Juoksupoika

Luin aamulla Markku Rönkön romaanin Juoksupoika (Like 2008, 200 s). Se on trilogian kolmas osa. Ensin ilmestyi Talonmies (2006), sitten Roskakuski (2007). Kuten edellisissä kirjoissaan, mainosalalla uran tehnyt Rönkkö hallitsee kielen erinomaisesti. Juttu juoksee, eikä töki. Luettavuudeltaan teksti on huippua, nopeaa ja vaivatonta.

Juoksupoika on tarina miehestä, joka elettyään menestyksellisessä valheessa koko elämänsä menettää kaiken: työnsä, perheensä ja terveytensä.

Mies selvittelee tilannettaan muistelemalla, viinaa juomalla, juoksemalla sekä toteuttamalla veljensä viimeisen toiveen, jäätävän ahkioretken lapsuuden saareen. Käy selväksi, että menestyksestään huolimatta "juoksupojalta" yksi jos toinenkin asia tuppaa jäämään kesken.

Kyse ei ole rahasta. Kultainen kädenpuristus takaa toimeentulon, mutta ongelmana on häpeä. Mies pitää kansainvälisen Nokia-uran loppumisen salassa perheeltään, joka lähtee yhdessä tuumin Sveitsiin omia prospektejaan toteuttamaan. Hieman kliseistä, mutta ei epäuskottavaa. Asiaa auttaa se, että tällä kertaa erityisen huonosti kirjoitettuja tai editoituja kohtia ei teoksesta löydy.

Tehokas kieli tukee sinänsä simppeliä tarinaa, jossa on elokuvanomaisia leikkauksia. Ne, kuten viittaukset elokuviin toimivat hyvin - tosin mainittua Köyhien raitiovaunu -nimistä elokuvaa ei ole, on vain Akira Kurosawan Köyhien pikajuna. Alkuperäinen nimi, Dô desu ka den, toki viittaa raitiovaunuun ja sen ääneen. Rönkkö on elokuvamiehiä mainoselokuvan parista.

Rönkön kirjat tuntuvat kummallisella tavalla omilta. Vaikka tästä puhuminen on naurettavaa, Rönkkö kirjoittaa niin kuin itse haluaisin kirjoittaa - tai vielä naurettavampaa, fiilis on kuin itse olisi sen kirjoittanut. Toiseksi tarkoin ylös kirjatut lapsuuden ilmiöt ja kokemukset pakottivat varmistamaan, onko mies saman ikäinen kuin minä. On, vain reilua vuotta vanhempi. Miten muuten hän puhuisi Uriah Heepistä? Kolmanneksi kirjan paikat ovat kovin tuttuja.

Aivan hurmaantunut en sentään ollut. Minua ärsytti mainoksien maailmasta kumpuava tarve tuottaa ajankuvaa luettelemalla erinäisiä tuotemerkkejä. Yksittäisinä ne saattaisivat toimiakin, mutta välillä tuntuu siltä, että kerättyä aineistoa on purettu liian tiuhaksi kudokseksi. Sama aineiston keruun ja kirjallisen käytön samanlaisuus vaivaa muuten Kjell Westön teksteissä.

Juonen ohuus ei ole kaksisataasivuisessa tekstissä yllätys. Päähenkilö lentää kapitalismin pesuveden mukana ulos, mutta Rönkkö ei selittele eikä taustoita. Näin vain on. Sama koskee perhesuhteita - poikkeuksena lapsuuden perhe, veli, isä ja äiti, joista tosin vain veli saa taustoitusta. Aineksia on karsittu kovalla kädellä tai sitten Rönkkö on luonnostaan säästeliäs kirjoittaja.

Rönkön kielen ja tekstin tehokkuus karsii kovalla kädellä eeppisiä elementtejä. Erityisen rankalta se tuntui kun otin iltapäivällä luettavakseni Amos Ozin 650-sivuisen suurteoksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. (Otava 2007).

Mielikirjailijoihini kuuluva Oz on epäilemättä yksi maailmankirjallisuuden suurista nykyisin.