Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen

Orionissa keskiviikkona 23.3.2011 alkaen klo 17.00
Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen.
Ruotsinkielinen nimi: I dokumentarens kärna: Modus vivendi – dokumentaristen Tuure A. Korhonen.

”Olen hahmottanut oman maailmankuvani enemmän silmilläni kuin korvillani. Huomaan filmaavani ympäristöäni ja tapahtumia, taltioivani todellisuutta ja muokkaavani materiaaliani tietoisesti valveilla ja alitajuisesti unissani.” Tuure A. Korhonen

Kylävalokuvaaja Yrjö Korhosen vuonna 1928 syntyneen pojan miehentie kulki Rääkkylän köyhistä oloista Helsinkiin suurmyymälä Wulffin markkinointipäälliköksi. Tuolloin Tuure A. Korhosen 8 mm:n Canon sai vaihtua 16 mm:n Paillard-Bolexiin. Rikkaus oli tekijänsä läpilyönyt lyhytkuva, joka ansaitsi vuonna 1969 Jussin ja keräsi kansainvälisiä palkintoja. Vuonna 1971 Korhonen perusti yrityksensä nimellä Filmituotanto Tuure A. Korhonen. Yli 100 filmin T.A.K.-Filmi erikoistui tilauselokuviin. Niissä nähtiin viennin edistämistä, teollisuutta, kauppaa, ammatinopetusta, työsuojelua, matkailua ja myös taideteollista muotoilua.

Vasemmistoradikaaleina vuosina Tuure A. Korhonen oli filmihullujen huulilla kirosana. Tilannetta ei suinkaan parantanut Korhosen asema syntipukkina Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea jakavissa elimissä. Aika on nyt armeliaasti toinen ja Tak-filmit nouskoon niille kuuluvaan arvoonsa elokuvina, jotka projisoivat valkokankaalle suomalaisen elämänmuodon perinteet ja perinteestä irtautuvan modernisaation prosessit. Esityksemme lähtee liikkeelle tekijänsä varhaisista kuvista, kun lapsuuden maaseutu vaihtuu Helsinkiin ja sen kameran silmällä nähtyihin aiheisiin.


Rikkaus
Suomi 1969. Ohjaus ja käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Mauri Kalima. Esiintyjät: Veikko ja Martta Turunen. Televisioesitys: 24.6.1983 Yle 1. VET A-20754-S-170 m (16 mm) / 15:35.

Tuure A. Korhosen kunnianteko maan hiljaisille kuvattiin Veikko-enon ja Martta-mummon kotitilalla syyskesän 1968 vehmaudessa. Korhosen kameran kosketus on lapsuuden muistoista hellä.

”Ollakseen rikas ihmisen ei tarvitse olla rikas eli rikkaus ei ole rahalla ostettava arvo.” Mummola Enonkosken Koskitaipaleella oli kahden lehmän ja yhden hevosen pientila, pienistä tiloista viimei-siä. Veikko ja Martta elivät silti onnellisen elämän. He tyytyivät tähän, vaikka pako kaupunkeihin ja rikkaaseen Ruotsiin oli rakennemuutoksen sanelema tunnussävel.

Lyhytkuva sai vuonna 1969 valtion ja kirkon elokuvapalkinnot, kotimaassa Jussi-kirjan sekä Tukholmassa kaitaelokuvien pohjoismaisen Grand Prix -palkinnon. Poikkeuksellisesti Tuure A. Korhosen filmi esitettiin myös Suomen televisiossa.

Muistojen Wulffin kulma
Suomi 1966. Suunnittelu, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Pääosassa: Helmi Koivuniemi. Avustajina: Olli Mäkelä, Holger Frisk, Mauri Waltzer, Olof Nyroos ja Valdemar Galkin. VET: A-19368 – S – 145 m (16 mm) / 13:18

Kun Thomas Wulffin pieni Fredrikinkadun paperikauppa oli siirtynyt Esplanadin numeroon 11, alkoi kauppahuone Oy Wulff AB:n 1970-luvun lopulle jatkunut nousu.

Mannerheimin tieksi muotoutuvan Heikinkadun ja Pohjois-Esplandadin risteyskohtaan oli vuonna 1896 valmistunut Argoksen kulmatalo. Näyttävällä paikalla kohonnut koristeellinen liikepalatsi palveli Wulffin päämyymälänä pitkään. Helsinkiläisten mielissä se vakiinnutti nimensä ”Wulffin kulmaksi”. Arvokkaan talon nostalgia särkyi vuonna 1965 toimitusjohtaja Harry Fr. Wulffin kaudella. Muutto kadun toiselle puolelle saneerattuihin ajanmukaisiin tiloihin oli edessä, osoitteeseen Mannerheimin tie 4.

Wulffin mainospäällikkö Tuure A. Korhonen teki muistojen elokuvansa, kun liike oli viimeistä aikaa auki. Kamera kiertää talon osastoilla vanhan konttoripäällikkönsä Helmi Koivuniemen tuntumassa. Eläkeläisen jäähyväiskäynti on hiljainen hyvästijättö perinteille modernisaation kynnyksellä.

Espa
Helsingfors då och ny
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Tilaaja: Esplanadi ry. ja Helsinki seura. Ohjaus: Tuure A. Korhonen. Käsikirjoitus: Aarni Krohn ja Tuure A. Korhonen. Kuvaus ja äänitys: Sakari Rimminen ja Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Asiantuntijat ja esiintyjät: Eino S. Suolahti, Erkki Vala, Usko Harjanne, Aarni Krohn, Ville Noschis ja Nils-Erik Wickberg. Selostus: Matti Oravisto. Helsingin ensiesitys: 13.2.1978 Diana. Televisioesitys: 6.12.1978 YLE TV1. – VET A-23116 – 295 m (16 mm) / 27:20

Elokuva kahdesta bulevardista ja niiden kehystämästä muistojen puistosta alkoi hahmottua keväällä 1977. Espasta muodostuii virtaaville muistoille näyttämö, joka avautuu helsinkiläisille olohuoneeksi joka kevät. Vuonna 1812 maa oli saanut uuden pääkaupungin. Saksalainen Carl Ludvig Engel suunnitteli sille uuden arvonsa mukaisesti Esplanadin kolmiosaisen puiston ja komeat mannermaiset kadut. Myöhemmin arkkitehti Theodor Höijer täydensi kokonaisuuden ja suunnitteli kerrostalot uusrenessanssin tyyliin.

Espan penkillä istuva Helsingin historian kirjoittanut Eino E. Suolahti käy kiehtovasti läpi puiston kulttuurihistorian. Haastattelu kameralle ehdittiin tehdä vähän ennen professorin kuolemaa. Mehukasta tarinaa Brondan, Kappelin ja Kämpin boheemeista iskee ikinuori kirjailija Erkki Vala. Realismia puiston käytäville valaa Usko Harjanne, kävelijöiden plankkipoika 1910-luvun alussa.


Kaksi Helsinkiä
Två Helsingfors
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tuure A. Korhonen ja Sakari Rimminen. Kuvaus ja leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Piirpauke (Love Records). Äänitys: Tuure A. Korhonen. Miksaus: Matti Ylinen. Haastattelija: Annikki Korhonen. Esiintyjät: Urho ja Anna Oras, Gertrud Wichmann. Helsingin ensiesitys: 29.3.1977. Televisioesitys: 21.8.1979 – VET A-22905 – S – 500 m (16mm) / 27:20

Tarinan kaksi kertojaa edustivat kaupunkinsa asukkaiden kahta äärilaitaa. Idea elokuvasta ei siksi sytyttänyt Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtajaa, pastori Jouni Apajalahtea. Ideologiset ja poliittiset ennakkoluulot sulkivat kaupungin rahahanat ja tästä tuetta jäänyt elokuvayrittäjä on vieläkin katkera.

Elokuvan Gertrud Wichmann oli aikansa seurapiirikaunotar Kaivopuistosta ja Sörkän kundi Urho Oras vakaumuksen punikki. Seurapiirinaisen tarinan täyttää tanssiaiset itse C.G. Mannerheimin partnerina. Yleisesti tiedetty sänkysuhde jää hienotunteisesti kertomatta. Vankilavuodet kiven sisällä antavat Urho Oraksen toisenlaiselle tarinalle kovan ja karhean alustan. Tarinat leikkautuvat taitavasti lomikkain molempia kertojia kunnioittavassa dokumentissa, joka onneksi kelpasi Suomen televisiolle esitettäväksi.

Elokuva herätti kohua Tampereen elokuvajuhlilla 1977, kun se valintaraadin hyväksynnästä huoli-matta pudotettiin kilpasarjasta. Kohun jälkeen se sai kuitenkin festivaaleilla esitysajan lauantaiaamuna kello 8.15 ja sen mukaisesti vähemmän yllättäen vain kaksi katselijaa, mikä nostatti metelin alan ammattilehdissä.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3.2011

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 53. SELOSTAJAT I: URHEILUN MIKROFONIMIEHET

Orionissa tänään 22.09. keskiviikko 16:30
(I dokumentärens kärna 53: Sportreportrar), Suomi
Näytöksen koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren esittelevät näytöksen
Liput paikan päältä tai Klikkaa tästä.

Mikrofonimieheksi oppimassa
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostaja: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen. Filmitarkastus: 1162/1.4.1939 – S – 100 m / 6 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam.

Tie voittoon!
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannonjohto: Holger Harrivirta. Ohjaus, käsikirjoitus: Holger Harrivirta ja Martti Jukola. Selostaja: Martti Jukola. Kuvaus: Unto Kumpulainen. VET: 2320 / 29.10.1946 – S – 250 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

Olympian ovella
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus, selostus: Martti Jukola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino ja Aimo Jäderholm. VET: 4066 / 12.6.1952 – S – 260 m / 10 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

Kouluradio
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Tilaaja: Suomen Yleisradion Propagandaosasto Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostajat: Kaisu Puuskajoki ja Pekka Tiilikainen. Esitys: 95m/8 min (16mm). Orionin esitys: digital betacam.

Poikien suosikit
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Karhu-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kurt Nylund. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Frans Ekebom, Eino Itänen. Ääni: H. Hagström. Filmitarkastus: 1971 / 20.1.1945 – S – 200 m / 7'20". Orionin esitys: digital betacam.

Holmenkollen 1955
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Filmileijona oy. Tuotannon johto: Arvo Tamminen. Ohjaus: Olavi Tamminen. Selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Veli Tamminen. Ääni: Evan Englund. VET: 25.2.1955, Osat 1 ja 2 465 m / 18 min. Orionin esitys: osa 1, 10 min. Kopio, 35mm.

1966 Suomen Suurkisat kutsuvat
Suomi 1965. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SVUL. Ohjaus, kuvaus: Väinö Kolhonen. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. VET: 19114 / 30.9.1965 – S – 260 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm.

Suomi-Ruotsi Nya Ullenilla 27.-28.8.1959
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Tarkastus:. VET: 8955 / 4.9.1959 – S – 505 m / 18 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.

SF-katsaus 44
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi, Arno Carlstedt. VET: 21.8.1959 / 8917 – S – 290 m / 11 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm

Ääniaalltojen akrobaatit valikoituivat ammattiinsa 1930-luvun radiolähetysten ja äänikauteen ponkaisevan elokuvateollisuuden mediahypen nosteessa. Silloin sikisi eetterissä puhuvien toimittajien jumalainen eliitti, joka loi selostavalle tiedottamiselle tyylin ja ilmaisulle tavat politiikan, urheilun, korkean kulttuurin ja matalan viihteen toisiaan syleilevissä maailmoissa.

Selostajien tietoisesti kontrolloima tavoitteellinen kommunikaatio loi ensimmäiset akustiset signaalit, joilla pyrittiin yhdistämään ja vahvistamaan kansakunnan kamarissa istuvien kuuntelijoiden asenteita, uskomuksia ja tunteita. "Maikkien" eteen asettuneet ammattipuhujat tapailivat korostusten ja taukojen oikeaa rytmitystä, ääntämiseen tehokkuutta ja persoonaansa sopivaa soundia. Kohta saarnoihin ja juhlapuheisiin kyllästynyt kansa äimisteli vahvistimista välittyvää tarjontaa uudenlaisen kiinnostuksen vallassa.

Selostavan tiedonvälityksen uranuurtajiin lukeutui teatterimies ja lausunnan opettaja Topo Leistelä (Torsten Leistén). Itsenäistymisen keväässä 1918 STT:n tiedotteita laatinut Leistelä aloitti vuonna 1935 Suomi-Filmin äänellisten lyhytkuvien ohjaajana, tekstien laatijana ja selostajana. Aluksi mykkinä pyörineet Suomi-Filmin Uuutiskuvat saivat Leistelästä ensimmäisen väkevästi sanailevan uutisankkurin. Leistelän omimmat alueet olivat kulttuuri ja matkailu, mutta puhetyöläinen ei suinkaan arastellut naiskauneutta eikä urheilun miehisiä koitoksia. Kamppailulajien selostaminen sopi puhekouluksi dramaturgille, josta tuli kesällä 1941 puolustusvoimien sotakatsausten suulas sanaseppo.

Sotareportaaseilla ja Aunuksen radiosta kansakunnan ääneksi nouseva Pekka Tiilikainen oli aloittanut yleisradion urheiliuselostajana vuotta myöhemmin kuin Leistelä Suomi-Filmissä. Vuosi 1936 oli kuitenkin Tiilikaisen oppi-isän Martti Jukolan, joka selosti suorana Berliinistä voittoisat suomalaisjuoksut.

Nuo radion mainiot puhemiehet esiintyivät elokuvakameralle yhdessä kesällä 1939. Filmistudion lyhytkuvassa Mikrofonimieheksi oppimassa testataan avustajia talvisodan sittemmin peruuttamiin Helsingin olympialaisiin Martti Jukolan ja aisapari Tiilikaisen kriittisen silmän alla. Elokuvan selostusta selostajista vetää tulevan sodan propagandaratsu Reino Hirviseppä ja esiintyjistä arvokkain on uutisluvun grand old man Alexis Af Enehjelm. Jatkossa Yleisradion propagandaosasto käytti tarmokasta Tiilikaista surutta, kuten Kouluradion miehisen karheana selostajana sulosointuisen kuuluttajatar Kaisu Puuska-Joen parina.

Talvisodan aattona Yleisradion selostusosaston johtajaksi nimitetty Martti Jukola väistyi sotien jälkeen radion mikrofonin varresta. Hän antoi kuitenkin äänensä lukuisille lyhytkuville edistäen esimerkiksi raittiuskasvatusta Tie voittoon! -elokuvan kertojana. Vuoden 1952 olympialaisten tiedottamisesta tehtiin ennakkofilmi Olympian ovella. Sen selostajana Jukola vielä esiintyi, ennen kuin kuolema katkaisi sananjuoksun Helsingin olympiavuonna.

Jukolan jalanjäljissä jatkavan Tiilikaisen näkökulma laajeni valomerenä hehkuvan Helsingin öiseen esittelyyn ja muihin tunnevoimaisiin kulttuuriaiheisiin sekä myöhemmin sotareportaaseihin rintamilta. Mannerheimin hautajaisten selostus oli eräs uran huippuhetki. Vasta koitokset "rakasta vihollista" Ruotsia vastaan ja sitkeiden hiihtäjien sankariteot saivat kamppailuslangilla selostustaan tehostavan Tiilikaisen syttymään sodan jaloista nousevan kansakunnan sinivalkoiseksi tulkiksi.

Rauhan palattua palkkasi Arvo Heinosen Arvo-Filmi rahapulassa rypevän Tiilikaisen Helsinkiä esittelevien alkukuviensa katu-uskottavaksi puhemieheksi. Uinti, hiihto ja väkevät voimalajit olivat kuitenkin omin alue. Sieltä lyhytkuvia Arvo-Filmin lisäksi tehnyt Karhu-Filmi ja valkokankaalta karjahdellut Filmileijona turvautuivat Pekan jämäkkään selostajaääneen.

Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen "rehti ja sankarillinen" kampailu koko kansan "Haku-Veikkona" heijastui vielä vahvana tunnevärähtelynä kisafilmissä Holmenkollen 1955. Suomen Suurkisat kutsuvat oli Tiilikaisen vuoden 1965 testamentti ja viimeinen filmiselostus Suomen urheilevalle nuorisolle.

Paavo Noposesta kehittyi tiheämmin tykittävä partneri mörssärinä jyrähtelevän Tiilikaisen rinnalle. Hän sähköisti stadionin selostamossa pikamatkojen välähdykset ja maalaili "suuren urheilujuhlan tunnun" porilaisilta koko kansan käyttöön sovitetun marssin soidessa. Kansa luovi uuden presidenttinsä Urho Kekkosen kanssa kylmässä sodassa, kun Noponen tempaistiin selostuskopista vuodeksi valtoihin 1956. Hän kävi rapakon takana oppimassa "television tiedettä" ja toimi tämän jälkeen pioneerina Yleisradion kuvaviestinnän tehtävissä.

Radion selostajana jo käsite oli pian myös elokuvaeatterissa esitettävien alkukuvien pätevä juontaja, kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun maisteri Noponen vaihtoi punalippujen hulmutessa massaurheiluun Oy Veikko Laihasen tuottamissa TUL:n elokuvissa. SVUL:in urheiluvalijoiden "Finnkampen" hiilimurskalla sytytti kuitenkin selostajan takuuvarmasti siniseen liekkiin. Äänitetyn illuusion tästä antaa Suomi-Ruotsi Nya Ullevilla 1959.

"Isänmaallisuus, oikea suomen kieli ja huippu-urheilun kovuus" väistyivät yhdistelmänä hetkeksi, kun Noponen herkisteli Armi Kuuselaa isiensä maassa ja eläytyi "Lonely boy" Paul Ankan esiintymiseen Linnanmäellä SF-katsauksissa.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 21.9.2010

Dokumentin ytimessä 52: Heimojen Suomi - Karjalaiset

Orionissa (Eerikinkatu 15) 28.4.2010, alkaen klo 16.45

Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (Osat I ja II)

Suomi 1935 / 1940. Tuotantoyhtiö: Jäger-Filmi. Tilaaja: Valtion Tiedotuslaitos. Tuottaja: Kurt Jäger. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Ensio Rislakki, Iivo Härkönen, A. O. Väisänen. Kuvaus: Frans Ekebom. Musiikki: Alli Tallaan esittämät kansanlaulut, Vanja Tallaan kanteleensoitto ja Timo Lipitsän vanhanajan kanteleensoittoa, aitokarjalaissävel-miä runolauluista. Leppäniemen sekakuoron esittämiä kansanlauluja ja Ahri Vornasen itkijävaimon esitys. Leikkaus: Kurt Jäger. Ääni: Kurt Jäger. Esiintyjiä: Alli Tallas laulaa kansanlauluja, Vanja Tallas soittaa kannelta, Timo Lipitsä soittaa kannelta ja lausuu runoja yhdessä oppilaansa Vuorisen kanssa, itkijänainen Ahri Vornanen esittää itkuvirsiä, Leppäniemen sekakuoro laulaa kansanlauluja, myös nimisävelen. Musiikin sovitus: Martti Parantainen. Helsingin ensiesitys syksyllä 1940. VET 27.9.1940, Aa5: 1432 – S – 550 m (16 mm) / 45 minuuttia. Valtion filmitarkastamon esityskielto 20.9.1944.

Saksalaissyntyinen Kurt Jäger, maailmansodan lentäjä ja elokuvan värityksen spesialisti palkattiin Suomi-Filmiin sen jälkeen, kun yhtiön johto oli 1921 tehnyt opintomatkan Saksaan. Alan ammattimies värvättiin Erkki Karun ja kumppanien paluumatkalla Tukholmasta rakentamaan Suomen ensimmäistä "värilaboratoriota". Jäger irtosi yhtiöstä vuosikymmenen puolivälissä, mutta itsenäinen yritys toisensa jälkeen kaatui taloudellisiin ongelmiin. Näin Taide-Filmin ja Komedia-Filmin dokumentaarisesti merkittävät aineistot joutuivat Suomi-Filmin omaisuudeksi ja kierrätettäväksi erityisesti osana SuFi:n perustamaa kaitalainaamon toimintaa. Jägerin yrittäjäsilmästä kertoo se, että uusi Jäger-Filmi oli perustettu jo ennen Komedia-Filmin lopettamista.

Viimeistään kansainvälisille markkinoille tarkoitettu Elämän maantie (1927) epäonnistuminen ja pienet elokuvayrittäjät järkiään kaataneen suuren laman myötä maassa vallitsi aitosuomalaisuuden henki. Jäger ymmärsi, että tämän kaltaisessa maassa ulkomaalaistaustaisen oli syytä kiinnittäytyä siihen mihin muutkin yhtiöt, kansalliseen. Tämä liimautuminen suomalaisuuteen on leimaa antava piirre yhtiön tuotannossa koko 1930-luvun.

Kansalliseen kutistuminen oli selvää viimeistään äänielokuvan murroksen jälkeen: suomenkielinen äänitys suunnattiin propagandistisesti "kansalle" ja "suomalaisille", ulkomaalaista elokuvaa vastaan suojauduttiin protektionistisin aattein. Mykkäelokuvan tekoa Suomessakin elähdyttäneeseen kansainväliseen läpimurtoon uskoi tuskin kukaan ajateltiinpa asiaa rajat ylittävän taiteen tai vientiteollisuuden näkökulmasta.

Jäger suuntasi energiaansa jo 1930-luvun alusta äänielokuvaan ja äänityslaitteiden rakentamiseen. Hän vuokrasi verstaan (Kaisaniemenkatu 4) ja alkoi rakentaa äänityskameraa yhdessä insinööri R. Branderin ja elokuvakoneenhoitaja Hugo Rannan kanssa. Työstä syntyi ”Jäger-ton äänimenetelmä”. Jäger toimi aktiivisesti äänittäjänä peräti neljässä äänielokuvassa vuonna 1931.

Vuoden 1932 nimenmuutoksessa vapautunut nimi Jäger Filmi O.Y. otettiin uudelleen käyttöön vuoden 1938 helmikuussa, kun Jägerin uuden yhtiön yhtiöjärjestys hyväksyttiin. Huhtikuussa yritys rekisteröitiin Helsinkiin. Yhtiö harjoitti ilmoituksensa mukaan ”elokuvaliiketoimintaa, kuten filmausta, ostoa, levitystä, myyntiä, esittämistä ja/tai filminvuokrausta, elokuvatekstien tekoa sekä muuta elokuva-alaan kuuluvaa työtä samoin kuin kauppaa kaikilla mainittuun alaan kuuluvilla tarvikkeilla”.

Jäger-Filmin ainoa pitkä dokumentti oli vuonna 1935 Kalevalan juhlavuoden elokuvana valmistunut, aitosuomalaisen suomalaisuusliikkeen jyrkästi teloma Kalevalan mailta. Elokuvan vähäinen suosio selittää osin, miksi sen 95 minuutista on säilynyt vain 47 minuuttia.

Elokuvan pirstoi osiin suurelokuvan menestykseen pettynyt Jäger itse. Näyttää siltä, että Kalevalan mailla jaettiin 9.4.1936 järjestelmällisesti tarkastettuihin metsästysteemaa hyödyntäviin veronalennusfilmeihin, jotka ovat nimeltään Ammattimetsästäjiä, Ketun metsästystä vinttikoirilla, Ketun pyydystystä syötillä, Näädän pyydystystä ja kärppä, Saukon pyydystystä, Suden ampumista reestä, Suden pyydystystä verkolla ja saartonuoralla, Sudenajoa suksilla ja teeren ampumista haukkuvan koiran avulla, Turkisten pyydystäjän leiri, Villipeuran pyydystystä ansoilla sekä Villipeuran pyydystystä ja teeren pyydystystä soihdun valossa. Näin elokuvaan perehtyneen kirjailija Ensio Rislakin, karjalaisen sanataiteen tunnettu tulkin Iivo Härkösen sekä Karjalaan spesialisoituneen kansatieteilijä A. O. Väisäsen käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva katosi fyysisenä kappaleena elokuvan historiasta. Elokuvaan sisältyneet lentokuvaukset rajaseudulla, jotka aiheuttivat seudulla huhuja vakoilusta, suoritti armeijan oma erikoismies kapteeni Heikki Parkkonen.

Pitkän Kalevala-elokuvan ainutlaatuista 100 %:sta ääniaineistoa siirtyi puolestaan talvisodan jälkeen valmistuneeseen ja jatkosodassa Valtion Tiedoituslaitoksen levittämään elokuvaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (1940). Äänittäjänä oli toiminut Jäger itse, kuvaajana kokenut Frans Ekebom. jotka Kalle Kaarnan ohjauksessa taltioivat eri laitteilla samanaikaisesti vanhan kansan runonlaulajien ja soittajien esitykset autenttisilla paikoilla. "Aitokarjalainen musiikki, jonka Vanja Tallaan aiheiden mukaan on sovittanut Martti Parantainen, soveltuu kuvien kanssa yhteen ainutlaatuisen esimerkillisesti" yhtiö mainosti alkuperäistä pitkää dokumenttiaan. "Kuulemme sävelmiä, joita emme milloinkaan ole aikaisemmin saaneet kuulla. Sooloesityk-sistä mainittakoon erityisesti Alli Tallaan kansanlaulut, Vanja Tallaan kantelesoitto ja Timo Lipitsän vanhanajan kanteleensoitto, aitokarjalaissävelmiä runolauluista. Leppäniemen sekakuoro laulaa kansanlauluja ja elokuvaan on onnistuttu saamaan itkijävaimon esitys, joka on kerrassaan vaikuttava ja mieleenpainuva." Nämä dokumentaariset, kansatieteellisestikin merkittävät äänitetyt otokset saivat kiitosta myös muuten nih-keältä lehdistöltä.

Nyt esitettävän vuoden 1940 versioon sisältyvän itkijänainen Ahri Vornanen kuvattiin Ägläjärvellä, "suuren salon sydämessä sijaitsevan karjalaiskylän vanhassa kalmistossa", kuten Kalle Kaarna kirjoitti Helsingin Sanomiin (23.12.1934):

"Totisena seisovat myös vuosisataiset kalmistokuuset, joiden naavaisia oksia hiljainen tuulenviri liikuttelee. Mittaan katseellani huikean pitkää runkoa pitkin, joka suippenee kohden taivaan sineä ja jään pitkäksi aikaa seurailemaan pouta-haukan kaartoja korkealla pääni päällä.

Herään mietteistäni Ahri Vornasen itkuvirteen. Olin sanonut, että hän saa aloittaa milloin vain itse parhaaksi näkee. Hän oli päässyt vireeseen ja aloittanut itkentänsä. Hetken päästä olimme mekin valmiina ja saatoimme aloittaa elokuvauksen. Vaikka Raja-Karjalan murre onkin vaikeasti tajuttavaa, ymmärsin kuitenkin Ahri Vornasen itkuvirrestä suurimman osan. Siintävästä taivaasta, kukkivista kedoista ja haudan yllä liepoittavasta kuusenoksasta hän itkuvirtensä runoili, Kuinka ihmiselämän sammuttua taivas ei enää loista, kuinka kukkaset painavat päänsä ja kuinka kuusenoksissa tuuli itkua tui vertaa.

Henkeä pidättäen kuuntelimme ja herätyksen saaneina nyt vasta oivalsimme mitä hengenaarteita olimme tulleet pelastamaan ja että tällä kertaa ikuistimme filminauhalle sellaisia elämänarvoja, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

Mutta illan varjot pimenevät ja päivän filmaus lopetetaan. Ahri Vornanen nousee, tekee hartaana ristinmerkin ja katuvalla äänellä kuiskaa: "Dein syndii". Sitten hän menee tsasounaan katumuksen tekoon. Vain selittämällä Ahri Vornaselle, kuinka kalliin perinnön hän jättäisi kansalleen esittämällä itkuvirsiä kameramme edessä ääninauhalle, hän oli suostunut tähän uskonnollisten periaatteiden vastaiseen esitykseen. Tällainen vanhojen uskonnollisten tapojen kunnioittaminen teki meihin syvän vaikutuksen. Jonkin ajan kuluttua näimme hänen, vielä vanhanakin ryhdikkään olemuksensa, tulevan tsa-sounasta ja häipyvän iltahämyiselle tielle."

Otos runonlaulajista kuvattiin Suistamon Koiton kylän "pienessä mökissä", jossa kanteleen erikoismies Lipitsä vietti vanhuudenpäiviään. "Hän soitti meille auliisti kanneltaan, Kaarna kirjoitti, "vaikka vanhuus jo kättä vapisutti sekä esitti runolaulujaan yhdessä oppilaansa Vuorisen kanssa." Filmintekijät olivat liikkeellä viime hetkellä, sillä Vuorinen siirtyi ajasta ikuisuuteen tuonen tuville vain muutamaa viikkoa myöhemmin.

Vuoden 1940 lyhyeen versioon ei sisälly äänitettyjä karhunkaatamistarinoita, jotka 80-vuotias Jaakko Pyy lasketteli vaatimattomalla tavalla nauhalle. Sen sijaan karjalaishäät Suojärvellä saavat osansa. "Esiintyjiksi onnistuimme löytämään henkilöitä, joilla vielä oli muistissaan vanhat häät kaikkine menoineen. Iloinen ja notkea karjalaisrahvas sekä uudenaikaiset äänikoneemme tekivät filmauksen mielenkiintoiseksi ja hauskaksi. Jos sattuikin vastoinkäymisiä, niin pian ne unohdettiin tanssin pyörteessä, joita häthätää pantiin toimeksi vakavan työn lomassa. Niin saimme elokuvanauhalle taas palan muistojen Karjalaa erikoisine tapoineen, jo pois häviämässä olevine murteineen." Vuoden 1940 lyhytelokuvaan murrepuhetta ei ole sijoitettu. Suojärveltä olivat kotoisin myös maanviljelijä, kanteleensa taitaja Vanja Tallas ja hänen tyttärensä Alli Tallas, joka laulunsa lisäksi esitti filmattujen karjalaishäiden morsianta.

Osana sotapropagandaa esitetty – sisällöltään toki viaton – menetetyn Karjalan kuvia sisältänyt elokuva joutui sensuurin hampaisiin ja kiellettiin 20.9.1944 monen muun vastaavan tavoin pysyvään esityskieltoon, jota muodollisesti ei ole koskaan peruttu. Elokuvan sisältö Karjalan vaakunoineen ei tätä toki olisi ansainnut, kyse oli yksinkertaisesti siitä, että rajan taakse jääneiden alueiden julkinen esittäminen edes valkokankailla kiellettiin kategorisesti. Logiikkana on ehkä estää mahdolliset mielenilmaukset tai katkeruuden osoitukset, joilla on tapana vuotaa julkisuuteen.

Rajan takaisesta maailmasta tehtiin valkokankaalla vuosikymmeneksi tabu, jota vasta 1950-luvulla alettiin lieventää näytelmäelokuvaan vähitellen ilmestynein viittauksin karjalaisiin ja Karjalan alueeseen, kuten esimerkiksi Anu ja Mikko ja Opri erinomaisesti osoittavat.

Vuoden 1935 Kalevalan mailla, jonka pituus ylsi lähes 96 minuuttiin, on tuhoutunut uusiokäytössä, mutta vuoden 1940 versio, 45-minuuttinen Jo Karjalan kunnailla lehtii puut…, on säilyttänyt suuren osan kulttuurihistoriallisesti tärkeästä 100 %:sta äänitetystä aineistosta ja toistaa nykymuodossaan alkuperäisen elokuvan rakenteen käytännössä sellaisenaan. Vaikka lyhyen version käyttötarkoitus talvisodan jälkeen ja erityisesti jatkosodassa oli eri, voidaan sitä pitää edustavana myös Kalevalan juhlavuoden 1935 dokumentaarisesta pitkästä elokuvasta.

Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941–44

Suomi 1991. Tuotantoyhtiö: Kinotuotanto Oy. Tuottaja: Claes Olsson. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Claes Olsson lähtökohtanaan Helge Seppälän historiateos Suomi miehittäjänä (1989). Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Yari. Leikkaus: Claes Olsson. Äänitys: Hannu Koski. VET A-26898 – VHS: Kinotuotanto Oy 1994 – S– 506 m / 46 min

Käsitys suomalaisista valloittajina ja Karjalan miehittäjänä toisessa maailmansodassa ei ollut historiankirjoi-tuksen suuria teemoja. Itse asiassa avausta piti odotella 1980-luvun alkuun. Ohto Mannisen Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941 ja Mauno Jokipiin Jatkosodan synty: tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 toivat runsaasti uusia näkökulmia itäiseen valloitusretkeen kansainvälisen politiikan tasolla, mutta käytännön toiminnan tason avasi Antti Laine Suomen miehityspolitiikkaa Karjalassa tarkastelevalla väitöskirjallaan Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944 (1982).

Suurin osa teoksista ei synnyttänyt suurta historiakeskustelua, sillä aihe oli jatkuvasti suomalaiselle julkisuudelle vaikea. Vahinko asia oli sen vuoksi, että uudet historiantutkimuksen tulokset eivät päässeet vaikuttamaan yleiseen käsitykseen tai mielikuvaan Suomen sodan käynnin tulkinnoissa. Vielä nykyäänkin, jatkosodan torjuntavoitto-tulkinnan puitteissa, Suomen sodankäyntiä kaunistellaan tai sievistellään omassa maassa tavalla, joka ei vastaa kriittisen historiantutkimuksen näkökulmia. Avauksia näihin vaikeisiin ja kipeisiin aiheisiin on toki tehty.

Dokumenttielokuvan tekijöistä ensimmäinen suomalaisten keskitysleirien käsittelijöistä oli kokenut elokuvan-tekijä Claes Olsson. Hänen elokuvansa Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941–44, perustui vahvasti Helge Seppälän tutkimukseen ja henkilöön. Petroskoin maisemissa vankileirien ja vankien työpaikkojen jäänteiden pariin saattelee everstiluutnantti Seppälä itse. Hänen paikallistuntemuksensa on kuvattavia polkuja myöten vankka, sillä hän oli 16-vuotiaana vapaaehtoisena ajautunut vanginvartijaksi Petroskoihin tai Äänislinnaan kuten suomalaiset paikan uudelleen nimesivät.

Seppälä asettaakin kyseenalaiseksi tuolloin tiedossa olleet tilastotiedot suomalaisten keskitysleirien vankien määrästä ja erityisesti niissä menehtyneiden lukumäärästä. Suomalaisten arkistoista laskeman luvun 4600 kuollutta ja venäläisten 8000 poikkeavat toisistaan harvinaisen paljon. Epäilemättä luku on suurempi kuin suomalaisten tilastoimat. Ihmisvankien – pääasiassa venäläisten naisten, vanhusten ja lasten tilastointi eteni hitaasti eikä kuolema jäänyt aina odottamaan kantakortin kirjoitusta. Arkistoja ei tehdä historioitsijoita varten vaan aivan muihin tarkoituksiin.

Vahvaa dokumentoinnin tasoa elokuvassa edustavat myös keskitysleirien silloiset venäläis- ja lapsivangit, jotka pääsevät laajasti ääneen omilla kertomuksillaan. Historiallista vakuuttavuutta lisää myös entisten vankien toteuttama uusi dokumentointi, joka tunnistaa säilyneistä valokuvista perheenjäseniä ja tuttavia. Tunnistettaessa kuvien henkilöitä on käytettävä muistikuvia vankien vaatteista / rievuista, sillä olosuhteet leireillä olivat propagandaelokuvien tekemisen ulkopuolella huonot ja ihmisten, jopa oman sisaren tunnistaminen silloisen nälän, kuihtumisen ja sairauksien vuoksi voi olla vaikeaa.

Elokuvan eniten käsittelemä Äänislinnan lapsivankeja kuvaava valokuva on lavastettu, otettu ilmeisesti sodan päättyessä, mutta itse asiaa se ei muu-ta: kyseiset lapset olivat vuosikausia viruneet keskitys-/siirtoleireillä varsin surkeissa olosuhteissa, vaikka suomalaiset petrasivatkin Mannerheimin määräyksestä leirilinjaansa sen jälkeen, kun sodan lopputulos oli selvinnyt sodanjohdolle.

Kiinnostavan dokumentaatiotason elokuva saa myös esitellessään suomalaissotilaan kertomuksen suhteis-taan suomalaistettavaan kantaväestöön. Vuonna 1991, Neuvostoliiton luhistuneiden rakenteiden äärellä, dokumentaristilla oli käytössään suomalaisten sodan aikaista toimintaa koskevaa elokuva-aineistoa paljon vähemmän kuin nykyään, mutta haastattelujen epätavanomaisuus ja korkea taso korvaavat sitä.

Puolustusvoimain katsausten Karjala-aiheisten tekstien kirjoittajan ja selostajan, viipurilaissyntyisen Topo Leistelän ääni tulee katsojille tutuksi, tällä kertaa autenttisessa muodossaan. Se oli harvinaista, sillä puolustusvoimat oli tiukasti pitänyt kiinni linjastaan, joka oli sallinut vähitellen valikoidun kuva-aineiston vapauttamisen mm. maanpuolustusta tukeviin sotavideoihin, mutta ei alkuperäisen, rasistisen ja sotapropagandaa uhkuvan selostusäänen käyttöä. KAVA yhteistyössä Finnkinon kanssa on saattanut muutaman viime vuoden aikana markkinoille sekä talvisodan että jatkosodan keskeiset lyhytkuva-aineistot lähdejulkaisuna, alkuperäisessä asussaan.

Olssonin dokumenttielokuvaa voidaan pitää uraauurtavana. Sitä on myös seurannut vuosien varrella useita Itä-Karjalan miehitystä ja miehityspolitiikkaa sekä vankileirejä käsittelevää elokuvaa. Niiden uutuusarvo on kuitenkin tähän päivään mennessä ollut paljon vähäisempi kuin luvattoman vähälle huomiolle aikanaan jäänyt Olssonin teos.


Elämän tanssi

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmisyndikaatti Ky. Tuotannonjohto: Markku Lehmuskallio Tuottaja: Ilkka Lehtonen Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Markku Lehmuskallio ja työryhmä: Erkki Malin, Pekka Vainio, Pekka Martevo ja Seppo Virtanen. Musiikki: Matti Koskiala ja Hannu Syrjälahti (kantele). Koreografia: Jyrki Innamaa (Ruhnu, vienankarjalainen häätanssi) Leikkaus: Markku Lehmuskallio. Ääni: Jouko Lehmuskallio. Edit: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Helsingin Nuorisoseuran tanhuajat. VET: 22598. 165 m (16 mm) / 15 min. Orion: digi betacam, 14 min.

Vuonna 1963 valmistunut metsäteknikko Markku Lehmuskallio kypsyi luonnon ystäväksi puukulttuurin ko-neiston osana Pohjois-Karjalan hakkuuaukioilla. Hän samoili ja valokuvasi ahkerasti ja sitten elokuvasi vuonna 1965 ensimmäiset havuntuoksuiset kaitansa. Vuonna 1969 Lehmuskallio oli valmis vaihtamaan ammattinsa täyspäiväiseksi elokuvaajaksi. Metsämiehen silmää terästänyt ammattitaito tuli hankittua lyhytkuvayhtiö Filmitalossa ja kaupallisen Sector-filmin vinhassa oravanpyörässä.

Irtiotto omaan tekemiseen onnistui 1970-luvun puolella, kun Filmisyndikaatti otti tuottaakseen neljä Lehmuskallion syvämietteistä lyhytkuvaa. Luonnon ja ihmisen kriittisellä kameralla nähty hyötysuhde pysyi vuosina 1973-5 rouhaistun sarjan agendalla. Mutta Lehmuskallio ei vain kritisoinut. Hän etsi sivilisaation ja luonnon kadotettua yhteyttä ja ekologista sovintoa alkuperäiskansojen mytologioista yhä syvemmältä. Elämän tanssi näki näistä neljästä päivänvalon viimeisenä ja painui vienalaisen tanssin pyörteissä kivikautisen metsästäjän alkuelämystä kohti.

Kalliomaalausten taakse ei kamera voinut mennä, sillä seinämien primitiiviset jäljet ovat ihmisen luontosuhteen perimmäisintä kieltä, jota elokuvan urbaani harhailija ei kohtaa. Musta symbolinen side silmillään hän ei löydä alkuyhteyteen ympäristönsä kanssa, kuten vienankarjalaisen häätanssin rituaaleja imitoivat muinaisten näkyjen naiset ja miehet. He ovat soidinmenoissa karkeloivien erämaalintujen sisaria ja veljiä, napanuorassa kiinni elämän ja kuoleman piiritanssia pyörittävään mahtavaan toteemiin. Lehmuskallion kameran kautta sudattuva spektri hehkuu maan, taivaan, veden ja metsän kaikkinaista sävyjen uhkeutta. Silti kalliomaalauksista erottuva punainen on ensimmäinen kaikkeudessa ennen muita, yhteistä veriveljeyttä kaikkialle välittävä omin ja syvin elämän väri.

Lehmuskallion lyhytkuvista kaksi palkittiin kansainvälisillä festivaaleilla. Elämän tanssi sai kotimaisen Jussin vuonna 1975. Tekijän pitkien etnisten dokumenttien elämäntyön mittainen kierros päättyi vuonna 2009. Mutta elämän piiritanssin inspiroima uusi kierros käynnistyi välittömästi, tuloksena perimmäisten rituaalien draamadokumentti Maan muisti.

Pihi neito

Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Mipu Music Oy. Tuotannonjohto: Sari Kaasinen Tuottaja: Sari Kaasinen ja Heikki Kemppainen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ville Suhonen. Kuvausten johto ja kuvaus: Tuomo Virtanen. Kamera-assistentti: Rauno Ronkainen. Leikkaus: Leena Haapanen. On-line-edit: Ilmo Lintonen. Musiikki: Värttinä. Laulut: Pihi neito (Seleniko-albumilta) Pääosissa: Mari Kaasinen, Sari Kaasinen, Kirsi Kähkönen, Sirpa Reiman, Reijo Heiskanen, Janne Lappalainen, Tom Nyman, Riitta Potinoja ja Kari Reiman. Tarkastus: 21.4.1993. VET: 27261. 119 m / 4 min. 1:1,66, stereo.

"En mie noita huolinunna, halununna. Eikä mua ne huolinna, kun en mennyt miesten matkaan", muotoili Sari Kaasinen, tuo mainio Värttinän maineeseen nostanut sanoittaja. Sisarukset Sari, Mari ja muut "korkealta ja kovvoo" -laulutytöt, siis Kirsi Kähkönen ja Sirpa Reiman repäisivät mm. karjalaisnaisten runonlauluperinteestä vaikutteensa. Eräs esikuva heille oli Ilomantsin Mateli Kuivalatar, miehiä ja käärmeitä luokille noitunut pahan silmä ja samalla Elias Lönnrotin runosuonen loputtomilla loitsuillaan täyttänyt "lauluakka".

Rääkkylästä lähtenyt ja Kaustisten vuoden 1987 yhtye levytti tuona keväänä ensimmäisen naisenergisen singlensä. Vuoden 1989 albumi "Musta lindu" jäi ensimmäisen kokoonpanon viimeiseksi, kun Värttinän laulava ydin siirtyi Sibelius-Akatemiaan sivistettäväksi. Sieltä liittyivät mukaan kansanmusiikkia, jazzia ja poppia lahjakkaasti sotkevat soittoniekat. Ja jo vuonna 1992 sanailivat uuden Värttinän mimmit suomalis-ugrilaisittain itselleen Emma-pokaalin.

Seleniko-albumin jättimenestys saatteli vuonna 1993 yhtyeen maailmalle. Biisi nimeltään "Pihi neito" kuultiin iskukykyisen musiikkivideon arvoiseksi. Valmistuttuaan se sai näkyvyyttä monilla Euroopan kanavilla, samalla kun Värtinä aukoi kolme kuukautta albumiltaan "kovvoo" maailmanmusiikkilistan päänä.

Filmiltäkin esitetty neljän minuutin video peilaa mustavalkoisilla pinnoilla, mustin silmälasein varustautuneiden Värttinä-tyttöjen tehdessä keikkaa. Kalevalaisen vihkikorun hipelöinti, morsiuspalmikon punonta ja ugrilainen unelma häistä saavat jäädä. "En mua anna huarukkaani" seuraa kapinoivien naisten hokemana oudoille seuduille, missä kiimaiset sudet kuolaavat viettien hämärässä. Pihin neidon film noir -keikkaa Kalevalan mailla ohjasi Ville Suhonen. Hän oli paljaan avoin etnon renessanssia enteileville seireeneille, ja tuona samana vuonna teki Suhonen Angelin tytöille saamelaisuutta setvivän videonsa Dolla.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 28.4.2010

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 51: KIRJAILIJAT JA TAITEILIJAT

Esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15) 14.04. keskiviikkona, alkaen 17:00. Piletit 5 euroa ja jäsenille 4 euroa.

Asia lyhyesti
Dokumentin ytimessä 51: Kirjailijat ja taiteilijat avaa valkokankaalle luovien tekijöiden gallerian neljänä vuosikymmenenä: Kuvanveistäjä Ville Vallgren löydettiin Leppävaaran ateljeesta 1930. Kirjailijat Otto Manninen ja Anni Swan ikuisti Kulttuuri Filmi O.Y. Kurki. Kirjoja ja kirjailijoita paljasti Gummeruksen kirjatalon ässät 1938: mukana ovat Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Viljo Kajava, Tatu Vaaskivi, Olavi Paavolainen ja K.M. Wallenius. WSOY:n Kirjailijoitamme valmistui sotavuonna 1943, mukana Mika Waltari, Toivo Pekkanen ja Kaarlo Sarkia. Suomalaisia kirjailijoitamme tuo esille Otavan tähdistön sodan jälkeen: näkyvillä Paavo Rintala, Matti Hälli, Jussi Talvi ja Veijo Meri. Myös modernistit Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio ottivat paikkansa. Runoilija L. Onerva oli tapaus vuonna 1952 kirjailijan täyttäessä 70 vuotta.

Ja elokuvakohtaiset esittelyt:

Kuvanveistäjä Ville Vallgren
Suomi 1930, 6 min.

Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855–1940) oli Suomen kansainvälisimpiä taiteilijoita. Hänen vuonna 1908 Helsingin kauppatorille pystytetty Havis Amandansa on Suomen tunnetuimpia patsaita, erityisesti jos ajatellaan, ettei se kuvaa ketään tiettyä, nimeltä tunnettua henkilöä. Ranskassa pitkään viihtynyt Vallgren oli poikkeuksellisen värikäs henkilö ja herätti ihastuksen ohella vastustusta. Sama tunneskaala oli käytössä hänellä itselläänkin: palvova rakkaus naiseen sopi hänen pirtaansa yhtä hyvin kuin kieltolain ponteva ja aktiivinen vastustaminen.

Suomalainen lyhytelokuva ei ensivuosikymmeninään paljon taiteilijoista perustanut. Taiteilijat eivät juuri varhaisessa dokumenttielokuvassa esiinny, eikä heistä tehty elokuvamuotokuvia. Tämä oli myös valtiovallan asenne. Esimerkiksi lähes parituntinen kansakuntaelokuva Finlandia, ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyöhanke, joka oli kansainvälisestikin jättiläismäinen suoritus, ei sisältänyt taiteilijakuvia. Suomi oli urheilukansaa. Urheilun sankarit kyllä saivat paistatella päivää julkisuudessa. Muutoksen toi uutiskatsaus. Haparoivat ja keskeytyneet ensi-askelensa ottanut elokuvalaji ponnahti esiin 1920-luvun puolivälissä. Ensimmäisen laajan kotimaisten uutisfilmien sarjan luoja oli saksalaissyntyinen Kurt Jäger, joka irtaantui Suomi-Filmistä ja perusti oman yhtiönsä O.Y. Taide-Filmi A.B. Yhtiö valmisti huhtikuusta 1925 lähtien Punaisen Myllyn viikkokatsausta.

On todennäköistä, että Ville Vallgren tallennettiin ensimmäisen kerran juuri Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen jo huhtikuussa 1925. Taiteilijan vaimo Viivi Vallgren nimittäin kertoo teoksessaan Sydämeni kirja, Elämän muistelmia (WSOY 1949) Porvoon Vallgren-museon avajaisista 23.4.1925. "Kun juhla museossa päättyi, oli pieni lepohetki. Sen jälkeen meitä filmattiin museosta tullessamme ja Seurahuoneen puutarhassa." Juhla jatkui tasavallan presidentin läsnäollessa päivällisillä Porvoon Seurahuoneella, mutta sinne elokuvakameroita ei liene viety. On oletettavaa, että myös museon anteja ikuistettiin filmille.

Museon avajaisten ja Vallgrenin pariskunnan kuvaus on hyvinkin ehtinyt toiseen, 11.5. ilmestyneeseen Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen N:o 2. Filmitarkastamon listoista ei löydy ensimmäistä katsausta, mutta Jäger on varmaankin aloittanut laskentansa huhtikuun 22. päivänä 1925 tarkastetusta Prinssi Eugenin vierailu Helsingissä. Punaisen Myllyn viikkokatsaukset lakkasivat ilmestymättä sarjan numeroon 41, joka tarkastettiin 17.5.1926. Yksikään katsaus ei ole säilynyt nykypäiviin. Arkistot sallivat kuitenkin pienen mahdollisuuden kurkistaa katsausten tyyliin. Suomi-Filmi sisällytti 1934 ilmestyneeseen myyntiluetteloonsa lyhytelokuvan Ville Vallgrenista, missä yhteydessä elokuvan valmistusvuodeksi ilmoitettiin 1930. Valmistamisvuosi ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Suomi-Filmi oli saanut velkajärjestelyissä Kurt Jägerin kanssa saanut haltuunsa Taide-Filmin elokuva-arkiston ja pystyi täysin oikeuksin levittämään tämän kuvia. Kuvanveistäjä Ville Vallgren -nimellä Suomi-Filmin arkistossa säilynyt lyhytelokuva, joka kuvaa taiteilijaa ateljeessaan Leppävaarassa, voi olla vanhempaa perua.

Näyttäisi siltä, että pääosin kyse olisi 14.12.1925 Taide-Filmin pyynnöstä tarkastetun Punaisen Myllyn viikkokatsauksen N:o 20 yhteyteen liitetystä, päivää myöhemmin sensuurin hyväksynnän saaneesta katsauksen lisäfilmistä Professori Ville Wallgren 70 vuotta, jolle ei annettu omaa tarkastusnumeroa. Pituus ei ajatusta vahvista, sillä filmitarkastus sai mitaksi 127 m, kun Suomi-Filmin aineiston mukana tulleen kuvan mitta on pidempi, 165 metriä. Jälkimmäiseen on kuitenkin sijoitettu toisteisia kuvia Porvoon Vallgren-museon näyttelystä, joten on hyvinkin mahdollista, että mainittua aiempaa, museon avajaisista huhtikuussa 1925 toteutettua Jägerin katsauskuvaa on käytetty pidentämään Suomi-Filmin 1930-luvulla levittämää lyhytelokuvaa. Tämänkaltainen uusiokäyttö on elokuvan historiassa tavallista. Usein on käynyt niin, että kierrätys tuhoaa samalla alkuperäisen muodon ja fyysisen olemuksen. Alkuperäisestä kokonaisuudesta syntyy fragmentti, joka siirtyy uuteen ja itsenäisesti nimettyyn uuteen kokonaisuuteen, joka ei kanna mukanaan tietoa aiemmasta olomuodosta.

Otto Manninen ja Anni Swan
Suomi 1933, 4 min. Orionin esitys: digital betacam.

Lauri Karila perusti Kulttuurifilmi Kurjen tammikuussa 1926 tukenaan ulkoasiain ja opetuksen ministeriöt. Lennart Segerstrålen kurkiauralla varustautunut ja säätiönä aloittanut yhtiö sai aatteellisen potkun Saksan elokuvareformiliikkeeltä. Se oli noussut vaatimaan huviteollisuuden vastapainoksi kasvattavien ja kulttuuripitoisten filmien välittämää valistusta. Karilan firmasta tuli uraauurtavasti ensimmäinen 16 mm:n filmien lainaamo maasamme. Yksinoikeus kaitafilmimarkkinoihin yhtiöön osakkaiksi liittyneille osuusliikkeille, teollisuudelle ja Suomen armeijalle turvattiin jopa asetuksella 1931. Levittäjän nauttima monopoli purkautui kuitenkin jo vuonna 1933. Kurjen kaikki toiminnot Filmon esitystekniikan maahantuontia myöten päätyivät vuonna 1937 Suomi-Filmin omistukseen sen jälkeen kun lama tappoi Filmiyhtiö Kurjen lennon.

Otto Manninen ja Anni Swan on säilynyt harvinaisuus Kulttuurifilmi Kurjen seitsemästä omatuotantoisesta filmistä, jotka siirtyivät uuden omistajansa Suomi-Filmin kaitalainaamon hyllylle. Elokuva esittelee kustantantajansa WSOY:n kaksi 1920-luvun avioitunutta kirjailijakasvoa. Heistä Otto Manninen oli hiotun ja harkitun runomuodon mestari ja vielä valovoimaisempi puoliso Anni Swan suomalaisen lastenkirjallisuuden luoja, maan ensimmäisten lastenelokuvien, "Ollin oppivuosien" ja "Tottisalmen perillisen" kirjallinen taustatekijä.

Kuvauksille Mannisen kotitilalla Kangasniemellä osui ajankohdaksi aurinkoinen kesä 1933. Kirjailijaparin filmauksia käytiin työstä etääntyneen vapaa-ajan merkeissä. Aiheistoon sovitettiin lisukkeeksi virkistävä risusavotta ja äiti Swanin ruusutarhan päivittäinen hoito. Kesävieraitakin saapui veneellä ja ulkoilman illuusiota täydensivät nuotiokahvit Kotajärven rannassa. Totuus kahvituksista oli kuitenkin toinen: Manniset suostuteltiin Helsinkiin ja kahvit juotiin kiireisen kameramiehen toiveita noudattaen Seurasaaren kallioilla. Kameraa veivasi jo keisaria Suomen vierailulla filmannut kinoteknikko Oscar Lindelöf.

Kirjoja ja kirjailijoita
Suomi 1938, 11 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam, 10 min

Gummerus terävöityi 1930-luvulla kotimaan markkinoista kisaavan kustantajakolmikon kärkeen. Se imuroi kansakuntansa kirjailijoilta runouden ja proosan parhaat WSOY:n ja Otavan harmiksi. Likaisen työn tekivät hyvin verkottunut johtaja Esko Aaltonen ja ärhäkkä kustannustoimittaja Matti Kurjensaari. "Pidot tornissa" oli Gummeruksen suulas keskusteluteos, joka löi vuonna 1937 lopullisesti kilpailijat hiljaiseksi. Siinä Gummeruksen sanavalmis väki puhui Suomen kulttuuriset kysymykset ja politiikan koukerot halki. Toisiaan mittasivat sanan säilällä mm. "kirjailija" Tatu Vaaskivi, "kulttuurimatkailija" Olavi Paavolainen, "pikku rouva" Helvi Hämäläinen, "kriitikko" Kaarlo Marjanen, "dosentti" Martti Haavio ja "radikaali" Matti Kurjensaari. Keskusteluihin osallistui myös "ministeri" Urho Kekkonen ja keskustelut pikakirjoitti Gummeruksen piikkiin nimimerkki "konservatiivi", Yrjö Kivimies.

Kirjoja ja kirjailijoita valmistui sopivasti Gummeruksen yrityskuvaksi vuonna 1938, kun Tornin pidot oli pidetty. Nähtävien kuvien tueksi se välitti julkkiskirjaillijoidensa puhetta Lauri Pulkkilan kehittämällä äänikameralla. Tornissa jo kyntensä väittelijänä paljastanut Tatu Vaaskivi esittelee nyt "Loistavan Armfeltin", josta tuli tekijänsä järkälemäinen menestysromaani. Roolikuvansa näköinen Olavi Paavolainen pitää puolestaan kameralle kiihkeän monologin "matkastaan nykyaikaan menneisyyden kautta". Kielikuva viittasi kirjaan "Risti ja hakaristi", josta tuli "Paluu pimeään" -trilogian aikamatka Etelä-Amerikan muinaiskulttuureista kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton noitarovioille "uuspakanalliseen Eurooppaan".

Kirjailijakenraali Kurt Walleniusta riivasi puolestaan "rautaan ja aseisiin" uskovan Euroopan ja itäisten kulttuurien vastakohdat. Elämän ja kuoleman viettien kaikkialla jyllätessä on kenraalilla tekeillä tuima teos "Japani marssii", jossa "länsi luottaa elämisen taitoon, kun taas itä kuolemisen taitooon". Pappiskirjailija Jaakko Haavio ilmoittautuu tämän pakanuuden vastustajaksi. Haavion romaani "Siionin vanki" on kertomus "elävästä toivosta" herännäisyyden kilvoittelijan Abraham Achreniuksen hahmossa ja sen on kohta valmis viidelle kielelle käännettäväksi. Työläisromaanin "Katuojan vettä" tekijä Helvi Hämäläinen luottaa yksinomaan intuitioonsa. Myös hänellä on vaiheessa käsikirjoitus aikansa enteitä peilaavaan romaaniin "Katuojan vettä".

On elokuvan mainoskevennyksen paikka. Siinä dramatisoidaan kultakauttaan elävän Gummeruksen kiivasta arkea. Esko Aaltonen, Matti Kurjensaari ja Yrjö Kivimies näyttelevät kieli poskella, ja sähäkästi käy heiltä markkinahenkinen suunnittelu. Samalla tarjoutuu graafikko Onni Ojalle tilaisuus esitellä elokuvan ulkopuolella pysyttelevälle Haanpäälle tarkoitettu kansileiska. Taitava kuvien rytmittely kielii siitä, että filmauksiin on yhtiön vakituisen kuvaajan lisäksi osallistunut muita. Filmistudio oli tekninen yhteistyötaho mm. Kansatieteellisen Filmin Eino Mäkiselle, myös Heikki Aholle ja Björn Sodanille ja sen seurauksena Aho & Soldanin Juhan ohjaajalle, Nyrki Tapiovaaralle.

Savi elää
Suomi 1943, 12 min. Orionin esitys: digital betacam, 11 min.

Näkymiä lasiin, keramiikkaan ja sisustamisen soveltaviin taiteisiin raottivat ensin Arabia, Riihimäen lasi ja Finlaysonin tekstiiliteollisuus. Sitten Ahlströmin Artek, Iittala ja Lahden Asko perustivat näyttelyosastonsa. Mutta vasta sodan jälkeen nostivat kansainväliset näyttelyt osan tehtaiden tuotannosta halutuksi teolliseksi taiteeksi.

Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut ja talouslama lauennut iloisiin tunnelmiin, kun elokuvayhtiö Aho & Soldanin kuvaajat saapuivat ensimmäisenä Arabia-nimiselle tontille Helsingin Vanhankaupungin lahdelle. Kotimarkkinoiden jälleen vetäessä Arabian tehtaan valikoima oli nopeasti laajenemassa astioista kaakeliuuneihin ja puhtaan valkoiseen saniteettiposliiniin. Valu-uunien sylkäisemät keraamiset sarjatuotteet hurmasivat heti Aho & Soldanin kamerat.

Näkökulma vaihtui, kun Arabian yhteyteen perustettu taideosasto oli luonut uniikit tuotteensa. Niitä rauhan poluille piipahtanut TK-elokuvaaja Felix Forsman sai kuvata sotavuonna 1943. Hän myös leikkasi Savi elää -filmin, jonka käsikirjoitti Puolustusvoimien katsausten selostamiseen uupunut uutisankkuri Topo Leistelä. Aseteollisen muotokielen vastapainoksi Leistelä vapautui ylistämään ”Arabian taiteilijoiden oikeutta itse suunnitella ja kehittää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa.”

Sota-ajan selostaja ei puhu Arabian taideosaston tekijöistä nimillä, mutta näemme kameran silmässä mm. keraamikko Birger Kaipaisen, seinälaatoista ja veistoksistaan tunnetun Friedl Kjelbergin, maljakoiden tekijän Anne Siimeksen, niitä dreijaavan Liisa Hallamaa-Larsenin sekä läpileikatun keramiikkan taitajan Maija Karman. He työskentelevät etuoikeutettuina osastossa, jossa ”vallitsee luoviin taiteilijoihin nähden ratkaisevan arvokas ja merkityksellinen vapaus, jolle taiteilijat itse antavat erittäin suuren arvon”. Näemme lisäksi taiteellisen johtajan Kurt Ekholmin ja käytännössä ”Olgan osastollaan” Arabian 1940-luvulla taiteeseen nostaneen Olga Osolin. ”Suomalaisesta taidekeramiikasta saamme syystä kyllä ylpeillä ja rauhan palattua, se on pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta. Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät”, tiivistyi Arabian tuotteistamisen missio.

Suomalaisen taiteen mestareita I: Wäinö Aaltonen
Suomi 1947, 8 min. Orionin esitys: digital betacam: 10 min

Wäinö Aaltosesta profiloitiin varhain veistotaiteen mestari, joka verrattiin maalaustaiteemme sankariajan suurmiehistä Akseli Gallen-Kallelaan. Vasta 35 vuotta täyttäneen veistäjän elämäkerran kirjoittanut taidehistorijoitsija Onni Okkonen näki hänen monumentaalisissa veistoksissaan antiikin kauneusihanteiden veroista puhtautta. Atleettisia ja vitaalisia figuureita ihastelleet aikalaiset havaitsivat myös muuta, yhteyden Rooman Forum Mussolinon jykeviin ihmispatsaisiin. Ne puhuivat kansakunnan itsetuntoa kohottavaa yhteistä jalorotuisuuden kieltä.

Elokuvakamera oli vuonna 1929 ikuistamassa, kun siltaveistokset paljastettiin Tampereella mesenaattinsa Rafael Haarlan läsnäollessa. Jatkossa Aaltosen saavutuksia kunnioittavat filmit käsikirjoitti säännöllisesti Onni Okkonen. Vuonna 1939 oli vuorossa L.A. Puntilan Kulttuurirahaston tilaus Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Vuonna 1953 taustoi Museum of Modern Artin suurnäyttelyä Okkosen ja Harry Lewingin kuva The Finnish Sculptor Wäinö Aaltonen.

Irtioton Okkosen auktoriteetin perustuvista taitelijakuvista otti Hyberboreas Filmi. Yhtiön perustanut Sakari Kulhia aloitti Suomalaisen taiteen mestarinsa itseoikeutetusti Wäinö Aaltosella. Taiteiden ylivertainen mestari oli juuri institutionalisoitu Suomen Akatemian jäseneksi. Muusta ajankohtaisesta piti huolta parlamentin istuntosaliin valmistunut naishahmo, jonka rohkea alastomuus "oli kavahduttanut eduskuntaamme ja saanut suurimman kuvalehtemme uhraamaan runsaasti palstatilaansa".

Ulkoministeriön levittämä filmi korosti kansallista edustavuutta konsuli Kulhian ohjauksessa ja leikkasi läpi Aaltosen tuotannon Sibeliuksen 1:en soidessa. Kuvaaja Erkki Erosen kamera ei kuitenkaan tyytynyt vain tähän. Näyistä hienoimmat avautuvat Herttoniemen ateljeesta, missä Aaltosen luova työ jatkui Pohjoismaisen yhdyspankin aulaveistoksista vaativimman, Kotkan pojan (1949) merkeissä.

Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen
Suomi 1949, 10 min. Orionin esitys: digital betacam, 9 min

Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio ja hänen toimitussihteerinsä L. A. Puntila olivat avainasemassa, kun perustettiin kansalliselle kulttuurille rahasampo, Suomen kulttuurirahasto. Varainkeruu käynnistettiin vuonna 1938 ja samalla tuoreet asiamiehet laativat kuvausohjelman ”kulttuuri ja me” -filmeille, joiden tuli esitellä oman maansa kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä. Filmauksesta ja levityksestä sovittiin Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön, Adams-Filmin kanssa. Veteraani Frans Ekebom oli levityspäällikkö Werner Dahlin valinta kameran taakse. Rahaston asiamiehet L.A. Puntila ja Matti Valtasaari ohjasivat ja käsikirjoittivat. Kansatieteilijä Martti Haavio ja Gummeruksen kustannuspomo Esko Aaltonen avustivat. Asiantuntijoita kutsuttiin mukaan maan kulttuuri- ja tiedepiireistä.

Suomen Biografiliiton lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko kirjoitti ”kulttuurielokuvista, jotka ennustivat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa.” Kohtalo kuitenkin paljasti kulttuurille vihamielisen luontonsa. Vuosien 1938-1940 valmisteilla olleiden filmien jäljet päättyvät sotavuosiin ja jo esityksiin päässeet tuhoutuivat vuonna 1959 Adams-Filmin tulipalossa. Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen on yksi sarjan harvinaisuuksista, joita vielä valmistettiin muutamia sodan jälkeen.

Lyhytkuvan linjasi kansanrunouden tutkija Martti Haavio. Hän oli kehitellyt AKS:n miehenä tulkintaa, miten Kalevala oli synnytetty viikinkiajan hengessä. ”Kalevalan runouden ydin on yksinkertaisesti sotarunoutta”, tiivisti Haavio suojeluskunnille Hakkapeliitta-lehdessä. Elokuvan selostuksesta kuului jo kulttuurisarjaan paremmin istuva rauhan sävel, sillä kyse on ”eepoksesta, jonka ovat raivanneet kansainvälisyyteen kansan miehet ja kansan naiset. Antamalla runot kansalleen, he ovat antaneet ne koko ihmiskunnalle ja sen taiteille”, kertoivat Haavio & Puntila.

Elokuvassa kuvaillaan kansantajuisesti, miten mustaa ruttoakin uhmaten karjalaiset säilöivät lauluihin isiltä perityt tavat. Ne Lönnroth keräsi ja muokkasi vuonna 1835 Kalevalaksi. Tämä eepos on puolestaan inspiroinut taiteita meillä ja levinnyt globaalisti kaikkialle: Alpo Sailo nähdään veistämässä runolaulajia ja läpileikkaus taiteessa etenee Ekmanin ”Väinämöisen soitosta” kultakaudelle Gallen-Kallelaan. Veistotaide vie puolestaan Blaxtadiuksen ”Väinämöisestä” Sjöstrandin ”Kullervoon” ja lopulta Aaltosen ”Marjatan” muotoihin. R.W. Ekmanin ”Suomen urostarinasta” lähtien kuvitukset kuitenkin valtasivat asemansa ”yleisinhimillisen kulttuuriomistuksemme” välittymisen mediana. Sen näyttää katsaus eri kielille käännettyjen eeposten kuviin tuolloista Neuvostoliittoa ja Japania myöten.

Suomalaisia kirjailijoita I - II
Suomi 1958 - 9, 16 min. Orionin esitys: digital betacam: 13 min

Useiden kirjasotien isä Otava perusti Keuruun painotalon vuonna 1955, mutta kirjailijoilleen kustantamo piti tallia kiveen hakatussa pääkonttorissaan Helsingin Uudenmaankadulla. Vuonna 1946 todellisen sodan savujen jo laskeuduttua liittyi Otavan dynastiaan ennakkoluuloton kirjallisuuden maisteri Heikki A. Reenpää. Siirryttiin 1950-luvulle, jolloin modernistisen sanamuotoilun parhaimmisto ostettiin uuden ohjastajan piiskattavaksi. Heitä sai kamerataituri Kalevi Lavola vuosina 1958-9 kuvata kaksiosaiseen lyhytfilmin Suomalaisia kirjailijoita. Esitellessään Otavan kirjailijoiden kotioloja, elokuva myös raotti mitalliselle sääntörunolle ja perinneproosalle vaihtoehtoista ovea, vaikka kuvien kosketus olikin arastelevan kevyt asenteiden murtamiseksi. Elokuvan juonsi asiantuntevasti itse runoilija ja Otavan kustannustoimittaja Jyri Schreck, joka oli kirjoittanut kunnianhimoisesti ”Luovan ilmaisun luonteesta Arthur Rimbaudin tuotannossa”.

Schrek esittelee ensin kolme sodan varjoista noussutta prosaistia, Matti Hällin, Jussi Talven ja Paavo Rintalan. Heistä helsinkiläistynyt nahkatyömies Hällin poika filmataan kotonaan talvisessa Maunulassa. Siellä ”aihe kirkastuu ja siirtyy paperille” ja edelleen Oulu-trilogian osista ensimmäiseen, nimeltään ”Valkea kaupunki”. Samoin ”nuoren polven vahva nimi” Paavo Rintala on nykyisin pääkaupungin miehiä. ”Tuo lujaotteinen ja suorapuheinen kertoja esittelee usein lujia otteitaan kirjallisen luomistyön ohessa”. Näytteeksi tästä hän nakuttaa nyrkkeilypalloaan ja repäisee vakuudeksi ylös levytangollisen rautaa. Niskasen myöhemmin filmatisoima ”Pojat” on myös pian valmiiksi naputettu ja siitä on syntyvä Otavalle vuoden 1958 myyntimenestys. Kolmas prosaisti Jussi Talvi nähdään viettämässä kirjailijaelämäänsä Jollaksessa. Elokuviakin käsikirjoittanut Talvi väläyttää sotaa tilittänyttä pääteostaan ”Ystäviä ja vihollisia”, joka jäi auttamatta WSOY:n kustantaman Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varjoon.

Vapaarytmisten runoratsujen esiinmarssin aloitti ensimmäisenä Eino Leino-palkittu modernisti Viljo Kajava. Vasemmistolaiseen Kiilan kuulunut runoilija kuvataan Vallilan kotoisilta kaduilta. Otavan tähtipari tavataan Lauttasaaressa, missä vuodesta1955 asuivat yhdessä ”Talvipalatsinsa” julkaissut Paavo Haavikko ja ”Se on sitten kevät” -proosateoksen luojatar Marja-Liisa Vartio. Tähdistöön saapuu vielä kolmanneksi ”Manilaköyttä” kirjoittava Veijo Meri. Näemme lisäksi Juha Mannerkorven, näytelmänsä nimistä ”pirunnyrkkiä ”poikansa kanssa ratkovan kirjailijan ja kääntäjän, joka omi ranskalaisesta modernismista Otavalle ihmisenä olemisen ongelman. Lisäksi tapaamme vankilapastorin runoilijapojan Lasse Nummin Helsingin keskusvankilassa sijainneessa lapsuudenkodissaan. Lopuksi näemme Iris Kähärin kissansa kanssa leikeissä ja punomassa ihmisen päämäärätöntä vaellusta evakkokarjalaisten kohtaloihin.

Runoilija L. Onerva
Suomi 1952, 8 min. Orionin esitys: digital betacam, 6 min

Ehkä kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen näki ensin modernin kulttuuri-ihmisen pirstoutuneen kuvan L. Onervan tuotannossa. Vuosisadan alun ”Sekasointuja” ja romaani ”Mirdja” avasivat Onervalle dekadentin, eroottisen ja elämänjanon kiihoittaman vaiheen. Tyhjyyttä täyttivät hetkittäin teosofia, ihmisen tähtiä koskettavat kehitysnäkymät ja yhdessäolo rakastetun ystävän Eino Leinon kanssa. Suhde Leinoon kyllä tunnetaan, mutta 1913 alkanut elinikäinen liitto viisi vuotta nuoremman säveltäjän Leevi Madetojan kanssa on häveliäästi unohdettu. Molempien alkoholisoiduttua ja ”Häistä hautajaisiin” novellikokoelman valmistuttua vuonna 1934, alkoi L. Onervan kahden vuosikymmenen mielisairaalakierros. Madetoja kuoli vuona 1947. Runoilija kuntoutui 66 vuoden iässä. Hän vapautui Nikkilän sairaalasta vuonna 1948.

Kalevi Lavolan elokuva Runoilija L. Onerva valmistui 1952 Onerva-Madetojan täyttäessä 70 vuotta. Samana vuonna julkaistiin viimeiseksi jäänyt kokoelma ”Iltarusko”, jota runoilija viimeistelee Munkkiniemen kodissaan. Seinät ovat täyttyneet taiteesta, hyllyt ja kaapistot muistoesineistä. Niiden joukosta kamera poimii Aaltosen luonnostelemia hiilipiirroksia ja veistospäitä. Silkkiliina on Eino Leinon antama lahja. Muotokuvia L. Onervasta maalasi Oscar Elenius ja erityinen sydänystävä Esteri Baisenberg. Lisäksi nähdään runoilijan omia maalauksia ja piirroksia monipuolisen luovuuden päiviltä. Tuli on laskeutunut illan hiillokseksi L. Onervan tapaillessa pianostaan elegisiä sointuja. Sitten elokuva päättyy Kalevalaisten naisten lauluiltaan runoilijalle. Johtava kirjallisuuden tutkija Lauri Viljanen estelmöi ja korottaa juhlitun L. Onervan kotimaisen kirjallisuuden parnassolle.

Kirjailijoitamme
Suomi 1943, 15 min. Orionin esitys: digital betacam, 13 min

Sotavuosina ja myöhemmin pysyi Werner Söderström Osakeyhtiö painosten herrana, samalla kun kustannusalan kaksi johtavaa dynastiaa ottivat toisistaan mittaa Otavan ”Suomen kirjallisuuden
antologian” ja WSOY:n ”Suomen kirjallisuuden vuosikirjan” sivuilla. WSOY:n apulaisjohtaja Yrjö A. Jäntti verkottui muihinkin medioihin eikä jättänyt hyödyntämättä Bulevardin korttelissa sijainneen naapurinsa Suomi-Filmin synenergiaetua.

Kirjailijoitamme on Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston valmistama tilaustyö WSOY:n vakiintuneista sanataiteilijoita ja prosaisteista. Elokuva popularisoi kepeästi kohteensa yhtyneiden kuvalehtien tapaan ja tuo vuonna 1943 sota-ajan eristyneisyydestä nähtäville kustantamon sanataiteilevat suosikit. Elokuvan suunnitellut Vappu Roos oli monipuolinen kääntäjä, joka oli toimittanut ”maailmankirjallisuuden suurimpien elämäkertoja”. Roosin ohjelmaan kuuluivat tälläkin kertaa kameralle esittäytyvän kirjailijan lyhyehkö kehityskertomus sekä ”kirjailijallisen laadun” luonnehdinta. Kirjailijat kuvataan lähiympäristössään ja lopuksi kirjahyllyjen ja nojatuolin varaan lavastetussa todellisuudessa, mistä häiriötekijät, uhkakuvat ja ankeus loistavat poissaolollaan. Silti elokuva kurkistaa turvallisten kehysten läpi kulttuurin alueeseen, jota on tallennettu käsittämättömän harvoin.

Monitaiteellinen mesenaatti Jäntti halusi koristella menestyskirjailijansa monin tavoin, kuten Essi Renvallin muovaamilla veistoksilla. Valmistunut veistospää avasi juhlavasti kunkin kirjailijan filmiesittelyn, niin myös Kotkan satamassa ja tehtaan varjoissa astelevan Toivo Pekkasen tapauksessa. Elokuvassa työn kirjailijaksi lavastettu Pekkanen muka moukaroi miehekkäästi kivijärkäleitä viikonloppuisin kotonaan Tervalammilla. Helsingissä kasvitieteellisen puutarhan hiljaisuudessa viihtyi puolestaan ”varreltaan hennon tyttömäinen” Helvi Hämäläinen, tuo "työlleen antautunut konekirjoittajatar, joka on naputtanut yhdellä sormella tuhansia romaanin sivuja”.

Koskenniemen koulima tutkija ja taisteleva humanisti Lauri Viljanen tavoitetaan idyllisestä lintukodostaan Otalammelta. ”Sen pienellä parvekkeella on tekeillä Runeberg-elämäkertaan suuria tekoja.” Kameraa kiehtoo kuitenkin enemmän ”lukuisten painosten mies” Mika Waltari, tuolloin 35-vuotias kirjailija ennen Sinuhen menestystä. Hän näppäilee tiuhaan remingtoniaan ja polttaa ketjuun savukkeita. Työhuoneen seinillä räiskyy Sipilän naivismi, Saarisen värit ja Eemu Myntin siveltimen vetäisyt. Kaikki tämä inspiroi Suomi-Filmin elokuvaaja Yrjö Aaltosta laukomaan otoksensa ja pakolliset perhekuvat Mika, Marjatta ja Satu Waltarista niiden päälle.

