Vielä viikko raatamista. Ensi viikolla pitäisi helpottaa. Ainakin hetkeksi. Tällaisella hetkellä se tuntuu ruusunpunervalta unelta. Pikku päämäärä motivoimassa vaikka väsyttääkin.
Tämä 2000-luku on ollut tällaista. Aina ajatus päässä siitä, että kohta helpottaa. Ei vielä, mutta ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi syksynä. Tähän mennessä ei vielä ole helpottanut. Uutta tulee enemmän eteen kuin taaksensa jättää.
Mutta kuitenkin samalla, juuri näinä vuosina, on tapahtunut se suuri vakiintuminen. Monet asiat rullaavat vakiintuneella nopeudellaan. Ne eivät ole elämän huippuhetkiä, kiihdytyskaistoja vaan taajamanopeusrajoituksella varustettuja elämän valtateitä. Olen velaton, ensimmäisessä avioliitossa ja vakituisessa työpaikassa. Ei ole nälkä, jano tai vilu. Lapsi pärjää koulussa ja vaikuttaa kaikessa railakkuudessaan älykkäältä ja tasapainoiselta.
Minä saan kirjoittaa kirjoja, joka on työ, mitä olen aina halunnut tehdä. Eikä tästedes niiden kirjojen - ainakaan kaikkien - tarvitse olla väitöskirjoja tai muita raskaamman kertaluokan ponnistuksia. Päinvastoin. Olisi opittava kirjoittamaan kevyitä, helppolukuisia ja viihdyttäviä kirjoja. 200 sivua, paljon kuvia.
Siihen se kehä sitten ilmestyikin. Viikko vielä ja taittajalle. 400 sivua, paljon kuvia. Siitä tulee taistelu.
2 kommenttia:
Tuttuja tunteita nuo "vielä ensi viikko, seuraava kuukausi, sitten..." Ei se elämä kuitenkaan sen valmiimmaksi tule, vaan haasteita kasataan eteen jokaikinen uusi päivä.
Saat olla onnellinen, että olet vakiintunut ja maailmasi on mallillaan!
Tsemppiä sinulle, Sedis.
Ensi viikolla hellittää ja sitten teen Blogilistaan kaikki sinne pyydetyt ominaisuudet, Sediksenkin toivomat, ja järjestän Kultaiset Kuukkelit ja kirjoitan Pinseriin nerokkaita postauksia, sekä siivoan romut pois pöydiltä, maalaan seinät, järjestän autotallin ja kolaan pihan. Ensi viikolla.
Lähetä kommentti