Mitä ajattelin just nyt

Ensiaatoksein oli, että jatkan kirjoittelua vasta helteiden mentyä. Mutta kestävät näemmä tosi pitkään. Kuumin kesä minun elämässäni, eikä se enää tunnetusti ole ihan lyhyt. Luettelin viimeksi joukon kesälukemistostani ja ovathan ne sitä edelleen. Vieläpä kovin tyynesti ja hiljaa, joten moniäänisyyden teoria epäilyttää tällaista arkistomyyrää vieläkin.

Uusiakin on otettu esille. Alain Badioun kolme kirjaa Theory of Subject, Being and Event sekä Logics of Worlds ovat netin sattumaostoksia, varmaankin jonkin älyblogin inspiroimana, ja epäilemättä tällaiselle filosofian taapertajalle ikuisuusluettavaa. Amatsooni kantoi ne kotiin kolmessa viikossa merten takaa.

Oikein hiki lentää kun ajattelee, että niiden silmäilyn rinnalla sopii hyvin järjestellä 1990- ja 2000-luvun postimerkkikokoelmaa. Alennuskansiossa, joka silti maksoi muutamaan kertaan Badioun helmet, on muovilla suojattu paikka lähes jokaiselle keksittävissä olevalle suomalaiselle merkille. Vain erikoisuuksille ei omaa sijaa ole.

Kelpaa noin hienoihin kansioihin laittaa nykypostin tuhruisia ja olemattomia leimauksia á la Itella. Mutta muutamalla kotimaisella paikkakunnalla leimaa osataan vielä käyttää. Sinne kauas jonnekin voisi rahdata itsenäisyyspäivänä niitä mitaleita, parhaan leimauskäden omistavalle postin naiselle ja miehelle. (Lupaan, että jonakin päiväni mainitsen jos ei muuten niin inspiroivien kirjoitusaiheiden vähyyden vuoksi parhaita paikkakuntia.)

Kun kaunista kirjekuorta katsoo, tuntee sydämessään, että tuo leimaa läiskivä käsi tietää paikkansa. Se on Isämaallista työtä, vaikka firma onkin mennyt vähän alaspäin näissä asioissa. Tai ei ihan vähän: kirjeen kanto kestää tänään kaksi päivää kaupungin sisällä, kun Kusti polki sen tunnissa tai viimeistään huomenaamuksi. Patrioottinen henki ratkeilee tästä tiedosta.

Sopivan tavallisen, amerikkalaisen journalistitaustan omaava Chris Hedges on kirjoittanut kuumaan ilmaan luettavaksi sopivan teoksen Empire of Illusion. The End of Literacy and the Triumph of Spectacle. Ellei sitten ajattele niin, että on epämukavaa nauraa helteessä. Se kertoo tarinoita siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että jos todellisuuden ja illuusion välinen ero häviää, kulttuuri kuolee. Tästä on sanottava jotakin.

Minä en näin pitkälle vielä itse pääse, sillä näköni on riittävän hyvä katsoessani aamuisin peiliin (- partaa ei voi ajaa ilman peiliä). Mutta mitä katsovat teinit, kun katsovat itseään peilistä? Hedges aloittaa amerikkalaisen showvapaapainin tarinoiden analyysilla, sillä niissä tarinoissa ja niiden vastaanotossa on amerikkalainen todellisuus tiivistetyssä muodossa ja kohta seuraavat tiputuskilpailut (Idols, saariseikkailut yms.)

Se on helppo huomata, että varsinkin amerikkalaiseen televisioon ja ainakin suurimpaan osaan Suomessa toimivista televisiokanavista on jäänyt vain varakkuuden ja hedonismin maailmat, työväenluokka on lähestulkoon kadonnut kuvaruudusta: "They are mocked, even as they are tantalized, by the lives of excess they watch on the screen in their living rooms."

Tämä on tietysti pientä verrattuna, mitä todellisuuden sijaan tarjotaan: evankelioivia pastoreita, New Age -mystiikkaa ja pop-psykologiaa sekä erinäköisiä elämänohjeita markkinoivia konsultteja.

Todellisuus määritellään näissä narsismin kulttuurin toimijoissa Saatanan työksi, tappiomielialaa levittäväksi, negatiiviseksi ajatteluksi ja toiminnaksi ja joksikin sellaiseksi, joka estää meidän sisäisen olemuksemme ja voimamme toteutumisen. Mehän olemme kaikki erityisiä ("special"), myös ominaisuuksiltamme ("entitled") tai sitten aivan kerrassaan ainutkertaisia, uniikkeja - näin sanovat yhteen ääneen uskonnon popularisoijat omilla kanavillaan, henkilökohtaista voimaantumista esittelevät, korporatismin edustajat ja poliittista osallistumista markkinoivat konsultit äänitorvineen.

Mikäli tämä yksilöllisyys ei ole riittävästi toisten mieleen, ei hätää, sillä värikonsultti, vaate-alan stylisti, kampaaja, meikkaaja ja kauneuskirurgi hoitavat lopun: hintana vain ilmainen osallistuminen tv-ohjelmaan, joka alkaa kertomalla pois heitettävän totuuden. Sen että juuri tällainen luuseri olet nykyiselläsi.

Päinvastaisia esimerkkejä tarjoavat julkkikset. Heissä ruumiillistuvat fantasiamme yhteenkuuluvuudesta, kuuluisuudesta, menestyksestä ja täyttymyksestä. Meidän omalla elämällämme, tämän hetkisellä todellisuudellamme, ei ole muuta tarjottavaa kuin frustraatio, viha, epävarmuus ja epäkelpoisuus. Kierre on väistämätön. Mitä enemmän vieraannumme todellisuudestamme, sitä enemmän investoimme meille tuutin täydeltä tarjottuihin tyhjiin lupauksiin, me suorastaan kerjäämme sitä.

Epätoivoissamme lääkitsemme itseämme ontolla pelillä, näiden viettelijöiden toteutumattomilla lupauksilla lopussa odottavasta onnellisuudesta, mitä ei unohdeta toistaa miljoonia kertoja.

Minä-kultti on saanut kulttuurissamme dominoivan aseman. Kultin piirteet muistuttavat psykopatin muotokuvaa: pinnallinen charmi, suuruudenhullu ajattelu (grandiositeetti), tarve välittömään tai suoraan stimulaatioon (tässä ja nyt -hedonismi), taipumus valehteluun, petokseen ja manipulaatioon ja kyvyttömyys tuntea katumusta tai syyllisyyttä. (Itse täytän näistä kahdeksasta piirteestä vain kuusi tai ehkä melkein seitsemän, osan toki vain muita ärsyttääkseni, mutta teen sen niin usein, etteivät ne enää erota todellisuutta illusioistani.)

Persoonallisuuden voi hankkia ostamalla ja kuluttamalla. Persoonallinen tyyli korvaa tasa-arvon.

On todellakin jo käynyt niin, että demokraattisen tasa-arvon käsite on hukattu - muutenhan yli 700 000 ääntä saanut Hanna Pakarinen olisi valittu Suomen arvostetuimmaksi henkilöksi eikä suinkaan C. G. E. Mannerheim, joka sai vain reilut 100 000 ääntä ja on sitä paitsi kuollut. Minä-kultti sallii meidän saada täsmälleen sen mitä ikinä haluamme. Voimme tehdä mitä hyvänsä, vähätellä ja tuhota kaikki ympäriltämme, mukaan lukien ystävämme, jotta voisimme saada rahaa, tulla onnelliseksi tai kuuluisaksi. Kuuluisuus ja varakkuus oikeuttavat itsensä ja niillä on oma moraalikäsityksensä. Sillä miten sinne päästään, ei ole väliä. Kun olet siellä, kukaan ei kysy.

***

Ei kai tämä sentään mikään hairahdus syrjäpoluille ollut. Takaisin vuodatuksesta filosofiaan. Nythän on kuitenkin niin, että Badioun englannintaja kehuu myös Subjektiteoriaa hauskaksi kirjaksi. Joku toinen sanoi sitä Althusserin seuraajan Badioun vaikemmaksi. Täytynee ottaa matematiikan sarjateorian pikakurssi ilmojen viilennyttyä, maolaisuuteenhan tulee tässä perehdyttyä ihan itsestään. Kaikki merkit viittaavat sihen, että Badiou on yhtä omaperäinen (tai koten kotoperäisemmin sanotaan hullu) kuin Althusser oli.

Ällistyttävältä keskikesän kirjastoreissulta yllättäen palannut - välietappeina olivat mm. tyhjä viiniravintola ja lähes yhtä tyhjä karaokepaikka - palannut kantoi sohvalle asti Timo Hännikäisen ystävällisesti toimittaman teoksen Mitä Houellebecq tarkoittaa?

Pelottavaa sen sijaan on, että esseesarjan seuraava, syksyllä ilmestyvä kirja on nimeltään Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? Siis joukko nykyesseistejä pureutuu populistipoliitikon teksteihin päätyönään? Analysoisivat Timo Soinia. Siitä saisi vähemmän irti, ja työllä olisi juuri siksi enemmän merkitystä.

Veikkaanpa että moni muukin sanoo kysyvänsä itseltään ja vähintäänkin Mr Googlelta, kukas tämä Houellebecq on. Arvon esseekirjailijamme joutaisivat käyttämään hetken kiireisestä vapaa-ajastaan esim. Michel Houellebecq -wikipediasivuston täydentämiseen omilla oivalluksillaan.

Ennen päivän juureskeittoa ajatukset olivat klaarit ja iskevät one-linerit vyöryivät mieleeni yksi toisensa jälkeen. Ulkona puutarhan hoitoon käytetty 120 db:n leikkuri ja teinin kiistapuhelut taustalla häivyttivät ne alkuunsa tätä kirjoitettaessa. Sitä paitsi vaimo puhuu tiskialtaan äärellä yksinään.

Juuri tätä varten hankin modernin sanelukoneen. Sillä voi tallentaa neronleimauksensa. Mutta vain jos oppii sitä käyttämään...

Kirjoja, kirjoja

Mieletön määrä paksuja kirjoja. Se on ratkaisu hellepäivien ihastuttavan hitaaseen elämänmenoon. Mielilukemispaikan, viileän lattiapatjan vierelle on kasaantunut useampikin sarja eepoksia, ei suinkaan aiheen mukaan järjestettynä, vaan sattuman sanelemana salaattina.

Heikkohermoinen ajattelisi niiden vain keränneen pölyä, koska moneen ei ole tartuttu viikkokausiin, parhaimpiin kai kuukausiin. Monet ovat pistäytyneet parvekkeella, keittiön pöydällä, vessan pesualtaan reunalla ja kävelylenkeillä, jonne tosin mieluummin yrittää valkata kevyempää kannettavaa vaimon pakolliseen kassiin. Joillakin voisi hyvinkin olla imagokirjan luonne. Intellektuaalinen merkkituote.

En enää muista, milloin ykköspino on siirretty paikasta x paikkaan y jonkin tekosyyn varjolla. Vastaavia pinoja on siellä täällä sitä osaa asuntoa, jonka hallintaan minulla on nimellinen oikeus. Jokanaisen oikeus tallaa tämän yli harva se hetki.

Joidenkin kirjojen lukeminen on nautinnollista, vaikka mieluisa operaatio ei tunnut etenevän lainkaan. Canettin kulttuurihistoriallinen muistelmatrilogia, joiden nimissä liitetään kytkökseen erinäisiin ruumiinosiin sinne kuulumattomia esineitä, on luettu ja odottaa syventävää kertausta. Samaan sarjaan kuuluvat ehdottomasti Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ja Günter Grassin Avarammille aloille. Sanataidetta ja koettua sekä kuviteltua historiaa.

Jos sanavarastoon on jätetty sana nerokas, sitä voi hyvin näistä jättiläisteoksista käyttää. Eivät ole helppoja, mutta ei tarvitsekaan. Ongelma ei tietenkään ole sujuvuudessa, vaan lukijan taustatiedon puutteessa. Paljon nimiä ja heidän tekemisiään, joihin yleissivistys ei läheskään aina riitä, vaikka ensyklopedismi olisi harrastuksista suurimpia. Siinä osa niiden viehätystä.

