Syksyn poliittiset aiheet

Syksy rämähti päälle äkkiyllättäin, mutta tänään lämpöpukeutuminen on ehkä hieman liioittelua. Mutta hikeä ei saa pelätä ja liioitteluhan on päivän sana politiikassakin, tosin kielletty, eikä kukaan tietenkään sitä tunnustaisi jos kovisteltaisiin.

Poliitikasta on turha poliittisia puheita etsiä, sillä ne ovat keskittyneet manipulointiin. Sanahelinä, sutkaukset ja mainostoimistoslangi ovat kaikkien puolueiden valttikortti (jo loppuun kalutun maahanmuutto-Mustan Pekan lisäksi) myös ensi kevään vaaleissa. Tasokas journalismimme on tämän varmin vakuus!

Etukäteisvaalivoittaja Timo Soinia on kiittäminen siitä, että hän ilmoitti haluavansa persut mukaan mieluummin osaksi punamultaa tai sinipunaa kuin pelkkään porvarihallitukseen, jossa häntä epäilemättä potkittaisiin kuin pahaista rakkikoiraa, kuten oikeistoon sitoutuneille puudeli-Vihreille nyt tehdään oikein atomivoiman energian persläimäytyksillä. Vihreät käyvät yksipuolista sotaansa demareita vastaan - siis täysin päin vastoin kuin eurooppalaiset sisarpuolensa. Pitäisi alkaa jo kysyä, mikä meidän vihreitä oikein vaivaa!

Kuten vihreitä, ministerinposti kiinnostaa tietysti brysseli-Soinia, tulipa tarjous sitten oikealta tai vasemmalta. Sen jälkeen on enää presidentin paikka kokeilematta. Mutta se on varattu ilmiselvästi väsähtäneelle ja kaiken innovaatiokykynsä menettäneelle Sauli Niinistölle, jota kansa palvoo, kun ei parempaakaan investointikohdetta keksi. Journalismi pitää huolta siitä, ettei Saulille saada edes vastaehdokasta, vaikka todellisuudessa presidentinhomma on lopulta vain yksi homma muiden joukossa. Minä en nykyisin edes tietäisi, että meillä on presidentti, jollei Tarja H. olisi pistäytynyt stadionille Suomi-Ruotsi -maaotteluun katsojaksi.

Apropos! Timolle vain muistutukseksi, että näin se päättyi Pekankin poliittinen taival, jonka lopussa alamäkeä lievittivät vain häämöttävät bisnesmiljoonat.

Poliittinen puhe on ajettu alas, koska ei Suomen kansa sitä puoluearvioiden mukaan halua eikä kestäisi. Kansa on kyllästynyt poliittiseen puheeseen, jota se ei ole koskaan ymmärtänyt. Mutta se on kuitenkin ymmärtänyt aikanaan pelätä sitä. Ja se on enemmän kuin nykyinen tiedostamisen taso. Liioittelua ja suoranaista valehteluakaan ei enää pelätä, minkä todisteeksi journalismi teettää järjettömiä lukuja osoittavia gallupeja harva se kuukausi.

Poliittista puhetta ei kuunnella, mutta Idolsin tai Big Brotherin kymmenes editio kyllä kelpaa, vaikka niiden jäsenmaksut ovat mielestäni varsin korkeita niiden tarjoamaan demokraattiseen osallistumisvastikkeeseen nähden. Mutta kansa tietää tai tässä tapauksessa ei, ja vielä maksaa siitä.

Meille tavallisille pulliaisille riittää olla liioittelematta maailman paras eläkeiässäkin. Vai mitä sanotte elinkeinoelämän tuoreimmista vaateista nostaa haudan parrasta 70 elettyyn ja koettuun vuoteen? Tästä voi päätellä ensinnäkin että ammattiyhdistys"liikkeen" tila on säälittävä, toiseksi sen, että ei työnantajapuolenkaan nupeissa ihan kaikki ole kohdallaan, raks, raks. Kuka helvetin konsultti näitä idioottimaisuuksia on palkattu keksimään. Miksei leikata raakasti näistä päistä?

Palataksemme alkuperäiseen aiheeseen hienoja liioittelun elkeitä harrastaa - säästämme tässä puheen vaaleanpunaisesta herrastelusta - esimerkiksi Björn Wahlroos, joka puhuu kehitysavusta keinona heittää rahaa Kankkulan kaivoon. Afrikkaa autetaan Wahlroosin mukaan investointimallilla, jonka kehitteli just se Kiina. Se on saanut oppinsa purkamalla "sosialismin rakenteita", arvon pankkiirimme valaisee meitä. Ihan kriittisesti ajatellen Kiinalla on siinä Wahlroosin väitteistä huolimatta vielä tekemistä. Aivan kuten Afrikallakin demokratian saavuttamisessa puhtaan kapitalistisin opein, sillä mitäs muuta "sosialismin rakenteiden" purkaminen on ellei sitä.

Onhan tässä uuttakin ideologista viritystä, sillä Idän kapitalistinen teoria on tähän asti kailottanut juuri sitä, että juuri rajoitettu demokratia on kapitalismin menestyksen ytimessä. Mutta että uuden Afrikan ytimessä on demokratisoituva Kiina! Voihan Libyan viljavakka! Sosialismia tietenkään ei demokratian yhteydessä tarvitse muistella, sillä sitä ei siinä ollut nimeksikään. Mutta ehkä tuo Kiina on, kautta tuhatvuotisen munan, Wahlroosin mielestä demokraattista sosialismia, mene ja tiedä!

Kesäkuussa Wahlroos ehti sanoa Financial Timesissa, ettei köyhien ihmisten ja hajonneiden perheiden tukemista voida jatkaa. Wahlroos on toki puheissaan tasapuolinen, sillä hän vastustaa myös maanviljelijöiden EU-tukia, mikä ei tietenkään estä ottamasta vastaan vuosittain 300 000 euron avustuksia omalle tilalleen nyt eikä "niin kauan kuin järjestelmä pysyy tällaisena". Kukapa ei perstaskuaan avaisi, jos seteleitä tungetaan joka luukusta. Ja perinteistä kartanonherran keppiä on hyvä harjoitella juuri köyhien ihmisten ja hajonneiden perheiden selkäpiihin.

Opetusta tässä on se, että kun elämme otsikkojen kulta-aikaa, kukaan ei journalistimme ota kantaa otsikon fonttia kummempaan, eikä puheita "sammakoista" enää ole. Ainoa keskustelu on raakasti rönsyilevä nettikommentointi: poliitikot eivät enää joko katso arvolleen sopivaksi kommentoida poliittisia aiheita tai sitten ne eivät pääse julkisuuteen. Vai onko halukin kommentaatioon jo päättynyt? Pääministerin mukaan vaaliaiheitahan saa viritellä vasta kun vaalit ovat jo ovella ja jos asia on pääministeripuolueelle sopimaton, niin vasta sen jälkeen, jollei se raja sitten ollut jo eilen mikä tekee ongelman vain historialliseksi.

Eiköhän tässä ollut jo aamiaisen verran.

Hamaan loppuun asti

Samaan aikaan kun sikainfluenssa kaataa yhä useamman, valtionhallinto porskuttaa uusien esimerkkimaiden kanssa. Maan ainoa todellinen aristokraatti Björn Wahlroos valmistautuu Tieto-Finlandian jakoon ja muistuttaa meille thatcherismin saavutuksista. Niistä on jo muutama tovi, mutta ilmeisesti maailma ei muutu. Valtiovarainministeriön ihannemaat olivat thatcherismin aikaan Uusi-Seelanti ja Irlanti, mutta nyt ne ovat aivan toiset.

Omilleen puhunut Katainen totesi julkisuuteen, että ensi vaalikaudella täytyy varautua veroasteen nostamiseen ja menojen leikkaamiseen. (Varmasti Kokoomukselle hyvä vaalitunnus ensi vaaleihin.) Tätä ei tarvitse tehdä omin neuvoin. Rohkaisevia esimerkkejä valtiovarainministeri löysi Virosta ja Liettuasta, siellä kun on tehty miljardien eurojen leikkaukset ja veronkiristykset. Ylen uutisen mukaan Katainen "sanoo ihailevansa balttipäättäjiä, jotka ovat oman terveytensäkin kustannuksella panneet maiden talouden kuntoon rajuilla säästöillä".

Ainoa mikä minua hämmästyttää on se, että ilmastonmuutos ja ympäristö eivät olleet keskeisiä argumentteja valtiovarainministeri Kataisen saarnassa. Suomalaiset lämpenevät nykyään vain ympäristölle perustuville veroille. Tämänhän nykyinen ydinvoimalapuolue Vihreät ovat saaneet aikaan. (Vihreät itse puhuvat mieluummin vain kauppojen sunnuntaiaukioloajoista.)

Katainen ei puhunut ympäristöstä - miksi olisi Kokoomuksen puoluehallituksessa -, sillä tarkoituksena oli tällä kertaa jatkaa työuria hamaan loppuun, eläkeläiset kun ovat vaarallisia tulevalle Suomelle, joka näyttää tulevan juuri silloin kun minä voisin päästä eläkkeelle. Ellei sitten epidemia vie jo ennen sitä.

Puolueiden kriisi

Pistäydyin eilen punavihreissä bailuissa. Tyttöbändi ja Steen1 rappasi. Paljon vanhoja tuttuja parinkymmenen vuoden takaa. Aika kuluu, mutta paikalle tulleet eivät päällisin puolin ole paljon muuttuneet, vaikka vuosikymmeniä on kahden tai kolmen sijasta neljä ja viisikin.

Mika Rönkkö lykkäsi kouraani hänen ja Hanna Kuuselan toimittaman teoksen Puolueiden kriisi (Like 2008). Kirjoittajat ovat ajattelevia ihmisiä eri puolueista ja niiden liepeiltä.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee teemaa Mikä puolueita vaivaa? Kirjoittajina ovat Thomas Wallgren, Arja Alho, Tuomas Rantanen ja Karina Jutila. Toinen puoli kirjaa on otsikoitu Vasemmiston kriisi, kirjoittajina Anna Kontula, Lauri Holappa, Ruurik Holm ja Eetu Viren. Näiden teemojen lisäksi professori Heikki Patomäki ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ovat kirjoittaneet teokseen artikkelit.

Wallgren oli paikalla eilisessä tilaisuudessa. Kun emme jostain syystä tunne toisiamme, kävin esittäytymässä. Kehaisin miestä kätellessämme siitä, että hän ympäristöasiaa ajavana ja käytännöllisen yhteiskuntafilosofian hallitsevana liittyi juuri sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Wallgrenilla on artikkelissaan paljon konkreettisia ehdotuksia demokratiapolitiikan ohjelmaksi. En käy niitä tässä selvittämään, mutta yhden mainitsen: koulujen yläasteille on saatava kuuden viikon maailmanparantamisen opetusjakso. Oppilaat osallistuvat valitsemansa kansalaisjärjestön toimintaan tai toiteuttavat oman hankkeen. Kannatan!

Demarit tarvitsevat Wallgrenin kaltaisia ajattelijoita ehkä enemmän kuin itse arvaavatkaan. Monet demarithan ovat ummistaneet silmänsä ja korvansa näiltä kysymyksiltä osin siksi, että epäreilu motkotus ja räkytys erityisesti vihreiden suunnalta on jokapäiväistä kaura-akanaa - vihreä puoluehan suorastaan uhkuu matalaotsaista demarivihaa. Tätä kuullessani olen tottunut kääntämään peukaloni alas armotta.

Minut demarivihainen kalke on vieroittanut vihreästä puolueesta täysin siitä huolimatta, että monet arvostamani ajattelijat ja poliitikot toimivat siinä. Tosiasia on kuitenkin, että varsin monet punavihreät ajatukset ovat täysin toteuttamiskelpoisia, olipa toimintaympäristönä vasemmistoliitto, demari- tai vihreä puolue. Siksi näiden ryhmien yhteisiä tilaisuuksia on syytä järjestää useammin.

Uusia ajatuksia ja ehdotuksia puolue-elämän vilkastuttamiseksi on liikkeellä runsaasti. Lähtökohdat ovat huonot. Vielä 1980 noin kuusi prosenttia suomalaisista toimi aktiivisesti puolueissa jäseninä. Prosenttiluku on laskenut tällä hetkellä kahteen. Puolueen jäsenellä on siis varsin paljon valtaa, mutta järin demokraattista tällainen ei tietenkään ole.

Patomäki kirjoittaa globaalidemokraattisen puolueen mahdollisuudesta. Koska talous ja valtamekanismit ovat globalisoituneet, pitää myös emansipatorisen poliitikan tehtävä se. Toimijuus, organisaatiot, yhteiset tavoitteet ja ohjelmat ovat tarpeen. Organisaatiomuotona Maailmanpuolue on ratkaisu tähän.

Ideahan ei ole uusi, sillä jo sata vuotta sitten scifi-kirjailijat kehittivät ajatuksen maailmanhallituksesta. Ehkä ne vielä joskus toteutuvat. Toivottavasti kuitenkin jo aikaisemmin ihmisten toiveesta eikä maailman poliittisen tai esimerkiksi ympäristökriisin pakottamana.

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys on menossa. Käykääpä äänestämässä ja äänestäkää oikein hyvin!

Puolueiden kriisi -teoksesta löysin Eila Salomaan ja Michael Perukankaan arvostelut Ydin-lehden sivuilta.