Kultaa - taikka kunniaa

Huimia kilpailuja. Yksi kulta ja kaksi finaalipaikkaa. Paradise Oskar ja Aki Kaurismäki jäivät virallisia palkintoja vaille, mutta taloutta tuollainen menestys epäilemättä korjaa/parantaa. (Jääkiekosta olen sopinut itseni kanssa, että en siitä enää puhu. Jääkiekkoilijan kesäloma, näet.)

Akateemikon Cannes-voiton tuoma varjoparaati Kauppatorilla olisi varmasti ollut ilmestys: noin 2000 facebook-fanittanutta olisivat epäilemättä tuoneet mukanaan toisen mokoman korkkaamaan, tällä kertaa kulttuurin nimissä. Jos, tuo niin kaunis jos.

Kaurismäen Le Havre on myyty 40 maahan. Se on hyvä tulos, kun ottaa huomioon, että elokuvaa on näytetty pari kertaa julkisesti. En tiedä moneenko maahan Axel Ehnström on onnistunut levynsä saamaan - Pohjoismaat plus Saksa ehkä. Kulttuurivientiä siis riittää näidenkin tapahtumien jälkeen. Sitä lasketaan nykyään euroissa, ei pelkästään debit-sarakkeessa.

Urheilukulttuuri on kertaluonteista - voitto tänään, huomenna rimanpudotus -, mutta kulttuurin arvot ovat kestävämpiä. Elokuvan voi katsoa monta kertaa, musiikkikappaleille toisto on jo itsestäänselvyys, mutta jääkiekko-ottelun uusinta on väljähtyneempää kuin hengitys sampanjahuuruisen illan jälkeen. Jos joku on toista mieltä, kyse lienee jonkinlaisesta fanista. Mitäpä minä sitä estämään, vaikka saattaisi olla parempaakin tekemistä.

Yksilötasolla urheilijan maailmanmestaruus on toki suuri juttu. Ellei sitten käy kuin Toivo Saloselle. Topi oli kotipaikkakunnan Muhoksen nuoriso/urheiluohjaaja ja kertoi meille alle kymmenvuotiaille, millaista oli palata kotiin luistelun maailmanmestaruuskisoista hopeamitali kaulassa. Lentokentällä olivat vastassa toimittajat, mutta Topille ei esitetty yhtään kysymystä. Kaikki menivät Juhani Järviselle, joka voitti kultaa. Että semmoinen kilpailu luistimilla. Minulle luistinmiehet tuovat aina mieleen hänet. Kertokaa terveisiä, jos hänen tuttujaan sattuu linjoille.

Jos jätetään isänmaallinen lippulaulu pois, Topin bravuuri urheiluleireillä oli se, että hän hyppäsi tasajalkaa voltin taakse. Luulenpa, että se oli samalla testi myös hänelle itselleen. Minkä ikäisenä? Varmaan noin nelikymppisenä, mutta vanhan kaartin lommoposkisena urheilijana hän näytti pikkupojan kokemattomin silmin sitä vanhemmalta. (Edit. Tsekkasin Wikipediasta, hän taisi olla tämän muistelman alkuperäisesityksessä 33-35 -vuotias.) Kuten urheiluihmiset tietävät lommoposkisuus on hyvä juttu: se on harjoittelun ja riittävän rääkin merkki.

Sergelin torin mamuilta ja muuta happeningia

Kurkkasin varovasti Aleksanterinkadun suuntaan puoli yhdeksän kieppeillä, kun tulin Stockalta sienirisottoainekset kassissa. Täydeltä näytti, vaikka pienilippuisia ihmisiä valui jo massa-alueelta pois.

En olisi itse sinne uskaltanut. Tytär käväisi ja sanoi, että velloi se ja että ahdasta oli - varsinkin se naapuri sen siinä vieressä aiheutti, kun horjui ja huojahteli.