Näihin näkyihin, makuihin ja tunnelmiin voi liittää jättimäisiä tarinakollaaseja subjektiksi personifioiduista kaupungeista, eräänlaisia kaupunkihistorioita Lontoosta, Berliinistä, Pietarista ja viimeksi Pariisista - Pietaria lukuunottamatta kaikkien lukeminen kesken, eikä urakka ihan heti päätykään. Magrissen Tonava sentään, ja toinen Välimeren herbaario (vai mikä se oli?) kesken; Braudelin Välimerta kai en saa koskaan luetuksi kokonaan. Hyllyssäkin on vain lyhennetty, noin 800 sivuinen versio englanniksi käännettynä.

Rinnalle matkaoppaita ja lyhyitä historioita. Ja A. N. Wilsonin The Victorians sekä saman tekijän viktoriaanisen ajan jälkeistä kautta Britanniassa vuoteen 1950 asti luonnehtiva After the Victorians. The World our parents knew, nämäkin kaksi yhteensä varmaankin osapuilleen 1350 sivua.

John Keaven The Life and Death of Democracy on lähes tuhatsivuinen. Se alkaa itse asiassa täysin uskottavalla väitteellä, että demokratia ei ollut kreikkalaisten keksintö. Kiva tiiseri teokselle, joka on ensimmäinen kokonaisesitys demokratian historialle yli sataan vuoteen.

Tietokirjoja on varattu muutaman kesäloman verran: kirjoja valistuksesta, renessanssista, ympäristöstä, mm. ilmastonmuutoksen historia ja toista kiloa painava esitys Suomen maaperän muodostumisesta.

Kesäkirjailijaksi, jonka suomennetun tuotannon siis yritän lukea läpi, on Colin Dexter. Morse-leffat ovat kyllä kymmenen kertaa parempia kuin nämä kirjassa varsin tylsän hahmon ympärille luodut keskinkertaiset kirjalliset tuotteet.

Mutta tämä kaikki on hauskaa jos sitä vertaa siihen, kuinka kidutan itseäni tämän aamun tapaan Suomi-popin juonnolla. Siipalla on varmaan hauskempaa - hammaslääkärissä.

Syksyn lukulistaa

Työpaikan muutto Punavuoresta Sörnäisiin (Sörnäisten rantatie 25) realisoituu tällä viikolla. Lähes kuusi vuotta jatkunut matkustaminen Helsingin eteläisiin osiin siis päättyy, taakse jäävät tutuksi tulleet maisemat ja kadunkulmat.

En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.

Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.

John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.

Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.

Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.

Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.

Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.

Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.

Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.

Hiotaan timantteja

Työpaikka on muuttunut muuttotantereeksi ja nyt ei sähköpostikaan pelaa, joten on keksittävä vaihtoehtoisia työtapoja. Oma työhuone on jo täyteen pakattujen muuttolaatikoiden vallassa. Siirtymä Punavuoresta Sörnaisiin tapahtuu parin seuraavan viikon kuluessa.

Kirjoittavalla tutkijalla vaihtoehtoja onneksi riittää: eri arkistot ja kirjastot tarjoavat loputtoman saran työtä pelkäämättömälle. Niissä on myös oma rauhansa vaikka kännykkä on keksitty. Lukemista riittää myös perinteisen kirjan muodossa.

Elokuvahistorian tutkija joutuu tietysti silloin tällöin myös elokuvateattereihin, vaikka kyllä pääosa työstä tehdään nykyisin dvd-pohjalta, eikä vhs ole sekään kokonaan roskakoriin joutunut.

Oma onneni on ollut se, että viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut myös puhetoveri, tietäväinen kollega. Tutkimuksen suuret ideat ja pienet oivallukset saavat usein alkunsa tekstien tai kuvien äärellä ellei sitten parvekkeella tupakilla tai sohvalla hetken tauolla, mutta niitä on hyvä testata ja hioa keskusteluissa.

Nämä juttutuokiot eivät aina täytä poliittisen korrektiuden vaatimuksia, mutta räiskähtelevistä muotoiluista jalostuu usein uusien ajatusten timantteja.

Tämä vaatii sitä, että samasta asiasta voi keskustella useasti. Ja se ei ole monille mahdollista.

Yksin puurtaminen on ainakin historiankirjoittajille yleinen synti. Jos ala on kilpailtu, tutkimusprosessia sävyttää usein suoranainen salailu. Omia oivalluksia ei päästetä ilmoille, ja mieluummin puhutaan ilmojen pitämisestä kuin asiasta. Samasta syystä myöskään kollegat eivät kommentoi vaan jo proseminaareissa ja laudaturseminaareissa parhaiten opittu vaikeneminen on kultaa.

Jostakin syystä vaikeneminen jatkuu vielä julkaisujen jälkeenkin, mutta siihen on tarjolla jo muitakin selityksiä.

Päivän kritiikki

Hesari on näemmä tänään noteerannut kirjamme Jussi Karjalaisen arviossa.

Poistun sen mukaisesti takavasemmalle pitkälle kävelylenkille.

Uudet ajatukset

Uuden kirjan suunnittelu on jännittävä vaihe. Se on välttämätöntä vaikka tietääkin, että hankkeen lopussa kaikki on toisin. Kyse on siis aluksi eräänlaisesta paleontologiasta, hirmuliskon luiden ja jälkien löytämisestä, keräämisestä ja kokoamisesta. Yksityiskohtainen tarkastelu antaa mahdollisuuden päättää, onko dinosauruksella siivet, valaalla jalat tai jopa onko vastaantuleva ilmiö lintu vai kala.

Seuraavaksi on siirryttävä arkeologiaan. Luonnontieteellisellä tarkkuudella kaivetaan esille kaikki olennainen materiaali, jota lähilukemalla verrataan suunnitelman loogisiin päätelmiin. Materiaali - valittu tai saatavissa oleva - tuo aina esille uusia asioita, joita suunnitellessa ei ole älynnyt ottaa huomioon. Tämä muuttaa suunnitelmaa. Päättelykykyä on käytettävä etenkin silloin, kun tutkittava asia osoittautuu monimutkaiseksi, epäselväksi tai ristiriitaisten tulkintojen ja tutkimustulosten hämärtämäksi.

Puuttuvien lähteiden maailmassa historiantutkijan työ on pitkälle päättelyä. Antiikin (ja sitä varhaisempien elämänmuotojen) tutkimus lienee tätä käyttänyt eniten. Kekseliäisyys, innovaatiot ja uudet tulkinnat ovat kunniassa, kunnes saavat muodon ja sisällön, jonka uskaltaa asettaa kritiikin alaiseksi. Sen vastakohta on runsaudesta tehtävä seulonta ja tiivistäminen, jossa mukaan kelpuutetaan vain olennainen, suunnitelman laajuudessa tietenkin. Usein sama historiahanke pitää sisällään molempia aineksia. Toisista jaksoista on paljon materiaalia, toisista ei juuri mitään. Pitää osata kontekstoida ja zoomata tarpeen mukaan.

Lopuksi on kirjoitettava historiaa. Rakenne, tyyli ja sisältö saavat tarkoituksenmukaisen - lue: julkaisukelpoisen - muodon. Jälleen kerran aiemmin tehty työ joutuu uuden kokonaistarkastelun kohteeksi ja edessä on muutoksia. Historioitsija joutuu tekemään myös kompromissejä vaikka ei haluaisi. Kyse ei ole vain tutkimuksen etiikasta, vaan siitä, että kaikki ei ole selvää. Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa tämä realisoituu usein virkkeinä, joista ei ota selvää Erkkikään. (Tämän vuoksi käännökset ovat usein tärkeissä kohdassa parempia kuin alkuperäinen).

Nämä vaiheet ovat osittain päällekkäisiä. Joka tapauksessa ne vaikuttavat toinen toisiinsa, mikä aiheuttaa usein ongelmia loogisen esityksen suhteen. Myös virheet, joskus mitä kummallisimmat, ovat usein seurausta (abstraktin) päättelyn ja (konkreettisen) muotoonkirjoittamisen välisestä suhteesta. Pää ei erota niitä toisistaan, vaikka pitäisi. Siksi niitä virheitä on vaikea tunnistaa (omasta tekstistään). Kukaan ei kuitenkaan osanne kirjoittaa lopullista tekstiä kerralla.

However, eräänä päivänä, jos henki vielä pihisee, uusi kirja on valmis. Sitten on viikko aikaa henkäistä, jollei satu olemaan muuta tekemistä. Miksi minusta tuntuu, että se viikko on jo mennyt.

Dokumentin ytimessä ilmestyy tänään

On aika todeta tyynen rauhallisesti: Hetki lyö! Tänään ilmestyy laajimman paikallislehden mukaan "perusteos dokumenttielokuvan historiasta": Jari Sedergren & Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009 ja sivuja kertyi lopulta 537.

Hyvin varustetut kirjakaupat ovat tietenkin kirjammekin suhteen hyvin varustettuja. Emme kaihda julkaisuutta tässä asiassa. Ottakaa yhteyttä vapaasti.

Apropos! Pistäydyin viime viikolla studiossa, ja nyt näyttäisi siitä olevan tulossa Kirjakerho-ohjelmaan vajaa tunti jutustelua aiheena Propaganda sotakirjallisuudessa. Ylen tietojen mukaan lähetys tulee Radio1:ssä: (Huom, uusi aika) "Perjantaina 28.8.2009 klo 13.00 - 13.55, toinen lähetys lauantaina 29.8.2009 klo 8.05. Keskustelun aiheena Teemu Kaskisen esikoisteos Sinulle yö ja Eero Tuomaalan Taistelupartio 102. Jukka Kuosmasen vieraina Lasse Lehtinen ja Jari Sedergren."

15 kirjaa

Tämä on nopea. Älä mieti liian kauan. Listaa viisitoista kirjaa, jotka pysyvät mielessäsi aina. Ensimmäiset viisitoista, jotka muistat alle 15 minuutissa. Merkitse 15 ystävää, minut mukaanlukien, sillä olen innokas näkemään mitä kirjoja ystäväni valitsivat.

1. Joseph Heller, Catch-22.
2. Italo Svevo, Zenon tunnustuksia.
3. Robert Davies, Viides rooli.
4. Robert Musil. Mies vailla ominaisuuksia.
5. Elias Canetti, Pelastunut kieli & Soihtu korvassa & Silmäpeli. (Muistelmasarja)
6.Thomas Mann, Taikavuori.
7. Jaroslav Hasek, Kunnon sotamies Svejkin seikkailut.
8. Fedor Dostojevski, Rikos ja rangaistus.
9. Halldor Kiljan Laxness, Atomiasema.
10. Joseph Conrad, Pimeyden sydän.
11.Marianne Alopaeus, Pimeyden ydin.
12. Simo Puupponen, Siunattu hulluus.
13. Jörn Donner, Isä ja poika.
14. Väinö Linna, Sotaromaani.
15. Juhani Aho, Rautatie.

Kiitos kaikille mukaan kutsuneille!

Intohimoa maanantaina

Saan taittovedokset tänään. Paketissa on kuulemma lopulta 560 sivua, joten pysyimme kuosissa tälläkin kertaa.

Muuten ei sitten kuulu paljon mitään, paitsi Facebook-testi, jonka tulos pääsi vähän niin kuin yllättämään:

"Jari teki Mikä luonnetyyppisi on? -testin ja ja tulos on Rakastaja.
Tunteesi johtavat sinua, ja teet ratkaisusi sen hetkisten tunteitesi pohjalta. Sinulla on erittäin syviä ystävyyssuhteita toisten aknssa. Perheesi ja ystäväsi ovat sinulle aina tärkeämpiä kuin työ tai harrastukset. Toiset tietävät, että he voivat luottaa sinuun, vaikka välillä pitävätkin sinua liian tunteellisena. Olet erittäin intohimoinen."

Mainittakoon, että kirjoitusvirheet lainauksessa ovat testin tekijän.

Tekstiä ja puhetta

Kevättä on pitänyt. Kirja, jonka taittovedosta odotellaan ensi viikon lopulla, ilmestyy näillä näkymin elokuun puolessa välissä eli kuukautta suunniteltua aiemmin. Siis suunnilleen, noin.

Kirja-arvostelusta tai muusta media coveragesta kiinnostuneiden kannattaa kääntyä sitä ennen SKS:n puoleen.

Pistäydyn huomenna Turussa. Kulttuurihistorian alaan liittyvä vastaväitös, joten ei siitä vielä enempää. Täytynee opiskella rituaaleja tänään.

Tapahtumia, kirjoja ja elämyksiä

Kesä lähestyy huimin askelin, minkä huomaa parhaiten perheen pärskähtelyistä ja oman naaman punotuksesta. Koivuallergia on niitä, miltä olen itse välttynyt, vaikka muuten olenkin luonnolle varsin allerginen. Joskus jopa omalle luonnolle. Aurinko sen sijaan punaa posket ja vähän muutakin. Ei voi mitään.

Viikon lomailu otti kunnon päälle, varsinkin kun mukana oli Vapun kaltainen massajuhlintatapahtuma. Pitkän päivän ilta kului Juttutuvassa, missä pöydällinen intoutui illan hämärtyessä laulamaan kaikki mahdolliset poliittiset viisut varsin hyvästä ulkomuistista. Yllättävän usein jouduin vain seuraamaan: eri seuroissa on aikanaan laulettu sittenkin eri lauluja. Mutta joskus niinkin päin.

Lukeminen on jäänyt kirjoittamisen vuoksi viime kuukausina vähälle. Menneellä viikolla käteen sattui monia kiinnostavia kirjoja. Ensimmäiseksi on mainittava Kaarle Sulamaan Lotat, uskonto ja isänmaa. Lotat protestanttis-nationalistisina nunnina (SKS 2009), joka avaa uusia uria väliin paatoksellisiakin virityksiä saaneeseen lottatutkimukseen. Suosittelen.

Savo ja sen kansa on myös SKS:n uusia virityksiä. Jykevä eepos odottaa vuoroaan, mutta pikainen selailu osoitti, että lähes viisikymppiä maksanut teos kuuluu tällaisen isän puolelta (pohjois)savolaisen (pielavetisen) uteliaan hyllystöön. Koska en ole itse koskaan Savossa asunut, tietopaketti tavoista ja kielestä kuuluu viimeistään tässä vaiheessa sisäisen identiteetin etsintään.

Peter Gayn Modernism (W.W. Norton & Company 2008), Matti Klingen Napoleonin varjo (Otava 2009) ja Amos Ozin Tammen keltaisen kirjaston Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ovat myös luettavana (2002/2 p. 2007). Näiden lisäksi eri puolilla huoneistoa lojuu parikymmentä loisteliasta lukukirjaa, tieteestä viihteen perukoille.

Eilen jatkuvasti venyvän ja muuttuvan lukulistan kärkeen nousi omaelämäkerta Nimeni on Moore, Roger Moore (LIKE 2009). Sir Roger suostui valokuvaankin ja laitan sen tänne blogiin jahka valokuvaaja saa photoshopattua minut siitä vierestä julkaistavaan kuntoon. Tehtävä ei ole helppo edes ammattitaitoiselle kuvamanipulaattorille.

Varsin sympaattiseksi osoittautunut supersankari kuuluu elämänmittaisiin elämyksien sarjaan: Ivanhoe-televisiosarja siitä kun isä telkkarin meille osti, Pyhimys ja Pyhimyksiä ja veijareita ovat 007-virityksien ohella olleet kasvukokemuksia populaarikulttuurin moniulotteisessa paletissa minun elämässäni.

Erityisesti painotan huumorin määrää ja luonnetta. Jos kohta saksalaisesta kulttuuripiiristä varoittavana esimerkkinä omaksuttu jöröjukkaisuus on täällä päin maailmaa kuin kotonaan, itse olen tuntenut viehtymystä englantilaiseen huumoriin. Mooren ja häneen liittyvien kulttuurituotteiden yhteydet Yhdysvaltoihin ovat tietysti moninaiset ja siksi on ehkä puhuttava sen sijaan englantilaishuumorista.

Moore korosti koko ajan sitä, kuinka hän vastustaa väkivaltaa tosielämässä. Se näkyy myös hänen rooleissaan, vaikka hänellä Bondina oli jo otsikossa lisenssi tappamiseen. Populaarikulttuurissa väkivalta on saanut valtaisan sijan, mutta mielestäni Mooren eri rooleissa huumori ei peitä vaan lieventää näiden kuvaohjelmien väkivaltaa. Monissa muissa huumorin ja väkivallan yhdistelmä saattaa toimia myös toisin päin.

Viimeistellään

Tilanne on vakava, kun oma typeryys ajaa hulluuden partaalle. Jo yli neljännesvuosisadan olen tolkuttanut kaikille, että ottakaa varmuuskopio. Aina.

Eilen en ottanut. Koko päivän työ meni hukkaan. Mutta onneksi oli printti - puoli tuntia sadattelua ja pari tuntia töitä ja taas mennään. Pohjana oma moga, mutta en viitsi alkaa selitellä, kun kuitenkin nauratte. Mutta älkää tehkö samoin. Pääsin kotiin iltakymmeneksi.

Ruumis on ollut klesa jo pitkään, mutta nyt näyttää menevän pääkin. Kirjan alkupuolisko on mennyt taittoon, kuvatekstitkin on tehty. Kuvien alkuosaan pitäisi päätyä cd:lle vielä tänään. Niitä on ihan reippaasti. Eilisen jäljeltä kirjaan tuli pieniä vammoja, kun ohimennen korjattuja ei kuitenkaan muistanut, eikä niistä ollut mitään merkintää missään. Se jää oikovedoslukemisessa tehtäväksi.

Jäljellä on kirjan jälkipuolisko, jossa on vielä yhtä ja toista väännettävää, sillä kaikkeen en ole tyytyväinen. Jos henki pihisee, pari viikkoa siihen menee, sillä viilaus on hidasta eikä laikkaa voi käyttää. Viitteitä on jo nyt toista tuhatta ja lähdeluettelokin näyttää kasvavan mittoihinsa. Elokuvahakemisto puuttuu, nimihakemisto on tarkistusta vaille valmis, kun siihen lisää muutaman tietyn, myöhään kuvioihin ilmestyneen hahmon.

Juttuja, kirjoja ja festivaaleja

Keskiviikkona julkaistaan uusi osa Martti Turtolan toimittamasta Sodassa koettua -sarjassa. Mukana on tällä kertaa minultakin artikkeli sodan ajan elokuvasta ja radiosta.

Keskiviikkona voi jo ottaa iisimmin, sillä silloin nyt tehtävillä oleva kirja pitäisi olla kustannustoimittajalla luettavana. Paljon jää vielä valvottavan ensi yön jälkeenkin tehtäväksi, kuvatekstit ja elokuvahakemisto. Mutta leipäteksti alkaa olla kasassa. Yöllä valmistuvat viimeiset tekstit ja sitten koko päivä vielä luetaan ja viilataan ja vaihdellaan kappaleiden paikkaa ja sitten takaisin. Jotenkin niin se aina menee.

Loppuviikolla vierailen Tampereella, kun siellä on festivaalitunnelmaa.

Kavan uudet sivut

Pari sataa tiukkaa sivua tekstiä siirtyi muiden luettavaksi. Hyvä niin, mutta muutama viikko tässä kuitenkin menee huhkiessa.

Elokuva-arkiston eli Kansallisen audiovisuaalisen arkiston uudet kotisivut ovat nyt käytössä.

Arkiston esityksiin voi nyt ostaa lippuja verkossa. Käyttäkääpä hyväksenne!

Sanojen vankila

Pienen tauon jälkeen paluu kirjoittamiseen tuntui ihan mukavalta. Kirjaprojektin aikana on tekstejä tullut sirotelluksi sinne tänne ja tänään yllätyin, kun yhtäkkiä löysin kahdeksantoista sivua tekstiä, jota en muistanut kirjoittaneeni.

Tietysti kadonnut ja nyt löytynyt teksti palautui mieleen sitä lukiessani. Huolettomaksi se ei tietenkään tehnyt. Tiedän, että koneellani pitäisi olla muutamia tekstipätkiä, jotka kuuluisivat kirjaani. Mutta minkä nimisen fileen sisälle ne ovat kääriytyneet?

Tekstikorpus siis kasvaa tahattomasti. Kollega kävi vilauttamassa salaista tekstiään, jota on nyt kertynyt 30 liuskaa. Itselläni muhii takaraivossa saman mittainen lisäys jo muutenkin massiiviseen eepokseen, mutta sen tieltä voi raivata tilaa nykyisestä leipätekstistä. Toisin sanoen kirjoitan yhden luvun kokonaan uusiksi siinä toivossa, että sanominen tiivistyisi. Kollegan teksti joutuu sekin kyllä viikatteen viemäksi, sillä toistoja siihen epäilemättä sisältyy.

Luulenpa, että kustannustoimittajamme käy näillä sivuilla kuin vaivihkaa katsomassa, mitä hirvityksiä tänne kirjoitan. Hän on tunnustanut. Sanon, että ei kannata olla huolissaan.

Valokuvat eivät ole valmistuneet, joten voimme vielä piilottaa sanojen vankilaan salakuljetettavaan kakkuun viiloja. Joten älä kysy vielä mitään, teemme pitkää päivää.

Vorwärts!

Päivät, illat ja yöt etenevät hiljalleen erinäisiä töitä tehden. Kirjaa viimeistellään luku kerrallaan ja eilen illalla sain vihdoin autonomian ajan dokumentaarista elokuvaa koskevan luvun teknisesti valmiiksi. Siinä on kaikki mitä olet aina halunnut tietää autonomian ajan dokumentaarisista kuvista.

Rankasta päivästä huolimatta onnistuin ennen puolta yötä jopa oikolukemaan luvun 40 liuskaa ykkösrivivälillä. Silmäilin kuitenkin sen jälkeen parin tunnin ajan massiivista Saksan dokumenttielokuvahistoriaa, josko he olisivat keksineet jotakin, mikä minulta puuttuu. Aika tasoihin mennään, vaikka saksalaisten perinpohjainen osaaminen on kadehdittavaa.

Kuvien lopullinen valinta on vielä edessä. Valikoimaa on lisännyt se, että kirjan elokuvista on skannattu yli 350 kuvaa. Tämän luvun kuvat täytyy pikata näinä päivinä. Niin pääsemme eteenpäin. Vorwärts! Aina vain eteenpäin! (Topo Leistelä, 1941)

Ennen aamukuutta aloin katsoa irakilaisbrittiläistä dokumenttia, joka kertoo erään perheen Saddamin jälkeisestä elämästä. Life after the Fall on kiintoisa juttu - suosittelen yhdeksi DocPoint-elokuvaksi ensi tammikuussa. Katalogiteksti valmistui hetki sitten. Sunnuntaina tein vastaavan Iranin vallankumouksesta 1978-9 kertovasta filmistä For Freedom, joka vie ainutlaatuisella tavalla kameran keskelle mielenosoitusten myllerrystä. Kasailin vielä yötä myöten viiden arkiston elokuvaesitteen kredut valmiiksi.

Kustantaja lähetti myös oikovedoksen parikymmensivuisesta artikkelistani erääseen jättimäiseen kirjasarjaan. Muutakin kiireellistä oikoluettavaa on, onneksi ei aivan hirmuisia määriä. Ja pari katalogitekstiä, jotka muhivat päässä. Kun on kypsää, printataan nopeasti fileen.

Jo nyt voi sanoa, että näillä näkymillä ensi vuoden tuloksesta tulee erinomainen, vaikka työpaikalla edessä on raskas muutto Punavuoresta Sörnaisiin. Tämän voi sanoa täällä, vaikka se eilen kehityskeskustelussa jäi sanomatta.

Markkinat vetävät

Markkinoille on torvet töristen saapunut Herttoniemen historia, joka julkistetaan tänään sunnuntaina Herttoniemi-päivänä. Klikatkaa linkkiä, niin tiedätte missä.

Vaimo esittelee kirjansa Herttoniemi. Kylä, kartano ja kaupunginosa puolen päivän jälkeen. On vajaan parin sadan sivun pakettiin liitetty parin sivun juttu minultakin otsikolla Herttoniemi elokuvissa ja niinpä tämä on julkaisupäivä pieneltä osin myös minulle.

Työpaikallakin tapahtuu. KAVAn uusin tuote, tutkija Ilkka Kippolan ja arkistonhoitaja Tommi Partasen toimittama dvd Valkokankaan Mannerheim, näyttää olevan markkinoilla. Veikkaan siitä myyntimenestystä, joten nopeimpien kannattaa pitää kiirettä.

Aihepiirin hevijuusereille kannattaa muistuttaa, että seuraava kulttuuriartefakti on sekin tuloillaan. Suunnitelman mukaan kohta lokakuun puolen välin jälkeen ilmestyy jatkosodan uutiskatsausten ja sodan aikaisten lyhytelokuvien kokoelma Hyökkäävät kamerat nelois-dvd:nä. Toinen vastaava paketti, sodan loppuvuosien katsaukset ja runsaasti lyhäriekstroja, on tulossa varmaankin vuoden päästä. Hommat eivät siis lopu, sillä tässä minullakin on vähän sormia pelissä.

Ennen sitä, tämän kuun lopulla, painosta pitäisi saada ulos Kimmo Laineen ja Juha Seitajärven toimittama teos Hannu Lemisestä. Kirjan nimi on Valkoiset ruusut - huomaan että en tiedä mahdollista alaotsikkoa. Siihen sain kirjoittaa toivottavasti riittävän jykevän artikkelin poliittisesta Hannu Lemisestä.

Kirja on monipuolinen pläjäys aiemmin vähänkäsitellystä elokuvaohjaajasta, mikä käy ilmi alla olevasta seminaariesittelystäkin. Elokuvan ystävät, pistäkääpä kalentereihinne tämä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) pidettävä tilaisuus:

VALKOISET RUUSUT -SEMINAARI 26.9.2008 klo 14-16.30

Kirjan esittelevät päätoimittajat Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi sekä Kaarle Stewen (Hannu Leminen yleensä ja televisioura), Antti Alanen (Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta), Minna Santakari (Lemisen lavastukset), Outi Nieminen (Helena Karan tähtikuva), Heini Hakosalo (Leminen sairauksien kuvaajana).

Kirjan kirjoittajia on aika monta muutakin, joten älkää ihmetelkö, jos katsomosta kuuluu spontaaneja aplodeja.

Niin ja mainittakoon toinenkin, jo ensi viikon perjantaina käyntiin pyrähtävä tapahtumasarja. Eero Tammi suunnitteli ja hän yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa organisoi sarjan 1980-luvusta. Tuttuun tapaan KAVA tarjoaa puitteet ja hoitaa elokuvat paikalle.

Elokuvien lisäksi paikalla on paljon elokuvia tehneitä vieraita Kaurismäistä ja Frankeista lähtien. Ja monille tuttuja ja toisille tuntemattomia elokuvia viihtyisässä Orionissa.

Paketti on tiivis ja veikkaisin aikamoista festaritunnelmaa ensi perjantaista lähtien... Näkemisiin näissä joukkotapahtumissa yleisön parissa!

Kesän leppeää tuulta

Aah, kesä. Lämmin sulattaa luita, vaikka juuri nyt pieni pilvipeite viilentääkin ilmaa. Vihdoinkin. Parvekkeelle ei tarvitse viedä villasukkia. Aamulenkillä oli lämmintä.

Loma tuntuu lomalta siksikin, että puolison urakka on vihdoinkin päätöspisteissään. Viimeinen puhelu faktorille on soitettu ja nyt rouskuavat painokoneet. Herttoniemen historia ilmestyy loppukesästä. Ehkä se stressikin siitä.

Turms, kuolematonta nyt pari päivää luettuani enteilin siipalle ennenunia: painosta ilmestyvät 1500 teosta on ladottu kauniiseen pinoon ja onnellinen kirjailija lähenee hiipivin, melkein lentävin askelin sen äärelle ottaakseen yhden kaunokaisen syleilyynsä. Mutta samalla kun sormi koskettaa päällimmäistä kirjaa, pino alkaa silmissä murtua ja haihtuu hiukkasina kesän leppeään tuuleen.

Espresso odottelee jo parvekkeella.

Kesä ja kondomit

Kesällä emme voi välttää kondomeja.

Aamiaispöytäkeskustelussa esiin nousi sosialidemokraattien kondomikampanja "tunne demari sisälläsi". En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että feminismihormonin alainen naisväki motkotti iskulauseen olevan yksipuolisesti miehinen. Että siis demari olisi aina mies.

Vastalauseet siitä, että kondomi on jollakin tapaa väistämättä miehinen, kaikuivat tavalliseen tapaan kuuroille korville. Sukupuolitettu mikä sukupuolitettu. Sanoin että sukupuolituttu väline se on ennen sitä. Toivottavasti.

Eteläisessä Afrikassa kondomeista tehdään varsin usein myös jalkapalloja. Opin tämän dvd:stä, jossa esille on pantu joukko sellaisia afrikkalaiseurooppalaisena yhteistyönä tehtyjä dokumenttielokuvia, joilla on ja pitää olla yhteiskunnallista merkitystä tässä ja nyt.

Elokuvien yhdistävä teema on HIV tai AIDS. Tekijätiimi lupaa elokuvien olevan "positiivisia, provokatiivisia, humoristisia ja rohkeita", ja niin ne ovatkin.

Seitsemän maan elokuvia esittelevä DVD on osa lukulistalleni Sodankylässä konkretisoitunutta Iikka Vehkalahden ja Dan Edkinsin teosta Steps by steps. Linkki vie dokumenttiprojektin nettisivustolle Sambiaan, jossa kirjakin ilmestyi toukokuussa.

Iikka muuten lykkäsi kirjan kainalooni toiveikkaana: "Kun sinulla on tuo blogikin." Tähän on tultu. Aihe on kyllä kova paketti journalismia blogilla tai ilman!

Palailen jahka saan yli 200-sivuista teosta selatuksi. Onneksi kuuden tunnin päästä on aikaa itsensä toteuttamiseen muutenkin kuin työn kautta.

Kuva on pihistetty jalkapallon kunniaksi kroatialaisesta blogista, jonka osoitteen onnistuin missaamaan...

Aargh, elokuvahistoriaa

Vaikka olen lähemmäs tuhat suomalaista elokuvaa nähnyt - en tiedä olenko tuon haamurajan rikkonut, kun en niitä oikeasti laske - en ole koskaan kirjoittanut kotimaisesta näytelmäelokuvasta oikeastaan mitään.

Paitsi joitakin kymmeniä, ehkä jopa yli sata - vai onko niitä sittenkin vielä enemmän? - tasoltaan vaihtelevaa elokuvaesitettä, yleensä yhteen liuskaan puristettuna. En ole niiden sivumääriä laskenut, mutta pelkkää Suomi-Filmiä sain 130 liuskaa ykkösrivivälillä, kun älysin printata ne tilapäisestä alisuoritusmasennuksesta kärsiessäni. Näitä esitteitä on tehtailtu eri ohjaajien retrospektioiden yhteydessä: esimerkiksi Ilmari Unhon leffoista tekstejä on paljon.

