Vaimo tilailee skumppaa, jota aamulla jo siemailtiin.
50 v. tänään. Siis hän, ei minä.
keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007
tiistaina, tammikuuta 30, 2007
Vielä ehtii dokkareita katsomaan
DocPointissa olleita kotimaisia dokumenttejä esitetään vielä tällä viikolla eri puolilla Helsinkiä.
DocPointin sivuilta löytyy linkki katalogiin, jossa tarkempia tietoja elokuvista. Käykääpä katsomassa mikäli missasitte.
Kotimaisen esityssarjan näytökset Malmitalossa:
Ti 30.1.
klo 17.00 Ei kukaan ole saari 40’, Säpinää Hakunilassa 49’
klo 19.00 Hiihtäjät 11’, Helvetti Suomenlahdella 50’
Ke 31.1.
klo 17.00 Tupakkahuone 58’
To 1.2.
klo 17.30 Isä meidän 55’
klo 19.00 Saalis 99’
Pe 2.2.
klo 17.00 Saamelainen 82’
klo 19.00 Taikayö 15’, Tupakkatytöt 57’
Apollo-sarjan näytökset Vuotalossa
Ti 6.2.
klo 19.00 Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot 75’
Apollo-sarjan näytökset STOAssa
Ke 7.2.
klo 17.00 Suhde/Relation: Sama kaiku on askelten 22’, 100 kelloa 52’,
1918 sodan kuvat 36’
To 8.2.
klo 19.00 Ystävyys/Friendly: Puolustusvoimain katsaus 52: Marsalkka
Mannerheimin vastavierailu Hitlerin luo 16’, Neuvostoliiton ja Suomen
kulttuurisuhteet alkavat 9’, Urheilukatsaus: Neuvostoliiton ja Suomen välinen
nyrkkeilymaaottelu 8’, Moskovan seudun riistamailla 13’, Sielun veljet Moskovassa
28’
Pe 9.2.
klo 19.00 Henkilökohtaista/Subjective Matter: Kaksi enoa 47’, Sanokaa mitä näitte
55’
DOKKINO-näytökset Kanneltalossa
Ke 14.2.
klo 18.30 Alakoulusarja: Paras kaveri 15’, Pisaroita pinnan alla 15’,
Punam 27’, We Will Rock! 15’
To 15.2.
klo 18.30 Yläkoulusarja: Koko nainen 25’, Pojat 29’, Tsunamityttö Ayla 15’
DocPointin sivuilta löytyy linkki katalogiin, jossa tarkempia tietoja elokuvista. Käykääpä katsomassa mikäli missasitte.
Kotimaisen esityssarjan näytökset Malmitalossa:
Ti 30.1.
klo 17.00 Ei kukaan ole saari 40’, Säpinää Hakunilassa 49’
klo 19.00 Hiihtäjät 11’, Helvetti Suomenlahdella 50’
Ke 31.1.
klo 17.00 Tupakkahuone 58’
To 1.2.
klo 17.30 Isä meidän 55’
klo 19.00 Saalis 99’
Pe 2.2.
klo 17.00 Saamelainen 82’
klo 19.00 Taikayö 15’, Tupakkatytöt 57’
Apollo-sarjan näytökset Vuotalossa
Ti 6.2.
klo 19.00 Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot 75’
Apollo-sarjan näytökset STOAssa
Ke 7.2.
klo 17.00 Suhde/Relation: Sama kaiku on askelten 22’, 100 kelloa 52’,
1918 sodan kuvat 36’
To 8.2.
klo 19.00 Ystävyys/Friendly: Puolustusvoimain katsaus 52: Marsalkka
Mannerheimin vastavierailu Hitlerin luo 16’, Neuvostoliiton ja Suomen
kulttuurisuhteet alkavat 9’, Urheilukatsaus: Neuvostoliiton ja Suomen välinen
nyrkkeilymaaottelu 8’, Moskovan seudun riistamailla 13’, Sielun veljet Moskovassa
28’
Pe 9.2.
klo 19.00 Henkilökohtaista/Subjective Matter: Kaksi enoa 47’, Sanokaa mitä näitte
55’
DOKKINO-näytökset Kanneltalossa
Ke 14.2.
klo 18.30 Alakoulusarja: Paras kaveri 15’, Pisaroita pinnan alla 15’,
Punam 27’, We Will Rock! 15’
To 15.2.
klo 18.30 Yläkoulusarja: Koko nainen 25’, Pojat 29’, Tsunamityttö Ayla 15’
keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007
Keskustelutilaisuuksia
DocPoint-keskustelutilaisuudet pidetään Vanhan Ylioppilastalon Keittiössä 24.-27.1.2007.
Vanhan ylioppilastalon lounasravintola Keittiö avaa ovensa keskustelulle dokumenttielokuvasta neljänä iltapäivänä festivaalin aikana. Avoimet keskustelutilaisuudet kokoavat tekijät ja harrastajat yhteen jakamaan ajatuksia DocPointin tämän vuoden teemoja sivuavista aiheista. Tervetuloa mukaan!
Tänään: Unohdus ja elokuva
Keskiviikkona 24.1. klo 15.15–16.45.
Apollo-palkittu Ilkka Kippola johdattelee aiheeseen historiantutkijoita sekä elokuvantekijöitä. Dokumenttielokuvan autenttisuus, aistimellisuus ja yksityiskohtien runsaus historiakäsityksen tunnetulkkina. Unohtaako kirjoitettu sana paljon? Kippolan kyydissä mukana Maarit Niiniluoto, Juho Gartz ja Jari Sedergren.
Vapaa pääsy!
Vanhan ylioppilastalon lounasravintola Keittiö avaa ovensa keskustelulle dokumenttielokuvasta neljänä iltapäivänä festivaalin aikana. Avoimet keskustelutilaisuudet kokoavat tekijät ja harrastajat yhteen jakamaan ajatuksia DocPointin tämän vuoden teemoja sivuavista aiheista. Tervetuloa mukaan!
Tänään: Unohdus ja elokuva
Keskiviikkona 24.1. klo 15.15–16.45.
Apollo-palkittu Ilkka Kippola johdattelee aiheeseen historiantutkijoita sekä elokuvantekijöitä. Dokumenttielokuvan autenttisuus, aistimellisuus ja yksityiskohtien runsaus historiakäsityksen tunnetulkkina. Unohtaako kirjoitettu sana paljon? Kippolan kyydissä mukana Maarit Niiniluoto, Juho Gartz ja Jari Sedergren.
Vapaa pääsy!
Ota ja käy
No niin ympäri Suomen nientä. Kerätkääpäs kamppeenne ja lähtekää DocPointiin.
Festivaalikone jyskyttää jo täydellä teholla.
Festivaalikone jyskyttää jo täydellä teholla.
tiistaina, tammikuuta 23, 2007
Varaslähtö
Vaikka DocPointin avajaiset ovat vasta huomenna, tänään voi ottaa varsinaisen varaslähdön.
Varaslähtö on oiva ilmaisu, sillä iltaseitsemältä Maxim 1:ssä pärähtää valkokankaalle festivaalin myöntämän Apollo-palkinnon saavan ystävän ja työtoverin, elokuva-arkiston tutkija Ilkka Kippolan Carte blanche -sarja. Kippola tunnettiin kilpakentillä aikanaan varsin lahjakkaana pikajuoksijana.
Varaslähtönä tapaus on tietysti poikkeuksellinen, sillä kukaan ei tule viheltämään vipeltäjiä takaisin. Festarit jatkuvat keskeytymättömän kiihkeänä ja kihelmöivän jännittävänä aina sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön saakka.
Ilkka on koonnut festivaaleille viisi erikoisnäytöstä. Ensimmäisen teemana on muisti.
Valkokankailta verkkokalvoille siirtyvät elokuvat ovat Dziga Vertovin klassinen Kolme laulua Leninistä (Neuvostoliitto 1934, 63 min), Heikki Ahon ja Björn Soldanin Sibeliuksen musiikin tahdissa etenevä Suomi kutsuu (1936/1940, 22 min) ja suomalaisen dokumenttielokuvan ilmaisukeinoja ehkä eniten kehittäneen Antti Peipon elokuvat Seinien silmät (Suomi 1981, 9 min) sekä Graniittipoika (1979, 10 min). Mukana ei ole - vaikka voisi hyvin olla Suomi kutsuu ja Seinien silmät -elokuvien välissä - myös Alain Resnaisin Yö ja usva, yksi maailman tunnetuimmista dokumenttielokuvista kautta aikojen.
Tarkemmat esittelyt löytyvät DocPointin asianomaiselta sivustolta. Kollegani Pasi Nyyssönen kirjoitti katalogiesittelyn tuosta Vertovin elokuvasta. Muut tekstit ovat minun sulkakynästäni, mutta niissä teksteissä on yhteistä verta, joka on kollegiaalisesti puristettu mustepulloon huomenna palkittavan kanssa vietettyjen yhteisten ajattelusessioiden aikana. Tietysti annetun merkkimäärän puitteissa. Se oli muistaakseni kaksi ja puoli tekstiviestiä...
Iltaseitsemältä Maxim 1. Älkää jättäkö tätä väliin, sillä - ja tämän keksin ihan itse - oivaltamisen kokemus on hurja elämys.
EDIT hetkeä myöhemmin:
Maximista ja Tennareista saa vielä tänään ennakkolippuja, joten siksikin vierailu jo tänään on järkevä. Onhan se on sitten viimeinen ennakkomyynnin päivä. Ja kuten tiedote kertoo, joihinkin elokuviin alkaa olla kiire:
"DocPoint-lippujen ennakkomyynti käy kuumana Maximissa ja Tennispalatsissa. Ensimmäinen loppuunmyyty näytös on vuoden 2006 Euroopan parhaana dokumenttielokuvana palkittu Into Great Silence joka myytiin loppuun viikonlopun aikana (peruutuksia voi tiedustella teatterista).
Ennakkomyynnin muita hittejä ovat tähän mennessä olleet Michael Glawoggerin räjähtävän visuaalinen Workingman's Death ja Glawoggerin Megacitiesin innoittama Life in Loops, Aasian hikipajoja kuvaava China Blue ja hurmoshenkisten lasten raamattuleirien kuvaus Jesus Camp."
DocPointin kotisivuilta saa tarkempaa tietoa.
Varaslähtö on oiva ilmaisu, sillä iltaseitsemältä Maxim 1:ssä pärähtää valkokankaalle festivaalin myöntämän Apollo-palkinnon saavan ystävän ja työtoverin, elokuva-arkiston tutkija Ilkka Kippolan Carte blanche -sarja. Kippola tunnettiin kilpakentillä aikanaan varsin lahjakkaana pikajuoksijana.
Varaslähtönä tapaus on tietysti poikkeuksellinen, sillä kukaan ei tule viheltämään vipeltäjiä takaisin. Festarit jatkuvat keskeytymättömän kiihkeänä ja kihelmöivän jännittävänä aina sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön saakka.
Ilkka on koonnut festivaaleille viisi erikoisnäytöstä. Ensimmäisen teemana on muisti.
Valkokankailta verkkokalvoille siirtyvät elokuvat ovat Dziga Vertovin klassinen Kolme laulua Leninistä (Neuvostoliitto 1934, 63 min), Heikki Ahon ja Björn Soldanin Sibeliuksen musiikin tahdissa etenevä Suomi kutsuu (1936/1940, 22 min) ja suomalaisen dokumenttielokuvan ilmaisukeinoja ehkä eniten kehittäneen Antti Peipon elokuvat Seinien silmät (Suomi 1981, 9 min) sekä Graniittipoika (1979, 10 min). Mukana ei ole - vaikka voisi hyvin olla Suomi kutsuu ja Seinien silmät -elokuvien välissä - myös Alain Resnaisin Yö ja usva, yksi maailman tunnetuimmista dokumenttielokuvista kautta aikojen.
Tarkemmat esittelyt löytyvät DocPointin asianomaiselta sivustolta. Kollegani Pasi Nyyssönen kirjoitti katalogiesittelyn tuosta Vertovin elokuvasta. Muut tekstit ovat minun sulkakynästäni, mutta niissä teksteissä on yhteistä verta, joka on kollegiaalisesti puristettu mustepulloon huomenna palkittavan kanssa vietettyjen yhteisten ajattelusessioiden aikana. Tietysti annetun merkkimäärän puitteissa. Se oli muistaakseni kaksi ja puoli tekstiviestiä...
Iltaseitsemältä Maxim 1. Älkää jättäkö tätä väliin, sillä - ja tämän keksin ihan itse - oivaltamisen kokemus on hurja elämys.
EDIT hetkeä myöhemmin:
Maximista ja Tennareista saa vielä tänään ennakkolippuja, joten siksikin vierailu jo tänään on järkevä. Onhan se on sitten viimeinen ennakkomyynnin päivä. Ja kuten tiedote kertoo, joihinkin elokuviin alkaa olla kiire:
"DocPoint-lippujen ennakkomyynti käy kuumana Maximissa ja Tennispalatsissa. Ensimmäinen loppuunmyyty näytös on vuoden 2006 Euroopan parhaana dokumenttielokuvana palkittu Into Great Silence joka myytiin loppuun viikonlopun aikana (peruutuksia voi tiedustella teatterista).
Ennakkomyynnin muita hittejä ovat tähän mennessä olleet Michael Glawoggerin räjähtävän visuaalinen Workingman's Death ja Glawoggerin Megacitiesin innoittama Life in Loops, Aasian hikipajoja kuvaava China Blue ja hurmoshenkisten lasten raamattuleirien kuvaus Jesus Camp."
DocPointin kotisivuilta saa tarkempaa tietoa.
maanantaina, tammikuuta 22, 2007
Väkivaltaisia videopelejä
Voin olla väärässä, mutta en muista milloin aiemmin Helsingin Sanomat olisi kirjoittanut pääkirjoituksensa videopeleistä. Nyt on. Aiheena olivat väkivaltaiset videopelit.
Tutkimukset maailmalta osoittavat, että väkivallan seuraaminen turruttaa. Vaikka en ole asiaa tutkinut, uskon olevani oikeassa, kun sanon, että sama vaikutus saadaan aikaan väkivaltaisilla elokuvilla, väkivaltaisilla videopeleillä ja väkivaltaisella elämällä. Yllättävän monella nämä kaikki elementit ovat arkipäivää, -iltaa ja -yötä.
Väkivaltavideot ja television "murhaillat" tuottavat yksisuuntaista informaatiota, jota ei pidetä vaarallisena, jos katsoja sattuu olemaan suurin piirtein järjissään hengenelämältään. Videopelit ovat erilaisia, ajatellaan usein, sillä ne ovat kokemuksellisempia tavalla, joka edesauttaa paitsi alussa puhuttua turtumista väkivaltaan, myös siirtymistä tilaan, jossa vakavalla tavalla todellisuutta ei enää erota ei-todellisesta. [Minulla ei ole nyt aikaa muotoilla tätä ihan priimakuntoon, joten toivottavasti ette innostu saivartelemaan.]
Edellä linkattu Wikipedia-artikkeli tämän kiistää sanomalla: "Videopelit asettavat pelaajan monenlaisten mahdollisten aktiviteettien äärelle. Toisin kuin elokuvan kohtauksessa, kohtaus videopelissä ei välttämättä johda kaikilla pelaajilla samanlaiseen kokemukseen. Tämä valintaelementti on itsessään ristiriitaista. Toiset näkevät nämä mahdollisuudet kokemuksena, joka on todellisempi ja innostavampi, kun taas kritiikki näkee sen sallivuutena, jonka puitteissa pelaajat voivat "näytellä" antisosiaalisia fantasioitaan."
Helsingin Sanomat nosti päätään näin korkealla tasolla, koska EU aikoo tiivistää otettaan väkivaltaisista videopeleistä. Aloitteen takana on EU:n oikeusministeri Franco Frattini. "Meidän täytyy kieltää joitakin pelejä", Frattini sanoi.
Kuten HS sanoi, ei EU yksin voi päätöstä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua jäsenmaiden omaehtoisella toiminnalla. Tavoitteena ovat yhdenmukaiset säännökset. Tähän harmonisointiin on pyritty aiemminkin, mutta nyt otteet ovat tiukemmat. On ajateltu perustettavaksi jopa EU:n videopelikeskus.
Tämä on kaikessa hiljaisuudessa ajankohtaista Suomessakin. Videopelien tarkastus on tällä hetkellä vapaaehtoista, minkä HS unohti jutussaan mainita. Suomessa tarkastustoimintaa toteuttaa valtion elokuvatarkastamo, jonka käyttämää säännöstöä ja linkkisivustoa asiasta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista. Tarkastaminen on vapaaehtoista, mutta tarkastamossa annetut ikärajat sitovia. Suositusikärajojakin on olemassa. Tästähän kertoi myös viime kesänä ilmestyneen kirjani viimeinen luku.
Miksi lasten ja nuorten elämässä yhä keskeisimpiä pelejä ei sitten tarkasteta kuten elokuvia?
Veikkaisin, että kyse on rahasta. Pelien perinpohjainen tarkastaminen kansalliselta perustalta johtaisi varsin suureen tarkastusinstituutioon. Nykyinen tarkastamo voisi kolmin-, nelinkertaistua henkilökuntansa osalta.
Jos eurooppalainen harmonisaatio tässä onnistuisi, voisivat kustannuksetkin olla (maata kohden) pienemmät. Lapset ja nuoret tuskin eroavat toisistaan EU:n sisällä niin paljon, että tästä syystä vain kansallinen ratkaisu olisi oikea.
Teema sattui sopivasti tälle päivälle. Olen nimittäin pari viikkoa sitten saanut nimityksen Valtion elokuvalautakuntaan, ja tänään se kokoontuu työasiassa ensimmäisen kerran uudessa kokoonpanossaan.
En sano asiasta yhtään enempää, sillä minun täytyy kysäistä puheenjohtajilta (jotka ovat juristeja), mitä näistä asioista saa puhua. Olettaisin, että ennen käsittelyä on syytä vaieta täysin, niin kuin nyt teen. Lopputuloshan on tietysti julkinen.
Tutkimukset maailmalta osoittavat, että väkivallan seuraaminen turruttaa. Vaikka en ole asiaa tutkinut, uskon olevani oikeassa, kun sanon, että sama vaikutus saadaan aikaan väkivaltaisilla elokuvilla, väkivaltaisilla videopeleillä ja väkivaltaisella elämällä. Yllättävän monella nämä kaikki elementit ovat arkipäivää, -iltaa ja -yötä.
Väkivaltavideot ja television "murhaillat" tuottavat yksisuuntaista informaatiota, jota ei pidetä vaarallisena, jos katsoja sattuu olemaan suurin piirtein järjissään hengenelämältään. Videopelit ovat erilaisia, ajatellaan usein, sillä ne ovat kokemuksellisempia tavalla, joka edesauttaa paitsi alussa puhuttua turtumista väkivaltaan, myös siirtymistä tilaan, jossa vakavalla tavalla todellisuutta ei enää erota ei-todellisesta. [Minulla ei ole nyt aikaa muotoilla tätä ihan priimakuntoon, joten toivottavasti ette innostu saivartelemaan.]
Edellä linkattu Wikipedia-artikkeli tämän kiistää sanomalla: "Videopelit asettavat pelaajan monenlaisten mahdollisten aktiviteettien äärelle. Toisin kuin elokuvan kohtauksessa, kohtaus videopelissä ei välttämättä johda kaikilla pelaajilla samanlaiseen kokemukseen. Tämä valintaelementti on itsessään ristiriitaista. Toiset näkevät nämä mahdollisuudet kokemuksena, joka on todellisempi ja innostavampi, kun taas kritiikki näkee sen sallivuutena, jonka puitteissa pelaajat voivat "näytellä" antisosiaalisia fantasioitaan."
Helsingin Sanomat nosti päätään näin korkealla tasolla, koska EU aikoo tiivistää otettaan väkivaltaisista videopeleistä. Aloitteen takana on EU:n oikeusministeri Franco Frattini. "Meidän täytyy kieltää joitakin pelejä", Frattini sanoi.
Kuten HS sanoi, ei EU yksin voi päätöstä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua jäsenmaiden omaehtoisella toiminnalla. Tavoitteena ovat yhdenmukaiset säännökset. Tähän harmonisointiin on pyritty aiemminkin, mutta nyt otteet ovat tiukemmat. On ajateltu perustettavaksi jopa EU:n videopelikeskus.
Tämä on kaikessa hiljaisuudessa ajankohtaista Suomessakin. Videopelien tarkastus on tällä hetkellä vapaaehtoista, minkä HS unohti jutussaan mainita. Suomessa tarkastustoimintaa toteuttaa valtion elokuvatarkastamo, jonka käyttämää säännöstöä ja linkkisivustoa asiasta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista. Tarkastaminen on vapaaehtoista, mutta tarkastamossa annetut ikärajat sitovia. Suositusikärajojakin on olemassa. Tästähän kertoi myös viime kesänä ilmestyneen kirjani viimeinen luku.
Miksi lasten ja nuorten elämässä yhä keskeisimpiä pelejä ei sitten tarkasteta kuten elokuvia?
Veikkaisin, että kyse on rahasta. Pelien perinpohjainen tarkastaminen kansalliselta perustalta johtaisi varsin suureen tarkastusinstituutioon. Nykyinen tarkastamo voisi kolmin-, nelinkertaistua henkilökuntansa osalta.
Jos eurooppalainen harmonisaatio tässä onnistuisi, voisivat kustannuksetkin olla (maata kohden) pienemmät. Lapset ja nuoret tuskin eroavat toisistaan EU:n sisällä niin paljon, että tästä syystä vain kansallinen ratkaisu olisi oikea.
Teema sattui sopivasti tälle päivälle. Olen nimittäin pari viikkoa sitten saanut nimityksen Valtion elokuvalautakuntaan, ja tänään se kokoontuu työasiassa ensimmäisen kerran uudessa kokoonpanossaan.
En sano asiasta yhtään enempää, sillä minun täytyy kysäistä puheenjohtajilta (jotka ovat juristeja), mitä näistä asioista saa puhua. Olettaisin, että ennen käsittelyä on syytä vaieta täysin, niin kuin nyt teen. Lopputuloshan on tietysti julkinen.
sunnuntai, tammikuuta 21, 2007
Läskikapina
Kiertelin Bloggerin next blog -ominaisuudella vähän maailmalla. Törmäsin erääseen jouluaattona kirjoitettuun runoon, joka tulkoon suomennetuksi näinä uuden läskikapinan aikoina.
Se vanha läskikapina on tietysti tutumpi tarina, josta on tehty ihan kelpo kirjakin.
Runon tekijänä siis May, joka oli siis silloin Stressed Out
Syö..
Syö..
Syö..
Tyhjä.
Syö..
Syö..
Syö..
Nuku.
Syö..
Syö..
Syö..
Itke.
Syö..
Syö..
Syö..
Mutta hetki ei tule takaisin.
Se vanha läskikapina on tietysti tutumpi tarina, josta on tehty ihan kelpo kirjakin.
Runon tekijänä siis May, joka oli siis silloin Stressed Out
Syö..
Syö..
Syö..
Tyhjä.
Syö..
Syö..
Syö..
Nuku.
Syö..
Syö..
Syö..
Itke.
Syö..
Syö..
Syö..
Mutta hetki ei tule takaisin.
lauantaina, tammikuuta 20, 2007
DocPoint Special tänään Yle Teemalla
Digiboksin omistajat voivat taas onnitella itseään, jos vielä näköradiokin toimii. Tänään lempifestivaalini DocPoint on saanut nimikkopaikan YleTeemalta. Esillä on DocPoint Special, jossa esitetään parhaita paloja edellisvuotisilta festareilta.´
Festivaalin toimiva johto kertoi eilen, että lippujen ennakkomyynti alkoi huimalla vauhdilla. Joten pitäkääpä kiirettä. Loppuunmyynnin vaaravyöhykkeessä on jo eka päivän jälkeen ainakin Jesus Camp.
DocPoint -special Teemalla alkaa tänään iltakahdeksalta (klo 20.00) kokeellisen dokumentin elävän legendan, Jörgen Lethin ja toisen taskalaisen elokuvajulkimon Lars von Trierin hienolla elokuvalla Viisi kampitusta. Leth saapuu festivaalin vieraaksi tänä vuonna. "Dokumentti on matka dokumenttielokuvan ytimeen", elokuvaa mainostetaan. Jörgen Leth ja hänen poikansa Anger Leth ovat tulossa DocPointiin ensi viikon lopulla.
Klo 21.28 alkaa Pyhiinvaellus, Werner Herzogin sanaton, Sir John Tavenerin musiikin myötä kulkeva elokuva pyhiinvaeltajista on kuvattu eri puolilla maailmaa. Olen joskus kirjoittanut Herzogista jutunkin, joten mitä siitä enempiä. Juttu ei ole ihan lyhyt.
Kevin McDonaldin ohjaama A Brief History of Errol Morris alkaa klo 21.46. Dokumentaristi Errol Morrisin lyhyt historia on nimensä mukaisesti muotokuva Morrisista dokumentaristina, miehen itsensä sekä muun muassa Werner Herzogin ja Philip Glassin haastattelujen, filminäytteiden ja niitä selittävien selostusten kautta. Muotokuva on toimiva johdatus Morrisin maailmaan. Kaikki Morris-elokuvat esitetään DocPoint-festivaaleilla. Jos ette ole nähneet, niin nyt on paikka korjata erehdys. Niin minäkin aion tehdä.
Nykyisen dokumentin Grand Old Manin, Lasse Naukkarisen mainio Olipa kerran utopia alkaa klo 22.34. Se kuljettaa katsojan läpi vuosikymmenten kohti idealismin kuolemaa ohjaajan oman elämän kuvaamana. Dokumentissa nähdään mm. valokuvia Lapualaisoopperasta, leikkaamon lattialle päätyneitä otoksia Vanhan valtauksesta sekä lukuisia lainoja aikansa merkittävistä elokuvista.
Phil Grabskyn ohjaama Poika Buddhan raunioissa (The Boy who Plays on the Buddhas of Bamiyan) alkaa klo 00.05 eli heti puolen yön jälkeen. Se on jännä tarina. Talebanit tuhosivat vuonna 2001 yli 1600 vuotta vanhat Bamiyanin Buddha-patsaat. Elokuva kertoo patsaiden raunioissa elävästä 8-vuotiaasta Mir-pojasta ja hänen perheestään.
Ja yöllä ennen yhtä, klo 00.57 alkaa Patricia Guzmánin kohteensa nimeä kantava hieno dokumentti Chilen vallastasyöstetystä presidentistä Salvador Allendesta. Päivämäärähän on helppo muistaa. Se oli 11.9.1973.
Että nyt kannattaa olla onnellinen digiboksin omistaja.
Festivaalin toimiva johto kertoi eilen, että lippujen ennakkomyynti alkoi huimalla vauhdilla. Joten pitäkääpä kiirettä. Loppuunmyynnin vaaravyöhykkeessä on jo eka päivän jälkeen ainakin Jesus Camp.
DocPoint -special Teemalla alkaa tänään iltakahdeksalta (klo 20.00) kokeellisen dokumentin elävän legendan, Jörgen Lethin ja toisen taskalaisen elokuvajulkimon Lars von Trierin hienolla elokuvalla Viisi kampitusta. Leth saapuu festivaalin vieraaksi tänä vuonna. "Dokumentti on matka dokumenttielokuvan ytimeen", elokuvaa mainostetaan. Jörgen Leth ja hänen poikansa Anger Leth ovat tulossa DocPointiin ensi viikon lopulla.
Klo 21.28 alkaa Pyhiinvaellus, Werner Herzogin sanaton, Sir John Tavenerin musiikin myötä kulkeva elokuva pyhiinvaeltajista on kuvattu eri puolilla maailmaa. Olen joskus kirjoittanut Herzogista jutunkin, joten mitä siitä enempiä. Juttu ei ole ihan lyhyt.
Kevin McDonaldin ohjaama A Brief History of Errol Morris alkaa klo 21.46. Dokumentaristi Errol Morrisin lyhyt historia on nimensä mukaisesti muotokuva Morrisista dokumentaristina, miehen itsensä sekä muun muassa Werner Herzogin ja Philip Glassin haastattelujen, filminäytteiden ja niitä selittävien selostusten kautta. Muotokuva on toimiva johdatus Morrisin maailmaan. Kaikki Morris-elokuvat esitetään DocPoint-festivaaleilla. Jos ette ole nähneet, niin nyt on paikka korjata erehdys. Niin minäkin aion tehdä.
Nykyisen dokumentin Grand Old Manin, Lasse Naukkarisen mainio Olipa kerran utopia alkaa klo 22.34. Se kuljettaa katsojan läpi vuosikymmenten kohti idealismin kuolemaa ohjaajan oman elämän kuvaamana. Dokumentissa nähdään mm. valokuvia Lapualaisoopperasta, leikkaamon lattialle päätyneitä otoksia Vanhan valtauksesta sekä lukuisia lainoja aikansa merkittävistä elokuvista.
Phil Grabskyn ohjaama Poika Buddhan raunioissa (The Boy who Plays on the Buddhas of Bamiyan) alkaa klo 00.05 eli heti puolen yön jälkeen. Se on jännä tarina. Talebanit tuhosivat vuonna 2001 yli 1600 vuotta vanhat Bamiyanin Buddha-patsaat. Elokuva kertoo patsaiden raunioissa elävästä 8-vuotiaasta Mir-pojasta ja hänen perheestään.
Ja yöllä ennen yhtä, klo 00.57 alkaa Patricia Guzmánin kohteensa nimeä kantava hieno dokumentti Chilen vallastasyöstetystä presidentistä Salvador Allendesta. Päivämäärähän on helppo muistaa. Se oli 11.9.1973.
Että nyt kannattaa olla onnellinen digiboksin omistaja.
perjantaina, tammikuuta 19, 2007
Kaikkea ei ole nähty
Joskus on hämmentävää, että herää aamuneljältä ja on täysin pirteä. Siinä sitten katselet parvekkeella aamuyön maisemia ja hämmennyt vielä enemmän näkemästäsi.
Pihan poikki juoksee iso lehtipino kädessään postinkantaja, joka on kolauttanut tavalliseen aikaan omankin oven alustaa. Tammikuu on loppupuolellaan ja mies on liikkeellä - t-paidassa. Jälleen kerran todiste siitä, että kaikkea ei ole vielä nähty.
Ei niin ei. Esimerkiksi eilinen Klaus Härön uusin elokuva Uusi ihminen jäi näkemättä. Helsinkiä vaivasi nimittäin sähkökatkos. Hyvin liikkeelle lähtenyt elokuva katkesi kuin seinään, hätävalot syttyivät ja katso - lähikorttelit olivat pimeinä sekä oikealle että vasemmalle, mutta eivät muihin ilmansuuntiin. Siellä pojat vetelevät päämuuntajasta verkon osia irti, nyt jo ties monennen kerran. Liekö edes vahinko vai kokeillaanko kaupungin pimentämistä?
Oli mentävä muualle. Siinä sitten vierailet sähköttömässä kantabaarissasi, jonne tuttu päästi istumaan, kun oli tullut sovituksi tapaaminen tähän yllättävään pimeyden valtakuntaan.
Melkein tunnelmallinen olo, kun jutustelet niitä näitä pilkkopimeässä, vain parin tuikkukynttilän valossa.
Kaikkea ei ole nähty tänäänkään. DocPointin ensi-iltojen ennakkonäytöksiä edessä, illalla kokoustetaan perusteellisesti.
Pihan poikki juoksee iso lehtipino kädessään postinkantaja, joka on kolauttanut tavalliseen aikaan omankin oven alustaa. Tammikuu on loppupuolellaan ja mies on liikkeellä - t-paidassa. Jälleen kerran todiste siitä, että kaikkea ei ole vielä nähty.
Ei niin ei. Esimerkiksi eilinen Klaus Härön uusin elokuva Uusi ihminen jäi näkemättä. Helsinkiä vaivasi nimittäin sähkökatkos. Hyvin liikkeelle lähtenyt elokuva katkesi kuin seinään, hätävalot syttyivät ja katso - lähikorttelit olivat pimeinä sekä oikealle että vasemmalle, mutta eivät muihin ilmansuuntiin. Siellä pojat vetelevät päämuuntajasta verkon osia irti, nyt jo ties monennen kerran. Liekö edes vahinko vai kokeillaanko kaupungin pimentämistä?
Oli mentävä muualle. Siinä sitten vierailet sähköttömässä kantabaarissasi, jonne tuttu päästi istumaan, kun oli tullut sovituksi tapaaminen tähän yllättävään pimeyden valtakuntaan.
Melkein tunnelmallinen olo, kun jutustelet niitä näitä pilkkopimeässä, vain parin tuikkukynttilän valossa.
Kaikkea ei ole nähty tänäänkään. DocPointin ensi-iltojen ennakkonäytöksiä edessä, illalla kokoustetaan perusteellisesti.
torstaina, tammikuuta 18, 2007
Stalin, Hitler, Mao
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennanen kirjoitti tänään brittiläistyneen kiinalaisen Jung Changin (s. 1952) ja brittiläisen neuvostohistoriaan spesialisoituneen Jon Hallidayn 832-sivuisesta teoksesta Mao - the unknown story. En ole kirjaa vielä itse lukenut, mutta bloggariuden tuomalla varmuudella olen valmis kommentoimaan kommentointia.
Pennasen lähtöasetelma oli brittikirjoittajista huolimatta amerikkalainen: siinä laskettiin kuka pahamaineisesta triosta oli ykköspahis: Hitler, Stalin vai Mao.
Hämmentävintä luettavaa ovat hetket, joilloin journalismin tuomalla varmuudella kirjoitetaan tällaisia virkkeitä: "Vaikka laskuista jätetään pois toisessa maailmansodassa menehtyneet ehkä 20 miljoonaa neuvostokansalaista, Stalinin pahuuden tase ylittää varovaistenkin arvioiden mukaan ainakin 20 miljoonaa."
Nythän on niin, että toisessa maailmansodassa kuolleet 20 miljoonaa neuvostokansalaista menevät kyllä Hitlerin piikkiin. Ei Stalinin.
Tämmöinen kirjoittelu on - anteeksi vain - älyllisesti lepsua.
Tarkoitushakuisuutta en tästä kuitenkaan haluaisi väittää löytyvän, vaikka kieltämättä ihmettely yltää senkin miettimiseen.
Mikä tarve kirjoittajalla on panna näitä edesmenneitä herroja pahuusjärjestykseen?
Kiinan historiaa tuntevan Pennasen antamasta selostuksesta päätellen brittihistorioitsijat syyllistyvät erääseen mahdolliseen historiankirjoittamisen helmasyntiin, psykologisointiin. "Heidän mukaansa Maon toimintaa ohjasi hänen pahuutensa: vainoharhaisuus, brutaali ja sadistinen halu murskata ihmisiä säälimättömästi."
Näin Mao puhdistetaan kaikista yhteiskunnallisista tavoitteista ja ideologioista. Hänestä tulee vain paha, pahempi, pahin. Kuten Pennanen toteaa, se tuntuu "liian yksisilmäiseltä". Eikä vain tunnu, vaan on.
En tiedä, pitäisikö sellaista historiankirjoittamista promovoida. "Maon ajattelussa ei kirjan mukaan ollut mitään syvällistä eikä edes johtoajatusta - lukuun ottamatta Maon haavetta nousta maailman johtajaksi mitään ihmisuhrauksia kaihtamatta", Pennanen tiivistää brittihistorioitsijoiden annin.
Brittihistorioitsijat ovat ilmeisesti valinneet psykologisoinnin tien. Se on sukua sille retoriikalle, jota harrastetaan Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan nimissä.
Terroristit ovat (ilmeisesti syntyjään) pahoja, talibanit ovat pahoja, Ghaddafi oli paha, Saddam oli paha ja koska nämä ja monet muut ovat pahoja ja me hyviä, niin johtopäätös on selvä: pahuutta vastaan pitää taistella, eikä se käy kukkasin.
Päinvastoin, kaikki keinot demokratian pimeältä puolelta ovat sallittuja.
Demokraattiset valtiot ovat nimittäin osoittaneet, että ne kykenevät kaikkeen siihen, mitä ne diktatuureissa vastustavat. Historiallisesti jopa oman kansan (tai sen etnisen tai muuten erotettavissa olevan osan) murhaamiseen.
Palatkaamme Kiinaan.
Samaan amerikkalaiseen traditioon, heidän kummalliseen historialliseen luettelointitarpeeseensa viittaavat myös brittihistorioitsijoiden pyrkimykset rakentaa diktaattorien pahuusjärjestys.
He ikään kuin sanovat, että aina pitää olla pahuuden mittatikku, jonka varaan konteksti - tai tässä tapauksessa mainoslause Amerikan markkinoille - kyhätään pystyyn.
Vaikka luulisi, että Maon elämäkertoja kirjoittamalla ei osallistuta uudenlaisten kylmän sodan ajatusten levittämiseen, minulla on semmoinen tunne, että yhteiskunnallisista ja ideologisista ajatuksista puhdistettu Mao-elämänkerta haluaa puhdistaa Kiinan (ja erityisesti sen nykyjohdon).
Eikä pelkästään sen yhteiskunallisia ja ideologisia ajatuksia.
Pennasen lähtöasetelma oli brittikirjoittajista huolimatta amerikkalainen: siinä laskettiin kuka pahamaineisesta triosta oli ykköspahis: Hitler, Stalin vai Mao.
Hämmentävintä luettavaa ovat hetket, joilloin journalismin tuomalla varmuudella kirjoitetaan tällaisia virkkeitä: "Vaikka laskuista jätetään pois toisessa maailmansodassa menehtyneet ehkä 20 miljoonaa neuvostokansalaista, Stalinin pahuuden tase ylittää varovaistenkin arvioiden mukaan ainakin 20 miljoonaa."
Nythän on niin, että toisessa maailmansodassa kuolleet 20 miljoonaa neuvostokansalaista menevät kyllä Hitlerin piikkiin. Ei Stalinin.
Tämmöinen kirjoittelu on - anteeksi vain - älyllisesti lepsua.
Tarkoitushakuisuutta en tästä kuitenkaan haluaisi väittää löytyvän, vaikka kieltämättä ihmettely yltää senkin miettimiseen.
Mikä tarve kirjoittajalla on panna näitä edesmenneitä herroja pahuusjärjestykseen?
Kiinan historiaa tuntevan Pennasen antamasta selostuksesta päätellen brittihistorioitsijat syyllistyvät erääseen mahdolliseen historiankirjoittamisen helmasyntiin, psykologisointiin. "Heidän mukaansa Maon toimintaa ohjasi hänen pahuutensa: vainoharhaisuus, brutaali ja sadistinen halu murskata ihmisiä säälimättömästi."
Näin Mao puhdistetaan kaikista yhteiskunnallisista tavoitteista ja ideologioista. Hänestä tulee vain paha, pahempi, pahin. Kuten Pennanen toteaa, se tuntuu "liian yksisilmäiseltä". Eikä vain tunnu, vaan on.
En tiedä, pitäisikö sellaista historiankirjoittamista promovoida. "Maon ajattelussa ei kirjan mukaan ollut mitään syvällistä eikä edes johtoajatusta - lukuun ottamatta Maon haavetta nousta maailman johtajaksi mitään ihmisuhrauksia kaihtamatta", Pennanen tiivistää brittihistorioitsijoiden annin.
Brittihistorioitsijat ovat ilmeisesti valinneet psykologisoinnin tien. Se on sukua sille retoriikalle, jota harrastetaan Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan nimissä.
Terroristit ovat (ilmeisesti syntyjään) pahoja, talibanit ovat pahoja, Ghaddafi oli paha, Saddam oli paha ja koska nämä ja monet muut ovat pahoja ja me hyviä, niin johtopäätös on selvä: pahuutta vastaan pitää taistella, eikä se käy kukkasin.
Päinvastoin, kaikki keinot demokratian pimeältä puolelta ovat sallittuja.
Demokraattiset valtiot ovat nimittäin osoittaneet, että ne kykenevät kaikkeen siihen, mitä ne diktatuureissa vastustavat. Historiallisesti jopa oman kansan (tai sen etnisen tai muuten erotettavissa olevan osan) murhaamiseen.
Palatkaamme Kiinaan.
Samaan amerikkalaiseen traditioon, heidän kummalliseen historialliseen luettelointitarpeeseensa viittaavat myös brittihistorioitsijoiden pyrkimykset rakentaa diktaattorien pahuusjärjestys.
He ikään kuin sanovat, että aina pitää olla pahuuden mittatikku, jonka varaan konteksti - tai tässä tapauksessa mainoslause Amerikan markkinoille - kyhätään pystyyn.
Vaikka luulisi, että Maon elämäkertoja kirjoittamalla ei osallistuta uudenlaisten kylmän sodan ajatusten levittämiseen, minulla on semmoinen tunne, että yhteiskunnallisista ja ideologisista ajatuksista puhdistettu Mao-elämänkerta haluaa puhdistaa Kiinan (ja erityisesti sen nykyjohdon).
Eikä pelkästään sen yhteiskunallisia ja ideologisia ajatuksia.
maanantaina, tammikuuta 15, 2007
Miestä viedään
Työ tekijäänsä kiittää, muut eivät. Sehän se on motto. Tänään bloggaaminen niukalla, sillä edessä DocPiintin tiedotustilaisuus, minkä jälkeen Tsekin suurlähetystössä tiedotustilaisuus.
Tshekkielokuvasarjan pääteemana on 1960-luvun vapauden toiveiden kausi. Aikalaistodistuksia tarjoavia elokuvia nähdään 1960-luvun alusta 2000-luvulle, ja mukana on myös animaation mestari Jan Svankmajer (Faust).
Sarjan avaa Briana Cechova (elokuvahistorian osaston päällikkö, Narodni filmovy archiv) 16.1.2007 klo 19 (elokuvana Milos Forman: Musta Pekka) ja klo 21 (elokuvana Jan Hrebejk: Kotini on linnani).
Kymmenen elokuvan sarja esitetään Helsingissä Orionissa 16.1.–3.2.2007, ja se kiertää myös muualla Suomessa. Kopioissa on englanninkieliset tekstit.
Olenko vielä kehunutkaan, että työpaikkani täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Sen kunniaksi ja kiillottamiseksi on vaikka minkälaista happeningiä tiedossa. Niihin kannattaa myös osallistua.
Ajatellaanpa vaikka huomista: Aito Mäkinen SEA 50 vuotta -kauden alkaessa ti 16.1. klo 17 Orionissa, elokuvina Musikantit (Kazimierz Karabasz, Puola 1962) ja Umberto D (Vittorio De Sica, Italia 1952). Karabasz on näköjään tulossa Tampereen elokuvajuhlien vieraaksi maaliskuussa, joten siitäkin saa potkua kauteen.
Olettehan jo tutustuneet SEA:n loisteliaaseen kevään ohjelmistoon. Meidän oma erikoisuutemme - siis Apollo-palkitun Ilkan ja minun sarjani - löytyypi tästä linkistä.
Tshekkielokuvasarjan pääteemana on 1960-luvun vapauden toiveiden kausi. Aikalaistodistuksia tarjoavia elokuvia nähdään 1960-luvun alusta 2000-luvulle, ja mukana on myös animaation mestari Jan Svankmajer (Faust).
Sarjan avaa Briana Cechova (elokuvahistorian osaston päällikkö, Narodni filmovy archiv) 16.1.2007 klo 19 (elokuvana Milos Forman: Musta Pekka) ja klo 21 (elokuvana Jan Hrebejk: Kotini on linnani).
Kymmenen elokuvan sarja esitetään Helsingissä Orionissa 16.1.–3.2.2007, ja se kiertää myös muualla Suomessa. Kopioissa on englanninkieliset tekstit.
Olenko vielä kehunutkaan, että työpaikkani täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Sen kunniaksi ja kiillottamiseksi on vaikka minkälaista happeningiä tiedossa. Niihin kannattaa myös osallistua.
Ajatellaanpa vaikka huomista: Aito Mäkinen SEA 50 vuotta -kauden alkaessa ti 16.1. klo 17 Orionissa, elokuvina Musikantit (Kazimierz Karabasz, Puola 1962) ja Umberto D (Vittorio De Sica, Italia 1952). Karabasz on näköjään tulossa Tampereen elokuvajuhlien vieraaksi maaliskuussa, joten siitäkin saa potkua kauteen.
Olettehan jo tutustuneet SEA:n loisteliaaseen kevään ohjelmistoon. Meidän oma erikoisuutemme - siis Apollo-palkitun Ilkan ja minun sarjani - löytyypi tästä linkistä.
sunnuntai, tammikuuta 14, 2007
Vaihteeksi leffassa
Kävin katsomassa sunnuntaipäivän ratoksi tyttären kanssa animaatioelokuvan Ystäväni Totoro (Tonari no Totoro, Japani 1988). Elokuva on studio Ghiblin valmistama, ohjaajana Hayao Miyazaki.
Elokuvasta ja teemasta oleellinen näyttää jo olevan netissä, katsokaa tärkeimmät tästä, vaikka tarina ei sijoitukaan 1950-luvulle, kuten tuo linkattu kirjoittaja olettaa, vaan 1930-luvulle.
Tytär tykkäsi ja minäkin, vaikka Henkien kätkemän (Sen to Chihiro no kamikakushi, Japani 2001) voittanutta ei ole. Mutta klassikko mikä klassikko.
Eilen nähty Glawogger-elokuva herätti ristiriitaisia tunteita salintäydessä yleisössä Maximissa. Yli kaksituntinen dokumentti Working Man's Death oli ehdottamasti nähtävä, vaikka olenkin sitä mieltä, että kerta spektaakkellia riittää. Se tulee DocPointin avajaiselokuvan kanssa yhtäaikaa, joten ne joilla ei ole avajaisbilettiä, voivat mennä katsomaan sitä silloin. Mikä mahdollisuus!
Working Man's Death on muuten yksi hienoimmin kuvattuja dokumenttielokuvia mitä tiedän ja minunhan pitäisi tietää. Aivan herkimmille jaksot nigerialaiselta "teurastamolta" voivat olla kovaa katsottavaa.
Elokuvasta ja teemasta oleellinen näyttää jo olevan netissä, katsokaa tärkeimmät tästä, vaikka tarina ei sijoitukaan 1950-luvulle, kuten tuo linkattu kirjoittaja olettaa, vaan 1930-luvulle.
Tytär tykkäsi ja minäkin, vaikka Henkien kätkemän (Sen to Chihiro no kamikakushi, Japani 2001) voittanutta ei ole. Mutta klassikko mikä klassikko.
Eilen nähty Glawogger-elokuva herätti ristiriitaisia tunteita salintäydessä yleisössä Maximissa. Yli kaksituntinen dokumentti Working Man's Death oli ehdottamasti nähtävä, vaikka olenkin sitä mieltä, että kerta spektaakkellia riittää. Se tulee DocPointin avajaiselokuvan kanssa yhtäaikaa, joten ne joilla ei ole avajaisbilettiä, voivat mennä katsomaan sitä silloin. Mikä mahdollisuus!
Working Man's Death on muuten yksi hienoimmin kuvattuja dokumenttielokuvia mitä tiedän ja minunhan pitäisi tietää. Aivan herkimmille jaksot nigerialaiselta "teurastamolta" voivat olla kovaa katsottavaa.
lauantaina, tammikuuta 13, 2007
Herkkuja
Lunta sataa lähes romanttisella tavalla. Pikkupakkanenkin.
Siinä on hyvä kuoria ruusukaaleja, joita pitäisi varmaan kutsua eu-kaaleiksi, kun se puoleen Suomen suista sopimattomalla tavalla on saanut myös nimen brysselinkaali. Eli kyllä Brysselistä jotain hyvääkin tulee.
Ovat pieniä nämä ruusukaalit, läpimitta sentistä kahteen. Kilon kun kuorii, niin tietää laittaneensa ruokaa. Eurolla sai kilon, mutta työ kasvattaa sen arvoa. Mutta eipähän ole pikaruokaa.
Viisi minuuttia suolavedessä keitetyt ruusukaalit ja siinä sivussa valmistettua voimakkaasti maustettua jauhelihaseosta on jo olemassa. Nyt pitäisi kehitellä siitä loistelias ateriakokonaisuus.
Vuokaan, juustolla ja munakermaseoksella päällystettynä, ehkä. Pitäisiköhän pistää muutama paistettu pekoniviipale höysteeksi. Mustapippuria ja vielä ripaus sinappia munakermaseokseen.
Kelpaisi muuten teillekin.
Viideltä elokuviin. Parin viikon päästä käyntiin räjähtävän DocPointin ennakkonäytös Maximissa.
Tänään pääsemme katselemaan Michael Glawoggerin menestysdokkarin Working Man's Death.
Sisäsivulta oikeasta yläkulmasta löytyy muuten trailerikin.
Siinä on hyvä kuoria ruusukaaleja, joita pitäisi varmaan kutsua eu-kaaleiksi, kun se puoleen Suomen suista sopimattomalla tavalla on saanut myös nimen brysselinkaali. Eli kyllä Brysselistä jotain hyvääkin tulee.
Ovat pieniä nämä ruusukaalit, läpimitta sentistä kahteen. Kilon kun kuorii, niin tietää laittaneensa ruokaa. Eurolla sai kilon, mutta työ kasvattaa sen arvoa. Mutta eipähän ole pikaruokaa.
Viisi minuuttia suolavedessä keitetyt ruusukaalit ja siinä sivussa valmistettua voimakkaasti maustettua jauhelihaseosta on jo olemassa. Nyt pitäisi kehitellä siitä loistelias ateriakokonaisuus.
Vuokaan, juustolla ja munakermaseoksella päällystettynä, ehkä. Pitäisiköhän pistää muutama paistettu pekoniviipale höysteeksi. Mustapippuria ja vielä ripaus sinappia munakermaseokseen.
Kelpaisi muuten teillekin.
Viideltä elokuviin. Parin viikon päästä käyntiin räjähtävän DocPointin ennakkonäytös Maximissa.
Tänään pääsemme katselemaan Michael Glawoggerin menestysdokkarin Working Man's Death.
Sisäsivulta oikeasta yläkulmasta löytyy muuten trailerikin.
perjantaina, tammikuuta 12, 2007
torstaina, tammikuuta 11, 2007
Ydinilmaston muutos
Eteläistä ja läntistä rannikkoa Suomessa vaivannut ilmastonmuutos on taas ohi. Ulkona on pakkasta ja vähän luntakin. Kevään aikana sekin varmaan sulaa pois ja uuttakin tulee. Muualla Suomessa ilmastonmuutos on ollut vähäisempää, kun sentään pakkasiakin on jo muutamaan kertaan ollut.
Ilmastonmuutos on ollut myös EU:n huolena. Sehän teki päätöksen, joka itse asiassa tukee ydinvoimarakentamista. Kaksi päivää myös useat poliittiset puolueet olivat jumalaisesti huolissaan ilmastonmuutoksesta.
Heti pakkasten tultua tämä keskustelu päättyi ja samoille puolueille tuli kiire julistaa kuudes ydinvoimala Suomeen välttämättömäksi. Siis ennen kuin viidettä on saatu rakennetuksi. Ydinvoimalahan on ilmastonmuutoksen paras vastustaja.
Ilmaston muutos olikin siis ydinilmaston muutos. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Sen sijaan jokin ei muutu. Olenko minä ainoa, joka nauraa räkättää ääneen tälle kokoomuksen puheelle Suomen ja EU:n suhteista Yhdysvaltoihin, joka juuri päätti lähettää 20 000 uutta sotilasta demokraattiseen Irakiin. Siinähän on 17000 lisäys entiseen. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Ilmastonmuutos on ollut myös EU:n huolena. Sehän teki päätöksen, joka itse asiassa tukee ydinvoimarakentamista. Kaksi päivää myös useat poliittiset puolueet olivat jumalaisesti huolissaan ilmastonmuutoksesta.
Heti pakkasten tultua tämä keskustelu päättyi ja samoille puolueille tuli kiire julistaa kuudes ydinvoimala Suomeen välttämättömäksi. Siis ennen kuin viidettä on saatu rakennetuksi. Ydinvoimalahan on ilmastonmuutoksen paras vastustaja.
Ilmaston muutos olikin siis ydinilmaston muutos. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Sen sijaan jokin ei muutu. Olenko minä ainoa, joka nauraa räkättää ääneen tälle kokoomuksen puheelle Suomen ja EU:n suhteista Yhdysvaltoihin, joka juuri päätti lähettää 20 000 uutta sotilasta demokraattiseen Irakiin. Siinähän on 17000 lisäys entiseen. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
tiistaina, tammikuuta 09, 2007
Ruusu ja kulkuri
Ruotsinkielinen nimi: Rosen och vagabonden. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Lauri Lamminmäki. Kuvaus: Uno Pihlström. Kamera-assistentti: Niilo Heino. Lavastus: Erkki Siitonen. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Ahti Sonninen. Musiikkiassistentti: Jouko Tolonen. Laulut: Sulo Saarits. Leikkaus: Yrjö Haapanen. Ääni: Hugo Ranta. Äänitysassistentti: Pentti Hämäläinen. Taustaprojisointi-ideat: Oscar Lindelöf. Valokuvaaja: Erkki Markko. Järjestäjä: Onni Timonen. Pääosissa: Unto Salminen (Aappo Ojanperä), Hilkka Helinä (Katri Foudila), Henny Waljus (Maria Juhontytör Ojanperä), Maija Nuutinen (mummu), Kaarlo Saarnio (vaari), Heikki Suominen (Aappo Ojanperä nuorena), Kaarina Vahtonen (Ida), Tuulikki Pohjola (Sofia), Pirkko Karppi (Linda, pappilan mamselli), Raija Suominen (Katri nuorena), Uno Wikström (Foudila), Helge Ranin (rovasti J. I. Bergh), Arvo Lehesmaa (oepttaja Kokkonen), Oke Tuuri (Länkelä), Leevi Linko (Juhani Kokko), Aku Korhonen (lehtori A. E. Hagfors), Marja Korhonen (Aurora Hanneborg), Ekke Hämäläinen (Paul Hanneborg), Aino Mantsas (Kiplie von Waldenburg), Salli Karuna (kreivitär von Waldenburg), Hemmo Airamo (prof. Hildach), Emil Saarinen (Jernström), Hannes Veivo (Jukka Perälä), Leo Riuttu (Eino Leino), Valtteri Virmajoki (Janne Putkonen), Urho Lahti (Oskar Merikanto), Kaarlo Halttunen (säestäjä Eliasson), Reino Valkama (Ukko), Greta Fougstedt (Ilga Tavanne), Matti Kassila, Heikki Packlalén (pohjalaisia ylioppilaita), Toivo Lahti (mies konsertissa), Runar Schauman (senaattori Y. S. Yrjö-Koskinen), Annie Mörk (eukko), Eino Kaipainen (kertoja), Matti Aulos, Matti Ranin, Irja Hämeranta. Helsingin ensiesitys: 5.11.1948 Kaleva, Kino-Palatsi. Videolevitys: Suomi-Filmi Oy (1990). Televisiolähetyksiä: MTV1: 2.11.1963; MTV2: 20.11.1969; YLE TV2: 27.4.1993; YLE TV1: 20.6.1986, 24.1.2001 ja 20.4.2005 – VET 2716 – S – 2500 m / 91 min
"Laulajan elämäntarina toden ja tarun valokeilassa" määrittelee liminkalaisesta laulajasta Aappo Ojanperästä tehty elokuva itse oman genrensä. Aikalaiset luonnehtivat elokuvan aiheen kunnianhimoiseksi ja itse elokuvan "kulttuurielokuvaksi", vaikka erityisesti käsikirjoitus saikin kritiikkiä painotuksistaan "runollisen haikeuden" ja "romantiikan" suuntaan, kuten Ilta-Sanomien Juha Nevalainen asian muotoili. Hän olisi kaivannut enemmän kulttuurihistoriallista ainesta, lisää "kultturelleja välähdyksiä".
Kulttuuriaiheet olivat nousseet taitelijaelämäkertojen muodossa esiin jo 1930-luvulla. Näytelmäelokuvan saralla Suomen Filmiteollisuus ehti ensiksi Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä (1939), Runeberg-biopicilla Runon kuningas ja muuttolintu (1939) sekä Pacius-elämäkertaelokuvalla Ballaadi (1944). Suomi-Filmi aloitti saman linjauksen vasta sodan jälkeen ilmestyneellä Aleksis Kivi –elokuvalla "Minä elän" (1946). Ilmari Unho ohjasi elokuvan menestyksellä, joka ulottui taiteen lisäksi myös talouteen. Sen jälkeen tie uudenlaiselle biopicille oli auki.
1940-luvun loppupuolen uusia tuulia oli kansankulttuurin nousu arvoon arvaamattomaan. Suurmieslinja oli pitkien elokuvien osalta kuljettu hetkeksi ohi, ja yleinen suuntaus kävi kansankulttuurin suuntaan, mikä näkyi myös taide-elokuviksi miellettyjen produktioiden linjauksista.
Kansalliseen keskittyneillekin oli tärkeää miettiä sitä, miten kansankulttuuri voitaisiin jalostaa taide-elokuvan puitteissa kansalliseksi. Siksi ei ole ihme, että Unhon uusimman elokuvan päähenkilöksi seuloutui Abraham (Aappo) Ojanperä (1857-1916), pohjoispohjalainen luonnonlahjakkuus, jonka tie oli kolunnut paimenpojan poluilta suurten metropolien esiintymislavoille.
Kansankulttuurin ote on vahva myös siinä, että elokuvan johtoteemaksi on elokuvan musiikintekijälle Ahti Sonniselle (1914-1984) valikoitunut Ojanperän bravuuriksi kohotettu kansanlaulu "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa". Ojanperää näyttelevä Unto Salminen (1910-1972) ei itse elokuvassa laula, vaan taidelaulua esittää oopperan tunnettu nimi Sulo Saarits (1911-1990).
Käsikirjoituksellakin oli liminkalainen perunsa, sillä Su-Fi:n käsikirjoittaja ja myöhempi mainosmies, runoilijaksikin yhden kokoelman myötä itseään usein tituleerannut Lauri Lamminpää rakensi "kansanlaulumaisen" tarinan varsin vapaasti tosiasioiden suhteen. Kuten filmografia on tunnollisesti kirjannut, Eino Leino on elokuvassa laulajan ikätoveri, todellisuudessa 21 vuotta nuorempi.
Anakronistisia ajoituksia liittyy myös Leinon runojen ja Oskar Merikannon sävellysten esityksissä sekä elokuvassa välähtäviin sanomalehtiin: Oulun Wiikko-Sanomat oli lakkautettu 1879, mutta elokuvassa se esiintyy vuoden 1885 tapahtumien yhteydessä.
Maija-Liisa Näsäsen mukaan (Kaleva 26.2.2006) todisteita ei ole löytynyt Frankfurt am Mainin oopperasopimuksesta, jonka muka Dresdenin Konservatorion laulunopettaja Eugen Hildach oli hankkinut Ojanperälle, eikä Kölniin oopperan paikkaakaan todellisuudessa ollut. Näsänen jatkaa: "Tuulesta temmatuiksi ovat osoittautuneet myös elokuvan tarina pensionaattia pitäneestä kreivitär Waldenburgista ja hänen kauniista Giplie-tyttärestään. Mutta kun romantiikan elementit piti olla, oli ne loihdittu kirjeistä löytyneitä nimiä hyväksikäyttäen ja niitä muuttaenkin."
Tästä huolimatta mielessä kannattaa pitää se Pekka Gronowin Hiidenkivi-lehdessä (2001) tekemä huomio, jossa hän toteaa Ojanperän olleen omana huippuaikoinaan kansainvälisestä näkökulmasta kuuluisampi kuin esimerkiksi Jean Sibelius.
Ojanperä onkin Näsäsen mukaan esimerkki "suomalaisuusliikkeen voittokulusta". Juuri tämänkaltainen esimerkki oli epäilemättä tärkeä myös Suomi-Filmille, joka ei koskaan lakannut ajamasta suomalaisuusliikkeen asiaa omassa tuotannossaan, vaikka olikin omaksunut kansainvälisen verkostoitumisen oman yhtiöpolitiikkansa perustaksi jo 1930-luvun puolivälissä.
Elokuva on kaikesta kansallisesta paatoksesta huolimatta mitä suurimmassa määrin kansainvälistä. Suomi-Filmin kansallinen linjaus oli ollut yhtiön toiminnalle keskeistä jo 1920-luvulta lähtien ja äänielokuvan synnyn jälkeen suoranainen elinehto. Sodan jälkeisinä, jo tuolloin "vaaran vuosiksi" nimitettynä aikana joukkoviestimien parissa yleisesti ajateltiin isänmaallisuuden, itsetunnon ja kansallisen identiteetin kaipaavan vahvistusta henkisen epävarmuuden ja materiaalisen puutteen keskellä.
Kansainvälispoliittisesti eristäytynyt, omienkin intellektuellien "Ei-kenenkään-maaksi" julistama Suomi tarvitsi monien mielestä tukea myös kulttuuriartefaktien suunnasta. Entinen valkoisen Suomen tie julkinationalistisine ja militaristisine piirteineen ei enää ollut mahdollinen. Siinä maailmassa parhainta kulttuurista sulosanomaa oli kansainvälinen menestys.
Kansainvälisyys ei toisen maailmansodan jälkeen ollut itsestään selvää. On muistettava, että Suomi tuli virallisesti mukaan kansainvälisen yhteisön arkipäiväiseen toimintaan YK-jäsenyyden kautta vasta vuonna 1955, vaikka toki onnistuneet olympialaiset vuonna 1952 olivat tehneet maan tunnetuksi kulttuuriselta pohjalta eikä venäläismiehityksen odotus ollut sen jälkeen jokapäiväisen painajaisen aihe edes niillä sivistyneistöporvareilla, joiden olosuhteet olivat parantuneet sen jälkeen, kun elämän arkipäivää muokkaavasta tavaroiden myynnin säännöstelystä oli luovuttu niin ikään olympialaisten vuonna.
Näiden yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa Ojanperän kaltaisille "menestystarinoille" oli sodan jälkeisessä yhteiskunnassa tilausta.
Fuga-levy-yhtiö on julkaissut Ojanperän musiikkia vuosien 1904-1916 levytysten pohjalta. Ylen kansallinen äänigalleria tarjoaa sekin omia mahdollisuuksia kasvattaa varhaista musiikkisivistystä Ojanperän tulkinnoilla.
– Orion-esitykseen 31.1.2007 tehty elokuvaesite, Jari Sedergren
"Laulajan elämäntarina toden ja tarun valokeilassa" määrittelee liminkalaisesta laulajasta Aappo Ojanperästä tehty elokuva itse oman genrensä. Aikalaiset luonnehtivat elokuvan aiheen kunnianhimoiseksi ja itse elokuvan "kulttuurielokuvaksi", vaikka erityisesti käsikirjoitus saikin kritiikkiä painotuksistaan "runollisen haikeuden" ja "romantiikan" suuntaan, kuten Ilta-Sanomien Juha Nevalainen asian muotoili. Hän olisi kaivannut enemmän kulttuurihistoriallista ainesta, lisää "kultturelleja välähdyksiä".
Kulttuuriaiheet olivat nousseet taitelijaelämäkertojen muodossa esiin jo 1930-luvulla. Näytelmäelokuvan saralla Suomen Filmiteollisuus ehti ensiksi Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä (1939), Runeberg-biopicilla Runon kuningas ja muuttolintu (1939) sekä Pacius-elämäkertaelokuvalla Ballaadi (1944). Suomi-Filmi aloitti saman linjauksen vasta sodan jälkeen ilmestyneellä Aleksis Kivi –elokuvalla "Minä elän" (1946). Ilmari Unho ohjasi elokuvan menestyksellä, joka ulottui taiteen lisäksi myös talouteen. Sen jälkeen tie uudenlaiselle biopicille oli auki.
1940-luvun loppupuolen uusia tuulia oli kansankulttuurin nousu arvoon arvaamattomaan. Suurmieslinja oli pitkien elokuvien osalta kuljettu hetkeksi ohi, ja yleinen suuntaus kävi kansankulttuurin suuntaan, mikä näkyi myös taide-elokuviksi miellettyjen produktioiden linjauksista.
Kansalliseen keskittyneillekin oli tärkeää miettiä sitä, miten kansankulttuuri voitaisiin jalostaa taide-elokuvan puitteissa kansalliseksi. Siksi ei ole ihme, että Unhon uusimman elokuvan päähenkilöksi seuloutui Abraham (Aappo) Ojanperä (1857-1916), pohjoispohjalainen luonnonlahjakkuus, jonka tie oli kolunnut paimenpojan poluilta suurten metropolien esiintymislavoille.
Kansankulttuurin ote on vahva myös siinä, että elokuvan johtoteemaksi on elokuvan musiikintekijälle Ahti Sonniselle (1914-1984) valikoitunut Ojanperän bravuuriksi kohotettu kansanlaulu "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa". Ojanperää näyttelevä Unto Salminen (1910-1972) ei itse elokuvassa laula, vaan taidelaulua esittää oopperan tunnettu nimi Sulo Saarits (1911-1990).
Käsikirjoituksellakin oli liminkalainen perunsa, sillä Su-Fi:n käsikirjoittaja ja myöhempi mainosmies, runoilijaksikin yhden kokoelman myötä itseään usein tituleerannut Lauri Lamminpää rakensi "kansanlaulumaisen" tarinan varsin vapaasti tosiasioiden suhteen. Kuten filmografia on tunnollisesti kirjannut, Eino Leino on elokuvassa laulajan ikätoveri, todellisuudessa 21 vuotta nuorempi.
Anakronistisia ajoituksia liittyy myös Leinon runojen ja Oskar Merikannon sävellysten esityksissä sekä elokuvassa välähtäviin sanomalehtiin: Oulun Wiikko-Sanomat oli lakkautettu 1879, mutta elokuvassa se esiintyy vuoden 1885 tapahtumien yhteydessä.
Maija-Liisa Näsäsen mukaan (Kaleva 26.2.2006) todisteita ei ole löytynyt Frankfurt am Mainin oopperasopimuksesta, jonka muka Dresdenin Konservatorion laulunopettaja Eugen Hildach oli hankkinut Ojanperälle, eikä Kölniin oopperan paikkaakaan todellisuudessa ollut. Näsänen jatkaa: "Tuulesta temmatuiksi ovat osoittautuneet myös elokuvan tarina pensionaattia pitäneestä kreivitär Waldenburgista ja hänen kauniista Giplie-tyttärestään. Mutta kun romantiikan elementit piti olla, oli ne loihdittu kirjeistä löytyneitä nimiä hyväksikäyttäen ja niitä muuttaenkin."
Tästä huolimatta mielessä kannattaa pitää se Pekka Gronowin Hiidenkivi-lehdessä (2001) tekemä huomio, jossa hän toteaa Ojanperän olleen omana huippuaikoinaan kansainvälisestä näkökulmasta kuuluisampi kuin esimerkiksi Jean Sibelius.
Ojanperä onkin Näsäsen mukaan esimerkki "suomalaisuusliikkeen voittokulusta". Juuri tämänkaltainen esimerkki oli epäilemättä tärkeä myös Suomi-Filmille, joka ei koskaan lakannut ajamasta suomalaisuusliikkeen asiaa omassa tuotannossaan, vaikka olikin omaksunut kansainvälisen verkostoitumisen oman yhtiöpolitiikkansa perustaksi jo 1930-luvun puolivälissä.
Elokuva on kaikesta kansallisesta paatoksesta huolimatta mitä suurimmassa määrin kansainvälistä. Suomi-Filmin kansallinen linjaus oli ollut yhtiön toiminnalle keskeistä jo 1920-luvulta lähtien ja äänielokuvan synnyn jälkeen suoranainen elinehto. Sodan jälkeisinä, jo tuolloin "vaaran vuosiksi" nimitettynä aikana joukkoviestimien parissa yleisesti ajateltiin isänmaallisuuden, itsetunnon ja kansallisen identiteetin kaipaavan vahvistusta henkisen epävarmuuden ja materiaalisen puutteen keskellä.
Kansainvälispoliittisesti eristäytynyt, omienkin intellektuellien "Ei-kenenkään-maaksi" julistama Suomi tarvitsi monien mielestä tukea myös kulttuuriartefaktien suunnasta. Entinen valkoisen Suomen tie julkinationalistisine ja militaristisine piirteineen ei enää ollut mahdollinen. Siinä maailmassa parhainta kulttuurista sulosanomaa oli kansainvälinen menestys.
Kansainvälisyys ei toisen maailmansodan jälkeen ollut itsestään selvää. On muistettava, että Suomi tuli virallisesti mukaan kansainvälisen yhteisön arkipäiväiseen toimintaan YK-jäsenyyden kautta vasta vuonna 1955, vaikka toki onnistuneet olympialaiset vuonna 1952 olivat tehneet maan tunnetuksi kulttuuriselta pohjalta eikä venäläismiehityksen odotus ollut sen jälkeen jokapäiväisen painajaisen aihe edes niillä sivistyneistöporvareilla, joiden olosuhteet olivat parantuneet sen jälkeen, kun elämän arkipäivää muokkaavasta tavaroiden myynnin säännöstelystä oli luovuttu niin ikään olympialaisten vuonna.
Näiden yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa Ojanperän kaltaisille "menestystarinoille" oli sodan jälkeisessä yhteiskunnassa tilausta.
Fuga-levy-yhtiö on julkaissut Ojanperän musiikkia vuosien 1904-1916 levytysten pohjalta. Ylen kansallinen äänigalleria tarjoaa sekin omia mahdollisuuksia kasvattaa varhaista musiikkisivistystä Ojanperän tulkinnoilla.
– Orion-esitykseen 31.1.2007 tehty elokuvaesite, Jari Sedergren
maanantaina, tammikuuta 08, 2007
Pannaan, pannaan
Iines näyttää keskusteluttavan vanhasta tutusta aiheesta. Aivan ryntäystä se ei ole Sedis Blogiin aiheuttanut, mutta piikin kuitenkin.
Iineksen on helppo jaella markkinointiohjeita, sillä edellisen päivän (seitsemän päivää miinus yksi) kirjoituksessa - se käsitteli Blogistanin tällä hetkellä pantavimpia blogeja - oli äsken katsottuna 86 kommenttia. Se ei ole ihan vähän.
Minusta ei taida olla arvioimaan blogien pantavuutta tänäkään vuonna. Onhan niitä parempiakin kohteita arvioitavana.
Blogit ovat ilmiöitä, eikä niitä voi raiskata edes journalismipuheilla.
Iineksen on helppo jaella markkinointiohjeita, sillä edellisen päivän (seitsemän päivää miinus yksi) kirjoituksessa - se käsitteli Blogistanin tällä hetkellä pantavimpia blogeja - oli äsken katsottuna 86 kommenttia. Se ei ole ihan vähän.
Minusta ei taida olla arvioimaan blogien pantavuutta tänäkään vuonna. Onhan niitä parempiakin kohteita arvioitavana.
Blogit ovat ilmiöitä, eikä niitä voi raiskata edes journalismipuheilla.
sunnuntai, tammikuuta 07, 2007
Kevään ohjelmaa
Kevään ohjelmaa alkaa jo tulla kalenteriin. Tammikuu: luentoja ja DocPoint. Helmikuu: luentoja ja viikon matka johonkin tuntemattomaan kohteeseen + hiihtoloma. Maaliskuu: Tampereen elokuvajuhlat. Huhtikuu: Turun Suomalaisen elokuvan festivaali ja pääsiäinen. Toukokuu: Garda-järven reunat, Verona ja Venetsia. Kesäkuu: Sodankylän elokuvajuhlat + P-Suomen kiertue. Heinäkuu: Tukholma.
Kaikki tietysti muuttuu vielä viidesti, jotain tulee lisää ja jotain jää taatusti poiskin. Mutta onpahan kalenteria täytetty noin alkajaisiksi.
Välissä pitäisi yksi kirja kirjoittaa ja toinen saada valmiiksi.
Tänä vuonna piti olla konferenssi Reykjavikissa, johon minutkin alustavasti (vuonna 2005) on kutsuttu puhumaan. Vaan ei näy tilaisuudesta Nettilässä yhtään mitään. Liekö rahoitus mennyt puihin?
Kevätkuntoilu pitäisi jo aloittaa ja paluu viime syksyn niukkaan elämäntapaan. Viime viikonloppuna kävimme kyllä lenkillä, varovaiset viisi kilometriä reipasta kävelyä. Viikko olikin sitten jo huonompi. No, lenkki ei tuntunut missään, joten jalat pelaavat vielä ja kroppa kiljuu liikuntoa.
Mutta kun on tämä kaamos ja himo hiilihydraatteihin.
Kaikki tietysti muuttuu vielä viidesti, jotain tulee lisää ja jotain jää taatusti poiskin. Mutta onpahan kalenteria täytetty noin alkajaisiksi.
Välissä pitäisi yksi kirja kirjoittaa ja toinen saada valmiiksi.
Tänä vuonna piti olla konferenssi Reykjavikissa, johon minutkin alustavasti (vuonna 2005) on kutsuttu puhumaan. Vaan ei näy tilaisuudesta Nettilässä yhtään mitään. Liekö rahoitus mennyt puihin?
Kevätkuntoilu pitäisi jo aloittaa ja paluu viime syksyn niukkaan elämäntapaan. Viime viikonloppuna kävimme kyllä lenkillä, varovaiset viisi kilometriä reipasta kävelyä. Viikko olikin sitten jo huonompi. No, lenkki ei tuntunut missään, joten jalat pelaavat vielä ja kroppa kiljuu liikuntoa.
Mutta kun on tämä kaamos ja himo hiilihydraatteihin.
lauantaina, tammikuuta 06, 2007
Ilmari Unhon elokuvia
Viikonlopun riemuksi kirjoittelen esitteitä Ilmari Unhon elokuvista. Niitä esitetään SEA:ssa kevätkautena. Käykääpä tutustumassa kevään ohjelmistoon nettisivuilla.
Koskenkylän laulu (1947) on vanhaa perinnettä toistava tukkilaistarina. Sen sovitti vapaasti Lauri Holopaisen käsikirjoituksen mukaan ohjaaja itse. Railakas lauttaretki koskessa oli koitua pääosan esittäjä Tauno Palon kohtaloksi. Tässä elokuvassa esiintyy ensimmäisen kerran kaikkien tulevien Suomi-Filmin elokuvien teksti: "Tuotanto Risto Orko".
Kilroy sen teki (1948) on vauhdikas ja juonikas farssi. Käsikirjoituksen tekivät yhdessä ohjaaja ja pääosan esittäjä, viimeisessä elokuvaroolissaan ollut Lea Joutseno.
Ruusu ja kulkuri (1948) on liminkalaisen laulajan Aappo Ojanperän elämäkertaelokuva. Luonnonlahjoillaan maailman esiintymislavoille noussutta laulajaa esittää Unto Salminen, mutta laulut laulaa Sulo Saarits. Elokuva oli Marja Korhoselle ja Aino Mantsakselle ensimmäinen.
Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949) perustuu Outsiderin eli Aarne Haapakosken luomiin radio- ja seikkailukirjahahmoihin. Suosittu teema muuntui elokuvaksi tulevan historian dosentin Kaarle Hirvosen käsittelyssä. Joel Rinne ja Reino Valkama korvasivat radiosta tutut äänet Wilho Ilmarin ja Oke Tuurin. Elokuvassa esitelty "puuttuva rengas" ihmisen ja apinan välillä on Suomi-Filmin kamera-assistentti Väinö Kolhonen.
Kanavan laidalla (1949) on Suomi-Filmin 30-vuotisjuhlaelokuva. Kirjailija Elsa Soini teki käsikirjoituksen, joka perustui vanhaan Palpankilli-pilkkalauluun. Martti Katajisto ja Leena Häkinen avaavat silmämme nuoreen lempeen tukkilaistarinassa, josta pilkkalaulun kovuus ja iva on poissa.
Härmästä poikia kymmenen (1950) on 1860-luvulle sijoittuva tarina väkivaltaisesta eteläpohjalaisesta kulttuurista, puukkojunkkariudesta. Tuttuun kansanballadiin Isoon-Antista ja hänen kaveristaan Rannanjärven Iikasta käsikirjoituksen rakensi paikallishengen hyvin tunteva kirjailija Artturi Leinonen. Tauno Palo sai Antin roolistaan Jussin. Kauko Helovirta ja Kalervo Nissilä tekevät elokuvadebyyttinsä.
Sadan miekan mies (1951) oli Unhon kanssa usein yhteistyötä tehneen kirjailijanimimerkki Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina 1600-luvun maisemista. Kalervo Nissilä nousi nyt pääosaan Suomen Errol Flynniksi. Miekkailukohtauksien vauhdikkuus on vertaansa vailla suomalaisessa elokuvassa.
Kuisma ja Helinä (1951) on romanttinen ja traaginen balladi, jo kahdesti aiemminkin filmattu. Unho hyödynsi omassa käsikirjoituksessaan paitsi Larin-Kyöstin runoelmaa vuodelta 1902, myös Väinö Syvänteen 1931 ensi-iltansa saanutta näytelmää. Helinän osa oli Elina Pohjanpäälle jo toinen valkokangasesiintyminen, mutta ensimmäinen päärooli.
"Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy (1952) on Armas Pullan talvisodan jälkeen keksittyjen sotajermujen uudelleenlämmitys. Unho muokkasi Pullan käsikirjoitusta, johon raumalaismurteen taitajana myös Risto Orko antoi apua. Radioselostajana nyrkkeilyottelussa toimii fil. tri Martti Jukola, Yleisradion pääurheiluselostaja.
Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) on alun perin Ylioppilaskunnan Laulajien Yhdysvaltojen matkan rahoittamisesti tehty speksi, jonka käsikirjoittajana oli Kalervo Viinikainen. YL:n johtaja Martti Turunen sävlesi ja sovitti sen revyyksi. Orko innostui aiheesta ja Viinikainen, Suomi-Filmin kokenut skenaristi Usko Kemppi ja ohjauspuikkoihin määrätty Unho viimeistelivät käsikirjoituksen. YL esiintyy elokuvassa koko komeudessaan.
Sillankorvan emäntä (1953) oli korvausta taiteellisesti Unholle. Hilja Kilven näytelmän (1915) markkinoivat asenteet ja näkemykset siirtyivät filmille alkuperäislähteelle uskollisesti. Raviratakohtaus on dokumentaarisena kuvauksena kiintoisa. Se oli Ilmari Unhon 26. elokuva ja jäi hänen viimeisekseen, sillä Suomi-Filmi ilmoitti elokuvan valmistumisen jälkeen työsuhteen päättyneeksi. Unho jatkoi toimintaansa Kouluteatteri-kiertueessa ja vuodesta 1957 kuolemaansa asti vuonna 1961 Porin teatterin johtajana.
Syksykauteen kuuluivat nämä:
Erityisesti teatterissa ja politiikassa kunnostautunut Ilmari Unho (1906-1961) aloitti skenaristina Suomi-Filmin palveluksessa 1938. Ohjaajaksi hän eteni seuraavana vuonna. Punahousut (1939) perustuu Valfrid Ahosen näytelmään Rakuunat tulivat (1934). "Sodanjumalan siipien suojassa" valmistunut militaarinen komedia tehtiin Lappeenrannassa. Se ehti markkinoille juuri ennen talvisotaa.
Kersantilleko Emma nauroi? (1940) perustuu kantaupseeri A. V. Multian (oik Akseli Viljam Viljasalo) romaaniin (1939). Sotilasfarssiin suunniteltu vakoilujuoni oheni talvisodan jälkitunnelmissa huijariteemaksi.
Poikani pääkonsuli (1940) on alun perin Elsa Soinin komedia Minun poikani pääkonsuli (1934). Edellisen elokuvan tapaan Unho korvasi ohjaajana Orvo Saarikiven. Vaikka kuvausryhmä vieraili Tukholmassa, elokuvan Hotelli Grand on kuvattu Munkkisaaren studiossa, missä avustajana oli mm. "syntyperäisiä turkkilaisia, virolaisia, unkarilaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja jakuutteja".
Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) on Elsa Soinin ja Seere Salmisen (nimimerkki Serp) käsikirjoittama harvinaisuus, suomalainen musikaali. Antiamerikkalainen Unho ei tehtävästä pitänyt, mutta ohjasi nurkumatta kevyttä katseltavaa sodan ja säännöstelyn ahdistamille suomalaisille. Aikaansa nähden suurisuuntainen spektaakkeli virkistää kyllä poliittisilla viittauksillaan ja kaskuillaan aivojakin.
Neljä naista (1942) perustuu Serpin näytelmään (1938). Kuvaukset aloitettiin huhtikuun lopussa ennen jatkosotaa, joka aiheutti puolen vuoden keskeytyksen: viimeisten sisäkuvausten päivänä Helsingissä oli kuusi ilmahälytystä.
Kuollut mies rakastuu (1942) on tulosta Suomi-Filmin käsikirjoituskilpailusta, jonka Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvo-nen) voitti seikkailuelokuvallaan. Ohjaajan mukaan "Turku on vielä kyllä sataman puolelta melko ruman näköinen. – Se on melkein kuin se sama: ryssä vai maanjäristys. Hävitys on yhtä silmitöntä. – Mutta kyllä siitä pian hyvä tulee."
Syntynyt terve tyttö (1943) perustuu Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään (1941). "Haikarapoliittinen komedia" ei aikanaan menestynyt. "Hyvä tarkoitus – väestöpropaganda – lämmin ja sydämellinen sävy, leppoisa huumori eivät korvaa filmaattisuuden puutetta. Siten on yleisvaikutelma epämääräinen, varsinkin kun lisäksi propagandaa tyrkytetään pitkissä vuorosanoissa", Aamulehden kriitikko valitti.
Miehen kunnia (1943) on salanimi Mari Orsin eli Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus, joka sisältää kosolti viittauksia suurvaltasotaan sekä lokakuun 1939 ylimääräisiin kertaus-harjoituksiin. Naistähti Mailis Laaksonen oli Suomi-Filmin Uutisaitan 1942 järjestämän "filmikasvokilpailun" voittaja.
Kirkastettu sydän (1943) perustuu Martta Haataseen "romaaniin suomalaisesta äidistä". Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuva oli omistettu "kaikille niille urheille naisille, joiden isät, pojat, veljet ja puolisot taistelevat maallemme valoisampaa tulevaisuutta". Luokkaeroja tasoitteleva ote, uhrausten sublimointi ja nationalistinen symboliikka ovat vailla vertaa Suomen elokuvahistoriassa.
Kuollut mies vihastuu (1944) palautti valkokankaalle eversti evp. (= ei viinaa pisaroittain) Rainer Sarmon, Kuolleen miehen. Elokuva sisältää viittauksia sotaan, pimennysmääräyksiin ja vihollisen agentteihin, vaikka maininnat ryssistä, bolsevikeistä ja Tsekasta oli karsittu pois.
Kartanon naiset (1944) perustui suomenruotsalaisen Gund von Numers-Snellmanin sukuromaaniin Kvinnorna på Larsvik. Tästäkin Karjalan evakuointi, jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvat ja erinäiset ryssittelyt jätettiin pois. Tulos on aikaansa kestävä elokuva, joka myös menestyi.
Kolmastoista koputus (1945) –elokuvan seikkailu sijoittuu Göteborgiin, jota kuvauksissa korvasi Turun satama.
Valkoisen neilikan velho (1945) oli viides ja viimeinen Suomi-Filmin Simo Penttilän alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva. Unho yritti turhaan korjata elokuvan epäselväksi jäänyttä juonta selvemmäksi leikkausvaiheessa.
"Minä elän" (1946) on Aleksis Kiven elämäkertaelokuva, pääosassa hurmaava Rauli Tuomi. Elsa Soinin laaja käsikirjoitus supistui kuvauksissa kolmannekseen. Kuvauksissa pyrittiin Aleksis Kiven Seuran asiantuntemuksella autenttisuuteen: kuvauspaikaksi suunniteltu Siuntion Fanjunkars oli kuitenkin siirtynyt Porkkalan luovutuksen myötä Neuvostoliiton haltuun. Elokuva kuuluu Suomen elokuvahistorian kiistämättömiin klassikoihin.
Pimeänpirtin hävitys (1947) perustuu Maila Talvion romaaniin (1901). Unho työskenteli käsikirjoituksen parissa jo 1930-luvulla, Turo Kartto laati toisen ennen kuolemaansa. Lopullisen käsikirjoituksen takana on Toini Aaltonen, vaikka propaganda-ammattilainen Veikko Vankkoja oli hänkin Suomi-Filmille luonnostellut yhden käsikirjoituksen aiheesta. Tarkastamo lyhensi lopun murhakohtausta.
Koskenkylän laulu (1947) on vanhaa perinnettä toistava tukkilaistarina. Sen sovitti vapaasti Lauri Holopaisen käsikirjoituksen mukaan ohjaaja itse. Railakas lauttaretki koskessa oli koitua pääosan esittäjä Tauno Palon kohtaloksi. Tässä elokuvassa esiintyy ensimmäisen kerran kaikkien tulevien Suomi-Filmin elokuvien teksti: "Tuotanto Risto Orko".
Kilroy sen teki (1948) on vauhdikas ja juonikas farssi. Käsikirjoituksen tekivät yhdessä ohjaaja ja pääosan esittäjä, viimeisessä elokuvaroolissaan ollut Lea Joutseno.
Ruusu ja kulkuri (1948) on liminkalaisen laulajan Aappo Ojanperän elämäkertaelokuva. Luonnonlahjoillaan maailman esiintymislavoille noussutta laulajaa esittää Unto Salminen, mutta laulut laulaa Sulo Saarits. Elokuva oli Marja Korhoselle ja Aino Mantsakselle ensimmäinen.
Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949) perustuu Outsiderin eli Aarne Haapakosken luomiin radio- ja seikkailukirjahahmoihin. Suosittu teema muuntui elokuvaksi tulevan historian dosentin Kaarle Hirvosen käsittelyssä. Joel Rinne ja Reino Valkama korvasivat radiosta tutut äänet Wilho Ilmarin ja Oke Tuurin. Elokuvassa esitelty "puuttuva rengas" ihmisen ja apinan välillä on Suomi-Filmin kamera-assistentti Väinö Kolhonen.
Kanavan laidalla (1949) on Suomi-Filmin 30-vuotisjuhlaelokuva. Kirjailija Elsa Soini teki käsikirjoituksen, joka perustui vanhaan Palpankilli-pilkkalauluun. Martti Katajisto ja Leena Häkinen avaavat silmämme nuoreen lempeen tukkilaistarinassa, josta pilkkalaulun kovuus ja iva on poissa.
Härmästä poikia kymmenen (1950) on 1860-luvulle sijoittuva tarina väkivaltaisesta eteläpohjalaisesta kulttuurista, puukkojunkkariudesta. Tuttuun kansanballadiin Isoon-Antista ja hänen kaveristaan Rannanjärven Iikasta käsikirjoituksen rakensi paikallishengen hyvin tunteva kirjailija Artturi Leinonen. Tauno Palo sai Antin roolistaan Jussin. Kauko Helovirta ja Kalervo Nissilä tekevät elokuvadebyyttinsä.
Sadan miekan mies (1951) oli Unhon kanssa usein yhteistyötä tehneen kirjailijanimimerkki Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina 1600-luvun maisemista. Kalervo Nissilä nousi nyt pääosaan Suomen Errol Flynniksi. Miekkailukohtauksien vauhdikkuus on vertaansa vailla suomalaisessa elokuvassa.
Kuisma ja Helinä (1951) on romanttinen ja traaginen balladi, jo kahdesti aiemminkin filmattu. Unho hyödynsi omassa käsikirjoituksessaan paitsi Larin-Kyöstin runoelmaa vuodelta 1902, myös Väinö Syvänteen 1931 ensi-iltansa saanutta näytelmää. Helinän osa oli Elina Pohjanpäälle jo toinen valkokangasesiintyminen, mutta ensimmäinen päärooli.
"Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy (1952) on Armas Pullan talvisodan jälkeen keksittyjen sotajermujen uudelleenlämmitys. Unho muokkasi Pullan käsikirjoitusta, johon raumalaismurteen taitajana myös Risto Orko antoi apua. Radioselostajana nyrkkeilyottelussa toimii fil. tri Martti Jukola, Yleisradion pääurheiluselostaja.
Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) on alun perin Ylioppilaskunnan Laulajien Yhdysvaltojen matkan rahoittamisesti tehty speksi, jonka käsikirjoittajana oli Kalervo Viinikainen. YL:n johtaja Martti Turunen sävlesi ja sovitti sen revyyksi. Orko innostui aiheesta ja Viinikainen, Suomi-Filmin kokenut skenaristi Usko Kemppi ja ohjauspuikkoihin määrätty Unho viimeistelivät käsikirjoituksen. YL esiintyy elokuvassa koko komeudessaan.
Sillankorvan emäntä (1953) oli korvausta taiteellisesti Unholle. Hilja Kilven näytelmän (1915) markkinoivat asenteet ja näkemykset siirtyivät filmille alkuperäislähteelle uskollisesti. Raviratakohtaus on dokumentaarisena kuvauksena kiintoisa. Se oli Ilmari Unhon 26. elokuva ja jäi hänen viimeisekseen, sillä Suomi-Filmi ilmoitti elokuvan valmistumisen jälkeen työsuhteen päättyneeksi. Unho jatkoi toimintaansa Kouluteatteri-kiertueessa ja vuodesta 1957 kuolemaansa asti vuonna 1961 Porin teatterin johtajana.
Syksykauteen kuuluivat nämä:
Erityisesti teatterissa ja politiikassa kunnostautunut Ilmari Unho (1906-1961) aloitti skenaristina Suomi-Filmin palveluksessa 1938. Ohjaajaksi hän eteni seuraavana vuonna. Punahousut (1939) perustuu Valfrid Ahosen näytelmään Rakuunat tulivat (1934). "Sodanjumalan siipien suojassa" valmistunut militaarinen komedia tehtiin Lappeenrannassa. Se ehti markkinoille juuri ennen talvisotaa.
Kersantilleko Emma nauroi? (1940) perustuu kantaupseeri A. V. Multian (oik Akseli Viljam Viljasalo) romaaniin (1939). Sotilasfarssiin suunniteltu vakoilujuoni oheni talvisodan jälkitunnelmissa huijariteemaksi.
Poikani pääkonsuli (1940) on alun perin Elsa Soinin komedia Minun poikani pääkonsuli (1934). Edellisen elokuvan tapaan Unho korvasi ohjaajana Orvo Saarikiven. Vaikka kuvausryhmä vieraili Tukholmassa, elokuvan Hotelli Grand on kuvattu Munkkisaaren studiossa, missä avustajana oli mm. "syntyperäisiä turkkilaisia, virolaisia, unkarilaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja jakuutteja".
Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) on Elsa Soinin ja Seere Salmisen (nimimerkki Serp) käsikirjoittama harvinaisuus, suomalainen musikaali. Antiamerikkalainen Unho ei tehtävästä pitänyt, mutta ohjasi nurkumatta kevyttä katseltavaa sodan ja säännöstelyn ahdistamille suomalaisille. Aikaansa nähden suurisuuntainen spektaakkeli virkistää kyllä poliittisilla viittauksillaan ja kaskuillaan aivojakin.
Neljä naista (1942) perustuu Serpin näytelmään (1938). Kuvaukset aloitettiin huhtikuun lopussa ennen jatkosotaa, joka aiheutti puolen vuoden keskeytyksen: viimeisten sisäkuvausten päivänä Helsingissä oli kuusi ilmahälytystä.
Kuollut mies rakastuu (1942) on tulosta Suomi-Filmin käsikirjoituskilpailusta, jonka Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvo-nen) voitti seikkailuelokuvallaan. Ohjaajan mukaan "Turku on vielä kyllä sataman puolelta melko ruman näköinen. – Se on melkein kuin se sama: ryssä vai maanjäristys. Hävitys on yhtä silmitöntä. – Mutta kyllä siitä pian hyvä tulee."
Syntynyt terve tyttö (1943) perustuu Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään (1941). "Haikarapoliittinen komedia" ei aikanaan menestynyt. "Hyvä tarkoitus – väestöpropaganda – lämmin ja sydämellinen sävy, leppoisa huumori eivät korvaa filmaattisuuden puutetta. Siten on yleisvaikutelma epämääräinen, varsinkin kun lisäksi propagandaa tyrkytetään pitkissä vuorosanoissa", Aamulehden kriitikko valitti.
Miehen kunnia (1943) on salanimi Mari Orsin eli Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus, joka sisältää kosolti viittauksia suurvaltasotaan sekä lokakuun 1939 ylimääräisiin kertaus-harjoituksiin. Naistähti Mailis Laaksonen oli Suomi-Filmin Uutisaitan 1942 järjestämän "filmikasvokilpailun" voittaja.
Kirkastettu sydän (1943) perustuu Martta Haataseen "romaaniin suomalaisesta äidistä". Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuva oli omistettu "kaikille niille urheille naisille, joiden isät, pojat, veljet ja puolisot taistelevat maallemme valoisampaa tulevaisuutta". Luokkaeroja tasoitteleva ote, uhrausten sublimointi ja nationalistinen symboliikka ovat vailla vertaa Suomen elokuvahistoriassa.
Kuollut mies vihastuu (1944) palautti valkokankaalle eversti evp. (= ei viinaa pisaroittain) Rainer Sarmon, Kuolleen miehen. Elokuva sisältää viittauksia sotaan, pimennysmääräyksiin ja vihollisen agentteihin, vaikka maininnat ryssistä, bolsevikeistä ja Tsekasta oli karsittu pois.
Kartanon naiset (1944) perustui suomenruotsalaisen Gund von Numers-Snellmanin sukuromaaniin Kvinnorna på Larsvik. Tästäkin Karjalan evakuointi, jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvat ja erinäiset ryssittelyt jätettiin pois. Tulos on aikaansa kestävä elokuva, joka myös menestyi.
Kolmastoista koputus (1945) –elokuvan seikkailu sijoittuu Göteborgiin, jota kuvauksissa korvasi Turun satama.
Valkoisen neilikan velho (1945) oli viides ja viimeinen Suomi-Filmin Simo Penttilän alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva. Unho yritti turhaan korjata elokuvan epäselväksi jäänyttä juonta selvemmäksi leikkausvaiheessa.
"Minä elän" (1946) on Aleksis Kiven elämäkertaelokuva, pääosassa hurmaava Rauli Tuomi. Elsa Soinin laaja käsikirjoitus supistui kuvauksissa kolmannekseen. Kuvauksissa pyrittiin Aleksis Kiven Seuran asiantuntemuksella autenttisuuteen: kuvauspaikaksi suunniteltu Siuntion Fanjunkars oli kuitenkin siirtynyt Porkkalan luovutuksen myötä Neuvostoliiton haltuun. Elokuva kuuluu Suomen elokuvahistorian kiistämättömiin klassikoihin.
Pimeänpirtin hävitys (1947) perustuu Maila Talvion romaaniin (1901). Unho työskenteli käsikirjoituksen parissa jo 1930-luvulla, Turo Kartto laati toisen ennen kuolemaansa. Lopullisen käsikirjoituksen takana on Toini Aaltonen, vaikka propaganda-ammattilainen Veikko Vankkoja oli hänkin Suomi-Filmille luonnostellut yhden käsikirjoituksen aiheesta. Tarkastamo lyhensi lopun murhakohtausta.
keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007
Demokratian eteneminen jatkuu
YLEn UUTISET: "Irakin pääkaupungissa Bagdadissa teloitetaan ilmeisesti huomenna torstaina kaksi Saddam Husseinin entistä avustajaa."
Milloinkas sitten teloittajat teloitetaan. Jne... Ad infinitum...
Milloinkas sitten teloittajat teloitetaan. Jne... Ad infinitum...
tiistaina, tammikuuta 02, 2007
Yksi hyvä syy...
...olla äänestämättä Keskustaa:
"Pääministeri Matti Vanhanen esitti viikonloppuna lehdissä, että tulevan hallituksen on tehtävä iso remotti korkeakouluissa. Vanhanen ehdotti muun muassa laitosten yhdistämistä, ulkopuolisia hallituksia sekä lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoilla."
Jätetään ne 999 muuta syytä varastoon.
"Pääministeri Matti Vanhanen esitti viikonloppuna lehdissä, että tulevan hallituksen on tehtävä iso remotti korkeakouluissa. Vanhanen ehdotti muun muassa laitosten yhdistämistä, ulkopuolisia hallituksia sekä lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoilla."
Jätetään ne 999 muuta syytä varastoon.
400 000 rikki
Mukava aloittaa uuden vuoden työt, kun blogin hittimittari nakutti 400 000 täyteen. Siitä jäi juoma lupaamatta, mutta luvataan sitten puolesta miljoonasta. Kai se vielä tänä vuonna rikkoontuu, vaikka kasvuvauhti onkin jo laantunut.
Lähtekäämme metsästämään DocPointin lehteä. Siinä pitäisi olla jotain minunkin kirjoittamaa.
Dokumenttielokuvafestarin alkuunhan on enää vajaat kolme viikkoa.
Lähtekäämme metsästämään DocPointin lehteä. Siinä pitäisi olla jotain minunkin kirjoittamaa.
Dokumenttielokuvafestarin alkuunhan on enää vajaat kolme viikkoa.
maanantaina, tammikuuta 01, 2007
Muistikuume: vuoden 2007 trendit
Kukapa ei nykyään aloittaisi vaatemuodista. Se ei ole vierasta tässäkään blogissa, sillä vuoden 2007 inspiraation kohde on historia.
"Historia on uusin leikkikalumme inspiraatiota etsittäessä", kirjoittaa eräskin alan keskeisistä sivustoista. Muoti ei siis "mene eteenpäin" vaan enemmänkin pitää hengähdystauon. Muodilla on muistikuume. Nostalgian ylikorostusta - melkein kuin sairautta - siinä on enemmän kuin ripaus.
Hurjimmat muodin seuraajat ryhtyvät katselemaan mallia Napoleonin ja Josefinen ajan keksinnöistä, la Belle Époquesta ja Marie Antoinetten ajan kaltaisesta romantiikasta; ja ne joiden tyyli ei röyhelöä siedä, etsiytyvät uniformutyyliin jota koristellaan isoäitien pitseillä ja erilaisilla kirjailuilla. Silhuetit, ts. linjat ja näkyvyys ovat tärkeitä. Tietysti lähiretroilu jatkuu: 1980-luku ja 1990-luku ovat nyt taas tulossa, vaikka ihmetellä täytyy, mitä 80-luvulta voi muka löytää...
Klassikkopukeutujat vaihtavat tänä vuonna sukupuolta, ainakin melkein. Miehet naisellistuvat ja naiset miehistyvät. Jos nimittäin jälkimmäinen on edes mahdollista enää. Nehän itkevätkin kuin miehet jo nykyisin. Blogeista päätellen.
Historiatyyli ulottuu eri puolille Eurooppaa, ei kuitenkaan uusiin EU-maihin Romaniaan ja Bulgariaan - meitä on nyt siis jo 27 maata imperiumissamme.
Sen sijaan muoti katselee brittien, ranskalaisten, venäläisten, Balkanin ja böömiläisen aristokraattisen yläluokan maaseutuelämän tyyliä yhdistettynä hieman köyhemmän kansan (folk style) ja mustalaisten tyyliin.
Inspiraatiota muodin luojat ovat hakeneet myös niistä eurooppalaisista pioneereista, jotka matkasivat Amerikkaan, amisheista, kveekareista ja muista uskontokunnista.
Rajakoristelut (materiaalin tai leikkauksen saumat) ovat keskeisiä kaikissa näissä "kulttuurissa" muodin ilmentymissä.
Eurooppa yhtenee, uusia valtioita ei silti noteerata, mutta muodin luojat haluavat rajat takaisin, he haluavat palauttaa menetetyt kulttuurit jokaiselle Euroopassa.
Muoti ei siis ennakoi hyvää Euroopan Unionille, mutta tukee sen laajentumista. Turkkilaiset voivat olla tästä avaramielisyydestä tyytyväisiä, vaikka turkkilaisuutta ei muodin ennusteissa tänäkään vuonna mainita. Osmannit odottavat vuoroaan.
Aasialaisvaikutteet tulevat vähenemään. Kauko-idän alue nähdään entistä enemmän taloudellisena kilpailijana, ei niinkään kulttuurisena vaikutealueena.
Sen sijaan afrikkalaisten muslimimaiden kulttuuriset ilmaukset saavat sijaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, osin poliittisista, osin esteettisistä syistä. Jalokivet, kirjailut ja niiden värikkäät, etniset ja graafiset koristelut tulevat olemaan paljon käytössä. Niissä on raakaa "luonnollista" näköä ja voimaa.
Hullujen repäisytrendien aika on ohi. Maan "aarteet", niiden tarjoamat luontevat ilmaisukeinot materiaaleissa, kipinättömyys, "raaka" kuivuus, jäätyneet tai nestemäiset sekä "märät" materiaalit ovat nyt ohi muiden.
Ainekset kootaan harmonisiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi. Sekoitustyyli on sitten ohi.
Taidanpa laittaa levyltä soimaan vanhan kunnon kantribiisin: Country Life. Maalaisaristokratia rules, joten maalaisserkkumme esim. Tampereella ja Turussa voivat huokaista helpotuksesta.
"Historia on uusin leikkikalumme inspiraatiota etsittäessä", kirjoittaa eräskin alan keskeisistä sivustoista. Muoti ei siis "mene eteenpäin" vaan enemmänkin pitää hengähdystauon. Muodilla on muistikuume. Nostalgian ylikorostusta - melkein kuin sairautta - siinä on enemmän kuin ripaus.
Hurjimmat muodin seuraajat ryhtyvät katselemaan mallia Napoleonin ja Josefinen ajan keksinnöistä, la Belle Époquesta ja Marie Antoinetten ajan kaltaisesta romantiikasta; ja ne joiden tyyli ei röyhelöä siedä, etsiytyvät uniformutyyliin jota koristellaan isoäitien pitseillä ja erilaisilla kirjailuilla. Silhuetit, ts. linjat ja näkyvyys ovat tärkeitä. Tietysti lähiretroilu jatkuu: 1980-luku ja 1990-luku ovat nyt taas tulossa, vaikka ihmetellä täytyy, mitä 80-luvulta voi muka löytää...
Klassikkopukeutujat vaihtavat tänä vuonna sukupuolta, ainakin melkein. Miehet naisellistuvat ja naiset miehistyvät. Jos nimittäin jälkimmäinen on edes mahdollista enää. Nehän itkevätkin kuin miehet jo nykyisin. Blogeista päätellen.
Historiatyyli ulottuu eri puolille Eurooppaa, ei kuitenkaan uusiin EU-maihin Romaniaan ja Bulgariaan - meitä on nyt siis jo 27 maata imperiumissamme.
Sen sijaan muoti katselee brittien, ranskalaisten, venäläisten, Balkanin ja böömiläisen aristokraattisen yläluokan maaseutuelämän tyyliä yhdistettynä hieman köyhemmän kansan (folk style) ja mustalaisten tyyliin.
Inspiraatiota muodin luojat ovat hakeneet myös niistä eurooppalaisista pioneereista, jotka matkasivat Amerikkaan, amisheista, kveekareista ja muista uskontokunnista.
Rajakoristelut (materiaalin tai leikkauksen saumat) ovat keskeisiä kaikissa näissä "kulttuurissa" muodin ilmentymissä.
Eurooppa yhtenee, uusia valtioita ei silti noteerata, mutta muodin luojat haluavat rajat takaisin, he haluavat palauttaa menetetyt kulttuurit jokaiselle Euroopassa.
Muoti ei siis ennakoi hyvää Euroopan Unionille, mutta tukee sen laajentumista. Turkkilaiset voivat olla tästä avaramielisyydestä tyytyväisiä, vaikka turkkilaisuutta ei muodin ennusteissa tänäkään vuonna mainita. Osmannit odottavat vuoroaan.
Aasialaisvaikutteet tulevat vähenemään. Kauko-idän alue nähdään entistä enemmän taloudellisena kilpailijana, ei niinkään kulttuurisena vaikutealueena.
Sen sijaan afrikkalaisten muslimimaiden kulttuuriset ilmaukset saavat sijaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, osin poliittisista, osin esteettisistä syistä. Jalokivet, kirjailut ja niiden värikkäät, etniset ja graafiset koristelut tulevat olemaan paljon käytössä. Niissä on raakaa "luonnollista" näköä ja voimaa.
Hullujen repäisytrendien aika on ohi. Maan "aarteet", niiden tarjoamat luontevat ilmaisukeinot materiaaleissa, kipinättömyys, "raaka" kuivuus, jäätyneet tai nestemäiset sekä "märät" materiaalit ovat nyt ohi muiden.
Ainekset kootaan harmonisiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi. Sekoitustyyli on sitten ohi.
Taidanpa laittaa levyltä soimaan vanhan kunnon kantribiisin: Country Life. Maalaisaristokratia rules, joten maalaisserkkumme esim. Tampereella ja Turussa voivat huokaista helpotuksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)