Orionissa (Eerikinkatu 15) 28.4.2010, alkaen klo 16.45
Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (Osat I ja II)
Suomi 1935 / 1940. Tuotantoyhtiö: Jäger-Filmi. Tilaaja: Valtion Tiedotuslaitos. Tuottaja: Kurt Jäger. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Ensio Rislakki, Iivo Härkönen, A. O. Väisänen. Kuvaus: Frans Ekebom. Musiikki: Alli Tallaan esittämät kansanlaulut, Vanja Tallaan kanteleensoitto ja Timo Lipitsän vanhanajan kanteleensoittoa, aitokarjalaissävel-miä runolauluista. Leppäniemen sekakuoron esittämiä kansanlauluja ja Ahri Vornasen itkijävaimon esitys. Leikkaus: Kurt Jäger. Ääni: Kurt Jäger. Esiintyjiä: Alli Tallas laulaa kansanlauluja, Vanja Tallas soittaa kannelta, Timo Lipitsä soittaa kannelta ja lausuu runoja yhdessä oppilaansa Vuorisen kanssa, itkijänainen Ahri Vornanen esittää itkuvirsiä, Leppäniemen sekakuoro laulaa kansanlauluja, myös nimisävelen. Musiikin sovitus: Martti Parantainen. Helsingin ensiesitys syksyllä 1940. VET 27.9.1940, Aa5: 1432 – S – 550 m (16 mm) / 45 minuuttia. Valtion filmitarkastamon esityskielto 20.9.1944.
Saksalaissyntyinen Kurt Jäger, maailmansodan lentäjä ja elokuvan värityksen spesialisti palkattiin Suomi-Filmiin sen jälkeen, kun yhtiön johto oli 1921 tehnyt opintomatkan Saksaan. Alan ammattimies värvättiin Erkki Karun ja kumppanien paluumatkalla Tukholmasta rakentamaan Suomen ensimmäistä "värilaboratoriota". Jäger irtosi yhtiöstä vuosikymmenen puolivälissä, mutta itsenäinen yritys toisensa jälkeen kaatui taloudellisiin ongelmiin. Näin Taide-Filmin ja Komedia-Filmin dokumentaarisesti merkittävät aineistot joutuivat Suomi-Filmin omaisuudeksi ja kierrätettäväksi erityisesti osana SuFi:n perustamaa kaitalainaamon toimintaa. Jägerin yrittäjäsilmästä kertoo se, että uusi Jäger-Filmi oli perustettu jo ennen Komedia-Filmin lopettamista.
Viimeistään kansainvälisille markkinoille tarkoitettu Elämän maantie (1927) epäonnistuminen ja pienet elokuvayrittäjät järkiään kaataneen suuren laman myötä maassa vallitsi aitosuomalaisuuden henki. Jäger ymmärsi, että tämän kaltaisessa maassa ulkomaalaistaustaisen oli syytä kiinnittäytyä siihen mihin muutkin yhtiöt, kansalliseen. Tämä liimautuminen suomalaisuuteen on leimaa antava piirre yhtiön tuotannossa koko 1930-luvun.
Kansalliseen kutistuminen oli selvää viimeistään äänielokuvan murroksen jälkeen: suomenkielinen äänitys suunnattiin propagandistisesti "kansalle" ja "suomalaisille", ulkomaalaista elokuvaa vastaan suojauduttiin protektionistisin aattein. Mykkäelokuvan tekoa Suomessakin elähdyttäneeseen kansainväliseen läpimurtoon uskoi tuskin kukaan ajateltiinpa asiaa rajat ylittävän taiteen tai vientiteollisuuden näkökulmasta.
Jäger suuntasi energiaansa jo 1930-luvun alusta äänielokuvaan ja äänityslaitteiden rakentamiseen. Hän vuokrasi verstaan (Kaisaniemenkatu 4) ja alkoi rakentaa äänityskameraa yhdessä insinööri R. Branderin ja elokuvakoneenhoitaja Hugo Rannan kanssa. Työstä syntyi ”Jäger-ton äänimenetelmä”. Jäger toimi aktiivisesti äänittäjänä peräti neljässä äänielokuvassa vuonna 1931.
Vuoden 1932 nimenmuutoksessa vapautunut nimi Jäger Filmi O.Y. otettiin uudelleen käyttöön vuoden 1938 helmikuussa, kun Jägerin uuden yhtiön yhtiöjärjestys hyväksyttiin. Huhtikuussa yritys rekisteröitiin Helsinkiin. Yhtiö harjoitti ilmoituksensa mukaan ”elokuvaliiketoimintaa, kuten filmausta, ostoa, levitystä, myyntiä, esittämistä ja/tai filminvuokrausta, elokuvatekstien tekoa sekä muuta elokuva-alaan kuuluvaa työtä samoin kuin kauppaa kaikilla mainittuun alaan kuuluvilla tarvikkeilla”.
Jäger-Filmin ainoa pitkä dokumentti oli vuonna 1935 Kalevalan juhlavuoden elokuvana valmistunut, aitosuomalaisen suomalaisuusliikkeen jyrkästi teloma Kalevalan mailta. Elokuvan vähäinen suosio selittää osin, miksi sen 95 minuutista on säilynyt vain 47 minuuttia.
Elokuvan pirstoi osiin suurelokuvan menestykseen pettynyt Jäger itse. Näyttää siltä, että Kalevalan mailla jaettiin 9.4.1936 järjestelmällisesti tarkastettuihin metsästysteemaa hyödyntäviin veronalennusfilmeihin, jotka ovat nimeltään Ammattimetsästäjiä, Ketun metsästystä vinttikoirilla, Ketun pyydystystä syötillä, Näädän pyydystystä ja kärppä, Saukon pyydystystä, Suden ampumista reestä, Suden pyydystystä verkolla ja saartonuoralla, Sudenajoa suksilla ja teeren ampumista haukkuvan koiran avulla, Turkisten pyydystäjän leiri, Villipeuran pyydystystä ansoilla sekä Villipeuran pyydystystä ja teeren pyydystystä soihdun valossa. Näin elokuvaan perehtyneen kirjailija Ensio Rislakin, karjalaisen sanataiteen tunnettu tulkin Iivo Härkösen sekä Karjalaan spesialisoituneen kansatieteilijä A. O. Väisäsen käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva katosi fyysisenä kappaleena elokuvan historiasta. Elokuvaan sisältyneet lentokuvaukset rajaseudulla, jotka aiheuttivat seudulla huhuja vakoilusta, suoritti armeijan oma erikoismies kapteeni Heikki Parkkonen.
Pitkän Kalevala-elokuvan ainutlaatuista 100 %:sta ääniaineistoa siirtyi puolestaan talvisodan jälkeen valmistuneeseen ja jatkosodassa Valtion Tiedoituslaitoksen levittämään elokuvaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (1940). Äänittäjänä oli toiminut Jäger itse, kuvaajana kokenut Frans Ekebom. jotka Kalle Kaarnan ohjauksessa taltioivat eri laitteilla samanaikaisesti vanhan kansan runonlaulajien ja soittajien esitykset autenttisilla paikoilla. "Aitokarjalainen musiikki, jonka Vanja Tallaan aiheiden mukaan on sovittanut Martti Parantainen, soveltuu kuvien kanssa yhteen ainutlaatuisen esimerkillisesti" yhtiö mainosti alkuperäistä pitkää dokumenttiaan. "Kuulemme sävelmiä, joita emme milloinkaan ole aikaisemmin saaneet kuulla. Sooloesityk-sistä mainittakoon erityisesti Alli Tallaan kansanlaulut, Vanja Tallaan kantelesoitto ja Timo Lipitsän vanhanajan kanteleensoitto, aitokarjalaissävelmiä runolauluista. Leppäniemen sekakuoro laulaa kansanlauluja ja elokuvaan on onnistuttu saamaan itkijävaimon esitys, joka on kerrassaan vaikuttava ja mieleenpainuva." Nämä dokumentaariset, kansatieteellisestikin merkittävät äänitetyt otokset saivat kiitosta myös muuten nih-keältä lehdistöltä.
Nyt esitettävän vuoden 1940 versioon sisältyvän itkijänainen Ahri Vornanen kuvattiin Ägläjärvellä, "suuren salon sydämessä sijaitsevan karjalaiskylän vanhassa kalmistossa", kuten Kalle Kaarna kirjoitti Helsingin Sanomiin (23.12.1934):
"Totisena seisovat myös vuosisataiset kalmistokuuset, joiden naavaisia oksia hiljainen tuulenviri liikuttelee. Mittaan katseellani huikean pitkää runkoa pitkin, joka suippenee kohden taivaan sineä ja jään pitkäksi aikaa seurailemaan pouta-haukan kaartoja korkealla pääni päällä.
Herään mietteistäni Ahri Vornasen itkuvirteen. Olin sanonut, että hän saa aloittaa milloin vain itse parhaaksi näkee. Hän oli päässyt vireeseen ja aloittanut itkentänsä. Hetken päästä olimme mekin valmiina ja saatoimme aloittaa elokuvauksen. Vaikka Raja-Karjalan murre onkin vaikeasti tajuttavaa, ymmärsin kuitenkin Ahri Vornasen itkuvirrestä suurimman osan. Siintävästä taivaasta, kukkivista kedoista ja haudan yllä liepoittavasta kuusenoksasta hän itkuvirtensä runoili, Kuinka ihmiselämän sammuttua taivas ei enää loista, kuinka kukkaset painavat päänsä ja kuinka kuusenoksissa tuuli itkua tui vertaa.
Henkeä pidättäen kuuntelimme ja herätyksen saaneina nyt vasta oivalsimme mitä hengenaarteita olimme tulleet pelastamaan ja että tällä kertaa ikuistimme filminauhalle sellaisia elämänarvoja, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa.
Mutta illan varjot pimenevät ja päivän filmaus lopetetaan. Ahri Vornanen nousee, tekee hartaana ristinmerkin ja katuvalla äänellä kuiskaa: "Dein syndii". Sitten hän menee tsasounaan katumuksen tekoon. Vain selittämällä Ahri Vornaselle, kuinka kalliin perinnön hän jättäisi kansalleen esittämällä itkuvirsiä kameramme edessä ääninauhalle, hän oli suostunut tähän uskonnollisten periaatteiden vastaiseen esitykseen. Tällainen vanhojen uskonnollisten tapojen kunnioittaminen teki meihin syvän vaikutuksen. Jonkin ajan kuluttua näimme hänen, vielä vanhanakin ryhdikkään olemuksensa, tulevan tsa-sounasta ja häipyvän iltahämyiselle tielle."
Otos runonlaulajista kuvattiin Suistamon Koiton kylän "pienessä mökissä", jossa kanteleen erikoismies Lipitsä vietti vanhuudenpäiviään. "Hän soitti meille auliisti kanneltaan, Kaarna kirjoitti, "vaikka vanhuus jo kättä vapisutti sekä esitti runolaulujaan yhdessä oppilaansa Vuorisen kanssa." Filmintekijät olivat liikkeellä viime hetkellä, sillä Vuorinen siirtyi ajasta ikuisuuteen tuonen tuville vain muutamaa viikkoa myöhemmin.
Vuoden 1940 lyhyeen versioon ei sisälly äänitettyjä karhunkaatamistarinoita, jotka 80-vuotias Jaakko Pyy lasketteli vaatimattomalla tavalla nauhalle. Sen sijaan karjalaishäät Suojärvellä saavat osansa. "Esiintyjiksi onnistuimme löytämään henkilöitä, joilla vielä oli muistissaan vanhat häät kaikkine menoineen. Iloinen ja notkea karjalaisrahvas sekä uudenaikaiset äänikoneemme tekivät filmauksen mielenkiintoiseksi ja hauskaksi. Jos sattuikin vastoinkäymisiä, niin pian ne unohdettiin tanssin pyörteessä, joita häthätää pantiin toimeksi vakavan työn lomassa. Niin saimme elokuvanauhalle taas palan muistojen Karjalaa erikoisine tapoineen, jo pois häviämässä olevine murteineen." Vuoden 1940 lyhytelokuvaan murrepuhetta ei ole sijoitettu. Suojärveltä olivat kotoisin myös maanviljelijä, kanteleensa taitaja Vanja Tallas ja hänen tyttärensä Alli Tallas, joka laulunsa lisäksi esitti filmattujen karjalaishäiden morsianta.
Osana sotapropagandaa esitetty – sisällöltään toki viaton – menetetyn Karjalan kuvia sisältänyt elokuva joutui sensuurin hampaisiin ja kiellettiin 20.9.1944 monen muun vastaavan tavoin pysyvään esityskieltoon, jota muodollisesti ei ole koskaan peruttu. Elokuvan sisältö Karjalan vaakunoineen ei tätä toki olisi ansainnut, kyse oli yksinkertaisesti siitä, että rajan taakse jääneiden alueiden julkinen esittäminen edes valkokankailla kiellettiin kategorisesti. Logiikkana on ehkä estää mahdolliset mielenilmaukset tai katkeruuden osoitukset, joilla on tapana vuotaa julkisuuteen.
Rajan takaisesta maailmasta tehtiin valkokankaalla vuosikymmeneksi tabu, jota vasta 1950-luvulla alettiin lieventää näytelmäelokuvaan vähitellen ilmestynein viittauksin karjalaisiin ja Karjalan alueeseen, kuten esimerkiksi Anu ja Mikko ja Opri erinomaisesti osoittavat.
Vuoden 1935 Kalevalan mailla, jonka pituus ylsi lähes 96 minuuttiin, on tuhoutunut uusiokäytössä, mutta vuoden 1940 versio, 45-minuuttinen Jo Karjalan kunnailla lehtii puut…, on säilyttänyt suuren osan kulttuurihistoriallisesti tärkeästä 100 %:sta äänitetystä aineistosta ja toistaa nykymuodossaan alkuperäisen elokuvan rakenteen käytännössä sellaisenaan. Vaikka lyhyen version käyttötarkoitus talvisodan jälkeen ja erityisesti jatkosodassa oli eri, voidaan sitä pitää edustavana myös Kalevalan juhlavuoden 1935 dokumentaarisesta pitkästä elokuvasta.
Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941–44
Suomi 1991. Tuotantoyhtiö: Kinotuotanto Oy. Tuottaja: Claes Olsson. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Claes Olsson lähtökohtanaan Helge Seppälän historiateos Suomi miehittäjänä (1989). Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Yari. Leikkaus: Claes Olsson. Äänitys: Hannu Koski. VET A-26898 – VHS: Kinotuotanto Oy 1994 – S– 506 m / 46 min
Käsitys suomalaisista valloittajina ja Karjalan miehittäjänä toisessa maailmansodassa ei ollut historiankirjoi-tuksen suuria teemoja. Itse asiassa avausta piti odotella 1980-luvun alkuun. Ohto Mannisen Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941 ja Mauno Jokipiin Jatkosodan synty: tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 toivat runsaasti uusia näkökulmia itäiseen valloitusretkeen kansainvälisen politiikan tasolla, mutta käytännön toiminnan tason avasi Antti Laine Suomen miehityspolitiikkaa Karjalassa tarkastelevalla väitöskirjallaan Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944 (1982).
Suurin osa teoksista ei synnyttänyt suurta historiakeskustelua, sillä aihe oli jatkuvasti suomalaiselle julkisuudelle vaikea. Vahinko asia oli sen vuoksi, että uudet historiantutkimuksen tulokset eivät päässeet vaikuttamaan yleiseen käsitykseen tai mielikuvaan Suomen sodan käynnin tulkinnoissa. Vielä nykyäänkin, jatkosodan torjuntavoitto-tulkinnan puitteissa, Suomen sodankäyntiä kaunistellaan tai sievistellään omassa maassa tavalla, joka ei vastaa kriittisen historiantutkimuksen näkökulmia. Avauksia näihin vaikeisiin ja kipeisiin aiheisiin on toki tehty.