Sienirisotto valmistui ja presidentti astui lavalle hyväntuulisessa humalassa olleiden pelaajien kaulailtavaksi. Bratislavassa hän ei tainnut olla, mutta satatuhantinen jengi riitti venymiseen tähän populariteettiin. Tapahtuman legitimointi oli korkeinta mahdollista luokkaa: sankarit itse ehdottivat Tartsan puuttumista juhlintaan, johon tarvittiin kokonainen vapaapäivä.

Näihin maailmanaikoihin vapaapäiviä ei ole luvassa - paitsi jääkiekkoilijoilla, joilla on oikeasti kesä. Jääkiekkoilijan kesähän on käsite, johon ylletään vain jäänmurtajilla.

Kauppatorilla liehuteltiin suuria ja pieniä Suomen lippuja. Se näytti kaukaa hyvältä. Lähempänä oli sitten jo muuta: ilonpito muuttuu orgiaksi ja orgioissa hauskaa riittää aina vain muutamalle. Voittoiltana Sergelin torin mamujuhlissa sen sijaan näytti olevan sopivan vähän suomalaisia juhlimassa paljain pakaroin.

Ystävien sosiaalisesta viestinnästä kaikui sääliä nille nuorille perheille, jotka eksyivät Helsingin kauppatorille lastenvaunujen kanssa. Lapset pelkäsivät mekkalaa, itkivätkin, mutta poispääsy oli enemmän kuin vaikeaa. Orgioissa kun ei anneta tietä, vaan huolehditaan omasta onnesta. Avunpyyntö on turhaa - aggressio kohdistuu vanhempiin, jotka ovat tehneet virheen. Ei tänne saa tulla lastenvaunujen kanssa. Saman näin itse Lordi-juhlissa. Silloin pikkupoikien yleisöön heittämät pullot osuivat arviolta kaksivuotiaan lapsen päähän. Ihmiset eivät menneet kurittamaan poikia vaan sättivät vanhemmat.

Juhla on meidän, ei teidän. Haaparannan suunnalla oli poltettu Ruotsin lippuja ja uhottu. Autollakin oli ajettu jonkun yli. Ruotsin tulliviranomaiset olisivat sulkeneet rajan, jos olisi ollut valta ja voima. Jääkiekkojoukkueen nimissä on myös pahoinpidelty ulkomaalaisilta näyttäviä. Asialla isot, isot miehet. Nämä ovat niitä yksittäistapauksia, joista koostuu meidän maailmamme ja maailmankuvamme puoleen ja toiseen. Jotkut näyttävät hyväksyvän nämä yksittäistapaukset kerta toisensa jälkeen. Tästä hyväksynnästä muodostuu se piilosanoma, jossa on nyt myös poliittista voimaa. Kriittisyys koskee vain uhreja, ei tekijöitä.

Maailmankuvana se heijastuu esimerkiksi journalismin tölväyksissä, joita löytää nykyään päivittäin - myös arvostetuista lehdistä. Vai mitä kirjoitetaan itsensä työllistävistä pizzeriayrittäjistä? Jääkiekon ystävät syövät paljon mamupizzaa - niitä tehdään uusissa perustettavissa pizzerioissa, jotka "vaivoin täyttävät terveysvaatimukset". Anna mun kaikki kestää: jos täyttävät, niin täyttävät - niin sen pitäisi mennä myös Kauppalehdessä.

Mosfilm räjäytti pankin YouTubessa

Nyt ei voi muuta kuin kehottaa tutustumaan Mosfilmin kokoelmiin You Tubessa. Yli 50 elokuvaa - mukaan lukien Andrei Rublev, Solaris ja Dersu Uzala - ovat vapaasti katsottavissa melko hyvälaatuisina.

Lisää tulossa kovaa vauhtia, joten ekspertiisi alalla on nyt mahdollista ja suotavaa. Tätä voitaisiin tehdä muuallakin.

