Syksyn poliittiset aiheet

Syksy rämähti päälle äkkiyllättäin, mutta tänään lämpöpukeutuminen on ehkä hieman liioittelua. Mutta hikeä ei saa pelätä ja liioitteluhan on päivän sana politiikassakin, tosin kielletty, eikä kukaan tietenkään sitä tunnustaisi jos kovisteltaisiin.

Poliitikasta on turha poliittisia puheita etsiä, sillä ne ovat keskittyneet manipulointiin. Sanahelinä, sutkaukset ja mainostoimistoslangi ovat kaikkien puolueiden valttikortti (jo loppuun kalutun maahanmuutto-Mustan Pekan lisäksi) myös ensi kevään vaaleissa. Tasokas journalismimme on tämän varmin vakuus!

Etukäteisvaalivoittaja Timo Soinia on kiittäminen siitä, että hän ilmoitti haluavansa persut mukaan mieluummin osaksi punamultaa tai sinipunaa kuin pelkkään porvarihallitukseen, jossa häntä epäilemättä potkittaisiin kuin pahaista rakkikoiraa, kuten oikeistoon sitoutuneille puudeli-Vihreille nyt tehdään oikein atomivoiman energian persläimäytyksillä. Vihreät käyvät yksipuolista sotaansa demareita vastaan - siis täysin päin vastoin kuin eurooppalaiset sisarpuolensa. Pitäisi alkaa jo kysyä, mikä meidän vihreitä oikein vaivaa!

Kuten vihreitä, ministerinposti kiinnostaa tietysti brysseli-Soinia, tulipa tarjous sitten oikealta tai vasemmalta. Sen jälkeen on enää presidentin paikka kokeilematta. Mutta se on varattu ilmiselvästi väsähtäneelle ja kaiken innovaatiokykynsä menettäneelle Sauli Niinistölle, jota kansa palvoo, kun ei parempaakaan investointikohdetta keksi. Journalismi pitää huolta siitä, ettei Saulille saada edes vastaehdokasta, vaikka todellisuudessa presidentinhomma on lopulta vain yksi homma muiden joukossa. Minä en nykyisin edes tietäisi, että meillä on presidentti, jollei Tarja H. olisi pistäytynyt stadionille Suomi-Ruotsi -maaotteluun katsojaksi.

Apropos! Timolle vain muistutukseksi, että näin se päättyi Pekankin poliittinen taival, jonka lopussa alamäkeä lievittivät vain häämöttävät bisnesmiljoonat.

Poliittinen puhe on ajettu alas, koska ei Suomen kansa sitä puoluearvioiden mukaan halua eikä kestäisi. Kansa on kyllästynyt poliittiseen puheeseen, jota se ei ole koskaan ymmärtänyt. Mutta se on kuitenkin ymmärtänyt aikanaan pelätä sitä. Ja se on enemmän kuin nykyinen tiedostamisen taso. Liioittelua ja suoranaista valehteluakaan ei enää pelätä, minkä todisteeksi journalismi teettää järjettömiä lukuja osoittavia gallupeja harva se kuukausi.

Poliittista puhetta ei kuunnella, mutta Idolsin tai Big Brotherin kymmenes editio kyllä kelpaa, vaikka niiden jäsenmaksut ovat mielestäni varsin korkeita niiden tarjoamaan demokraattiseen osallistumisvastikkeeseen nähden. Mutta kansa tietää tai tässä tapauksessa ei, ja vielä maksaa siitä.

Meille tavallisille pulliaisille riittää olla liioittelematta maailman paras eläkeiässäkin. Vai mitä sanotte elinkeinoelämän tuoreimmista vaateista nostaa haudan parrasta 70 elettyyn ja koettuun vuoteen? Tästä voi päätellä ensinnäkin että ammattiyhdistys"liikkeen" tila on säälittävä, toiseksi sen, että ei työnantajapuolenkaan nupeissa ihan kaikki ole kohdallaan, raks, raks. Kuka helvetin konsultti näitä idioottimaisuuksia on palkattu keksimään. Miksei leikata raakasti näistä päistä?

Palataksemme alkuperäiseen aiheeseen hienoja liioittelun elkeitä harrastaa - säästämme tässä puheen vaaleanpunaisesta herrastelusta - esimerkiksi Björn Wahlroos, joka puhuu kehitysavusta keinona heittää rahaa Kankkulan kaivoon. Afrikkaa autetaan Wahlroosin mukaan investointimallilla, jonka kehitteli just se Kiina. Se on saanut oppinsa purkamalla "sosialismin rakenteita", arvon pankkiirimme valaisee meitä. Ihan kriittisesti ajatellen Kiinalla on siinä Wahlroosin väitteistä huolimatta vielä tekemistä. Aivan kuten Afrikallakin demokratian saavuttamisessa puhtaan kapitalistisin opein, sillä mitäs muuta "sosialismin rakenteiden" purkaminen on ellei sitä.

Onhan tässä uuttakin ideologista viritystä, sillä Idän kapitalistinen teoria on tähän asti kailottanut juuri sitä, että juuri rajoitettu demokratia on kapitalismin menestyksen ytimessä. Mutta että uuden Afrikan ytimessä on demokratisoituva Kiina! Voihan Libyan viljavakka! Sosialismia tietenkään ei demokratian yhteydessä tarvitse muistella, sillä sitä ei siinä ollut nimeksikään. Mutta ehkä tuo Kiina on, kautta tuhatvuotisen munan, Wahlroosin mielestä demokraattista sosialismia, mene ja tiedä!

Kesäkuussa Wahlroos ehti sanoa Financial Timesissa, ettei köyhien ihmisten ja hajonneiden perheiden tukemista voida jatkaa. Wahlroos on toki puheissaan tasapuolinen, sillä hän vastustaa myös maanviljelijöiden EU-tukia, mikä ei tietenkään estä ottamasta vastaan vuosittain 300 000 euron avustuksia omalle tilalleen nyt eikä "niin kauan kuin järjestelmä pysyy tällaisena". Kukapa ei perstaskuaan avaisi, jos seteleitä tungetaan joka luukusta. Ja perinteistä kartanonherran keppiä on hyvä harjoitella juuri köyhien ihmisten ja hajonneiden perheiden selkäpiihin.

Opetusta tässä on se, että kun elämme otsikkojen kulta-aikaa, kukaan ei journalistimme ota kantaa otsikon fonttia kummempaan, eikä puheita "sammakoista" enää ole. Ainoa keskustelu on raakasti rönsyilevä nettikommentointi: poliitikot eivät enää joko katso arvolleen sopivaksi kommentoida poliittisia aiheita tai sitten ne eivät pääse julkisuuteen. Vai onko halukin kommentaatioon jo päättynyt? Pääministerin mukaan vaaliaiheitahan saa viritellä vasta kun vaalit ovat jo ovella ja jos asia on pääministeripuolueelle sopimaton, niin vasta sen jälkeen, jollei se raja sitten ollut jo eilen mikä tekee ongelman vain historialliseksi.

Eiköhän tässä ollut jo aamiaisen verran.