"Minun on vaikea istua paikallani" - Jörn Donner

Kirjoitin vuodenvaihteessa yhdessä Jouko Aaltosen kanssa jutun DocPoint-katalogiin 2008 festivaaleilla Apollo-palkitusta Jörn Donnerista. Tämmöinen siitä tuli.

Jörn Donner (s. 1933) oli moniosaaja ennen kuin termiä oli edes keksitty. Hän on palkittu kirjailija, näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija ja vaikuttaja, näkemyksellinen journalisti ja elokuvakriitikko, menestynyt elokuva-alan järjestöihminen Ruotsissa ja Suomessa, poliitikko Helsingissä, Suomessa ja Euroopan Unionissa, diplomaatti – "just name it". Jos jotakin, hän on kiistelty persoonallisuus jonka kintereillä leijuvat sensaatio-otsikot ja tunnevyörymät. "Minun on vaikea istua paikoillani", Donner kirjoitti ikuisen ilmikuvansa näköisesti lähes kolme vuosikymmentä sitten.

DocPointin Apollo-palkinto on tunnustus Jörn Donnerin ansioille suomalaisen dokumenttielokuvan tuottajana ja ohjaajana. Jörn Donnerin monipuolisuus siirtyy ketterästi välineestä toiseen. Elokuva on kuitenkin ollut aina lähellä hänen sydäntään. Dokumenttielokuvaan Donner on tuonut paljon. Monet Donnerin dokumenttielokuvat ovat essee-elokuvia, joka on ollut Suomessa suhteellisen harvinainen dokumenttielokuvan lajityyppi.

Viiden aktiivisen elokuvavuosikymmenen saavutuksiin kuuluu myös rooli Suomen elokuva-arkiston yhtenä perustajajäsenenä vuonna 1958. "Piti perustaa elokuva-arkisto, mutta ala oli epäluuloinen. Tuottajat väittivät pitävänsä huolta elokuvistaan. Maahantuojat vetosivat sopimuksiin, joiden mukaan kopiot oli tuhottava", Donner muistelee. "Ala oli saatu mukaan, en muista millä konstilla, pääpomona Mauno Mäkelä, jolle silloin tällöin olin vienyt puolikypsiä elokuvasynopsiksia, jotka kaikki hylättiin."

Elokuvannälästä viestittivät myös elokuvakerhot: "Perustimme elokuvakerhoja, olin mukana Studiossa, ensin Pengerkadulla, sitten Savoyssa. Hankin Helsinkiin Joris Ivensin, hän asui Kämpissä ja joi irlantilaista viskiä… Olimme kaikki hirvittävän nuoria. Nykyään hirvittää, kun nuoret ovat hirvittävän nuoria", Donner luonnehti tilannetta kymmenen vuotta sitten.

Donnerin ohjaajan ura alkoi dokumenttielokuvalla, pitkien elokuvien makuun hän pääsi Ruotsissa 1963.  Elokuvaessee, vapaamuotoinen veronalennuskuva Aamua kaupungissa (1954) on osoitus kaupunkielokuvan perinteen tuntemuksesta, halusta taiteelliseen kokeiluun ja samalla kriittiseen perspektiiviin. Se on myös suoranainen irtiotto ajan suomalaisesta valtavirtaelokuvasta, jota kriitikko Donner kovin sanoin suomi. Elokuvan Helsinki huokuu tekijälle tyypillistä ironiaa. Huomiota herättää verbaalinen näyttävyys, joka ei pelkää muodostaa kontrastia valkokankaalta heijastuvien lempeiden, jopa herkkien mustavalkoisten kuvien kanssa.

Donner on aina elänyt valppaasti ajassa sekä näkemällä että tekemällä. Hänen kirjallisessa ja elokuvallisessa tuotannossaan läpikulkevista juonteista yksi tiivistyy sanassa raportti. Ajankohtaa kristallisoiva hetkellisyys ja herkeämätön henkilökohtaisuus ovat yhdistyneet kykyyn hahmotella laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia yhteyksiä.

Donnerin kirjoittamasta dokumenttiteoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958 / 1977) on tullut suomalaisen kirjallisuuden klassikko, josta otetaan yhä uusia painoksia. Tonava-raportin (1962) ja
siviilipalvelusajasta kertovan Terveenä sairaalasta –teoksen (1962) jälkeen suomalainen yhteiskunta joutui Ruotsin ja Suomen välillä pallotelleen Donnerin kriittiseen käsittelyyn kirjassa Uusi Maamme Kirja (1967). Nimen esikuva on selvä: vuosikymmeniä koululaisten kotimaatietouden oppikirjana toiminut Zacharias Topeliuksen Maamme-kirja sataa vuotta aiemmin. 

Donnerin laajan kirjallisen reportaasin elokuvallinen vastine on Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Perkele! on ujostelemattomasti karkea, häikäilemätön ja suora kuin haastattelijan housun prässi.  Perkele! on kiistämättömästi suoranainen toteemipaalu suomalaisen dokumenttielokuvan historiassa.

Kun ranskalaisen cinema véritén luoja Jean Rouch kysyy Ranskalaisessa päiväkirjassa (1960), ovatko ihmiset onnellisia, tivaa urbaanisti tyly ja siis julkisen imagonsa mukainen Donner konstailemattomasti lapiotaan heiluttavilta ihmisiltä, paljonko nämä saavat palkkaa. Laittamalla itsensä likoon yleisön jo tuolloin hyvin tuntemaa Donneria voi pitää suomalaisen henkilökohtaisen dokumenttielokuvan edeltäjänä. Hänen dokumenttielokuvissaan henkilökohtaisuus ja omaelämäkerrallisuus ovat aina vahvasti mukana.

Perkele! on kuitenkin enemmän kuin yhden miehen kulttuurisota. Mitään pelkäämätön tekijätiimi, Donner, Erkki Seiro ja Jaakko Talaskivi matkaavat ympäri murroksen karuksi runtelemaa Suomea. Ote on ajan hermolla, zeitgeistin sijaan siinä painottuu sosiologis-journalistinen moukari, olipa kyse raportoinnista työympäristöistä, opiskeleva nuorison tulevaisuuden toiveista tai reaalimaailman seksuaalisuudesta. Elokuva opettaa kuinka katsoja voi jopa nauraa ja ajatella yhtä aikaa. Tekijänlaadulleen ominaisesti Donner hyödynsi aihetta uudelleen tuottamalla televisiolevitykseen sarjan Perkele – lisää kuvia Suomesta (2005).

Jörn Donner menetti isänsä kaksivuotiaana, kun tutkija ja aktivistipoliitikko Kai Donner kuoli aiemmilta Siperian matkoiltaan saamiinsa vaivoihin. Donnerin tuotannosta voi halutessaan löytää
merkittävän paljon isän kaipuuseen liittyviä piirteitä.

Donnerilla on useita esikuvia ja isähahmoja. Taiteellisesti merkittävin on ehkä Ingmar Bergman. Donnerin tarkkanäköinen kirja Paholaisen kasvot (1962) on varhaisimpia Bergman-tutkielmia. Sen lukeneen ei tarvitse tänäänkään arvailla, että se on yhä yksi parhaimmista.

Sama koskee Donnerin Bergman-elokuvia. Tre scener med Ingmar Bergman (1975) ja The Bergman File (1977) ovat yhä tärkeimpiä Bergmanista tehtyjä henkilödokumentteja. Donnerin harvinaislaatuinen läheisyys vaikeasti tavoitettavana persoonana tunnettuun ruotsalaisohjaajaan on luo niissä ainutlaatuisen atmosfäärin.

Ingmar Bergmanin Oscar-palkittu, epookissaan dokumentaarisen tarkka Fanny ja Alexander (1982) on Donnerin tuottamista elokuvista tunnetuin. Mutta hän ja hänen yrityksensä Jörn Donner Productions ovat aktiivisesti tuottaneet myös monien kärkipään ohjaajien dokumenttielokuvia Cannes-voittaja Marja Pensalasta nykydokumentaristeista palkituimpiin Pirjo Honkasaloon ja Markku Lehmuskallioon.

Vaikka Donner nojaa omaan tekstiinsä, ovat hänen elokuvansa myös audiovisuaalisia teoksia. Usein sanan ja kuvan keskinäinen vuorovaikutus sisältää merkityksen. Upeimpia Donnerin essee-elokuvia
on yhdessä Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon kanssa toteutettu Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982). Perkele! -elokuvan karkeus on vaihtunut pohdiskelevuuteen, mutta edelleenkään tekijät eivät kaihda ironiaa. Pirjo Honkasalon taidokas kuvaus antaa Helsingille omanlaisensa kasvot.

Donner on vahvasti auteur, tekijä ja taiteilija, jonka läsnäolo ja kokemus maailmasta kuuluvat ja näkyvät elokuvissa. Tämä kirjallisuuden puolella vallitseva itsestäänselvyys ei ole ollut erityisen tyypillistä suomalaiselle dokumenttielokuvalle ennen 1990-lukua.

Donnerin oma ääni kuuluu painokkaasti myös hänen uusimmassa dokumenttielokuvassaan.

Isäni jalanjäljillä (2007) on taitavasti ja ajatuksella tehty kuvaus Kai Donnerista, hänen matkoistaan ja Siperiasta. Tekijä – nyt jo silminnähden iän tuomaa karismaa kantaen – on aktiivisesti mukana ajassa ja kuvassa. Elokuvan tekstissä, tekijän ja hänen isänsä dialogissa, on kouriintuntuvalla tavalla läsnä yleinen ja henkilökohtainen, mennyt ja nykyisyys. Teoksesta näkee, että Donner on suunnitellut ja hautonut elokuvaa pitkään. Isäni jalanjäljillä piirtää monella tavalla kauniisti yhteen Donnerille keskeiset teemat.