Suurentakaa koko ruudulle. Tekstitys englanniksi ainakin niissä mitä vilkaisin.

http://www.youtube.com/user/mosfilm

Tarkastaja saapuu ensi-iltaan kesäkuussa

Facebookiin oli ilmestynyt oma sivunsa Anssi Mänttärin uudelle elokuvalle Tarkastaja. Nyt se maailmanvalloitus alkaa...

Julkaisupäivä Kesäkuu 2011
Tyylilaji Surrealistinen tragikomedia
Studio Reppufilmi
Tietoja Anssi Mänttärin uusi surrealistinen täyspitkä tragikomediaelokuva Tarkastaja saa ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2011.
Kuvaus Surrealistinen pakkomielteiden värittämä elokuva Tarkastaja on tarina vakuutusyhtiön tarkastajasta (Niko Saarela) ja hänen epätoivoisesta yrityksestään selvittää yhtiön hävinnyt kirjanpito, matkalla on kuitenkin salaperäisiä ja kohtalokkaita naisia, bisnesmaailman sieluttomia kätyrejä sekä unen ja toden rajamailla liikkuvia harhailuja halki öisen kaupungin.
Pääosissa Niko Saarela, Eeva Putro, Kari Hietalahti, Matti Onnismaa, Jukka-Pekka Palo, Anssi Mänttäri, J. K. Ihalainen, Antti Litja, Leena Uotila, Mats Långbacka, Henri Kapulainen, Juuso Hirvikangas, Aake Kalliala, Jari Sedergren, Tom Pöysti ja Erkki Saarela
Ohjaaja Anssi Mänttäri
Kirjoittajat Anssi Mänttäri (Runot: J. K. Ihalainen)
Käsikirjoittanut Anssi Mänttäri
Tuottanut Anssi Mänttäri

Kylymää on ja koleaa

Toukokuu on alkanut kovin vilkkaasti ja pieniä dead linen poikasia on tyrkyllä koko ajan. Kyse on kirjoitushommista koti- ja maailmanmarkkinoille. Henkisesti asiaa helpottaisi jos ulkolämpötila olisi yli 10 sitä Celsiusta, jolloin jäitä ei tarvitsisi poltella hiilijalanjäljen huonontamiseksi.

Vaan ei. Hyytävän kylmää ja karmaisevan koleaa riittää päivä toisensa jälkeen, vaikka huhtikuun Rooman lämmön kokemisen jälkeen pari päivää ehtikin jo olla aivan siedettävää. Säät asettuivat kuuman vaali-ilmaston jälkeen hallituksenmuodostuksen vaatimalla tavalla viileiksi.

Viime kuun lopulla uudistunut naamani näkyi töllössä. Ennen sitä Tuomas Enbusken Sivistyksen käsikirja oli jatkunut jo pitkään televisionkatsojien ilona. Menneellä viikolla esitettiin toiseksi viimeinen osa, jonka aiheena oli seitsemäs taide eli elokuva (klikkaile). Ohjelma näkyy Areenasta tätä kirjoitettaessa vielä neljä päivää. Pääsen ääneen puolen välin jälkeen, mutta laatusyistä kannattaa kuunnella ne muut ensin.

Tööööt! Vappu 2011.

Vappu on auennut aurinkoisena mutta kylmänä. Iltapäivälle on luvassa sadekuuroja, joten hattu on hyvä olla päässä ja serpentiinit on jätettävä himaan.

Mieli on askarrellut poliittisissa iskulauseissa. Naiset väittävät vastaan, kun väitän, että arki-termillä huijataan naisia. Kuten tavallista naiset ovat oikeassa. Mutta silti. Poliittinen arkihan on yleensä raatamista, epäonnistumista ja pahimmillaan haastavaa. Arki-termin poliittisen käytön päämääränä on käytännössä päästä eroon - arjesta. Tästä olisi syytä kirjoittaa poliittinen essee.