WSOY:n kirjailijatapaaminen on elokuvan yhdistävä kohta. Paikalle ilmestyy ”Renvallin pariisintuoksuisen ateljeen” istunnosta univormuun pukeutunut Olavi Paavolainen. Hän on uunituoreiden kustanteiden, ”Rakas entinen Karjala” ja ”Jännittävin sotaelämykseni” vastaava toimittaja. Elokuvan päättää mitallinen runo, jonka lausuu tuberkuloosin kohta kirkastama legenda Kaarlo Sarkia, viimeisissä äänikuvissa ennen kuolemaansa.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 14.4.2010

Emme juhli merkkipäiväämme

Tämän päiväinen Dokumentin ytimessä -näytös Orionissa (Eerikinkatu 15, alkaa klo 17) on "en-juhli-merkkipäivääni" -juhlanäytös, ainakin järjestysnumeronsa perusteella. Vuonna 2003 keväällä aloitettu yhteistyö tutkijakollega Ilkka Kippolan kanssa on poikinut 50 näytöstä.

Juhlan vuoksi tekemisiä voi tarkastella teknisesti ja hieman teoreettisestikin. Olemme esittäneet seitsemässä vuodessa hieman vajaat 100 tuntia suomalaista dokumenttielokuvaa elokuvateatterin kankaalla, pääosin filminä, mutta aineiston luonteen vuoksi muissakin formaateissa. Sama jatkuu tänään, kun esillä olevat elokuvat ovat vuosilta 1944-1947. Kolme elokuvista tulee filmiltä, loput digibetana.

100 tuntia esityskelpoista aineistoa tarkoittaisi, että saisimme siitä helposti - tähän tietysti kuuluu sanoa "helposti ja helposti..." - esimerkiksi 200 tuntia televisio-ohjelmaa tai sohvakokemusta konkretisoiden neljäksi vuodeksi joka viikko tunnin ohjelman.

Muutama ystävällinen, elokuvasta kiinnostunut ihminen on kahlannut läpi koko sarjan. Uskallan sanoa, että he ovat nähneet paljon ja saaneet paljon. Väitän jopa, että heille kyse ei ole enää suomalaisen dokumenttielokuvan peruskurssista, vaan jatkokurssien jälkeisestä syventävästä tiedonhankinnasta. Tämä tiedonhankinta on sävyttänyt myös sarjan tekijöiden toimia. Uuden tiedon hankinta on ollut elokuvaa historiallisesti tutkivan tutkijan motivaationa.

Elokuviin kohdistuva kiinnostus saa usein erilaisia leimoja, aivan kuten mihin tahansa kulttuuriseen ilmiöön ulottuva mielenkiinto. Näin rakentuvat kaanonit, joita voidaan täsmentää listoiksi lajikohtaisesti tai teemoittain.

Kaanonien yksinkertaisin muoto on myyttinen. Silloin kiinnostus osuu usein johonkin yksittäiseen ohjaajaan, joka ikään kuin sublimoidaan taivasten avainten hallitsijaksi. Näitä myyttisyyksiä on rakennettu myös suomalaiseen elokuvahistoriaan.

Toinen nykyjournalismin suosima käsittelymuoto on temaattinen. Se tosin typistyy helposti esimerkiksi puheeksi kulttielokuvista. Tällöin kohteena on yksittäinen elokuva ja sen ylle rakentuva kulttiriitin kaltainen kiinnostus.

Myyttinen ohjaajasankaruus ja esimerkiksi kulttielokuviin kohdistuva pistemäinen kiinnostus jättävät helposti syrjään hieman kokonaisvaltaisemman näkemyksen elokuvahistoriasta ja sen keskenään ristiriitaisista elementeistä. Journalismille, yksittäisille festareille ja viihteen kuluttajille edellinen riittää, eikä siinä ole mitään vikaa. Se on nykymaailmaa.

Mutta silti olen iloinen, että olen voinut olla tekemässä jotakin - miten sen sanoisi - kiinnostavampaa. Ryhtymättä syvämietteiseksi voin luonnehtia tähän astisia Dokumentin ydin -näytöksiä tuloksekkaiksi.

Arkistojen hyllyiltä on tuotu satoja filmejä tutkittavaksi, ne on käyty läpi, tarvittaessa restauroitu esitys/skannauskuntoon, joistakin jopa tehty uusia esityskopioita, valmistettu tutkija- ja käyttökappale (video/dvd), esitetty ne julkisesti elokuvien taustat vahvasti kontekstoiden ja lopulta viimeistelty kirja esitetyistä. Tätä kaikkea ei tietysti tee yksi tai kaksi ihmistä, vaan mukana on eri työtehtävien vaatimien ammattilaisten erikoisketju, joita ilman mitään ei tapahtuisi. Suuri kiitos heille - se on parasta työtoveruutta.

Kuten sanottu, emme juhlista mitään. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta teemme vastoin oletuksia, jatkamme tänä keväänä vielä kahdella näytöksellä (14. ja 28. huhtikuuta) ja syksyllekin on suunnitelmia jo luonnosteltu.

Mutta asiaan. Tristram Shandy on hyvä elokuva ja alkaa seitsemältä. Meidän näytöksemme kahta tuntia aikaisemmin. Tervetuloa molempiin.

Esityspropagandaa

Ensi viikon keskiviikkona pärähtävät käyntiin jo seitsemättä vuottaan käyvän Dokumentin ytimessä -sarjan tämän kevään näytännöt. Oikeastaan varaslähtö otettiin jo DocPoint-festareilla, joissa esillä olivat Aho & Soldanin elokuvat.

Kollega Ilkka Kippolan kanssa rakennetut kevään ohjelmat liittyvät tulevaan sodan jälkeisestä ajasta nykypäivää lähestyvään kirjaamme dokumenttielokuvan historiasta Suomessa, kuten varmaankin lähivuosien näytökset ylipäätään.

Ensimmäisenä esitysvuorossa ovat vuosien 1944-1947 dokumenttielokuvat. Otsikko kalskahtaa komealta: Päämääränä tulevaisuus. Mielestämme se luonnehtii sekä irtiottoa sodasta että niitä monia suunnitelmia, joita ideologisesti virittäytyneet poliitikot maassa ja sen rajojen ulkopuolella rustasivat. Suomen suuntaa haettiin tosissaan.

Huhtikuussa esillä ovat ensin taiteilijat, erityisesti kirjailijat ja kuun loppupuolella karjalaiset. Kavan sivuilta lisää tietoa.

Yksityiskohtia ensi viikon näytännöstä voi lukea Sediksen elokuvablogista.

Tervetuloa Orioniin (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen tasan kello 17. Laittakaa kalentereihinne. Lysti on halpaa: liput viitosen ja neljän euron klubikortilla (voimassa 6 kk) euroa halvemmalla. Lapset pääsevät sisään kahdella eurolla.

Kohtaamisia DocPointissa

Eilen sai DocPointissa avajaisseuraa suomalaisista, ruotsalaisista, serbialaisista, bulgarialaisista ja azerbaidzanilaisista elokuvaihmisistä, muutamia mainitakseni. Eli kansainvälinen "hyvä meininki".

Satavarmasti meno jatkuu tänään mykkäkonsertissa, jossa Aho & Soldan reunustuvat huippumusalla. Bio Rex on iso sali ja sinne näyttää olevan puolentoista sataa paikkaa vielä tätä kirjoitettaessa vapaana. Mutta 450 siis jo tiedossa. Muistakaa myös muut Aho & Soldan -näytökset Orionissa. Mukavasti sinnekin tulossa väkeä, mutta muutama kymmen lippua on jäljellä.

Eilen jutun alkuun ei ollut kenenkään kanssa vaikea päästä, sillä ulkona oli osapuilleen 27 astetta pakkasta. Erityisen kiintoisia keskusteluja kävin avajaiselokuvan ruotsalaisten kanssa: tuottajan, musiikin säveltäjän ja sound designin tekijän kanssa. Ja kun melutilanne salli, ruotsiksi.

Ekstroja tulee kuin dvd-paketissa konsanaan. Hannu Waarala on kirjoittanut Demariin arvostelun Dokumentin ydin -teoksesta. Lukekaas mitä kaikkea kirjastamme voi saada irti. Tässähän joutuu kohta kiittelemään kriitikoita!

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49 tänään

Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) iltaviideltä

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49: VALINTATILANTEIDEN DRAAMAA SEKÄ PUOLUEPOLIITTISIA FIKTIOITA

25.11. keskiviikko 17:00(I dokumentärens kärnä 49: Valsituatinernas dram och partipolitiska fiktioner), digibeta, sallittu kaikille, 98 min

Katso tarkemmin esitettävät elokuvat.

Ja osta biletti saman tiensä.

Päivän kritiikki

Hesari on näemmä tänään noteerannut kirjamme Jussi Karjalaisen arviossa.

Poistun sen mukaisesti takavasemmalle pitkälle kävelylenkille.

Kulttuurikiireitä

Loppukesän hommat ovat niin kiireisiä, että kaikkiin ei ehdi. Kirja julkistettiin viime tiistaina, Espoon Cine avattiin samana perjantaipäivänä kuin oli Taiteiden yö. Tähän voi hyvin lisätä monia muita tapahtumia unohtamatta Kavan ja Helsingin Juhlaviikkojen tarjontaa.

Helsingissä asuva saa näinä aikoina tarjolle kulttuuria parissa viikossa enemmän kuin maaseutukaupungin asukas vuodessa. Pääkaupunkiseudulla tämä ei ole kehumisen aihe vaan itsestäänselvyys. Oikein tai väärin, se on minun pääkaupunkiseutuni.

Paatuneen ja puudutusta pelkäämättömän penkkiurheilijan tavoin on lisättävä, että televisiossa tulee urheilua - kuinka paljon urheilua pitäisi vihata, että jättäisi tänään maailmanmestaruuskisojen keihäsfinaalin väliin, kun siellä on neljä suomalaista viskomassa keppiään stadionin toiseen päähän. Eikä tätä voi laittaa netin uumeniin sijoitetun tietokonetallentimen kätköihin kuten muut ohjelmat. Keihäänheiton loppukilpailu on katsottava suorana lähetyksenä, selostajien kiihkeiden kommenttien siivittämänä, pettymyksiä ja onnistumisia kokien.

Tutkijakollega Ilkan ja minun on määrä mennä radiostudioon ymmärtääkseni suoraan lähetykseen puhumaan Dokumentin ytimessä -kirjastamme ensi tiistaina. Juha Pulkkisen toimittama Kultakuume lähetetään kolmen jälkeen iltapäivällä. Kirjaa itseään on toivottavasti kaupoissa myytävänä - nykyään edes siitä ei voi olla varma.

EDIT: Ymmärtääkseni ensimmäiseksi kirjamme on arvioinut Jarmo Valkola Savon Sanomissa,

Kuten edellisessä viestissäni kirjoitin, olen Kirjakerho-ohjelmassa perjantaina puhumassa sotakirjallisuudesta Lasse Lehtisen kanssa. Lehtinen ja minä olimme luontojamme niin puheliaita, että Kuosmasen Jukka on saanut saksia tarinaa kokoon koko lupamaksurahan edestä.

Molemmat mainitut kuuntelukohteet ovat YLEn Radio 1 -ohjelmistoa.

Piiitkä tiistai

Huomenna keskiviikkona Orionissa (Eerikinkatu 15) Dokumentin ytimessä: saamelaisnäytös (alkaa klo 16.45), sis. uutta ja vanhaa. Mukaan! (liput http://www.kava.fi/) tai ovelta.

Dokumentin ytimessä 47: Saamelaiset
I dokumentarens kärna 47: Samefolket

Suonikylän talvielämää
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Kansatieteellinen Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Eino Mäkinen ja Kustaa Vilkuna. Erikoisasiantuntija: Kansallismuseon tutkija Karl Nickul. Kuvaus: Eino Mäkinen. VET A-1062 – S – 650 m / 25 min

Huhtikuun toisena päivänä 1938 matkusti kolmimiehinen retkikunta Kustaa Vilkuna, koltta-asiantuntija Karl Nickul ja Eino Mäkinen Kansatieteellisen Filmin kuvausretkelle Suenjeliin eli Petsamon Suonikylään. Kuukauden kestäneissä kuvauksissa kolttakylän elämää tallennettiin filmille 1200 metriä eli noin 44 minuuttia, mistä on säilynyt 700 m eli reilut 25 minuuttia. Valokuvia he ottivat nelisensataa. Kolttakulttuuri oli ollut aiemmin eristäytynyttä, mutta 1930-luvulta niin valtion asiantuntijat kuin virkamiehet sekä turistit olivat kiinnostuneita aiemmin vähän tunnetusta alueista

Kansatieteellisen Filmin tieteellinen vastaava Vilkuna ja elokuvaaja Mäkinen kertoivat matkan jälkeen, että tavoitteena oli kolmen tai neljän elokuvan kokonaisuus "vuotuiskierron mukaan". Ensimmäinen matka päättyi kevätmuuton kuvaukseen viimeisten "porokelien" aikana. Syksyksi ja seuraavaksi talveksi suunniteltuja kuvauksia ei koskaan soitu tehdä. Robert Flahertyn Nanook-esikuvan mukaisesti Mäkisellä oli aikomus sijoittaa elokuvaan "yksinkertainen juoni", jossa "yhden perheen elämänkohtalot muodostavat filmin keskeiset tapaukset". Näin pitkälle ei kuvauksissa koskaan päästy.

Säilynyt elokuva kuvaa Suonjelin talvikylän asukkaiden arkielämää, mm. lampaiden hoitoa, pyykinpesua ja verkkokalastusta avannolla, lasten harjoitusleikkejä suopungilla ja poronsarvilla, suonirihman valmistusta, värttinällä kehräämistä ja kengän heinittämistä. Elokuva päättyy kuvaukseen kolttaperheen omaisuuden pakkauksesta porovetoiseen ahkioon. Lopun symbolikuvat lumimyrskystä tuovat mieleen paitsi luonnon ja ihmisen välisen jatkuvan kamppailun, myös Robert Flahertyn narratiivisen valinnan Mäkisen ihaileman Nanook-elokuvan lopussa.

Vilkunan ja Mäkisen Isien työhön ortodoksisten kolttasaamelaisten kuvaus ei mahtunut. Suomalaisaiheiden käsittelystä poiketen kuvauskohteiden intimiteettiä ei arvostettu, vaan esimerkiksi ihomatojen poistokohtaus esitetään tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista eteläpohjalaisia talollisia kuvatessa. Myös lähikuvien runsas käyttö viittaa etniseen vähemmistökuvauksen perinteeseen tavalla, joka osoittaa kyseessä olevan myös rodullisen analyysin. Vastaavia kuvia löydämme Sakari Pälsin varhaisimmasta tuotannosta.

Näistä valinnoista huolimatta tutkijat arvostivat kolttasaamelaisten elämäntapaa, joka oli modernisoitumassa: "Nykyisessä muodossaan Suonikylä on ainoa ikivanhan puolinomadin lappalaisen elintavan kannattaja. Kylä ei ole kuolemassa eivätkä sen tuhanten vuotten koettelema elämänmuoto ja yhteiskunnallinen järjestäytyminen ole osoittautuneet kestämättömiksi, sillä ne ovat mitä tarkoituksenmukaisimmin sopeutuneet ympäröivään luontoon. Perheitä Suenjelissä on viitisenkymmentä ja ne ovat varsin hyvin toimeentulevia. Nuoriso on tervettä. talvikylässä toimiva kansakoulu täyttää taitavien opettajien käsissä myös hyvin tehtävänsä nuorimman polven kasvattajana", Eino Mäkinen kirjoitti 1938 matkalta palattuaan. Suonikylän talvielämää on julkaistu Lauri Tykkyläisen kokoamassa dvd:ssä Eino Mäkisen Kansatieteellinen Filmi Oy:lle kuvaamia lyhytelokuvia vuosilta 1938-1941. Ne on julkaissut Suomen kulttuurirahasto 2008.

- Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumenttielokuvan historia 1904–1944. (SKS 2009, ilmestyy syyskuussa)

Porojen parissa
Bland renar / With the Reindeer

Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy, Eino Mäkinen, Adams Filmi Oy. Tuottajat: Erik Blomberg / Eino Mäkinen. Ohjaajat: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Erik Blomberg. Kuvaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Leikkaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. VET 2402 – S – 210 m / 8 min

Erik Blomberg ja Eino Mäkinen kuvasivat kevättalvella 1947 poroerotusta Hammastunturilla. Poroerotus on poromiehen elämän kohokohta. Yleensä erotus on kaamosaikana joulun alla, mutta jostain syystä tämä erotus oli viivästynyt kevääseen. Elokuvan kannalta se oli edullista. Kirkkaiden säiden ja puhtaan valon vallitessa syntyi Suomen ensimmäinen "poroelokuva". Inarissa ja Sodankylässä kuvattu Porojen parissa on myös kansatieteellisesti ytimekkään oivallinen lyhytelokuva. Erik Blombergin ja Eino Mäkisen lyhytelokuva Porojen parissa sai Lyhytelokuva-Jussin vuonna 1947.

– Jari Sedergren 15.4.2009

Huuto tuuleen
A Shout into the Wind

Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Oktober Oy. Tuottaja: Joonas Berghäll. Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff. Kuvaus: Jarkko T. Laine, J-P. Passi, Jani Kumpulainen, Pentti Pällijeff, Johannes Lehmuskallio. Musiikki: Pekka Karjalainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu: Juha Hakanen. Televisiolähetyksiä: 18.12.2007 ja3.6.2008 YLE TV2. 55 min (digibeta)

Huuto tuuleen on kolttasaamelaisen Katja Gauriloffin yhteiskuntakriittinen esikoisohjaus. Dokumenttielokuva kertoo kolttasaamelaisten nykyajasta jossa moderni elämä ja vanhat perinteet kulkevat sovussa rinnakkain. Elämän luonnonläheinen arkisuus nouseekin elokuvan vahvaksi teemaksi.

Veikko Feodoroff on kolttien luottamusmies Sevettijärvellä. Hän ei halua elää rahan voimalla vaan kamppailee sillä mitä luonnosta saa. Feodoroff toimii aktiivisesti uhanalaisen kansansa puolesta. Lähimpänä tavoitteena on oma vanhainkoti kolttasaamelaisille, jotka viedään nyt vanhainkotiin Inariin, satojen kilometrien päähän kotipaikastaan. Siellä ei heidän kotikielellään pärjää. Matkallaan Feodoroff kohtaa virkamiehiä ja poliitikkoja aina Euroopan Unionin Parlamenttia myöten.

Toinen tärkeä huolenaihe on kaivosyhtiö, jonka valtauksella on kallisarvoista nikkeliä. Nikkelikaivosten ympäristövaikutukset ovat kaikkialla olleet kohtalokkaita.
Tärkeä yhteisöä yhdistävä tekijä on vanha tanssilava. Sen kunnostukseen sitoutuu parikymmpinen kolttanuori Natalia Sanila, joka joutuu tekemään muitakin tärkeitä päätöksiä: jäädäkö vai lähteä?

Huuto tuuleen sai jaetun Grand Prix –palkinnon Belgrade Ethnographic Film Festivaaleissa Serbiassa 2008. Elokuvan rahoittivat YLE TV2/ Iikka Vehkalahti, POEM/ Anne Laurila ja National Geographic/ All Roads Film Project ja Kirkon mediasäätiö.

– Jari Sedergren 15.4.2009

Alkuperäinen blogiteksti siirretty alusta loppuun:
"Työpäivä. Pitkä työpäivä, The Long Tuesday, eikä toivoakaan muusta. Esitteet, omat ja vieraat, kesäksi kanssa. Kirja: hakemiston ja lähdeluettelon viilausta, yhteenveto (max. 10 liuskaa). "

Dokumentin ytimessä 45: HYY 140 vuotta

Viilausta ja pari puuttuvaa näytettä lisätty. Esitys siis keskiviikkona alkaen kello 17 Orionissa, Eerikinkatu 15.

Vappu Helsingissä vuonna 1917

Suomi 1917. Otteita. Esitys DigiBeta, otteita 1'.

Ylioppilaat ovat valkolakkeineen olleet pysyvä osa helsinkiläistä vapunviettoa elokuvan alkuajoista lähtien. Värikkäänä massatapahtumana vappujuhla oli elokuvantekijöiden suosima lyhytelokuvan aihe. Kuvia on sittemmin käytetty monissa Suomen elokuvan historiaa valaisevissa kooste-elokuvissa.

Leo Mechelinin hautajaiset

Suomi 1914. Tuotantoyhtiö: Finlandia Film. Filmitarkastus nro 5281: 3.2.1914, 75 m / Esitys DigiBeta, otteita 2'15''

Finlandia Film oli autonomian ajan toiseksi suurin elokuvayhtiö 49 valmistuneella filmillään. Useimmat sen elokuvista on nykyisin luonnehdittavissa uutisvälähdyksiksi tai dokumentaariluonteisiksi uutisaiheiksi. Leo Mechelinin hautajaiset olivat merkittävä kansallinen tapahtuma, sillä sen tallensivat Finlandia Filmin lisäksi myös Hjalmar V. Pohjanheimon omistama Lyyra ja ruotsalais-norjalaisessa omistuksessa ollut Pohjoismainen Biografi Komppania. Uutiskilpailun voitti Lyyra, joka ehti saada Leo Mechelinin hautajaiskuvat julkisuuteen paikallispoliisien toimittamasta sensuurista kahta päivää muita nopeammin. Vain Finlandia Filmin valmistama kuva on säilynyt.

Iso Paraati Helsingissä 16/5 1918

Suomi 1918. Bio-Filmin uudelleen vuonna 1933 liikkeelle laskema. Tuotantoyhtiö: Pohjoismainen Biografi Komppania 7 Bio-Film Oy. Tuottajat: Rasmus Hallseth & David Fernarder / PBK. 300 m. Esitys DigiBeta, otteita 4'

Vuoden 1918 filmitarkastuksen 15:sta elokuvasta peräti kahdeksan liittyy sotaan. Aktiebologet Bio-Film otti levitykseen veroalennuselokuvan alettua haltuunsa vuonna 1918 valmistuneen filmin, jonka valmistajasta ei ole varmaa tietoa. Sodan jälkeen useat ulkomaiset elokuvayhtiöt, saksalaiset UFA ja Messter-katsaus, Ruotsin Pathé Frères ja kotimaiset Lyyra tallensivat Mannerheimin ja valkoisen armeijan saapumisen Helsinkiin.

18.5.1918 tarkastettiin Maximin täydellisenä säilynyt Kenraali Mannerheim’in tulo Helsinkiin Suomen Kansalaisarmeijan kanssa 16 p:nä toukokuuta 1918. Suojeluskuntaelokuva levitti sitä myöhemmin uusin kopioin.

Toukokuun voitonparaatin ikuisti myös Lyyra otsikolla Ylipäällikkö, kenraali Mannerheimin ja nuoren voittoisan kansansotajoukon tulo Helsinkiin toukokuun 16 p:nä. Elokuvan ei tiedetä säilyneen.

Pohjoismainen Biografi Kompanian vuoden ensimmäinen elokuva kuvasi samaten 16.5. pidetyn paraatin, kuvaajana tiettävästi Frans Ekebom. Yhtiön kolmas elokuva sai nimen Ruotsalainen prikaati, missä Mannerheim kiittää ruotsalaisia. Se on toinen täydellisenä säilynyt sisällissotaan liittyvä filmi.

Iso Paraati Helsingissä 16/5 1918 –nimikettä ei filmitarkastuksen nimikkeistä löydy. On todennäköistä, että nyt nähtävä kuva on Pohjoismaisen Biografi Kompanian 1918 valmistama, sillä Lyyran elokuvia ei tiedetä säilyneen.

Kuvasarjasta erottuvat valkoisen armeijan marssi Helsinkiin, kenraali Theslöf ja pormestari J. von Haartman, jotka vastaanottavat ylipäällikön, kenraali Mannerheimin joukkojen ohimarssin Arkadian puiston kohdalla. Mannerheimin senaattikäynnin jälkeen filmi seuraa yleisöä Nikolainkirkon portailla, jonne ylioppilaat ovat muodostaneet kunniakujan. Joukkojen tarkastuksen ja upseerikuvien jälkeen ylioppilaat tervehtivät Mannerheimiä, minkä jälkeen kenraalitar Wetzer – läntisen armeijan komentaja, kenraalimajuri Martin Wetzerin vaimo – luovuttaa kunnialipun Mannerheimille. Jatkossa filmi seuraa rakuunoita, Pohjois-Pohjanmaan rykmenttiä, ruotsalaisia vapaaehtoisia eversti Hjalmarssonin johdolla, yleisöä Esplanadilla ja upseereitten tulon Runebergin patsaan kohdalla Esplanadille.

Snellmanninpäivän juhlallisuudet

Suomi 1926. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi 1926. Filmitarkastus: 13743 – S – 97 m / esitys DigiBeta, otteita 3'

Kulkue, jonka muodostavat Suomen Ylioppilaskunta, Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akateeminen Karjala-Seura, järjestäytyy 12.5.1926 ennen puoltapäivää Vanhan Ylioppilastalon eteen. Kulkue lähtee liikkeelle klo 12.00 ja siihen liittyy ryhmä Kirkkokadulla (joko Teknillisen korkeakoulun tai Kauppakorkeakoulun ylioppilaskuntien kulkueet, jotka molemmat liittyivät kulkueeseen myöhemmin), ja kulkue saapuu Suomen Pankin eteen.

Toisessa osassa Ylioppilaskunnan Laulajat esittää "Suomen laulun" pastori Forsmanin johdolla; seuraa kolminkertainen eläköönhuuto isänmaalle ja seppelten lasku Snellmanin patsaan juurelle. Akateemisen Karjala-Seuran seppeleen laskee maisteri E. E. Kaila, niin myös Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta. Kolmannessa osassa Suomalaisuuden Liiton puolesta seppeleen laskevat tri Rafael Engelberg ja opettaja Pekka Puhakka; Ylioppilaskunnan Laulajat esittää laulun "Herää Suomi"; seuraa paluumarssi AKS:n johdolla ja samalla tervehditään Snellmanin patsasta.

Suomi-Filmin uutiskuvia 3 / 1935
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Suunnittelu: Topo Leistelä. Kuvaus: Eino Kari. VET 398 – S – 220 m / 8 min. Esitys DigiBeta, otteita 3'

Ylioppilaiden mielenosoituksia ja suomalaisuuskokouksia eduskunnan käsitellessä yliopiston kielilain muutosta 1935. Mykkänä valmistuneen katsauksen välitekstit ovat kadonneet.

Akateeminen romukasa

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaaja, teksti ja selostus: Turo Kartto. Kuvaus: Uno Pihlström. VET 1181 – S – 200 m / 6 min. Esitys DigiBeta, otteita 2'45''.

Akateeminen romukasa on talvisodan alla valmistunut Turo Karton ja Suomi-Filmin runomuotoinen ylistys akateemisen väenosan innokkaasta halusta avustaa suomalaista sotilaslentotoimintaa.

Finlandia-katsaus 100

Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Aimo Jäderholm, Vilho Pitkämäki, Eino Itänen. Selostaja: Yrjö Haapanen. VET: 2828 – S – 240 m / 8 min. Esitys DigiBeta, otteita 1 '.

Kirjatyöntekijöiden lakon, jääpallomestaruustaistelujen, Salpausselän hiihtokilpailujen, eduskunnan hiihtopäivän ja Suomen Kulttuurirahaston lisäksi sadas Finlandia-katsaus esittelee Kalevan 100-vuotisjuhlaa Kalevalan päivänä tavalla, jossa ylioppilasnuorison edustajat saavat huomattavan kunniapaikan.

Suomen Marsalkan viimeinen matka

Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Harry Lewing. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Usko Kemppi. Selostus: Sakari Kuosmanen. Leikkaus: Orvo Saarikivi, Holger Harrivirta, Harry Lewing, Yrjö Haapanen. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino, Aimo Jäderholm, Uno Pihlström, Sulo Pitkämäki, Veli Tamminen, Reino Tenkanen. VET: 3486 / 5.2.1951 - 400 m / 13'30'' min. 35mm – Esitys DigiBeta, otteita 3'

Carl Gustaf Mannerheimin elokuun 4. päivänä 1944 alkanut presidenttikausi päättyi 4.3.1946. Ennen YYA-sopimusneuvottelujen käynnistymistä vuonna 1947 marsalkka poistui uutiskameroiden silmistä puolueettomaan Sveitsiin. Toukokuun 28.vastaisena yönä 1951 välittyi kotimaahan kuoleman viesti. Rauhan ajan suurimmat uutiselokuvayhtiöt Suomi-Filmi ja Oy Filmiseppo sekä puolustusvoimain kuvaajat saivat yhdistää voimansa taltioidakseen sotamarsalkan univormuun verhotun Mannerheimin hautajaiset.

Sitä ennen Suomi-Filmin Holger Harrivirta anoi kuvaajille "lupaa saada pystyttää 1 metrin korkuiset, 1,5 metrin pituiset ja 40 cm leveät kamerakorokkeet Yliopiston kirjaston rappusille, Postitalon kukkaisistutuksen keskelle, Hietaniemen sankarihaudalle vastapäätä Suomen Marsalkan leposijaa sekä Hietaniemen koivukujan päähän". Telineet myös pystytettiin ja niiltä filmattiin ylioppilaiden saaton mittasuhteet koko maailmalle.

Pyyntö sai pontta perustelulla, joka liitti toisiinsa suruntäyteisen suurmiessaaton ja Suomi-kuvan kirkastamisen: "On huomioitava, että jo seuraavana päivänä lähetetään tapahtuma lähes kymmeneen muuhun maahan. Näin sen 'good will' -arvo maatamme kohtaan on vaikeasti rahaksi arvioitavissa."

Finlandia-katsaus 88

Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva. Kuvaaja: Unto Kumpulainen. Teksti: Usko Kemppi. Selostus: Carl-Erik Creutz 2618 – S – 189 m – 6 min, ote, Esitys DigiBeta, otteita 3'

Ylioppilaat juhlivat Maamme-laulun satavuotisjuhlaa kiivaana keväänä 1948. Paasikivi oli määrännyt tykkiveneen suojaamaan presidentinlinnaa kommunistien "vallankaappaukselta" ja hetkeä myöhemmin sota-alukset vartioivat Helsingin edustaa Suomenlinnassa vietetyn Ehrensvärdin juhlinnan nimissä. Flooranpäivänä ylioppilaslippujen kunniakuja reunusti Helsingin Yliopiston kansleri Antti Tulenheimon saapumista juhlajumalanpalvelukseen. Seuraan liittyvät pian maan hallitus ja tasavallan presidentti J. K. Paasikivi, jonka HYY:n puheenjohtaja professori Erkki Laurila toivottaa tervetulleeksi. Päätapahtuman jälkeen Suurtorilla tuhatlukuiset ylioppilaat ja yleisö laulavat Maamme-laulun sotilassoittokunnan säestämänä ja osakuntalippujen tehdessä kunniaa. Juhlat jatkuivat Kumtähden kentällä, jossa oli paljastettu "vaatimaton, koruton muistomerkki".

Finlandia-katsaus 187

Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Harry Lewing. Kuvaus: Uno Pihlström, Yrjö Aaltonen, Harry Lewing, Niilo Heino, Erkki Imberg, Väinö Kolhonen, Ensio Lumes, Yrjö Haapanen. VET: 4165 – 210 m / 7min. Esitys DigiBeta, otteita: 1'

Kansleri Antti Tulenheimon hautajaisissa professorit Lönnroth, Myrberg, Pipping, Linkomies, Kivimäki, Salmiala, Sipilä ja Rekola kantavat arkun ulos Helsingin vanhasta kirkosta. Omaisten surusaattue, lisäksi näemme tasavallan presidentti J.K. Paasikiven sekä Ylioppilaskunnan ja osakuntien lippukulkueen ja autosaattue.

Lippusemme kohouupi…

Suomi-Filmi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus ja selostus: Sampo Sovijärvi. Kuvaus: Uno Pihlström, Aimo Jäderholm, Niilo Heino, Yrjö Aaltonen. Leikkaus: Yrjö Haapanen. 280 m / 10 min. Esitys DigiBeta, otteita 2'33''.

Ylioppilaskunnan laulajien 70-vuotisjuhla katsottiin oman elokuvan arvoiseksi tapahtumaksi vuonna 1953. Suurkonsertti pidettiin Messuhallissa tasavallan presidentin Juho Kusti Paasikiven kunnioittaessa tapahtumaa korva tarkkana. Jatkot olivat veljesillan nimellä Vanhalla Ylioppilastalolla, jonne arvovieraat ja ylioppilaat marssivat lippujen alla illan pimetessä.

Itsenäisyytemme 40-v. juhlallisuudet

Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Kuvaus: Väinö Kolhonen, Matti Oksa, Niilo Heino. Teksti: Harry Lewing. Selostus: Reino Hirviseppä. Esitys DigiBeta, otteita 2'41''

Itsenäisyyden 40-vuotisjuhlia veti uusi presidentti, Urho Kekkonen. Juhlinnan muodot ylioppilaiden soihtukulkueineen ja presidentinlinnan tanssiaisineen olivat kuitenkin pysyviä traditioita.

Finlandia-katsaus 439

Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva. Ohjaus: Kari Uusitalo. Käsikirjoitus: Mikko Haljoki, Kari Uusitalo. Kuvaus: Väinö Kolhonen. Äänitys: Heikki Laakkonen. Selostus: Reino Palmroth. Musiikin miksaus ja valinta: Allan Pyykkö. Levittäjä: Suomi-Filmi Oy. Esitys DigiBeta, otteita 2,41''

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta äänestää opiskelijavaaleissa. Katsaus kiinnitti katseet myös ylioppilaiden taloudelliseen valistusrynnäkköön, ns. "markka mieheltä" -keräykseen. Rahat luovutettiin Suomen Pankille (sic!) "taloudelliseen valistustyöhön". Keräys symbolisoi vakaan talouselämän ja kehityksen merkitystä.

Finlandia-katsaus 514

Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva. Levittäjä: Suomi-Filmi Oy. Käsikirjoitus: Esko Helminen. Kuvaus: Väinö Kolhonen, Niilo Heino. Äänitys: Lasse Hjort. Selostaja: Reino Palmroth. Esitys DigiBeta, otteita 23''

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Kongo-viikko 1961 oli vuosikymmenen ensimmäisiä avautumisia kansainväliseen solidaarisuuteen, mikä ei vastoin yleistä käsitystä suinkaan tapahtunut vasta vuosikymmenen radikaalilla jälkipuoliskolla. Ylioppilaat tulkittiin kansainvälistymisessään liiankin paljon maailmalle suuntautuneiksi, sillä samalla viikolla Helsingin Sanomissa julkaistussa pilapiirroksessa Kari Suomalainen irvaili partaradikaaleille opiskelijoille laulua mukaillen: "Oi bingo bango bongo, on kotimaani Kongo…"

Drink Piss Freak

Suomi 1969. Ohjaus ja kuvaus: Erik Uddström. Musiikki: Ravi Shankar, The Sikiöt. Esitys DigiBeta, otteita 2'.

Välähdyksiä Vanhan ylioppilastalon "underground-yöstä" 12.4.1969 keskellä The Sikiöt -yhtyeen primitiivista free-jamissessiota ja psykedeelistä valoshowta.

Työtä Ylioppilasteatterissa
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Teekkarien elokuvakerho Montaasi. Ohjaus, suunnittelu, leikkaus: Risto Jarva. Selostusteksti: Jaakko Pakkasvirta. Selostajat: Raija Sinkkonen, Lauri Markos. Kuvaus: Pertti Maisala, Ilkka Salomaa. Kuvausapulaiset: Matti Huhtala, Heikki Kalli, Juhani Savolainen, Juhani Timgren. Erikoistehosteet: Kari Rydman. Esiintyjiä: Kai Lappalainen, Jyri Schreck. Näytteet Franz Kagkan näytelmästä "Haudanvartija", YT 1961. Laboratorio: Aarne Syväpuro Ky / Suomi-Filmi Oy. VET 11733 – S – 220 m / 8 min // 35 mm

Teknisessä Korkeakoulun elokuvakerho Montaasi perustettiin 1957. Se oli Risto Jarvan elämäkerturi Sakari Toiviaisen mukaan Suomen paras elokuvakoulu. Ateneumin kamerataiteen osasto aloitti vasta 1959. Ammattisuuntautuminen ratkesi, kun Montaasi ja Ylioppilasteatteri aloittivat yhteistyön. Montaasiin hankittiin 16 mm:n kamera ja äänilaitteet – juuri äänen mukaantulo nosti filmausharrastuksen amatööritasolta ammattilaisen piiriin.

Ylioppilasteatteri valikoitui yhteistyökumppaniksi helposti. YT:n toinen johtaja Markku Annila oli teekkari ja toinen johtaja Jaakko Pakkasvirta – tuleva elokuvaohjaaja – kirjoitti Teekkari-lehteen. Pakkasvirran sanoin YT "ei tehnyt pelkästään teatteria, vaan siinä olivat mukana musiikki ja kirjallisuus. Se oli hyvin laveasti ihmisiä aktivoiva kokoontumispaikka". YT:n ohjelmisto oli rohkeaa, kokeilevaa, jopa anarkistista ja ehdottomasti esteettisesti radikaalia, jopa taiteen vallankumousta korostava: puhuttiin tietoisuuden syventämisestä ja yhteiskunnallisten vaikutussuhteiden selvittelystä, mikä oli Suomessa uutta.

Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) oli toinen yhteistyöelokuva, sillä Shakespeare-esitys "Hairahduksia" oli filmattu 16 mm:n kalustolla jo aiemmin. Ohjaajia olivat Juhani Savolainen ja Risto Jarva.

Työtä ylioppilasteatterissa on 8 minuutin mittainen lyhytelokuva Se sai ensimmäisen kerran jaossa olleen miljoonan "vanhan markan" valtionpalkinnon, mikä moninkertaisti Montaasin budjetin. Elokuva jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on dokumentaari Ylioppilasteatterin tiloista, ihmisistä, harjoituksista ja ilmapiiristä. Esillä ovat rooliin valmistautuvat näyttelijät Kai Lappalainen ja runoilijanakin tunnettu Jyri Schreck – Suomi-Filmin sodanaikaisen toimitusjohtajan Matti Schreckin nuorena kuollut poika. Esityksessä on Franz Kafkan näytelmä "Haudanvartija", jonka ohjasi työryhmä Pakkasvirta – Lappalainen – Schreck – Kai Savola.

Elokuva-arvioissa elokuvan ansiot myönnettiin, kokeilun tarpeellisuus ja valtionpalkinto ymmärrettiin oikeutetuiksi. Arvostelijat toivoivat samaan hengenvetoon tekijöiden kypsyvän realistiseen suuntaan, pois kokeiluista. Levitysmahdollisuudet liittyivät lähinnä ylioppilaiden kulttuurikilpailuihin. Elokuva sai – armosta kuten Toiviainen huomauttaa – kolmen vuoden veronalennusoikeus. Muuten elokuvan "arveltiin ylittävän yleisön älykkyystason eikä seuraavaa samantapaista työtä hyväksyttäisi veronalennuselokuvaksi ollenkaan". Lyhytelokuvassa tämä oli elinehto, sillä näin luokiteltu elokuva alensi pääelokuvan veroa tuolloin 5 prosenttia.

– Lähde: Sakari Toiviainen, Risto Jarva, SEA, VAPK 1983.


Lapualaismorsian – näytteitä "promorullasta"

Suomi 1967. Tuotanto: FJ-Filmi Oy, Jörn Donner Productions Oy. Tuotannonjohto: Pentti Helanne. tuottaja: Arno Carlstedt. Ohjaus: Mikko Niskanen. Käsikirjoitus: Marja-Leena Mikkola, Mikko Niskanen, Jörn Donner, Arvo Salo, Kari Franck, Seppo Aaltonen, Markku Lahtela. Kuvaus: Osmo Harkimo. Musiikki: Kaj Chydenius, Eero Ojanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Paul Jyrälä, Erkki Seiro, Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Kristiina Halkola (Liisa Alatalo), Kirsti Wallasvaara (Tenu), Aulikki Oksanen (Lulu), Pekka Laiho (Petteri), Pekka Autiovuori (Alpo), Jukka Sipilä (Nipa), Heikki Kinnunen (Hessu), Mikko Niskanen (professori), Ylioppilasteatteri: Kalle Holmberg, Kaj Chydenius, Vesa-Matti Loiri, Kaisa Korhonen, Kari Franck. Promorulla – ei tarkastettu elokuvatarkastamossa. Esitys DigiBeta, otteita 3'.

Mikko Niskasen ohjaama Lapualaismorsian (1967) kiertyi Arvo Salon kuuluisan Lapualaisoopperan ympärille. Katkelmassa on elokuvassa käyttämätöntä materiaalia ja mukana on myös 1930-luvun Lapuanliikkeen autenttista arkistofilmiä.

Kuvissa näkyy useita 1960-luvun ikoneja, mm. Vesa-Matti Loiri, Lars Svedberg, Kari Franck, Kaisa Korhonen, Pekka Laiho, Jukka Sipilä, Soila Komi, Tuula Nyman, Kristiina Halkola, Heikki Kinnunen, Kirsti Wallasvaara ja Maria Wolska. Pasifistimielenosoituksessa Markku Lahtela, vuonna 1968 vallatun Ylioppilaslehden vallankumouspäätoimittaja, polttaa sotilaspassinsa. Tapahtumaa seuraa kiinnostuneena elokuvan tuottaja Jörn Donner.

"Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee. Vain heikko vaatii väkivaltaa, vain heikko tottelee".

Kyse ei ole virallisesta elokuvateattereissa pyörineestä trailerista, jollaista ei ole, vaan "promorullasta". Se sai esityksensä pari päivää ennen elokuvan ensi-iltaa erikoisyleisölle.

Vanhan valtaus

Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Maisala & co. Suunnittelutyöryhmä: Peter von Bagh, Elina Katainen, Timo Linnasalo, Pertti Maisala ja Sakari Toiviainen (selostus). VET 20478 – S – Esitys: Digibeta, 8'.

Vanhan valtaus on mainoksen mukaan "lentolehtiskuva". Kyse ei ole perinteisestä elokuvasta, sillä Vanhan Ylioppilastalon satavuotisjuhlat marraskuussa 1968 korvanneesta valtauksesta liikkuvaa kuvaa otettiin varsin vähän. Elokuvan autenttisuutta se ei vähennä, sillä kuvat ja äänet ovat paikan päällä tallennettuja. Vastaavalla tavalla toimittiin valmistettaessa lyhyitä uutisfilmejä Ranskassa toukokuun 1968 ylioppilasliikehdinnän aikana. Kuten elokuvakontaktin esittelyvihkonen 1970-luvun alussa lupasi, elokuva on "tästä huolimatta varmasti parhaita, haastavimpia dokumentteja suomaisen yliopistoelämän käännekohdasta".

28. marraskuuta

Suomi 1973. Tuotantoinstituutio: Elokuvaosuuskunta Palokärki. Työtyhmä: Robert Arnkil, Hannu Eerikäinen, Ari Erti, Johan Hake, Terttu Hämäläinen, Kari Karmasalo, Bo-Erik Mannerström, Heikki Ortamo, Henrik Paersch, Gunnar Petterson, Risto Salonen, Katri Siikarla, Mikko Syvänne, Ilona Tanttu. VET 21662 – S – 355 m (16 mm, 35 min) / Esitys: Digibeta, otteita 17'.

Elokuvassa käydään lyhyesti läpi korkeakoulujen hallinnonuudistustaistelun historia. Esillä ovat helsinkiläisen opiskelijaliikehdinnän tärkeimmät vaiheet mielenosoituksineen. Ylioppilastoiminnan historia liitetään osaksi vasemmistolaista aktivismia, minkä näkökulmasta esille tulevat 1970-luvun alun hengessä opiskelijaliikkeen vaatimukset ja saavutukset. Erityisenä piirteenä mainittakoon opiskelijaliikkeen ja työväenliikkeen lähentyminen.

On elo ylioppilaan…

Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva. Tilaaja: Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta. Levitys: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Vilho Helanen. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. Näyttelijä: Kaarlo Halttunen (isä). Esiintyjät: Miina Sillanpää, Viljami Kalliokoski, Heikki Klemetti. VET: 2405 – S – 1300 m / Es. Digibeta 12'.

On elo ylioppilaan… on lyhytelokuva sodanjälkeisen opiskelijasukupolven asuntopulasta Helsingissä. Elokuva on tehty tukemaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Domus Academica -talon rakennushanketta. Vilho Helasen käskirjoitukseen lukeutuvat hyvinkin perinteiseen tapaan suvivirsi, valkolakki ja pojan paluu kotiin: "Mikä herra minä?" ja modernin isän (Kaarlo Halttunen) määräys: "Syksyllä meet Helsinkiin". Junassa matkataan kohti pääkaupunkia, mitä seuraa ajalle tyypillinen ja totuudenmukainen ankara kämpänhaku, kuten myös tuulettautuminen nätin tytön kanssa – tosin vain unessa. Sadat ylioppilaat dallaavat katuja etsien kattoa päänsä päälle: "Kumma kylä tämä Helsinki..."

Ylioppilaselämää

Suomi 1990. Tuottaja: Ville Suhonen. Ohjaus ja leikkaus: Ville Suhonen. Käsikirjoitus ja selostus: Pekka Suhonen. Äänitys: Juha Rikka. Esitys: Digibeta 24 min.

Ylioppilaselämää on Ville Suhosen huolellisesti Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlan kunniaksi kokoama katsaus isänmaan toivojen kulttuurihistoriaan. Runollisuutta unohtamatta elokuva tarkastelee yliopiston sekä sen toimijoiden esiintymisistä valkokankailla 1900-luvulla myös sosiologisella silmällä.

– Koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Videotekniikka Jarmo Nyman. Helsinki 19.11.2008