Dokumenttielokuvan tekijöistä ensimmäinen suomalaisten keskitysleirien käsittelijöistä oli kokenut elokuvan-tekijä Claes Olsson. Hänen elokuvansa Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941–44, perustui vahvasti Helge Seppälän tutkimukseen ja henkilöön. Petroskoin maisemissa vankileirien ja vankien työpaikkojen jäänteiden pariin saattelee everstiluutnantti Seppälä itse. Hänen paikallistuntemuksensa on kuvattavia polkuja myöten vankka, sillä hän oli 16-vuotiaana vapaaehtoisena ajautunut vanginvartijaksi Petroskoihin tai Äänislinnaan kuten suomalaiset paikan uudelleen nimesivät.
Seppälä asettaakin kyseenalaiseksi tuolloin tiedossa olleet tilastotiedot suomalaisten keskitysleirien vankien määrästä ja erityisesti niissä menehtyneiden lukumäärästä. Suomalaisten arkistoista laskeman luvun 4600 kuollutta ja venäläisten 8000 poikkeavat toisistaan harvinaisen paljon. Epäilemättä luku on suurempi kuin suomalaisten tilastoimat. Ihmisvankien – pääasiassa venäläisten naisten, vanhusten ja lasten tilastointi eteni hitaasti eikä kuolema jäänyt aina odottamaan kantakortin kirjoitusta. Arkistoja ei tehdä historioitsijoita varten vaan aivan muihin tarkoituksiin.
Vahvaa dokumentoinnin tasoa elokuvassa edustavat myös keskitysleirien silloiset venäläis- ja lapsivangit, jotka pääsevät laajasti ääneen omilla kertomuksillaan. Historiallista vakuuttavuutta lisää myös entisten vankien toteuttama uusi dokumentointi, joka tunnistaa säilyneistä valokuvista perheenjäseniä ja tuttavia. Tunnistettaessa kuvien henkilöitä on käytettävä muistikuvia vankien vaatteista / rievuista, sillä olosuhteet leireillä olivat propagandaelokuvien tekemisen ulkopuolella huonot ja ihmisten, jopa oman sisaren tunnistaminen silloisen nälän, kuihtumisen ja sairauksien vuoksi voi olla vaikeaa.
Elokuvan eniten käsittelemä Äänislinnan lapsivankeja kuvaava valokuva on lavastettu, otettu ilmeisesti sodan päättyessä, mutta itse asiaa se ei muu-ta: kyseiset lapset olivat vuosikausia viruneet keskitys-/siirtoleireillä varsin surkeissa olosuhteissa, vaikka suomalaiset petrasivatkin Mannerheimin määräyksestä leirilinjaansa sen jälkeen, kun sodan lopputulos oli selvinnyt sodanjohdolle.
Kiinnostavan dokumentaatiotason elokuva saa myös esitellessään suomalaissotilaan kertomuksen suhteis-taan suomalaistettavaan kantaväestöön. Vuonna 1991, Neuvostoliiton luhistuneiden rakenteiden äärellä, dokumentaristilla oli käytössään suomalaisten sodan aikaista toimintaa koskevaa elokuva-aineistoa paljon vähemmän kuin nykyään, mutta haastattelujen epätavanomaisuus ja korkea taso korvaavat sitä.
Puolustusvoimain katsausten Karjala-aiheisten tekstien kirjoittajan ja selostajan, viipurilaissyntyisen Topo Leistelän ääni tulee katsojille tutuksi, tällä kertaa autenttisessa muodossaan. Se oli harvinaista, sillä puolustusvoimat oli tiukasti pitänyt kiinni linjastaan, joka oli sallinut vähitellen valikoidun kuva-aineiston vapauttamisen mm. maanpuolustusta tukeviin sotavideoihin, mutta ei alkuperäisen, rasistisen ja sotapropagandaa uhkuvan selostusäänen käyttöä. KAVA yhteistyössä Finnkinon kanssa on saattanut muutaman viime vuoden aikana markkinoille sekä talvisodan että jatkosodan keskeiset lyhytkuva-aineistot lähdejulkaisuna, alkuperäisessä asussaan.
Olssonin dokumenttielokuvaa voidaan pitää uraauurtavana. Sitä on myös seurannut vuosien varrella useita Itä-Karjalan miehitystä ja miehityspolitiikkaa sekä vankileirejä käsittelevää elokuvaa. Niiden uutuusarvo on kuitenkin tähän päivään mennessä ollut paljon vähäisempi kuin luvattoman vähälle huomiolle aikanaan jäänyt Olssonin teos.
Elämän tanssi
Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmisyndikaatti Ky. Tuotannonjohto: Markku Lehmuskallio Tuottaja: Ilkka Lehtonen Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Markku Lehmuskallio ja työryhmä: Erkki Malin, Pekka Vainio, Pekka Martevo ja Seppo Virtanen. Musiikki: Matti Koskiala ja Hannu Syrjälahti (kantele). Koreografia: Jyrki Innamaa (Ruhnu, vienankarjalainen häätanssi) Leikkaus: Markku Lehmuskallio. Ääni: Jouko Lehmuskallio. Edit: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Helsingin Nuorisoseuran tanhuajat. VET: 22598. 165 m (16 mm) / 15 min. Orion: digi betacam, 14 min.
Vuonna 1963 valmistunut metsäteknikko Markku Lehmuskallio kypsyi luonnon ystäväksi puukulttuurin ko-neiston osana Pohjois-Karjalan hakkuuaukioilla. Hän samoili ja valokuvasi ahkerasti ja sitten elokuvasi vuonna 1965 ensimmäiset havuntuoksuiset kaitansa. Vuonna 1969 Lehmuskallio oli valmis vaihtamaan ammattinsa täyspäiväiseksi elokuvaajaksi. Metsämiehen silmää terästänyt ammattitaito tuli hankittua lyhytkuvayhtiö Filmitalossa ja kaupallisen Sector-filmin vinhassa oravanpyörässä.
Irtiotto omaan tekemiseen onnistui 1970-luvun puolella, kun Filmisyndikaatti otti tuottaakseen neljä Lehmuskallion syvämietteistä lyhytkuvaa. Luonnon ja ihmisen kriittisellä kameralla nähty hyötysuhde pysyi vuosina 1973-5 rouhaistun sarjan agendalla. Mutta Lehmuskallio ei vain kritisoinut. Hän etsi sivilisaation ja luonnon kadotettua yhteyttä ja ekologista sovintoa alkuperäiskansojen mytologioista yhä syvemmältä. Elämän tanssi näki näistä neljästä päivänvalon viimeisenä ja painui vienalaisen tanssin pyörteissä kivikautisen metsästäjän alkuelämystä kohti.
Kalliomaalausten taakse ei kamera voinut mennä, sillä seinämien primitiiviset jäljet ovat ihmisen luontosuhteen perimmäisintä kieltä, jota elokuvan urbaani harhailija ei kohtaa. Musta symbolinen side silmillään hän ei löydä alkuyhteyteen ympäristönsä kanssa, kuten vienankarjalaisen häätanssin rituaaleja imitoivat muinaisten näkyjen naiset ja miehet. He ovat soidinmenoissa karkeloivien erämaalintujen sisaria ja veljiä, napanuorassa kiinni elämän ja kuoleman piiritanssia pyörittävään mahtavaan toteemiin. Lehmuskallion kameran kautta sudattuva spektri hehkuu maan, taivaan, veden ja metsän kaikkinaista sävyjen uhkeutta. Silti kalliomaalauksista erottuva punainen on ensimmäinen kaikkeudessa ennen muita, yhteistä veriveljeyttä kaikkialle välittävä omin ja syvin elämän väri.
Lehmuskallion lyhytkuvista kaksi palkittiin kansainvälisillä festivaaleilla. Elämän tanssi sai kotimaisen Jussin vuonna 1975. Tekijän pitkien etnisten dokumenttien elämäntyön mittainen kierros päättyi vuonna 2009. Mutta elämän piiritanssin inspiroima uusi kierros käynnistyi välittömästi, tuloksena perimmäisten rituaalien draamadokumentti Maan muisti.
Pihi neito
Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Mipu Music Oy. Tuotannonjohto: Sari Kaasinen Tuottaja: Sari Kaasinen ja Heikki Kemppainen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ville Suhonen. Kuvausten johto ja kuvaus: Tuomo Virtanen. Kamera-assistentti: Rauno Ronkainen. Leikkaus: Leena Haapanen. On-line-edit: Ilmo Lintonen. Musiikki: Värttinä. Laulut: Pihi neito (Seleniko-albumilta) Pääosissa: Mari Kaasinen, Sari Kaasinen, Kirsi Kähkönen, Sirpa Reiman, Reijo Heiskanen, Janne Lappalainen, Tom Nyman, Riitta Potinoja ja Kari Reiman. Tarkastus: 21.4.1993. VET: 27261. 119 m / 4 min. 1:1,66, stereo.
"En mie noita huolinunna, halununna. Eikä mua ne huolinna, kun en mennyt miesten matkaan", muotoili Sari Kaasinen, tuo mainio Värttinän maineeseen nostanut sanoittaja. Sisarukset Sari, Mari ja muut "korkealta ja kovvoo" -laulutytöt, siis Kirsi Kähkönen ja Sirpa Reiman repäisivät mm. karjalaisnaisten runonlauluperinteestä vaikutteensa. Eräs esikuva heille oli Ilomantsin Mateli Kuivalatar, miehiä ja käärmeitä luokille noitunut pahan silmä ja samalla Elias Lönnrotin runosuonen loputtomilla loitsuillaan täyttänyt "lauluakka".
Rääkkylästä lähtenyt ja Kaustisten vuoden 1987 yhtye levytti tuona keväänä ensimmäisen naisenergisen singlensä. Vuoden 1989 albumi "Musta lindu" jäi ensimmäisen kokoonpanon viimeiseksi, kun Värttinän laulava ydin siirtyi Sibelius-Akatemiaan sivistettäväksi. Sieltä liittyivät mukaan kansanmusiikkia, jazzia ja poppia lahjakkaasti sotkevat soittoniekat. Ja jo vuonna 1992 sanailivat uuden Värttinän mimmit suomalis-ugrilaisittain itselleen Emma-pokaalin.
Seleniko-albumin jättimenestys saatteli vuonna 1993 yhtyeen maailmalle. Biisi nimeltään "Pihi neito" kuultiin iskukykyisen musiikkivideon arvoiseksi. Valmistuttuaan se sai näkyvyyttä monilla Euroopan kanavilla, samalla kun Värtinä aukoi kolme kuukautta albumiltaan "kovvoo" maailmanmusiikkilistan päänä.
Filmiltäkin esitetty neljän minuutin video peilaa mustavalkoisilla pinnoilla, mustin silmälasein varustautuneiden Värttinä-tyttöjen tehdessä keikkaa. Kalevalaisen vihkikorun hipelöinti, morsiuspalmikon punonta ja ugrilainen unelma häistä saavat jäädä. "En mua anna huarukkaani" seuraa kapinoivien naisten hokemana oudoille seuduille, missä kiimaiset sudet kuolaavat viettien hämärässä. Pihin neidon film noir -keikkaa Kalevalan mailla ohjasi Ville Suhonen. Hän oli paljaan avoin etnon renessanssia enteileville seireeneille, ja tuona samana vuonna teki Suhonen Angelin tytöille saamelaisuutta setvivän videonsa Dolla.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 28.4.2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti