Takatalven iskiessä aikaa voi hyvinkin viettää elokuvateattereiden kodikkaissa nojatuoleissa. Dokumenttien ystäviä on houkuteltu katsomaan eri rooleissa kokeneen elokuvantekijän Aleksi Bardyn ensimmäistä pitkää dokumentaarielokuvaa Rouva Presidentti, potpuria aiemman presidentin Tarja Halosen viimeisestä työvuodesta. Traileritkin ovat jo markkinoilla, joten olkaapa hyvä:
traileri Rouva Presidentistä.
Rouva Presidentin sanotaan olevan elokuva Suomesta, presidentistä johtajana ja naisesta instituution takana. Vaikka politiikan tekeminen on melko pitkälle rajattu elokuvasta pois, presidenttiyteen oleellisesti liittyvä johtajaluonne, josta julkisuudessa on vuosien varrella keskusteltu paljon, kyllä käy ilmi. Enemmän kuin persoonan yksityiskohtainen tarkastelu, joita lähikuvavalinnat korostavat, minua kiinnosti laaja kaari, joka elokuvaan syntyy kuin vaivihkaa. Tarkoitan siirtymää nuoruuden avoimesta rohkeudesta institutionaaliseksi vallankäyttäjäksi. Siitä saa irti aineksia myös persoonallisen tyylin arviointiin.
Anglosaksiseen tyyliin pieni kritiikki on paikoillaan. Sujuvista ja sinänsä todenmukaisista mainostermeistä huolimatta elokuva ei erityisemmin keskity johonkin valittuun teemaan: dokumentille tämä ei välttämättä ole eduksi ja selittynee paitsi ohjaajan kokemattomuudella ja lopullisen leikkauksen kiireestä myös kohteen ja kuvausryhmän kastierosta.
Kyse on seurantadokumentista, vaikka seuranta on väistämättä satunnaista ja rajattua, pääsyä suljettujen ovien taakse ei kerta kaikkiaan ole. Elokuvaan tästä teemasta jostain syystä otetussa kohtauksessa paljastuu, että vaikka aika ajoin presidentti vie ja kuvausryhmä vikisee, asiasta eivät kärsi lopulta muut kuin pelihousut - ja toisaalla ehkä hieman myös presidentin puoliso, joka ei pääse toteuttamaan omaa agendaansa, vaikka väliin haluaisi.
Jos Rouva Presidenttiä sitoo aikaansa jokin, se on yksilöllisen olemisen korostaminen - ulkopuolisia kertojia ei käytetä. Jo Urho Kekkonen totesi presidenttikausiensa puolivälissä, että presidentin virka on paska homma ja samanlainen vaikutelma syntyy elokuvan yksilöistä instituutioiden ja niiden muotovaatimusten puristuksissa.
Esimerkkejä elokuva antaa pilvin pimein. Tästä näkökulmasta kiintoisa dialogi syntyy Tarja Halosen poliittisesta agendasta naisen aseman parantamiseksi koko maailmassa ja yksilökohtaisesta pyrkimyksestä "vapauteen", joka tarkoittaa loppupeleissä instituutioon kahlitttujen rajoitusten vähentystä kausien loputtua. Mutta kuten elokuvassa vain vilahtava tyttären Annan sanoja lainataan, tosin toiselle kaudelle pyrittäessä, presidentti on aina presidentti, eikä pääse irti kautensa jälkeenkään. Samalla tavoin elokuva on kiinni instutionaalisessa - ehkä tarvittaisiin elokuva presidenttikauden jälkeisestä elämästä.
Elokuva ei vitsejä pursuile, mutta komiikkaa synnyttäviä tilanteita ohjaaja Bardy ja tuottajat Osku Pajamäki ja Miia Haavisto ovat valikoineet parhaan kykynsä mukaan niin kotimaisista kuin kansainvälisistäkin ympyröistä. Protokollat, diplomaattiset sanankäänteet ja kansainvälisen politiikan isot pyörät saavat aivan erilaisen hymyn kareen katsojille kuin ne saisivat asianosaisille tavanomaisen kanssakäymisen puitteissa esitetyn virkahymyn lisäksi.
Nämä ovat vaikeita asioita, sillä siinä koetellaan populismin ja vähän enemmän tietoa vaativan agendan eroja. Ottavatko tekijät kantaa: mielestäni kyllä, mutta silti katsojalle jää tilaa oman kannan ottamiseen tai kannan ottamatta jättämiseen. Ehkä se on dokumentille hyvä asia. Näkökulmia voi ottaa riippuen katsojan asenteesta ja tietotaitotasosta. Jokaiselle jotakin. Vaikka on suoraan sanottava, että elokuva ei visuaalisesti ole kummoinen, kyllä se uteliaisuutta herättää elokuvateatterikeikan verran. Kävinhän minäkin siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti