Luin vanhoja tekstejäni, kun joku oli niihin eksynyt. Menee tämä kone nykyään hitaammin eikä enää osaa olla hauskakaan. Mutta ehkä tämä nytkähtää taas joskus liikkeelle.
Sodankylän elokuvafestivaalit alkavat huomenna. Torstaina siellä esitetään ensi-illassa Anssi Mänttärin Tarkastaja, jossa minäkin kai sitten vilahdan pahaa aavistavana virkamiehenä. Siitä se Jussi-Oscar Sedikselän ura urkenee.
Kuten aiempinakin vuosina, nykäiskää hihasta, kun satutte kohdalle.
Kaurismäen Akin Le Havre tekisi mieli nähdä, jos vain lippuja saa, ja Sanden Paluu Sodankylään -dokkari, jossa voin ehkä vilahtaa, koskapa muistan kameran pyörineen lähettyvillä viime kesänä. Sitten ovat aamukeskustelut ja päävieraiden leffat, ja mykkäelokuvat, ja lätyt sienikastikkeella.
Ilmat lienevät niin viileät, että joen rantaan ei tee mieli kellahtaa, kuten monena lämpimänä kesäyönä ennen. Mutta kuka tietää?
Pistäydyin Ilmajoella viime viikonloppuna. Hienon oopperan olivat säveltäjä Ilkka Koivisto ja libreton kirjoittanut Panu Rajala saaneet aikaiseksi. Itse puhuin talvisodan kuvista. Sanomalehti Ilkka oli esitykselle suopea, kuva oli iso ja juttu pitkä - netistä sitä ei löydy, joten ei linkkiä.
Kesä alkaa Sodankylästä. Sen mukaan mennään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esiintyminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esiintyminen. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, kesäkuuta 14, 2011
torstaina, toukokuuta 05, 2011
Tarkastaja saapuu ensi-iltaan kesäkuussa
Facebookiin oli ilmestynyt oma sivunsa Anssi Mänttärin uudelle elokuvalle Tarkastaja. Nyt se maailmanvalloitus alkaa...
Julkaisupäivä Kesäkuu 2011
Tyylilaji Surrealistinen tragikomedia
Studio Reppufilmi
Tietoja Anssi Mänttärin uusi surrealistinen täyspitkä tragikomediaelokuva Tarkastaja saa ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2011.
Kuvaus Surrealistinen pakkomielteiden värittämä elokuva Tarkastaja on tarina vakuutusyhtiön tarkastajasta (Niko Saarela) ja hänen epätoivoisesta yrityksestään selvittää yhtiön hävinnyt kirjanpito, matkalla on kuitenkin salaperäisiä ja kohtalokkaita naisia, bisnesmaailman sieluttomia kätyrejä sekä unen ja toden rajamailla liikkuvia harhailuja halki öisen kaupungin.
Pääosissa Niko Saarela, Eeva Putro, Kari Hietalahti, Matti Onnismaa, Jukka-Pekka Palo, Anssi Mänttäri, J. K. Ihalainen, Antti Litja, Leena Uotila, Mats Långbacka, Henri Kapulainen, Juuso Hirvikangas, Aake Kalliala, Jari Sedergren, Tom Pöysti ja Erkki Saarela
Ohjaaja Anssi Mänttäri
Kirjoittajat Anssi Mänttäri (Runot: J. K. Ihalainen)
Käsikirjoittanut Anssi Mänttäri
Tuottanut Anssi Mänttäri
Julkaisupäivä Kesäkuu 2011
Tyylilaji Surrealistinen tragikomedia
Studio Reppufilmi
Tietoja Anssi Mänttärin uusi surrealistinen täyspitkä tragikomediaelokuva Tarkastaja saa ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2011.
Kuvaus Surrealistinen pakkomielteiden värittämä elokuva Tarkastaja on tarina vakuutusyhtiön tarkastajasta (Niko Saarela) ja hänen epätoivoisesta yrityksestään selvittää yhtiön hävinnyt kirjanpito, matkalla on kuitenkin salaperäisiä ja kohtalokkaita naisia, bisnesmaailman sieluttomia kätyrejä sekä unen ja toden rajamailla liikkuvia harhailuja halki öisen kaupungin.
Pääosissa Niko Saarela, Eeva Putro, Kari Hietalahti, Matti Onnismaa, Jukka-Pekka Palo, Anssi Mänttäri, J. K. Ihalainen, Antti Litja, Leena Uotila, Mats Långbacka, Henri Kapulainen, Juuso Hirvikangas, Aake Kalliala, Jari Sedergren, Tom Pöysti ja Erkki Saarela
Ohjaaja Anssi Mänttäri
Kirjoittajat Anssi Mänttäri (Runot: J. K. Ihalainen)
Käsikirjoittanut Anssi Mänttäri
Tuottanut Anssi Mänttäri
keskiviikkona, toukokuuta 04, 2011
Kylymää on ja koleaa
Toukokuu on alkanut kovin vilkkaasti ja pieniä dead linen poikasia on tyrkyllä koko ajan. Kyse on kirjoitushommista koti- ja maailmanmarkkinoille. Henkisesti asiaa helpottaisi jos ulkolämpötila olisi yli 10 sitä Celsiusta, jolloin jäitä ei tarvitsisi poltella hiilijalanjäljen huonontamiseksi.
Vaan ei. Hyytävän kylmää ja karmaisevan koleaa riittää päivä toisensa jälkeen, vaikka huhtikuun Rooman lämmön kokemisen jälkeen pari päivää ehtikin jo olla aivan siedettävää. Säät asettuivat kuuman vaali-ilmaston jälkeen hallituksenmuodostuksen vaatimalla tavalla viileiksi.
Viime kuun lopulla uudistunut naamani näkyi töllössä. Ennen sitä Tuomas Enbusken Sivistyksen käsikirja oli jatkunut jo pitkään televisionkatsojien ilona. Menneellä viikolla esitettiin toiseksi viimeinen osa, jonka aiheena oli seitsemäs taide eli elokuva (klikkaile). Ohjelma näkyy Areenasta tätä kirjoitettaessa vielä neljä päivää. Pääsen ääneen puolen välin jälkeen, mutta laatusyistä kannattaa kuunnella ne muut ensin.
Vaan ei. Hyytävän kylmää ja karmaisevan koleaa riittää päivä toisensa jälkeen, vaikka huhtikuun Rooman lämmön kokemisen jälkeen pari päivää ehtikin jo olla aivan siedettävää. Säät asettuivat kuuman vaali-ilmaston jälkeen hallituksenmuodostuksen vaatimalla tavalla viileiksi.
Viime kuun lopulla uudistunut naamani näkyi töllössä. Ennen sitä Tuomas Enbusken Sivistyksen käsikirja oli jatkunut jo pitkään televisionkatsojien ilona. Menneellä viikolla esitettiin toiseksi viimeinen osa, jonka aiheena oli seitsemäs taide eli elokuva (klikkaile). Ohjelma näkyy Areenasta tätä kirjoitettaessa vielä neljä päivää. Pääsen ääneen puolen välin jälkeen, mutta laatusyistä kannattaa kuunnella ne muut ensin.
perjantaina, huhtikuuta 15, 2011
Ovatko talvisodan katsaukset propagandistisia?
Talvisota on ollut suomalaisille kansakuntaa yhtenäistävä ja ylentävä tapahtumasarja. Talvisodan kotimaisesta tai jos niikseen tulee, ulkomaisestakaan kuvasta ei ole puuttunut myyttisiä piirteitä. Kokonaistulkinnoissa ja yleishistorioissa ei tutkimukseen perustuvia poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määräytyy puolustussodan kautta. Voikin kysyä, muuttuuko tämä puhtoinen käsitys, jos tarkasteluun otetaan siitä usein pois jätetty osa, sotapropaganda. Ja voiko sen yhteydessä puhua elokuvataiteesta?
Näytelmäelokuvia valmistui lyhyen talvisodan aikana vain yksi, T. J. Särkän sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella. Sen taiteellista ja muutakin arvoa on lähinnä moitittu. "Topiaksen komediahölmöilyyn perustuvasta sotilasfarssista ei saata ylpeillä millään tavalla," Mikael Fränti sanoi Hesarissa, "sillä teos edustaa vanhan kotimaisen filmin ikävintä ja vastenmielisintä aluskasvillisuutta. Jälkiviisaasti voi tietysti ihmetellä, miksi Särkkä ei kesällä 1939 farssia filmatessaan tajunnut mitään maailman tilanteesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalainen elokuva sulki silmänsä ympäröivältä todellisuudelta." Muut kriitikot eivät vuonna 1983 olleet juuri armeliaampia paitsi Vaasa-lehden Markku Varjola, joka antoi arvoa sille, että elokuva yhdisti hänen sanoillaan "koeteltua kansanviisautta sympaattiseen idiotismiin", mitä kriitikko luonnehti perussuomalaisuudeksi.
Talvisodan elokuvatoimintaa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmrooth, ehkä paremmin tunnettu Reino Hirviseppänä tai Pallena. Katsaukset alkoivat ilmestyä vasta helmikuussa 1940, eikä niitäkään ehditty tehdä kuin kahdeksan, viimeisimpänä presidentti Kallion rauhanpuhe. Kaikki elokuvat olivat lavastajana aloittaneen Hannu Lemisen työtä. Kuvasuunnittelussa aktiivisia olivat myös Tapio Piha ja Untamo Utrio, jotka vuorollaan selostivat Pallen tavoin omia tekstejään. Lemisen tekeminen sai rajat niistä ehdoista, joita puolustusvoimat ja elokuvasensuuri asettivat. Puolustusvoimien kuvaajina toimi alan ammattilaisia.
Puolustusvoimien katsausten sisällöstä voi erottaa ensinnäkin aggressiivisesti sanailevan tekstin, jossa ryssittely on yleistä. Kuva-aineistossa keskeistä on tuhokuvasto, joka saa selostuksen myötä vihaa ja uhmaa herättävän luonteen. Tarkoituksena oli vihan avulla nostattaa vastarintaa, mutta myös rohkeutta. jotta sodan puolustuksellisiin päämääriin voitaisiin uskoa ja luottaa. Esimerkiksi siviilikohteiden tulipalot ilmahyökkäysten jäljiltä ovat mukana lähes kaikissa katsauksissa nostattamassa vihaa, mutta ne painottavat myös yhteishenkeä velvollisuutena. Sotarintaman kuvissa korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, molemmat eräänlaisina sotamenestyksen mittareina. Poliittinen johto puuttuu kuvastosta lähes kokonaan, kenraaleistakin esitellään lopulta vain kaksi. Erityisenä piirteenä voi mainita kaatuneiden venäläisten sotilaiden kuvaus, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin uhoavin selityksin.
Jo aikalaiset kritisoivat päämajan tiukkaa sensuuria, ja arvioivat, että Suomi-Filmi onnistui omissa katsauksissa paremmin: valtion filmitarkastamo oli sallivampi kuin päämaja. Suomi-Filmin katsaukset toimitti yhtiön lyhytelokuvissa jo pitkään kunnostautunut Topo Leistelä, apunaan nuori, lähes yhtä sanavalmis Turo Kartto. Molemmat sekä kirjoittivat että selostivat. Kameramiehistä esiin nousee Uno Pihlström.
Suomi-Filmin selostuksen propagandateemat olivat samoja kuin Puolustusvoimien katsauksissa. Tyypillisiä kuvastoja ovat siviilituhot, sotasaaliskuva ja rasistisesti uhoava ja uhitteleva vastarinta kuolleiden vihollisen kuvineen. Tärkein ero on siinä, että Su-Fi:n katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin tapahtumiin. Sodan lopussa poliittinen johto sai puheenvuoron ulkoministeri Väinö Tannerin ja presidentti Kyösti Kallion rauhanpuheiden myötä.
Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui valmistautumiseen vuonna 1940 peruttujen Helsingin olympiakisojen kuvauksiin. Suomi-Filmin rakentama verkosto siirtyi ulkomaanpropagandan käyttöön yhteistuumin. Kaikki kotimaisin voimin kuvattu elokuva-aineisto lähetettiin Ruotsiin, jossa Finlandia Uutistoimiston sinne lähettämä elokuvaaja Heikki Aho kokosi niistä katsauspaketteja kansainväliseen levitykseen. Uhraus oli aikamoinen, sillä Aho & Soldan ei sodan kestäessä omia katsauksiaan valmistanut. Kansainvälinen levitys onnistui hyvin, sillä maailmanlaajuisesti toiminut Svensk Filmindustri antoi omankin verkostonsa suomalaisten käyttöön. Heitä ei ole siitä taidettu koskaan kiittää kuten ei Heikki Ahoakaan. Suomi-Filmin johto kyllä omilla saavutuksillaan ylpeili.
Suomi-Filmi julkaisi sodan kestäessä neljä voimakkaasti propagandistista, Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Ensimmäisessä pilassa laulaja Matti Jurva esittää kuplettimestari Tatu Pekkarisen sanoituksia. Sanomalehtien uutisia lukeva Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia huumoriksi tarkoitettuja asetelmia löytyy toki myös katsausten selostuksista. Elokuvan piloja kuvitettiin Suomi-Filmin uutiskuvien sotakuvilla, mikä todistaa, että journalismille ja propagandalle ei eroa tehty lainkaan. Keskeinen Jurvan laulu on lavastetun talvisen korsun edessä laulama Niet Molotoff, jossa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei sentään uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa.
Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien toivoman käyttäytymismallin: kansalaisten aktiivisen vartiointitoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vahvistamisen. Kolmannen sotilaspilan pääteemana on huhuntorjunta ja juoruamisen sekä sen kautta vakoilun vastustaminen. Laulun mimiikalla höystetty propaganda viittaa vihollisen ainaisen nälkään ja Iivanan tyhmyyteen. Viimeisessä pilapalassa hyökättiin Neuvostoliiton asettamaa Terijoen hallitusta ja sen pääministeriä Otto-Ville Kuusista vastaan. Elokuvan kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru on kuitenkin Neuvostoliiton Suomen-vastaisen radiopropagandan pääjuontaja Teuvan Tiltu. Radiopropagandan sanoma arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Kulissien keskelle tuotiin myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa juopottelevia ja loputtoman tyhmiä Terijoen hallituksen jäseniä.
Kaiken tämän jälkeen voi kysyä, mitä jää käteen? Kaikki talvisodan äänet rauhanpuheita lukuun ottamatta ovat studiotuotantoa, eivät alkuperäisistä yhteyksistään. Sodan olosuhteet pakkasineen ja pimeine talvisine päivineen eivät juuri antaneet mahdollisuuksia vaatimattomasti varustautuneille kameramiehille, vaikka nämä olivatkin kokeneita kameran käytössä. Säilyneestä kuvausmateriaalista voi havaita, että edellä mainittuja propagandateemoja noudatettiin kuvaustoiminnassa ja sen lavastamisessa varsin uskollisesti. Sensuuri piti huolen poikkeamista.
Käsitys sodan estetiikasta on viime vuosina muuttunut sotajournalismin muuttumisen vuoksi. Satelliitti- ja muun tiedustelutoiminnan ohella sensuurikäytännöt, kuvauskiellot ja kuvaustoiminnan ohjailu ovat saaneet kokonaan uusia piirteitä. Kansainvälisesti tarkastellen myös jo menneiden sotien kuvaaminen on uudistunut. On syntynyt sodan estetiikka, joka näytelmäelokuvissa ja toimintakohtauksissa hakee paljon käytännön tilanteiden kuvausten rosoisuudesta ja tosiasiallisesta epäselvyydestä. Näkymän rajoitteet, eri optiikat, tilanteen nopeuden huomioon ottaminen ovat muuttaneet myös historiallisten dokumenttien kuvamaailmaa: esimerkiksi toista maailmansotaa dokumentit esittävät usein fragmentaarista ja epäselvää kuvamateriaalia tunnelman luojana tavalla, jolla ei välttämättä ole juurikaan yhteyttä esitettävään asiaan. Kuvan objektiivisuudesta on luovuttu ihanteena: tämä avaa varsin laajat näköalat kaikenlaisen materiaalin käyttämiselle dokumentaarisissa yhteyksissä. Faktuaalinen kuva saa rinnalleen täydentävän dokudraaman, joskus dokumentaarisesta genreluonnehdinnasta huolimatta myös täysin fiktiivisen maailman. Vaikka nämä ratkaisut eivät ole ongelmattomia – monet haluaisivat pitää kiinni dokumentaarisen esittämisen totuudellisista pyrinnöistä – se myös luo mahdollisuuksia. Propaganda voidaan esimerkiksi riisua omaan aikaansa sidotusta propagandasta, vaikka täysin ideologiattomaksi propagandan valikoimat kuvat eivät tule, vaikka käytössä olisi julkaisematta jätettyä aineistoa.
Yritimme tätä tutkijakollegani Ilkka Kippolan kanssa, kun viime syksynä toimme valkokankaalle elokuva-arkiston Orion-teatterissa kompilaatioelokuvan Sota 1939–1940. Se perustui keskeisiltä osin tuolloin lähes täysin julkaisemattomalle talvisodan aineistolle. Sensuurisyistä julkaisematta jätetyt kuvat liittyivät useimmiten kolmeen asiaan. Sensuuri leikkasi usein kuvia siviilituhoista, joiden tarkkuutta ja laajuutta ei haluttu tehdä julkiseksi. Myös vihollissotilaiden ruumiiden esittämistä rajoitettiin ja omien sotilaiden ruumiskuvia ei sallittu lainkaan. Sotavankikuvia otettiin runsaasti, mutta esitettiin vähän – ja tekee mieli sanoa silloinkin huonosti. Sodan päättymisen jälkeisiä kuvia sotavangeista ja heidän parantuneesta kohtelustaan sekä heidän palautuksestaan ei julkaistu, eivätkä myöskään evakkokuvat sittemmin luovutetuilta alueilta ole saaneet vielä paljon julkisuutta elokuvamme kertaesitystä lukuun ottamatta. Pariin dokumenttiin niitä on esityksemme jälkeen ehtinyt, Jörn Donnerin Mannerheim-sarjan lisäksi näitä kuvia löytyy Elina Kivihalmeen juuri teattereihin tulleessa Tuntematon emäntä -dokumentissa.
Esitelmä Suomalaisella Klubilla 15.3.2011
Näytelmäelokuvia valmistui lyhyen talvisodan aikana vain yksi, T. J. Särkän sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella. Sen taiteellista ja muutakin arvoa on lähinnä moitittu. "Topiaksen komediahölmöilyyn perustuvasta sotilasfarssista ei saata ylpeillä millään tavalla," Mikael Fränti sanoi Hesarissa, "sillä teos edustaa vanhan kotimaisen filmin ikävintä ja vastenmielisintä aluskasvillisuutta. Jälkiviisaasti voi tietysti ihmetellä, miksi Särkkä ei kesällä 1939 farssia filmatessaan tajunnut mitään maailman tilanteesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalainen elokuva sulki silmänsä ympäröivältä todellisuudelta." Muut kriitikot eivät vuonna 1983 olleet juuri armeliaampia paitsi Vaasa-lehden Markku Varjola, joka antoi arvoa sille, että elokuva yhdisti hänen sanoillaan "koeteltua kansanviisautta sympaattiseen idiotismiin", mitä kriitikko luonnehti perussuomalaisuudeksi.
Talvisodan elokuvatoimintaa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmrooth, ehkä paremmin tunnettu Reino Hirviseppänä tai Pallena. Katsaukset alkoivat ilmestyä vasta helmikuussa 1940, eikä niitäkään ehditty tehdä kuin kahdeksan, viimeisimpänä presidentti Kallion rauhanpuhe. Kaikki elokuvat olivat lavastajana aloittaneen Hannu Lemisen työtä. Kuvasuunnittelussa aktiivisia olivat myös Tapio Piha ja Untamo Utrio, jotka vuorollaan selostivat Pallen tavoin omia tekstejään. Lemisen tekeminen sai rajat niistä ehdoista, joita puolustusvoimat ja elokuvasensuuri asettivat. Puolustusvoimien kuvaajina toimi alan ammattilaisia.
Puolustusvoimien katsausten sisällöstä voi erottaa ensinnäkin aggressiivisesti sanailevan tekstin, jossa ryssittely on yleistä. Kuva-aineistossa keskeistä on tuhokuvasto, joka saa selostuksen myötä vihaa ja uhmaa herättävän luonteen. Tarkoituksena oli vihan avulla nostattaa vastarintaa, mutta myös rohkeutta. jotta sodan puolustuksellisiin päämääriin voitaisiin uskoa ja luottaa. Esimerkiksi siviilikohteiden tulipalot ilmahyökkäysten jäljiltä ovat mukana lähes kaikissa katsauksissa nostattamassa vihaa, mutta ne painottavat myös yhteishenkeä velvollisuutena. Sotarintaman kuvissa korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, molemmat eräänlaisina sotamenestyksen mittareina. Poliittinen johto puuttuu kuvastosta lähes kokonaan, kenraaleistakin esitellään lopulta vain kaksi. Erityisenä piirteenä voi mainita kaatuneiden venäläisten sotilaiden kuvaus, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin uhoavin selityksin.
Jo aikalaiset kritisoivat päämajan tiukkaa sensuuria, ja arvioivat, että Suomi-Filmi onnistui omissa katsauksissa paremmin: valtion filmitarkastamo oli sallivampi kuin päämaja. Suomi-Filmin katsaukset toimitti yhtiön lyhytelokuvissa jo pitkään kunnostautunut Topo Leistelä, apunaan nuori, lähes yhtä sanavalmis Turo Kartto. Molemmat sekä kirjoittivat että selostivat. Kameramiehistä esiin nousee Uno Pihlström.
Suomi-Filmin selostuksen propagandateemat olivat samoja kuin Puolustusvoimien katsauksissa. Tyypillisiä kuvastoja ovat siviilituhot, sotasaaliskuva ja rasistisesti uhoava ja uhitteleva vastarinta kuolleiden vihollisen kuvineen. Tärkein ero on siinä, että Su-Fi:n katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin tapahtumiin. Sodan lopussa poliittinen johto sai puheenvuoron ulkoministeri Väinö Tannerin ja presidentti Kyösti Kallion rauhanpuheiden myötä.
Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui valmistautumiseen vuonna 1940 peruttujen Helsingin olympiakisojen kuvauksiin. Suomi-Filmin rakentama verkosto siirtyi ulkomaanpropagandan käyttöön yhteistuumin. Kaikki kotimaisin voimin kuvattu elokuva-aineisto lähetettiin Ruotsiin, jossa Finlandia Uutistoimiston sinne lähettämä elokuvaaja Heikki Aho kokosi niistä katsauspaketteja kansainväliseen levitykseen. Uhraus oli aikamoinen, sillä Aho & Soldan ei sodan kestäessä omia katsauksiaan valmistanut. Kansainvälinen levitys onnistui hyvin, sillä maailmanlaajuisesti toiminut Svensk Filmindustri antoi omankin verkostonsa suomalaisten käyttöön. Heitä ei ole siitä taidettu koskaan kiittää kuten ei Heikki Ahoakaan. Suomi-Filmin johto kyllä omilla saavutuksillaan ylpeili.
Suomi-Filmi julkaisi sodan kestäessä neljä voimakkaasti propagandistista, Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Ensimmäisessä pilassa laulaja Matti Jurva esittää kuplettimestari Tatu Pekkarisen sanoituksia. Sanomalehtien uutisia lukeva Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia huumoriksi tarkoitettuja asetelmia löytyy toki myös katsausten selostuksista. Elokuvan piloja kuvitettiin Suomi-Filmin uutiskuvien sotakuvilla, mikä todistaa, että journalismille ja propagandalle ei eroa tehty lainkaan. Keskeinen Jurvan laulu on lavastetun talvisen korsun edessä laulama Niet Molotoff, jossa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei sentään uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa.
Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien toivoman käyttäytymismallin: kansalaisten aktiivisen vartiointitoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vahvistamisen. Kolmannen sotilaspilan pääteemana on huhuntorjunta ja juoruamisen sekä sen kautta vakoilun vastustaminen. Laulun mimiikalla höystetty propaganda viittaa vihollisen ainaisen nälkään ja Iivanan tyhmyyteen. Viimeisessä pilapalassa hyökättiin Neuvostoliiton asettamaa Terijoen hallitusta ja sen pääministeriä Otto-Ville Kuusista vastaan. Elokuvan kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru on kuitenkin Neuvostoliiton Suomen-vastaisen radiopropagandan pääjuontaja Teuvan Tiltu. Radiopropagandan sanoma arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Kulissien keskelle tuotiin myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa juopottelevia ja loputtoman tyhmiä Terijoen hallituksen jäseniä.
Kaiken tämän jälkeen voi kysyä, mitä jää käteen? Kaikki talvisodan äänet rauhanpuheita lukuun ottamatta ovat studiotuotantoa, eivät alkuperäisistä yhteyksistään. Sodan olosuhteet pakkasineen ja pimeine talvisine päivineen eivät juuri antaneet mahdollisuuksia vaatimattomasti varustautuneille kameramiehille, vaikka nämä olivatkin kokeneita kameran käytössä. Säilyneestä kuvausmateriaalista voi havaita, että edellä mainittuja propagandateemoja noudatettiin kuvaustoiminnassa ja sen lavastamisessa varsin uskollisesti. Sensuuri piti huolen poikkeamista.
Käsitys sodan estetiikasta on viime vuosina muuttunut sotajournalismin muuttumisen vuoksi. Satelliitti- ja muun tiedustelutoiminnan ohella sensuurikäytännöt, kuvauskiellot ja kuvaustoiminnan ohjailu ovat saaneet kokonaan uusia piirteitä. Kansainvälisesti tarkastellen myös jo menneiden sotien kuvaaminen on uudistunut. On syntynyt sodan estetiikka, joka näytelmäelokuvissa ja toimintakohtauksissa hakee paljon käytännön tilanteiden kuvausten rosoisuudesta ja tosiasiallisesta epäselvyydestä. Näkymän rajoitteet, eri optiikat, tilanteen nopeuden huomioon ottaminen ovat muuttaneet myös historiallisten dokumenttien kuvamaailmaa: esimerkiksi toista maailmansotaa dokumentit esittävät usein fragmentaarista ja epäselvää kuvamateriaalia tunnelman luojana tavalla, jolla ei välttämättä ole juurikaan yhteyttä esitettävään asiaan. Kuvan objektiivisuudesta on luovuttu ihanteena: tämä avaa varsin laajat näköalat kaikenlaisen materiaalin käyttämiselle dokumentaarisissa yhteyksissä. Faktuaalinen kuva saa rinnalleen täydentävän dokudraaman, joskus dokumentaarisesta genreluonnehdinnasta huolimatta myös täysin fiktiivisen maailman. Vaikka nämä ratkaisut eivät ole ongelmattomia – monet haluaisivat pitää kiinni dokumentaarisen esittämisen totuudellisista pyrinnöistä – se myös luo mahdollisuuksia. Propaganda voidaan esimerkiksi riisua omaan aikaansa sidotusta propagandasta, vaikka täysin ideologiattomaksi propagandan valikoimat kuvat eivät tule, vaikka käytössä olisi julkaisematta jätettyä aineistoa.
Yritimme tätä tutkijakollegani Ilkka Kippolan kanssa, kun viime syksynä toimme valkokankaalle elokuva-arkiston Orion-teatterissa kompilaatioelokuvan Sota 1939–1940. Se perustui keskeisiltä osin tuolloin lähes täysin julkaisemattomalle talvisodan aineistolle. Sensuurisyistä julkaisematta jätetyt kuvat liittyivät useimmiten kolmeen asiaan. Sensuuri leikkasi usein kuvia siviilituhoista, joiden tarkkuutta ja laajuutta ei haluttu tehdä julkiseksi. Myös vihollissotilaiden ruumiiden esittämistä rajoitettiin ja omien sotilaiden ruumiskuvia ei sallittu lainkaan. Sotavankikuvia otettiin runsaasti, mutta esitettiin vähän – ja tekee mieli sanoa silloinkin huonosti. Sodan päättymisen jälkeisiä kuvia sotavangeista ja heidän parantuneesta kohtelustaan sekä heidän palautuksestaan ei julkaistu, eivätkä myöskään evakkokuvat sittemmin luovutetuilta alueilta ole saaneet vielä paljon julkisuutta elokuvamme kertaesitystä lukuun ottamatta. Pariin dokumenttiin niitä on esityksemme jälkeen ehtinyt, Jörn Donnerin Mannerheim-sarjan lisäksi näitä kuvia löytyy Elina Kivihalmeen juuri teattereihin tulleessa Tuntematon emäntä -dokumentissa.
Esitelmä Suomalaisella Klubilla 15.3.2011
sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 54: SELOSTAJAT II: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 54
SELOSTAJAT II: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA
Orionissa (Eerikinkatu 15) 17.11. keskiviikkona SIC! Alkaa 16:30
Kamerat pyörivät
Kamerat pyörivät on uusi avaus suomalaisessa elokuvassa. Se on dokumentaarisen esittämisen ja mainosfilmin ristisiitos, joka nykykatsannossa omaa piirteitä sekä trailerista että ns. making of -elokuvasta. Ensimmäinen kolmesta tehdystä Kamerat pyörivät –lyhäristä sisältää näytteitä kahden Suomi-Filmin 1930-luvun puolivälissä markkinoille saattaman pitkän elokuvan valmistamisesta.
Aluksi kuvausryhmä valmistaa Hangossa ja Helsingissä Valentin Vaalan ensimmäistä Suomi-Filmille ohjaamaa komediaa Kaikki rakastavat (1935). Toinen kuvausryhmä valmistautuu yhtiön puuhakkaan johtajan Risto Orkon ohjaaman suuren meriseikkailuelokuvan VMV 6 (1936) kuvauksiin kolealla ja tuulisella Suomenlahdella. "Johtaja Orko on kuin Mooses Punaisenmeren tyrskyissä", toteaa elokuvan selostusääni, Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon valittu Topo Leistelä.
Puolustusvoimain katsaus 2
Jean Sibeliuksen musiikki kannattelee 10.7.1941 tarkastettua Puolustusvoimain katsausta No 2, jonka arkistonimenä on elokuvaa luonnehtivalla tavalla "Vuoden 1940 rajan ylitys". Katsauksen alkukuva kertoo asiallisesti tapahtuneen: sotilaat irroittavat rajavyöhykkeen kyltin paikaltaan. Topo Leistelän käsikirjoitus ja selostus täsmentää nähdyn sensuurin hyväksymin propagandistisin painotuksin: "Suomen kansan käy nyt alkamaansa puolustussotaa siirtääkseen tuskallisen pakkorauhan rajamerkit sinne, missä niitä voidaan tehokkaasti puolustaa ketä vastaan tahansa."
Katsaus siirtyy jo ensimmäisessä katsauksessa esitellystä "puolustussotateesistä" uuteen propagandateemaan, joka koskee Itä-Karjalaa. Sanoma oli sodanpäämäärien näkökulmasta selvä: Itä-Karjalan sanotaa kuuluvan Suomeen. Luontomaisemakuvan saattelemana selostus kertoo: "Siellä kaukana Itä-Karjalassa uinuu suomalainen alue kylineen ja taloineen. Siellä ovat Kalevalamme keruun tienoot, jotka jos mitkään, elimellisesti kuuluvat suomalaiseen kulttuurialueeseen. Nyt koittaa vihdoinkin tällekin alueelle vapaampi ihmisen arvoinen elämä."
Toisen jakson avaa kuva kyltistä hirsitalon seinässä. Se kertoo SNTL:n raha-asiain kansankomissariaatin perustaneen kylään Työtätekevien Valtion Säästökassan No 4712/011. Kyltin teksti kertoo asian sekä suomeksi että venäjäksi. Kuva siirtyy karjalaislapsiin ja selostus luonnehtii heidän nykyistä tilaansa ja asemaansa: "Puolitotisena tai varovaisen hilpeinä vastaanottavat Kauko-Karjalan tyttäret suomalaiset vapauttajansa, jotka kylän vallattuaan jälkeen jatkavat seudun perusteellista puhdistamista maamiinoista ja muista ryssän kujeista. Sillä joukkojen on päästävä eteenpäin, tänään niin kuin huomenna ja ylihuomenna." Eteenpäin oli maassa nähtyjen saksalaisten viikottaisten katsausten useimmin toistettu iskusana.
Missä tämä iskulauseena vaadittu eteneminen päättyy, katsaus vaikenee epämääräisyyttä sodan päämäärissä korostaneen progandakoneiston mukaisesti, ja siirtyy kuvaamaan sotilaan "harkittua ja varovaista" työskentelyä maamiinan sytytysjärjestelmän purkamisesta lähikuvassa. "Tähän on Iivana asettanut vaarallisen paukun, ja se on tehtävä vaarattomaksi", selostus säestää huolettomuutta tavoitellen. "Maamiina puretaan huolellisesti ja sitten tuollainen epäterveellinen limppu kaivetaan ylös maasta. Kolme ryssän limppua tavattiin siinäkin suomalaisten hengenmenoksi asetettuina."
Katsauksen toinen jakso avautuu saksalaisen esikuvan mukaisella otoksella eteenpäin kiitävistä Saksan tunnuksin merkityistä panssarivaunuista: "Kaikkialla kiirehditään eteenpäin. Nyt ollaan kaukana Sallassa ja seurataan saksalaisten aseveljien tarmokasta ja vastustamatonta rientoa vihollisen linjoja päin. Heillekin on kuulunut käsky: "Vorwärts", "Eteenpäin!" Kuvat vaihtuvat panssarijoukkojen lepohetkeä.
Myös suomalaisten jalkamiesten etenemistä luonnehditaan eteenpäin-käskyn toteuttamiseksi. Se on ollut miehille helppoa, sillä käskyä ei "ole tarvinnut kahdesti toistaa", sillä miehet lähtevät "kilvaten sotaan, maansa tulevaisuuden ja uusien sukupolvien paremman elämän toivosta ja kaikkia aselajeja elähdyttää sama syvä tunto: Suomi suureksi, Viena vapaaksi!" Sanat muistuttavat Mannerheimin miekantuppikäskystä.
Kuva siirtyy kolmannen jakson alussa maastoon, jossa näemme kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon upseeriseurueensa kanssa saapumassa saksalaisten luokse vierailulle. "Ja sitten taas eteenpäin. Ja tällä kertaa sotamiehen tosi työhön, tulitaisteluun, jossa ei armoa anneta eikä pyydetä."
Neljännen jakson taistelukohtauksia säestävät tulivalmistelua kuvaavat äänitehosteet: "Tulivalmistelun jälkeen alkaa hyökkäys, eteneminen. Miehet hiipivät asemiinsa antaakseen voittamattomille puna-armeijalaisille sopivan muistutuksen siitä, että suomalaisen miehen kanssa ei leikitä eikä harjoiteta koirankujeita. Pioneerit raivaavat pääsyä eteenpäin. Vastustamattomasti etenee suomalainen sotilas ja valtaa takaisin kallista maata, joka kuuluu vain meitä." Selostus saa runollista tahtia ennnen hyökkäystä käsittelevän kuvakertomuksen omaa rytmiä: "Hyökkäyksen tahti kiihtyy, aseet laulavat kammottavan juhlallista säveltään."
Viides jakso alkaa kuvilla palavista Enson sellu- ja paperitehtaista nykyisessä Svetogorskissa. Sekä Laatokan Karjalan että Karjalan kannaksen sijaitsevat kahdeksan uutta tehdasta olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, minkä suomalaiset propagandistit toki tiesivät. "Siellä roihuu todistus siitä, kuinka epätoivoisena bolsevikit itsekin pitävät taisteluaan. Ja mukamas kostavat hävittäen ja polttaen mutta samalla tyyten unohtaen että heidän tilinteon hetkensä on koittanut. Siitä on Suomen mies osaltaan pitänyt huolta."
Sibeliuksen Kareliasarjan säestyksellä kuva siirtyy pieneen ratsuväen osastoon, joka on lähdössä partioretkelle. Kuvavälähdyksen jälkeen kamera seuraa radio-osaston toimintaa, joka on tekniikan edistymisen myötä asettanut "sodan aikaisen tiedoitustoiminnan kokonaan uudelle pohjalle". Radiolaitteiston kokoamisesta kertovien kuvien yhteyteen sijoitettu selostus toteaa, että "tämäkin keksintö palvelee sodan kiihkeätä ja vauhdikasta tempoa ja on tehokas ase taitavan käyttäjänsä kädessä". Erityisesti selostaja korostaa tykistön toiminnan tehostumista, jonka tuloksia myös kuvissa esitellään.
Toisten "tapellessa" on toisilla hetki aikaa lauluun, selostus sanoo seitsemännen osan alussa kuvatessaan jälleen katsauksissa uuden aselajin, suomalaisten merisotilaiden laulua haitarin säestyksellä. "Mutta ryssä ei siedä suomalaista musiikkia. Se tulee turmanlintuineen häiritsemään sitä. Poikamme eivät suinkaan siekaile, vaan kiirehtivät heti paikoilleen antaaksen Stalinin haaskalinnuille muistutuksen, että parempiakin lintulajeja on hävitetty sukupuuttoon." Myös lotat tulevat mukaan puolustusvoimain katsauksiin kahdeksannessa jaksossa. "Oivalliset ilmavartiolottamme valvovat tarkkaavaisina lentävien ryssien liikkeitä. Ilmatorjuntamiehet ovat niin ikään saaneet vihollislentäjät kiikariinsa. Kuuluu hälytys ja vikkelinä kuin kärpät juoksevat it-miehet pelottavan aseensa luokse. Määrätietoisen ja rauhallisen työskentelyn tuloksena lähtee tuota pikaa vaarallinen, räjähtävä karamelli siihen ilmatilaan, jota vihollinen on pyrkinyt terrorisoimaan. Tuskin on paukahtanut kun oma lentoaseemme nousee ilmaan ajaaksen vihollisen pakosalle.136 Stalinin korppia ovat maahan lentäjämme sodan alettua suistaneet."
Aselajien tasapuolinen esittäminen muodostui jo aikaisessa vaiheessa tärkeäksi. Se kuuluu selostuksessakin: "Rauhallisilla vesillämmekin asuu nyt jokahetkinen valppaus. Vihollisemme on katala ja sille on tehtävä kiukkuista vastarintaa kaikkialla, missä tahansa se näyttäytyykin. Ja puolustuslaitoksemme kaikki aseet ovat sen täysin mitoin tajunneet. Niin varsinainen kuin tilapäinenkin laivastomme valmistautuu tehtäviinsä samalla pelottomalla tyyneydellä, jolla koko Suomen armeija ja koko Suomen kansa käy puolustussotaansa."
Seuraava jakso siirtyy vallattuun karjalaiskylään, jota luonnehditaan pahoin runnelluksi . Tykkituli on jättänyt ennen kukoistavaan, idylliseen kylään "sodan aiheuttaman tuhon karvaita merkkejä".
Koli, mahtava – kuuluisa
T. J. Särkän vetämä Suomen Filmiteollisuus ei koskaan panostanut lyhytelokuviin – 1930-luvulla niitä valmistui yhtiöltä vain muutamia kymmeniä. Samaan aikaan useita satoja lyhyitä veroalennusfilmejä markkinoille sylkeneen Suomi-Filmin lyhytfilmiosaston pitkäaikaisen johtajan, puolustusvoimissa jatkosodan aikana puolustusvoimain katsauksia liukuhihnalta työstäneen Topo Leistelän palkkaaminen SF:n palvelukseen kuitenkin johti luontevasti lyhytfilmituotantoon. Viipurissakin pitkään asunut Leistelä tunsi lukkarinrakkautta itäiseen Suomeen, ja sodan keskellä kansallismaiseman tunnelmat saavat kuvissa itsekin vilahtavan, kaiken nähneen lyhytelokuvamestarin herkistymään.
Parran pärinää
Topo Leistelän Suomen Filmiteollisuudelle valmistama mainos markkinoi Helsingin Olympialaisten innostuksella ratsastavia Olympia 52 -partateriä. "Olympia 52 panee parran matalaksi", sanailtiin partakarvojen kohtalosta urheiluun liittyvän uhokielen voimalla.
Hallitus – kansan palvelija / Regeringen – folkets tjänare
Karl-August Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus ei ollut pitkäikäinen, mutta elokuva siitäkin ehdittiin tehdä. Ohjauksesta ja selostuksesta vastasi 15 vuoden lyhytfilmikokemuksella Topo Leistelä, eikä kuvaaja Reino Tenkasenkaan kokemus ollut vähäinen: työskentely rikospoliisin palveluksessa ja varsinkin sodanaikainen ura puolustusvoimain filmien parissa oli poikkeuksellisen pitkä, sillä Tenkanen kieltäytyi kotiutuksesta sodan kestäessä. Hän sai kuin saikin jatkaa sodan loppuun asti ja piilotteli sodan jälkeen korvauksetta puolustusvoimain filmejä ja saksalaisia uutiskatsauksia kesämökillään, jonka rakenteet lopulta hajosivat monien tonnien painavan filmivaraston painosta. Sodan jälkeen molemmat löysivät tiensä poliittiseen turvapaikkaan, sosialidemokraattisena pidettävään Kansan Elokuvaan, jossa leipä edellytti nyt toisenlaisia lauluja kuin sodan aikana.
Suomi-Filmin uutiskuvia 1 / Suomi-Filmis nyhetsbilder 1 / Suomi-Filmi Newsreel No. 1
Suomi-Filmin uutiskuvia -sarjan ensimmäinen katsaus ilmestyi lokakuussa 1939 usean vuoden tauon jälkeen. Siihen kerättiin otoksia toisen maailmansodan ensimmäisestä kuukaudesta. "Eurooppalainen sota" antaa sisällön tapahtumille. Jo avaus, kuvattu syyskuun 1. päivä valkenee samanlaisena kuin aikaisemmatkin päivät, mutta pian Helsingin katujen lehtipojat jakavat uhkaavaa sähkösanomaviestiään: Euroopassa on syttynyt sota. Ihmiset varustautuvat pahan päivän varalle, bensiini joutuu säännöstelyn alle, kertausharjoitukset käynnistyvät Mannerheimin 4. lokakuuta tekemän aloitteen mukaisesti suomalaiseen tapaan yksinkertaisesti: kutsutut saivat viestin postissa.
Katsaukseen sisällytettiin toki viitteitä normaalista arkipäivästä: suomalainen retkikunta saapuu Grönlannista, itä ja länsi kohtaavat jälleen kerran pesäpallossa, tulos tasapeli, joka oli tuloksena myös nyrkkeilyottelussa porvareiden Suomen Nyrkkeilyliiton ja työväen järjestön Työväen Urheiluliiton eli TUL:lin välillä. Jalkapallo-ottelu paljastaa perinteen: ei maalin maalia vieraisiin ja selvä tappio Latvialle 3-0. Muita aiheita ovat kulttuurisen lyhytelokuvan kestohahmon V. A. Koskenniemen suorittama Uuno Kailaan muistokiven paljastus ja perinteisistä perinteisin syksyinen joukkotapahtuma silakkamarkkinat, jota kuvattiin jo vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä.
Itsenäisyyspäivämme Helsingissä 1940
Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan jälkeinen Suomen itsenäisyyspäivä toteutui tavallisin juhlamenoin. Kuvissa nähdään Itsenäisyyden muistomerkki ja itsenäisyyden kuusi Kaivopuistossa, juhlallisuuksia sankarihaudoilla Hietaniemessä, kutsuvieras-, sotilasasiamies-, sotilas- ym. osastoja ja yleisöä Senaatintorilla ja sen ympäristössä. Marsalkka Mannerheim tarkastaa joukkojen ohimarssin Senaatintorilla ja siniristiliput hulmuavat talvisodan "korsuissa karaistuneen aseveljeyden ja yhteistunnon" merkeissä.
Ryssät motissa messuhallissa
Syksyllä 1941, jatkosodan ensimmäisenä syksynä, sotaa markkinoitiin kotirintamalle raflaavasti Messuhallin sotasaalisnäyttelyssä. Jo talvisodan elokuvallisessa propagandassa sotasaalista oli esitelty varsin hulppeasti voitonmerkkeinä ja osoituksina Suomen Armeijan iskukyvystä. Jatkosodan alussa tunnelmat olivat samanmoiset, mitä ei voi pitää ihmeenä, sillä käsikirjoituksen tekijä oli talvisodan elokuvapropagandan ykkösmies, R. W. Palmrooth.
Elokuvan latauksen luonne paljastuu jo alkusanoissa, jotka saattelevat vauhtiin tämän sodan jälkeen mahdollisimman pysyvään pannaan sensuurissa laitetun elokuvan: "Ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi. Bolsevikkien 104 johtohahmosta on jäljellä 17, kuolleista ainoastaan 10 on kokenut luonnollisen kuoleman. Bolsevikki on peto, joka syö omat poikasensa."
Sotasaalisnäyttelyn vetonauloja olivat "pienoismotti Ruki vjehr ja politrukin boksi". Näyttelyn päällikön kapteeni R. W. Palmrothin eli Reino Hirvisepän (1906-1992) selostusteksti luonnehtii tätä jatkosodan propagandaelokuvaa talvisodan myyttisessä hengessä. Kyse oli "Molotovin asettamasta Mainilan vekselistä, jonka lunastimme".
Leijonalipusta siniristiin
R.W. Palmrothin alias Reino Hirvisepän omistama Opus Oy jatkoi omaa isänmaallisen paatoksen linjaansa myös 1960-luvulla, jota on lähinnä laajalti esiin nousseiden vasemmistolaiskantojen vuoksi ajateltu jonkinlaiseksi vaikenemisen vuosikymmeneksi. Leijonalipusta siniristiin on yksi osoitus siitä, etteivät kumpujen öiden sananpainot olleet kadonneet 1960-luvun jälkipuoliskollakaan. Juhlavan esittelyn aiheena on siniristilippu, joka on tekijälleen, sotamuseon intendentille, pyhä asia. Isänmaallinen tehtävä levittää elokuvaa lankesi koko Suomessa operoivalle SOK:oslaiselle osuuskauppaväelle, Helsingissä elokuvan opetus suunnattiin koululaisille.
Finlandia-katsaus 8
Holger Harrivirta kantoi mentorinsa Björn Soldanin tukemana vastuun Finlandia-katsauksista, jotka lanseerattiin markkinoille 1943. Puolustusvoimien katsaukset jatkoivat omaa militaarista linjaansa, ja oli arvattavissa, että sodan päättyessä niitä ei olisi syytä jatkaa. Valtiovalta tarvitsi kuitenkin oman tiedotuskanavansa myös elokuvan muodossa. Siksi markkinoille kehiteltiin Finlandia-katsaus, joka keskittyi uutisoimaan muista kuin suoraan sotarintaman asioista. Kyse oli siis sekä työnjaosta että jatkuvuuden turvaamisesta. Kesällä 1943 sodan loppu ei kuitenkaan ollut käsillä, ja niin katsauksen aiheiksi valikoituivat aina kiinnostavan omenapuiden kukkimisen ohella SS-vapaaehtoisten paluu Suomeen ja valtiovarainministeriötä tyydyttävä tieto siitä, että Suomen kansa säästi sotavuonna 1942 yli 3.200 miljoonaa markkaa.
Jälleen uutta 4
Veikko Itkosen katsauksen aluksi Yhdysvaltain lähettiläs Avra M. Warren jättää valtakirjansa tasavallan presidentille. Katsaus kertaa tuoreen ystävyys- ja avunantosopimuksen syntyvaiheet: Stalin oli tehnyt kirjeitse ehdotuksen asiasta presidentti Paasikivelle, minkä jälkeen Suomen hallitus käsittelee asiaa. Lopulta Suomen valtuuskunta matkustaa Moskovaan, heitä seuraavat Hertta Kuusinen ja Mauno Pekkala neljä päivää myöhemmin. Katsaus näyttää myös Urho Kekkosen ja Johan O. Söderhjelmin saapumisen Moskovasta antamaan selontekoa tilanteesta ja sen kuinka Kekkonen ja Söderhjelm palaavat Moskovaan. Sopimuksen solmimisen jälkeen valtuuskunta palaa Helsinkiin, saa asiaankuuluvan vastaanoton Helsingin asemalla. Presidentti Paasikivi puhuu sopimuksesta radiossa – elokuvaan sisältyy tältä osin 100% ääni! – ja eduskunta hyväksyy YYA-sopimuksen. Kommunistien ykkösnimi Hertta Kuusinen puhuu ja katsaus seuraa myös muita vapunviettotapoja: Ylioppilaat juhlivat perinteisesti Ullanlinnassa, ruotsalaiset ylioppilaat Kaisaniemessä, Suomen Kansan Demokraattinen liitto Kaisaniemessä ja sosialidemokraatit Mäntymäellä.
Matka mustien maanosaan (ote) / Till de svartas land
Elokuvan tuottaja Veikko Itkonen ja hänen vaimonsa Eija Itkonen (os. Karipää) matkailivat vuodesta 1946 alkaen eri puolilla Eurooppaa. Kamera seurasi pariskuntaa myös vuonna 1950 Pohjoi-Afrikan matkalla. Talvella 1951 Veikko Itkonen matkusti kirjailija Ensio Rislakin yllyttämänä eteläiseen Afrikkaan. Oppaaksi he saivat Suomen Etelä-Afrikan tasavallan asiainhoitajan Helge von Knorringin. Matkakertomus alkaa Kööpenhaminasta: filmille tallentui sodan haavoista hiljakseen toipuvaa Eurooppaa lähes 40 minuuttia. Nämä kuvat ovat peräisin pääosin Itkosen vanhoista matkailulyhytelokuvista.
Elokuvan viimeiset 450 metriä eli runsaat 16 minuuttia kuvattiin värifilmille – kyse on matkaosuudesta Kapkaupungista Port Elizabethin ja Durbanin kautta Pretoriaan. Filmausmateriaalina Itkonen käytti markkinoilla helpohkosti saatavaa belgialailaista Gevacoloria. Se oli ensimmäinen värijakso kotimaisissa kokoillan elokuvissa. Negatiivit kehitettiin Ranskassa, kopiot valmistettiin Englannissa. Elokuva-arkiston duplikaattikopiossa myös väriosuus on mustavalkoisella materiaalilla. Seuraavat suomalaiset värielokuvat nähtiin vasta vuonna 1956 elokuvissa Yli merten ja mannerten ja Juha.
Elokuvaan liittyviä erikoisuuksia ovat myös taiteilija Veikko Marttisen piirtämät mainosvalokuvat. Veikko Itkosen ottama valokuva Ensio Rislakista ndjabele-heimon lapsien parissa julkaistiin Suomen Kuvalehden numerossa 24/1951 kansikuvana. Valentinin nimellä Rislakin Etelä-Afrikan matkakertomus ilmestyi lehdessä 12-osaisena kesä -- syyskuussa 1951. Matka mustien maanosaan valmistui esityskuntoon toukokuussa 1952, mutta nähtiin Helsingissä vasta joulukuun alussa. Kantaensi-iltaa juhlittiin Oulun Tähdessä 25.5.1952.
Elokuvan yleisömenestys oli vuoden 1952 heikoin. Elokuva-Aitan (19/1952) haastattelussa Itkonen kertoo saaneensa elokuvansa esitettäväksi televisioon Yhdysvalloissa. Itkonen oli yksi elokuvatarkastuksen kanssa taistelevista riippumattomista tuottajista. Eikä sensuurista selvitty ongelmitta: vuoden 1955 leimaverolain muutos määritteli elokuvan ulkomailla kuvattuna kotimaisia elokuvia korkeampaan 25 %:n veroluokkaan ja samalla sille annettiin uusi, ulkomaisten elokuvien tarkastusnumero.
Filmi filmistä
Veikko Itkosen kulttuuridokumentti elokuvavuokraamon päivästä syksyllä 1949. Selluloidikelat kulkevat ympäri Suomea kiitotavarana. Mutta joskus käy näinkin: "Iloinen leski ei tullut, lähettäkää Verta ja kultaa!" Mukana on myös kiintoisa pätkä Suomen elokuvatarkastamon toiminnasta 60 vuotta sitten.
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 17.11.2010
SELOSTAJAT II: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA
Orionissa (Eerikinkatu 15) 17.11. keskiviikkona SIC! Alkaa 16:30
Kamerat pyörivät
Kamerat pyörivät on uusi avaus suomalaisessa elokuvassa. Se on dokumentaarisen esittämisen ja mainosfilmin ristisiitos, joka nykykatsannossa omaa piirteitä sekä trailerista että ns. making of -elokuvasta. Ensimmäinen kolmesta tehdystä Kamerat pyörivät –lyhäristä sisältää näytteitä kahden Suomi-Filmin 1930-luvun puolivälissä markkinoille saattaman pitkän elokuvan valmistamisesta.
Aluksi kuvausryhmä valmistaa Hangossa ja Helsingissä Valentin Vaalan ensimmäistä Suomi-Filmille ohjaamaa komediaa Kaikki rakastavat (1935). Toinen kuvausryhmä valmistautuu yhtiön puuhakkaan johtajan Risto Orkon ohjaaman suuren meriseikkailuelokuvan VMV 6 (1936) kuvauksiin kolealla ja tuulisella Suomenlahdella. "Johtaja Orko on kuin Mooses Punaisenmeren tyrskyissä", toteaa elokuvan selostusääni, Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon valittu Topo Leistelä.
Puolustusvoimain katsaus 2
Jean Sibeliuksen musiikki kannattelee 10.7.1941 tarkastettua Puolustusvoimain katsausta No 2, jonka arkistonimenä on elokuvaa luonnehtivalla tavalla "Vuoden 1940 rajan ylitys". Katsauksen alkukuva kertoo asiallisesti tapahtuneen: sotilaat irroittavat rajavyöhykkeen kyltin paikaltaan. Topo Leistelän käsikirjoitus ja selostus täsmentää nähdyn sensuurin hyväksymin propagandistisin painotuksin: "Suomen kansan käy nyt alkamaansa puolustussotaa siirtääkseen tuskallisen pakkorauhan rajamerkit sinne, missä niitä voidaan tehokkaasti puolustaa ketä vastaan tahansa."
Katsaus siirtyy jo ensimmäisessä katsauksessa esitellystä "puolustussotateesistä" uuteen propagandateemaan, joka koskee Itä-Karjalaa. Sanoma oli sodanpäämäärien näkökulmasta selvä: Itä-Karjalan sanotaa kuuluvan Suomeen. Luontomaisemakuvan saattelemana selostus kertoo: "Siellä kaukana Itä-Karjalassa uinuu suomalainen alue kylineen ja taloineen. Siellä ovat Kalevalamme keruun tienoot, jotka jos mitkään, elimellisesti kuuluvat suomalaiseen kulttuurialueeseen. Nyt koittaa vihdoinkin tällekin alueelle vapaampi ihmisen arvoinen elämä."
Toisen jakson avaa kuva kyltistä hirsitalon seinässä. Se kertoo SNTL:n raha-asiain kansankomissariaatin perustaneen kylään Työtätekevien Valtion Säästökassan No 4712/011. Kyltin teksti kertoo asian sekä suomeksi että venäjäksi. Kuva siirtyy karjalaislapsiin ja selostus luonnehtii heidän nykyistä tilaansa ja asemaansa: "Puolitotisena tai varovaisen hilpeinä vastaanottavat Kauko-Karjalan tyttäret suomalaiset vapauttajansa, jotka kylän vallattuaan jälkeen jatkavat seudun perusteellista puhdistamista maamiinoista ja muista ryssän kujeista. Sillä joukkojen on päästävä eteenpäin, tänään niin kuin huomenna ja ylihuomenna." Eteenpäin oli maassa nähtyjen saksalaisten viikottaisten katsausten useimmin toistettu iskusana.
Missä tämä iskulauseena vaadittu eteneminen päättyy, katsaus vaikenee epämääräisyyttä sodan päämäärissä korostaneen progandakoneiston mukaisesti, ja siirtyy kuvaamaan sotilaan "harkittua ja varovaista" työskentelyä maamiinan sytytysjärjestelmän purkamisesta lähikuvassa. "Tähän on Iivana asettanut vaarallisen paukun, ja se on tehtävä vaarattomaksi", selostus säestää huolettomuutta tavoitellen. "Maamiina puretaan huolellisesti ja sitten tuollainen epäterveellinen limppu kaivetaan ylös maasta. Kolme ryssän limppua tavattiin siinäkin suomalaisten hengenmenoksi asetettuina."
Katsauksen toinen jakso avautuu saksalaisen esikuvan mukaisella otoksella eteenpäin kiitävistä Saksan tunnuksin merkityistä panssarivaunuista: "Kaikkialla kiirehditään eteenpäin. Nyt ollaan kaukana Sallassa ja seurataan saksalaisten aseveljien tarmokasta ja vastustamatonta rientoa vihollisen linjoja päin. Heillekin on kuulunut käsky: "Vorwärts", "Eteenpäin!" Kuvat vaihtuvat panssarijoukkojen lepohetkeä.
Myös suomalaisten jalkamiesten etenemistä luonnehditaan eteenpäin-käskyn toteuttamiseksi. Se on ollut miehille helppoa, sillä käskyä ei "ole tarvinnut kahdesti toistaa", sillä miehet lähtevät "kilvaten sotaan, maansa tulevaisuuden ja uusien sukupolvien paremman elämän toivosta ja kaikkia aselajeja elähdyttää sama syvä tunto: Suomi suureksi, Viena vapaaksi!" Sanat muistuttavat Mannerheimin miekantuppikäskystä.
Kuva siirtyy kolmannen jakson alussa maastoon, jossa näemme kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon upseeriseurueensa kanssa saapumassa saksalaisten luokse vierailulle. "Ja sitten taas eteenpäin. Ja tällä kertaa sotamiehen tosi työhön, tulitaisteluun, jossa ei armoa anneta eikä pyydetä."
Neljännen jakson taistelukohtauksia säestävät tulivalmistelua kuvaavat äänitehosteet: "Tulivalmistelun jälkeen alkaa hyökkäys, eteneminen. Miehet hiipivät asemiinsa antaakseen voittamattomille puna-armeijalaisille sopivan muistutuksen siitä, että suomalaisen miehen kanssa ei leikitä eikä harjoiteta koirankujeita. Pioneerit raivaavat pääsyä eteenpäin. Vastustamattomasti etenee suomalainen sotilas ja valtaa takaisin kallista maata, joka kuuluu vain meitä." Selostus saa runollista tahtia ennnen hyökkäystä käsittelevän kuvakertomuksen omaa rytmiä: "Hyökkäyksen tahti kiihtyy, aseet laulavat kammottavan juhlallista säveltään."
Viides jakso alkaa kuvilla palavista Enson sellu- ja paperitehtaista nykyisessä Svetogorskissa. Sekä Laatokan Karjalan että Karjalan kannaksen sijaitsevat kahdeksan uutta tehdasta olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, minkä suomalaiset propagandistit toki tiesivät. "Siellä roihuu todistus siitä, kuinka epätoivoisena bolsevikit itsekin pitävät taisteluaan. Ja mukamas kostavat hävittäen ja polttaen mutta samalla tyyten unohtaen että heidän tilinteon hetkensä on koittanut. Siitä on Suomen mies osaltaan pitänyt huolta."
Sibeliuksen Kareliasarjan säestyksellä kuva siirtyy pieneen ratsuväen osastoon, joka on lähdössä partioretkelle. Kuvavälähdyksen jälkeen kamera seuraa radio-osaston toimintaa, joka on tekniikan edistymisen myötä asettanut "sodan aikaisen tiedoitustoiminnan kokonaan uudelle pohjalle". Radiolaitteiston kokoamisesta kertovien kuvien yhteyteen sijoitettu selostus toteaa, että "tämäkin keksintö palvelee sodan kiihkeätä ja vauhdikasta tempoa ja on tehokas ase taitavan käyttäjänsä kädessä". Erityisesti selostaja korostaa tykistön toiminnan tehostumista, jonka tuloksia myös kuvissa esitellään.
Toisten "tapellessa" on toisilla hetki aikaa lauluun, selostus sanoo seitsemännen osan alussa kuvatessaan jälleen katsauksissa uuden aselajin, suomalaisten merisotilaiden laulua haitarin säestyksellä. "Mutta ryssä ei siedä suomalaista musiikkia. Se tulee turmanlintuineen häiritsemään sitä. Poikamme eivät suinkaan siekaile, vaan kiirehtivät heti paikoilleen antaaksen Stalinin haaskalinnuille muistutuksen, että parempiakin lintulajeja on hävitetty sukupuuttoon." Myös lotat tulevat mukaan puolustusvoimain katsauksiin kahdeksannessa jaksossa. "Oivalliset ilmavartiolottamme valvovat tarkkaavaisina lentävien ryssien liikkeitä. Ilmatorjuntamiehet ovat niin ikään saaneet vihollislentäjät kiikariinsa. Kuuluu hälytys ja vikkelinä kuin kärpät juoksevat it-miehet pelottavan aseensa luokse. Määrätietoisen ja rauhallisen työskentelyn tuloksena lähtee tuota pikaa vaarallinen, räjähtävä karamelli siihen ilmatilaan, jota vihollinen on pyrkinyt terrorisoimaan. Tuskin on paukahtanut kun oma lentoaseemme nousee ilmaan ajaaksen vihollisen pakosalle.136 Stalinin korppia ovat maahan lentäjämme sodan alettua suistaneet."
Aselajien tasapuolinen esittäminen muodostui jo aikaisessa vaiheessa tärkeäksi. Se kuuluu selostuksessakin: "Rauhallisilla vesillämmekin asuu nyt jokahetkinen valppaus. Vihollisemme on katala ja sille on tehtävä kiukkuista vastarintaa kaikkialla, missä tahansa se näyttäytyykin. Ja puolustuslaitoksemme kaikki aseet ovat sen täysin mitoin tajunneet. Niin varsinainen kuin tilapäinenkin laivastomme valmistautuu tehtäviinsä samalla pelottomalla tyyneydellä, jolla koko Suomen armeija ja koko Suomen kansa käy puolustussotaansa."
Seuraava jakso siirtyy vallattuun karjalaiskylään, jota luonnehditaan pahoin runnelluksi . Tykkituli on jättänyt ennen kukoistavaan, idylliseen kylään "sodan aiheuttaman tuhon karvaita merkkejä".
Koli, mahtava – kuuluisa
T. J. Särkän vetämä Suomen Filmiteollisuus ei koskaan panostanut lyhytelokuviin – 1930-luvulla niitä valmistui yhtiöltä vain muutamia kymmeniä. Samaan aikaan useita satoja lyhyitä veroalennusfilmejä markkinoille sylkeneen Suomi-Filmin lyhytfilmiosaston pitkäaikaisen johtajan, puolustusvoimissa jatkosodan aikana puolustusvoimain katsauksia liukuhihnalta työstäneen Topo Leistelän palkkaaminen SF:n palvelukseen kuitenkin johti luontevasti lyhytfilmituotantoon. Viipurissakin pitkään asunut Leistelä tunsi lukkarinrakkautta itäiseen Suomeen, ja sodan keskellä kansallismaiseman tunnelmat saavat kuvissa itsekin vilahtavan, kaiken nähneen lyhytelokuvamestarin herkistymään.
Parran pärinää
Topo Leistelän Suomen Filmiteollisuudelle valmistama mainos markkinoi Helsingin Olympialaisten innostuksella ratsastavia Olympia 52 -partateriä. "Olympia 52 panee parran matalaksi", sanailtiin partakarvojen kohtalosta urheiluun liittyvän uhokielen voimalla.
Hallitus – kansan palvelija / Regeringen – folkets tjänare
Karl-August Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus ei ollut pitkäikäinen, mutta elokuva siitäkin ehdittiin tehdä. Ohjauksesta ja selostuksesta vastasi 15 vuoden lyhytfilmikokemuksella Topo Leistelä, eikä kuvaaja Reino Tenkasenkaan kokemus ollut vähäinen: työskentely rikospoliisin palveluksessa ja varsinkin sodanaikainen ura puolustusvoimain filmien parissa oli poikkeuksellisen pitkä, sillä Tenkanen kieltäytyi kotiutuksesta sodan kestäessä. Hän sai kuin saikin jatkaa sodan loppuun asti ja piilotteli sodan jälkeen korvauksetta puolustusvoimain filmejä ja saksalaisia uutiskatsauksia kesämökillään, jonka rakenteet lopulta hajosivat monien tonnien painavan filmivaraston painosta. Sodan jälkeen molemmat löysivät tiensä poliittiseen turvapaikkaan, sosialidemokraattisena pidettävään Kansan Elokuvaan, jossa leipä edellytti nyt toisenlaisia lauluja kuin sodan aikana.
Suomi-Filmin uutiskuvia 1 / Suomi-Filmis nyhetsbilder 1 / Suomi-Filmi Newsreel No. 1
Suomi-Filmin uutiskuvia -sarjan ensimmäinen katsaus ilmestyi lokakuussa 1939 usean vuoden tauon jälkeen. Siihen kerättiin otoksia toisen maailmansodan ensimmäisestä kuukaudesta. "Eurooppalainen sota" antaa sisällön tapahtumille. Jo avaus, kuvattu syyskuun 1. päivä valkenee samanlaisena kuin aikaisemmatkin päivät, mutta pian Helsingin katujen lehtipojat jakavat uhkaavaa sähkösanomaviestiään: Euroopassa on syttynyt sota. Ihmiset varustautuvat pahan päivän varalle, bensiini joutuu säännöstelyn alle, kertausharjoitukset käynnistyvät Mannerheimin 4. lokakuuta tekemän aloitteen mukaisesti suomalaiseen tapaan yksinkertaisesti: kutsutut saivat viestin postissa.
Katsaukseen sisällytettiin toki viitteitä normaalista arkipäivästä: suomalainen retkikunta saapuu Grönlannista, itä ja länsi kohtaavat jälleen kerran pesäpallossa, tulos tasapeli, joka oli tuloksena myös nyrkkeilyottelussa porvareiden Suomen Nyrkkeilyliiton ja työväen järjestön Työväen Urheiluliiton eli TUL:lin välillä. Jalkapallo-ottelu paljastaa perinteen: ei maalin maalia vieraisiin ja selvä tappio Latvialle 3-0. Muita aiheita ovat kulttuurisen lyhytelokuvan kestohahmon V. A. Koskenniemen suorittama Uuno Kailaan muistokiven paljastus ja perinteisistä perinteisin syksyinen joukkotapahtuma silakkamarkkinat, jota kuvattiin jo vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä.
Itsenäisyyspäivämme Helsingissä 1940
Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan jälkeinen Suomen itsenäisyyspäivä toteutui tavallisin juhlamenoin. Kuvissa nähdään Itsenäisyyden muistomerkki ja itsenäisyyden kuusi Kaivopuistossa, juhlallisuuksia sankarihaudoilla Hietaniemessä, kutsuvieras-, sotilasasiamies-, sotilas- ym. osastoja ja yleisöä Senaatintorilla ja sen ympäristössä. Marsalkka Mannerheim tarkastaa joukkojen ohimarssin Senaatintorilla ja siniristiliput hulmuavat talvisodan "korsuissa karaistuneen aseveljeyden ja yhteistunnon" merkeissä.
Ryssät motissa messuhallissa
Syksyllä 1941, jatkosodan ensimmäisenä syksynä, sotaa markkinoitiin kotirintamalle raflaavasti Messuhallin sotasaalisnäyttelyssä. Jo talvisodan elokuvallisessa propagandassa sotasaalista oli esitelty varsin hulppeasti voitonmerkkeinä ja osoituksina Suomen Armeijan iskukyvystä. Jatkosodan alussa tunnelmat olivat samanmoiset, mitä ei voi pitää ihmeenä, sillä käsikirjoituksen tekijä oli talvisodan elokuvapropagandan ykkösmies, R. W. Palmrooth.
Elokuvan latauksen luonne paljastuu jo alkusanoissa, jotka saattelevat vauhtiin tämän sodan jälkeen mahdollisimman pysyvään pannaan sensuurissa laitetun elokuvan: "Ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi. Bolsevikkien 104 johtohahmosta on jäljellä 17, kuolleista ainoastaan 10 on kokenut luonnollisen kuoleman. Bolsevikki on peto, joka syö omat poikasensa."
Sotasaalisnäyttelyn vetonauloja olivat "pienoismotti Ruki vjehr ja politrukin boksi". Näyttelyn päällikön kapteeni R. W. Palmrothin eli Reino Hirvisepän (1906-1992) selostusteksti luonnehtii tätä jatkosodan propagandaelokuvaa talvisodan myyttisessä hengessä. Kyse oli "Molotovin asettamasta Mainilan vekselistä, jonka lunastimme".
Leijonalipusta siniristiin
R.W. Palmrothin alias Reino Hirvisepän omistama Opus Oy jatkoi omaa isänmaallisen paatoksen linjaansa myös 1960-luvulla, jota on lähinnä laajalti esiin nousseiden vasemmistolaiskantojen vuoksi ajateltu jonkinlaiseksi vaikenemisen vuosikymmeneksi. Leijonalipusta siniristiin on yksi osoitus siitä, etteivät kumpujen öiden sananpainot olleet kadonneet 1960-luvun jälkipuoliskollakaan. Juhlavan esittelyn aiheena on siniristilippu, joka on tekijälleen, sotamuseon intendentille, pyhä asia. Isänmaallinen tehtävä levittää elokuvaa lankesi koko Suomessa operoivalle SOK:oslaiselle osuuskauppaväelle, Helsingissä elokuvan opetus suunnattiin koululaisille.
Finlandia-katsaus 8
Holger Harrivirta kantoi mentorinsa Björn Soldanin tukemana vastuun Finlandia-katsauksista, jotka lanseerattiin markkinoille 1943. Puolustusvoimien katsaukset jatkoivat omaa militaarista linjaansa, ja oli arvattavissa, että sodan päättyessä niitä ei olisi syytä jatkaa. Valtiovalta tarvitsi kuitenkin oman tiedotuskanavansa myös elokuvan muodossa. Siksi markkinoille kehiteltiin Finlandia-katsaus, joka keskittyi uutisoimaan muista kuin suoraan sotarintaman asioista. Kyse oli siis sekä työnjaosta että jatkuvuuden turvaamisesta. Kesällä 1943 sodan loppu ei kuitenkaan ollut käsillä, ja niin katsauksen aiheiksi valikoituivat aina kiinnostavan omenapuiden kukkimisen ohella SS-vapaaehtoisten paluu Suomeen ja valtiovarainministeriötä tyydyttävä tieto siitä, että Suomen kansa säästi sotavuonna 1942 yli 3.200 miljoonaa markkaa.
Jälleen uutta 4
Veikko Itkosen katsauksen aluksi Yhdysvaltain lähettiläs Avra M. Warren jättää valtakirjansa tasavallan presidentille. Katsaus kertaa tuoreen ystävyys- ja avunantosopimuksen syntyvaiheet: Stalin oli tehnyt kirjeitse ehdotuksen asiasta presidentti Paasikivelle, minkä jälkeen Suomen hallitus käsittelee asiaa. Lopulta Suomen valtuuskunta matkustaa Moskovaan, heitä seuraavat Hertta Kuusinen ja Mauno Pekkala neljä päivää myöhemmin. Katsaus näyttää myös Urho Kekkosen ja Johan O. Söderhjelmin saapumisen Moskovasta antamaan selontekoa tilanteesta ja sen kuinka Kekkonen ja Söderhjelm palaavat Moskovaan. Sopimuksen solmimisen jälkeen valtuuskunta palaa Helsinkiin, saa asiaankuuluvan vastaanoton Helsingin asemalla. Presidentti Paasikivi puhuu sopimuksesta radiossa – elokuvaan sisältyy tältä osin 100% ääni! – ja eduskunta hyväksyy YYA-sopimuksen. Kommunistien ykkösnimi Hertta Kuusinen puhuu ja katsaus seuraa myös muita vapunviettotapoja: Ylioppilaat juhlivat perinteisesti Ullanlinnassa, ruotsalaiset ylioppilaat Kaisaniemessä, Suomen Kansan Demokraattinen liitto Kaisaniemessä ja sosialidemokraatit Mäntymäellä.
Matka mustien maanosaan (ote) / Till de svartas land
Elokuvan tuottaja Veikko Itkonen ja hänen vaimonsa Eija Itkonen (os. Karipää) matkailivat vuodesta 1946 alkaen eri puolilla Eurooppaa. Kamera seurasi pariskuntaa myös vuonna 1950 Pohjoi-Afrikan matkalla. Talvella 1951 Veikko Itkonen matkusti kirjailija Ensio Rislakin yllyttämänä eteläiseen Afrikkaan. Oppaaksi he saivat Suomen Etelä-Afrikan tasavallan asiainhoitajan Helge von Knorringin. Matkakertomus alkaa Kööpenhaminasta: filmille tallentui sodan haavoista hiljakseen toipuvaa Eurooppaa lähes 40 minuuttia. Nämä kuvat ovat peräisin pääosin Itkosen vanhoista matkailulyhytelokuvista.
Elokuvan viimeiset 450 metriä eli runsaat 16 minuuttia kuvattiin värifilmille – kyse on matkaosuudesta Kapkaupungista Port Elizabethin ja Durbanin kautta Pretoriaan. Filmausmateriaalina Itkonen käytti markkinoilla helpohkosti saatavaa belgialailaista Gevacoloria. Se oli ensimmäinen värijakso kotimaisissa kokoillan elokuvissa. Negatiivit kehitettiin Ranskassa, kopiot valmistettiin Englannissa. Elokuva-arkiston duplikaattikopiossa myös väriosuus on mustavalkoisella materiaalilla. Seuraavat suomalaiset värielokuvat nähtiin vasta vuonna 1956 elokuvissa Yli merten ja mannerten ja Juha.
Elokuvaan liittyviä erikoisuuksia ovat myös taiteilija Veikko Marttisen piirtämät mainosvalokuvat. Veikko Itkosen ottama valokuva Ensio Rislakista ndjabele-heimon lapsien parissa julkaistiin Suomen Kuvalehden numerossa 24/1951 kansikuvana. Valentinin nimellä Rislakin Etelä-Afrikan matkakertomus ilmestyi lehdessä 12-osaisena kesä -- syyskuussa 1951. Matka mustien maanosaan valmistui esityskuntoon toukokuussa 1952, mutta nähtiin Helsingissä vasta joulukuun alussa. Kantaensi-iltaa juhlittiin Oulun Tähdessä 25.5.1952.
Elokuvan yleisömenestys oli vuoden 1952 heikoin. Elokuva-Aitan (19/1952) haastattelussa Itkonen kertoo saaneensa elokuvansa esitettäväksi televisioon Yhdysvalloissa. Itkonen oli yksi elokuvatarkastuksen kanssa taistelevista riippumattomista tuottajista. Eikä sensuurista selvitty ongelmitta: vuoden 1955 leimaverolain muutos määritteli elokuvan ulkomailla kuvattuna kotimaisia elokuvia korkeampaan 25 %:n veroluokkaan ja samalla sille annettiin uusi, ulkomaisten elokuvien tarkastusnumero.
Filmi filmistä
Veikko Itkosen kulttuuridokumentti elokuvavuokraamon päivästä syksyllä 1949. Selluloidikelat kulkevat ympäri Suomea kiitotavarana. Mutta joskus käy näinkin: "Iloinen leski ei tullut, lähettäkää Verta ja kultaa!" Mukana on myös kiintoisa pätkä Suomen elokuvatarkastamon toiminnasta 60 vuotta sitten.
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 17.11.2010
lauantaina, marraskuuta 13, 2010
Elokuvaelämää
Aktiviteetteja on ollut enimmäkseen muualla kuin täällä, mutta sellaista elämä joskus on. Ja samanlaista on tiedossa jatkossakin, joten reippailkaapa elokuvateatteriin. Tässä joitakin vinkkejä muillekin omien tekemisten ympäriltä.
Ensi viikolla edessä ovat nelipäiväiset Kettupäivät, jossa suomalaista lyhytelokuvaa on jälleen tarjolla tuutin täydeltä. Leffoja katsotaan Helsingissä Kulttuurikompleksi Andorrassa, sen Elokuvateatteri Kinossa. Yläkerran Coronassa eli C:ssä voi sitten kohottaa tuopin ja sanailla viisaita.
Eikä Kettupäiviä ehdi käydä edes loppuun asti, kun on hypättävä lentokoneeseen hieman isompiin pippaloihin. Iloisessa Amsterdamissa alkaa puolentoista viikon mittainen International Documentary Film Festival eli IDFA.
Se on maailman suurin dokumenttielokuvafestari, muutaman kerran Helsingin DocPointiakin suurempi, mikä sekin on kymmenen suurimman joukossa maailmassa lähes 30 000 katsojallaan. IDFAssa taitaa mennä 100 000 rikki.
IDFAn päävieraana on Pirjo Honkasalo, jonka uusin elokuva Ito - kilvoittelijan päiväkirja on juuri tullut elokuvateattereihin täälläkin. Käykää ihmeessä katsomassa dokkareita myös teatterissa.
Mainostin täällä jo aiemminkin tekeillä ollutta radiojuttua. Olin Kirjakerhossa (Yle Radio 1) puhumassa Hugh Ambrosen Tyynenmeren toista maailmansotaa tarkastelevasta teoksesta The Pacific. Klikkaile itsesi tästä Ylen Areenaan, jossa Jukka Kuosmasen toimittama ohjelma on kuultavissa viikon ajan. Kommentoida voi halutessaan tänne.
Laitetaan vielä yksi linkki. Kirjoittelen siis tätänykyä myös Yle Dokblogiin. Perjantaina sinne ilmestyi juuri päättyneiden Sheffieldin dokumenttielokuvafestivaalin johtajan Guardian-haastattelun innoittama tarina Dokumenttielokuvan nykyisyydestä.
Ensi viikolla edessä ovat nelipäiväiset Kettupäivät, jossa suomalaista lyhytelokuvaa on jälleen tarjolla tuutin täydeltä. Leffoja katsotaan Helsingissä Kulttuurikompleksi Andorrassa, sen Elokuvateatteri Kinossa. Yläkerran Coronassa eli C:ssä voi sitten kohottaa tuopin ja sanailla viisaita.
Eikä Kettupäiviä ehdi käydä edes loppuun asti, kun on hypättävä lentokoneeseen hieman isompiin pippaloihin. Iloisessa Amsterdamissa alkaa puolentoista viikon mittainen International Documentary Film Festival eli IDFA.
Se on maailman suurin dokumenttielokuvafestari, muutaman kerran Helsingin DocPointiakin suurempi, mikä sekin on kymmenen suurimman joukossa maailmassa lähes 30 000 katsojallaan. IDFAssa taitaa mennä 100 000 rikki.
IDFAn päävieraana on Pirjo Honkasalo, jonka uusin elokuva Ito - kilvoittelijan päiväkirja on juuri tullut elokuvateattereihin täälläkin. Käykää ihmeessä katsomassa dokkareita myös teatterissa.
Mainostin täällä jo aiemminkin tekeillä ollutta radiojuttua. Olin Kirjakerhossa (Yle Radio 1) puhumassa Hugh Ambrosen Tyynenmeren toista maailmansotaa tarkastelevasta teoksesta The Pacific. Klikkaile itsesi tästä Ylen Areenaan, jossa Jukka Kuosmasen toimittama ohjelma on kuultavissa viikon ajan. Kommentoida voi halutessaan tänne.
Laitetaan vielä yksi linkki. Kirjoittelen siis tätänykyä myös Yle Dokblogiin. Perjantaina sinne ilmestyi juuri päättyneiden Sheffieldin dokumenttielokuvafestivaalin johtajan Guardian-haastattelun innoittama tarina Dokumenttielokuvan nykyisyydestä.
keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010
The Pacific
Viikonlopun urakkana oli käydä läpi Hugh Ambrosen kokoama massiivinen teos The Pacific Tyynen meren taistelukertomuksista toisen maailmansodan aikana. Kirja perustuu ja taustoittaa / laajentaa / syventää HBO:n tv-sarjaa, joka on Ylen ohjelmistossa ilmeisesti joulukuusta lähtien.
Keskustelemme aiheesta toimittaja Jukka Kuosmasen kanssa Ylen Kirjakerhossa.
Siteeraan ohjelman esittelyä:
Tarina sodasta - sanoista kuviksi
Hugh Ambrosen toista maailmansotaa käsittelevän The Pacific -kirjan tapaa kertoa voittajan tarina pohtii Kirjakerhossa tutkija Jari Sedergren. Tyynenmeren maihinnousuissa mukana toimittaja Jukka Kuosmanen.
Kirjakerho Pe 12.11.2010 klo 13.00, uusinta la 13.11. klo 8.05.
Keskustelemme aiheesta toimittaja Jukka Kuosmasen kanssa Ylen Kirjakerhossa.
Siteeraan ohjelman esittelyä:
Tarina sodasta - sanoista kuviksi
Hugh Ambrosen toista maailmansotaa käsittelevän The Pacific -kirjan tapaa kertoa voittajan tarina pohtii Kirjakerhossa tutkija Jari Sedergren. Tyynenmeren maihinnousuissa mukana toimittaja Jukka Kuosmanen.
Kirjakerho Pe 12.11.2010 klo 13.00, uusinta la 13.11. klo 8.05.
keskiviikkona, lokakuuta 20, 2010
Vichyn Ranskaa ja Suomea elokuvina ja seminaarissa
Vichyn Ranskaa elokuvina ja seminaarissa elokuvateatteri Orionissa, (Eerikinkatu 15, Helsinki) 25.-27.10.
Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa ovat aiheina elokuvateatteri Orionissa 25.-27.10. Vichyn hallituksen propagandafilmejä ja vastarintaliikkeen samanaikaista aineistoa esitellään Orionissa kahdessa näytöksessä sekä seminaarissa ma 25.10., jossa asiantuntijavieraana arkistopäällikkö, fil.lis. Eric Le Roy ja professori Henrik Meinander. Lisäksi kotimaiseen filmiaineistoon tutustutaan erikoisnäytöksessä ke 27.10.
Maanantaina 25.10. klo 15 alkavassa Vichy-seminaarissa arkistopäällikkö Eric Le Roy puhuu Ranskan elokuva-arkistojen kokemusten perusteella otsikolla Historiaa elokuvallisesti (tulkkaus ranskasta suomeen). Professori Henrik Meinander jatkaa Suomen kokemuksista esitelmällään Images and Commemorations of Finland in War, 1939–1945. Valtiotieteiden tohtori Jari Sedergren esittää seminaarissa puheenvuoron aiheesta Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?
Eric Le Roy esittelee Orionissa myös Vichyn hallituksen aikaiseen Ranskaan liittyvät harvinaiset dokumenttiohjelmat maanantaina 25.10. klo 18.00 (Vichyn Ranska I) ja tiistaina 26.10. klo 17.00 (Vichyn Ranska II).
Maanantain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska I nähdään propagandafilmejä vuosilta 1940–1944. Aloituksena on henkilökuva marsalkka Pétainista. Ranskalaisten työläisten elämästä Saksassa maalaillaan ruusuisia kuvia – jotka tosin aikoinaan herättivät hillitöntä naurua elokuvateattereiden katsomoissa. Ja vastarintaliikkeestä tehdään terrorismin tyyssija.
Tiistain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska II on kooste vastarintaliikkeen filmeistä. Aloituksena on tehokas elokuva Paroles d’honneur (1940), joka paljastaa Hitlerin valtaannousun asteittaiset mekanismit. Muut elokuvat kuvaavat vastarintaliikkeen toimintaa eri puolilla Ranskan silloista imperiumia, mm. Afrikan mantereella, sekä marsalkka Juinin joukkoja Italiassa 1943–1944.
Keskiviikkona 27.10. klo 17.00 Orionissa esitetään KAVAn tutkijoiden Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisodan arkistoelokuvaan täysin perustuva kooste-elokuva Sota 1939–1940. Tekijöiden mukaan talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Samat kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne jo vuonna 1940 sovitti.
Kippolan ja Sedergrenin mukaan kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Nyt valkokankaalle vyöryvissä, aiemmin pääosin käyttämättömissä kuvissa ei näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vuosikymmenten jälkeen uudelleen löydetyt kuvat pohjustavat uutta, propagandasta vapaata näkökulmaa sotaan: esillä ovat sodan perustelut (tuho), voitonmerkit (saalis), seuraukset (kuolema) ja ihmiskohtalot (evakot, sotavangit). Kuvia säestää Ari Taskisen ja Mattijuhani Koposen vaikuttava, koskettava ja uusia ajatuksia luova musiikki.
Arkistopäällikkö Eric Le Roy:
”Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa” -seminaarin asiantuntijaksi saapuva fil.lis. Eric Le Roy on arkistopäällikkö Ranskan suurimmassa elokuva-arkistossa (Archives françaises du film/CNC). Le Roy on myös kansainvälisen elokuva-arkistojen liiton (FIAF) varapuheenjohtaja ja ranskalaisen elokuvatutkimuksen yhdistyksen (AFRHC) hallituksen jäsen.
Eric Le Roy on tehnyt lukuisia teoksia ranskalaisesta elokuvasta, ja hän kirjoittaa säännöllisesti artikkeleita elokuvahistoriallisiin julkaisuihin. Hän on osallistunut useiden ranskalaisten elokuvien restaurointeihin sekä koonnut merkittäviä elokuvaohjelmia eri elokuva-arkistoille ja festivaaleille. Le Roy on perehtynyt myös valokuvan historiaan, kuratoinut useita näyttelyitä ja tehnyt mm. monografian valokuvaaja Denise Bellonista (La Martinière 2004).
AIKATAULU
MA 25.10.
15-18 Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa
seminaari, vapaa pääsy.
18.00 Vichyn Ranska 1
TI 26.10.
17.00 Vichyn Ranska 2
18.45 Jean-Pierre Melville:
TUNTEMATTOMAT SANKARIT
(L'Armée des ombres)
restauroitu, pitkä versio (AFF/CNC)
KE 27.10.
17.00 Sota 1939–1940
Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Hki.
Liput 5 €/4 €/2 € - myös verkkokaupasta www.kava.fi
Haastattelu- ja kuvapyynnöt:
Kirsi Raitaranta gsm 045-6577381, kirsi.raitaranta@kava.fi
Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa ovat aiheina elokuvateatteri Orionissa 25.-27.10. Vichyn hallituksen propagandafilmejä ja vastarintaliikkeen samanaikaista aineistoa esitellään Orionissa kahdessa näytöksessä sekä seminaarissa ma 25.10., jossa asiantuntijavieraana arkistopäällikkö, fil.lis. Eric Le Roy ja professori Henrik Meinander. Lisäksi kotimaiseen filmiaineistoon tutustutaan erikoisnäytöksessä ke 27.10.
Maanantaina 25.10. klo 15 alkavassa Vichy-seminaarissa arkistopäällikkö Eric Le Roy puhuu Ranskan elokuva-arkistojen kokemusten perusteella otsikolla Historiaa elokuvallisesti (tulkkaus ranskasta suomeen). Professori Henrik Meinander jatkaa Suomen kokemuksista esitelmällään Images and Commemorations of Finland in War, 1939–1945. Valtiotieteiden tohtori Jari Sedergren esittää seminaarissa puheenvuoron aiheesta Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?
Eric Le Roy esittelee Orionissa myös Vichyn hallituksen aikaiseen Ranskaan liittyvät harvinaiset dokumenttiohjelmat maanantaina 25.10. klo 18.00 (Vichyn Ranska I) ja tiistaina 26.10. klo 17.00 (Vichyn Ranska II).
Maanantain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska I nähdään propagandafilmejä vuosilta 1940–1944. Aloituksena on henkilökuva marsalkka Pétainista. Ranskalaisten työläisten elämästä Saksassa maalaillaan ruusuisia kuvia – jotka tosin aikoinaan herättivät hillitöntä naurua elokuvateattereiden katsomoissa. Ja vastarintaliikkeestä tehdään terrorismin tyyssija.
Tiistain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska II on kooste vastarintaliikkeen filmeistä. Aloituksena on tehokas elokuva Paroles d’honneur (1940), joka paljastaa Hitlerin valtaannousun asteittaiset mekanismit. Muut elokuvat kuvaavat vastarintaliikkeen toimintaa eri puolilla Ranskan silloista imperiumia, mm. Afrikan mantereella, sekä marsalkka Juinin joukkoja Italiassa 1943–1944.
Keskiviikkona 27.10. klo 17.00 Orionissa esitetään KAVAn tutkijoiden Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisodan arkistoelokuvaan täysin perustuva kooste-elokuva Sota 1939–1940. Tekijöiden mukaan talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Samat kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne jo vuonna 1940 sovitti.
Kippolan ja Sedergrenin mukaan kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Nyt valkokankaalle vyöryvissä, aiemmin pääosin käyttämättömissä kuvissa ei näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vuosikymmenten jälkeen uudelleen löydetyt kuvat pohjustavat uutta, propagandasta vapaata näkökulmaa sotaan: esillä ovat sodan perustelut (tuho), voitonmerkit (saalis), seuraukset (kuolema) ja ihmiskohtalot (evakot, sotavangit). Kuvia säestää Ari Taskisen ja Mattijuhani Koposen vaikuttava, koskettava ja uusia ajatuksia luova musiikki.
Arkistopäällikkö Eric Le Roy:
”Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa” -seminaarin asiantuntijaksi saapuva fil.lis. Eric Le Roy on arkistopäällikkö Ranskan suurimmassa elokuva-arkistossa (Archives françaises du film/CNC). Le Roy on myös kansainvälisen elokuva-arkistojen liiton (FIAF) varapuheenjohtaja ja ranskalaisen elokuvatutkimuksen yhdistyksen (AFRHC) hallituksen jäsen.
Eric Le Roy on tehnyt lukuisia teoksia ranskalaisesta elokuvasta, ja hän kirjoittaa säännöllisesti artikkeleita elokuvahistoriallisiin julkaisuihin. Hän on osallistunut useiden ranskalaisten elokuvien restaurointeihin sekä koonnut merkittäviä elokuvaohjelmia eri elokuva-arkistoille ja festivaaleille. Le Roy on perehtynyt myös valokuvan historiaan, kuratoinut useita näyttelyitä ja tehnyt mm. monografian valokuvaaja Denise Bellonista (La Martinière 2004).
AIKATAULU
MA 25.10.
15-18 Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa
seminaari, vapaa pääsy.
18.00 Vichyn Ranska 1
TI 26.10.
17.00 Vichyn Ranska 2
18.45 Jean-Pierre Melville:
TUNTEMATTOMAT SANKARIT
(L'Armée des ombres)
restauroitu, pitkä versio (AFF/CNC)
KE 27.10.
17.00 Sota 1939–1940
Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Hki.
Liput 5 €/4 €/2 € - myös verkkokaupasta www.kava.fi
Haastattelu- ja kuvapyynnöt:
Kirsi Raitaranta gsm 045-6577381, kirsi.raitaranta@kava.fi
maanantaina, toukokuuta 17, 2010
Eläköön dokumenttielokuva - alas jääkiekko?
Tänään iltapäivällä ainakin 1,2 miljoonaa suomalaista hylkää kesäisen helteen täyttämän elämän ja siirtyy seuraamaan kamppailu-urheilua televisiosta, jossa kuumuus on aivan toista kaliberia: ruudun lumopinnalla kohtaavat Suomen leijonamiehistö ja itsensä Saatanan johtama Slovakia. Minä en ole läsnä muuten kuin spirituaalisesti, sillä tuohon aikaan siirryn velvollisuuksien sanelemana ja huolimattomuuttani pimennettävään huoneeseen Tennispalatsin salissa numero 12.
Neljän epäonnistuneen kerran jälkeen saan vihdoinkin katsella Virpi Suutarin elokuvan Auf Wiedersehen, Finnland (2010) ja avata sanaisen arkkuni sen jälkeen käytävässä paneelikeskustelussa, jonka teemana on: Vaietut historian ilmiöt ja niiden käsittely julkisuudessa.
Sähköpostini syövereistä, mutta ei juuri muualta löytämän ilmoituksen mukaan "KESKUSTELEMASSA (ainakin): ohjaaja Virpi Suutari, tutkija Jari Sedergren (Kava), tutkija Lars Westerlund (Kansallisarkisto), keskustelun vetäjänä Rostislav Aalto."
Lähtökuopassani lojuvat eilisessä Hesarissa prof. Henrik Meinanderin kirjoittaman kirja-arvion sanat Erkka Railon ja Ville Laamasen toimittamasta teoksesta Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010). Positiivisen arvion päätteeksi Meinander esitti kysymyksen, joka ei sattune kauas historiallisiin aiheisiin ryhtyvien nykydokumentaristien ajattelumaailmasta:
"Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Näyttäisi siltä, että historioitsijoihin nähden dokumentaristit ovat olleet historia-esityksillään avant gardea. Eikä se ole ensimmäinen kerta.
Neljän epäonnistuneen kerran jälkeen saan vihdoinkin katsella Virpi Suutarin elokuvan Auf Wiedersehen, Finnland (2010) ja avata sanaisen arkkuni sen jälkeen käytävässä paneelikeskustelussa, jonka teemana on: Vaietut historian ilmiöt ja niiden käsittely julkisuudessa.
Sähköpostini syövereistä, mutta ei juuri muualta löytämän ilmoituksen mukaan "KESKUSTELEMASSA (ainakin): ohjaaja Virpi Suutari, tutkija Jari Sedergren (Kava), tutkija Lars Westerlund (Kansallisarkisto), keskustelun vetäjänä Rostislav Aalto."
Lähtökuopassani lojuvat eilisessä Hesarissa prof. Henrik Meinanderin kirjoittaman kirja-arvion sanat Erkka Railon ja Ville Laamasen toimittamasta teoksesta Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010). Positiivisen arvion päätteeksi Meinander esitti kysymyksen, joka ei sattune kauas historiallisiin aiheisiin ryhtyvien nykydokumentaristien ajattelumaailmasta:
"Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Näyttäisi siltä, että historioitsijoihin nähden dokumentaristit ovat olleet historia-esityksillään avant gardea. Eikä se ole ensimmäinen kerta.
keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010
Emme juhli merkkipäiväämme
Tämän päiväinen Dokumentin ytimessä -näytös Orionissa (Eerikinkatu 15, alkaa klo 17) on "en-juhli-merkkipäivääni" -juhlanäytös, ainakin järjestysnumeronsa perusteella. Vuonna 2003 keväällä aloitettu yhteistyö tutkijakollega Ilkka Kippolan kanssa on poikinut 50 näytöstä.
Juhlan vuoksi tekemisiä voi tarkastella teknisesti ja hieman teoreettisestikin. Olemme esittäneet seitsemässä vuodessa hieman vajaat 100 tuntia suomalaista dokumenttielokuvaa elokuvateatterin kankaalla, pääosin filminä, mutta aineiston luonteen vuoksi muissakin formaateissa. Sama jatkuu tänään, kun esillä olevat elokuvat ovat vuosilta 1944-1947. Kolme elokuvista tulee filmiltä, loput digibetana.
100 tuntia esityskelpoista aineistoa tarkoittaisi, että saisimme siitä helposti - tähän tietysti kuuluu sanoa "helposti ja helposti..." - esimerkiksi 200 tuntia televisio-ohjelmaa tai sohvakokemusta konkretisoiden neljäksi vuodeksi joka viikko tunnin ohjelman.
Muutama ystävällinen, elokuvasta kiinnostunut ihminen on kahlannut läpi koko sarjan. Uskallan sanoa, että he ovat nähneet paljon ja saaneet paljon. Väitän jopa, että heille kyse ei ole enää suomalaisen dokumenttielokuvan peruskurssista, vaan jatkokurssien jälkeisestä syventävästä tiedonhankinnasta. Tämä tiedonhankinta on sävyttänyt myös sarjan tekijöiden toimia. Uuden tiedon hankinta on ollut elokuvaa historiallisesti tutkivan tutkijan motivaationa.
Elokuviin kohdistuva kiinnostus saa usein erilaisia leimoja, aivan kuten mihin tahansa kulttuuriseen ilmiöön ulottuva mielenkiinto. Näin rakentuvat kaanonit, joita voidaan täsmentää listoiksi lajikohtaisesti tai teemoittain.
Kaanonien yksinkertaisin muoto on myyttinen. Silloin kiinnostus osuu usein johonkin yksittäiseen ohjaajaan, joka ikään kuin sublimoidaan taivasten avainten hallitsijaksi. Näitä myyttisyyksiä on rakennettu myös suomalaiseen elokuvahistoriaan.
Toinen nykyjournalismin suosima käsittelymuoto on temaattinen. Se tosin typistyy helposti esimerkiksi puheeksi kulttielokuvista. Tällöin kohteena on yksittäinen elokuva ja sen ylle rakentuva kulttiriitin kaltainen kiinnostus.
Myyttinen ohjaajasankaruus ja esimerkiksi kulttielokuviin kohdistuva pistemäinen kiinnostus jättävät helposti syrjään hieman kokonaisvaltaisemman näkemyksen elokuvahistoriasta ja sen keskenään ristiriitaisista elementeistä. Journalismille, yksittäisille festareille ja viihteen kuluttajille edellinen riittää, eikä siinä ole mitään vikaa. Se on nykymaailmaa.
Mutta silti olen iloinen, että olen voinut olla tekemässä jotakin - miten sen sanoisi - kiinnostavampaa. Ryhtymättä syvämietteiseksi voin luonnehtia tähän astisia Dokumentin ydin -näytöksiä tuloksekkaiksi.
Arkistojen hyllyiltä on tuotu satoja filmejä tutkittavaksi, ne on käyty läpi, tarvittaessa restauroitu esitys/skannauskuntoon, joistakin jopa tehty uusia esityskopioita, valmistettu tutkija- ja käyttökappale (video/dvd), esitetty ne julkisesti elokuvien taustat vahvasti kontekstoiden ja lopulta viimeistelty kirja esitetyistä. Tätä kaikkea ei tietysti tee yksi tai kaksi ihmistä, vaan mukana on eri työtehtävien vaatimien ammattilaisten erikoisketju, joita ilman mitään ei tapahtuisi. Suuri kiitos heille - se on parasta työtoveruutta.
Kuten sanottu, emme juhlista mitään. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta teemme vastoin oletuksia, jatkamme tänä keväänä vielä kahdella näytöksellä (14. ja 28. huhtikuuta) ja syksyllekin on suunnitelmia jo luonnosteltu.
Mutta asiaan. Tristram Shandy on hyvä elokuva ja alkaa seitsemältä. Meidän näytöksemme kahta tuntia aikaisemmin. Tervetuloa molempiin.
Juhlan vuoksi tekemisiä voi tarkastella teknisesti ja hieman teoreettisestikin. Olemme esittäneet seitsemässä vuodessa hieman vajaat 100 tuntia suomalaista dokumenttielokuvaa elokuvateatterin kankaalla, pääosin filminä, mutta aineiston luonteen vuoksi muissakin formaateissa. Sama jatkuu tänään, kun esillä olevat elokuvat ovat vuosilta 1944-1947. Kolme elokuvista tulee filmiltä, loput digibetana.
100 tuntia esityskelpoista aineistoa tarkoittaisi, että saisimme siitä helposti - tähän tietysti kuuluu sanoa "helposti ja helposti..." - esimerkiksi 200 tuntia televisio-ohjelmaa tai sohvakokemusta konkretisoiden neljäksi vuodeksi joka viikko tunnin ohjelman.
Muutama ystävällinen, elokuvasta kiinnostunut ihminen on kahlannut läpi koko sarjan. Uskallan sanoa, että he ovat nähneet paljon ja saaneet paljon. Väitän jopa, että heille kyse ei ole enää suomalaisen dokumenttielokuvan peruskurssista, vaan jatkokurssien jälkeisestä syventävästä tiedonhankinnasta. Tämä tiedonhankinta on sävyttänyt myös sarjan tekijöiden toimia. Uuden tiedon hankinta on ollut elokuvaa historiallisesti tutkivan tutkijan motivaationa.
Elokuviin kohdistuva kiinnostus saa usein erilaisia leimoja, aivan kuten mihin tahansa kulttuuriseen ilmiöön ulottuva mielenkiinto. Näin rakentuvat kaanonit, joita voidaan täsmentää listoiksi lajikohtaisesti tai teemoittain.
Kaanonien yksinkertaisin muoto on myyttinen. Silloin kiinnostus osuu usein johonkin yksittäiseen ohjaajaan, joka ikään kuin sublimoidaan taivasten avainten hallitsijaksi. Näitä myyttisyyksiä on rakennettu myös suomalaiseen elokuvahistoriaan.
Toinen nykyjournalismin suosima käsittelymuoto on temaattinen. Se tosin typistyy helposti esimerkiksi puheeksi kulttielokuvista. Tällöin kohteena on yksittäinen elokuva ja sen ylle rakentuva kulttiriitin kaltainen kiinnostus.
Myyttinen ohjaajasankaruus ja esimerkiksi kulttielokuviin kohdistuva pistemäinen kiinnostus jättävät helposti syrjään hieman kokonaisvaltaisemman näkemyksen elokuvahistoriasta ja sen keskenään ristiriitaisista elementeistä. Journalismille, yksittäisille festareille ja viihteen kuluttajille edellinen riittää, eikä siinä ole mitään vikaa. Se on nykymaailmaa.
Mutta silti olen iloinen, että olen voinut olla tekemässä jotakin - miten sen sanoisi - kiinnostavampaa. Ryhtymättä syvämietteiseksi voin luonnehtia tähän astisia Dokumentin ydin -näytöksiä tuloksekkaiksi.
Arkistojen hyllyiltä on tuotu satoja filmejä tutkittavaksi, ne on käyty läpi, tarvittaessa restauroitu esitys/skannauskuntoon, joistakin jopa tehty uusia esityskopioita, valmistettu tutkija- ja käyttökappale (video/dvd), esitetty ne julkisesti elokuvien taustat vahvasti kontekstoiden ja lopulta viimeistelty kirja esitetyistä. Tätä kaikkea ei tietysti tee yksi tai kaksi ihmistä, vaan mukana on eri työtehtävien vaatimien ammattilaisten erikoisketju, joita ilman mitään ei tapahtuisi. Suuri kiitos heille - se on parasta työtoveruutta.
Kuten sanottu, emme juhlista mitään. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta teemme vastoin oletuksia, jatkamme tänä keväänä vielä kahdella näytöksellä (14. ja 28. huhtikuuta) ja syksyllekin on suunnitelmia jo luonnosteltu.
Mutta asiaan. Tristram Shandy on hyvä elokuva ja alkaa seitsemältä. Meidän näytöksemme kahta tuntia aikaisemmin. Tervetuloa molempiin.
sunnuntaina, helmikuuta 21, 2010
Ille faciet
Aikomoista hiljaiseloa, vichynjuontia täällä Clichyssä elämä on ollut. Äiti soitti ja valitti, etten ole kirjoittanut blogia entiseen tapaan. Toisaalta kukaan muu ei ole valittanut. Kyse ei siis ole vain määrästä vaan myös laadusta.
Helmikuu on perinteisesti omistettu työlle ja opettamiselle. Molempia on riittänyt, kiitos kysymästä. Repertuaarista on kaiveltu vanhoja tuttuja asoita, mutta paketteja on sentään vähän koristeltu. On puhuttu ja väliin vähän saarnattu historian perusasioista, propagandasta, sensuurista, nationalismista.
Käyntikorttiin voisi siis kohta painattaa sen perinteisen matkalaukkuhistorioitsijan ammatti-identiteetin logon: Travelling Historian. Joskus oman sanatulvan keskelle nousee atavistinen muisto suvun historiasta, jossa saarnaajia jumalien ja vähän muunkin armosta on noussut väkijoukkojen keskelle sanaa jakamaan. Käytännössä tilanne on hieman omituinen, ajattelee toista kuin mitä puhuu.
Tunteen voivat tietää vain ne, jotka sen ovat kokeneet. Kuten Freud ja Zizek häntä siteeraten sanovat, ainoa oikea tunne on ahdistus. Muu on petosta.
Sanan lisäksi siis kuvaa ja ääntä on jaettu, paitsi silloin kun esiintymispaikan laitteet eivät nyt sitten vain suostu toimimaan millään järkevällä tavalla, vaikka asiantuntija toisensa jälkeen vuosien varrella siellä yrittää. Ille faciet ei todellakaan ole lentävä lause tällöin.
On ollut vaikeaa ennenkin saan selitykseksi. Eniten korvenneissa laitteistoissa on silmämääräisesti kiinni kymppitonni. Ongelmia on, mutta sille ei tehdä mitään, vaan tilanne jatkuu vierailijasta toiseen. Niin toimii ammattikorkeakoulu vuokratiloissa.
Ehdotukseni on nykymenon mukainen. Laitteitahan ei koskaan saada toimimaan, se on tullut jo selväksi. Siksi luvatuista mutta toimimattomista laitteista pitäisi luennoitsijan saada ylimääräinen erikoispalkkio - kokonaispalkkion huomioon ottaen suuruusluokkaa 0,50 euroa tunti. Ja kommandopipo luokan edessä koettua aitoa häpeää varten.
Vaikka lumihangessakin on tarvottu, pääsääntöisesti jatkuvat pakkaset ovat pakottaneet tällaisen herkkänahkaisen pysyttelemään sisätiloissa. Osin elämäntilanne on parantunut, sillä omaksi hämmästykseksi tupakointi on vähentynyt minimiin. Eilen ei yhtään eikä tänäänkään. Perjantaina varmaan kolme tai neljä. Alle askin viikossa joka tapauksessa. Pakkasessa tupakointi ei ole minun juttuni. Eikä muuten tee edes mieli. Katsotaan kuinka lämpimällä käy.
Hair cut -tunnustusta jatkaakseni myös kuukausia kestävä ja jatkuva antiobioottikuuri onkin saanut jälkiteinifinnit pois naamasta. Niitä oli parhaimmillaan 50 päivässä, että repikää siitä. Tai puristakaa jos niikseen tulee. Iho on nyt siloinen kuin vauvan peppu. Kun saisi vielä turhat ajatusfinnit pois, niin saisi aivoistakin yhtä siloisen. Silloin voisi tehdä vaikka mitä hurjaa.
Helmikuu on perinteisesti omistettu työlle ja opettamiselle. Molempia on riittänyt, kiitos kysymästä. Repertuaarista on kaiveltu vanhoja tuttuja asoita, mutta paketteja on sentään vähän koristeltu. On puhuttu ja väliin vähän saarnattu historian perusasioista, propagandasta, sensuurista, nationalismista.
Käyntikorttiin voisi siis kohta painattaa sen perinteisen matkalaukkuhistorioitsijan ammatti-identiteetin logon: Travelling Historian. Joskus oman sanatulvan keskelle nousee atavistinen muisto suvun historiasta, jossa saarnaajia jumalien ja vähän muunkin armosta on noussut väkijoukkojen keskelle sanaa jakamaan. Käytännössä tilanne on hieman omituinen, ajattelee toista kuin mitä puhuu.
Tunteen voivat tietää vain ne, jotka sen ovat kokeneet. Kuten Freud ja Zizek häntä siteeraten sanovat, ainoa oikea tunne on ahdistus. Muu on petosta.
Sanan lisäksi siis kuvaa ja ääntä on jaettu, paitsi silloin kun esiintymispaikan laitteet eivät nyt sitten vain suostu toimimaan millään järkevällä tavalla, vaikka asiantuntija toisensa jälkeen vuosien varrella siellä yrittää. Ille faciet ei todellakaan ole lentävä lause tällöin.
On ollut vaikeaa ennenkin saan selitykseksi. Eniten korvenneissa laitteistoissa on silmämääräisesti kiinni kymppitonni. Ongelmia on, mutta sille ei tehdä mitään, vaan tilanne jatkuu vierailijasta toiseen. Niin toimii ammattikorkeakoulu vuokratiloissa.
Ehdotukseni on nykymenon mukainen. Laitteitahan ei koskaan saada toimimaan, se on tullut jo selväksi. Siksi luvatuista mutta toimimattomista laitteista pitäisi luennoitsijan saada ylimääräinen erikoispalkkio - kokonaispalkkion huomioon ottaen suuruusluokkaa 0,50 euroa tunti. Ja kommandopipo luokan edessä koettua aitoa häpeää varten.
Vaikka lumihangessakin on tarvottu, pääsääntöisesti jatkuvat pakkaset ovat pakottaneet tällaisen herkkänahkaisen pysyttelemään sisätiloissa. Osin elämäntilanne on parantunut, sillä omaksi hämmästykseksi tupakointi on vähentynyt minimiin. Eilen ei yhtään eikä tänäänkään. Perjantaina varmaan kolme tai neljä. Alle askin viikossa joka tapauksessa. Pakkasessa tupakointi ei ole minun juttuni. Eikä muuten tee edes mieli. Katsotaan kuinka lämpimällä käy.
Hair cut -tunnustusta jatkaakseni myös kuukausia kestävä ja jatkuva antiobioottikuuri onkin saanut jälkiteinifinnit pois naamasta. Niitä oli parhaimmillaan 50 päivässä, että repikää siitä. Tai puristakaa jos niikseen tulee. Iho on nyt siloinen kuin vauvan peppu. Kun saisi vielä turhat ajatusfinnit pois, niin saisi aivoistakin yhtä siloisen. Silloin voisi tehdä vaikka mitä hurjaa.
maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Naisia, nuoria ja lapsia
Arkistojen aarteita tämäkin. Puhe Orioniin joskus silloin ennen.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010
Aho & Soldan
KAVA teki yhteistyötä DocPointin jälleen kerran 2010. Kirjoitin Ilkka Kippolan tarkassa valvonnassa DocPointin katalogiin esitettelytekstin Aho & Soldan -yhtiöstä. Laitetaas sekin blogiin näin kauniin talvipäivän kunniaksi.
AHO & SOLDAN
Insinööri Heikki Ahon ja valokuvaaja Björn Soldanin yhtiö Aho & Soldan & Co toi Suomen markkinoille loistavan liikeidean, Zeissin tehtaiden tuliaisena maahan tuodun nopeasti valottuvan "pankromaattisen" filmin. Saksan perua oli myös kansainvälisen laadun takaava "fysikaalinen sävyoppi", Heikki Ahoa ohjanneen professori Wilhelm Ostwaldin mukaan nimettynä "Ostwaldin värioppi". Kun alkupääoman sijoittunut G. W. Roering irtaantui yhtiöstä, nimeksi lyheni 1932 Aho & Soldan.
Aho & Soldan aloitti lyhyillä kulttuurifilmeillä ja jatkoi kameraoptisilla kokeiluilla luontofilmeissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa yhtiö oli valmis pitkiin dokumentteihin. Kahden vuoden työt huipentuivat kolmeen elokuvaan, joista vaikuttavin oli Suomen puu- ja paperiteollisuus. Globaali levitys ylistävine lehtikirjoituksineen osoitti veljesten työn jäljen tenhon. Suomen maatalous -megadokumenttia seurasi tulenhehkuinen kuva Raudanjalostusta Suomessa.
Aho & Soldan oli kiistatta 1930-luvun johtava teollisuuselokuvien valmistaja, suuren laman jälkeisen nousukauden elokuvallinen linjaaja. T. J. Särkkä puki sanoiksi yhtiön merkityksen: "Elokuvien kauneusarvot piilivät koneiden romantiikassa." Jatkossa dokumentaariset kuvaukset muodostuivat modernisoituvan kansakunnan näytöiksi. Ne fokusoituivat voimakkaasti kehittyvään teollisuuteen ja kauppaan tavalla, josta ei puuttunut mainoksen vetovoimaa.
Neuvostoelokuvien tutkiminen ja Walter Ruttmannin perintö edesauttoi veljesten elokuvallisen tyylin muotoutumista. Taiteellinen jalostus realisoitui ensi kerran 1933 Tempo-elokuvan kokeilevassa montaasissa. Täyteen tehoonsa yhtiön tyyli kasvoi ulkoministeriön Suomi kutsuu -matkailuelokuvan eri versioissa vuosina 1932–1940.
Yhtiö valmisti veronalennukseen oikeuttavan lain kannustamana lyhytfilmejä, jotka muokkasivat lajityypin käsitettä suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Matkailuelokuva oli aihepiiri jossa houkuttelevat maisemat ja kulttuuriarvot yhdistyivät katsojia kiinnostavalla tavalla. Isänmaan pellot ja vihreä kulta kiinnostivat elokuvaajia edelleen, niin myös uuteen kukoistukseensa noussut kansatiede. Kansatieteen grand old man Eino Mäkinen sai kannuksensa Aho & Soldanin palveluksessa. Tilaus- ja järjestöelokuvat laajensivat edelleen lajityyppien kirjoa.
Talvisotaan johtaneella tiellä esiin tulivat kansakuntaa yhtenäistävät teemat. Aho että Soldan osallistuivat monin eri tavoin kansakunnan sotaponnistuksiin. Heikki Aho leikkasi talvisodan kuvamateriaalin kansainväliseen levitykseen Tukholmassa. Björn Soldan oli moneen paikkaan ehtinyt uutis- ja dokumenttikuvaaja sodan katsauksissa ja lyhytelokuvissa. Jatkosodan kestäessä 1943 Soldan oli käynnistämässä Finlandia-katsausta, joka sai jatkua rauhan tultua lähes 20 vuotta.
Sodan jälkeisinä vuosina Aho & Soldanin kuvaustoiminta hiljeni, mutta ei katkennut kokonaan. Björn Soldan muutti Lontooseen. Isä-Heikin tukena oli nyt Claire Aho. Hänen panoksensa värielokuvan varhaisvaihessa oli merkittävä aikana, jolloin mieslukuisista kamerankäyttäjistä vain harva oli siihen tutustunut.
Julkaistu DocPointin katalogissa 2010
AHO & SOLDAN
Insinööri Heikki Ahon ja valokuvaaja Björn Soldanin yhtiö Aho & Soldan & Co toi Suomen markkinoille loistavan liikeidean, Zeissin tehtaiden tuliaisena maahan tuodun nopeasti valottuvan "pankromaattisen" filmin. Saksan perua oli myös kansainvälisen laadun takaava "fysikaalinen sävyoppi", Heikki Ahoa ohjanneen professori Wilhelm Ostwaldin mukaan nimettynä "Ostwaldin värioppi". Kun alkupääoman sijoittunut G. W. Roering irtaantui yhtiöstä, nimeksi lyheni 1932 Aho & Soldan.
Aho & Soldan aloitti lyhyillä kulttuurifilmeillä ja jatkoi kameraoptisilla kokeiluilla luontofilmeissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa yhtiö oli valmis pitkiin dokumentteihin. Kahden vuoden työt huipentuivat kolmeen elokuvaan, joista vaikuttavin oli Suomen puu- ja paperiteollisuus. Globaali levitys ylistävine lehtikirjoituksineen osoitti veljesten työn jäljen tenhon. Suomen maatalous -megadokumenttia seurasi tulenhehkuinen kuva Raudanjalostusta Suomessa.
Aho & Soldan oli kiistatta 1930-luvun johtava teollisuuselokuvien valmistaja, suuren laman jälkeisen nousukauden elokuvallinen linjaaja. T. J. Särkkä puki sanoiksi yhtiön merkityksen: "Elokuvien kauneusarvot piilivät koneiden romantiikassa." Jatkossa dokumentaariset kuvaukset muodostuivat modernisoituvan kansakunnan näytöiksi. Ne fokusoituivat voimakkaasti kehittyvään teollisuuteen ja kauppaan tavalla, josta ei puuttunut mainoksen vetovoimaa.
Neuvostoelokuvien tutkiminen ja Walter Ruttmannin perintö edesauttoi veljesten elokuvallisen tyylin muotoutumista. Taiteellinen jalostus realisoitui ensi kerran 1933 Tempo-elokuvan kokeilevassa montaasissa. Täyteen tehoonsa yhtiön tyyli kasvoi ulkoministeriön Suomi kutsuu -matkailuelokuvan eri versioissa vuosina 1932–1940.
Yhtiö valmisti veronalennukseen oikeuttavan lain kannustamana lyhytfilmejä, jotka muokkasivat lajityypin käsitettä suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Matkailuelokuva oli aihepiiri jossa houkuttelevat maisemat ja kulttuuriarvot yhdistyivät katsojia kiinnostavalla tavalla. Isänmaan pellot ja vihreä kulta kiinnostivat elokuvaajia edelleen, niin myös uuteen kukoistukseensa noussut kansatiede. Kansatieteen grand old man Eino Mäkinen sai kannuksensa Aho & Soldanin palveluksessa. Tilaus- ja järjestöelokuvat laajensivat edelleen lajityyppien kirjoa.
Talvisotaan johtaneella tiellä esiin tulivat kansakuntaa yhtenäistävät teemat. Aho että Soldan osallistuivat monin eri tavoin kansakunnan sotaponnistuksiin. Heikki Aho leikkasi talvisodan kuvamateriaalin kansainväliseen levitykseen Tukholmassa. Björn Soldan oli moneen paikkaan ehtinyt uutis- ja dokumenttikuvaaja sodan katsauksissa ja lyhytelokuvissa. Jatkosodan kestäessä 1943 Soldan oli käynnistämässä Finlandia-katsausta, joka sai jatkua rauhan tultua lähes 20 vuotta.
Sodan jälkeisinä vuosina Aho & Soldanin kuvaustoiminta hiljeni, mutta ei katkennut kokonaan. Björn Soldan muutti Lontooseen. Isä-Heikin tukena oli nyt Claire Aho. Hänen panoksensa värielokuvan varhaisvaihessa oli merkittävä aikana, jolloin mieslukuisista kamerankäyttäjistä vain harva oli siihen tutustunut.
Julkaistu DocPointin katalogissa 2010
torstaina, helmikuuta 04, 2010
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Kun kirjani Taistelu elokuvasensuurista vuonna 2006 ilmestyi, pidin julkaisutilaisuudessa pienen puheen. Tämä teksti tuli sattumoisin konetta kaivellessa vastaan ja mikäpäs siinä, etteikö sitä voisi blogissa julkaista. Puheen luonteen vuoksi tekstissä on epäilemättä lyönti- ym. virheitä. Olkoon tämä alkupotku ensi vuoden juhlalle: elokuvasensuuri täyttäisi sata vuotta.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
maanantaina, joulukuuta 21, 2009
Lisää talvisotaa
Unohtui mainita, että Seppo Heikkisen Talvisota-sarjassa ilmestyi osa 10, jossa minäkin mukana dosentti Martti Julkusen lisäksi pohdiskelemassa sitä, miten talvisota näkyi tiedotusvälineissä. Mutta linkkiä nappaamalla ohjelma nyt kuultavissa YLEn areenan varastoista.
EDIT: Kirjoittelin esitteitä tuoreista kotimaisista KAVAn vuodenvaihteen näytöksiin. Halukkaat voivat lukea niitä Sediksen elokuvablogista, jossa on niitä vanhempiakin aika nippu.
EDIT: Kirjoittelin esitteitä tuoreista kotimaisista KAVAn vuodenvaihteen näytöksiin. Halukkaat voivat lukea niitä Sediksen elokuvablogista, jossa on niitä vanhempiakin aika nippu.
keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009
Se nyt vaan on sillä lailla
Helsingin Sanomat on uudistunut positiivisesti, se näyttää ihan samalta kuin parhaat maakuntalehdet jo vuosia. Toinen toivoakseni käypä vertaus lienee nettijulkaisu. Pitäisiköhän minunkin vaihtaa blogin fonttia käyttäjäystävällisemmäksi. Varmasti, jos sata tuhatta lukijaa sitä vaatii.
Hesaria on nyt helpompi lukea, se on selvää. Mutta aamuaivastukset ovat entisellään lehdessä käytetyn pölisevän musteen vuoksi. Vaihtakaa sekin. Arvovaltaisista itse julkaistuista kritiikeistä löytyisi toinenkin vaihdettava: lehden aiempi päätoimittaja totesi, että nykytoimittajien kirjoituksista näkyy kovin selvästi kirjoittajan tieto- ja taitotaso. Sitä ei voi paremmin sanoa. Niin näkyy. Joka päivä ja lähes joka sivulla.
Terveistä ilmiöistä sairaisiin. Aivastukset kääntyivät viime viikolla ysköksiksi asti, kun keuhkot repesivät raa'an ja kostean ilman karkeudessa. Kolmen sairaspäivän, sen jälkeisen pikaisen työpäivän ja hermeettisen kotiviikonlopun jälkeen keuhkoja kutittaa vain silloin tällöin, niin että tietää ettei ole vielä terve.
Sikainfluenssaa se ei tainnut olla, mutta jos oli, niin olen siitä ja sen vaisuudesta kovin kiitollinen. Näin viruksen pitää osata käyttäytyä. Maltillisesti ja liikoja haittaamatta. Tämän biologismin jälkeen voisi kai halata puuta. Tai ainakin kaikkialla näkyvää Anna Puuta.
Yskän kiusallisimpiin piirteisiin kuuluu se, että terveysintoilijat lähestyvät aina näihin aikoihin vuotta sanomalla, että ei tuo yskä ole muuta kuin tupakkayskää. Hyvä on, ettei tämä henkilökohtainen tupakkayskäni vaivaa muulloin kuin silloin kun tupakoimattomatkin tapaavat yksikseen yskiskellä. Terveysintoilijat ovat usein niitä, jotka ovat aina oikeassa, mutta ajavat silti tai paremminkin juuri sen vuoksi kolareita tuon tuostakin. Paitsi tietysti Christer jota on kiva lukea.
En tiedä, onko sairas vai terve ilmiö, mutta monet ovat huomautelleet siitäkin että olisin laihtunut. En ole. Sen sijaan vaihdoin vaatteita. Ostin lentäjien vielä lentäessä aikataulujen mukaan Lontoosta sopivat: jostakin syystä siellä lyhyille ja tanakoille löytyy vaatteita ihan tavallisista kaupoista ja vielä edulliseen hintaan.
Kotokapitalismimme toimii toisin. Täällä myydään ei-oota. Jos siis myydään, sillä ainakaan ystävällisesti rahaa tuotetta vastaan tarjoamaan tullutta ei tavallisesti kohdella. Oikein ketuttaa sellaiset epäystävälliset ihmiset, ymmärrättehän.
Kutsuivat varmaankin raisun luontoni tähren käymään Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla, jossa teemoitellaan ensi viikonloppuna 1918-aiheen parissa. Säät pahalaiset vain näyttävät hieman hangoittelevan vastaan.
Vielä hyvähenkinen loppukaneetti. Elokuva-alan toimijoiden Lehtiset julkaisi elokuvaohjaaja Ville Suhosen esittelyn kirjastamme. Se kannattaa lukea malliksi siitä, miten näinkin vaikean kirjan voi arvostella kun osaa ajatella ja kirjoittaa yhtä aikaa.
EDIT: Laitetaas vielä tämäkin. Ruotuväkilehdessä yhtenä haastateltavana: Sotaelokuvien luvattu maa.
Hesaria on nyt helpompi lukea, se on selvää. Mutta aamuaivastukset ovat entisellään lehdessä käytetyn pölisevän musteen vuoksi. Vaihtakaa sekin. Arvovaltaisista itse julkaistuista kritiikeistä löytyisi toinenkin vaihdettava: lehden aiempi päätoimittaja totesi, että nykytoimittajien kirjoituksista näkyy kovin selvästi kirjoittajan tieto- ja taitotaso. Sitä ei voi paremmin sanoa. Niin näkyy. Joka päivä ja lähes joka sivulla.
Terveistä ilmiöistä sairaisiin. Aivastukset kääntyivät viime viikolla ysköksiksi asti, kun keuhkot repesivät raa'an ja kostean ilman karkeudessa. Kolmen sairaspäivän, sen jälkeisen pikaisen työpäivän ja hermeettisen kotiviikonlopun jälkeen keuhkoja kutittaa vain silloin tällöin, niin että tietää ettei ole vielä terve.
Sikainfluenssaa se ei tainnut olla, mutta jos oli, niin olen siitä ja sen vaisuudesta kovin kiitollinen. Näin viruksen pitää osata käyttäytyä. Maltillisesti ja liikoja haittaamatta. Tämän biologismin jälkeen voisi kai halata puuta. Tai ainakin kaikkialla näkyvää Anna Puuta.
Yskän kiusallisimpiin piirteisiin kuuluu se, että terveysintoilijat lähestyvät aina näihin aikoihin vuotta sanomalla, että ei tuo yskä ole muuta kuin tupakkayskää. Hyvä on, ettei tämä henkilökohtainen tupakkayskäni vaivaa muulloin kuin silloin kun tupakoimattomatkin tapaavat yksikseen yskiskellä. Terveysintoilijat ovat usein niitä, jotka ovat aina oikeassa, mutta ajavat silti tai paremminkin juuri sen vuoksi kolareita tuon tuostakin. Paitsi tietysti Christer jota on kiva lukea.
En tiedä, onko sairas vai terve ilmiö, mutta monet ovat huomautelleet siitäkin että olisin laihtunut. En ole. Sen sijaan vaihdoin vaatteita. Ostin lentäjien vielä lentäessä aikataulujen mukaan Lontoosta sopivat: jostakin syystä siellä lyhyille ja tanakoille löytyy vaatteita ihan tavallisista kaupoista ja vielä edulliseen hintaan.
Kotokapitalismimme toimii toisin. Täällä myydään ei-oota. Jos siis myydään, sillä ainakaan ystävällisesti rahaa tuotetta vastaan tarjoamaan tullutta ei tavallisesti kohdella. Oikein ketuttaa sellaiset epäystävälliset ihmiset, ymmärrättehän.
Kutsuivat varmaankin raisun luontoni tähren käymään Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla, jossa teemoitellaan ensi viikonloppuna 1918-aiheen parissa. Säät pahalaiset vain näyttävät hieman hangoittelevan vastaan.
Vielä hyvähenkinen loppukaneetti. Elokuva-alan toimijoiden Lehtiset julkaisi elokuvaohjaaja Ville Suhosen esittelyn kirjastamme. Se kannattaa lukea malliksi siitä, miten näinkin vaikean kirjan voi arvostella kun osaa ajatella ja kirjoittaa yhtä aikaa.
EDIT: Laitetaas vielä tämäkin. Ruotuväkilehdessä yhtenä haastateltavana: Sotaelokuvien luvattu maa.
keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009
Radiolinkki
Töitä piisaa, eikä ehdi ajatella bloggaamista. Mutta YLEn areenalta voi kuunnella viime perjantaisen juttelumme tohtori Jokisipilän kanssa Radio Suomessa. Teemu Laaksosen toimittamassa Ajantasa-ohjelmassa aiheina olivat mm. Afganistan ja EU.
keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009
Päivän vinkki
Päivän vinkki: Kaikille avoin Seminaari
TEKSTITYS JA SIVUSUHTEET
keskiviikkona 21.10.2009 klo 16 – Yleisradion Ison Pajan Auditoriossa
16.00 Avaussanat
Otto Mikkelä, SEY
Juha Vesaoja, YLE
16.10 Filmien tekstitys ennen ja tänään
Mikko Lyytikäinen, Movision Oy
16.35 Tv-ohjelmien tekstityksen kehitys YLE:ssä
Pentti Pesari, Yle, eläkkeellä
17.00 Tv-ohjelmien tekstitys digi-tv:ssä
Tekstitysmenetelmät. Mistä virheet johtuvat?
Vesa Vaarala, YLE
17.25 – 17.55 Kahvitauko
17.55 Sivusuhteet filmissä ja televisiossa, Otto Mikkelä, SEY
18.05 Sivusuhdeautomatiikka ja sivusuhteiden hallinta
Miten sen pitäisi toimia ja miksei se aina toimi.
Olli Sipilä, YLE
18.30 Dokumentin ydin: Kirjaesittely
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto,KAVA
19.00Tilaisuus päättyy
Tilaisuuden juontaja: Otto Mikkelä
Tilaisuuden järjestäjä:
SEY
SUOMEN ELOKUVAYHDISTYS RY perustettu 1937
TEKSTITYS JA SIVUSUHTEET
keskiviikkona 21.10.2009 klo 16 – Yleisradion Ison Pajan Auditoriossa
16.00 Avaussanat
Otto Mikkelä, SEY
Juha Vesaoja, YLE
16.10 Filmien tekstitys ennen ja tänään
Mikko Lyytikäinen, Movision Oy
16.35 Tv-ohjelmien tekstityksen kehitys YLE:ssä
Pentti Pesari, Yle, eläkkeellä
17.00 Tv-ohjelmien tekstitys digi-tv:ssä
Tekstitysmenetelmät. Mistä virheet johtuvat?
Vesa Vaarala, YLE
17.25 – 17.55 Kahvitauko
17.55 Sivusuhteet filmissä ja televisiossa, Otto Mikkelä, SEY
18.05 Sivusuhdeautomatiikka ja sivusuhteiden hallinta
Miten sen pitäisi toimia ja miksei se aina toimi.
Olli Sipilä, YLE
18.30 Dokumentin ydin: Kirjaesittely
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto,KAVA
19.00Tilaisuus päättyy
Tilaisuuden juontaja: Otto Mikkelä
Tilaisuuden järjestäjä:
SEY
SUOMEN ELOKUVAYHDISTYS RY perustettu 1937
torstaina, syyskuuta 24, 2009
Tilaisuus
Historiallinen yhdistys ry järjestää torstaina 1.10.2009, klo 17.00 – 20, Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6), salissa 404 seminaarin
Suomalaisen dokumenttielokuvan historiaa
Tilaisuudessa esitetään dvd-näytteitä dokumenttifilmeistä. Luennoitsijoina toimivat Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkijat Jari Sedergren ja Ilkka Kippola
Seminaarin aihe liittyy tuoreeseen teokseen
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä: Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 537 s)
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!
Suomalaisen dokumenttielokuvan historiaa
Tilaisuudessa esitetään dvd-näytteitä dokumenttifilmeistä. Luennoitsijoina toimivat Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkijat Jari Sedergren ja Ilkka Kippola
Seminaarin aihe liittyy tuoreeseen teokseen
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä: Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 537 s)
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!
tiistaina, syyskuuta 15, 2009
Kirjakauppaan ja muutto
KAVAn muutto Sörnäisten rantatielle on tosiasia. Kuten arvata saattaa, alkupäivät ovat fyysistä työtä muuttokuormien purkamisessa ja paikka on vielä työmaan ja työpaikan välimaastossa. Aistihavantoina maalin, liiman ja pölyn tuoksu, porakoneiden äänet ja kaikkialla näkyvä rakennus- ja muuttotarvikkeiden kasat viittaavat enemmän työmaahan. Normalisointi vie vielä jonkun aikaa.
Puhelimet ja sähköposti ovat kytkettyjä ja toimivat eilen, netti vielä yskiskeli kuin syysflunssassa ikään. Oman työhuoneen muuttolaatikot on nyt purettu, mutta pientä viilaamista tarvitaan vielä minun ja monen muunkin huoneessa. Teknisen kaluston kokoonpanojen asentaminen ja rakentaminen vie vielä aikaa siellä, missä niitä on runsaasti, mutta kirjasto näyttää jo olevan varsin hyvässä mallissa.
Kun työpaikalla johtoja vielä puuttuu, etsiskelen näytteitä huomiseen kirjakauppaesiintymiseen kotosalla. SKS:n Kirjatalon keskiviikoissa (Mariankatu 3) ohjelmassa on kerran kuussa "ajankohtainen kirjailijavieras ja kirjallinen keskustelutuokio klo 16.30–18.00". Minä ja Ilkka Kippola olemme paikalla - vaikkei siitä missään aistein havaittavasti kerrotakaan -, joten 16.9. esillä on näyttein Dokumentin ytimessä – suomalaisten dokumentti- ja lyhytelokuvien historia.
Sitten viime kertoman on ilmestynyt myös Marita Nyrhisen arvostelu Ilkka-lehdessä. Aiempien arvostelujen linkkejä löytyy elokuun lopun pärehtelystä.
Puhelimet ja sähköposti ovat kytkettyjä ja toimivat eilen, netti vielä yskiskeli kuin syysflunssassa ikään. Oman työhuoneen muuttolaatikot on nyt purettu, mutta pientä viilaamista tarvitaan vielä minun ja monen muunkin huoneessa. Teknisen kaluston kokoonpanojen asentaminen ja rakentaminen vie vielä aikaa siellä, missä niitä on runsaasti, mutta kirjasto näyttää jo olevan varsin hyvässä mallissa.
Kun työpaikalla johtoja vielä puuttuu, etsiskelen näytteitä huomiseen kirjakauppaesiintymiseen kotosalla. SKS:n Kirjatalon keskiviikoissa (Mariankatu 3) ohjelmassa on kerran kuussa "ajankohtainen kirjailijavieras ja kirjallinen keskustelutuokio klo 16.30–18.00". Minä ja Ilkka Kippola olemme paikalla - vaikkei siitä missään aistein havaittavasti kerrotakaan -, joten 16.9. esillä on näyttein Dokumentin ytimessä – suomalaisten dokumentti- ja lyhytelokuvien historia.
Sitten viime kertoman on ilmestynyt myös Marita Nyrhisen arvostelu Ilkka-lehdessä. Aiempien arvostelujen linkkejä löytyy elokuun lopun pärehtelystä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)