DOKUMENTIN YTIMESSÄ 51: KIRJAILIJAT JA TAITEILIJAT

Esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15) 14.04. keskiviikkona, alkaen 17:00. Piletit 5 euroa ja jäsenille 4 euroa.

Asia lyhyesti
Dokumentin ytimessä 51: Kirjailijat ja taiteilijat avaa valkokankaalle luovien tekijöiden gallerian neljänä vuosikymmenenä: Kuvanveistäjä Ville Vallgren löydettiin Leppävaaran ateljeesta 1930. Kirjailijat Otto Manninen ja Anni Swan ikuisti Kulttuuri Filmi O.Y. Kurki. Kirjoja ja kirjailijoita paljasti Gummeruksen kirjatalon ässät 1938: mukana ovat Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Viljo Kajava, Tatu Vaaskivi, Olavi Paavolainen ja K.M. Wallenius. WSOY:n Kirjailijoitamme valmistui sotavuonna 1943, mukana Mika Waltari, Toivo Pekkanen ja Kaarlo Sarkia. Suomalaisia kirjailijoitamme tuo esille Otavan tähdistön sodan jälkeen: näkyvillä Paavo Rintala, Matti Hälli, Jussi Talvi ja Veijo Meri. Myös modernistit Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio ottivat paikkansa. Runoilija L. Onerva oli tapaus vuonna 1952 kirjailijan täyttäessä 70 vuotta.

Ja elokuvakohtaiset esittelyt:

Kuvanveistäjä Ville Vallgren
Suomi 1930, 6 min.

Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855–1940) oli Suomen kansainvälisimpiä taiteilijoita. Hänen vuonna 1908 Helsingin kauppatorille pystytetty Havis Amandansa on Suomen tunnetuimpia patsaita, erityisesti jos ajatellaan, ettei se kuvaa ketään tiettyä, nimeltä tunnettua henkilöä. Ranskassa pitkään viihtynyt Vallgren oli poikkeuksellisen värikäs henkilö ja herätti ihastuksen ohella vastustusta. Sama tunneskaala oli käytössä hänellä itselläänkin: palvova rakkaus naiseen sopi hänen pirtaansa yhtä hyvin kuin kieltolain ponteva ja aktiivinen vastustaminen.

Suomalainen lyhytelokuva ei ensivuosikymmeninään paljon taiteilijoista perustanut. Taiteilijat eivät juuri varhaisessa dokumenttielokuvassa esiinny, eikä heistä tehty elokuvamuotokuvia. Tämä oli myös valtiovallan asenne. Esimerkiksi lähes parituntinen kansakuntaelokuva Finlandia, ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyöhanke, joka oli kansainvälisestikin jättiläismäinen suoritus, ei sisältänyt taiteilijakuvia. Suomi oli urheilukansaa. Urheilun sankarit kyllä saivat paistatella päivää julkisuudessa. Muutoksen toi uutiskatsaus. Haparoivat ja keskeytyneet ensi-askelensa ottanut elokuvalaji ponnahti esiin 1920-luvun puolivälissä. Ensimmäisen laajan kotimaisten uutisfilmien sarjan luoja oli saksalaissyntyinen Kurt Jäger, joka irtaantui Suomi-Filmistä ja perusti oman yhtiönsä O.Y. Taide-Filmi A.B. Yhtiö valmisti huhtikuusta 1925 lähtien Punaisen Myllyn viikkokatsausta.

On todennäköistä, että Ville Vallgren tallennettiin ensimmäisen kerran juuri Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen jo huhtikuussa 1925. Taiteilijan vaimo Viivi Vallgren nimittäin kertoo teoksessaan Sydämeni kirja, Elämän muistelmia (WSOY 1949) Porvoon Vallgren-museon avajaisista 23.4.1925. "Kun juhla museossa päättyi, oli pieni lepohetki. Sen jälkeen meitä filmattiin museosta tullessamme ja Seurahuoneen puutarhassa." Juhla jatkui tasavallan presidentin läsnäollessa päivällisillä Porvoon Seurahuoneella, mutta sinne elokuvakameroita ei liene viety. On oletettavaa, että myös museon anteja ikuistettiin filmille.

Museon avajaisten ja Vallgrenin pariskunnan kuvaus on hyvinkin ehtinyt toiseen, 11.5. ilmestyneeseen Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen N:o 2. Filmitarkastamon listoista ei löydy ensimmäistä katsausta, mutta Jäger on varmaankin aloittanut laskentansa huhtikuun 22. päivänä 1925 tarkastetusta Prinssi Eugenin vierailu Helsingissä. Punaisen Myllyn viikkokatsaukset lakkasivat ilmestymättä sarjan numeroon 41, joka tarkastettiin 17.5.1926. Yksikään katsaus ei ole säilynyt nykypäiviin. Arkistot sallivat kuitenkin pienen mahdollisuuden kurkistaa katsausten tyyliin. Suomi-Filmi sisällytti 1934 ilmestyneeseen myyntiluetteloonsa lyhytelokuvan Ville Vallgrenista, missä yhteydessä elokuvan valmistusvuodeksi ilmoitettiin 1930. Valmistamisvuosi ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Suomi-Filmi oli saanut velkajärjestelyissä Kurt Jägerin kanssa saanut haltuunsa Taide-Filmin elokuva-arkiston ja pystyi täysin oikeuksin levittämään tämän kuvia. Kuvanveistäjä Ville Vallgren -nimellä Suomi-Filmin arkistossa säilynyt lyhytelokuva, joka kuvaa taiteilijaa ateljeessaan Leppävaarassa, voi olla vanhempaa perua.

Näyttäisi siltä, että pääosin kyse olisi 14.12.1925 Taide-Filmin pyynnöstä tarkastetun Punaisen Myllyn viikkokatsauksen N:o 20 yhteyteen liitetystä, päivää myöhemmin sensuurin hyväksynnän saaneesta katsauksen lisäfilmistä Professori Ville Wallgren 70 vuotta, jolle ei annettu omaa tarkastusnumeroa. Pituus ei ajatusta vahvista, sillä filmitarkastus sai mitaksi 127 m, kun Suomi-Filmin aineiston mukana tulleen kuvan mitta on pidempi, 165 metriä. Jälkimmäiseen on kuitenkin sijoitettu toisteisia kuvia Porvoon Vallgren-museon näyttelystä, joten on hyvinkin mahdollista, että mainittua aiempaa, museon avajaisista huhtikuussa 1925 toteutettua Jägerin katsauskuvaa on käytetty pidentämään Suomi-Filmin 1930-luvulla levittämää lyhytelokuvaa. Tämänkaltainen uusiokäyttö on elokuvan historiassa tavallista. Usein on käynyt niin, että kierrätys tuhoaa samalla alkuperäisen muodon ja fyysisen olemuksen. Alkuperäisestä kokonaisuudesta syntyy fragmentti, joka siirtyy uuteen ja itsenäisesti nimettyyn uuteen kokonaisuuteen, joka ei kanna mukanaan tietoa aiemmasta olomuodosta.

Otto Manninen ja Anni Swan
Suomi 1933, 4 min. Orionin esitys: digital betacam.

Lauri Karila perusti Kulttuurifilmi Kurjen tammikuussa 1926 tukenaan ulkoasiain ja opetuksen ministeriöt. Lennart Segerstrålen kurkiauralla varustautunut ja säätiönä aloittanut yhtiö sai aatteellisen potkun Saksan elokuvareformiliikkeeltä. Se oli noussut vaatimaan huviteollisuuden vastapainoksi kasvattavien ja kulttuuripitoisten filmien välittämää valistusta. Karilan firmasta tuli uraauurtavasti ensimmäinen 16 mm:n filmien lainaamo maasamme. Yksinoikeus kaitafilmimarkkinoihin yhtiöön osakkaiksi liittyneille osuusliikkeille, teollisuudelle ja Suomen armeijalle turvattiin jopa asetuksella 1931. Levittäjän nauttima monopoli purkautui kuitenkin jo vuonna 1933. Kurjen kaikki toiminnot Filmon esitystekniikan maahantuontia myöten päätyivät vuonna 1937 Suomi-Filmin omistukseen sen jälkeen kun lama tappoi Filmiyhtiö Kurjen lennon.

Otto Manninen ja Anni Swan on säilynyt harvinaisuus Kulttuurifilmi Kurjen seitsemästä omatuotantoisesta filmistä, jotka siirtyivät uuden omistajansa Suomi-Filmin kaitalainaamon hyllylle. Elokuva esittelee kustantantajansa WSOY:n kaksi 1920-luvun avioitunutta kirjailijakasvoa. Heistä Otto Manninen oli hiotun ja harkitun runomuodon mestari ja vielä valovoimaisempi puoliso Anni Swan suomalaisen lastenkirjallisuuden luoja, maan ensimmäisten lastenelokuvien, "Ollin oppivuosien" ja "Tottisalmen perillisen" kirjallinen taustatekijä.

Kuvauksille Mannisen kotitilalla Kangasniemellä osui ajankohdaksi aurinkoinen kesä 1933. Kirjailijaparin filmauksia käytiin työstä etääntyneen vapaa-ajan merkeissä. Aiheistoon sovitettiin lisukkeeksi virkistävä risusavotta ja äiti Swanin ruusutarhan päivittäinen hoito. Kesävieraitakin saapui veneellä ja ulkoilman illuusiota täydensivät nuotiokahvit Kotajärven rannassa. Totuus kahvituksista oli kuitenkin toinen: Manniset suostuteltiin Helsinkiin ja kahvit juotiin kiireisen kameramiehen toiveita noudattaen Seurasaaren kallioilla. Kameraa veivasi jo keisaria Suomen vierailulla filmannut kinoteknikko Oscar Lindelöf.

Kirjoja ja kirjailijoita
Suomi 1938, 11 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam, 10 min

Gummerus terävöityi 1930-luvulla kotimaan markkinoista kisaavan kustantajakolmikon kärkeen. Se imuroi kansakuntansa kirjailijoilta runouden ja proosan parhaat WSOY:n ja Otavan harmiksi. Likaisen työn tekivät hyvin verkottunut johtaja Esko Aaltonen ja ärhäkkä kustannustoimittaja Matti Kurjensaari. "Pidot tornissa" oli Gummeruksen suulas keskusteluteos, joka löi vuonna 1937 lopullisesti kilpailijat hiljaiseksi. Siinä Gummeruksen sanavalmis väki puhui Suomen kulttuuriset kysymykset ja politiikan koukerot halki. Toisiaan mittasivat sanan säilällä mm. "kirjailija" Tatu Vaaskivi, "kulttuurimatkailija" Olavi Paavolainen, "pikku rouva" Helvi Hämäläinen, "kriitikko" Kaarlo Marjanen, "dosentti" Martti Haavio ja "radikaali" Matti Kurjensaari. Keskusteluihin osallistui myös "ministeri" Urho Kekkonen ja keskustelut pikakirjoitti Gummeruksen piikkiin nimimerkki "konservatiivi", Yrjö Kivimies.

Kirjoja ja kirjailijoita valmistui sopivasti Gummeruksen yrityskuvaksi vuonna 1938, kun Tornin pidot oli pidetty. Nähtävien kuvien tueksi se välitti julkkiskirjaillijoidensa puhetta Lauri Pulkkilan kehittämällä äänikameralla. Tornissa jo kyntensä väittelijänä paljastanut Tatu Vaaskivi esittelee nyt "Loistavan Armfeltin", josta tuli tekijänsä järkälemäinen menestysromaani. Roolikuvansa näköinen Olavi Paavolainen pitää puolestaan kameralle kiihkeän monologin "matkastaan nykyaikaan menneisyyden kautta". Kielikuva viittasi kirjaan "Risti ja hakaristi", josta tuli "Paluu pimeään" -trilogian aikamatka Etelä-Amerikan muinaiskulttuureista kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton noitarovioille "uuspakanalliseen Eurooppaan".

Kirjailijakenraali Kurt Walleniusta riivasi puolestaan "rautaan ja aseisiin" uskovan Euroopan ja itäisten kulttuurien vastakohdat. Elämän ja kuoleman viettien kaikkialla jyllätessä on kenraalilla tekeillä tuima teos "Japani marssii", jossa "länsi luottaa elämisen taitoon, kun taas itä kuolemisen taitooon". Pappiskirjailija Jaakko Haavio ilmoittautuu tämän pakanuuden vastustajaksi. Haavion romaani "Siionin vanki" on kertomus "elävästä toivosta" herännäisyyden kilvoittelijan Abraham Achreniuksen hahmossa ja sen on kohta valmis viidelle kielelle käännettäväksi. Työläisromaanin "Katuojan vettä" tekijä Helvi Hämäläinen luottaa yksinomaan intuitioonsa. Myös hänellä on vaiheessa käsikirjoitus aikansa enteitä peilaavaan romaaniin "Katuojan vettä".

On elokuvan mainoskevennyksen paikka. Siinä dramatisoidaan kultakauttaan elävän Gummeruksen kiivasta arkea. Esko Aaltonen, Matti Kurjensaari ja Yrjö Kivimies näyttelevät kieli poskella, ja sähäkästi käy heiltä markkinahenkinen suunnittelu. Samalla tarjoutuu graafikko Onni Ojalle tilaisuus esitellä elokuvan ulkopuolella pysyttelevälle Haanpäälle tarkoitettu kansileiska. Taitava kuvien rytmittely kielii siitä, että filmauksiin on yhtiön vakituisen kuvaajan lisäksi osallistunut muita. Filmistudio oli tekninen yhteistyötaho mm. Kansatieteellisen Filmin Eino Mäkiselle, myös Heikki Aholle ja Björn Sodanille ja sen seurauksena Aho & Soldanin Juhan ohjaajalle, Nyrki Tapiovaaralle.

Savi elää
Suomi 1943, 12 min. Orionin esitys: digital betacam, 11 min.

Näkymiä lasiin, keramiikkaan ja sisustamisen soveltaviin taiteisiin raottivat ensin Arabia, Riihimäen lasi ja Finlaysonin tekstiiliteollisuus. Sitten Ahlströmin Artek, Iittala ja Lahden Asko perustivat näyttelyosastonsa. Mutta vasta sodan jälkeen nostivat kansainväliset näyttelyt osan tehtaiden tuotannosta halutuksi teolliseksi taiteeksi.

Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut ja talouslama lauennut iloisiin tunnelmiin, kun elokuvayhtiö Aho & Soldanin kuvaajat saapuivat ensimmäisenä Arabia-nimiselle tontille Helsingin Vanhankaupungin lahdelle. Kotimarkkinoiden jälleen vetäessä Arabian tehtaan valikoima oli nopeasti laajenemassa astioista kaakeliuuneihin ja puhtaan valkoiseen saniteettiposliiniin. Valu-uunien sylkäisemät keraamiset sarjatuotteet hurmasivat heti Aho & Soldanin kamerat.

Näkökulma vaihtui, kun Arabian yhteyteen perustettu taideosasto oli luonut uniikit tuotteensa. Niitä rauhan poluille piipahtanut TK-elokuvaaja Felix Forsman sai kuvata sotavuonna 1943. Hän myös leikkasi Savi elää -filmin, jonka käsikirjoitti Puolustusvoimien katsausten selostamiseen uupunut uutisankkuri Topo Leistelä. Aseteollisen muotokielen vastapainoksi Leistelä vapautui ylistämään ”Arabian taiteilijoiden oikeutta itse suunnitella ja kehittää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa.”

Sota-ajan selostaja ei puhu Arabian taideosaston tekijöistä nimillä, mutta näemme kameran silmässä mm. keraamikko Birger Kaipaisen, seinälaatoista ja veistoksistaan tunnetun Friedl Kjelbergin, maljakoiden tekijän Anne Siimeksen, niitä dreijaavan Liisa Hallamaa-Larsenin sekä läpileikatun keramiikkan taitajan Maija Karman. He työskentelevät etuoikeutettuina osastossa, jossa ”vallitsee luoviin taiteilijoihin nähden ratkaisevan arvokas ja merkityksellinen vapaus, jolle taiteilijat itse antavat erittäin suuren arvon”. Näemme lisäksi taiteellisen johtajan Kurt Ekholmin ja käytännössä ”Olgan osastollaan” Arabian 1940-luvulla taiteeseen nostaneen Olga Osolin. ”Suomalaisesta taidekeramiikasta saamme syystä kyllä ylpeillä ja rauhan palattua, se on pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta. Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät”, tiivistyi Arabian tuotteistamisen missio.

Suomalaisen taiteen mestareita I: Wäinö Aaltonen
Suomi 1947, 8 min. Orionin esitys: digital betacam: 10 min

Wäinö Aaltosesta profiloitiin varhain veistotaiteen mestari, joka verrattiin maalaustaiteemme sankariajan suurmiehistä Akseli Gallen-Kallelaan. Vasta 35 vuotta täyttäneen veistäjän elämäkerran kirjoittanut taidehistorijoitsija Onni Okkonen näki hänen monumentaalisissa veistoksissaan antiikin kauneusihanteiden veroista puhtautta. Atleettisia ja vitaalisia figuureita ihastelleet aikalaiset havaitsivat myös muuta, yhteyden Rooman Forum Mussolinon jykeviin ihmispatsaisiin. Ne puhuivat kansakunnan itsetuntoa kohottavaa yhteistä jalorotuisuuden kieltä.

Elokuvakamera oli vuonna 1929 ikuistamassa, kun siltaveistokset paljastettiin Tampereella mesenaattinsa Rafael Haarlan läsnäollessa. Jatkossa Aaltosen saavutuksia kunnioittavat filmit käsikirjoitti säännöllisesti Onni Okkonen. Vuonna 1939 oli vuorossa L.A. Puntilan Kulttuurirahaston tilaus Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Vuonna 1953 taustoi Museum of Modern Artin suurnäyttelyä Okkosen ja Harry Lewingin kuva The Finnish Sculptor Wäinö Aaltonen.

Irtioton Okkosen auktoriteetin perustuvista taitelijakuvista otti Hyberboreas Filmi. Yhtiön perustanut Sakari Kulhia aloitti Suomalaisen taiteen mestarinsa itseoikeutetusti Wäinö Aaltosella. Taiteiden ylivertainen mestari oli juuri institutionalisoitu Suomen Akatemian jäseneksi. Muusta ajankohtaisesta piti huolta parlamentin istuntosaliin valmistunut naishahmo, jonka rohkea alastomuus "oli kavahduttanut eduskuntaamme ja saanut suurimman kuvalehtemme uhraamaan runsaasti palstatilaansa".

Ulkoministeriön levittämä filmi korosti kansallista edustavuutta konsuli Kulhian ohjauksessa ja leikkasi läpi Aaltosen tuotannon Sibeliuksen 1:en soidessa. Kuvaaja Erkki Erosen kamera ei kuitenkaan tyytynyt vain tähän. Näyistä hienoimmat avautuvat Herttoniemen ateljeesta, missä Aaltosen luova työ jatkui Pohjoismaisen yhdyspankin aulaveistoksista vaativimman, Kotkan pojan (1949) merkeissä.

Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen
Suomi 1949, 10 min. Orionin esitys: digital betacam, 9 min

Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio ja hänen toimitussihteerinsä L. A. Puntila olivat avainasemassa, kun perustettiin kansalliselle kulttuurille rahasampo, Suomen kulttuurirahasto. Varainkeruu käynnistettiin vuonna 1938 ja samalla tuoreet asiamiehet laativat kuvausohjelman ”kulttuuri ja me” -filmeille, joiden tuli esitellä oman maansa kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä. Filmauksesta ja levityksestä sovittiin Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön, Adams-Filmin kanssa. Veteraani Frans Ekebom oli levityspäällikkö Werner Dahlin valinta kameran taakse. Rahaston asiamiehet L.A. Puntila ja Matti Valtasaari ohjasivat ja käsikirjoittivat. Kansatieteilijä Martti Haavio ja Gummeruksen kustannuspomo Esko Aaltonen avustivat. Asiantuntijoita kutsuttiin mukaan maan kulttuuri- ja tiedepiireistä.

Suomen Biografiliiton lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko kirjoitti ”kulttuurielokuvista, jotka ennustivat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa.” Kohtalo kuitenkin paljasti kulttuurille vihamielisen luontonsa. Vuosien 1938-1940 valmisteilla olleiden filmien jäljet päättyvät sotavuosiin ja jo esityksiin päässeet tuhoutuivat vuonna 1959 Adams-Filmin tulipalossa. Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen on yksi sarjan harvinaisuuksista, joita vielä valmistettiin muutamia sodan jälkeen.

Lyhytkuvan linjasi kansanrunouden tutkija Martti Haavio. Hän oli kehitellyt AKS:n miehenä tulkintaa, miten Kalevala oli synnytetty viikinkiajan hengessä. ”Kalevalan runouden ydin on yksinkertaisesti sotarunoutta”, tiivisti Haavio suojeluskunnille Hakkapeliitta-lehdessä. Elokuvan selostuksesta kuului jo kulttuurisarjaan paremmin istuva rauhan sävel, sillä kyse on ”eepoksesta, jonka ovat raivanneet kansainvälisyyteen kansan miehet ja kansan naiset. Antamalla runot kansalleen, he ovat antaneet ne koko ihmiskunnalle ja sen taiteille”, kertoivat Haavio & Puntila.

Elokuvassa kuvaillaan kansantajuisesti, miten mustaa ruttoakin uhmaten karjalaiset säilöivät lauluihin isiltä perityt tavat. Ne Lönnroth keräsi ja muokkasi vuonna 1835 Kalevalaksi. Tämä eepos on puolestaan inspiroinut taiteita meillä ja levinnyt globaalisti kaikkialle: Alpo Sailo nähdään veistämässä runolaulajia ja läpileikkaus taiteessa etenee Ekmanin ”Väinämöisen soitosta” kultakaudelle Gallen-Kallelaan. Veistotaide vie puolestaan Blaxtadiuksen ”Väinämöisestä” Sjöstrandin ”Kullervoon” ja lopulta Aaltosen ”Marjatan” muotoihin. R.W. Ekmanin ”Suomen urostarinasta” lähtien kuvitukset kuitenkin valtasivat asemansa ”yleisinhimillisen kulttuuriomistuksemme” välittymisen mediana. Sen näyttää katsaus eri kielille käännettyjen eeposten kuviin tuolloista Neuvostoliittoa ja Japania myöten.

Suomalaisia kirjailijoita I - II
Suomi 1958 - 9, 16 min. Orionin esitys: digital betacam: 13 min

Useiden kirjasotien isä Otava perusti Keuruun painotalon vuonna 1955, mutta kirjailijoilleen kustantamo piti tallia kiveen hakatussa pääkonttorissaan Helsingin Uudenmaankadulla. Vuonna 1946 todellisen sodan savujen jo laskeuduttua liittyi Otavan dynastiaan ennakkoluuloton kirjallisuuden maisteri Heikki A. Reenpää. Siirryttiin 1950-luvulle, jolloin modernistisen sanamuotoilun parhaimmisto ostettiin uuden ohjastajan piiskattavaksi. Heitä sai kamerataituri Kalevi Lavola vuosina 1958-9 kuvata kaksiosaiseen lyhytfilmin Suomalaisia kirjailijoita. Esitellessään Otavan kirjailijoiden kotioloja, elokuva myös raotti mitalliselle sääntörunolle ja perinneproosalle vaihtoehtoista ovea, vaikka kuvien kosketus olikin arastelevan kevyt asenteiden murtamiseksi. Elokuvan juonsi asiantuntevasti itse runoilija ja Otavan kustannustoimittaja Jyri Schreck, joka oli kirjoittanut kunnianhimoisesti ”Luovan ilmaisun luonteesta Arthur Rimbaudin tuotannossa”.

Schrek esittelee ensin kolme sodan varjoista noussutta prosaistia, Matti Hällin, Jussi Talven ja Paavo Rintalan. Heistä helsinkiläistynyt nahkatyömies Hällin poika filmataan kotonaan talvisessa Maunulassa. Siellä ”aihe kirkastuu ja siirtyy paperille” ja edelleen Oulu-trilogian osista ensimmäiseen, nimeltään ”Valkea kaupunki”. Samoin ”nuoren polven vahva nimi” Paavo Rintala on nykyisin pääkaupungin miehiä. ”Tuo lujaotteinen ja suorapuheinen kertoja esittelee usein lujia otteitaan kirjallisen luomistyön ohessa”. Näytteeksi tästä hän nakuttaa nyrkkeilypalloaan ja repäisee vakuudeksi ylös levytangollisen rautaa. Niskasen myöhemmin filmatisoima ”Pojat” on myös pian valmiiksi naputettu ja siitä on syntyvä Otavalle vuoden 1958 myyntimenestys. Kolmas prosaisti Jussi Talvi nähdään viettämässä kirjailijaelämäänsä Jollaksessa. Elokuviakin käsikirjoittanut Talvi väläyttää sotaa tilittänyttä pääteostaan ”Ystäviä ja vihollisia”, joka jäi auttamatta WSOY:n kustantaman Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varjoon.

Vapaarytmisten runoratsujen esiinmarssin aloitti ensimmäisenä Eino Leino-palkittu modernisti Viljo Kajava. Vasemmistolaiseen Kiilan kuulunut runoilija kuvataan Vallilan kotoisilta kaduilta. Otavan tähtipari tavataan Lauttasaaressa, missä vuodesta1955 asuivat yhdessä ”Talvipalatsinsa” julkaissut Paavo Haavikko ja ”Se on sitten kevät” -proosateoksen luojatar Marja-Liisa Vartio. Tähdistöön saapuu vielä kolmanneksi ”Manilaköyttä” kirjoittava Veijo Meri. Näemme lisäksi Juha Mannerkorven, näytelmänsä nimistä ”pirunnyrkkiä ”poikansa kanssa ratkovan kirjailijan ja kääntäjän, joka omi ranskalaisesta modernismista Otavalle ihmisenä olemisen ongelman. Lisäksi tapaamme vankilapastorin runoilijapojan Lasse Nummin Helsingin keskusvankilassa sijainneessa lapsuudenkodissaan. Lopuksi näemme Iris Kähärin kissansa kanssa leikeissä ja punomassa ihmisen päämäärätöntä vaellusta evakkokarjalaisten kohtaloihin.

Runoilija L. Onerva
Suomi 1952, 8 min. Orionin esitys: digital betacam, 6 min

Ehkä kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen näki ensin modernin kulttuuri-ihmisen pirstoutuneen kuvan L. Onervan tuotannossa. Vuosisadan alun ”Sekasointuja” ja romaani ”Mirdja” avasivat Onervalle dekadentin, eroottisen ja elämänjanon kiihoittaman vaiheen. Tyhjyyttä täyttivät hetkittäin teosofia, ihmisen tähtiä koskettavat kehitysnäkymät ja yhdessäolo rakastetun ystävän Eino Leinon kanssa. Suhde Leinoon kyllä tunnetaan, mutta 1913 alkanut elinikäinen liitto viisi vuotta nuoremman säveltäjän Leevi Madetojan kanssa on häveliäästi unohdettu. Molempien alkoholisoiduttua ja ”Häistä hautajaisiin” novellikokoelman valmistuttua vuonna 1934, alkoi L. Onervan kahden vuosikymmenen mielisairaalakierros. Madetoja kuoli vuona 1947. Runoilija kuntoutui 66 vuoden iässä. Hän vapautui Nikkilän sairaalasta vuonna 1948.

Kalevi Lavolan elokuva Runoilija L. Onerva valmistui 1952 Onerva-Madetojan täyttäessä 70 vuotta. Samana vuonna julkaistiin viimeiseksi jäänyt kokoelma ”Iltarusko”, jota runoilija viimeistelee Munkkiniemen kodissaan. Seinät ovat täyttyneet taiteesta, hyllyt ja kaapistot muistoesineistä. Niiden joukosta kamera poimii Aaltosen luonnostelemia hiilipiirroksia ja veistospäitä. Silkkiliina on Eino Leinon antama lahja. Muotokuvia L. Onervasta maalasi Oscar Elenius ja erityinen sydänystävä Esteri Baisenberg. Lisäksi nähdään runoilijan omia maalauksia ja piirroksia monipuolisen luovuuden päiviltä. Tuli on laskeutunut illan hiillokseksi L. Onervan tapaillessa pianostaan elegisiä sointuja. Sitten elokuva päättyy Kalevalaisten naisten lauluiltaan runoilijalle. Johtava kirjallisuuden tutkija Lauri Viljanen estelmöi ja korottaa juhlitun L. Onervan kotimaisen kirjallisuuden parnassolle.

Kirjailijoitamme
Suomi 1943, 15 min. Orionin esitys: digital betacam, 13 min

Sotavuosina ja myöhemmin pysyi Werner Söderström Osakeyhtiö painosten herrana, samalla kun kustannusalan kaksi johtavaa dynastiaa ottivat toisistaan mittaa Otavan ”Suomen kirjallisuuden
antologian” ja WSOY:n ”Suomen kirjallisuuden vuosikirjan” sivuilla. WSOY:n apulaisjohtaja Yrjö A. Jäntti verkottui muihinkin medioihin eikä jättänyt hyödyntämättä Bulevardin korttelissa sijainneen naapurinsa Suomi-Filmin synenergiaetua.

Kirjailijoitamme on Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston valmistama tilaustyö WSOY:n vakiintuneista sanataiteilijoita ja prosaisteista. Elokuva popularisoi kepeästi kohteensa yhtyneiden kuvalehtien tapaan ja tuo vuonna 1943 sota-ajan eristyneisyydestä nähtäville kustantamon sanataiteilevat suosikit. Elokuvan suunnitellut Vappu Roos oli monipuolinen kääntäjä, joka oli toimittanut ”maailmankirjallisuuden suurimpien elämäkertoja”. Roosin ohjelmaan kuuluivat tälläkin kertaa kameralle esittäytyvän kirjailijan lyhyehkö kehityskertomus sekä ”kirjailijallisen laadun” luonnehdinta. Kirjailijat kuvataan lähiympäristössään ja lopuksi kirjahyllyjen ja nojatuolin varaan lavastetussa todellisuudessa, mistä häiriötekijät, uhkakuvat ja ankeus loistavat poissaolollaan. Silti elokuva kurkistaa turvallisten kehysten läpi kulttuurin alueeseen, jota on tallennettu käsittämättömän harvoin.

Monitaiteellinen mesenaatti Jäntti halusi koristella menestyskirjailijansa monin tavoin, kuten Essi Renvallin muovaamilla veistoksilla. Valmistunut veistospää avasi juhlavasti kunkin kirjailijan filmiesittelyn, niin myös Kotkan satamassa ja tehtaan varjoissa astelevan Toivo Pekkasen tapauksessa. Elokuvassa työn kirjailijaksi lavastettu Pekkanen muka moukaroi miehekkäästi kivijärkäleitä viikonloppuisin kotonaan Tervalammilla. Helsingissä kasvitieteellisen puutarhan hiljaisuudessa viihtyi puolestaan ”varreltaan hennon tyttömäinen” Helvi Hämäläinen, tuo "työlleen antautunut konekirjoittajatar, joka on naputtanut yhdellä sormella tuhansia romaanin sivuja”.

Koskenniemen koulima tutkija ja taisteleva humanisti Lauri Viljanen tavoitetaan idyllisestä lintukodostaan Otalammelta. ”Sen pienellä parvekkeella on tekeillä Runeberg-elämäkertaan suuria tekoja.” Kameraa kiehtoo kuitenkin enemmän ”lukuisten painosten mies” Mika Waltari, tuolloin 35-vuotias kirjailija ennen Sinuhen menestystä. Hän näppäilee tiuhaan remingtoniaan ja polttaa ketjuun savukkeita. Työhuoneen seinillä räiskyy Sipilän naivismi, Saarisen värit ja Eemu Myntin siveltimen vetäisyt. Kaikki tämä inspiroi Suomi-Filmin elokuvaaja Yrjö Aaltosta laukomaan otoksensa ja pakolliset perhekuvat Mika, Marjatta ja Satu Waltarista niiden päälle.

WSOY:n kirjailijatapaaminen on elokuvan yhdistävä kohta. Paikalle ilmestyy ”Renvallin pariisintuoksuisen ateljeen” istunnosta univormuun pukeutunut Olavi Paavolainen. Hän on uunituoreiden kustanteiden, ”Rakas entinen Karjala” ja ”Jännittävin sotaelämykseni” vastaava toimittaja. Elokuvan päättää mitallinen runo, jonka lausuu tuberkuloosin kohta kirkastama legenda Kaarlo Sarkia, viimeisissä äänikuvissa ennen kuolemaansa.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 14.4.2010

Naisia, nuoria ja lapsia

Arkistojen aarteita tämäkin. Puhe Orioniin joskus silloin ennen.

Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!

Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.

Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.

Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.

Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.

Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.

Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.

Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.

Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa

Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.

Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.

Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.

Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.

Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.

Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.

Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.

Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.

Joulu on jo ovella

Joulupostikorttien viimeinen postituspäivä oli eilen, joten joulu on jo ovella. Totesimme joulun perinteen myötä kädet ristissä, ettei postikortteja sitten tänäkään vuonna ajoissa ehditty lähettää. Ettette ihmettele, jos sattuisitte luontevaan sirkulaatioon kuulumaan.

Monet tuttavat, varsinkin ne, jotka harrastavat tarkan euron elämää, ovat kääntäneet katseensa pois verisistä ja likaisille joulukinkkuvideoista, joita televisiokanavat ovat perheen prime time -aikaan lähetelleet. Vastaavia verellä, sisälmyksillä ja ulosteilla mässäileviä kuvia eläinsuojelijat sijoittivat ainakin aiemmin - en tätä tarkistanut tätä varten - lasten suosikkisivustojen yhteyteen: yksi kirioitusvirhe ja bang! Hervottomasti itkevät lapset vastaanottivat lihanvastustusargumentin hytkyvien hartioiden myötä. Vanhoina elokuvatarkastamon aikana nämä olisivat ilman muuta ollee K18 tai kokonaan kiellettyjä.

Vanhemmat, kuten minä, kätkivät nämä eläinpoliittiset argumentit - en puhuisi minkään eläinlajin suojelusta näissä yhteyksissä - ja niiden esitystavan sydämeensä ja tutkiskelivat sitä siellä.

Meidän perheessä joulukinkkua ei ole vielä ostettu. Kun ostetaan, se on harmaasuolattua. Suattaa olla, että se on kotimainen, mutta suattaa olla hyvinniin, ettei ole. Tähän mennessä ystävät ovat ostaneet koti/lähialue -EU-ruokaa. 3,25 e kiloa kohden oli päivän hinta eilen.

Kävin eilen katsomassa Kari Väänäsen ohjaaman Havukka-ahon ajattelijan. Se oli niin hyvä, että siitä voisi kirjoittaa ihan erikseen. Vuoden parasta antia Donnerin Kuulustelun ohella. Sanottakoon samalla, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on ihan katsottava filkka, minkä olemme erittäin viisaasti elokuvista puhuvissa pikkujoulupöydissä yksimielisesti todenneet. Se kuuluu elokuviin, jonka maku paranee lähikokemuksen etäännyttyä. Ei mikään huono vaikutelma, sanoo kokenut elokuvankatsoja.

Näidenkin myötä on helppo antaa yksikertainen, selkeä ja toimiva agitaatio-ohje. Käykää katsomassa kotimaista elokuvaa.

Mielielokuviani

Kemppinen oli listannut elokuvia ja siitä sain idean tehdä vihdoinkin oman listani. Näitä on varmasti satoja kertoja minulta kysytty, mutta olen yleensä kieltäytynyt mainitsemasta enempää kuin nuo kaksi ensimmäistä. Tietysti näistä puuttuu vaikka mitä, mutta nämä nyt tulivat mieleen...

Akira Kurosawa: Nora inu (Kulkukoira)

Paolo Taviani: La Notte di San Lorenzo

Vittorio DeSica: The Garden of Finzi Contini

Orson Welles: Touch Of Evil

Otto Preminger: Laura

Robert Altman: McCabe and Mrs Miller

Michael Curtiz: Mildred Pierce

Ang Lee: Ice Storm

Bernardo Bertolucci: 1900

Fons Rademakers: Max Havelaar of de koffieveilingen der Nederlandsche handelsmaatschappij

Andzej Wajda: Popiol i Diament/ Ashes and Diamonds

Jean-Pierre Melville: Le Cercle Rouge

David Cronenberg: Videodrome

Stuart Rosenberg: Cool Hand Luke

Youssef  Chahine : Bal el hadib (Cairo Station)

Roman Polanski: Chinatown

Sam Peckinpah: The Wild Bunch

Charles Vidor: Gilda

Marguerite Duras: India Song

Alex Cox: Repo Man

Sam Fuller: Pickup on South Street

Frank Tashlin: Hollywood or Bust

John Huston: The African Queen

Alan J. Pakula: Parallax View

Ridley Scott: Blade Runner

Ingmar Bergman: Det Sjunde Inseglet

Friedrich Wilhelm Murnau: Sunrise

Jerzy Skolimowski: The Shout

Federico Fellini: Nights of Cabiria

Ettore Scola: Brutti Sporchi e Cattivi/Down And Dirty

Werner Herzog: Aguirre

Aki Kaurismäki: Calamari Union

Ingmar Bergman: Gycklarnas Afton

Andrei Tarkovsky: Zerkalo

Joseph Losey: The Go-Between

Costa-Gavras: Z

Victor Fleming: Gone With The Wind

James Whale: Bride of Frankenstein

Federico Fellini: 8 ½

Yilmaz Guney: Yol

Nicholas Roeg: Don't Look Now

William Wyler: Ben-Hur

George Marshall: Destry Rides Again

Orson Welles: Lady from Shangai

Stanley Kubrick: Dr. Strangelove

Billy Wilder: One, two, three

Michael Powell: Peeping Tom

Andrei Tarkovsky: Solaris (1971)

Andzej Wajda: Czlowiek z Marmuru

Roberto Rossellini: Germania Anno Zero

Michael Curtiz: Casablanca

John Ford: The Searcherts

Luis Bunuel: Belle de Jour

Charles Chaplin: Modern Times

Darren Aronofsky: Pi

David Lean: Lawrence of Arabia

Fred Newmeyer (Harold Lloyd): Safety Last

Orson Welles: Citizen Kane

Ben Sharpsteen (Walt Disney): Dumbo

John Schlesinger: Sunday, Bloody Sunday

John Badham: Saturday Night Fever

Alfred Hitchcock: North By Northwest

Sam Wood (Marx Brothers): A Night at the Opera

Jean Vigo: L'Atalante

Tran Anh Hung: Cyclo

Jiri Menzel: Ostrie Sledovane Vlaky/ Closely Watched Trains

Martin Scorcese: The Good Fellas

Krzysztof Kieslowski: Bleu

Louis Malle: Atlantic

Georg Miller: Mad Max

Ernst Lubitsch: Ninotchka

Theo Angelopulos: Jaxidi sta Kithira/ Voyage to Citera

Istvan Szabo: Mephisto

Glauber Rocha: Barravento

Jacques Rivette: L'Amour Fou

Zhang Yimou: Hong Gaoliang/ Red Sorghum

Francois Truffaut: Les Quatrecents Coups/ The 400 Blows

Shohei Imamura: Narayama-Bushi-ko/ Ballad of Narayama

Alan J. Pakula: All the President's Men

Francis Ford Coppola: Apocalypse Now

Robert Altman: The Long Goodbye

Georg Wilhelm Pabst: Die Freudlose Gasse

Francesco Rosi: Salvatore Giuliano

Kenji Mizoguchi: Ugetsu Monogatari

Luchino Visconti: Senso

Paolo Taviani: Padre Padrone

Jacques Demy: Lola

Robert J. Flaherty: Nanook of the North

Dusan Makavejev: Sweet Movie

Peter Bogdanovich: Paper Moon

Gillo Pontecorvo: La Battaglia di Algeri/ Battle of Algiers

Satyajit Ray: Aparajito

Victor Fleming: The Wizard of Oz

Terry Gilliam: Fisher King

Jean-Luc Godard: Weekend

Jean-Luc Godard: A Bout de Souffle

Tsui Hark : Once Upon a Time In China

Vittorio DeSica: The Garden of Finzi Contini (1971)

Mark Sandrich: Top Hat (1935)

Tay Garnett: The Postman Always Rings Twice

William Wyler: Wuthering Heights

Dennis Hopper: Easy Rider

Elia Kazan: East of Eden

Ben Sharpsteen (Walt Disney): Pinocchio

Howard Hawks: Sergeant York

Robert Altman: Nashville

Peter Weir: Witness

James Ivory: A Room With A View

Joel Coen: Raising Arizona

Errol Morris: The Thin Blue Line

Fritz Lang: The Big Heat

Theo Angelopulos: O Thiassos/ Traveling Players

Emil Kusturica: Underground

Luchino Visconti: Morte a Venezia

Agitaatiota

Pilvin pimein tekijävieraita tänään ja huomenna Orionissa (Eerikinkatu 15). Muisteletavana 1980-luvun tuoma muutos elokuvakulttuuriin. Seminaari alkaa jo yhdeltä, iltapäivällä mm. Markku Toikan elokuva-aiheinen stand up -esitys. Ja elokuvia klo 17 lähtien. Vieraat esiintyvät elokuvien alussa. Väliaikana kiskomme kahvia Coronassa. Alkakaa mennä jo!

13.00 Avaussanat: Matti Kuortti ja Eero Tammi
13.15 Alustajana Hannu Waarala: Jyviä ja akanoita 80-luvun suomalaisessa elokuvassa
14.00 Eero Tuomikosken lyhytelokuva Enkä mä herätä sua - Markku Varjola esittelee
15.00 Korvenheimon varjossa - haastattelussa Anssi Mänttäri (haastattelijana Eero Tammi)
16.00 Markku Toikka Solo
17.00 Aki Kaurismäki: Calamari Union. alkukuvana Leningrad Cowboys: Thru The Wire, vieraina Frankeja, yksi Pekka ja psykiatri
19.00 Claes Olsson: Elvis kissan jäljillä. Vieraana Claes Olsson
21.00 Ville Mäkelä: Lain ulkopuolella. alkukuvana Marja Pensala: Hukkareissu, vieraina Ville Mäkelä ja Marja Pensala

Aurinkotuuli Orionissa 17.9.

Päivän aherruksen kohteena - blogissa julkaistuna myös päiväkirjamaisena viitteenä jokapäiväisiin kirjoitusrutiineihini, jotka totta vieköön haittaavat myös bloggaamista - on ollut Timo Linnasalon Aurinkotuuli. Se esitetään 17.9. Orionissa (Eerikinkatu 15). Laitan tähän esitetekstin tämänhetkisessä muodossaan - kredut löytyvät Sediksen elokuvablogista.

Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.

Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".

Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.

Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.

Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".

Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.

Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.

Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lausunto.

Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.

Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.

Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.

Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."

Sumuisia elokuvia

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antonioni-sarja on nostattanut ristiriitaisia tunteita, mutta meille analyysi-ihmisille tunteiden nostattaminen on terveellistä.

Georgia-kommentointia katsellessa siitäkään ei voi olla ihan varma, sillä tunteiden puuskassa ihmiset puhuvat varsin ristiriitaisia - tai niin kuin nykyään mieluummin identiteettiä varjellen sanotaan, antavat ristiriitaisia ja kompleksisia viestejä. Uusi ilmiö on tämä: jokainen haluaa päteä ulkopolitiikalla. Se sujuu kuin tanssi vaikka näyttää helposti Härmästä poikia kymmenen -elokuvan kukkoaskelilta.

Kaikenhan pitää olla mukavaa ja yksinkertaista. Kuin elämä. Tai niin kuin Juhani Peltonen sen tiivisti: kuin Kiinan muuri. Siihen kelpaa lyödä niin barbaarista, keitettyä kuin oikeaakin päätä.

Eilen katsottavana oli Antonionin Naisen tunnistaminen (1982). Mies, elokuvaohjaaja, saapuu kotiinsa tyhjänä työreissulta. Alakuloa lisää epäonnistunut avioero, johon mies on syypää. Alun alkaen jokainen kuva on arkinen ja melko verkkaisa, mutta suunnittelun oveluus on siinä, että niitä ei voi arvata.

Ei myöskään tunnelmaa, joka tavoittelee mysteeriä; mies toistaa käytävälle matkalaukun laskettuaan sanaa "calma" - on rauhoituttava. Hikipisarat tunkevat otsalle. Ovet aukenevat omalla avaimella ja katsoja hätkähtää, kun pommitushälytyksen ääni iskee elokuvateatteriin. Eikä se lopu heti.

Uusi ultramoderni aika on tullut: viipottava-antenniset puhelimet mahtuvat käteen ja muodostavat tärkeän osan kommunikaatiosta sekä myös löydettävyydestä, joiden puutteesta on tälläkin kertaa puhe, vaikka sanoista ei.

Kaupungilla varsin selkeitä tunnistamisia ja tarjouksia kokeva ohjaaja alkaa saada uhkauksia naisen vuoksi, mutta hieman väkinäinen ja silti avoin suhde jatkuu epävarmuudesta huolimatta kiihkeänä, eikä rakastelukohtauksissa - vai pitäisikö puhua paremmin panokohtauksista - puutu yksityiskohtia. Pelko, rohkeus, kiihko, identiteettikysymykset; kokemukset, menetykset, saaminen, laukeaminen, tyhjyys, täytetty tyhjyys ja vaikutelmat.

Suhde on ikuisen kriisin lähde, mihin ulkopuoliset uhat ja painostus luovat omat piirteensä. Kaiken ympärillä on painostava ja jopa vaarallinen sumu, joka estää näkemästä tai ratkomasta mysteeriä. Sumu kahlehtii myös tunteet. Sumussa ei voi suunnistaa, vaan on osattava olla, mikä ei ole helppoa. Perustaa ei ole, (suhteessa) olemista ei voi laskea peruskallion varaan, sillä se on hajonnut, vaikka rakennelman perusta on tunnetusti (ja tunnistettavasti) antiikkinen.

Molemmilla on omat tunnistettavat identiteettinsä, joiden prioriteettijärjestys on pääasiassa lukkoonlyöty, eikä niille ei ole tässä suhteessa käyttöä. Voi aavistella, että vain rakkaus voisi sen pelastaa, mutta se on tietysti nykyaikana mahdottomuus, vaikka kukaan ei tiedä miksi.

Nainen ei ole tähti - elokuvan symboliikassa aurinko, käytännössä tuntemattomat näyttelijät - jota katsomalla sokeutuisi tai toteuttaisi science fiction -unelmia - jälkimmäinen on lapsen selväjärkisen neuvon ohjaajalle, joka ei vielä tiedä, mitä seuraavaksi tekisi - eräs tulkinta loppukohtaukseen, joka viittaa työn mahdollisuuteen vapauttaa riippuvaiseksi tekevien tunteiden kahleista.

Mies kadottaa piilottelevan naisen - mille ristiriitaisesti hän esiintyy kansainvälisessä julkisuudessa - pian sen jälkeen kun tämä sanoo olevansa selvästi vain tarpeen tyydytyksen kohde, ei rakastettu. Tilanteeseen liittyy hieno satiirinen kohtaus italialaisen elokuvan perusasetelmasta: Amerikka-suhteesta. Amerikan ja Italian näennäinen samuus herättää ansaitusti hilpeyttä. Muitakin gageja on pitkään elokuvaan osattu sirottaa tuomaan helpotusta: ne pitää vain huomata.

Mies jatkaa etsimistään vaikka saakin uuden rakastajattaren, joka kiinnittyy mieheen yhtä paljon kuin tämä aiempaan. Mies ei saa haikailunsa, menetyksiensä ja tyhjyytensä vuoksi kiinni tästä tunteesta ja on lähinnä helpottunut, kun selviää, että elokuvassa esiintyvässä tilanteessa, vallitsevan yhteiskuntamallin pelisääntöjen mukaan, hänen ei tarvitsekaan sitoutua, vaan hän voi tuijottaa itsensä punakeltaiseen aurinkoon, ratkaisemattomaan mutta houkuttelevaan tulevaisuuteen...

Elokuva kirjoittaa itse itsensä, eikä tarvitse selitystä, mutta selityksiähän voi rakastaa eikä niistä voi sanoutua irti.

Tänään vuorossa Antonionin yhdessä Wim Wendersin kanssa tekemä Pilvien takana. Tarjolla olisi myös toinen annos Antonionin lyhytelokuvia, mutta katsotaan jaksaako vanha.

Mietteitä budjettiriihestä

Luin lehdestä, että hallituksen budjettiriihi oli myöntänyt rahaa "häätöuhan alla olevalle" Kansalliselle audiovisuaaliselle arkistolle.

Jos näin on, muutamme Punavuoresta - varmaankin ensi vuonna - Sörnäisiin rantatien maisemiin, ellei budjetin lukkoonlyöjä eduskunta tule hulluksi, muuta hallituksen päätöstä ja määrää meitä katupojiksi ja -tytöiksi. Tuskinpa sentään.

Katupoikien laulu tosin sopisi Sörkan tunnelmiin ja olisi pakko opetella vislaamaankin, jos ei muuta niin protestiksi.

Kaikki muuttuu muuksi, paitsi esitysteatteri Orion, joka aikansa vielä toimii Eerikinkadulla (nro 15). Henkisesti tärkeää on bongata jo nyt, että myös arkiston kirjasto - henkireikä elokuvan ystävälle - muuttaa tietysti mukanamme Sörkkaan. Maanalaiset varastot eivät tietenkään muuta Espoosta mihinkään, kuten eivät muutkaan maailmalle sirottuneet elokuvavarastot.

Elokuvamuseo pysyy käsittääkseni Vanhalla talvitiellä, sillä sikäli kun minä tiedän, sen tarvitsemia muutamia satoja vuokraneliöitä ei taida nyt toivottavasti tehtävään sopimukseen kuulua. Käytännössä siis valtiovalta ei tunnusta museon olemassaoloa, vaikka siitä tietääkin, lähinnä siksi, että sitä pitäisi varmaan ainakin jotenkin tukeakin, jos siis sen olemassa olo paitsi tiedettäisiin myös tunnustettaisiin.

Tällainen ei ole monimutkaista tai poikkeuksellista. Kulttuurin parissa työskennelleet tietävät, että tämmöiset asiat etenevät parinkymmenen vuoden periodein, eivät vuosittain - paitsi jos ministeri ottaa jonkun asian omaksi huolekseen.

Minusta hyvin resurssein varustettu elokuvamuseo olisi hyvä lisä myös Helsingin kaupungin näkökulmasta. Hyvällä paikalla se elävöittäisi monin tavoin kulttuuristuvaa Sörkkaa ja säteilisi ympäristöönsä kulttuurista valoa, hehkuisi kauniisti kuin mustavalkoinen nitraattifilmi parhaimmillaan.

Ylen Areenaan on tallennettu eilinen Kultakuume-ohjelma Kansallisen audiovisuaalisen arkiston uusista tehtävistä: Paikallisradioiden ja kaupallisten tv-kanavien systemaattinen tallennus käynnistymässä audiovisuaalisessa arkistossa. Kuunnelkaapas.

Viikonloppu mieluisissa töissä

Kulttuurintäyteisiä aikoja. Kun kerran akkreditoitumiseni oli hyväksytty, sain itseni raahattua Espooseen asti paria festarielokuvaa varten: niistä nyt teattereissa pyörivä BenX kuuluu onnistuneisiin.

Elokuvassa tietokonepelejä harrastavan Benin kohtalona on joutua koulukiusatuksi lievän autisminsa - lue erilaisuutensa takia - eikä tilanteesta ole helppoa ulospääsyä. Esteettinen ja onnistuneesti toteutettu erikoisuus on tietokonepelien kuvamaailman sekoittuminen arkipäivän tilanteisiin. Ben on mainio pelaaja, eikä hän verkkomaailmassa ole täysin ilman ystäviä. Elokuvan kruunaa varsin maino loppuratkaisu.

Belgielokuvaa ei Suomeen usein tuoda teatterilevitykseen, joten käykääpä katsomassa. Teini-ikäiset mahtuvat hyvin mukaan tähän elokuvaan.

Kino Tapiolan välikaton romahduksen vuoksi Espoossa ei ole tarvinnut joka päivä käydä, vaan on voinut katsella sinne suunniteltuja elokuvia Helsingissä, Eerikinkadun Andorrassa. Riskinä on tietysti livahtaa elokuva-arkiston näytäntöihin - käytän KAVAsta tätä ilmaisua, koska televisio- ja radionäytöksiä ei siellä vielä ole. Eilen näinkin keihäänheittofinaalin päätyttyä Antonionin Punaisen erämaan, joka sijoittuu Ravennaan.

Antonionin ensimmäinen värielokuva kuvaa psyykkisen trauman ja vieraantumisen aiheuttamia tuntoja urbaanissa ympäristössä. Ne rinnastuvat epäsuorasti ja viitteellisen runollisesti teknologian ulottuvuuksiin (positiivisessa tapauksessa) ja ympäristön saastumiseen (kielteisessä mielessä). Mielen dialektiikkaa, joka aiheuttaa tarkkaavaiselle katsojalle miljoonien mielleyhtymien myrskyn. Kirjoitin lähes koko elokuvan ajan päässäni erästä toista, suunnitteilla olevaa omaa tarinaa.

Antonionin jälkeen käväisin viihtymässä iranilaisen Majid Majidin elokuvassa The Song of Sparrows. Se olisi ollut parhaimmillaan sunnuntai-iltapäivän matineassa, mutta samapa tuo, koska tilaisuus oli loppuunmyyty - myös Antonioni Orionissa oli eturiviä vaille täynnä. Majidilla amatöörinäyttelijöiden mainiosti siivittämä kertomus yhteiskunnan vähäosaisten parissa tutkii kuinka teknologia ja kapitalismi korruptoi, erottaa hengellisestä puhtaudesta ja vaikuttaa kaikilla tasoillaan ihmisen - yksilön - perhe-, ystävyys- ja luontosuhteeseen.

Tarina keski-ikäisestä perheenisästä, strutsifarmin erotettavasta työntekijästä, joka ajautuu moottoripyörätaksiksi Teheraniin, ei ole hollywoodilaisittain ennustettavissa, mikä on ehdottomasti sen voima. Sentimentaalisuus ja huumori rytmittävät kevyesti kantavaa elokuvaa. Toivottavasti televisio älyää tämän ostaa, sillä se on hyvä kaappaus.

Tänään ajattelin jälleen yhdistää elokuva-arkiston ja festivaalit. Andrzej Wajdan Katyn kuuluu historiaelokuviin, kuten New York Timesin Book Reviewin kirjoittaja Anne Applebaum hienosti todistaa.

Illalla Orionissa pyörii jälleen Antonioni: Blow-Up -leffan olen nähnyt muutamaan kertaan, mutta Nainen vailla sielua (1953) on näkemättä. Jälleen siis yksi aiemmin kokematta jäänyt klassikko. Sehän on elokuva elokuvasta ja sen tekemisestä: myyjättären tie ihailluksi filmitähdeksi.

Identiteettikysymykset, toden ja illuusion rajankäynti, tunteiden epäikuisuus, illuusioiden menettäminen ja vieraantuminen sekä esineellistyminen lienevät kiintoisimpia tarkastelunäkökulmia tähän kertomukseen.

Blow-up - erään suudelman jälkeen alkaa 17.45 ja Nainen vailla sielua 20.00. Ehkäpä päivän mittaan ehtii myös Coronan terassille välissä turinoimaan, vaikka kroppa alkaa olla viikon jälkeen jo aika klesa.

Elokuvia, elokuvia

Elokuu näyttää rullaavan kovaa vauhtia. Elokuvasta kiinnostuneella on ollut kiirettä, sillä syksyn ensi-iltaruuhkan lisäksi festivaalit painavat päälle.

Espoon Cine alkoi eilen, mutta en päässyt avajaisiin, kun olin luennoimassa Karjala-kuvastosta talvi- ja jatkosodan katsauksissa. 60 katsojaa paikalla ja tunnelma hyvä. Paras palaute oli se, että ylitin aikani 20 minuutilla eikä kukaan lähtenyt kesken pois.

Olen katsastanut pari ruotsalaista: Roy Anderssonin vanha elokuvan Giliap (1975) osoittautui kiintoisaksi vaikkei maailmaa mullistaisikaan niin kuin sama ohjaaja joskus on muissa elokuvissaan kyennyt. Hyvä tämä on silti nähdä.

Pistäydyin katsomassa myös ruotsalaisspektaakkelin, Jan Guilloun teksteihin perustuvan Arn - pohjalan valtakunta, joka on jatko-osa Arn - temppeliritarille. Ihan kelvollista, sillä ruotsalaiset osaavat elokuvanteon perusteet. Historian ystävälle edellinen oli melkeinpä kiinnostavampi, tässä osassa tarina ajoi historian yksityiskohtien päälle. Elokuva on pohjoismaiden kallein kautta aikojen. Silti Hollywood-budjetteihin on vielä reilusti matkaa.

Kotimaisista olen nähnyt lasten ja nuorten elokuvan Myrsky, jossa kyllä poliittisiakin ulottuvuuksia on vähän aikuisemmalle katsojalle. Myrsky on kaukasian paimenkoira, joka jalostettiin vartijakoiraksi sekä Neuvostoliitossa että DDR:ssä. Elokuva kantoi koko kestonsa.

Mieluisinta nähtävää minulle on ollut Aku Louhimiehen Käsky, joka liittyy 1918-elokuvien joukkoon. Käykääpä katsomassa tämä "Mannerheim-elokuva". Elokuvan päähenkilö kantaa kyllä toista nimeä, mutta Gallen-Kallelan Mannerheim-maalaus kannattaa elokuvan päähahmoa, jonka adjutantinkin nimi on varmuuden vuoksi Paasonen. Kumma, jos tästä ei skandaalinkäryistä keskustelua saa irti. Suosittelen elokuvaa myös ja erityisesti punaniskoille. Historianystäville se on tietenkin välttämättömyys.

Festivaalielokuvia tulee vastaan näinä päivinä runsaasti ja arkisto (Orion, Eerikinkatu 15) näyttää näinä viikkoina Michelangelo Antonionin elokuvia. Katsomista siis riittää, eikä tekosyitä ole.

Helteinen teinislasher-päivä

Ähäkutti. Olen onnistunut viettämään koko heinäkuun ilman, että olisi juuri minkäänlaista aihetta blogattavana. Ja te kesäkuntoiset ette ole huomanneet mitään!

Luin Hesarin. Ei mitään kiinnostavaa. Ei edes yleisönosastossa, vaikka Jyrki Kataiselta oli oikeaoppisen ilkeästi siteerattu kaikkein käsittämättömimmät houreiset tokaisut. Ensimmäisestä ei ota selvää Erkkikään. Nyt-liite oli puolestaan juuri niin kiinnostava kuin Lenita Airisto voi olla. Kalankääreeksi.

Onneksi on tulossa hellepäivä. Kukaan ei kaipaa ajatuksia sen enempää kuin mitä otsalle kihoava hikitippa saa aikaan.

Luonto tempaa mukaansa koko bodyn. Helle ja perjantai.

Kulttuurisissa artefakteissa tästä on revitty Tennesee Williamsista lähtien irti kaikki mahdollinen. Tai itse asiassa Ingmar Bergmanin käsikirjoittamasta ja Alf Sjöbergin ohjaamasta Hets-elokuvasta lähtien. (Elokuvan suomennettu nimi Kiihko missaa tämän pointin - elokuvan dialogi todistaa elokuvalle olennaisen kuumentumisen olevan myös fyysistä...).

Toista on kotikentillä. Kutsu kuului kruunun palvelukseen: ennen puoltapäivää vastuullisena katsottavana on "tehokkaalla käsikirjoituksella ja tasokkailla näyttelijäsuorituksilla varustettu All the Boys Love Mandy Lane", joka edelleen mainostekstinsä mukaan "nostaa perinteisen teinislasherin aivan uudelle tasolle".

Katsotaan onko viileää, sanoi lääkäri, tai tässä tapauksessa tuomari.

Mo, niin kuin tytär nykyään tervehtii tullessaan ja mennessään. Moi on nykynuorisolle ilmeisesti liian pitkä tervehdys. Ja taannoin nelisenkymmentä vuotta sitten me sentään opimme sen muodossa moikka.

Naputtelua

Pari päivää on taas naputeltu silmät vääränä ja selkä käyränä kreduja ja sisältökuvauksia Puolustusvoimain jatkosodan katsauksiin. Onpahan nyt kaikista 88 katsauksesta tekstimuodossa oleva pohja, joita voi sitten korjailla eri lähteiden antamien tietojen mukaisesti.

Minun pitäisi vähitellen alkaa näistä jotain kirjoittamaankin, vaikka perustutkimus on vielä kesken. Pienet artikkelit voivat olla sopivia välietappeja sanomisensa muotoiluun, etenkin jos työskentelee yhdessä muiden kanssa, niin kuin minä käytännössä usein. Kollegat painiskelevat samojen ongelmien äärellä, joten tämä ei ole individuaalinen maailmani.

Näyttäisi siltä, että selvintä jatkosodan katsauksissa krediittien kannalta on äänitys. Kolmikko Pertti Kuusela - Hugo Ranta - Kurt Vilja äänittivät suurimman osan katsauksissa. Yleensä niitä tehtiin Suomi-Filmin studiossa. Katsausten äänet olivat erilaisia nauhoituksia - äänet olivat jälkiäänityksellä tehtyjä, eivät juuri koskaan 100 %:sta ääntä. Puolustusvoimien dokumenteista löytyy sekin tieto, että Kuusela ja monien katsausten tekstin tekijä ja selostaja Topo Leistelä saivat tehtäväkseen tutkia saksalaisten sotakatsausten äänimaisemaa ja soveltaa sitä suomalaisiin katsauksiin.

Oliko katsauksilla ohjaajaa? Kun Puolustusvoimain katsauksia tehtiin Valtion tiedotuslaitoksen vetämänä (26.11.1941 asti), useimmiten asialla olivat sotilasvirkamiehet Hannu Leminen, Valentin Vaala ja Orvo Saarikivi - kaikki tunnettuja elokuvaohjaajia. Vaala oli luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, muilla ranki oli hieman vaatimattomampi. [Eino Jutikkalan sodanjälkeisessä, arkistoon kirjoitetussa mutta muutama vuosi sitten julkaistussa VTL-historiassa tämä toiminta jätettiin kokonaan pois. Kun tapasin hänet 1998 ja kerroin väitöskirjani aiheen olevan elokuvasensuuri, hän sanoi sodan elokuvatoimintaa yleisemminkin tarkoittaen, että "siitä minä en tiedä mitään".]

Lemisen ensimmäinen oma näytelmäelokuvaohjaus, Täysosuma, ilmestyi 9.11.1941, joten kiirettä piti hänellä ja kumppaneillaan sinä syksynä. Kuva-aineiston valintaan osallistuivat monet muutkin: marraskuun loppuun asti VTL:n kuvaosaston johtaja Arvi Kivimaa katsoi tietysti kaiken tulleen materiaalin ja osallistui valintaan. Mikä on hänen osuutensa? Aineistoja katsoivat myös Topo Leistelä, jolla oli kokemusta Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolta - ammattimies siis ja joskus myös kuvaosaston elokuvatoimiston päällikkö Yrjö Rannikko. Myös Päämajan kuvalaitokselta majuri Heikki Parkkonen, puolustusvoimain kuvatoimintaa jo 1920-luvun puolivälistä johtanut, osallistui keskeisesti aineiston valintaan, ja varsinkin hänen sensorivaltansa oli suuri. Joskus häntä tuurasi tai mukana oli majuri Taavi Patoharju, joka vastasi Päämajan sensuurista. Elokuvien sensorina toimi Päämajan Kuvaosastolla joulukuusta 1941 kähtien Esko Joki.

Päämajan tiedotusosastoa johti Mannerheimin sosialidemokraattistaustainen, Aseveliliiton perustamisessa kunnostautunut Kalle Lehmus, joka ei elokuvia paljon katsonut, kerran sentään kävi tutustumassa Päämajan kuvaosastoon sen jälkeen, kun katsausten vetovastuu oli siirtynyt Parkkosen aloitteesta pois VTL:stä sinne.

VTL:ssä oli aluksi elokuvaajia, jotka operoivat pääkaupunkiseudulla, mutta 1942 alkaen siellä ei tainnut olla jäljellä yhtäkään. Kaikki siirtyivät muualle toiminnan uudelleenjärjestelyn yhteydessä, suurin osa Päämajan kuvaosastoon, kuten kuvalaitoksen nimi 26.11.1941 lähtien kuului. Siirtyjiä ensi vaiheessa olivat sotilasvirkailijat K. Kanto, sk-ups. A. Pietinen, jotka olivat toimistoupseereia sekä sotilasvirkailijat K. Kari, H. Malmgren, Yrjö Rannikko, Orvo Saarikivi, Väinö Sukanen, Valentin Vaala, Aarne Kajonterä, Viljo Meriheinä, Kurt Vilja, A. Kantola, Onni Rannikko ja isolukuinen jokko "rouvia" ja "neitejä", jotka vastasivat toimistorutiineista.

Päämajan Kuvaosasto sai vahvistusta myös tiedotuskomppanioista, joissa oli ollut alussa jopa kolme tai peräti neljä elokuvaajaa kussakin. Kuvaoston käyttöön tulivat aluksi Olavi Gunnari, Turo Kartto, M. Volanen, P. Poutiainen, E. Nurmi, V. Lindberg, T. Vuorela, Felix Forsman, Åke Leppä ja Eino Heino.

Päämajan kuvaosaston elokuvaajia olivat sen jälkeen virallisen ilmoituksen mukaan Heikki Aho, Felix Forsman, Alvar Hamberg, Ossi Harkimo, Eino Heino, Ama Jokinen, Tuovi Nousiainen, Risto Orko, Kalle Peronkoski, Heikki Roivainen, Erik Lönnberg ja K. Savola. Monet näistä toimivat sodan kestäessä myös eri tiedotuskomppanioissa. Ihme ettei Åke Leppä ole mainittu tässä joukossa.

Kivimaan ja VTL:n merkitys katsausten tekemiseen väheni, Päämajan nousi. Leminen tippui joukosta, ja tärkeimmän vetovastuun suunnittelusta ja leikkauksesta - voisimme sanoa myös kokonaisuuden ohjauksesta - saivat Saarikivi ja joskus harvemmin Vaala. Sodan loppupuolella uusi ohjaajanimi oli Veikko Sukanen ja käsittääkseni myös Veikko Itkonen laittoi kasaan erinäisiä katsauksia. Muitakin ohjaajia toki mahtui 88 katsauksen tekijöiksi. Kansatieteellisen elokuvan parissa kunnostautunut Eino Mäkinen ohjasi pari, Erik Blomberg ainakin kaksi kaukolentotoimintaa koskevaa ja Teuvo Tulio yhden (Jouluaatto) sekä Reino Tenkanen pari. En ole kaikkia papereita sodan loppupuolelta vielä tutkinut.

Sodan alusta lähtien kuvaajien enemmistö olivat tiedotuskomppanioiden ja siten Päämajan alaisia. Nämä TK-elokuvaajat toimittivat aineistonsa pienen alkuhämmingin jälkeen VTL:ään joka valmisti filmit ja levitti ne Finlandia Kuvan kautta elokuvateattereihin. Tuohon marraskuun keikaukseen asti Päämaja siis lähinnä huolsi tarvikkeilla, antoi kuvausohjeita ja -määräyksiä ja kontrolloi kuvaajiaan eri rintamalohkoilla. Päämajalla oli Helsingin Korkeavuorenkatu 21:ssä myös kuvaajia, jotka saivat tehtäviä Päämajasta Mikkelistä.

Uudessa järjestelmässä aineiston valinta, kokoonpano ja leikkaus tehtiin Päämajan kuvaosastolla ns. työkopioksi ("lavendelikopio"). 2.12.1941 lähtien Kuvaosaston laboratorio otti vastaan eri TtusK:n (tiedotuskomppaniat) kuvaamat materiaalit. Tullut materiaali esitettiin toimistopäällikölle ja osastopäällikön apulaiselle, jotka leikkaajien kanssa sopivat katsaukseen käytettävästä materiaalista. Tämän jälkeen leikkaajat suorittavat työnsä ja valmiiksi leikattu työkopio esitetään uudelleen em:lle ja sensorille, jotka hyväksyvät katsauksen.

Työkopio toimitettiin äänitystä varten VTL:een - käytännössä Suomi-Filmille ja joskus harvoin Suomen Filmiteollisuuden labraan. VTL kustansi kopioiden tien tästä eteenpäin, se siis valmisti kopiot ja järjesti ne levitettäväksi elokuvateattereihin. Tässä vaiheessa vain selostusteksti hyväkyttiin Päämajassa. Käytännössä neuvottelujen jälkeen sovittiin, että Päämaja maksaa negatiivin ja esityskopion, VTL muut kustannukset.

Katsauksessa mukana olevat kuvaajat käyvät selville useimmiten katsauksen alkuteksteistä. Puolustusvoimien ylläpitämässä kortistossa aineisto kuitenkin selvitetään tarkemmin: niistä on selvitettävissä, mikä jakso mistäkin katsauksesta on kenenkin kuvaamaa. Sieltä käyvät ilmi myös ne materiaalit, joita ei katsauksissa käytetty. Kuvaustahan tehtiin kolmesta syystä: "reportaashiluonteisten katsausten" ja sotaa kuvaavien, (usein myös katsauksina käytettyjen) dokumentaarielokuvien materiaalina sekä historiallisena arkistokuvauksena. Sodan historian tallentaminen oli TK-kuvauksessa varsin korkealle arvostettu tavoite.

Krediittejä tutkiessa huomaa, että musiikkiin ei ole paljon kiinnitetty huomiota. Sibeliusta on katsauksiss paljon, erityisesti 2. sinfonia ja Karelia-sarja ovat esillä, suomalaisia kansanlauluja ja marsseja on hyödynnetty. Katsausten tutuimman fanfaarin sävelsi käsittääkseni George de Godzinsky. Äänitys suoritettiin katsaus 4. varten (uudelleen) Sibelius-Akatemian aulassa. Aulaa on käytetty monet monituiset kerrat myöhemmilläkin vuosikymmenillä sen antaman hyvän kaiun vuoksi. Tästä voisivat veteraaniäänittäjät puhua varmasti pitkään.

Yksi krediittien ongelma on elokuvissa esiintyvien henkilöiden tunnistaminen. Ihmiset ovat eri ikäisinä eri näköisiä, eikä samannäköisyys ole tae identiteetistä. Siksi aikalaisten apu näissä olisi aina tarpeen. Sota-ajalta ei tällaisia tunnistajia kovin paljon ole, mutta jotakin on onneksi tehty aiemminkin.

Työtä tällainen tunnistaminen kyllä vaatii, eikä tulos ole silti pomminvarma. Älkää siis heitelkö mädillä tomaateilla, vaan korjatkaa, jos tällaisia huomaatte eri yhteyksissä. Mutta pyrkimys on parempaan ja tarkempaan. Se on hidasta ja pikkutarkkuutta vaativaa työtä, eikä voi sanoa, että ne ominaisuudet olisivat elämän tärkeitä intohimojani. Kiinnostavaa tämä kokonaisuus joka tapauksessa on. Ehkä siitä joskus saa jotakin aikaiseksi maailmallekin, mutta se vaatii minulta ja monilta kollegoilta, jotka puuhaavat samojen ja saman kaltaisten ongelmien äärellä, paljon työtä.

Veikko Itkonen

Eilinen esitykseni Orionissa:

Vuonna 1919 syntyneen Veikko Itkosen tie tunnettuuteen alkoi jo 18-vuotiaana. Hän oli tutustunut Yleisradion toimintaan avointen ovien päivänä ja palannut kotiin "kuin kuumeessa". Itkonen muisteli myöhemmin: "Suljen oven huoneeseeni, jotteivät muut pääse kuulemaan. Sanomalahdestä kierretty tötterö kädessäni suun eteen nostettuna selostan ääneen, mitä näen ikkunasta ja mitä tapahtuu talomme pihalla".

Itkonen teki listan kahdestakymmenestä radiojutun aiheesta ja lähetti sen Yleisradioon Alexis af Enehjelmille. Käynti radiossa toi tulosta. "No joo, voittehan te tehdä kokeeksi yhden jutun. Ehkä tuon Uusinta Helsinkiä", af Enehjelm lupasi. Kukaan ei kysynyt kahdeksantoistavuotiaan ikää. Itkonen arveli, että näytti vanhemmalta.

Ohjelma tehtiin. Radion esitelmäpäällikkö Jussi Koskiluoma oli sattumoisin kuullut ohjelman ja kysyi heti Enehjelmiltä uudesta tekijästä. "Se oli oikein hyvä juttu, vaikka unohtaisi, että se oli ensimmäinen selostuksenne", Koskiluoma kertoi tekijälle vuosikymmeniä myöhemmin.

Talvisodan alla Veikko Itkonen oli mukana tiedotusmiesten kertausharjoituksissa, joissa pidettiin luentokurssi "nykyaikaisesta tiedottamisesta sodassa". Paikalla olivat, kuten tavataan sanoa, kaikki: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Enzio Sévon, Hugo Valpas ja Kaj Klinge. "Täällä on Suomen silmä, korva, nenä ja suu", Itkonen luonnehti tilannetta radioreportterin kielellä.

Sodan alla Itkonen, jonka palvelukseenastuminen oli laitettu tammikuulle 1940, pestattiin Yleisradioon vakituiseksi toimittajaksi. Itkonen nauhoitti mm. Paasikiven lähdön Moskovaan neuvottelemaan ja kymmenen tuhannen ihmisen laulaman "Jumala ompi linnamme" virren.

Talvisodan aikana Itkonen teki toimittajan töitä. Itse hän luonnehti töitää seuraavasti: "Kuulutan radiossa ohjelmia, teen selostuksia, soitan äänilevyä ja luen tiedotuksia. Työtä on paljon, väkeä vähän. Monet toimihenkilöistä jäävät yöksi radiotaloon, koska liikkuminen pimennetyn kaupungin kaduilla tuottaa iltaisin vaikeuksia." Itkonen kantoi kaupungilla mukanaan kameraa ja näpsi valokuvia sota-ajan elämään liittyvistä aiheista. Hän oli Englannin suurimman kuvalehden Picture Postin Suomen edustaja. Erään kerran hänet otettiin kiinni vakoojana ja passitettiin Valtiolliseen poliisiin kuulusteluihin. Asia selvisi muutamassa tunnissa.

Itkonen astui asepalvelukseen sodan vielä kestäessä tammikuussa 1940. Rauhan tullessa hän oli aliupseerikoulussa. Siellä hän kuuli sodan loppumisesta ilmoittaneen, Lauri Vennolan lukeman sotamarsalkan päiväkäskyn radiossa. RUK:ssa Itkonen on toimittaja, tekee radiojutunkin, jonka L. H. Willebrand, ruotsinkielinen radioselostaja ja aatelismies, oli järjestänyt. Pääesikunta ja RUK:n johto kiittelivät hyvästä julkisuudesta.

Joulukuussa 1940 RUK:n yli kahdensadan esiintyjän juhlat lähetettiin suorana Yleisradiossa. Valtaisa urakka, mutta vasta jälkeenpäin Itkonen saa tietää, että ohjelma oli keskeytetty: presidentti Kallio oli kuollut Helsingin rautatieasemalla adjutanttinsa Paasosen syliin ja radio lähetti sen jälkeen vain surumusiikkia.

Kesäkuussa 1941 vänrikki Veikko Itkonen sai määräyksen ilmoittautua erikoistehtäviä varten Vilppulan työväentalossa. Sinne matkasivat samalla junalla myös Pekka Tiilikainen ja Viki Raaska.

Perillä odotti jo Olavi Paavolainen, joka kertoi Itkoselle, että rakenteilla on kotimainen tiedotuskomppania. Paavolainen oli luullut joutuvansa saksalaisten yhteysupseeriksi Lappiin. "Täällä tuskin tarvitaan tällaista määrää pulloja", Paavolainen sanoi Itkoselle. "Otin mukaan aivan turhaan silkkisen aamutakinkin ja kiiltonahkatohvelit."

Tiedotusjoukkoja kokosi tiedotusosaston päällikkö kapteeni Kalle Lehmus, entinen Sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri – nykyisin sanoisimme puoluesihteeri. Hänen puheensa oli selkeää tekstiä: "Hyvät herrat! Te kuulutte nyt uuteen aselajiin, tiedotuskomppanioihin. Meidän tehtävänämme on selostaa kaikkien tiedotusvälineiden voimalla, sanomalehtien, radion, filmin ja valokuvien välityksellä, mitä rajalla tapahtuu." Sota ei ollut vielä alkanut.

Itkonen määrättiin kolmanteen tiedotuskomppaniaan, jonka päällikkönä Savonlinnassa oli talvisodan kuuluisimman sotakirjan kirjoittaja Erkki Palolampi. Kollaa kestää on Palolammen kirjoittama. Ilmaisu tunnetaan nykyäänkin. Filmaajista komppaniaan on määrätty Kalle Peronkoski ja Auvo Mustonen. Viitasalon veljeksillä roikkuvat valokuvauskamerat kaulassa. Ruotsinkielinen radioselostaja komppaniassa on Rolf Simberg.

Kun Peronkoski kuvasi Simpeleellä ilmahyökkäystä, paikalle linssin eteen sattui vänrikki Eino Kaipainen, jonka naama oli mustassa noessa. Kaipainen valitti tilannetta: "Ei edes sodassa saa olla rauhassa joutumatta filmikameran eteen". Itkonen pääsi itsekin erääseen puolustusvoimien katsaukseen, kun Auvo Mustonen kuvasi hänet etulinjassa ryömimässä piikkilankaesteen alitse.

Itkonen sopi sodan kestäessä Gummeruksen kanssa myös kirjasta. Saksalaiskeksinnön, amfetamiinia sisältävän Pervitinin avulla hän kirjoittaa kahdessa viikossa yli kaksisataa liuskaa. Kirja julkaistaan. Sodan jälkeen Rajalta rajalle – ja ylikin joutui takavarikoitujen listalle. 1944 ilmestyi haastattelukirja Hiljaisuus – kuvaus – kamerat! joka on kiintoisa kokoelma Suomen tunnetuimpien elokuvatähtien elämäntarinoista.

Jotkut radionauhoitukset jäävät historiaan. Syvärin eteläpuolelta nauhoittui Willebrandtin kanssa kunnollinen, kuuden minuutin kestävä tykistökeskitys. Se on ollut Yleisradiossa paljon käytössä aina kun tykistön ääniä tarvitaan.

Itkonen sai jatkuvassa kiertämisessään kauniisti sanoen burn outin: "Anon siirtoa", Itkonen kirjoitti esimiehelleen, "Syy: pelkään tulevani alkoholistiksi".

Itkonen oli saanut vain kerran juontaakseen radion suosituimman ohjelman, Asemiesillan. Vakijuontajalla Reino Hirvisepällä oli silloin este. Kuitenkin juuri hänet kutsuttiin asemiesillan juontajaksi Messuhalliin juhla-esitykseen, kun Mannerheim täytti 75 vuotta. Ohjelma radioitiin koko Saksa-vaikutteiseen Eurooppaan Unkaria ja Italiaa myöten.

Itkonen teki jatkossakin radioselostuksia Aunuksessa, kuulutti asemiesiltoja eri puolilla Suomeen ja oli saanut tehtäväkseen myös laatia ja lukea selostuksia Puolustusvoimain filmikatsaukseen, jotka äänitettiin Päämajan kuvaosaston toimesta Helsingissä kahden viikon välein. Äänityspaikka oli Suomi-Filmin studio.

Itkosen kykyjä arvostettiin Päämajan kuvaosastossa. 23.8.1943 kuvaosaston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Parkkonen – armeijan filmimiehiä jo 1920-luvun puolivälistä – kirjoitti armeijan Komento-osastolle:

"Anon, että vänrikit Veikko Itkonen ja Holger Harrivirta siirrettäisiin kuvaosastoon." Jätämme Finlandia-Kuvaan komennetun, puolustusvoimien elokuvalevityksestä vastaavan Harrivirran uran toiseen kertaan ja keskitymme Parkkosen Itkosta koskevaan perusteluun:

"Vänrikki V. Itkonen, joka nykyään on Puolustusvoimain viihdytystoimiston kirjoissa ja komennettu Yleisradion käyttöön, on ainoa asepalveluksessa oleva ammattitaitoinen elokuvaspeakeri. Radioselostajatoimensa ohessa on häntä käytetty jo pitemmän aikaa jokaviikkoisten puolustusvoimain ja Finlandia-elokuvakatsausten ja opetus- ym. elokuvien tekstin laatijana ja selostajana. Toistuvien radioselostusmatkojensa takia on hänen toimintansa elokuvaspeakerina ollut vajavaista, eikä häntä ole voitu käyttää filmityöhön siinä laajuudessa ja sillä perusteellisuudella kuin mitä tämä tehtävä edellyttäisi. Katson vänr. Itkosen siirron Kuvaosastoon välttämättömäksi, koska hän on jo kouliintunut elokuvaspeakerin tehtäviin, johon puolustuslaitoksen ulkopuolelta on vaikeaa saada sopivaa henkilö, joka tulisi sitä paitsi aiheuttamaan runsaasti kustannuksia."

Parkkosen anomus hyväksyttiin. Itkonen oli nyt Päämajan kuvaosaston miehiä.

Päämajan kuvaosastolla ollessaan Itkonen näki myös Fenno-Filmin elokuvan Salainen ase. Sen ohjasi vuonna 1943 Theodor Luts. Elokuvan pääosassa on Eija Karipää, jonka hän tapaa sattumoisin samana päivänä Hallituskadun taitelijaravintolassa nimeltä Kalevan kerho. He menevät naimisiin vasta seuraavana vuonna. Itkonen suostu Fenno-Filmin reklaamipäälliköksi: molemmat kätensä ilmaan kohottanut Luts ei maksanut palkkaa, koska Itkonen hänen mukaansa mainosti vain morsiantaan. Eikä morsiamelle enää riitä töitä Fenno-Filmissä.

Päämajan kuvaosasto siirrettiin helmikuun lopulla 1944 pommitusten pelossa Forssaan. Kuvaosastolle sijoitettiin Helsingistä evakuoiotu Suomen Filmiteollisuuden laboratorio. Armeija käytti sitä omiin tarkoituksiinsa, kuten myös Keravalle siirrettyä Suomi-Filmin laboratoriota.

Matkalla Forssaan Itkonen tapaa sattumoisin Nyblinin valokuvaustarpeiston omistajan, joka kertoi autossa, että hänellä on varastossa "vanhenemassa raakafilmiä, joka ei kelpaa kenellekään". Sodan hankinnat oli yhtenäistetty. Kaikki filmiyhtiöt ja armeija suvaitsivat käyttää vain saksalaista Agfaa.

Kyse oli belgialaisesta Gewaert-filmistä. Nykyään sen muuten tiedetään kutistuvan paljon pahemmin kuin Agfan. Itkonen varaa kahteen pitkään näytelmäelokuvaan riittävän raakafilmin itselleen, hankkii rahat ja tekee kaupat. Se oli Itkosen elokuvatuottajauran alkuhetki.

Kesäkuussa 1944 Päämajan kuvaosaston toimistoupseeri, vänrikki Veikko Itkonen komennetaan Helsinkiin perustetun Päämajan kuvaosaston yhteyselimeen. Sen toimisto oli elokuvateatteri Rean alakerrassa osoitteessa Mikonkatu 9. Siellä olivat myös muiden muassa kapteeni J. Ruotsalainen, luutnantiksi ylennetty Holger Harrivirta ja orkesterinjohtajana tunnettu Jussi Jalas entinen Blomstedt.

Vaikka tämä ei Itkosta suoraan koskenut, kerrottakoon, että Helsinkiin sijoitettuun yhteyselimeen kuuluivat erityisesti filmivarastoissa ja laboratorioissa työskentelevät. Heidän statuksensa oli siviilin ja asepalveluksessa olevan välillä. Se oli tulosta Päämajan kuvaosaston ja filmiyhtiöiden välisistä sopimuksista. Armeija määräsi tahdin. Parkkosen ohjeistus oli tiukkaa, sillä monien eri firmojen laboratorioissa työskentelijöiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli "harvinainen etuoikeus alan erikoisammattimiehenä hoitaa siviilitehtäviään samanaikaisesti asepalveluksensa kanssa. Tämä oikeus tuo kuitenkin mukanaan omat painavat velvoitteensa. Tulkinta, että sotilastyöt ja –tehtävät voidaan suorittaan vain silloin, kun siviilitöiltä jää aikaa, on perusteellisen väärä. Sotilastehtävät on aina suoritettava ensisijaisesti ja mallikelpoisesti ja työtunteja jatkettava siviilitöiden niin vaatiessa."

Itkonen menestyi tehtävissään erinomaisesti. Päämajan kuvaosaston käskyssä kesäkuun 29. päivänä 1944 hyvät työt palkittiin ja vänrikki Jalo Veikko Itkonen ylennettiin luutnantiksi. Toinen samalla kertaa luutnantiksi ylennetty oli Raimo Olavi Raimela, joka haavoituttuaan oli jo toipilaana toiminut graafikkona Puolustusvoimain katsauksissa. Hän piirsi kartat ja muut kuvat katsauksiin, mihin tehtävään sai sodan aikana koulutusta myös Saksassa.

Viimeisenä sotakesänä 1944 presidentti vaihtui: Ryti erosi ja Mannerheim otti tehtäväkseen johdattaa maa sodasta rauhaan. Tapahtuman filmaaminen annettiin Itkoselle. Sosialidemokraattinen puhemies Väinö Hakkila ei innostunut asialle: "Eduskuntatalo ei ole mikään sirkus." Itkonen yritti selittää puhelimessa: "Herra puhemies, sellaisesta ei ole kysymys. Muualla maailmassa filmauksen katsotaan kuuluvan kaikkein tärkeimpiin järjestelyihin. Uutisvälityksen kannalta filmi on erittäin tarpeellinen ja meidän on ajateltava tulevia sukupolviakin…" Hakkila oli kuitenkin päättänyt asian. "Tulevat sukupolvet voivat tutustua tilaisuuteen eduskunnan pöytäkirjojen välityksellä, jotka tullaan aikanaan painattamaan!", Hakkila lausui ja löi puhelimen Itkosen korvaan.

Päämajan kuvaosastolla ei ole aseiden äänen lakattua enää tulevaisuutta entisessä muodossa. Pari kuukautta välirauhan teosta Itkonen kotiutettiin kuten muutkin. Hän oli silloin ollut armeijassa yhtä mittaa neljä vuotta ja kymmenen kuukautta. Itkonen osti Hugo Kaipiolta vuonna 1931 perustetun ja lepotilaan saatetun Filmi-Kuva Oy:n ja ryhtyi elokuvatuottajaksi: syntyi kaksi elokuvaa, Jorma Nortimon ohjaama Tähtireportterit tulevat ja Itkosen itse ohjaama Kohtalo johtaa meitä. Elokuvat saivat lopulta ensi-iltansa samana päivänä. Molemmissa oli pääosissa Karipää.

Elokuvien rahoitus kangerteli, mutta onnistui, kun studiopäällikkö Kosti Aaltonen lainaa omat rahat omasta pussistaan. Tuuri kävi myös levityksessä. Sodan aikana saksalaista Ufa-yhtymää edustanut Adams-Filmi oli joutunut länsiliittoutuneiden mustalle listalle natsien kollaboraattorina. Adams ei siksi saanut enää englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia levitettäväkseen. Suomalaisten elokuvamaku tunnettiin. Parhaiten menestyivät kotimaiset elokuvat. Tässä pulassaan Adamsin apulaisjohtaja Werner Dahl osti käteisellä koko elokuvan. Elokuvat eivät menneet kovin hyvin. Itkosen oma ohjaus oli menestykseltään itse asiassa vuoden huonoin. Ruotsiin ne kyllä myytiin

Jatko oli vaikeampaa, varsinkin kun raakafilmin jakoperusteet suosivat Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta ja niille velkaantuneita ja siksi niistä riippuvaisia yhtiöitä: Itkonen ei saanut ensimmäisistä lännestä hankituista raakafilmiostoista itselleen mitään tarkkaan hallinnoidussa demokraattisessa jakoprosessissa. Itkonen siirtyi hetkeksi revyyalalle.

Elokuva-alalta Itkonen ei kuitenkaan hävinnyt. Hän perusti Jälleen uutta-elokuvakatsausten sarjan. Se alkoi ilmestyä kesällä 1947 ja päättyi 1960. Katsauksia ilmestyi sinä aikana 166. Tämän lisäksi syntyi tänään nähtävä, vuonna 1951 valmistunut pitkä dokumenttielokuva Näin syntyi nykypäivä ja seuraavana vuonna reportaasielokuva Matka mustien maanosaan. Itkonen jatkoi sen jälkeen näytelmäelokuvan tuottajana. Vuosina 1952-1962 ilmestyi kaikkiaan viisitoista elokuvaa, joista hän itse ohjasi kahdeksan. Niistä selkeästi kunnianhimoisin oli hänen viimeinen elokuvansa, virolaisen länsiloikkarin tarina Vaarallista vapautta. Itkosen tuottamista elokuvista viisi oli Jack Witikan ohjaamia, tunnetuimpina Sillanpää-filmatisointi Silja –nuorena nukkunut (1956) ja alkoholistitarina Mies tältä tähdeltä (1958).

Veikko Itkosen elokuvauran Suomessa lopettivat verorästit. Hän möi koko elokuvatuotantonsa televisiolle ja lähti Suomesta – loppuelämäkseen kuten käy ilmi. Kaikki kokoillan elokuvat, 250 lyhytfilmiä ja kaikki Suomen vanhimmat vuosisadan alun filmit käsittävä elokuva-arkisto siirtyi Yleisradiolle. Studio ja henkilökunta kuuluivat kauppaan.

Paljonko irtosi? "Kauppahinta riittää juuri ja juuri peittämään velat. Yhdeksäntoista vuoden aherrus suomalaisen elokuvan parissa on päättynyt ja jättänyt luun jakajan käteen. Onhan siitä sentään ollut työn ilo", Itkonen muisteli asiaa 1970-luvulla Apu-lehdessä.

Itkonen kuoli San Diegossa Kaliforniassa 1990.

Jari Sedergren 24.4.2008

Irti tsaareista

Hallituksen sivistysohjelman toteuttajat ovat kaivaneet esille kulttuurikirveen. Nyt ei höylätä ja fiilata juustohöylällä vaan pannaan halki, poikki ja pinoon. Kulttuurin- ja taiteiden tutkimuksen uusien opiskelijoiden määrää aiotaan vähentää 50 prosenttia vuoteen 2012 mennessä. Porvarihallitus näyttää karvansa.

Jo aiemmin on ilmoitettu, että yliopistoista vähennetään 1 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä. Tämä leikkaus aiotaan nyt ilmeisesti toteuttaa humanistien ja kulttuurialojen opetuksen kustannuksella.

Maailmassa on selvästi liikaa niitä, jotka osaavat avata merkityksiä ja selostaa niitä järkeenkäyvällä tavalla. "Kulttuuriala on se, jota pitää vähentää aika suurestikin pitkällä aikavälillä", opetusneuvos Jukka Katajisto opetusministeriöstä sanoo.

Siellä ei ole paljon säästettävää. Kynä ja kumi eivät paljon maksa, eikä palkoilla ole päässyt rehvastelemaan.

Samaan aikaan kulttuurivientiin lisätään määrärahoja. Toivottavasti en muista väärin, kun sanon, että Saksaan suunnattuun musiikkivientiin satsattiin 190 000 euroa. Music Export Finland oli sitä ennen saanut puolisen miljoonaa tukea muuhun, esimerkiksi hallintoonsa. Sitä ei kannata verrata yliopiston menoihin, mutta festivaaleihin kyllä. Niihin nähden tuo vientituki on aika paljon. Tämä siis vain vertauksen vuoksi sanottuna vailla taka-ajatuksia.

Lainaan uutista: "YLEn haastattelemat yliopistojen edustajat eivät ole nähneet suunnitelmia ennen opetusministeriön raportin julkaisua. Jukka Katajisto Opetushallituksesta myöntää, että kaikki pienemmät tieteenalat eivät välttämättä ole olleet mukana lausuntokierroksella. - Valitettavasti yhteys on hyvin ohutta. Voi olla, että joku pieni ala ei aina tule esiin, Katajisto kertoo."

Mitäpä sitä hyvän tsaarin aikana kyselemään. Siirtymä kulttuurillisesta analysoinnista kulttuuriseen yritystoimintaan on selkeää. Se mikä on jäänyt sanomatta, on se, että kulttuurialan koulutuksen painopiste siirtyy samalla yliopistoista ammattikorkeakouluihin. Yliopistoille opetusministeriön linjaus on varmasti tappiollista.

Tsaareista irti pääsystä tuli mieleen, että viime aikoina on alkanut ropsahdella esitelmäkutsuja loppukesälle ja syksylle. Myös artikkeleita, pieniä ja laajempia, pyydetään. 1918-aiheilla on varsinkin kysyntää.

On käynyt selväksi, että valtiovallalla ei intressiä näihin vanhojen kaivelemiseen ole. Ihmiset ajattelevat toisin. Tilaisuuksiin on ollut jopa tunkua. Sana niistä kiertää suusta suuhun. Televisiokeskusteluja sentään järjestetään. Oli setiä ja tätejä ja setämäisyyksiä ja tätimäisyyksiä. Tiedämme, että tietty sukupolvi elää juoksuhaudoissa, mutta luulin jo niiden aikojen olevan ohi, että vuoden 1918 juoksuhautoihin olisi tungosta. Siltä varalta, että kirjamainoksiin tarvitaan bloggarin sanaa sanottakoon: Ylikangas on ylitse muiden.

Takaisin luentoihin ja esitelmiin ja muuhun kulttuuriseen evankeliointiin. Näistä tilaisuuksista ei enää nykyisen journalismikäsityksen mukaan informoida. Lyhyet uutiset saattavat joskus harvoin kertoa etukäteen tilaisuudesta, mikä on tietysti kiitettävää. Kulttuuriala kaipaa sponssausta: ihmisten saaminen tiettyyn tilaan tiettynä aikana ei ole helppoa varsinkaan kaupungeissa. Mutta tilaisuuden sisällöstä ei sitten enää kerrotakaan, koska se on eilispäivää. Sadan vuoden aikana tämä on varmaankin journalismin suurin sisällöllinen muutos. Siitä on tullut ennustustehdas, ei asioita kertova ja analysoiva (symbolinen) instituutio.

Tai jos kerrotaan, kyse on raportti, jonka ydin on toimittajan minän oleminen siinä tilassa. Haastatteluissa sanottava kutistetaan minimiin, entistä useammin haastateltavakin. Toimittaja, kansan palvelija, osoittaa kaapin paikan entistä useammin. Mutta ei valtaa pitäville, vaan niille, jotka heitä työssään auttavat antamalla haastatteluja - asiantuntemuksesta riippumatta tietenkin korvauksetta.

Esitelmän pitäminen kuuluu niihin kulttuurituotteisiin, jotka näennäisesti häviävät, kun ne on pidetty. Jotakin niistä kuitenkin jää läsnäolevien päähän. Taiteista teatteri ja baletti ovat vastaavassa asemassa. Oopperaa kuullaan paljon levyltäkin, ja oopperaelokuvia on aikamoinen määrä, mutta eihän se sama ole.

Elokuvista puheen ollen. Uusi Ennen ja nyt on ilmestynyt verkkoon. Käykääpä katsomassa juttutarjontaa. Outi Nieminen on tehnyt tiedettä nuorena kuolleesta elokuvatähdestä Sirkka Sarista ja Kalle Kaarnan Isovihasta, talvisodan alla ilmestyneestä historiallisesta spektaakkelista, tarjolla on hieman vähemmän tiedettä allekirjoittaneen artikkelissa. Lehti on uudessa olomuodossaan muutenkin tutustumisen arvoinen.

Myös Idäntutkimus satsaa erikoisnumerossaan (1/2008) elokuvaan. Arvostetun venäläisen tutkijan Juri Tsivjanin artikkeli "Mitä elokuva on?" löytyy pdf-muodossa, omaa vaatimatonta kolumniani ei. Lehteä saa ainakin keskustan hyvinvarustetuista kirjakaupoista.

Vielä jonkun päivän voi netissä kuunnella myös Ylen Jukka Kuosmasen elokuvaohjaaja Arto Halosesta toimittamaa ohjelmaa Miten minusta tuli minä? Arton siskon ja lapsuudenkaverin lisäksi heittelen ajatuksia miehen persoonasta minäkin. Kuosmanen on mainio toimittaja ja hyvä tunnelman luoja.