maanantaina, toukokuuta 04, 2009
Tapahtumia, kirjoja ja elämyksiä
Kesä lähestyy huimin askelin, minkä huomaa parhaiten perheen pärskähtelyistä ja oman naaman punotuksesta. Koivuallergia on niitä, miltä olen itse välttynyt, vaikka muuten olenkin luonnolle varsin allerginen. Joskus jopa omalle luonnolle. Aurinko sen sijaan punaa posket ja vähän muutakin. Ei voi mitään.
Viikon lomailu otti kunnon päälle, varsinkin kun mukana oli Vapun kaltainen massajuhlintatapahtuma. Pitkän päivän ilta kului Juttutuvassa, missä pöydällinen intoutui illan hämärtyessä laulamaan kaikki mahdolliset poliittiset viisut varsin hyvästä ulkomuistista. Yllättävän usein jouduin vain seuraamaan: eri seuroissa on aikanaan laulettu sittenkin eri lauluja. Mutta joskus niinkin päin.
Lukeminen on jäänyt kirjoittamisen vuoksi viime kuukausina vähälle. Menneellä viikolla käteen sattui monia kiinnostavia kirjoja. Ensimmäiseksi on mainittava Kaarle Sulamaan Lotat, uskonto ja isänmaa. Lotat protestanttis-nationalistisina nunnina (SKS 2009), joka avaa uusia uria väliin paatoksellisiakin virityksiä saaneeseen lottatutkimukseen. Suosittelen.
Savo ja sen kansa on myös SKS:n uusia virityksiä. Jykevä eepos odottaa vuoroaan, mutta pikainen selailu osoitti, että lähes viisikymppiä maksanut teos kuuluu tällaisen isän puolelta (pohjois)savolaisen (pielavetisen) uteliaan hyllystöön. Koska en ole itse koskaan Savossa asunut, tietopaketti tavoista ja kielestä kuuluu viimeistään tässä vaiheessa sisäisen identiteetin etsintään.
Peter Gayn Modernism (W.W. Norton & Company 2008), Matti Klingen Napoleonin varjo (Otava 2009) ja Amos Ozin Tammen keltaisen kirjaston Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ovat myös luettavana (2002/2 p. 2007). Näiden lisäksi eri puolilla huoneistoa lojuu parikymmentä loisteliasta lukukirjaa, tieteestä viihteen perukoille.
Eilen jatkuvasti venyvän ja muuttuvan lukulistan kärkeen nousi omaelämäkerta Nimeni on Moore, Roger Moore (LIKE 2009). Sir Roger suostui valokuvaankin ja laitan sen tänne blogiin jahka valokuvaaja saa photoshopattua minut siitä vierestä julkaistavaan kuntoon. Tehtävä ei ole helppo edes ammattitaitoiselle kuvamanipulaattorille.
Varsin sympaattiseksi osoittautunut supersankari kuuluu elämänmittaisiin elämyksien sarjaan: Ivanhoe-televisiosarja siitä kun isä telkkarin meille osti, Pyhimys ja Pyhimyksiä ja veijareita ovat 007-virityksien ohella olleet kasvukokemuksia populaarikulttuurin moniulotteisessa paletissa minun elämässäni.
Erityisesti painotan huumorin määrää ja luonnetta. Jos kohta saksalaisesta kulttuuripiiristä varoittavana esimerkkinä omaksuttu jöröjukkaisuus on täällä päin maailmaa kuin kotonaan, itse olen tuntenut viehtymystä englantilaiseen huumoriin. Mooren ja häneen liittyvien kulttuurituotteiden yhteydet Yhdysvaltoihin ovat tietysti moninaiset ja siksi on ehkä puhuttava sen sijaan englantilaishuumorista.
Moore korosti koko ajan sitä, kuinka hän vastustaa väkivaltaa tosielämässä. Se näkyy myös hänen rooleissaan, vaikka hänellä Bondina oli jo otsikossa lisenssi tappamiseen. Populaarikulttuurissa väkivalta on saanut valtaisan sijan, mutta mielestäni Mooren eri rooleissa huumori ei peitä vaan lieventää näiden kuvaohjelmien väkivaltaa. Monissa muissa huumorin ja väkivallan yhdistelmä saattaa toimia myös toisin päin.
Tunnisteet:
huumori,
James Bond,
kirja,
Roger Moore,
väkivalta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Vaan kuka on tämä Ben Nost joka on kirjaasi kynäillyt?
Vois se olla myös Peer Host. Voi tätä pikkusieluisuutta taitelijanimmarin äärellä!
Pär Horst?
No nyt on kirjoittajan kuva yläpuolella. Jos se auttaisi tunnistamaan. Tai sitten ei...
Mutta veikkaanpa, että tällä nimmarilla saa kaksi kuppia keittoa eläkepäivinä, jos on tarvis.
Lisenssi tappamiseen taisi kuitenkin leffan nimessä olla Timothy Daltonilla?
Joo, mutta se on 007-ominaisuus. Kaksi nollaahan tarkoittaa juuri sitä.
Hieno saalis. Moorehan on tunnetusti ainoa oikea Bond - jos Connerya ei lasketa.
Joku kehtaa julkiseti tunnustautua pielavetiseksi juuriltaan. Äitini on ollut Kauralan Iitalla (Ida Sedergren) ja Eemelillä piikana.
Sukua ovat, mutta eivät ihan läheltä.
Ei kai pielavetisyydessä mitään häpeämistä ole?
Lähetä kommentti