Tänään ei ole arki vaan juhla. Vapun legitiimejä juhlijoita ovat työväestö ja ylioppilaat. Muut vappuonkijat ovat vain kalastelemassa ääniä. Silloin kun työväki vielä tykkäsi marssilauluista, uhkaavaa jyrmylaumaa seurattiin kadun viereltä puolittain fascinoituneina, puolittain peloissaan. Vaikka "porvari nukkuu huonosti" on tunnetusti provokatorinen slogan, on se hämmästyksekseni ilmeisesti aina ollut totta. Aina on pelko persuuksissa.

Minulla on sellainen intuitio, että viime päivinä on jopa lehtikirjoituksissa ollut nähtävissä häivähdys järjestä. Heikki Patomäkeä haastatellaan HS:ssä vaalien näkökulmasta hieman jälkijunassa, mutta Vasemmistoliiton riveissä ehdokkaana ollut professori kaipaa maailmaan hieman ristiriitaisesti globaalia sosialidemokratiaa. (Minä kirjoitan sen yhdellä aalla silloin kun on asiatekstistä kyse.) Ilmoitan poliittisesta sielunveljeydestä: kannatan monia Patomäen aatoksista.

Samassa lehdessä myös toimihenkilöliitto Erton puheenjohtajan Juri Aaltosen mielipide Sunnuntaidebatti-kirjoituksessa on hyvää poliittista luettavaa. Osuva otsikko on sitaatti häneltä: "Julkisen talouden kriisi ei kelpaa syyksi eläkkeiden heikentämiseen". Siinä on toimivia argumentteja pöytäkeskusteluihin.

Yhteiskunnan ilmapiirin politisoituminen on tehnyt hyvää. Lehdistä ja muista tiedotusvälineistä oikein kaipaa poliittista uutisointia ja kannanottoja. Ennen sitä kutsuttiin asiajournalismiksi: toivottavasti trendi etenee niin, että pelkkä journalismi riittäisi.

Hömpälle, jota ihmiset tietysti myös kuluttavat, pitäisi keksiä jokin vähemmän arvokas termi. Sitä on turha kutsua journalismiksi.

Vaalivoittajapersujen ympärillä velloo myös epäasiallinen keskustelu. Vaikka siitä on käytetty paheksuvasti termejä, jotka liittyvät persuedustajiin kohistuvaan halveksuntaan ja jopa ylimielisyyteen, on tätä paheksuntaa käytetty myös populistisen journalismin uusintamiseen. Persujen vaalivoittohan tuo väistämättä mukanaan myös laajan populistitoimittajien joukon, joka ei epäröi käyttää valtaansa.

Vaikka erityisesti Vihreiden piirissä on suivaannuttu persuja moitiskelemaan välillä jopa matalaotsaisesti, täytyy muistaa, että persuista ja sen enemmän tai vähemmän toivottavista lähipiireistä tätä epäasiallisuutta löytyy - aina rikoslain rajoille saakka. Niitä sitten kiikutetaan maailman ääriin asti. Persut ovat poliittisena ryhmänä viimeinen vaatimaan mimosana vain ja ainoastaan hyvää kohtelua poliittisessa keskustelussa, väittelyssä ja riitelyssä, joissa otetaan ja annetaan demokratian parhain perintein mukaisesti ilman aseita tai katutappeluita.

Politiikassa tarvitaan samanmielisyyttä, ainakin jos kootaan enemmistöhallitusta, mutta ei politiikkaa tehdessä voida olla kaikesta samaa mieltä. Itse kannatan railakasta sanankäyttöä, enkä voi olla nauramatta soinilaiselle luonnehdinnalle vihreästä miesliikkeestä (jonka älykkäitä edustajia toki tunnen): "Vappuna he menevät jääkaapille yhdessä katsomaan onko tofua jäljellä."

Vaimo näyttää löytäneen vappupillinsä. Tööööööööt ja menoksi.