s. 14.12.1546 Knudstup, Skåne, k. 24.10. 1601 Prahassa) on haudattu Tynin kirkkoon, joka sijaitsee Vanhan kaupungin aukiolla.Kirkko perustettiin 1385. Se oli aikaa, jolloin vainottiin protestanttisia toisinajattelevia. Heitä kutsuttiin hussiiteiksi. Tynin kirkko oli ennen vainoja protestanttien kirkko. Siellä käytiin ahkerasti, kuten eräs (katolinen) diplomaatti merkitsi muistiin: siellä kävivät Prahan kauneimmat naiset, kuten hän myös muisti panna merkille. Kirkon tornit eivät ole identtisiä, ja siksi niitä kutsutaankin Aatamiksi ja Eevaksi. Nimet eivät ole tuulesta temmattuja, sillä goottilaisessa arkkitehtuurissa tuolloin pyrittiin löytämään rakennuskeinoja, jotka edustivat maskuliinista ja feminiinista puolta maailmassa.
Katolilaiset jesuiitat vaihtoivat kirkon kellot ja korvasivat hussiittien symbolisen ehtoollismaljan kolmimetrisellä Maria-figuurilla. Se löytyy nykyään tornien välissä. Kirkkoon ei ole vapaa pääsy muulloin kuin tiettyyn aikaan maanantaina, joten se kannattaa Prahassa kävijöiden merkitä kalenteriinsa silloin. Messuihin voi osallistua, mutta silloin ei ole lupa käyskennellä turistin tavoin pitkin kirkon laitoja taidetta katselemassa.
Prahassa asuva Itävallan hallitsija Rudolf II pisti muuten tähtitieteilijämme tekemään listan, jota kutsutaan Tycho Brahen kalenteriksi. Se listaa huonon onnen päivät, joten varokaa näitä päiviä: Tammikuussa niitä ovat 1, 2, 4, 6, 11, 12, 20; helmikuussa 11, 17 ja 18.; maaliskuussa 1, 4, 14 ja 15; huhtikuussa 10., 17. ja 18.; toukokuussa 7. ja 18.; kesäkuussa 6.; heinäkuussa 17. ja 21.; elokuussa 20. ja 21.; syyskuussa 16. ja 18.; lokakuussa 6. päivä; marraskuussa 6. ja 18 päivä ja joulukuussa 6., 11. ja 18. päivä.
Brahe ei saanut tarpeeksi palkkiota uurastuksestaan ja hän kuoli periessään parikymmentä vuotta kalenterin valmistumisen jälkeen velkojaan. Voi olla hyvinkin mahdollista, että kiusallinen vieras myrkytettiin hovin pidoissa.
Tässäpä vielä kiinnostava Tyko Brahe -teos. Pikaisemmille faneille Tykon sivut Tanskasta.
Maailman paras patsas
Onko tämä maailman paras patsas? Pitäisikö Mannerheimillekin rakentaa tämmöinen?
Vatsan päällä istuu hyvin paljon Tsekin (Böömin) tuhannen vuoden takaista Václavia - järjestysnumero I - muistuttava hahmo. Vaclavin - uskonnolliselta nimeltään St Wenceslaus - pönäkkä suurmiespatsas on sadan metrin päässä Václavské náměstíllä.
David Cernyn heppa roikkuu Havelin perheen omistaman elokuvateatteri Lucernan (Vodickova 36) edessä kauppatalon aulassa. Lucernaan mahtuu 500 ihmistä ja se on vanhin säännöllisesti toimiva elokuvateatteri Euroopassa. Toiminta alkoi 1909. Siellä myös esitettiin ensimmäisen kerran äänielokuvia Euroopassa. Sisään ostoskeskukseen pääsee neljältä kadulta, jotka ovat Václavské náměstí, Štěpánská, V jámě and Vodičkova.
Ostoskeskuksen arkkitehtyyri on upea sekoitus Art Nouveauta ja Art Decoa. Tähän ostoskeskukseen pysähtyy katselemaan arkkitehtuuria: hämmästyttävää sinänsä, eikö totta. Siellä sijaitsee myös kolmen kerroksen syvyinen Lucerna Hall (paikallisille Velky sal eli Suuri sali), jossa pidetään klassisen ja modernin musiikin konsertteja.
Kyse ei siis ole vain rakennuksen ulkonäön viehätyksestä. Lucerna on ehkä kaikkein tärkein sosiaalinen kohtauspaikka prahalaisille. Naapurissa on myös Lucerna Music Bar, jossa käy varsin kuuluja esiintyjiä.
East West ravintola sijaitsee lähellä Štěpánskán sisääntuloa: ravintolan somistus liittyy eurooppalaisiin alkuperäisväestöihin.
perjantaina, marraskuuta 11, 2005
Horologinen ihme eli Praha V
Astrologinen kello eli horologinen ihme oli korjattavana, mutta paljastettiin sentään esille juuri ennen lähtöä Prahasta...Kuntoon se oli luvattu pistää marraskuun loppuun mennessä, mutta ehkä ilmoituksen poistaminen ennen aikaansa tarkoitti juuri takarajan siirtymistä. Mene Prahaan ja tiedä.
Tämän kellon esiintyvät hahmot ovat tuttuja jo lapsuuteni televisiosarjasta Prahan syntiset ihmiset, jonka voisi mielestäni uusia.
Kelloista kiinnostuneen kannattaa vierailla Prahan Kansallisessa teknisessä museossa (Kostelni 42, Letna, Praha 7).
Teknisessä museossa on elokuva- ja valokuvauskojeiden ja -välineiden lisäksi myös autoja, lentokoneita ja koko joukko vetureita, joista ainakin Juuso ilahtunee. Näihin isompiin esineisiin emme jaksaneet keskittyä, mutta pienempiin kyllä parin tunnin ajan.
torstaina, marraskuuta 10, 2005
Praha IV
Prahan kaupungin vaakuna löytyy Vanhan kaupungin torilta. Jätimme keskiviikkona Vanhan kaupungin ja nousimme ylös linna-alueelle Hradčanysta löytyvästä Sternbergin palatsissa (Šternberský palác, os. Hradcanské námestí 15, Prague 1, 150 Kr, lehdistökortilla ilmaiseksi) Monet näyttelyn teoksista ovat kuuluneet Prahasta hallinneen taiteellisesti suuntautuneen Itävallan keisarin Rudolf II:n kokoelmiin - tunnetuimmat niistä toki löytyvät Wienistä.
Sternbergin palatsi, PrahaMuseo esittelee vanhimmassa osiossaan joitakin (vaatimattomia) näytteitä antiikin Kreikan ja Rooman taiteesta. Ensimmäisessä kerroksesta löytyy varhaista eurooppalaista taidetta 1300- ja 1400-luvun italialaista maalausta, Arkkiherttua Franz Ferdinand d´Esten omistamsta Konopišten linnan kokoelmasta. Siihen kuuluvat toscanalaiset mestarit B. Daddi ja Lorenzo Monaco, joitakin teoksia Venetsian koulusta (Vivarinin työpaja) ja erinäisiä mestariateoksia Firenzen manerismista (A. Bronzino, A. Allori).
1400-1500 -luvun hollantilaista maalaustaidetta ja 1500-1600-lukujen saksalaista taidetta. Tunnetuimpia ovat triptyykki tekijänään Geertgen tot Sint Jan ja Jan Gossaertin Mabusse, monumentaalinen alttariteos. Itäisen Euroopan panoksesta näyttelyssä vastaavat monet ikonit ja ikonitataiteen teokset 1400-luvulta lähtien.
Toisessa kerroksesta löytyi eurooppalaista taidetta 1500-luvulta 1700-luvun loppuun.
Esillä olivat sellaisia maalareita kuin Tintoretto, Ribera, Tiepolo, El Greco, Goya, P. P. Rubens and van Dyck. Flaamilaista ja hollantilaista taidetta edustivat Rembrandt, Hals, Terborch, Ruysdale ja van Goyen.
Lucas Cranachilta oli tarjolla oma näyttelynsä. Sehän on kiinnostava siksikin, että Sinebrychoffin museolla on eräs Cranachin taulu. Esillä Prahassa oli myös Hans Baldungin ja Albrecht Dürerin tunnetuimpia teoksia.
Sternbergin palatsi on Domenico Martinellin 1600-luvun lopussa suunnittelema, alunperin oli tarkoitus laajentaa rakennusta niin, että siitä tulisi koko Hradcanské námestín mittainen. Ilemisesti rahapulan vuoksi suunnitelma jäi toteutumatta koko laajuudessaan. Vuosisadan vaihteessa palatsin suunnitelmien parissa työskenteli myös Kryštof Dientzenhofer. Rakennuksen viimeisteli Giovanni Battista Alliprandi.
Praha III
Prahassa oli sumuista mutta mukavaa. Paluu Suomeen on tapahtunut ja kumma kyllä keli on aivan samanlainen. 9 astetta, sumua ja kosteata, vaikka ei sadakaan.
Viikko Prahassa on mainio annos tuota kaupunkia. Kulttuurihistoriaa riittää ja sen voi annostella muodossa, joka sopii historiaa pelkäävällekin. Kaupungissahan on valittavaa historiaa noin tuhannen vuoden verran.
Paikallinen taidehistorian professori Zdenek kuljetti meitä vielä yhden illan: kohteena olivat Prahan naisfiguurit. Božena Němcován (1820-1862) patsas jäi saaren kärkeen kököttämään, emmekä sinne asti tällä kertaa päässeet, mutta ajattelimme korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Isoäiti, joka on käännetty yli sadalle kielelle. Siitä huolimatta hän kuoli rutiköyhänä.
Sen sijaan bongasimme Elisa Krasnóhorskán Kaarlen aukion puistossa, jossa oli hänelle tärkeän esikuvan Karolina Svetlan patsas.
Eniten meitä elähdytti Libussan tarina. Prahan kaupungin syntymyyttiin liittyy ennustaja tai naistietäjä Libussa, jolle valta oli uskottu tuhat vuotta sitten.
Libussan maine perustuu tuotteliaan tsekkiläisen kirjailijab Alois Jirásekin kuuluun teokseen Vanhat tsekkiläiset legendat (1894): sen tarinat ovat iskostuneet koulussa jokaisen tsekin kalloon ja siitä on otettu kymmeniä painoksia. Vain sotamies Švejkin tarina on ollut suositumpi.
Bedřich Smetanan (1824 - 1884) ooppera Libuše oli ilmestynyt kolmetoista vuotta aiemmin (1881), joten tarina nuoresta ennaltanäkemisen lahjalla valitusta naisesta, jonka heimon vanhimmat valitsevat johtajakseen, oli tuttu.
Ongelmia tuli vasta kun nuori johtaja sai ratkaistavakseen naapurusten rajakiistan: kun Libussa päätti nuoren miehen olevan oikeassa, vanhempi naapuruksista esitti kuuluisan naisia halveksivan kommentin: "pitkä tukka, lyhyt järki" ja että olisi parempi kuolla kuin kärsiä naisen vallan alla, kun semmoista ei ollut millään muullakaan heimolla.
Libussa selvisi tilanteesta hienosti vastaamalla, että hän oli nainen ja todellakin käyttäytyi naisen tavoin, eikä siis käyttänyt oikeuden jakamisen tukena rautapiiska mutta kylläkin intohimoa ja varoitti siitä, että mieshallitsija vaatisi palveluksia ja palkitsemista.
Yhtä kaikki, Libussa päätti hankkia jumalten avulla itselleen miehen, ja hän lähetti magiikan saattelemana lähettiläitä, joita johti hänen valkea hevosensa: ja kas, läheisen pikkujoen varrelta löytyi hänelle kyntöpuuhista mies Přemysl, josta tuli tsekkien johtaja ja ensimmäinen kuningas. Se ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun ongelmia ratkomaan haetaan miestä kyntöpuuhista. Suomessakin yliopistomies Linkomies kuvattiin vaalimainoksessa 1943 kyntämässä suoraa vakoa pellolla, tosin traktorin selässä ja valkoinen puvunpaita kravatteineen yllä. Rooman historian spesialistille sekin sopi,
Libussa siis nai Přemyslin (= viisaasti, terävästi ajatteleva), joka aloitti miehisen johtamistavan. Mutta erään kerran Vltava-joen kallioisella rannalla Libussa seurassaan tsekkiheimon vanhemmat ja miehensä loihe lausumaan ratkaisevat sanat. Joen äärellä, metsien ympäröimänä hän nousi henkiseen tilaan ja lausui: "Näen suuren kaupungin jonka maine koskettaa tähtiä." Siihen paikkaan haettiin miestä, joka osaisi rakentaa linnoituksen. Mies löytyi joen töyräältä (töyräs, kynnys = prah)leikkaamassa heinää. Ja siihen linnoitus rakennettiin, kivisen kukkulan päälle, jossa kunnioitus kaupungin ja johtajuuden välillä oli aukoton: "Aina kun prinssit ja armeijan komentajat laskevat päänsä kunnioittavasti, kun he saapuvat huoneeseeni, he samalla laskevat päänsä minun kaupungilleni", Libussa sanoi. "Sitä tullaan ylistämään, pitämään jalona ja kunnioittamaan kaikkialla maailmassa."
Libussalle kävi huonosti, mutta se on toinen tarina. Yhden päivän me kävimme läpi Libussa-kuvia tsekkiläisessä myyteissä, legendoissa, taiteessa, kirjallisuudessa ja kuvanveistossa.
sunnuntai, marraskuuta 06, 2005
Praha II
Kaupunki kylpee sumussa joka aamu. Lauantai avautui sadetta enteillen ja tulihan se lopulta. Harhailimme ensin hieman vaariinkin kaupunginosiin, mutta sitten sain lapi ajatuksen vierailla Kansallisessa teknisessa museossa - elokuvan ystavalle se kannatti. Juuso olisi onnellinen niista vetureista joita alakerta on pullollaan ja oli siella lentokonettakin ja autonromua lattiasta kattoon.
Itse kiersin tarkimmin elokuvakamera, -projektori ja valineosaston, valokuvausosaston ja kellokojeet jo vahemman innoissani. Audio-osastossa olisi voinut olla enemmankin aanta tuottavaa konetta - vaittaisin etta Lahden radio- ja televisiomuseo on kiinnostavampi. Mutta sadepaivan herkku Prahassa vieraileville se on. Letenskan aukiolla ratikalla pois, seuraava pysakki olisi sitten Sparta Prahan jalkapallostadion.
Takaisin tullessamme olutsiepot olivat varanneet ratikkapysakin, joten hyppasimme ensimmaiseen numero kahdeksaan ja paasimme niin lahelle hotelliamme kuin oli mahdollista. Mina jain iltapaivaksi kampille, mutta vaimo karkasi keskiajan taidenayttelyyn Agneksen luostariin ja saikin aimo annoksen kulttuuria. Mina otin hotellin mukavassa ravintolassa kaksi tuoppia Pilsner Urquellia. Litrahinnaksi tuli 3,4 euroa, joten se ei ole ihan halvimmasta paasta. Mainittakoon etta vaimo, museoammattilainen, kehaisi Agneksen nayttelyn eli boomilaisen keskiajan taiteen esillepanoa myos teknisesti. Korkealuokkainen esillepano ja hieno kokoelma tekevat nahtavyydesta kaupungin karkijoukkoon kuuluvaa - siella kannattaa kayda.
Iltaohjelma ei ollut auki, joten paatimme lahtea kavelemaan kaupungille. Gluhwein-lasi lammitti torilla, jatkoimme matkaa Vanhaan kaupunkiin ja myohastyimme juuri mustan teatterin naytoksesta, jossa esitettiin Mozartin Don Giovannia. Ei haitannut, silla Kaarlen sillan kupeessa olevassa kirkossa alkoi samaan aikaan konsertti, jossa taiturimainen tsekkiurkuri, hyva japanilainen viulisti ja nuori tsekkilainen mezzosopraano esittivat musiikkia 1500-luvulta 1800-luvulle. Akustiikka oli erinomainen, joskin ylarekisteriin mennessa Bachin nopeimmat urkujuoksutukset hieman puuroutuivat, mutta ei liene helppo valttaa. Enemman ongelmia tuli oikeastaan viulusoolon presto-osassa.
Koska olimme myohassa saimme lipun opiskelijahintaan 390 korunaa eli noin rapeat 13 euroa kappale. Konsertti oli hyva, kirkko kaunis, joskin tietty yhdenmukaisuus alkaa rasittaa silmaa. Monet kirkot on rakennettu kerralla valmiiksi, niin tamakin Fransiskus Assisilaisen mukaan nimetty, ja se tuo niihin yksitoikkoisuutta - taideteokset ja maalaukset muistuttavat toisiaan niin paljon, etta tulee tusinatuotteen maku - ymmarrattehan etta liiottelen tassa.
Konsertin jalkeen vuorossa oli iltapala - se on onneksi edullista taalla, kun ei erehdy antamaan halpuuden tuomaa etua turhina ylimaaraisina tippeina. Tipithan ovat samaa kuin korruptio, taalla vakio on 10 prosenttia, eika enempaa hirveasti kannata antaa - miksi totuttaa ihmiset huonoille tavoille, kun se EI nay parempana palveluna. Suomessahan hyvaa palvelua ei saa - tarveisia vain alan tutuille - joten meilla tippien antaminen on sulaa hulluutta. Hintauudistus aikoinaan sisallytti silloisen 13 prosentin tarjoilupalkkion hintoihin. Ne siis ovat siella jo!
Sunnuntaiaamuna ilma oli jo selkeampaa, mutta selvasti kylmempaa. Kavimme juutalaiskaupunginosassa, jossa paasylippujen hinnat ovat jo hurjia. Juutalaiskorttelin kohteiden yhteishinta on perati 500 korunaa eli melkein 17 euroa, ja kahdelle se on jo aika paljon. Lehtimieskortti ei kay eika tuota alennusta. Tavallinen museohinta taalla on yleensa alle 100 korunaa, joten siina on hieman erikoiskohdelisaa.
Saastimme rahat ja ajoimme pienoisjunalla tunnin reissun ympari kaupunkia. Koleaa ja hieman hyppyyttaa, mutta sen korvaavat palkitsevat hymyt. Mika siina on, etta ihmisten on vaikea olla hymyilematta kun pienoisjuna taapertaa pitkin kaupungin katuja. Hauskoja tilanteita videokameroiden kohdatessa toisia videokameroita oli runsaasti ja sekos vain hymya levitti. Samalla saimme eri nakokulmia jo aiemmin vierailtuihin kohteisiin - jostakin syysta pidan naista lapsellisista tavoista nauttia kaupungin nahtavyyksista enemman kuin vastamakeen kavelysta.
Nyt on aika etsia lounaspaikkaa. Kiertelemme katuja ja saatamme pistaytya useampiinkin paikkoihin. Ehka kahville Ruutiportin lahella olevaan Cafe Europeen, jonka yhteydessa olevalla kunnantalolla on myos konsertteja. Cafe Europe on tunnettu Art Nouveau-koristuksistaan. Niitakin kaupunki on pullollaan.
Ei ole viela yhtaan kafkamaista paivaa ja tuntien liikkumiseenkin jalan alkaa jo tottua.
Vaimo nykii hihasta. Silla on varmaan pari barokkikirkkoa mielessa. Mina voisin kayda sunnuntaioluella. Aikoinaanhan prahalaiset joivat aina sita parempaa merkkia olutta sunnuntaisin.
Hyvaa Gustaf (II) Adolfin -paivaa sinne kotisuomeen. Kaverihan on taalla tunnettu. Tuli kerran 30-vuotisen sodan aikana vallanneeksi tamankin kaupungin. Oli silla onneksi pari kaveria mukana. Mutta me ruotsalaiset voimme nauttia tuopposen vaikka sen tapahtuman kunniaksi. Gustafin paiva on muuten ruotsalaiseen tapaan juhlintaa kuolinpaivan kunniaksi. Han haavoittui/kuoli Lutzenin taistelussa tanaan joku vuosi sitten. Kuolinpaivaa on mukavampi juhlia. Siita kun pitavat seka ystavat etta viholliset.
Naihin sanoihin, naihin tunnelmiin paatamme raporttimme Prahasta tahan. Pysykaa kanavalla.
Itse kiersin tarkimmin elokuvakamera, -projektori ja valineosaston, valokuvausosaston ja kellokojeet jo vahemman innoissani. Audio-osastossa olisi voinut olla enemmankin aanta tuottavaa konetta - vaittaisin etta Lahden radio- ja televisiomuseo on kiinnostavampi. Mutta sadepaivan herkku Prahassa vieraileville se on. Letenskan aukiolla ratikalla pois, seuraava pysakki olisi sitten Sparta Prahan jalkapallostadion.
Takaisin tullessamme olutsiepot olivat varanneet ratikkapysakin, joten hyppasimme ensimmaiseen numero kahdeksaan ja paasimme niin lahelle hotelliamme kuin oli mahdollista. Mina jain iltapaivaksi kampille, mutta vaimo karkasi keskiajan taidenayttelyyn Agneksen luostariin ja saikin aimo annoksen kulttuuria. Mina otin hotellin mukavassa ravintolassa kaksi tuoppia Pilsner Urquellia. Litrahinnaksi tuli 3,4 euroa, joten se ei ole ihan halvimmasta paasta. Mainittakoon etta vaimo, museoammattilainen, kehaisi Agneksen nayttelyn eli boomilaisen keskiajan taiteen esillepanoa myos teknisesti. Korkealuokkainen esillepano ja hieno kokoelma tekevat nahtavyydesta kaupungin karkijoukkoon kuuluvaa - siella kannattaa kayda.
Iltaohjelma ei ollut auki, joten paatimme lahtea kavelemaan kaupungille. Gluhwein-lasi lammitti torilla, jatkoimme matkaa Vanhaan kaupunkiin ja myohastyimme juuri mustan teatterin naytoksesta, jossa esitettiin Mozartin Don Giovannia. Ei haitannut, silla Kaarlen sillan kupeessa olevassa kirkossa alkoi samaan aikaan konsertti, jossa taiturimainen tsekkiurkuri, hyva japanilainen viulisti ja nuori tsekkilainen mezzosopraano esittivat musiikkia 1500-luvulta 1800-luvulle. Akustiikka oli erinomainen, joskin ylarekisteriin mennessa Bachin nopeimmat urkujuoksutukset hieman puuroutuivat, mutta ei liene helppo valttaa. Enemman ongelmia tuli oikeastaan viulusoolon presto-osassa.
Koska olimme myohassa saimme lipun opiskelijahintaan 390 korunaa eli noin rapeat 13 euroa kappale. Konsertti oli hyva, kirkko kaunis, joskin tietty yhdenmukaisuus alkaa rasittaa silmaa. Monet kirkot on rakennettu kerralla valmiiksi, niin tamakin Fransiskus Assisilaisen mukaan nimetty, ja se tuo niihin yksitoikkoisuutta - taideteokset ja maalaukset muistuttavat toisiaan niin paljon, etta tulee tusinatuotteen maku - ymmarrattehan etta liiottelen tassa.
Konsertin jalkeen vuorossa oli iltapala - se on onneksi edullista taalla, kun ei erehdy antamaan halpuuden tuomaa etua turhina ylimaaraisina tippeina. Tipithan ovat samaa kuin korruptio, taalla vakio on 10 prosenttia, eika enempaa hirveasti kannata antaa - miksi totuttaa ihmiset huonoille tavoille, kun se EI nay parempana palveluna. Suomessahan hyvaa palvelua ei saa - tarveisia vain alan tutuille - joten meilla tippien antaminen on sulaa hulluutta. Hintauudistus aikoinaan sisallytti silloisen 13 prosentin tarjoilupalkkion hintoihin. Ne siis ovat siella jo!
Sunnuntaiaamuna ilma oli jo selkeampaa, mutta selvasti kylmempaa. Kavimme juutalaiskaupunginosassa, jossa paasylippujen hinnat ovat jo hurjia. Juutalaiskorttelin kohteiden yhteishinta on perati 500 korunaa eli melkein 17 euroa, ja kahdelle se on jo aika paljon. Lehtimieskortti ei kay eika tuota alennusta. Tavallinen museohinta taalla on yleensa alle 100 korunaa, joten siina on hieman erikoiskohdelisaa.
Saastimme rahat ja ajoimme pienoisjunalla tunnin reissun ympari kaupunkia. Koleaa ja hieman hyppyyttaa, mutta sen korvaavat palkitsevat hymyt. Mika siina on, etta ihmisten on vaikea olla hymyilematta kun pienoisjuna taapertaa pitkin kaupungin katuja. Hauskoja tilanteita videokameroiden kohdatessa toisia videokameroita oli runsaasti ja sekos vain hymya levitti. Samalla saimme eri nakokulmia jo aiemmin vierailtuihin kohteisiin - jostakin syysta pidan naista lapsellisista tavoista nauttia kaupungin nahtavyyksista enemman kuin vastamakeen kavelysta.
Nyt on aika etsia lounaspaikkaa. Kiertelemme katuja ja saatamme pistaytya useampiinkin paikkoihin. Ehka kahville Ruutiportin lahella olevaan Cafe Europeen, jonka yhteydessa olevalla kunnantalolla on myos konsertteja. Cafe Europe on tunnettu Art Nouveau-koristuksistaan. Niitakin kaupunki on pullollaan.
Ei ole viela yhtaan kafkamaista paivaa ja tuntien liikkumiseenkin jalan alkaa jo tottua.
Vaimo nykii hihasta. Silla on varmaan pari barokkikirkkoa mielessa. Mina voisin kayda sunnuntaioluella. Aikoinaanhan prahalaiset joivat aina sita parempaa merkkia olutta sunnuntaisin.
Hyvaa Gustaf (II) Adolfin -paivaa sinne kotisuomeen. Kaverihan on taalla tunnettu. Tuli kerran 30-vuotisen sodan aikana vallanneeksi tamankin kaupungin. Oli silla onneksi pari kaveria mukana. Mutta me ruotsalaiset voimme nauttia tuopposen vaikka sen tapahtuman kunniaksi. Gustafin paiva on muuten ruotsalaiseen tapaan juhlintaa kuolinpaivan kunniaksi. Han haavoittui/kuoli Lutzenin taistelussa tanaan joku vuosi sitten. Kuolinpaivaa on mukavampi juhlia. Siita kun pitavat seka ystavat etta viholliset.
Naihin sanoihin, naihin tunnelmiin paatamme raporttimme Prahasta tahan. Pysykaa kanavalla.
lauantaina, marraskuuta 05, 2005
Kultainen kaupunki
Karistin kaupungin tomut jaloistani. Lentokentalla ei ollut ruuhkaa, eika koneessa taytta. Perilla odotti sumu, jonka vuoksi myohastyimme tunnin lasketusta. Ei paha, silla jo iltapaivalla kahden aikaan paasimme ensimmaiselle kavelykierrokselle.
Pari paivaa olen vaellellut Kultaisessa kaupungissa. Vanha kaupunki on tullut tutuksi, samoin kuninkaan linna alueineen; ymmartaa helposti, etta taalla riittaisi tutkittavaa vuosiksi. Taidehistorioitsijoilta ei tyo lopu. Kuulimmekin eilen paikalliselta taidehistorian professori Zdenekilta, etta opiskelijoiden maara taidehistoriassa on kasvanut moninkertaiseksi viidentoista vuoden takaisiin lukuihin. Kaikille riittanee toita - sita paitsi taalla patee viela vanha totuus, etta monilla aineen opiskelijoilla on varallisuutta enemman kuin omiksi tarpeikseen. Tausta on turvattu. Uutuus kuitenkin on, etta taidehistoriaankin on nykyisin paasykokeet.