Pinkka syntyi vahingossa. Listasin jostakin syystä ensin kaikki Suomi-Filmi Oy:n valmistamat näytelmäelokuvat ja laitoin otsikoiden täytteeksi peräkanaa satunnaiset kirjoitukseni niistä. Veikkaisin, että reilusti yli puolesta on tullut jotakin kirjoitetuksi. Muut yhtiöt sitten päälle, Edvin Lainetta on aika nippu, mutta prosenttiluku on niissä varmaan huonompi. Ehkä niistä saa joskus jotain maailmalle leviteltyä.

Unohtakaamme työvelvollisuudet ja kysykäämme tämän reduktion jälkeen miksi tätä teen? Syy on yksinkertainen. Monet elokuvat ovat parempia, kun niitä joutuu katsomaan tarkkaavaisesti sen vuoksi, että niistä on kirjoitettava. Itse asiassa monet elokuvat tulevat sillä tavoin paljon paremmaksi. Ja sitä paitsi minusta on hauska herätä aamulla kello neljä ja katsoa ennen kuutta päivän ensimmäinen kotimainen elokuva vuodelta 1945.

Muutamia kymmeniä sivuja, tai ehkä jonkinverran yli sata tai kaksisataa sivua, saattaisi kertyä niistä teksteistä, joita olen luentoina pitänyt joko täsmäaiheista tai yleisesityksinä yksittäisistä elokuvista, elokuvaryhmistä (esim. sotaelokuvat) tai eri teemoista Suomessa tai ulkomailla.

Osa niistä voisi olla laajennettavissa jonniinmoisiksi artikkeleiksi. Yksi parikymmensivuinen taitaa olla jo "painossa" - se ilmestyy aikanaan tieteellisessä lehdessä netissä.

Historiankirjoittaja ei näe kättensä tuloksia aivan heti - odotusajat voivat olla huimia. Mutta niin ovat kirjoitusajatkin. Hyvä kirja vie seitsemän vuotta. Nopeammassakin aikataulussa voi selvitä, mutta tulos on huonompi. Tietysti pöytälaatikossa ja isoissa aivoissa voi olla jotakin, jota muissa ammateissa kutsuttaisiin ammattitaidoksi tai kokemuksen tuomaksi eduksi. Ei meidän alalla, mikäli ymmärrän kustannustoimittajien kulmakarvoja. En tarkoita tällä tietenkään omiani, vaan niitä muita, jotka valmistavat tuotteeksi kaikki ne kirjat, joita kirjakaupoissa nykyään myydään.

Päälle tulevat tietysti ne osapuilleen noin 160 sivua kansallisfilmografioista (osat 11-12), missä työstin "sisältöselostukset" ja lehdistöreaktiot omiksi osioikseen. Voiko sen huonompaa otsikkoa olla kuin "sisältöselostus"? Sitä kun miettii, niin tietää millaista työtä se on. Tarpeellista, mutta puuduttavaa. Jos ette usko, kokeilkaa. Laittakaa koko elokuvan tarina ja tapahtumat - mieluummin sujuvasti - edes yhden kerran yhteen liuskaan. Itse ei silloin saa keksiä mitään, mutta silti on pakko.

Sen työtehtävän hauska puoli oli lukea suomalaisten elokuvakriitikkojen saavutukset aasta ööhön. Erittäin opettavaista. Uskoisin selviäväni hommasta jossakin pienemmässä lehdessä. Isompiin lehtiin tarvitaan isompi ihminen.

Tämän lisäksi olen tietysti julkaissut tuhat sivua suomalaisesta elokuvasensuurista. Suomalaisiin elokuviinkin se sensuuri joskus ulottui, joten ehkä siitäkin on laskettavissa pieni lisä Suomen elokuvahistoriaan suomalaistenkin elokuvien osalta. Kirjojen kansikuvat näkyvät tuossa blogin laidalla ja nykyään myös kirjastojen hyllyillä. Niitä ei enää lainata entiseen malliin.

Suomalaiset historiankirjoittajatkaan eivät niitä lue - ainakaan lähdeluetteloissa niitä ei näy - vaikka aina silloin tällöin pitäisi tarkistaa, onko ruuti jo keksitty. Suomen poliittisen historian uusimman painoksen lähdeluetteloon se oli päässyt. Nyt tiedätte miksi historioitsijat lukevat kollegoiden kirjoja kuin dekkaria - kurkkaavat ensin loppuun.

Jos kohta kollegat eivät viitsi lukea, siteerata tai edes noteerata, ei niitä kirjakaupoissakaan koskaan ole laitettu historiahyllyyn myytäväksi, vaikka juuri siellä ne menisivät paremmin kaupaksi.

Kirjakauppojen elokuvaosastot ovat ekstremistejä varten - kirjani ovat, jos ovat, takanurkassa ylimmässä kerroksessa, eikä niissä suomalaisia kirjoja ole juuri myytävänä sen ilmestymisen jälkeisen viikon jälkeen. Pienemmissä kirjakaupoissa niitä tuskin edes näkee, sillä pienemmissä kaupungeissa ihmisten ei tarvitse nähdä kirjoja, kun he saavat niitä niin halutessaan postimyynnin tavoin kirjakaupasta tilata. Moni tilaa sen sitten kirjastoon. Onneksi on netti, mutta ei sielläkään ole paikkaa mistä näistä kertoa.

Tämä kaikki siis siksi, että olen viimeistelemässä artikkeliani Hannu Lemisestä kertovaan kirjaan. Olkoon se ensimmäiseni tällä saralla, kun tuo yksi "painossa" jo yli vuoden ollut ei tahdo tulla millään julki.

Ensikertalaisena kuitenkin pelkään kokemattomuuteni seurauksia. Ehkä tästä ei tule mitään. Olen nimittäin kirjoittanut 45 liuskaa ykkösrivivälillä, jota voitaneen pitää pitkähkönä kirja-artikkeliksi ja kirjan toimittajat ovat tunnetusti tarkkoja ja täsmällisiä tutkijoita, ja heissä on se ja vain se vika, että he eivät tunne Ciceron pojalleen opettamaa armo-käsitettä...