maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Sotasyyllisyys-seminaari

Sotasyyllisyys-seminaari Säätytalolla, joka lähetettiin digikanavalla Yle24 suorana lähetyksenä, oli oikein kelpo seminaari. Edellisessä kirjoituksessani pelkäämä linjanveto ei toteutunut lainkaan. Esitelmien ote oli tutkimusta kunnioittava, ajoin rohkeaakin eikä juhlepuhetunnelmiin sorruttu juuri lainkaan.

Ensimmäisen puheenvuoron piti Venäjän tiedeakatemiaa edustava suurlähettiläs Juri Derjabin alias Suomenkin historiaa tulkinnut nimimerkki Juri Komissarov. Hänen puheenvuoronsa oli venäläiseen tapaan pidättyväinen, mutta toi esille selkeästi keskeiset argumentit.

Derjabinin puheenvuorosta kävi ilmi, että Venäjä ei hyväksy näkemystä, jonka mukaan jatkosota ei olisi hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämän näkökulman hyväksyvät Suomessa kakistelematta vain nuoret tutkijat, muut vaikenevat historiapoliittisesti. Se on asia, josta ei enää puhuta.

Sen sijaan suomalaiseen puheenparteen näyttää uponneen sana torjuntavoitto. Se vilahteli joka toisella puhujalla, minulle yllättävästi myös Hannu Soikkasella ja Mikko Majanderilla. Majanderin persoonaan kohdistuva Tanner-ylistys vaikutti ajoin jopa juhlapuheelta, mihin ei olisi ollut tarvetta: muutenkin juuri hän oli puheenvuoroissaan selvimmin ideologista hehkutusta kannustava - tuore väitöskirja argumentteineen taitaa vielä painaa punteissa. Myös Martti Turtolan puheessa "isänmaalliset voimat" saivat vähän turhankin hehkuttavan painotuksen, mikä ei olisi tänään ollut tarpeen - seminaarin viileydessä oli sen voima.

Venäläiseen kannanottoon kuuluu myös argumentti siitä, että sotaa ei voi nimittää jatkosodaksi. Siinä Derjabin itsekin antoi periksi ja suostui sitä käyttämään vuosien 1941-44 sodan sijaan. Suomessahan poliittisen historian professori L. A. Puntila aikoinaan yritti lanseerata termiä hyvityssota, mutta se ei yleistynyt.

Jatkosota-termin ongelma on sen poliittinen kytkös talvisotaan, sillä talvisodan oltua Neuvostoliiton hyökkäyssota, ajattelevat jatkosota-termin käyttäjät joko tietäen tai tietämättään, että jatkosota tulisi siten oikeutetuksi. Hyvityssota-termillä lienee samanlainen painolasti.

Venäläinen argumentti tunnustaa nykyään Neuvostoliiton hyökkäyksen talvisodassa, mutta ei anna sen kautta oikeutusta sille, että Suomella olisi ollut oikeus aloittaa oma hyökkäyssotansa osana Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä. Juuri tähän sodan aloittamiseen, rauhan vastustamiseen, liittyy sotasyyllisyys-argumentti, kuten tri Jukka Tarkka selkeästi jo väitöskirjassaan ja taas tänään osoitti.

Tarkan esitys oli päivän parhaimpia: kansainväliseen juridiseen tulkintaan perustuva, selkeä ja johdonmukainen. Vielä uusimpien tutkimusten jälkeenkin juuri Tarkan työ on johtava sotasyyllisyystutkimus Suomessa, vaikka uusien lähteiden esiintulo on toki tarkentanut ennen muuta valvontakomission osapuolten ja myös suomalaisten ja neuvostololiittolaisten keskinäisiä suhteita. Politbyroon arkistossa sijaitsevien Stalinin mappien (usein nimellä Stalinin arkisto) salaisena pitäminen on yhä tässä mielessä ongelma, vaikka ei ole varmaa, että sekään lähdeongelmia ratkaisee.

Takaisin Derjabiniin. Suomen asemasta käytetään usein eri termejä: nuoret tutkijat ja venäläiset puhuvat suoraan Suomesta Saksan liittolaisena (de facto), yleinen termi on kanssasotija (ja aseveli), ja suhteen poliittisen (ja joskus jopa sotilaallisen) merkityksen kiistävät käyttävät termiä erillissota.

Itse olen edustanut kantaa, että Suomi toki teki erillisrauhan, mutta ei lähtenyt jatkosotaan erillissotijana. Erillissotaa painottava ja sitä toteuttava kanta muotoutui vastan sodan kestäessä, pääosin jo tammikuuhun 1942 mennessä, mutta lopullisesti vasta 1944 loppukeväällä.

Derjabinin esitys päättyi hieman ironiseen kommenttiin suomalaisten halusta tehdä demonstraatioita ja reaalisesta haluttomuudesta toimintaan. Siihen liittyi myös hänen reaalijuridinen kannanottonsa sotasyyllisten rehabilitoinnista. Hän tarkoitti oikeudellista rehabilitointia, tuomioiden kumoamista ja syyllisten julistamista syyttömiksi. Tätähän ei Suomessa ole koskaan kukaan esittänyt, sillä Suomessa riittää demonstrointi, ts. hyvä puhe, eikä aina vähiten historiapoliittisten päämäärien puolesta.

Professori Henrik Meinanderin suora puhe oli juuri tämän historiapoliittisen puolen paljastamista. Hän totesi Eirik Hornborgin komitean tavoitteet osin poliittiseksi, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kunniaan palauttaman Yrjö Soinin teoksen pamfletiksi ja ajopuuteoriat tarkoitushakuisiksi. Yllättäin hän nosti (amerikkalais-ruotsalaisen) prof. Lundinin teoksen (n. 1957) keskeiseksi ja toisen amerikkalais(-norjalaisen) Hans-Peter Krosbyn teoksen ratkaisevaksi - Arvi Korhosen lopulta muotoileman - ajopuuteorian upottajaksi. Meinander korosti, että aktiivisen ulkopolitiikan aikana ajatus vain suurvaltioiden koskessa ajautuvasta ajopuusta ei olisi sopinut myöskään uuden ulkopolitiikan kuvaan: ajopuuteorian aika oli siltäkin kannalta ohi. Suomi halusi olla historiassaan ja nykyhetkessä aktiivinen toimija.

Meinander ihmetteli perustelluksi, miksi suomalaisille historiantutkijoille on niin vaikeaa irtaantua historiapoliittisista näkemyksistä - ts. mikä ajaa historiantutkijat ennemmin isänmaan kuin historian asialle. Miksi historiallisen totuuden esiin tuominen on suomalaisille historioitsijalle niin vaikeaa? Toivottavasti en kovin kärjistä hyvän puheenvuoron antia, vaikka aina välillä tekeekin mieli kysyä, miksi historioitsija valehtelee. Siitäkin kun aina välillä on ollut kysymys.

Seminaarissa käytettiin toki monia muitakin puheenvuoroja. Mannerheim, Ryti (prof. Turtola - ei siis emeritus, kuten televisio kirjoitti), Tanner (tri Mikko Majander) ja Linkomies (tri Markku Jokisipilä) saivat osansa, mutta niistä ei pääkysymyksiin löytynyt juurikaan valaistusta, vaikka hienoja historiallisia tuokiokuvia tarjosivatkin: Hannu Soikkasen (emeritus talous- ja sosiaalihistorian professori, tästä se emeritus oli jäänyt pois televisiossa) Mannerheim lisäksi laajan katsauksen asiaa koskevaan tutkimukseen.

Max Jakobsonin, jonka nimen kirjoittaminen ei YLE:n toimitukselta onnistunut ennen esityksen loppua, tiivistelmä kulki tuttuja latuja, joskin sen painotus oli uusi. Se todisti kaikilla mahdollisilla tavoille, että Suomi oli erityistapaus Euroopan sotia käyvien valtioiden joukossa.

Niin, juuri senhän professori Jukka Nevakivi aikoinaan sanoi toisin sanoin: "Suomi pääsi toisesta maailmansodasta kuin koira veräjästä." Niin pääsivät sotasyyllisetkin, kuten tänään niin monin tavoin todistettiin.

Jos jotakin, sotasyyllisten myyttinen sankaruus ja sokerikuorrutus rapisi pois. Sotasyyllisyydestä, sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen merkityksestä silloin ja nyt voi puhua aidosti ja tieteellisesti historia mielessään. Se on hienoa.

Itse luonnehdin oikeudenkäynnin merkitystä viime vuonna artikkelissani Tammen julkaisemassa Suomen kulttuurihistoriassa (osa IV):

"Sodan aikana poliittisista syistä vangitut vapautettiin pian välirauhan jälkeen ja he palasivat julkisuuteen. Sotien aikaisten poliittisten johtajien sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa sodan aikaisia johtajia tuomittiin helmikuussa 1946 vankeusrangaistuksiin, jätti pysyvän kammon poliittisia tuomioita kohtaan. Sitä osoittavat vielä 2000-luvulla tapahtumiin liittyvät poliitikkojen ”maineenpalautukset”, jotka ovat osa ajan poliittista kulttuuria ja osoituksia historiapolitiikan olemassaolosta."

10 kommenttia:

Sven Laakso kirjoitti...

Tiukka asiallisuus on joskus raikasta lähdevettä. Kiitos sivistävästä raportista.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Historiatutkimuksen tieteellisyyden kannalta on aina hiukan ongelmallista, kun mukana kuljetetaan normatiivisia kysymyksiä. Tutkimus voi sanoa korkeintaan - jos voi - että jatkosota alkoi Neuvostoliiton toimien vuoksi tai että se alkoi Suomen tai Saksan politiikan vuoksi (käytännössä tuskin voidaan vakuuttavasti sanoa noinkaan jyrkästi), mutta kun siitä jatketaan etsimällä sotasyyllisiä, aletaan olla mielestäni kyseenalaisella alueella. Sotasyyllisyyskysymys oli oman aikansa reaalipolitiikkaa ja sellaisena tutkimuskohteeksi varmasti mitä mielenkiintoisin. Harmi vain, että monen mielenkiinto näyttää kohdistuvan joko tuomittujen maineen palautukseen tai sotasyyllisyyden voimassa pitämiseen. Minä väitän, että historian tehtävä ei ole edes ajatustasolla pitää sen paremmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen tuomioita voimassa kuin purkaa niitä. Se on selvä, että jompaa kumpaa kantaa tutkijoilta varmasti odotetaan odottajan omista poliittisista preferensseistä ja muista lähtökohdista riippuen.

Minusta on jo jonkin aikaa näyttänyt siltä, että Suomen asemaa toisen maailmansodan aikana tarkastellaan nykyisin kahdessa laajassa ja toisilleen vastakkaisessa kontekstissa. Yhtäältä voimissaan on vanha Suomen kaikkinaista erillisasemaa korostava näkemys, joka ei pohjaudu vain 1940-50-lukujen 0politiikkaan, vaan juontaa juurensa jonnekin suuriruhtinaskunnan henkiseen perintöön saakka. Uudempi, varsinkin EU-aiheisen keskustelun myötä monessa kohden pinnalle noussut kanta kiistää suurimmalta osin erityisaseman ja painottaa Suomea vähäisenä osana eurooppalaista ja globaalia ympäristöä. Eräänlainen koskivene vs. ajopuu -ajatusrakennelma tämäkin, joskin erilaisin perustein kuin alkuperäiset.

Itse asiassa näistä kontesteista käsin määrittyvät (lähi)historian kysymysten ohella myös monet päivänpolttavat näkökulmat.

Sedis kirjoitti...

No, tuskinpa kukaan täyspäinen väitää, että jatkosota alkoi Neuvostoliiton toimien vuoksi.

Vaikka niinhän tietysti historian oppikirjoissa lukee. "Suomen hallitus totesi olevansa sodassa." Se ei ole valhe, koska niin tapahtui, mutta totuus on siitä hyvin kaukana. Kontekstitietoisuus on historian ydin.

En olisi noin pessimisti historiantutkimusten saavutusten suhteen kuin Juuso. Miten jatkosotaan valmistauduttiin, miten se suunniteltiin, miten se aloitettiin, miten se käytiin, miten siitä irtauduttiin, mitä sodan jälkeen tapahtui ja miten tätä kaikkea on käsitelty historiapoliittisesti ovat aivan järkeviä tieteellisiä kysymyksiä. Niistä myös väitellään, kuten eilen havaittiin.

Kysymys juridisesta rehabilitoinnista ja lopun heitto demonstroinnista suomalaisena ominaisuutena oli mielestäni tilaisuuden parasta väittelyantia. Vahinko että ne tuntuvat menneen jengiltä ohi.

Anonyymi kirjoitti...

Mietitäänpä hetki.
Neuvostoliitto oli kaapannut ison siivun Suomea vuotta aikaisemmin.
Sitten tuli tilaisuus ottaa alueet
takaisin.

t.Samuli

Sedis kirjoitti...

Mitä se tilaisuus tekeekään? Yhdysvaltain rauhantarjous syksyä lehestyttäessä 1941 piti sisällään juuri tuon. Siinä pyydettiin jäämään niiden rajojen sisälle. Ei käynyt päinsä.

Mitä se tilaisuus tekeekään?

Anonyymi kirjoitti...

...varkaan. Vanhan rajan ylitys oli
"väärin". Toisaalta en oikein jaksa uskoa, että vanhalla rajalla
pysyminen olisi muuttanut Stalinin
suhtautumista Suomeen.
Vaikeaakin se olisi ollut, koska pohjoinen rintama oli saksalaisten käsissä.
Suomen liittolaisuus Saksan kanssa oli ota tai jätä-tilanne.
Suomen johtajat ottivat ja itsenäisyys säilyi.
Asia, jonka kanssa Suomessa on turhaan venkoiltu, on siviilien kohtelu Suomen valtaamilla alueilla. Siinä tehtiin vääryyttä,
joka olisi pitänyt tunnustaa jo ajat sitten ja maksaa korvauksia vielä elossa oleville.

t. Samuli

Anonyymi kirjoitti...

Mikä olikaan Yhdysvaltojen miesvahvuus lähialueillamme tuolloin?

H.K.

Sedis kirjoitti...

Hyvä H.K. Sodan saldo lasketaan kun se päättyy. Peesaan Samulia viisaiden ajatusten äärellä. Silti rajan ylittäminen ei ollut yhdentekevää, niin kuin hän antaa ymmärtää. Pitää ymmärtää vähän enemmän, eikä olla vain nokkela.

Anonyymi kirjoitti...

Arvoisa Sedis,

Juuri näin. Sodan saldo lasketaan sitten kun se on päättynyt. Kovasti helpottaisi päätöksen tekoa, jos se saldo vain tiedettäisiin etukäteen. Eikä tuo saldo Suomelle niin kovin huono ollut.

Olen samaa mieltä myös enemmänymmärtämisestä, tosin nokkela johtopäätösten teko on myos suotavaa. Oletko sinä todella sitä mieltä, että Suomi olisi pystynyt irtautumaan sodasta loppuvuodesta -41? Ja jos olisikin, olisiko ollut mahdollista pysyttäytyä sodan ulkopuolella sen loppuun saakka.

H.K.

Sedis kirjoitti...

Jo yrittäminenkin olisi ollut hyvä teko: siis yrittää pysyä erossa sodassa. Joillekin maille se onnistuu, joillekin ei. En tiedä, miksi Suomi pitäisi laskea automaattisesti jälkimmäiseen ryhmään.

Kyse on perusdilemmasta. Historiantutkijan rohkeus on siinä, että hänen pitäisi voida uskaltaa esittää asian eri puolet. Sen sijaan kontrafaktuaalisiin kysymyksiin (jos-niin) vastaaminen on hankalaa. Kun silloin pitää keksiä sekä kysymys että vastaus.

Syyskesällä 1941 tehtiin kyllä erillisrauhatarjous, mutta Yhdysvaltain muotoilu korosti erityisesti sitä, että vanhojen rajojen yli ei mennä. Tässä on siis kaksi eri asiaa. Ensimmäiseen, erillisrauhaan, kielteisesti vastaaminen ei tarkoita sitä, etteikö sodanpäämääriä voitaisi rukata sen mukaisesti. Suomalaiset eivät sitä tehneet. Sen sijaan kysymyksesi tarkoittaa erillissota-käsitteen murskaantumista. Jos ei pääse sodasta irti, ei voi olla erillissotaakaan.