Maalaispoika katselee tata kulttuurin maaraa suu ammollaan. Barokkiajan rikkaus nakyy kaikkialla. Muutaman vuoden takaiset tulvatkaan eivat vanhoja taloja tuhonneet, jattivat tietysti merkkinsa fasadeihin niin kuin kymmenet tulvat aikaisemmin, mutta se on historiaa.
Huonommin kavi muutaman kilometrin paassa olevalla vanhalla tehdasalueella. Siella joen penkereet eivat olleet tulvasuojattu, vaan ranta oli luonnon muovaamaa toyrasta. Vesi nousi ja tuhosi 1800-luvun ja 1900-luvun rakennuksia ja tuhosi monet niista. Yhdessa sellaisessa sailytettiin kaupungin arkkitehtuuriin keskittynytta arkistoa. Rakennuspiirustukset ja monet muut tuhoutuivat lopullisesti. Niita ei ollut kopioitu eika digitaalisesti tallennettu. Osa arkistosta olisi ollut tarpeen restaurointitoissa, kyse oli siis ihan kayttoarkistostakin. Sellaista on elama.
Eilen kavimme testaamassa Strahovin luostarin vieressa sijaitsevan 'italialaisen' ravintolan, jota matkaopas suositteli. Ravintolan nimi on Peklo, suomeksi Helvetti. Sopiva nimi luostarin viereiselle paheen pesalle.Kyse oli hiljaisesta kellariravintolasta - kellari on rakennettu 1100-luvulla. Mina soin maalaisankkaa, vaimo paholaisen oppipojan kattilallisen. Maeaerilaista viinia, mansikkabrandya ja leivoksia palanpainikkeeksi. 70 euroa ja maha taynna. Tarjoilu oli viimeisen paalle - pakattu voinappi tuli pikkulautaselle atuloin nostettuna. Kiiretta ei ollut ja jopa juttelimme tarjoilijoiden kanssa. Ennen tuloamme meille esiteltiin eteisessa ruokalista hintoineen. Vihje siita, etta viela olisi voinut hintojen vuoksi kaantya pois. Ehka olisi pitanyt - vaikka ruoka oli ok, tarjoilu superhyvaa, jotain jai puuttumaan. Kerta riitti.
Naapurikaupungista kotoisin olevaa Pilsner Urquellia saa taalta hanasta, se on oikein maittavaa. Hinta noin euron tuoppi. Kahta euroa emme ole viela oluttuopista maksaneet. Ehka kun menemme kahvila Eurooppaan sekin ihme tapahtuu. Vaikka Euroopan ruokahinnat olivat kylla alle eilisen Peklon.
Pyhan Vituksen katedraali kukkulan paalla on nyt puheenaihe tassa kaupungissa. Prahan kaupunginosaoikeus - oikeastaan yksi tuomari - paatti viikko sitten, etta se on Katolisen kirkon omaisuutta. Oikeutta kaytiin jo 1990-luvulla. Silloin Korkein oikeus totesi kirkon kuuluvan valtiolle. Kiista oli samanlainen jo keskiajalla, silla taalla valtio ja kirkko ovat olleet poikkeuksellisen mutkikkaasti toisiinsa kietoutuneita. Valtio otti haltuunsa kirkon kommunistiaikoina, mutta vain hallinnollisesti. Valtion omaisuudeksi sita ei virallisesti koskaan julistettu / sita ei siis kansallistettu, vaikka saados sanookin sen olevan 'kansan omaisuutta'.
Nyt tilanne on ollut hieman kummallinen. Katolinen kirkko on voinut pitaa messunsa vain siten, etta pappien on joka kerta haettava kirkon avaimet viereisen Prahan linnan hallinnolta, jonne ne myos palautetaan. Tahan siis tapahtuu muutos. Vai tapahtuuko? Paikallisessa Internet-aanestyksessa 'kansa' halusi kirkon sailyvan valtiolla. Alueoikeuden paatoksesta valitettaneen ja seuraava taso on Prahan kaupunginoikeus.
Nyt sataa tihuttaa. Pitaisi loytaa Kansallinen tekninen museo. Siella on aivan upea valokuva- ja elokuvaosasto.
-- -- Perheelle. Kertokaa isalle etta yritin soittaa, taisteluterveiset. -- --
Pari paivaa olen vaellellut Kultaisessa kaupungissa. Vanha kaupunki on tullut tutuksi, samoin kuninkaan linna alueineen; ymmartaa helposti, etta taalla riittaisi tutkittavaa vuosiksi. Taidehistorioitsijoilta ei tyo lopu. Kuulimmekin eilen paikalliselta taidehistorian professori Zdenekilta, etta opiskelijoiden maara taidehistoriassa on kasvanut moninkertaiseksi viidentoista vuoden takaisiin lukuihin. Kaikille riittanee toita - sita paitsi taalla patee viela vanha totuus, etta monilla aineen opiskelijoilla on varallisuutta enemman kuin omiksi tarpeikseen. Tausta on turvattu. Uutuus kuitenkin on, etta taidehistoriaankin on nykyisin paasykokeet.
Maalaispoika katselee tata kulttuurin maaraa suu ammollaan. Barokkiajan rikkaus nakyy kaikkialla. Muutaman vuoden takaiset tulvatkaan eivat vanhoja taloja tuhonneet, jattivat tietysti merkkinsa fasadeihin niin kuin kymmenet tulvat aikaisemmin, mutta se on historiaa.
Huonommin kavi muutaman kilometrin paassa olevalla vanhalla tehdasalueella. Siella joen penkereet eivat olleet tulvasuojattu, vaan ranta oli luonnon muovaamaa toyrasta. Vesi nousi ja tuhosi 1800-luvun ja 1900-luvun rakennuksia ja tuhosi monet niista. Yhdessa sellaisessa sailytettiin kaupungin arkkitehtuuriin keskittynytta arkistoa. Rakennuspiirustukset ja monet muut tuhoutuivat lopullisesti. Niita ei ollut kopioitu eika digitaalisesti tallennettu. Osa arkistosta olisi ollut tarpeen restaurointitoissa, kyse oli siis ihan kayttoarkistostakin. Sellaista on elama.
Eilen kavimme testaamassa Strahovin luostarin vieressa sijaitsevan 'italialaisen' ravintolan, jota matkaopas suositteli. Ravintolan nimi on Peklo, suomeksi Helvetti. Sopiva nimi luostarin viereiselle paheen pesalle.Kyse oli hiljaisesta kellariravintolasta - kellari on rakennettu 1100-luvulla. Mina soin maalaisankkaa, vaimo paholaisen oppipojan kattilallisen. Maeaerilaista viinia, mansikkabrandya ja leivoksia palanpainikkeeksi. 70 euroa ja maha taynna. Tarjoilu oli viimeisen paalle - pakattu voinappi tuli pikkulautaselle atuloin nostettuna. Kiiretta ei ollut ja jopa juttelimme tarjoilijoiden kanssa. Ennen tuloamme meille esiteltiin eteisessa ruokalista hintoineen. Vihje siita, etta viela olisi voinut hintojen vuoksi kaantya pois. Ehka olisi pitanyt - vaikka ruoka oli ok, tarjoilu superhyvaa, jotain jai puuttumaan. Kerta riitti.
Naapurikaupungista kotoisin olevaa Pilsner Urquellia saa taalta hanasta, se on oikein maittavaa. Hinta noin euron tuoppi. Kahta euroa emme ole viela oluttuopista maksaneet. Ehka kun menemme kahvila Eurooppaan sekin ihme tapahtuu. Vaikka Euroopan ruokahinnat olivat kylla alle eilisen Peklon.
Pyhan Vituksen katedraali kukkulan paalla on nyt puheenaihe tassa kaupungissa. Prahan kaupunginosaoikeus - oikeastaan yksi tuomari - paatti viikko sitten, etta se on Katolisen kirkon omaisuutta. Oikeutta kaytiin jo 1990-luvulla. Silloin Korkein oikeus totesi kirkon kuuluvan valtiolle. Kiista oli samanlainen jo keskiajalla, silla taalla valtio ja kirkko ovat olleet poikkeuksellisen mutkikkaasti toisiinsa kietoutuneita. Valtio otti haltuunsa kirkon kommunistiaikoina, mutta vain hallinnollisesti. Valtion omaisuudeksi sita ei virallisesti koskaan julistettu / sita ei siis kansallistettu, vaikka saados sanookin sen olevan 'kansan omaisuutta'.
Nyt tilanne on ollut hieman kummallinen. Katolinen kirkko on voinut pitaa messunsa vain siten, etta pappien on joka kerta haettava kirkon avaimet viereisen Prahan linnan hallinnolta, jonne ne myos palautetaan. Tahan siis tapahtuu muutos. Vai tapahtuuko? Paikallisessa Internet-aanestyksessa 'kansa' halusi kirkon sailyvan valtiolla. Alueoikeuden paatoksesta valitettaneen ja seuraava taso on Prahan kaupunginoikeus.
Nyt sataa tihuttaa. Pitaisi loytaa Kansallinen tekninen museo. Siella on aivan upea valokuva- ja elokuvaosasto.
-- -- Perheelle. Kertokaa isalle etta yritin soittaa, taisteluterveiset. -- --
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)