maanantaina, huhtikuuta 16, 2012

Elokuvissakäynnin vaaroja

Jos kysyttäisiin elämän vaaroista, harva vastaisi elokuvissakäynnin kuuluvan niihin. Sensuuritutkijan taustalla tietysti osasin arvata, että toisten moraalia mieluusti vartioivat laskivat vuosikymmenet elokuvan varsinkin nuorilla vaarallisiin harrastuksiin, mutta nyt internet on tainnut viedä harhapolkuhoukuttelijain ykkössijan. Ja senkin arvasin, että onnettomuuksia on sattunut, tulipaloista pommituksen tuhoihin.

Kavan kirjastosta sain aamutuimaan mukaan Belfastin yliopiston elokuvatieteen professori Gary D. Rhodesin pelottava kirja The Perils of Moviegoing in America, 1896-1950. Suomennettuna se olisi osapuilleen "Elokuvissakäyntien vaarat Yhdysvalloissa" mainittuina vuosina. Kirja tekee selväksi, että ensimmäisenä viitenä vuosikymmenenä riskit toteutuvat harvinaisen usein.

Tulipalot olivat vaarallisia elokuvateattereissa, se tiedettiin Suomessakin jo 1800-luvulla. Muistan kirjoittaneeni itsekin dokumenttielokuvan historiaan noiden aikojen huhusta, jossa palonarka nitraattifilmi pelotti jonkun sattuneen katastrofin jäljiltä yleisön eläwien kuwien näytöksistä niin, että järjestäjän piti mainostaa lehdessä näytösten olevan turvallisia. Mutta kummat olivat oikeassa?
"Auringonvaloa tarvitaan elokuvien kuvaamiseen, pimeyttä niiden esittämiseen", kirjoitettiin 1896 New York Timesissa. Eipä aikaakaan kun uutispalstoilta voitiin lukea täyteenpakatun elokuvasalin pimeydessä syntyneestä paniikista, jossa "monet naiset pyörtyivät, toiset tulivat hysteeriseksi ja ovilla oli hirmuinen ryysis". Paniikki syntyi kahden miehen aloittamasta tappelusta salissa.

Kukaan ei tuolla kertaa kuollut, mutta kirjan valokuvat kertovat karua kieltään tulipalojen synkkyydestä. Washington DC:ssä Knickerpocker-teatterissa menehtyi vuonna 1922 peräti 98 katsojaa. Suomen Tampereella riskit toteutuivat elokuvateatteri Imatrassa vuonna 1927. Tuleen projektorissa syttyneen nitraattifilmin aiehuttamat liekit levisivät nopeasti ja tulisen saliin loukkuun jääneistä menehtyi 20 heti, yksi myöhemmin palovammoihin sairaalassa. Loukkaantuneitakin oli 27.
Nitraattifilmin vaaroista kuumien koneiden ja kinohiilien kirkkauden aikakautena kertoo hyvin se, että elokuvateattereissa Yhdysvalloissa kirjan käsitteleminä aikoina oli yli 1000 tulipaloa. Vaikka erilaisia "turvafilmejä" kehiteltiin jo 10-luvulla, päästiin ongelmasta vasta vuoden 1946 käyttöön otetun asetaattifilmin avulla. Suomessa siihen siirryttiin kokonaan vuonna 1952.

Elokuvateattereissa tapahtuneet sadat ryöstöt lakkasivat Yhdysvalloissa vasta 1940-luvulla. Pahimmassa aseistauneet rosvot, joita oli peräti kahdeksan, tyhjensivät 2500-päisen katsojakunnan kuin junaryöstössä ikään. Taskuvarkaudet olivat arkipäivää, mutta varsinkin lama-aikoina myös elokuvissakävijöitä ja elokuvateattereiden kassoja ryöstettiin, joskus hyvinkin väkivaltaisesti. Murtomiehet kävivät yöllä teattereiden kassakaapeilla. Eikä aina tarvinnut mennä teatteriin asti, sillä kassoja jouduttiin viemään pankkeihin ja matkalla sattoi sattua mitä vain. Kirjaan on otettu mukaan myös muutamia epäonnistumisia ja selvittämisiä.

Vuosina 1912-1941 Yhdysvaltojen elokuvateattereissa tapahtui satoja räjähdyksiä. Englannissa natsien pommitukset sulkivat yli 300 elokuvateatteria, pahimmassa tapauksessa Portsmouthissa 50 kuoli täysosuman tullessa. Suomessakin ilmapommituksen vaarat tiedettiin. Marraskuussa 1942 lentopommi surmasi Helsingissä 45 ja haavoitti 120 lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä. Yhdysvalloissa sotapommituksia ei ollut ja monet tapauksista olivat onnettomuuksia, kaasun tai jonkin muun räjähdettyä.

Mutta kyllä terroritekoja tehtiin elokuvateattereissakin. Osassa kyseessä oli kiristystä tai kostoa tehostava pommitus. Pommit eivät onneksi aina olleet vaarallisia vaan hajupommien tapaan aiheuttivat lähinnä pahaa mieltä. Kyynelkaasu oli jo vakavampaa, kuten tietysti syntynyt paniikki aina ahtaissa tiloissa. Poliittista taustaa oli niissä tapauksissa, kun pommit räjähtelivät ammattiyhdistysväen ja ahneena pidetyn teatterin johdon välisten ongelmien käytyä ratkaisemattomiksi. Kun äänifilmi alkoi syrjäyttää orkesterit teattereissa, tapahtui reilussa vuodessa 1929-1930 peräti 40 hyökkäystä elokuvateattereihin. 1930-luvun suuri lama aiheutti paljon protesteja ja hyökkäyksiä elokuvateattereissa. Mukaan on tietysti laskettava myös yksittäiset tapot ja murhat, joita elokuvateattereissa tehtiin veitsillä tai ampuma-aseilla.

Rhodesin omaperäinen kirja kulkee hienolla tavalla elokuvahistorian laidoilla. Samalla se on ennen käsittelemätön pala kaupunkien historiaa ja elokuvateattereiden roolia urbaanissa ympäristössä. "A mesmerizing page turner", kuten arvostamani elokuvahistorioitsija Charles Musser kirjasta sanoo omassa arvostelussaan. Laittamattomasti sanottu.

Ei kommentteja: