Juhannuksen jälkeisenä aikana olen lukenut Antonio Tabucchin suomennetun tuotannon, muutaman Irène Némirovskyltä suomennetun teoksen ja aloittanut jo pari klassikkoa, kuten kesäiseen sivistysprojektiin kuuluu. Mukana on Proustia, Flaubertia ja de Maupassantia ja ainakin yksi tuoreempi tapaus, Jean Echenozin Minä lähden.
Klassikkohankkeella hälvennän samalla elinikäistä Ranskaan kohdistunutta epäluuloa. Ilmiön takana lymyävät tietenkin omat vajavaisuudet - en osaa ranskaa.
Miksi en? Ensimmäinen virheen tein lukioiässä. Minun olisi pitänyt mennä kielilinjalle eikä opiskella fysiikkaa ja kemiaa, jota yritin hetken opiskella jopa yliopistossa. Ranskan ja venäjän koulussa väkisin päntätyt kurssit olisivat olleet vankka pohja sille aikuisoppimiselle, mitä muiden kielten kohdalla on tapahtunut myöhempinä vuosina.
Uusien kielten opettelu on aikuisena paljon, paljon vaikeampaa. En oppinut venäjää, puolaa, espanjaa enkä arabiaakaan, vaikka yliopiston kursseilla yritin, tosin lähinnä säälittävällä tavalla. Italian opiskelu aikuisiällä näyttää olevan vähän samantapainen tavallinen tarina.
Thaikielen aakkoset sen sijaan opin Ruotsissa kesän asuessani, kun saman työpaikan tytöt selittivät, etten ikinä oppisi niitä. Käytössä olevia kirjoitusmerkkejä oli muistaakseni 46 tai 47 - historialliset mukaan lukien tietysti paljon enemmän. Opettelin Sergelnin torin kirjastosta lainaamani Easy Thai -kirjan ulkoa Tukholman rautatieasemalla lihapullavoileipien ja kakkosoluen voimalla. Harjoitteluun kului yksi sininen vihko. Lintsasin tietysti töistä tämän vuoksi kaksi päivää. Mutta kyllä se kannatti, sillä tyttöjen ilmeet olivat aidosti hämmästyneet, kun kirjoittelin pitkät rimpsut tunnistettavalla thaikirjaimistolla ja -kielellä, myös heidän antamansa "tehtävät". Kaiken olen unohtanut, paitsi sanonnan "koon kwai". Se tarkoittaa, että olet vesipuhveli. En ole sen tiedon kanssa vielä Thaimaassa käynyt.
Ranskasuhteeseen ovat toki vaikuttaneet nuoruuden Interrail-kokemukset siitä, että ranskalaiset eivät osaa muuta kuin ranskaa. Tiemme kulkivat erilleen, kuten asia kauniisti ilmaistiin. Ranskankielisiin elokuviin suhtautumiseen tämä ei ole vaikuttanut, niiden ymmärtämiseen ehkä kyllä. Mutta ehkä klassikkokirjallisuuden lukemisella sitä voi hieman parantaa, vaikka suhde jäisikin viileähköksi puutteideni vuoksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukeminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukeminen. Näytä kaikki tekstit
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
tiistaina, heinäkuuta 22, 2008
Ei mennä mihinkään tänään
Lukuviikko jatkuu, jos huomiseksi luvatut helteet eivät sitä katkaise. Kati Tervon Kesäpäiväkirja oli nopealukuinen kesäopus, kuten pari päivää sitten alun pisteiden lukumäärästä arvasin.
Kun en ole kirjallisia markkinoita seurannut, tajusin vasta jo jonkin matkaa edettyäni, että se on oikeasti päiväkirja eikä läpikotainen fiktio.
Kirjalliseksi arkisen tapahtuma- ja hieman vähemmän arkisen ajatuspäiväkirjan tekee kirjailijan tapa sirotella suvun tarinoita perinnekertomuksina, muistikuvina tai kirjelainauksin kronologisesti etenevään tarinointiin elämästä Katajanokan kodissa, Teiskon kesämökillä tai Italian matkalla. Tiettyjä rakennetta ohjaavia tyylinmuutoksia olin matkan varrella havaitsevani.
Tapahtumatasosta kiinnostuneet iltapäivälehdet lienevät repostelleet kirjailijapariskunnan tähän mennessä tunnetumman osapuolen osuutta tarpeeksi. Sitä on mukana vain mausteeksi.
Hämmästelin hiljaa itsekseni vain sitä ilmiötason samankaltaisuutta, joka varmaankin olisi syntynyt, jos oma vaimoni olisi kirjoittanut päiväkirjaa meidän perheestämme.
Minullakin oli tapana kumautella rintakehääni äänekkäästi nuorempana. Olemme kaikki Tarzanin lapsia. Härkämäinen teutarointi ei ole poissuljettu vaihtoehto. Ja muutama muukin hämmentävä yhtymäkohta. Pohjoinen tausta ja ikäpolvikysymys, arvelisin.
Mutta parempi lukea kirja itse ennen kuin se katoaa markkinoilta.
Kävellä päräytimme viisi kilometriä kirjastoon ennen rankkasadetta. Paluumatkalle otin kolme tiiliskiveä. Mika Waltarin teosta Turms, kuolematon en ole aiemmin lukenut. Syynä on se, että äidin kirjahyllyssä siitä on vain kakkososa. Ensi vuodet oletin, että ykkösosakin on jossakin, ja siinä taisi käydä niin, että sen löytymisen odotus aiheutti vierauden tunteen. Juhlavuoden kunniaksi sen nyt luen.
Blogeissakin on viitattu eräänkin kerran Norman Mailerin Adolfin linnaan. Päähenkilönä on "Adi" Hitler, kohteena nuoruusvuodet paholaisen kätyrin tallentamana. Lähes yhtä paksu kuin Waltarin lähes 700-sivuinen ja Mailerin 600-sivuinen on Antonio Muñoz Molinan 17 tarinasta koostuva Sefarad, jonka kirjoittaja on minulle uusi tuttavuus.
Tähän kun lisää lapsen kanssa aamuisin seuratun Serranon perheen, joka on aika viihdyttävä televisio-ohjelma ja iltayöhön sijoittuvan dvd:ltä tai televisiosta katsotun dekkarin (Frost, Beck, Wallander, Poirot jne...), on tämänkin kesäviikon kulttuurinen ohjelma - ei mennä mihinkään tänään - saanut luonnehdintansa.
Kun en ole kirjallisia markkinoita seurannut, tajusin vasta jo jonkin matkaa edettyäni, että se on oikeasti päiväkirja eikä läpikotainen fiktio.
Kirjalliseksi arkisen tapahtuma- ja hieman vähemmän arkisen ajatuspäiväkirjan tekee kirjailijan tapa sirotella suvun tarinoita perinnekertomuksina, muistikuvina tai kirjelainauksin kronologisesti etenevään tarinointiin elämästä Katajanokan kodissa, Teiskon kesämökillä tai Italian matkalla. Tiettyjä rakennetta ohjaavia tyylinmuutoksia olin matkan varrella havaitsevani.
Tapahtumatasosta kiinnostuneet iltapäivälehdet lienevät repostelleet kirjailijapariskunnan tähän mennessä tunnetumman osapuolen osuutta tarpeeksi. Sitä on mukana vain mausteeksi.
Hämmästelin hiljaa itsekseni vain sitä ilmiötason samankaltaisuutta, joka varmaankin olisi syntynyt, jos oma vaimoni olisi kirjoittanut päiväkirjaa meidän perheestämme.
Minullakin oli tapana kumautella rintakehääni äänekkäästi nuorempana. Olemme kaikki Tarzanin lapsia. Härkämäinen teutarointi ei ole poissuljettu vaihtoehto. Ja muutama muukin hämmentävä yhtymäkohta. Pohjoinen tausta ja ikäpolvikysymys, arvelisin.
Mutta parempi lukea kirja itse ennen kuin se katoaa markkinoilta.
Kävellä päräytimme viisi kilometriä kirjastoon ennen rankkasadetta. Paluumatkalle otin kolme tiiliskiveä. Mika Waltarin teosta Turms, kuolematon en ole aiemmin lukenut. Syynä on se, että äidin kirjahyllyssä siitä on vain kakkososa. Ensi vuodet oletin, että ykkösosakin on jossakin, ja siinä taisi käydä niin, että sen löytymisen odotus aiheutti vierauden tunteen. Juhlavuoden kunniaksi sen nyt luen.
Blogeissakin on viitattu eräänkin kerran Norman Mailerin Adolfin linnaan. Päähenkilönä on "Adi" Hitler, kohteena nuoruusvuodet paholaisen kätyrin tallentamana. Lähes yhtä paksu kuin Waltarin lähes 700-sivuinen ja Mailerin 600-sivuinen on Antonio Muñoz Molinan 17 tarinasta koostuva Sefarad, jonka kirjoittaja on minulle uusi tuttavuus.
Tähän kun lisää lapsen kanssa aamuisin seuratun Serranon perheen, joka on aika viihdyttävä televisio-ohjelma ja iltayöhön sijoittuvan dvd:ltä tai televisiosta katsotun dekkarin (Frost, Beck, Wallander, Poirot jne...), on tämänkin kesäviikon kulttuurinen ohjelma - ei mennä mihinkään tänään - saanut luonnehdintansa.
tiistaina, tammikuuta 15, 2008
Marxia ja maitohappoa
Lehtien lueskelu on kivaa. Eilen kävi Metro-lehdestä selville, että minäkin olisin voinut saada Suomen mestaruushopeaa hiihdossa, kun olisin vain suksinut Hakunilaan kisoihin. "Jauhojärvi sai hiihtää mestaruuden yksin" oli muistaakseni otsikko sanasta sanaan.
Kiitos tiedosta. Otsikko säästi aikaa, kun itse uutista ei sen jälkeen tarvinnut luistella läpi. Ei menneet lukulihakset maitohapoille.
Sen sijaan planeetta Merkuriuksessa asuvat voivat huokaista helpotuksesta. Sieltä voi kohta mesettää.
Messenger-luotain on nimittäin liipaissut radallaan vain 200 kilometrin päästä planeettaa. Sehän ei ole kaukana, vai mitä sanovat tampperelaiset man chesterit tai turkkulaiset tois puolt poskee. "Uusi Messenger tarjoaa varmasti tukun vastauksia", lupaa Helsingin Sanomat tukkukauppiaan varmuudella.
Vastaukseen on helppo luottaa, niin kuin me tilaajat 90 prosenttisesti teemme. Tästä kerrottiin tutkimuksessa, johon viittasin edellisessä viestissäni.
Melkoisella varmuudella voin sanoa, että Helsingin Sanomat hypnotisoi ja manipuloi meitä tilaajia, sillä ei-tilaajista järkyttävästi alle 66 prosenttia pitää lehteä luotettavana. Tuo prosenttiluku oli nimittäin kaikkien lehden uutisointiin luottavien luku. Laskutikun omaavat voivat laskea prosentit ja kertoa kommenteissa. Vain siten puhtaan totuuden määrä kasvaa!
Luotettavinta uutisointia tarjoaa samaiseen tutkimukseen haastatelluista 95 %:n mielestä Yleisradion uutiset. Mutta kuinka pitkään? Tämä tuli mieleen, kun luki uutisista vastaavan päätoimittajan lausuntoa, jonka HS oli ilkeyttään laittanut juttuunsa sanasta sanaan, vaikka se oli pitkä. "Yli 60-vuotiaat varmaan edustavat ikäluokkaa, jonka mielestä median pitäisi kertoa tosia asioita. Nuoremmat ikäluokat pitävät luonnollisena, että totuutta ei olekaan."
Ei ihme, että tutkimuksen tekijöistä Johanna Jääsaari toteaa: "Tulokset ovat ristiriitaisia ja ristiriitaisuus kuvastaa modernia elämää." Minä kun luulin, että ristiriitaisuudet ovat nakkikioskilla.
Kaivoin esille hämähäkinseitin luomassa suojahomeessa kirjahyllyn takanurkassa piilottelevan Marx-kokoelmani, kun luin HS:stä siitä, että Herttoniemen asuin- ja vuokratalojen tonttien vuokrat nousevat näillä näkymin vuonna 2010 jopa 15-kertaiseksi.
Ilkka Lampi kirjoitti Kauppalehden uutisblogissa taannoin: "Kuinka mahtaa käydä tonttimaan lopullisen hinnan, kun valtiovarainministeriö ostaa Helsingin Hakuninmaan ja Honkasuon alueet pörssiyhtiö Spondalta? Nämä molemmat alueet olivat ikään kuin valtion omaisuutta silloin, kun ne olivat valtion perustaman kiinteistösijoitusyhtiö Kapiteelin omaisuutta. Kun valtio myi viime vuonna Kapiteelin Spondalle, tonttimaasta tulikin pörssiyhtiön valvomaa omaisuutta. Näin hinta nousi automaattisesti niin korkealle, ettei samoja tonttimaita havitellut Helsingin kaupunki voinut enää ostaa näitä maita, jotka se olisi voinut kyllä ostaa vaikkapa parikymmentä vuotta siten. Tai sitäkin aikaisemmin."
Kun yksi tilaisuus edullisiin maakauppoihin on siis hävitty, on sitä kompensoitava vaikkapa maanvuokran hinnankorostuksella.
Groucho, ei vaan Karl Marxilta oli tähän sopivan sitaatin löytäminen hankalaa, sillä se on varsin vaikeaselkoista: "Maankorko, korko ja teollisuusvoitto ovat vain tavaran lisäarvon eli tavarassa olennoituneen maksamattoman työn eri osien nimiä ja ne kaikki ovat samassa määrin peräisin tästä lähteestä ja vain siitä. Niitä ei synnytä maa sinänsä eikä pääoma sinänsä, mutta maa ja pääoma antavat omistajilleen tilaisuuden saada vastaavan osan lisäarvosta, jonka yrittäjäkapitalisti pusertaa työläisestä. Itse työläiselle on toisarvoista, korjaako tämän lisäarvon - hänen lisätyönsä eli maksamattoman työnsä tuloksen - kokonaisuudessaan yrittäjäkapitalisti vai onko tämä viimeksi mainittu pakotettu antamaan siitä osia maankoron ja koron nimellä toisille henkilöille. Olettakaamme, että yrittäjäkapitalisti käyttää ainoastaan omaa pääomaansa ja on tarvitsemansa maan omistaja. Silloin koko lisäarvo menee hänen taskuunsa."
Tietysti voi ajatella niin, että kaupungin tasku on minunkin taskuni. Jotenkin se ei vain istahda maanomistus ja rakennusalalle. Ei vaikka toisen kerran miettisi.
Ajattelin sitten testata googlea kaivamalla muistini perukoista toisen menneen maailman termin: sopisiko tähän tilanteeseen ansioton arvonnousu, johon liittyvä verotusperiaate on aikoja sitten hylätty.
Vaikuttaa ihan järkevältä wilipediointitulokselta: "Ansioton arvonnousu on maan tai kiinteistön hinnan nousemista ilman, että omistaja tekee mitään asian hyväksi (kuten kunnostusta tai raivaustöitä). Arvonnousua tapahtuu kysynnän lisääntyessä. Kysyntää lisäävät maan tai kiinteistöjen puute alueella tai olosuhteiden parantuminen, esimerkiksi uusien nopeampien liikenneyhteyksien luominen tai ympäristön palvelujen parantuminen. Tyypillisesti vasemmistolaisissa talousohjelmissa vaaditaan, että ansiotonta arvonnousua on verotettava enenmmän kuin omalla työllä ansaittua omaisuutta.
Marxia lehteillessä näytöllä eteen sattui tämäkin osuva sitaatti viime aikojen lakkotaisteluihin: "Kun Rooman plebeijit tekivät lakon Rooman patriiseja vastaan, niin patriisi Menenius Agrippa selitti heille, että patriisien vatsa ruokkii valtioruumiin plebeijijäseniä. Agrippa ei kuitenkaan voinut todistaa, että toisen ihmisen jäseniä ravitaan täyttämällä toisen vatsaa." Tästähän on kysymys, kun palkkaerot kasvavat.
Viherbloggaritoveri Jyrki J. J. Kasvi antaa viisaan ohjeen oltuaan viikoin pois Facebookista. "Ei tarvitse kokeilla kaikkea mitä on tarjolla." HS kuvaa jutussaan miehessä tapahtunutta muutosta niin, että viikon "tauon jälkeen hän aikoo ryhtyä aiempaa kriittisemmäksi". (HS 15.1.2008, A9).
Leedsin yliopiston Alan Grainger on jo ryhtynyt. Hän tutki maailman viidakoita, ja huomasi, että trooppisten metsien määrä kyllä vähenee, mutta ei onneksi siinä määrin, kuin esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat on aiemmin ilmoittanut. Kansalliset tilastot ovat joskus pettäviä. Satelliittikuvat ovat tuoneet uutta tietoa myös alueiden luonnonmukaisesta metsittymisestä. Tähän väliin voi vetäistä hermosauhut. Eikähän tässä ole jo aamiaisen verran.
Kiitos tiedosta. Otsikko säästi aikaa, kun itse uutista ei sen jälkeen tarvinnut luistella läpi. Ei menneet lukulihakset maitohapoille.
Sen sijaan planeetta Merkuriuksessa asuvat voivat huokaista helpotuksesta. Sieltä voi kohta mesettää.
Messenger-luotain on nimittäin liipaissut radallaan vain 200 kilometrin päästä planeettaa. Sehän ei ole kaukana, vai mitä sanovat tampperelaiset man chesterit tai turkkulaiset tois puolt poskee. "Uusi Messenger tarjoaa varmasti tukun vastauksia", lupaa Helsingin Sanomat tukkukauppiaan varmuudella.
Vastaukseen on helppo luottaa, niin kuin me tilaajat 90 prosenttisesti teemme. Tästä kerrottiin tutkimuksessa, johon viittasin edellisessä viestissäni.
Melkoisella varmuudella voin sanoa, että Helsingin Sanomat hypnotisoi ja manipuloi meitä tilaajia, sillä ei-tilaajista järkyttävästi alle 66 prosenttia pitää lehteä luotettavana. Tuo prosenttiluku oli nimittäin kaikkien lehden uutisointiin luottavien luku. Laskutikun omaavat voivat laskea prosentit ja kertoa kommenteissa. Vain siten puhtaan totuuden määrä kasvaa!
Luotettavinta uutisointia tarjoaa samaiseen tutkimukseen haastatelluista 95 %:n mielestä Yleisradion uutiset. Mutta kuinka pitkään? Tämä tuli mieleen, kun luki uutisista vastaavan päätoimittajan lausuntoa, jonka HS oli ilkeyttään laittanut juttuunsa sanasta sanaan, vaikka se oli pitkä. "Yli 60-vuotiaat varmaan edustavat ikäluokkaa, jonka mielestä median pitäisi kertoa tosia asioita. Nuoremmat ikäluokat pitävät luonnollisena, että totuutta ei olekaan."
Ei ihme, että tutkimuksen tekijöistä Johanna Jääsaari toteaa: "Tulokset ovat ristiriitaisia ja ristiriitaisuus kuvastaa modernia elämää." Minä kun luulin, että ristiriitaisuudet ovat nakkikioskilla.
Kaivoin esille hämähäkinseitin luomassa suojahomeessa kirjahyllyn takanurkassa piilottelevan Marx-kokoelmani, kun luin HS:stä siitä, että Herttoniemen asuin- ja vuokratalojen tonttien vuokrat nousevat näillä näkymin vuonna 2010 jopa 15-kertaiseksi.
Ilkka Lampi kirjoitti Kauppalehden uutisblogissa taannoin: "Kuinka mahtaa käydä tonttimaan lopullisen hinnan, kun valtiovarainministeriö ostaa Helsingin Hakuninmaan ja Honkasuon alueet pörssiyhtiö Spondalta? Nämä molemmat alueet olivat ikään kuin valtion omaisuutta silloin, kun ne olivat valtion perustaman kiinteistösijoitusyhtiö Kapiteelin omaisuutta. Kun valtio myi viime vuonna Kapiteelin Spondalle, tonttimaasta tulikin pörssiyhtiön valvomaa omaisuutta. Näin hinta nousi automaattisesti niin korkealle, ettei samoja tonttimaita havitellut Helsingin kaupunki voinut enää ostaa näitä maita, jotka se olisi voinut kyllä ostaa vaikkapa parikymmentä vuotta siten. Tai sitäkin aikaisemmin."
Kun yksi tilaisuus edullisiin maakauppoihin on siis hävitty, on sitä kompensoitava vaikkapa maanvuokran hinnankorostuksella.
Groucho, ei vaan Karl Marxilta oli tähän sopivan sitaatin löytäminen hankalaa, sillä se on varsin vaikeaselkoista: "Maankorko, korko ja teollisuusvoitto ovat vain tavaran lisäarvon eli tavarassa olennoituneen maksamattoman työn eri osien nimiä ja ne kaikki ovat samassa määrin peräisin tästä lähteestä ja vain siitä. Niitä ei synnytä maa sinänsä eikä pääoma sinänsä, mutta maa ja pääoma antavat omistajilleen tilaisuuden saada vastaavan osan lisäarvosta, jonka yrittäjäkapitalisti pusertaa työläisestä. Itse työläiselle on toisarvoista, korjaako tämän lisäarvon - hänen lisätyönsä eli maksamattoman työnsä tuloksen - kokonaisuudessaan yrittäjäkapitalisti vai onko tämä viimeksi mainittu pakotettu antamaan siitä osia maankoron ja koron nimellä toisille henkilöille. Olettakaamme, että yrittäjäkapitalisti käyttää ainoastaan omaa pääomaansa ja on tarvitsemansa maan omistaja. Silloin koko lisäarvo menee hänen taskuunsa."
Tietysti voi ajatella niin, että kaupungin tasku on minunkin taskuni. Jotenkin se ei vain istahda maanomistus ja rakennusalalle. Ei vaikka toisen kerran miettisi.
Ajattelin sitten testata googlea kaivamalla muistini perukoista toisen menneen maailman termin: sopisiko tähän tilanteeseen ansioton arvonnousu, johon liittyvä verotusperiaate on aikoja sitten hylätty.
Vaikuttaa ihan järkevältä wilipediointitulokselta: "Ansioton arvonnousu on maan tai kiinteistön hinnan nousemista ilman, että omistaja tekee mitään asian hyväksi (kuten kunnostusta tai raivaustöitä). Arvonnousua tapahtuu kysynnän lisääntyessä. Kysyntää lisäävät maan tai kiinteistöjen puute alueella tai olosuhteiden parantuminen, esimerkiksi uusien nopeampien liikenneyhteyksien luominen tai ympäristön palvelujen parantuminen. Tyypillisesti vasemmistolaisissa talousohjelmissa vaaditaan, että ansiotonta arvonnousua on verotettava enenmmän kuin omalla työllä ansaittua omaisuutta.
Marxia lehteillessä näytöllä eteen sattui tämäkin osuva sitaatti viime aikojen lakkotaisteluihin: "Kun Rooman plebeijit tekivät lakon Rooman patriiseja vastaan, niin patriisi Menenius Agrippa selitti heille, että patriisien vatsa ruokkii valtioruumiin plebeijijäseniä. Agrippa ei kuitenkaan voinut todistaa, että toisen ihmisen jäseniä ravitaan täyttämällä toisen vatsaa." Tästähän on kysymys, kun palkkaerot kasvavat.
Viherbloggaritoveri Jyrki J. J. Kasvi antaa viisaan ohjeen oltuaan viikoin pois Facebookista. "Ei tarvitse kokeilla kaikkea mitä on tarjolla." HS kuvaa jutussaan miehessä tapahtunutta muutosta niin, että viikon "tauon jälkeen hän aikoo ryhtyä aiempaa kriittisemmäksi". (HS 15.1.2008, A9).
Leedsin yliopiston Alan Grainger on jo ryhtynyt. Hän tutki maailman viidakoita, ja huomasi, että trooppisten metsien määrä kyllä vähenee, mutta ei onneksi siinä määrin, kuin esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat on aiemmin ilmoittanut. Kansalliset tilastot ovat joskus pettäviä. Satelliittikuvat ovat tuoneet uutta tietoa myös alueiden luonnonmukaisesta metsittymisestä. Tähän väliin voi vetäistä hermosauhut. Eikähän tässä ole jo aamiaisen verran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)