Siedä, älä ole turhantarkka

Monellakin tapaa rankka viikko takana fyysisesti ja vähän henkisestikin. Työnteon rankkuudesta selviää nukkumalla, mutta näistä fyysisistä hammasvammoista sun muista toipuu vähän hitaammin, jos lainkaan. Monet keski-ikään liittyvät menetykset ovat ikuisia.

Jouduin myös henkisesti raskaisiin puuhiin, kun olin pakotettu lähettämään pari lujatahtoista viestiä erinäisille tahoille koulutusjärjestelmäämme. Lasten murheet on syytä ottaa vakavasti, eikä niin aina tehdä. Tehdään tässä kuitenkin näistä virkkeistä helposti heräävien väärinkäsitysten välttämiseksi selväksi, että oma lapsi ei tässä ole se ykkösasia.

Oma lapsi nimittäin murehtii vain sitä, että onnistui rikkomaan kännykkänsä kameran linssin suojana toimineen muovin. Sen keskelle oli ilmestynyt reikä, kuin kynällä läpi lyöty. Syy kuulemma luistinradalla kaatuminen kännykkä taskussa - ilmeisesti samassa taskussa pidetyt avaimet puhkaisivat muovin.

Minä olisin tuon ikäisenä luikkinut nurkissa kaksi viikkoa moisen mogan jälkeen. Nykyään lapset miettivät, minkälaisen uuden hankintaan on heti ryhdyttävä. 200 euron kännykkä. Alle vuoden vanha. Anna mun kaikki kestää.

Vastaavalla tavalla oli rikkoontunut aiemmin se kaikkein eniten käytetty näppäin. Siinäkin muovisuoja oli särkynyt ja tipahtanut kokonaan pois. Luokan pojat olivat kuulemma asialla. Kännyjä ei kouluissa juurikaan varasteta - ryöstöjä sattuu enemmän kaupungilla - mutta niitä otetaan - tietysti ilman omistajan lupaa - mm. pelikäyttöön. Siinä sitten kapulaa sormeillaan varsin rajusti, kun ei ole oma.

Omaisuuteen kohdistuvat vahingonteot (ja varkaudet) olivat omina kouluaikoinani varsin vakavia tapauksia. Pienetkin asiat selvitettiin (jopa yli-innokkaasti - kaikki syyllistäen ja kaikkia simputtaen armeijakäytäntöjen tapaan). Nykyään edes satojen eurojen vahinko ei paljon ketään hetkauta. Siedetään eikä olla turhantarkkoja koulussa ja kotona.

Jättäkäämme käytännön tosiasioiden taso ja siirtykäämme hieman yleisemmille linjoille. Emme siis puhu tässä säännöistä vaan elämän tosiasioista. Säännöt varmaan jo kieltävät esimerkiksi kännykän esilläolon koulussa. Se on hyvä esimerkki siitä, miten monet varsin vähällä kapasiteetilla kyhätyt säännöstöt ovat kyvyttömiä käsittelemään reaalimaailman ongelmia.

Jos näitä reaalielämässä tapahtuneita vääryyksiä ottaisi nykypäivässä esille, menetyksen kärsijästä tai uhrista tulisi helposti milloin mitäkin sääntöä tulkiten se pahin syyllinen. Asiat kääntyvät nykyisin helposti päälaelleen. On parempi vaieta ja kärsiä, kuin antaa sadistiselle hallinnalle tyydytystä. Siksi monet selvätkin sääntörikkomukset, vahingonteot, kiusaamiset ja muut lakaistaan jo lähtötilanteessa maton alle. Siedetään aika paljon. Ei olla turhantarkkoja. Kun jotain sattuu ja siitä valitetaan, sanotaan että pitää sietää aika paljon eikä saa olla turhantarkka. Käytännössä se vaihe on valituksen tullessa usein jo ylitetty.

Kun sietoraja ylitetään, kasaantuneista ongelmista, joita ei ole mitenkään hoidettu, kasvaa aika paukku. Kun asioiden käsittely ajoissa on laiminlyöty, syntyy helposti riita. Lasten sijaan sitä alkavat käydä helposti myös aikuiset. Ja kun kaikki käy, niin kuin on määrätty, uhreista tulee syyllisiä ja varmaan kohta uhrin tai kärsijän puolustajastakin - niitä eivät säännöt kenellekään määrää eikä tukea varmasti tule - vähintäänkin näin keksityn syyllisyyden päätekijä. Pahantekijät nauttivat sen sijaan kaikkea mahdollista henkistä, fyysistä ja oikeudellista tukea kaikissa tilanteissa. Heille on sallittu jopa itsensä puolustaminen. Valittaja - tällöin ei puhuta uhrista tai kärsijästä - sitä ei usein saa tehdä.

Sääntöjen ja elämän tosiasioiden ero voi siis helposti johtaa elämän hallintaongelmaan. Olen näitä sattunut viime aikoina kuulemaan koulumaailmasta ystäviltä, tovereilta ja kylänmiehilä.

Mitä sanotte esimerkiksi siitä kuulemastani tapauksesta, että pihavalvojalle ilmoitettu suoranainen kiusaaminen koulunpihalla ei johda muuhuun kuin kehotukseen ottaa yhteys omaan opettajaan, joka tietysti sanoo kaiken rasituksen välttääkseen, että se on - niin kuin säännöissä sanotaan - opettaja-pihavalvojan asia.

Ja onpa niinkin käynyt, ettei omasta asiastaan - kiusatuksi tulosta - turhaan omalle opettajalle valittaneita lapsia ole päästetty kertomaan näistä varsin käytännöllisistä huolistaan kuraattorille tai rehtorille. Omin lupinensa lähteminen olisi ollut jälki-istuntoon johtava järjestysrikkomus. On siinä vanhemmilla ihmettelemistä.

Menetellyllä tavalla ajatellaan varmaankin voitettavan niin, että kun lasten huolet ja kiusat jäävät käsittelemättä, asia painuu pois. Roskat lakaistaan maton alle. Lasten ja heidän vanhempiensa on siedettävä paljon ja he varovatkin usein tarkkaan sitä, etteivät näyttäydy turhantarkkoina.

Voi niitä, jotka eivät siedä tai ovat "turhantarkkoja". Heidät on leimattu jo etukäteen. Opettajaseurassa iltaa istuessa tätä valitusta heidän puoleltaan kuulee aina. Liekö yksikään vanhempien lastensa puolesta tehty valitus koskaan ollut aiheellinen? Olen omin korvin kuullut, kuin kaikki vanhempien esiintulot ovat turhia valituksia, ihmiset pikkumaisia ja suoranaisia hirviöitä omia jos mahdollista, vielä hirveämpiä hirviölapsia puolustaessaan.

En yhtään epäile, etteikö kohtuuttomasti käyttäytyviä vanhempia kouluillekin joskus ilmaannu. Mutta koulun harjoittamassa roskien lakaisemisessa maton alle on se vika, että suursiivoukset tulevat tarpeelliseksi aina silloin tällöin.

Esimerkiksi koulunpihan väärille käytännöille on kuulemani mukaan siis rakennettu (siis alaikäisten käyttöön) virallinen valitustie. Armeijamaiseen tapaan muuta, ns. asetietä, oppilas ei saa käyttää. Vain lähin esimies ja niin edelleen ad infinitum. Ja sekin tukitaan, kun käytössä on byrokraattinen pompottelu virkamieheltä toiselle. Kun toinen kehottaa toisen luo, tämä sanookin, että mene takaisin sinne missä olit. Alaikäisen hyppyyttäminen tällaisessa asiassa on vähän kummallista näin aikuisen mielestä.

Miten tämmöiseen voivat suhtautua vanhemmat, jotka ovat nyrkkisääntönä (sic!) toistelleet aina sitä, että esimerkiksi kiusaamistapauksisssa voi kääntyä kenen tahansa aikuisen puoleen. Juridiikka ja varsin ankarat säännöt vähäisten valtuuksien käytössä ovat mielestäni pelotelleet opettajat ja koulut siihen asenteeseen mikä niille viimeksi kuuluu - välinpitämättömyyteen ja vastuuttomuuteen. Sanokaapa yksi tapaus, missä koulu on ottanut vastuuta mistä tahansa asiasta, edes pienestä. Vastuun ottamista on saatu aikaiseksi vain oikeusprosessien kautta. Ei hyvä.

Puhumaan, puhumaan

Polvi ei ole parantunut, vaan puukon kärki rapsuttelee sen sisuksia edelleen. Yritän silti kömmeltää naapurikaupunginosan opinahjoon nimeltään Brändö gymnasium.

Lupauduin heikkona hetkenä Reykjavikin matkalla puhumaan siellä suomalaisesta lyhyt- ja dokumenttielokuvan historiasta. Aikaa on vain niukalti, 40 minuuttia. Siinä ei paljon ehdi. On paljon helpompaa puhua kaksi tuntia kuin vain reilu puoli tuntia, jossa ei ehdi kuin aloittaa ja sitten pitäisi jo lopettaa.

Mutta emmeköhän jotain keksi, kun oikein improvisoidaan.